Eettisiä vaihtoehtoja

Yhteiskuntaelämään kaivataan asiantuntemuksen lisäksi myös eettistä pohdintaa. Tämän ulottuvuuden  nosti esille ministeriaikanaan  silloinen kuntaministeri Henna Virkkunen. Laukaisevana yksityiskohtana oli elinkeinoministeri Jyri Häkämiehen siirtyminen suoraan tärkeästä ministerin tehtävästä työnantajien Elinkeinoelämän Valtuuskunnan johtoon. Itse hän ei nähnyt välittömässä siirtymisessä mitään arveluttavaa – sellaista etiikka on.





Etiikka ei ole eksakti tieteen laji vaan historiaan, elämäntilanteeseen ja yhteiskuntaan ehdollisessa suhteessa oleva käsitys oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Päinvastoin kuin kuvitellaan, eettisiä vaihtoehtoja on runsaasti. Ne eivät ole suoraan valittavissa kuin kaupan hyllyltä, vaan niiden sitoutuneisuus ihmisenä olemiseen meidän oloissamme ratkaisee sen ”jalkoterien asennon” mistä näkökulmasta me omaa etiikkaamme rakennamme.


Frankfurtin koulukunnan suuri mestari Erich Fromm on kirjassaan ”Ihmisen osa” (Kirjayhtymä 1965) kuvannut ihmisen eettisiä vaihtoehtoja. Hän erottaa ainakin kuusi erilaista lähestymistapaa eettiseen elämänasenteeseen.


Keskeisin etiikan laji on Frommin käsitteistössä humanistista etiikka. Elämän taitoa, elämän kunnioittamista itsessä, muissa ihmisissä ja elonkehässä ylipäätään; ihmisen nostamista lajiolentona keskeiseen, ratkaisevaan asemaan. Totuus tekee ihmisen vapaaksi; uskalla epäillä ja etsiä ihmisyydelle parempia vaihtoehtoja.


Toisen etiikan lajin, ei niinkään harvinaisen, muodostaa autoritaarinen etiikka. Useimpien kohdalla se tarkoittaa kykyä sopeutua ja olla tottelevainen. Mitalin toisena puolena tässä ambivalentissa eettisessä suhtautumisessa on itsekeskeisyys ja narsismi, muista piittaamattomuus, arroganssi, röyhkeys – ja siihen perustuva etiikka. Elämä on kilpailua, vahvempi voittakoon – niin syntyy myös elinvoimainen yhteiskunta; minä kuulun etuoikeutettujen joukkoon.



Abosoluuttinen etiikka tarkoittaa epäilemättömyyden taitoa. Yhteiskunnallisesti valistumaton ja passiivinen ihminen lienee tunnusomaisin tällaisen eettisen vaihtoehdon kannattaja. Sen aktiiviset muodot voivat johtaa uskomattomiin katastrofeihin, kun epäilykyvytön massa kääntyy tukemaan vaikkapa narsistista, mobbaavaa ja suuruudenhulluja visioita hahmottelevaa johtajaa.



Relativistinen etiikka tarkoittaa sitoutumattomuuden etiikkaa. Ammattiliittojen vaaleissa mukana ovat sosialidemokraatit ja sitoutumattomat, vasemmistoliitto ja sitoutumattomat. Ilmoitustuloilla elävä porvarillisjohtoinen media korostaa sitoutumattomuuttaan. Sitoutumaton toimija – siinä on relativistisen etiikan paradoksi tiivistettynä kahteen sanaan!



Fromm kirjoittaa myös yhteisösidonnaisesta etiikasta, eristäytymisen taidosta. Vetäytymisessä ja hiljentymisessä on varmasti paljon hyvääkin, joskin 40 000 uskovaisen kokoontumisessa ei enää varmaankaan koeta erillisyyden tunnetta. Kun koko yhteisö eristäytyy yhteiskunnasta, voidaan puhua sen sisällä kehittyvästä yhteisösidonnaisesta etiikasta, ”eristäytymisen taidosta”.



Biologiasidonnainen etiikka, ”eläimellistämisen taito” tai ihmisen erottaminen luontosuhteesta näkyy sekin eettisessä kirjossamme, jopa esimerkiksi vihreän politiikan ääri-ilmiöissä. Tämä primitiivireaktioita, voimaa ja väkivaltaa sisällään pitävä tapa lähestyä elämää näkyy sekin suomalaisessakin yhteiskunnassa. ”Voima on samaa kuin totuus” sopisi ilmeisesti tämän elämäntavan tunnuslauseeksi.


Niin että kun peräänkuulutetaan myös eettisiä pohtijoita yhteiskuntaelämän rakennetta ja toimintatapoja työstäviin ryhmiin, edessä on valitsijoiden omaan luonteenpiirteistöön ja eettiseen linjavalintaan liittyviä ratkaisuja. Humanistinen etiikka on niistä vain yksi, ei aina niin kovin vahvasti esillä oleva etiikan laji.


---



Kirjoitus marraaskuulta 2012, jolloin elinkeinoministeri Jyri Häkämies siirtyi tästä tehtävästä suoraan Elinkeinoelämän Keskusliiton toimitusjohtajaksi...

Sosialidemokratian kaksi suuntaa

Douglas Voigt:
"Euroopan vuoksi Sosialidemokratian on tunnustettava kapitalismi epäoikeudenmukaisuuden lähteeksi."

Näyttää olevan niin, että samaan aikaan kun sosialidemokratia on vahvistunut gallupeissa maan suurimmasi poliittiseksi voimaksi, samalla myös ajankohtaisen yhteiskunta-analyysiin on ilmestynyt erilaisia painotuksia. Puhutaan keskusta-vasemmistolaisista ja perinteisistä, usein vanhemman polven sosialidemokraateista.  Iso-Britaniassa Labourin uudelleen valittua johtoa vastaan kapinoi puolueen parlamenttiryhmää hallitseva keskustavasemmistolainen siipi. Douglas Voigt kirjoittaa eurooppalaisen sosialidemokratian kahdesta suunnasta "Social Europe -verkkolehdessä lokakuun lopulla 2016. Olen maininnut asiasta Fb-sivuillani jo aikaisemmin, mutta nyt julkaisen kääntämäni koko artikkelin blogissani...

"Huolimatta populistisen nationalismin tilanteen hyödyntämisestä Brexitin kurimuksessa brittiläinen keskustavasemmisto on herättänyt huomiota kieltäytyessään harkitsemasta uudelleen eurooppalaisen  kapitalismi olemusta. Sitten kesäkuun 23. päivän tämä itsepäisyys on politiikassa ja mediassa näkynyt sinnikkäinä ilmaisuina sellaisten hahmojen kuin Peter Mandelssonin ja Polly Toynbeen toimesta, jakaen Eurooppaa  'avoimuuteen ja 'faktoihin' perustuvaan ja toisaalta 'suljettuun' Eurooppaan, jota hallitsevat populististen fantasioiden kaikukammiot. Tämä tarinankerronta rinnastaa tehokkaasti Nigel Faragen muukalaiskammoisen nationalismin Jeremy Corbynin demokraattiseen sosialismiin. Kuitenkin kun edellinen on marssinut konservatiivisen puolueen läpi valtaan, keskustavasemmisto syöksee Labourin valtataisteluun pyrkiessään puolustamaan  "uskottavaa kapitalismin ymmärtämistä", joka on jo tyrmätty kansalaisten toimesta. Tämä viittaa vaaralliseen kyvyttömyyteen ymmärtää ajan poliittista taloutta - heikkouteen jonka älyllinen tausta on nk. uusliberalistisessa sosiaalidemokratiassa.

Uusliberaali sosiaalidemokratia on saanut vaikutteita Anthony Giddensiltä ja Anton Hemerijkickiltä, toteuttajinaan Tony Blair ja Gerhard Schröder. Uusliberaali sosiaalidemokratia juhli 1990-luvulla 'uutta talousajattelua' kehitellessään sovittelevia tavoitteita  osaamisen, tuotteliaisuuden ja kuluttajien valinnan alueilla. Kansanvaltaisesta valtiosta tuli tässä lähestymistavassa globaalin kapitalismin palvelija, suuntautuessaan tekemään kansalaisista vain houkuttelevampia investointikohteita menetettyjen työehtojen, ankarampien hyvinvointisäännösten ja työkeskeisten koulutusohjelmien avulla.

Saksassa tehtyjen laajamittaisten tällaista politiikkaa selvittävien kenttätutkimusten jälkeen omat löytöni osoittavat kaksi koko Eurooppaa koskevaa havaintoa, valaisten miksi olemme todistamassa tämän päivän populistisen nationalismin nousua.

Ensiksi, kapitalistiset luokkasuhteet jatkavat selvästi eloaan tässä ns. 'uudessa taloudessa' tyrmäten luokkavastakohdat marxilaisena hölynpölynä ja tehden samalla tästä asennoitumisesta vieraantunutta ja itsetuhoista. Niitä itseasiassa laillistetaan. Esimerkiksi EU:n kilpailuttamislainsäädäntö suojelee yksityisiä investoijia julkiselta kilpailulta  ottamatta huomioon investointien yhteiskunnallista tarvetta alueella. Tämä vahvistaa tieten tahtoen yksityisen pääoman voimaa suhteessa kansalaisiin ilman vastaavaa taloudellista hyötyä. Samaan aikaan EU jättää sosiaalipolitiikan heitteille ja 'vapaan koordinaation metodin' varaan, jolla EU tehokkaasti rohkaisee 'kilpajuoksua pohjalle' samalla kun hyvinvointivaltiot etsivät mahdollisuuksia sosiaalisiin investointeihin.

Molemmat havaintoni luovat hierarkiaa ja laillisina nähtyjä eroja näiden kahden ryhmän välille; ne korostavat osakkeenomistajien voimaa palkkatyötä tekevien hyvinvoinnin kustannuksella. Siitä seuraa että sosiaalinen luokka ei määräydy tulojen mukaan, vaan sen mukaan mistä tulot ovat peräisin. Kuitenkin, vaikka vähän monimutkaisempana voimme tämän analyysin perusteella todeta  olevan erotettavissa neljä ryhmää: ensimmäinen, talousoperaatioihin keskittyneiden investoijien tulot, perinteisesti kutsuttuna pääomanomistajat; toinen, pääoma joka keskittyy voittojen kokoamiseen myynnistä; kolmas, työntekijät, joiden tulot perustuvat palkkoihin ja neljäs, hyvinvointivaltiosta riippuvaiset, joiden tulot perustuvat sosiaalisiin tukiin ja kodin anteliaisuuteen tai hyväntekeväisyyteen. Tämä yhteiskunnan jakaantumisen kaava on on ollut olennainen osa kapitalismia sen alusta saakka ja jatkaa olemassaoloaan tänäänkin.

Havainnot osoittavat että tämä luokkarakenne on sekä vahvistunut että tulossa yhä epätasa-arvoisemmaksi. Ennustettavasti alemmat tuloluokat kuten työläiset ja yhteiskunnasta riippuvaiset joutuvat taistelemaan jokapäiväisestä leivästään, samoin kuin liikkuvat ja velkaantuneet pienet yritykset joutuvat suurten konglomeraattien tai Kiinaan ulkoistetun käsityön  puristuksiin, josta tuskin voidaan puhua demokratian tai työhön liittyvien oikeuksien esikuvana. Tämän ylikansallisen kilpailun tuloksena  pienet yritykset joutuvat  globalisoitujen pääomanomistajien armoille, joilta tuskin löytyy joustavuutta tai yhteisöllistä kompromissimieltä. Tällaisessa ympäristössä äärimmäiset keinot tulevat käyttöön, edellyttäen yrityksiltä palkollistensa uhkaamista ja erottamista, sosiaalisten normien ja vastavuoroisen kunnioituksen vähättelyä kapitalistisen sosiaalisen demokratian sydämessä. EU:n työn joustavuuden ja kilpailukyvyn edistäminen on siten koettu työntekijöihin kohdistuvana joustamattomuutena ja suvaitsemattomuutena. Työnantaja jättää huomiotta sellaisia jokapäiväiseen elämään kuuluvia asioita kuin esimerkiksi lastenhoidon järjestäminen.  Työnantajat arvioivat tätä kustannus- ja kilpailukysymyksenä - logiikka joka syöksee alaspäin eurooppalaista kilpailulainsäädäntöä. Täten EU-politiikka rikastuttaa pääomanomistajia ja samalla väheksyy perustavaa laatua olevia yhteiskunnallisia normeja ja heikentää samalla tuottavaa ja molempia osapuolia hyödytttävää työnantaja-työntekijäsuhdetta - tekee lisääntyvän eriarvoisuuden muodossa koko järjestelmän  epäoikeudenmukaiseksi.

Toinen uusliberaalin sosiaalidemokratian piirre on moralisointi, jossa hyvinvointipolitiikka ehdollistetaan työmarkkinapolitiikalle. Osallistumisesta palkkatyöhön tulee velvollisuus sinänsä, sen sijasta että sillä  vahvistettaisiin muitakin pyrkimyksiä kuten kansalaisten osallistumista, kulttuurista kehitystä tai tasaapainoista perhe-elämää. Tämä linkittää työn käsitteen nimenomaisesti protestanttisiin normeihin ja edelleen käytännöllisesti katsoen kaikkiin yhteiskuntapolitikan lohkoihin - koulutukseen, hyvinvointiin, asumistukiin, eläkkeisiiin ja myös maahanmuuttoon. Valtio siten ilmoittaa omille kansalaisilleen että työ on yksilön ainoa moraalisen oikeutuksen lähde ja ainoa tie arvostettuun sosiaaliseen asemaan. Tämä asettaa työntekijät säälimättömään ristiriitaan  palkkatyön moraalisten vaatimusten ja sen välillä, että työnantaja katselee heitä vain kustannustekijänä. Tämä on demoralisoivaa ja raivostuttavaa. Olen havainnut tämän inhottavuuden koskevan erityisesti työmarkkinoilla olevia vanhempia työntekijöitä, joilla on jo koti, joiden taidot ovat vanhentuneita ja joita ylistettiin kun oli kyse lojaalisuudesta firman ja työntekijän, valtion ja yhteiskunnan välillä. Tämä ulottuvuus puuttuu ajan yksipuolisista lähestymistavoista.

Yhtä kaikki, kiinnittämättä huomiota sisällöttömiin puheisiin eriarvoisuuden ongelmista, olemme nähneet mitä eriarvoisuuden suvaitseminen merkitsee eri puolilla Eurooppaa ja miten pääomanomistajat ottavat yliotteen yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta. Kieltäytymällä hyväksymästä sitä että kapitalismi voi todella olla yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vihollinen, kallisarvoista aikaa hukataan taistelussa todellista vastapuolta vastaan. Globalisaation ongelman ja Euroopan Unionin suoraviinainen kieltäminen edustaa sitä kurjuutta, jonka avulla oikean laidan nationalistit juhlivat. Kansallisen omaleimaisuuden julkisivun takana he rajoittavat omaleimaisuutta, henkilökohtaisia valintoja, sukupuolten tasa-arvoa, kulttuurin monimuotoisuutta, ja korvaavat ne rodun ja sukupuolen pelkällä tyrannialla ja muilla ahdasmielisillä kansallisluonteen ilmenemismuodoilla - kuten on jo mitä ilmeisimmin käynyt Puolan ja Unkarin vähemmistöjen ja naisten kohdalla.

Vastalääke populistiseen nationalismiin  on aina ollut sosialidemokratia joka tunnistaa kapitalistisessa hierarkiassa piilevän epäoikeudenmukaisuuden samalla kun se tunnistaa henkilökohtaisen vapauden ja taloudellisen tuottavuuden edut. Käytännössä se tarkoittaa pääoman alistamista yhteiselle hyvälle ja työtä tekevän palkansaajaluokan voimaannuttamista.  Näin ollen, ehdotukset nollatuntisopimusten poistamisesta ja pyrkimykset ammattiyhdistysliikkeen voiman vahvistamiseen sopimustoiminnassa ovat perusteltuja.

Euroopan Unionin julkisia investointeja koskevan rajoittavan säätelyn purkaminen ja julkisten palvelujen yksityistämisen valvominen on myös perusteltua. Tällainen politiikka vahvistaa palkansaajien strategista voimaa, supistaa julkista riippuvuutta pääomanomistajista, ja sallii julkisten ja yksityisten yhteisöjen työskennellä yhdessä yhteiskunnallista merkitystä omaavien tuotteiden ja palveluiden aikaansaamiseksi. Tosiasia on että EU:n säännökset estävät suurelta osin tällaisen politiikan. Mikä ikävintä, uusliberaalit sosiaalidemokraatit käyvät taistelua vasemmistossa olevia poliittisia vastustajia vastaan - samalla estäen tehokkaasti kehitystä joka säästäisi Euroopan Unionin nationalistiselta populismilta.

Jos jotakin on opittu Brexitistä, on se että se 1990-luvun hyvälaatuinen käsitys kapitalismista, jota edelleen edelleen ylistetään sekä keskustavasemmistosssa että keskustaoikeistossa, useimmiten uusliberalismin nimellä kuvattuna, on kuollut ajatus ja oli väärin alun alkaenkaan lähteä tässä hengessä liikkeelle. Sen sijaan, luokkaeroihin perustuva lähtökohta, jolle sodanjälkeinen sosialidemokratia perustui, elää edelleen ja kuvaa hyvin kansalaisten jokapäiväistä elämää. Yksinkertaisesti, hyväksymällä tämän keskustavasemmistolaiset ja vasemmisto voivat yhtyä  ja säästää sekä Euroopan Unionin että  UK:n (United Kingdom) nationalistiselta populismilta ja samalla uudistaa taloudellista järjestystä niin, että se edistää tasa-arvoa voimaannuttamalla palkansaajat ja taloudellisen demokratian."

---

Douglas Voigt on filosofian tohtoriksi valmistuva Lontoon kuninkaallisen polittisen talouden koulussa ja vieraileva luennoitsija mm. Jenan Friedrich Stiller yliopistossa Jenassa, Saksassa.

Poliittinen etälamautin

Sosialidemokraattisen Puolueen puheenjohtaja Antti Rinne näkyy Demokraatisssa ottaneen kantaa valmisteilla olevaan SOTE-ratkaisuun toteamalla, että SDP ei hyväksy yritysvetoista SOTE-toimintaa, vaan että päätösvallan tulee olla julkisen sektorin ja siis kansanvaltaisen, parlamentarismin mukaisen päätöksenteon piiriin kuuluvaa. Hän sanoo SOTE-linjausten nousevan kuntavaalien tärkeimmäksi teemaksi. Sanavalinnat ovat omiani, mutta uskon Antti Rinteen tarkoittaneen juuri sosiaali- ja terveystoimen auktoriteetin pitämistä vaaleissa valittujen elinten käsissä.

Sosiaalisessa mediassa käydään juuri keskustelua siitä, mitä syntymässä oleva vapaakaupparatkaisujen ’myriadi’ tässä yhteydessä tarkoittaa. Yhtenä ulottuvuutena niissä kaikissa on erityinen välimiestuomioistuin, jonka tehtävänä on mm. ratkoa kaupan alalla syntyviä eturistiriitoja. Juuri EU:n ja Kanadan välillä hyväksytty CETA-sopimus pitää sisällään tämän juridisen menettelyn. Kansallisella päätöksenteolla tähän erityistuomioistuimeen voidaan vaikuttaa vain välillisesti, sillä osapuolet – tässä tapauksessa EU ja Kanada, mahdollisesti myös yritykset – valitsevat edustajat näihin juridisiin elimiin. Tietoa tässä suhteessa on vielä vähän eikä tutkiva journalismikaan ole vielä asiaa avannut, poliittisesta koneistosta puhumattakaan. Vaikutusmahdollisuudet näiden elinten kokoonpanoon pienellä, Suomen kaltaisella maalla ovat lähes olemattomat, vastannevat lähinnä kansanlääkityksen homeopaattista vaikutustasoa.

Vapaakauppasopimusten tarkoituksena on tuoda taloudellisia etuja ja yrityksille niitä on ilmeisesti tulossa ja tätä kautta välillisesti myös kansalaisille. Demokratiamenetyksistä julkisuus ei halua keskustella, vaikka mm. emeritusakatemiaprofessori Martti Koskenniemi on pitänyt tätä puolta vakavana uhkana. Vapaakauppasopimuksia on valmisteltu strategisista syistä lähes pimennossa eikä ainakaan minulla ole vielä ollut käytössä tämän laajan sopimuksen yksityiskohtia. Lienevätkö europarlamentaarikot todella tienneet, mitä he tätä tietääkseni monituhatsivuista asiakirjaa hyväksyessään ovat tosiasiassa päättäneet?

Omalta kohdaltani toivon taas kerran olevani epäilyksineni väärässä. Kun aatteelliseen arvoperintööni kuulu mm. Karl Marxin toinen mielitwiitti eli ”Jokainen tarkistus on tarkistettava”  pohdiskelen, mitä mahdollisuuksia Rinteellä ja sosialidemokratialla on pitää kiinni tästä julkisen sektorin ”ensi yön oikeutuksesta”. Hallituksen valmistelut jatkuvat kuitenkin edelleen siinä hengessä että Kokoomuksen ”valinnan vapauteen” vetoavasti verhottu markkinoiden pääsy SOTE-toteutukseen toteutuu. Ilmeisesti Kokoomuksen linjaus on lähimpänä  myös EU:n kilpailuttamisperiaatteita ja tulossa olevien vapaakauppasopimusten henkeä.

Kun julkisen ja yksityisen sektorin intressit joutuvat SOTE-ratkaisujen toteutuksessa ristiriitaan, tullaan jatkossa juridisia ratkaisukeinoja ilmeisesti käyttämään entistä enemmän sen ratkaisemiseksi, kenellä on oikeus kyseessä olevia palveluja toteuttaa. Julkinen sektori lähestyy asiaa kansalaisen palvelutarpeen näkökulmasta ja yritysmaailma ansaintaperiaatteesta. Onhan meillä merkkejä siitä, että yritysmaailma meilläkin nousee oikein vauhdilla ja vakavasti terveys- ja sosiaalipalveluja tuottamaan.

Yksi näistä merkeistä on se, että juuri äskettäin on perustettu erityinen Hyvinvointialan liitto, joka aloittaa toimintansa vuoden 2017 alusta ja jonka toimitusjohtajaksi juuri äskettäin valittiin Ulla-Maija Rajakangas, markkinaintressiä mm. sosiaalisessa mediassa johdonmukaisesti puolustanut pitkän linjan sosialidemokraatti. Sosiaalisessa mediasa hän ei ole tästä ulottuvuudesta tainnut mainita sanaakaan, vaikka onhan se hänen postauksistaan ollut aavistettavissa. Kysymys kuuluu: mikä on Hyvinvointialan Liiton intressi? Mitä se tavoittelee? Mistä se saa tulot toimintaansa? Minun oletukseni on, että lyhyen alkuvaiheen jälkeen Hyvinvointialan liiton rahoitus tulee verovaroista, ei yhteisillä päätöksillä, vaan juristiikkaa, EU:n markkinaperiaatteita ja vapaakauppasopimusten tarjoamia mahdollisuuksia hyväksikäyttäen. Yritysmaailma rakentaa palvelutuotantoa ja ansaintaansa markkinahegemonian varaan. Euroopan Unionin rakenteet tarjoavat tämän mahdollisuuden yritysmaailmalle hopealautasella. Sosialidemokraatti tämän toiminnan johdossa tarkoittaa mielestäni eettisesti sitä, että tässä keitetään vohlaa emänsä maidossa, vanhaa juutalaista sanontaa lainatakseni.

Kun siis sosialidemokratia tästä eteenpäin vaatii julkisen sektorin ensisijaista asemaa palvelutuotannosta päätettäessä, otetaan tässä se tietoinen riski että oikeutta tullaan käymään siitä, kuka noita palveluja saa toteuttaa. Pian nähdään, kuinka aktiivista tai mahdollisesti agressiivista roolia Hyvinvointialan liitto tulee toiminnassaan käyttämään. Silloin kun on kysymys rahan ansaitsemisesta, kaikkia juridisesti sallittuja keinoja tullaan tietenkin käyttämään. Kun esimerkkejä päätöksistä alkaa tulla ja julkinen sektori joutuu verovaroin suurten sakkojen maksajaksi yrityksille, muodostuu näistä tapauksista julkisten palvelujen autoriteettia murtava tekijä. Niistä muodostuu uusi politiikan etälamautin, jolla tehokkaasti ehkäistään palvelujen toteuttamista omana työnä.

Tässä siis pitäisi valmistautua kunnallisvaaleihin, hankkia ehdokkaita ja vakuuttaa heidät sosialidemokraattisten vaihtoehtojen kaikkivoipaisuudesta. Kuntouttavia ja voimaannuttavia ne olisivatkin – jos ne olisivat aidosti politiikassa sallittuja. Sosialidemokratian keskeinen väline yhteisen hyvinvoinnin luojana, valtio ja kunta eli veronmaksuoikeudella varustettu kansalaisyhteiskunta on EU:n peruskirjoin, eurooppalaisen lainsäädännön kautta, direktiivein ja tuomioistuimin saatettu pois päiviltä. Demokraattiset ja sosialistiset ratkaisumallit, yhteisen sektorin varaan rakentuvat, ovat lainvastaisia ja poliittiset toimet siihen suuntaan aiheuttavat rangaistuksia. Tässä suhteessa markkinalogiikan etälamautin on jo täydessä käytössä. Poliittinen vasemmisto on tullut yhteisin päätöksin – ja myös omasta tahdostaan – poliittisena voimana kuohituksi.

Myös sosialidemokraattisen puolueen periaateohjelmaa valmistellaan. Aikooko sosialidemokratia pitää vielä kiinni julkisen sektorin keskeisestä roolista poliittisena kuntouttamisen ja voimaannuttamisen välineenä? Näkyykö eurooppalaisen etälamauttimen vaikutus jo keskusteluun tulevissa julkisen sektorin roolia koskevissa esityksissä? Mikä on sosialidemokratian suositus julkisen sektorin voimaannuttamisen suhteen uusille kunnallisvaaliehdokkaille?

Produktiivinen asennoituminen

Olen pitänyt täällä yllä eri yhteyksissä Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologian radikaalihumanistista ulottuvuutta, produktiivisuutta. Se tarjoaa mielestäni syventävän ja myös humanistisen etiikan lähtökohdista tieteellisesti perustellun lähestymistavan demokratialle elämäntapana. Kun mm. Erich Frommin kirjallinen tuotanto ei enää ole juurikan nykypolven saatavilla edes kirjastojen kautta muuten kuin erikseen tilaamalla, rohkenen lainata blogiini Erich Frommin luonnehdinnan produktiivisesta asennoitumisesta hänen suomennetusta kirjastaan Ihmisen osa (Kirjayhtymä 1965, alkuperäisteos Man For Himself, 1945) s. 98-126.)

"3. Produktiivinen asennoituminen
a) Yleinen luonnehdinta
Klassisessa, keskiajan ja uuden ajan kirjallisuudessa aina 1800-luvun lopulle saakka uhrattiin paljon vaivaa ihanneihmisen ja ihanneyhteiskunnan kuvaamiseen. Tätä koskevat ajatukset esitettiin toisaalta filosofisten tai teologisten tutkimusten, toisaalta utopioiden muodossa. 1900-luvulla huomio kiintyy tällaisten esitysten puuttumiseen. Painopiste on siirtynyt ihmisen ja yhteiskunnan kriitillisiin analyyseihin jotka vain epäsuorasti ilmentävät positiivisia näkemyksiä siitä mitä ihmisen tulisi olla. Vaikka onkin kiistatonta että tällainen kritiikki on erinomaisen tärkeää ja että yhteiskunnan muuttuminen paremmaksi edellyttää sitä, niin 'parempaa ihmistä' ja 'parempaa' yhteiskuntaa koskevien visioien puuttuminen on lamauttanut ihmisen uskoa omaan itseensä ja tulevaisuuteensa (samalla kun tällaisten näkemysten puuttuminen itsessään on seurausta tästä halvaantumisesta).

Nykyaikainen psykologia ja etenkin psykoanalyysi eivät tässä katsannossa muodosta poikkeusta. Freud ja hänen opetuslapsensa ovat loistavasti analysoineet neuroottista luonnetta. Heidän antamansa epäproduktiivisen (eli Freudin termein pregenitaalisen) luonteen kuvaus on tyhjentävä ja sattuva - aivan riippumatta siitä että heidän käyttämänsä teoreettiset käsitteet kaipaavat tarkistamista. Sen sijaan normaalin, kypsän, terveen persoonallisuuden luonne  ei ole heitä suurestikaan kiinnostanut. Tällainen luonne, josta Freud käyttää nimitystä genitaalinen luonne, on jäänyt varsin epämääräiseksi ja abstraktiseksi käsitteeksi. Freud määritteli genitaalisen luonteen sellaisen henkilön luonnestruktuuriksi jonka sielunelämää ei enää hallitse oraalinen ja anaalinen libido, vaan genitaalinen seksualiteetti jonka tavoitteena on sukupuoliyhdyntä vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvan yksilön kanssa. Genitaalisen luonteen analyysi päätyy suurin piirtein toteamukseen että kysymyksessä on sosiaaliselta ja seksuaaliselta kannalta hyvin toimivan yksilön luonnestruktuuri.

Käsitellessäni produktiivista luonnetta uskaltaudun kriitillistä analyysia pidemmälle ja pyrin tutkimaan, millainen todellisuudessa on se täysin kehittynyt luonne johon ihmisen kehitys tähtää ja joka samalla on humanistisen etiikan ideaali. Valmistavana askelena voimme todeta produktiivisen luonteen käsitteen ja Freudin 'genitaalisen luonteen' käsitteen yhteyden. Itse asiassa Freudin termi, mikäli emme ymmärrä sitä hänen libido-teoriansa mukaisella kirjaimellisella tavalla vaan symbolisesti, ilmaiseekin sattuvasti mistä produktiivisuudessa on kysymys. Merkitseehän sukupuolinen kypsyys juuri sitä että ihminen kykenee jatkamaan sukuaan; siittiön ja munasolun yhtyessä syntyy uutta elämää. Mutta kun tämä on  yhteistä ihmiselle ja eläimelle, niin kyky aineelliseen tuotantoon on ominainen vain ihmiselle. Ihminen ei ole vain järjellinen ja yhteiskunnallinen olento. Hänet voidaan määritellä myös tuottavaksi eläimeksi joka kykenee järkeään ja mielikuvitustaan käyttäen muovaamaan tarjolla olevaa materiaalia. Eikä hän ainoastaan kykene tuottamaan, hänen on pakko tuottaa voidakseen elää. Aineellinen tuotanto on kuitenkin vain luonteenominaisuudeksi käsitetyn produktiivisuuden yleisin symboli. Persoonallisuuden 'produktiivisessa asennoitumisessa' on kysymys ihmisen perussuhtautumisesta, joka pätee kaikilla ihmiselämän alueilla. Se käsittää ihmisen sielulliset, emotionaaliset ja älylliset reaktiot muihin ihmisiin, omaan itseen ja asioihin. Produktiivisuus on ihmisen taitoa käyttää kykyjään ja toteuttaa luontaisia ominaisuuksiaan. Sanoessamme että ihmisen on käytettävä hyväkseen mahdollisuuksiaan edellytämme että hänen tulee olla vapaa ja ettei hän saa olla riippuvainen jostakusta toisesta, jonka valvonnassa nuo mahdollisuudet ovat. Lisäksi edellytämme järjen opastavan häntä, koskapa hän voi käyttää kykyjään vain tietäessään mitkä ne ovat, miten ja mihin tarkoituksiin niitä on käytettävä. Produktiivisuus merkitsee sitä että ihminen kokee itsensä kykyjensä ruumiillistumaksi ja toimivaksi olennoksi, että hän on niistä selvillä eikä ole niistä vieraantunut.

Välttääksemme väärinkäsityksiä joihin termi 'produktiivisuus' helposti saattaa antaa aihetta meidän lienee syytä lyhyesti tutkia mitä produktiivisuus ei tarkoita.

Yleensä sana produktiivisuus yhdistetään etenkin taiteilijan luovaan kykyyn. Itse asiassa aito taiteilija onkin vakuuttavin esimerkki produktiivisuudesta. Mutta eivät kaikki taiteilijat ole produktiivisia; niinpä esimerkiksi tavanomainen maalaus saattaa olla osoituksena pelkästään teknillisestä taidosta siirtää jonkun henkilön piirteet valokuvamaisesti kankaalle. Toisaalta ihminen saattaa kokea, nähdä, tuntea ja ajatella produktiivisesti, vaikkei hänelle olekaan suotu luoda mitään näkyvää tai mitään sellaista jonka voisi välittää muille. Produktiivisuus on asenne johon jokainen ihmisolento kykenee ellei hän ole henkisesti, älyllisesti tai emotionaalisesti vaurioitunut.

Termi 'produktiivinen' sekoitetaan niin ikään helposti 'aktiiviseen' ja 'produktiivisuus' 'aktiivisuuteen'. Nämä kaksi termiä saattavat merkitä samaa (esim. mikäli aktiivisuus käsitetään niin kuin Aristoteles sen käsitti), mutta nykyisessä kielenkäytössä aktiivisuus usein tarkoittaa produktiivisuuden suoranaista vastakohtaa. Tavallisesti aktiivisuus määritellään käyttäytymiseksi joka energian kulutuksen välityksellä johtaa johonkin muutokseen vallitsevassa tilanteessa. Passiiviseksi sitä vastoin sanotaan ihmistä joka ei kykene muuttamaan vallitsevaa tilannetta tai näkyvällä tavalla siihen vaikuttamaan ja jonka toimintaa ohjaavat ulkopuoliset voimat. Tämä tavanomainen näkemys aktiivisuudesta ottaa huomioon vain tosiasiallisen energiankulutuksen ja sen avulla aikaansaadun muutoksen. Se ei tee eroa niiden erilaisten psyykkisten edellytysten välillä joihin toiminta perustuu.

Äärimmäisenä esimerkkinä epäproduktiivisesta aktiivisuudesta on hypnotisoidun henkilön toiminta. Syvässä hypnoottisessa unessa olevan henkilön silmät saattavat olla auki, hän voi kävellä, puhua ja suorittaa erilaisia tehtäviä: hän 'toimii'. Häneen voitaisiin soveltaa tavanomaista aktiivisuuden määritelmää, sillä hän kuluttaa energiaa ja saa aikaan muutoksia. Mutta jos otamme huomioon hänen aktiivisuutensa erikoislaadun, huomaamme että se joka toimii ei olekaan hypnotisoitu vaan hypnotisoija, joka suggestioidensa välityksellä toimii hänen kauttaan. Vaikka hypnoottinen uni onkin keinotekoinen tila, se on äärimmäinen mutta kuvaava esimerkki tilanteesta jossa ihminen saattaa olla aktiivinen eikä kuitenkaan sanan varsinaisessa merkityksessä toimiva, koska hänen tekonsa ovat vain sellaisten voimien vaikutusta jotka eivät ole hänen hallinnassaan.

Epäproduktiivisen aktiivisuuden tyypillinen muoto on se akuuttisen tai kroonisen, tietoisen tai tiedostamattoman ahdistuneisuden aiheuttama vastavaikutus johon meidän aikamme ihmisen herkeämätön puuhakkuus usein perustuu. Toisenlaatuista kuin ahdistuneisuuden synnyttämä on se aktiivisuus joka perustuu alistuvaan riippuvuuteen auktoriteetista, vaikka nämä tapaukset usein esiintyvätkin toisiinsa sekoittuneina. Auktoriteettia saatetaan ihailla, pelätä tai 'rakastaa' - tavallisesti kaikkea yhtaikaa -, mutta sekä muodollisessa että sisällöllisessä katsannossa aktiviteetin syynä on auktoriteetin käsky. Henkilö on aktiivinen koska auktoriteetti tahtoo hänen olevan, ja tekee mitä auktoriteetti haluaa hänen tekevän. Tämänlaatuinen aktiivisuus on tyypillistä autoritaariselle luonteelle, jolle aktiivisuus merkitsee toimimista jonkin hänen itsensä yläpuolella olevan nimissä. Hän saattaa toimia Jumalan, menneisyyden, velvollisuuden nimissä, mutta ei omissa nimissään. Autoritaarinen luonne saa toimintansa virikkeet korkeammalta mahdilta, johon ei pääse käsiksi ja jota ei voi muuttaa, eikä hän siitä syystä kykene ottamaan huomioon omasta minästä kumpuavia spontaaneja virikkeitä. (Alaviite: Autoritaarinen luonne ei kuitenkaan pyri vain alistumaan vaan myös hallitsemaan muita. Itse asiassa autoritaariseen luonteeseen kuuluu aina sekä sadistinen että masokistinen puoli, joiden voimakkuus ja estyneisyys vain vaihtelevat. (Vrt. autoritaarisen luonteen analyysiin teoksessa Vaarallinen vapaus s. 141-172.)

Sukua tottelevaisuuteen perustuvalle aktiivisuudelle on automaattinen aktiivisuus. Toisin kuin edellä on tässä tapauksessa kysymys nimettömästä auktoriteetista jota edustavat yleinen mielipide, kulttuurimuodot, terve järki ja 'tiede'. Kysymyksessä oleva henkilö tuntee ja toimii niin kuin hänen odotetaan toimivan;hänen aktiivisuutensa ei ole spontaania: se ei ole lähtöisin hänen omasta älyllisestä tai emotionaalisesta kokemuksestaan vaan hänen ulkopuoleltaan.

Aktiivisuuden voimakkaimpia pontimia ovat irrationaaliset intohimot. Saituus, masokismi, kateus, mustasukkaisuus tai jokin muu intohimo saattaa pakottaa ihmisen toimimaan, mutta hän ei toimi vapaasti eikä järkevästi, vaan nimenomaan vastoin järkeä ja omaa todellista etuaan. Tällainen ihminen toistaa itseään, kangistuu ja muuttuu yhä kaavamaisemmaksi. Hän on aktiivinen mutta ei produktiivinen.

Vaikka tämänlaatuinen aktiivisuuden lähde on irrationaalinen eivätkä toimivat henkilöt ole vapaita eivätkä järkeviä, heidän tekonsa saattavat johtaa tärkeisiin käytännöllisiin tuloksiin ja usein aineelliseen menestykseen. Käyttämämme produktiivisuuden käsite ei välttämättä tarkoita aktiivisuutta joka johtaa käytännöllisiin tuloksiin, vaan asennetta, reagointitapaa, sitä miten ihminen elämänsä vaiheissa suhtautuu maailmaan ja itseensä. Kysymys on ihmisen luonteesta eikä hänen menestyksestään.

Produktiivisuus on sitä että ihminen toteuttaa luonteenomaisia mahdollisuuksiaan, käyttää voimiaan. Mutta on kohtalon ironiaa että sana voima voi merkitä kahta vastakkaista asiaa: kykyä ja valtaa. Tämä vastakkaisuuson kuitenkin varsin erikoislaatuista. Valta on kyvyn turmeltumista. Se että ihminen pystyy käyttämään produktiivisesti kykyjään on hänen voimansa. Kykenemättömyys käyttää niitä on hänen voimattomuutensa. Järkensä avulla hän voi tunkeutua ilmiöiden pinnan alle ja käsittää niiden olemuksen. Rakkautensa voimalla hän saattaa murtaa muurin joka erottaa ihmisen toisesta. Mielikuvituksensa avulla hän kykenee näkemään asioita joita ei vielä ole; hän voi suunnitella ja sillä tavoin aloittaa luovan työn. Kun ihminen on voimaton, hänen suhteensa maailmaan vääristyy vallanhimoksi, haluksi hallita muita kuin nämä olisivat esineitä. Vallanhimo ja kuolema, voima ja elämä kuuluvat yhteen. Vallanhimo kumpuaa voimattomuudesta ja lisää sitä, sillä jos yksilö kykenee pakottamaan toisen palvelemaan itseään, hänen oma produktiivisuuden tarpeensa lamautuu sitä mukaa.

Millainen suhde maailmaan on ihmisellä joka käyttää kykyjään produktiivisesti?

Voimme kokea meitä ympäröivän maailman kahdella tavalla: jäljentävästi, jolloin käsitämme todellisuuden samalla tavoin kuin valokuva toistaa esineet (vaikka jäljentäminen edellyttääkin mielen aktiivista toimintaa), ja uutta luovasti, jolloin ymmärrämme todellisuuden, teemme eläväksi ja uudistamme sen omien älyllisten ja emotionaalisten voimiemme spontaanin käytön avulla. Vaikkeivät nämä reaktiotavat koskaan esiinnykään puhtaina, niin usein toinen on huomattavasti toista hallitsevampi. Välistä jompikumpi saattaa kokonaan surkastua, ja näiden ääritapausten tutkiminen on paras keino ymmärtää kumpaakin ilmiötä.

Uutta luovan kyvyn suhteellinen surkastuminen on kulttuurimme piirissä sangen tavallista. Ihminen saattaa kyetä käsittämään asiat sellaisina kuin ne ovat (tai millaisia niiden hänen kulttuuripiirissään katsotaan olevan), mutta ei sisimmässään kykene luomaan kokemuksiinsa eloa. Tällainen ihminen on täydellinen 'realisti', joka näkee kaikesta vain ilmiöiden pinnan, mutta on täysin kykenemätön tunkeutumaan pinnan alle olennaiseen ja näkemään sitä mikä ei vielä ole ilmiselvää. Hän näkee yksityiskohdat mutta ei kokonaisuutta, puut mutta ei metsää. Todellisuutta on hänelle vain aineellinen todellisuus. Tällainen ihminen ei ole vailla mielikuvitusta, mutta hänen mielikuvituksensa on laskelmoivaa, se vain yhdistelee olemassa olevia ja tunnettuja tekijöitä ja tekee niiden vastaista vaikutusta koskevia päätelmiä.

Toisaalta se joka on kadottanut kykynsä käsittää todellisuutta on itse asiassa mielisairas. Sairas ihminen rakentaa sisäisen todellisuuden johon hän näköjään täysin luottaa; hän elää omassa maailmassaan, ja todellisuuden yleiset, kaikkien ihmisten havaitsemat piirteet ovat hänelle epätodellisia. Mikäli ihminen näkee esineitä joita ei ole olemassa todellisuudessa ja jotka ovat kokonaan hänen mielikuvituksensa tuotetta, hänellä on hallusinaatioita; hän tulkitsee tapahtumia omien tunteittensa mukaisesti ottamatta huomioon miten asian laita todellisuudessa on tai ainakin olematta siitä riittävästi selvillä. Paranoidinen henkilö saattaa uskoa olevansa vainottu, ja jokin satunnainen huomautus saattaa paljastaa hänelle kokonaisen hänen nöyryyttämisekseen ja tuhoamisekseen laaditun suunnitelman. Hän on vakuuttunut siitä ettei tällaista tarkoitusta koskevien selvempien ja kiistattomien todisteiden puuttuminen osoita mitään ja että vaikka huomautus päällisin puolin saattaa tuntua harmittomalta, sen todellinen merkitys käy selväksi jos katsoo 'syvemmälle'. Mielisairaalta on kadonnut ulkoinen todellisuus, ja sisäinen todellisuus on korvannut sen.

'Realisti' näkee ilmiöistä vain pinnan; hän saattaa mielessään valokuvmaisesti jäljentää näkyvää maailmaa, ja hän kykenee toimimaan käsittelemällä asioita ja ihmisiä omien mielikuviensa mukaisesti. Mielisairas ei kykene näkemään todellisuutta sellaisena kuin se on; hän kokee todellisuuden vain oman sisäisen maailmansa symbolina ja heijastuksena. Molemmat ovat sairaita. Mielisairas joka on kadottanut kosketuksen todellisuuteen, ei kykene toimimaan ihmisyhteisössä. 'Realistin' sairaus köyhdyttää häntä ihmisenä. Vaikka hän kykeneekin toimimaan ihmisyhteisön jäsenenä, hänen todellisuudenkäsitystään vääristää syvyyden ja näköalojen puuttuminen, niin että hän helposti erehtyy joutuessaan tilanteisiin jotka edellyttävät muutakin kuin välittömästi ilmenevien tosiasioiden ja lyhyen tähtäimen tavoitteiden esittelyä. 'Realismi' näyttää olevan mielisairauden suoranainen vastakohta, ja kuitenkin se on vain saman asian toinen puoli.

Sekä 'realismin' että mielisairauden todellinen vastakohta on produktiivisuus. Normaali ihminen kykenee suhtautumaan maailmaan samalla kertaa sekä havaitsemalla sitä sellaisena kuin se on että antamalla omien kykyjensä muuttaa sen eläväksi ja rikkaaksi, jolloin vasta voidaan puhua todellisesta ymmärtämisestä. Jos jompikumpi näistä kyvyistä on surkastunut, ihminen on sairas; mutta normaalilla ihmisellä on nämä molemmat kyvyt, jos kohta eri suhteissa. Sekä jäljentävä että uudesti luova kyky ovat produktiivisuuden välttämätön ehto; näiden kahden vuorovaikutus on produktiivisuuden voimanlähde. Edellisellä olen halunnut korostaa sitä ettei produktiivisuus ole näiden kykyjen summa tai yhdistelmä vaan jotakin uutta joka syntyy niiden vuorovaikutuksesta.

Olemme luonnehtineet produktiivisuutta erääksi erityiseksi tavaksi suhtautua maailmaan. Herää kysymys, luoko produktiivinen ihminen jotakin ja jos luo niin mitä. Vaikka onkin totta että inhimillinen produktiivisuus saattaa luoda aineellisia esineitä, taideteoksia ja ajatusrakennelmia, niin produktiivisuuden ehdottomasti tärkein kohde on ihminen itse.

Syntymä on vain eräs rengas tapahtumaketjussa joka jatkuu sikiämisestä kuolemaan. Kaiken välillä olevan tarkoituksena on todellistaa ihmisen mahdollisuuksia, herättää eloon kaikki kahdessa solussa piillyt. Mutta kun ruumiillinen kasvu tapahtuu itsestään, jos sen oikeat edellytykset on olemassa, niin sen sijaan henkinen kehitys ei tapahdu automaattisesti. Ihmisen älyllisten ja emotionaalisten kykyjen herättäminen eloon, oman minän synnyttäminen, edellyttää  produktiivista toimintaa. Ihmisen tilanteen tragiikka ilmenee myös siinä että hänen minänsä kehitys aina jää kesken. Suotuisimmissakin olosuhteissa toteutuu vain osa ihmisen mahdollisuuksista. Ihmisen on aina kuoltava ennenkuin hän on todella syntynytkään.

Vaikka en pyrikään esittämään produktiivisuuden käsitteen koko historiaa, haluaisin antaa joitakin tyypillisiä esimerkkejä jotka saattavat vielä selventää käsitettä. Produktiivisuus on Aristoteleen etiikan avainkäsitteitä. Hän sanoo että hyve voidaan määritellä tutkimalla ihmisen tehtävää. Aivan kuten huilunsoittajan, kuvanveistäjän ja ylipäätään minkä tahansa taiteilijan kohdalla hyvän katsotaan olevan yhtä kuin se tehtävä joka erottaa hänet muista ja tekee hänestä sen mikä hän on, niin myös ihmisen hyvä on yhtä kuin se tehtävä joka erottaa hänet muista lajeista ja tekee sen mitä hän on. Tämä tehtävä on "ihmisen järjen toiminta" (Ethica Nicomachea 1098 a 8). "Mutta kenties ei ole lainkaan samantekevää", hän jatkaa, "pidämmekö korkeimpana hyvänä omistamista vai käyttöä, mielentilaa vai toimintaa. Sillä mielentila voi olla olemassa saamatta aikaan mitään hyvää, kuten on laita nukkuvan tai muulla tavoin täysin epäaktiivisen henkilön. Mutta toisin on aktiivisuuden laita; sillä jokainen jolla on jokin tehtävä haluaa välttämättä toimia ja toimia hyvin."(Ethica Nicomachea b 32). Aristoteleen mukaan hyvä ihminen on se joka toimiessaan järkensä johtamana toteuttaa ihmiselle luonteenomaisia mahdollisuuksia.

"Hyveellä ja kyvyllä", Spinoza sanoo, "minä tarkoitan samaa" (Ethica IV, 8.määr.) Vapaus ja onnellisuus on sitä että ihminen ymmärtää itsensä ja pyrkii toteuttamaan mahdollisuutensa, "lähestymistään lähestymään ihmisluonnon täydellisyyttä".(Ethica IV, esipuhe.) Spinozalle hyve merkitsee sitä että ihminen käyttää kykyjään ja pahe sitä että hän jättää ne käyttämättä. Spinozan mukaan pahan olemus on voimattomuus (Ethica IV, 20. määr.)

Goethe ja Ibsen ovat runoudessaan sattuvasti ilmaisseet produktiivisen toiminnan käsitteen. Faust symboloi ihmisen ikuista elämän tarkoituksen etsintää. Ei tieto, ei nautinto, ei valta eikä edes kauneus saata tyydyttää Faustin vaatimuksia. Goethe katsoo että ainoa vastaus ihmisen kysymykseen on produktiivinen toiminta, joka on samaa kuin hyvä.

Faustin taivaaseen sijoitetussa alkunäytöksessä Jumala sanoo, että ihmistä eivät tuhoa erehdykset vaan toimettomuus:

Vireys ihmisen pian herpoo, päässä pyörii

vain halu jäädä rauhaan raukeaan;

toverin silloin annan touhukkaan,

jok' ajaa, kiihtää, perkeleenä hyörii.

Mutt' aidot taivaan pojat, nähkää

elävän ihanuuden täyttä tähkää!

Teit', iäti mi kehkee, elää, luo,

syleilköön lemmen äärill' avarilla,

ja kuplinaan mit' aikain aallot tuo,

te kiinnitelkää aatteill' ainaisilla. (Goethe, Faust I, suom. Otto Manninen)

Toisen osan lopussa Faust on voittanut Mefistofeleen kanssa lyömänsä vedon. Hän on erehtynyt ja tehnyt syntiä, mutta välttänyt synneistä pahimman: toimettomuuden. Faustin viimeiset sanat ilmaisevat selvästi tämän ajatuksen, jota symbolisoi pyrkimys voittaa mereltä hedelmällistä maata:

Teen tilaa miljoonille,

pohja vakaa

vaikk' ei ole, vapaan toiminnan se takaa.

Vihannoi kedot, kypsyy viljat, marjat,

maist' uusimmassa viihtyy kansa, karjat;

koht' asuttavat vankan harjanteen,

 jonk' uljas uuraus loi suojakseen.

Maa sisäpuolla paratiisimainen,

sen ääriin lyököön aalto riehuvainen:

 kuss' aikoo ryöstäytyin se uoman kyntää,

 sen sulkemaan koht' yhteisvaisto ryntää.

Niin, siihen mieleen menen, siihen jäänkin,

 se viimeinen on viisaus:

vapauteen vain se kelpaa, elämäänkin

 kell' yhä niist' on kilvoitus.

niin viettää, vaaran tuttuna, ei pelon,

mies, lapsi, vanhus vuodet vauraan elon.

 Näyn tuon josp' uljaan nähdä vois:

 maan vapaan, jossa vapaa kansa ois!

Sanoa tuokiolle saisin:

Oi viivy, olet kaunis niin!

 Ei jälkeä, min jätin päivin maisin,

 aioonit peittää kadoksiin. -

 Moist' ylhää onnea ma aavistain

 ylimmän tuokion nyt tuta sain.

 (Goethe, Faust II, V näytös. Suom. Otto Manninen)

Kun Goethen Faust ilmentää 1700- ja 1800-luvun edistyksellisille ajattelijoille ominaista uskoa ihmiseen, niin Ibsenin Peer Gynt, joka on kirjoitettu 1800-luvun jälkipuoliskolla, on nykyajan ihmisen ja hänen epäproduktiivisuutensa kriittinen analyysi. Näytelmän alaotsakkeena olisi varsin hyvin voinut olla 'Nykyajan ihminen itseään etsimässä'. Peer Gynt uskoo toimivansa omaksi hyväkseen käyttäessään kaiken tarmonsa rahan ansaitsemiseen ja menestyksen tavoitteluun. Hän noudattaa elämässään peikkojen vaalilausetta "Ole itse oma kaikkes" eikä ihmisen vaalilausetta "ole oma itsesi". Elämänsä lopussa hän huomaa että juuri hänen egoisminsa ja toisten hyväksikäyttäminen ovat estäneet häntä olemasta oma itsensä, että ihminen voi toteuttaa oman minänsä vain ollessaan produktiivinen, vain mikäli hän kykenee herättämään eloon omat mahdollisuutensa. Peer Gyntin toteutumattomat mahdollisuudet saapuvat syyttämään häntä hänen 'synnistään' ja osoittavat mistä hänen epoäonnistumisensa ihmisenä todellisuudessa on johtunut: hänen epäproduktiivisuudestaan. (Jätän Ibsenin runokatkelmat tästä pois IR)
---
Tähän mennessä olemme pyrkineet yleisesti luonnehtimaan produktiivista asennoitumista. Nyt meidän on yritettävä lähemmin tutkia produktiivisuutta sellaisena kuin se esiintyy eri toiminnan aloilla, sillä vain tutkimalla konkreettista ja yksityistä voi täysin ymmärtää yleisen."
---

Produktiivisuuden luonnehdinta jatkuu tästä produktiivisen rakkauden ja produktiivisen ajattelun kuvauksena. Lainaan vielä loppuun Frommin  yhteenvedon produktiivisuuden kuvauksesta:

"Väite että produktiivisuus on ihmisen synnynnäinen ominaisuus on ristiriidassa sen tavallisen käsityksen kanssa että ihminen on luonnostaan laiska ja että hänet on pakotettava työhön. Tämä käsitys on ikivanha. Kun Mooses pyysi että faarao sallisi juutalaisten lähteä, jotta nämä voisivat palvella Jumalaa erämaassa, tämä vastasi:"Te olette laiskoja, laiskoja te olette." Faaraolle merkitsi orjatyö ahkeruutta ja Jumalan palveleminen laiskuutta. Samaa mieltä ovat olleet kaikki ne jotka ovat halunneet hyötyä toisten aherruksesta ja joiden kannalta produktiivisuus on ollut turhaa, koska he eivät ole voineet anastaa itselleen sen hedelmiä.


Meidän kulttuurimme näyttää todistavan päinvastaisesta asennoitumisesta. Muutamien viime vuosisatojen ajan länsimaista ihmistä on hallinnut työn aate, alituinen toiminnan tarve. Hän tuskin kykenee olermaan toimettomana pitempää aikaa. Mutta tämä vastakohtaisuus on vain näennäinen. Laiskuus ja pakonomainen toiminta eivät ole vastakohtia, vaan molemmat oireita siitä että ihmisen luonnonmukainen toiminta on häiriytynyt.

Neuroosin tärkein oire on usein juuri työkyvyttömyys. Samanlainen oire on niinsanotun sopeutuneen ihmisen kyvyttömyys levätä ja virkistäytyä. Pakonomainen aktiivisuus ei ole laiskuuden vastakohta vaan saman asian toinen puoli. Molempien vastakohta on produktiivisuus.

Produktiivisuuden lamautumisesta on seurauksena joko toimettomuus tai yletön toimeliaisuus. Nälkä ja pakko eivät koskaan voi olla produktiivisen toiminnan motiiveja. Päinvastoin vapaus, taloudellinen turvallisuus ja yhteiskunta, jossa työ on ihmisen kykyjen mielekäs ilmaus, luovat suotuisat edellytykset sille että ihminen pääsee toteuttamaan luontaista pyrkimystään kykyjensä produktiiviseen käyttöön. Luovalle toiminnalle on ominaista työn ja levon rytmillinen vaihtelu. Produktiivinen työ, produktiivinen rakkaus ja produktiivinen ajattelu ovat mahdollisia vain mikäli ihminen tarvittaessa kykenee olemaan levollisena yksin itsensä kanssa. Voidakseen kuunnella omaa sisintään; tullakseen toimeen muiden kanssa ihmisen on välttämättä oltava sopusoinnussa myös oman itsensä kanssa."

(Ylläolevas on lainausta Erich Frommin 1965 ilmestyneestä kirjasta "Ihmisen osa", Kirjayhtymän kustantamana.IR)

Etiikka ja vetoketju

Olen täällä blogeissani kirjoittanut paljonkin Euroopan Unionista,sen markkinaperiaatteista, kilpailuttamisesta ja - ainakin alitajuisesti - sen epämääräisestä etiikasta suhteessa ihmiseen ja yhteiseen etuun. Eilen minulla oli tilaisuus osallistua uudehkon sosiaalisen lomajärjestön, Hyvinvointilomien lomakohdeyhteisölle ja niiden vapaaehtoistyöntekijöille järjestettyyn koulutuspäivään. Tiedossa on jo pidempään ollut että sosiaalinen rahoittajataho, Raha-automaattiyhdistys, on jo pitkään vaatinut kaikkia lomatoimintaan avustusta hakevia "samalle viivalle". Keskeisenä perusteena tällöin on ollut puhtaasti yksityisen, voittoa tavoittelevan sektorin väite siitä että sosiaalinen toiminta, silloin kun sitä järjestetään valtion - tässä tapauksessa Sosiaali- ja Terveysministeriön (STM) - alaisuudessa toimivan RAY:n tuella, vääristää kilpailua ja asettaa avoimen kilpailun piirissä toimivat yhteisöt epäedulliseen asemaan. Toisaalta mm. sosiaaliset lomajärjestöt ja niiden yhteydessä sosiaalisin perustein toimivat kohteet ovat korostaneet toimintansa voittoa tavoittelematonta ja sosiaalista luonnetta. Kun lomakohtaiset avustukset on jo keskeisesti rahamääräisesti määritelty, kohtuuton ylihinnoittelu ei ole sosiaalisissa lomajärjestöissä tullut kysymykseen. Sosiaalisin perustein tuettu loma on ollut perusteltua siksikin, koska etenkin heikommassa asemassa olevat eivät ole kyenneet kustantamaan itselleen pääsyä kaupalliselta pohjalta toimiviin kohteisiin.

Euroopan Unionin asianomaisten direktiivien ohjauksessa nyt on kuitenkin siirrytty kilpailuttamisperiaatteeseen. Tämä kävi hyvin selväksi tässäkin koulutustilaisuudessa. Lomajärjestön henkilökunta on kouluttautunut perinpohjaisesti rahoittajatahon asettamiin vaatimuksiin ja tässäkin tilaisuudessa hyvällä asiantuntemuksella niitä periaatteita esitteli. Kritiikkini ei siis kohdistu millään muotoa lomajärjestöön, vaan taustalla vaikuttavaan poliittiseen tahtoon. Menemättä kovin syvälle yksityiskohtiin voi todeta seuraavaa: kilpailuttamisperiaatteessa valinta sekä sosiaaliselle lomalle pääsyn, lomakohteen valinnan ja ylipäätään lomatoiminnan rahoittamisen suhteen on ylimmällä, keskeisellä tasolla, viime kädessä direktiivien määräysten kautta Euroopan Unionilla. Kansallinen tahtotila tarkoittaa  direktiivien logiikan hyväksymistä, tukemista ja toteutamista. Parhaassa tapauksessa kotimainen osaaminen on yritystä  tuoda esille järjestelmän sisällä  vaihtoehtoisia ajatuksia,  näkemyksiä ja käytännön kokemuksista. Keskustelu osin vapaaehtoistoiminnan pohjalla ja sosiaalisen tietoisuuden varassa toimivista lomakohteiden keskuudessa osoitti että menestymisen mahdollisuudet ovat mitä suurimmassa määrin rajattu. On itse asiassa järkyttävää todeta, että sitten investointiavustusten loputtua sosiaalisen mielen varassa toimivat vapaaehtoiset toimivat korvauksetta usein nälkärajalla ja usein hinta-laatusuhteesta tinkien pysyäkseen hengissä ja kyetäkseen säilyttämään lomakohteensa kunnon, hengen ja maineen. Ylhäältä annetun automaattinen ja kriikitön hyväksyminen on se tavanomaisin eettinen vastaus, jonka kykenemme  kriittisessäkin tilanteessa antamaan.

Onko direktiivien mukana tullut uusi Euroopan Unionin henki sukua meidän aikaisemmalle sosiaalisuudelle? Onko sillä aito yhteys meillä yhteisesti luodulle, maailmanlaajuisestikin harvinaiselle, pelitoiminnan ohjaamiselle kansanterveyteen ja yhteiseen, suurta suosiota saavuttaneeseen lomakulttuuriin? Mielestäni henki on nyt kokonaan muuttunut. Ylhäältä päin tuleva ohjaus todellakin "hylsyttää tyhjäksi" taustalla olevan sosiaalisen motiivin. Vapaaehtoistyöntekijät, sosiaalisesti tietoiset ja usein kotipaikkakunnillaan laajaa yhteiskunnallista vastuuta kantavat ihmiset joutuvat vapaaehtoistyöntekijöinä raastavan rankan oppimista, osaamista ja käytännö työtä vaativan urakan eteen. Se koskee heidän ponnistelujaan jo hakemuksia tehdessä, saati sitten lomatoimintaa - sitäkin käytännössä ilman asiallista korvausta - toteuttaessaan
.
Seurasin päivän mittaan osanottajien suhtautumista tähän muuttuneeseen järjestelmään. Oli silmin nähden havaittavissa, miten kovaa ponnistelu omien kokemusten ja vaadittujen määräysten toteuttamisen välillä oli. Jännitteitä on lomajärejestöllä itselläänkin: sen on saatava taivutettua lomakohteet vaadittuun järjestelmään ja jos se ei onnistu, järjestölle suunnatut sosiaaliset lomavarat ovat vähenemään päin - ovat jo nyt vähentyneet. Toiminnanjohtajan suulla kuultiin että uhkana on  järjestölle tulevia avustuksia pudottaminen edelleen.

Mukana oli muutamia suurempia, ympäri vuoden toimivia lomakohteita, joilla on normaalisti, työehtosopimusten mukaisesti palkattua henkilökuntaa. Heidän kohdallaan sopeutuminen asetettuihin vaatimuksiin näytti lomien hakemisen suhteen olevan helpompaa ja ilmeisesti myös niiden saanti - johonkinhan saadut lomarahat on kohdistettava. Pienemmät mutta perinteitä omaavat lomakohteet - kuten Lomakotien Keskusliiton, entisen Äitien Lomahuollon kesäaikana toimivat - ovat sekä avustusten saannin että toiminnan toteuttamisen suhteen mitä vakavimmin vaakalaudalla.

Kaiken lisäksi,  jos ehtoja ei pystytä toteuttamaan, vaarana on joutua markkina-oikeuteen. Ei kestä kauan kun varakkaammat palvelusten tarjoajat huomaavat tässäkin markkinaraon: vapaaehtoisvoimin ja pienillä budjeteilla toimivat lomakodit eivät pysty palkkaamaan lakimiehiä, käymään oikeutta saati sitten maksamaan sakkoja. Esimerkkejä kuulemma tästäkin on jo olemassa. Tällaisesta kulttuurista sosiaalisuus on kaukana. Etiikan normit määräytyvät lähtien kaupallisista ehdoista, etulyöntiaseman säilyttämisestä ja voiton tavoittelusta.

Tästä pääsemmekin Euroopan Unionin direktiivien etiikkaan. Ne edustavat jotain kokonaan muuta kuin sitä humanistista, sosiaaliseen ajatteluun ja yhteisöllisyyteen perustuvaa,  aidosti huoltapitävää lähestymistapaa. Frankfurtin sosiaalipsykologinen koulukunta ja erityisesti Erich Fromm on kuvannut erilaisia etiikan lajeja. Mietin usein sitä, edustavatko suomalainen sosiaalipolitiikka ja Euroopan Unionin markkinaehtoinen toimintatapa samaa etiikkaa.  Ero humanistisen, autoritaarisen ja absoluuttisen etiikan välillä on mielestäni mitä selkein.

Pitäisi olla selvää että sosiaalisen ja demokraattisen etiikan ydin on humanistisesssa eikä autoritaarisessa tai absoluuttisessa etiikassa. Vähän ronskisti ilmaistuna poliittisessa toiminnassa pitää tiukan paikan tullen "osoittaa   munaa" eli pitää omasta etiikasta tinkimättä kiinni. Kun nyt katselen Euroopan Unionin direktiivien toteutusta sosiaalisen ulottuvuuden alueella ja sitä, miten STM näitä periaatteita toteuttaa, täytyy vain todeta, että eurooppalaisen tietoisuuden eettinen vetoketju on tainnut olla  jo pitemmän  aikaa kokonaan kiinni.

Säkki päässä?

Juuri nyt ovat kriittiset hetket meneillään Euroopan ja Kanadan välisen CETA-vapaakauppasopimuksen hyväksymisessä tai sen hylkäämisessä. Vapaakauppasopimusten suuri, melkeinpä myriadinen parvi on tuloillaan merkittäväksi ja markkinoiden kannalta ilmeisen olennaiseksi osaksi koko Unionin politiikkaa. Kaupan vapautumisella - jos se todella  tapahtuu ilman kansallisia, kaupan suojelemiseen tähtääviä  protektionistisia  piirteitä, on valtavan suuri merkitys.

Maailma on kuitenkin muutakin kuin vapaakauppaa; elämä tai yhteiskunnallinen ja kansainvälinen sopiminen on muutakin kuin markkinoita. On sovittu laajasti ihmisoikeuksista, kulttuuriperinnön suojelemisesta, työelämästä ja inhimillisen osaamispanoksen myymisen ehdoista, on luvattu kunnioittaa kansallista itsemääräämisoikeutta ja ennenkaikkea demokratiaa. Demokratian yhtenä edistyksillisimpänä -  ehkä korkeimpana - muotona voidaan pitää yhteisiin päätöksiin perustuvaa, kansanvaltaista, avointa ja kaikkia kansalaisia yhdenvertaisesti kohtelevaa hyvinvointivaltiota.

Ylläolevat kaksi kappaletta kuvaavat pähkinankuoressa sitä mistä vapaakauppasopimusten sisällössä kiistellään. Rakennetaanko yhteistä tulevaisuutta markkinoiden ja sen arvomaailman ehdoilla vai onko lähtökohtana kansalaisista lähtevä, valtion ja julkisen sektorin varaan rakentuva hyvinvointi?

Molemmista suuntauksista löytyy ääripäänsä; suurilla ikäluokilla on vielä muistissa kylmän sodan rautaesirippu ja taistelu yhtäällä kapitalismia ja toisaalla kommunistiseksi väitettyä, äärimmilleen menneen riiston vastaiseksi tarkoitettua maailmanjärjestystä vastaan. Marxismi-leninismi, neuvostovenäläinen valtiososialismin muoto ajautui suunnitelmataloudestaan huolimatta sisäiseen kaaokseen ja romahti kuin korttitalo. Läntinen arvoyhteisö piti tätä osoituksena siitä että valtiojohtoisuus ylipäätään on pahasta ja siksi on rakennettava keskeisesti markkinoiden varaan. Samalla jäi huomaamatta että pohjois-Euroopassa oli vuosikymmenet rakennettu kansanvaltaista hyvinvointivaltiota julkisen sektorin, veroa kantavan yhteisön varaan, joka kaikesssa pragmaattiisuudessaan osoittautui mitä tehokkaimmaksi turvallisuuden ja hyvinvoinnin generoijaksi.

Vapaa markkinatalous puhuu siis mielellään - ja menestyksellä - vapaudesta, vapaasta kilpailusta, yrittämisestä ja sitä kautta syntyvistä odotusarvoista yhteisen hyvinvoinnin aikaansaamiseksi. Näyttää kuitenkin siltä että markkinoiden sisälle on kasvanut täysin toisenlaisia ehtoja edellyttävä ja vahvasti vapaata markkinataloutta dominoiva pääomaeliitti, jota voidaan hyvällä syyllä kutsua todelliseksi kapitalismiksi.


Mitä on kapitalismi? Tätä kysyy Sahra Wagenknecht kirjassaan "Reichtum ohne Gier" (Rikkaus ilman ahneutta):

"Kysymys ei ole niin tyhjänpäiväinen kuin miltä se kuulostaa. ...Kapitalismi ei missään tapauksessa ole sitä mitä sillä tavallisesti ymmärretään. Se ei ole markkinataloutta, ei ainakaan siinä mielessä, että aito kilpailu ja avoimet markkinat olisivat ratkaisevasti ohjaamassa talouselämää. Se ei ole myöskään suoritusyhteiskunta, sillä suurimmat tulot jotka siinä saadaan, ovat suoritukseen perustumattomia osuuksia pääomaomaisuudesta. Se ei ole myöskään sellainen taloudellinen järjestys, jossa ponnistelu ja ahkeruus määrittäisivät nousun ja menestyksen. Jopa yhteiskunnan keskiluokassa on henkilökohtainen sijoittuminen jälleen kiinni perhetaustasta, sattumasta ja onnesta ja aivan huipulla sukutausta ja perinnöt ovat ratkaisevia. Kapitalismi ei ole myöskään talousjärjestelmä, jossa yksityiset toimijat tekevät voittoja kun he ottavat erityisen suuri riskejä. Markkinaperiaatteen mukaan paljon enemmän tehdään voittoja siellä, missä muutamat konsernit hallitsevat ja jossa riskit ovat pieniä. Uusilla yrittäjillä ei siellä juurikaan ole mahdollisuuksia. Lisäksi valtio nostaa omistajia monella tavalla kainaloista ylös ja ottaa samalla suuren osan riskeistä itselleen."
(lainauksen suomennos IR)

Kun puhumme tänään vapaakauppasopimuksista, meidän on todella vakavasti otettava huomioon kapitalismin ja markkinoiden sisäinen dynamiikka, joka näyttää johtavan yhä voimakkaampaan keskittymiseen ja polarisoitumiseen. Vastakkain tässä ei ole markkinatalous ja kansalaiset, vaan kapitalismi ja perinteinen vapaa markkinatalous, jossa yrittäminen ja ideoiden jalostaminen kannattavaksi tuotannoksi olisi keskeistä. Tosiasia on että yrittäjällä, varsinkaan uudella ja oman ideansa varaan rakentavalla, ei ole juurikaan mahdollisuuksia selviytyä tässä jättiläisten välisessä kamppailussa. Pitäkäämme tämä mielessä myös suomalaista SOTE-ratkaisua tehdessämme!

Vapaakauppasopimuksia tarkastellessa täytyy pitää mielessä yritysmaailman sisäinen taistelu monopoliasemasta ja tähän perustuva menestyminen. Kuten hyvin tiedetään, suuryrityksissä omistaja on muuttunut lähes näkymättömäksi osakkeenomistajaksi, johdossa tai päämistajana olevaksi hallinnoijaksi, jonka keskeinen mielenkiinto ei ole se mitä tuotetaan, vaan omaisuuden ja varallisuuden kasvattaminen - siis raha. Pelko yhteisen omaisuuden ja verovarojen valumisesta harvainvaltaiselle ja yhä enemmän keskittyvälle oligarkialle on yksi suurimmista vapaata markkinataloutta ja sen syvimpia arvoja uhkaavista globaaleista vaaroista. Julkiselle sektorille ja pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle tämä muodostaa todellisen olemassoloa koskevan uhkan. Nyt rakennettavat vapaakauppasopimukset on yksi niistä muodosta, millä demokratian, osallistamisen ja yhteisen turvallisuuden varaan rakentuva kansalaisyhteiskunta aiotaan painaa maanrakoon.

Minusta vaikuttaa kummalliselta että sosialidemokratia ei käy keskustelua sen ydintä uhkaavasta vaarasta siinä laajuudessa kuin aatteellisen toiminta-arsenaalin menettäjältä pitäisi edellyttää. Sosialidemokratia ilman valtiota, kansanvaltaisia rakenteita, avoimia ja yhteisiä työehtoja, voimakasta osallistavaa sisäistä dynamiikkaa on kuohittu, lisääntymiskyvytön ja valmis heitettäväksi historian roskatynnöriin. Pitäisi muistaa SKDL:n valovoimaisen 1940-50-lukujen kansanedustajan Hertta Kuusisen sanat sosialidemokratiasta:"Älkää aliarvioiko sosialidemokratiaa. Se taistelee kaikkein kovimmin silloin kun se on selkä seinää vasten."

Vaara tulla poliittisesti kuohituksi ei tarkoita kuitenkaan - tietenkään - sitä, että ihmiskunnan ongelmat olisivat loppuneet, päinvastoin. Nykyisen ja ilmeisesti edelleen kasvavan kapitalismin varaan rakentuva yhteiskunta on äärimmäisen epäoikeudenmukainen, joka suistaessaan demokratian raiteiltaan muuttuu yhä autoritaarisemmaksi, tuhoaa  kulttuurisen diversiteetin kasveista la luonnosta puhumattakaan ja kääntää historian pyörän takaisin valistuksen ajan tuolle puolelle.

Ei kai siis ihme, että kun lokakuun 21. päivän seuduilla sain kuulla ainoastaan Belgian ranskankielisen vähemmistön, Valloonien parlamentin vastustavan EU:n ja Kanadan välillä solmittavaa, edustajien välillä neuvoteltua ja huolellisesti salassapidettyä vapaakauppasopimusluonnosta, kirjoitin Facebook-sivulleni seuraavanlaisen päivityksen:

"CETA-päätös säkki päässä?
Belgian Valloonien kielteinen linjaus perustuu heidän parlamenttipäätökseensä 27.4. 2016. Belgian ranskankielisessä hallinnossa on käyty aktiivinen analyysi ja keskustelu CETAn sisällöstä siinä määrin kuin se ylipäätään on ollut mahdollista. Päätöksessä on osoitettu lukuisia kohtia jotka edellyttävät punaista valoa CETA-vapaakauppasopimuksen hyväksymiselle. Kysymys ei ole mistään neuvottelupokerista, vaan juuri niiden seikkojen esiinnostamisesta, joihin kansalaisjärjestöt ovat kiinnittäneet huomiota. Demokraattisten päätöksentekoprosessien väheksyminen, ihmisoikeussopimuksen kuinnioittaminen EU-standardeissa, UNESCOn päätöslauselman kulttuurien ilmenemismuotojen säilyttämisessä ja edistämisessä, maanviljelyskulttuuriin liittyvän poikkeuksen sisällyttäminen sopimukseen, pysyvien ympäristöstandardien sivuuttaminen, julkisen sektorin avaaminen kokonaan yksityisille yrityksille eli ns. positiivisen listan puuttuminen. Valloonit haluavat julkisella sektorilla säilyvän täyden autoriteetin toteuttaa, organisoida, rahoittaa ja suorittaa julkisia palveluja varmistaakseen Euroopan kansalaisille "universaalin pääsyn" näihin palveluihin.
Valloonien lista on pitkä ja osoittaa että laajaa kansalaiskeskustelua ei ole otettu Komission ehdotuksessa huomioon. Tämä on tyrmistyttävää myös siinä mielessä että vapaakauppasopimuksen sisältöä ei ole avattu julkisuudelle juuri nimeksikään. Erityisen harmillista mielestäni on se, että Euroopan sosialistit ja demokraatit on valjastettu käännyttämään Vallooneja Komission neuvotteleman vapaakauppaesityksen taakse. Myöskään europarlamentaarikkomme eivät ole näitä sisältöjä avanneet, mutta ovat nyt täysin rinnoin moittimassa vallooneja heidän perusteellisesta ja analyyttisesta lähestymistavastaan. Tällä tavalla ei demokratiaa ja rauhaa Eurooppaan rakenneta.
Ainoa sivusto jolta olen löytänyt Valloonien parlamentin ja hallituksen perusteluja CETA-kriittiselle kannanotollleen on Itävallan Attac-ryhmän sivu, jolle on kopioitu osa Valloonien parlamentin 14.10. 2016  päätölauselman englanninkielisestä versiosta:

Olemmeko juuri nyt selkä seinää vasten - ja säkki päässä?

Unelman ja toteutuksen liitto

Euroopan Sosialidemokraattisen Puolueen aikaisempi puheenjohtaja, tanskalainen  Poul Nyrup Rasmussen on julkaissut yhdessä Friedrich Ebert -säätiön Udo Bullmannin kanssa sosialidemokratian periaatteita ja tehtävää kuvailevan esseen, jota voisi luonnehtia myös eurooppalaisen sosialidemokratian periaateohjelmaksi. Olen julkaisut jo aiemmin blogissani ns. Tampere-ryhmän sosialidemokratian periaatteita avaavan ja mielestäni erittäin onnistuneen "kommentointipaperin", viittä vaille valmiin periaateohjelman. Se on luonteeltaan julistava, monen mielestä ehkä sellaisenaan vanhahtavakin. Minua se miellytti, viehätti ja puhutteli kiitoksen ansaitsevalla tavalla.

Social Europe -verkkolehden julkaisema "Sosialidemokratia joka on tuleva" on tässä suhteessa ehkä vielä astetta jylisevämpi. Sen osoittamat uhkakuvat eivät koske ainoastaan sosialidemokratiaa, vaan ihmisen ja ympäristön kohtaloa lähimmän sadan vuoden aikana ylipäätään. Olen seuraavassa kääntänyt muutamia keskeisiksi kokemiani kohtia tuosta poliittisesta "huudosta"; se osoittaa että hetkeäkään ei ole hukattavana. Puolivillaisen lehmäkauppapolitiikan sijaan on havahduttava taistelemaan. Eikä tämä huuto koske yhtä maata ja sen sosialidemokratiaa; on kyettävä herättämään henkiin kansaa ja sosialidemokratiaa yhdistävä, aktivoiva ja toimintaan johtava verkosto koko Euroopassa ja viime kädessä koko maailmassa. On osattava yhdistää unelma ja sen käytännön toteutus. Rasmussenin esitys kuvaa aluksi moni-ilmeistä ja moniongelmaista maailmaa ja sen pelottavaa ja haastavaa dynamiikkaa. Muutamia lainauksia jatkosta:

"Nämä dynamiikat, niiden vuorovaikutus ja seuraukset jotka niillä on yhteiskuntaan ja planeettaamme, vetävät meidät mukaan yhä nopeampaan maailmaan, jossa lisääntyvien muutosten kehitys on itseään ruokkivaa. Ne ovat täynnä valtavia riskejä ja mieltäkiehtovia uusia mahdollisuuksia."

"Sosialidemokraatit eivät kaipaa yhteiskunnan sopeutumista opillisiin lainalaisuuksiin mutta tavoittelevat mahdollisuutta muovata historiaa itse niin että yhteiskunnasta tulee oman kohtalonsa mestari. Kuitenkin, jos epäonnistumme tässä tavoitteessa, olemme menettäneet ainutlaatuisuutemme."

"Huomatessamme järkevän elämän - yhdenvertaisten vauraan ja rauhallisen elon - olevan uhattuna, sosialidemokratia voi elää ja menestyä vain käynnistämällä toimintaa ja ryhtymällä taisteluun. Me uskomme että on korkea aika lähteä liikkeelle."

"Ellei sosialidemokratian lupausta muovata historiaa yhteiskunnan tarpeiden mukaan elähdytetä, pelkäämme että historia taantuu ja maailma putoaa takaisin pimeisiin aikoihin. Uudistakaamme siksi sosialidemokratiaa, suojellaksemme ja puolustaaksemme  inhimillisen yhteiskunnan ideaamme ja erityisesti taloutta joka ravitsee sekä meitä että lastenlapsiamme."

"Se mitä tuomme esiin tässä on yksinkertaisesti vain ehdotuksia."

"Viime aikoina olemme liian usein epäonnistuneet saada aikaan tuloksia, jotka ravitsevat luottamusta yhteiskuntaan jota puolustamme, siis sellaisiin tavoitteisiin kuin pyrkimys sosiaaliseen yhdenvertaisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Yhteistyö oikeiston kanssa on johtanut tähän ohi odotustemme  ja välttämättömyyden, sotkenut ja tullut vesitetyksi näissä vaikeissa liittoutumisissa."

" Uskomme että tätä takaiskua vastaan sosialidemokratia tarvitsee ajatusmallin muutoksen pysyäkseen elossa poliittisena liikkeenä ja säilyttääkseen siten avoimen, oikeudenmukaisen ja demokraattisen yhteiskunnan mallin."

"...tavoitteemme tulee olla globalisaation logiikan muuttaminen siten että sen edut voidaan hyödyntää samalla kun minimoidaan sen kielteiset seuraukset."

"Sosialidemokraattien on aktivoitava kollektiivinen tietoisuus ja luotava kansalliset rajat ylittävä yhteisö joka on riittävän kiinteä ja tehokas muodostuakseen kestävän kehityksen toteuttajaksi."

"...samalla kun puolueorganisaation tulee säilyttää perinteinen roolinsa yhdistävänä tekijänä taistelussa johdonmukaisten poliittisten ohjelmien puolesta, siitä tulee kehittyä myös vuorovaikutuksen verkosto, joka tuottaa jatkuvasti moninaisia ja avoimia, helposti toimivia väyliä niille kansalaisille ja sille kansalaisyhteiskunnalle, joka haluaa osallistua, antaa panoksensa, olla vuorovaikutuksessa   ja lähteä liikkeelle."

 "Sellaisen prosessin tulisi muodostua normiksi poliittisen elämän kaikilla tasoilla, paikallisesta kansainväliseen. Euroopan tasolla meidän on vahvistettava Euroopan Sosialistisen Puolueen (PES) resursseja ja roolia poliittisten visioiden ja ideoiden  luonnehtijana kiinteässä yhteistyössä kansallisten puolueiden ja Euroopan Unionin parlamenttiryhmän kanssa."

"Euroopan Unioni tulee olemaan johtava ja inspiroiva voima kohden muuttuvaa maailmaa, kohentaessaan omien kansalaistensa elämänlaatua tavalla joka osoittaa aitoa pyrkimystä kestävään kehitykseen ja samalla parannettua taloudellista suorituskykyä, yhteiskunnallista eheytymistä, oikeudenmukaisuutta ja ympäristön suojelua."

"Tuottavat julkiset investoinnit, sisältäen  infrastruktuurin lisäksi myös yhteiset palvelut, on palautettava uudelleen kunniaan näyttävällä Euroopan investointistrategialla joka mahdollistaa kestävän kasvun."

"...vallitsevat rahapoliitiset säännöt ovat jo aikoja sitten ajautuneet eroon sellaisesta läheisestä yhteydestä budjettiin, joka tavoittelee laajempia taloudellisia ja yhteiskunnallisia päämääriä; ne on uudistettava kasvun ja työn instrumenteiksi. Muussa tapauksessa ne ajavat euroalueen kuolemanhiljaiseksi ja  Euroopan Unionin sen mukaiseksi poliittiseksi projektiksi."

"Tämä tarkoittaa sitä että meidän on annettava uusi sisältö ja merkitys yhdenvertaisuuden käsitteelle, ohi aineellisen hyvinvoinnin jakamisen mielikuvan ja aineellisen hyvinvoinnin tason - olkoonkin että se ilmeisesti jää edelleen olennaiseksi osaksi yhdenvertaistamista."

"Olemassaolon elämänlaatua ei pitäisi ehdollistaa taloudelliseen kasvuun eikä kohdella sitä pelkästään kustannustekijänä, vaan se tulisi nähdä vauraan yhteiskunan keskeisenä voimana."

"Näyttää olevan silmiinpistävä yhteneväisyys sosialidemokratiaan kohdistuvilla ja Euroopan Unionia vaivaavilla uhkatekijöillä, eikä tämä ole mikään sattuma. Tästä johtuen molempien kohtalo näyttää olevan paljon vahvemmin yhteenkietoutunut kuin mitä ehkä olemme takavuosina tulleet edes ajatelleeksi."

"Monet meistä jotka olemme suuntautuneet eurooppalaiseen politiikkaan tiedämme luissa ja ytimissä miten monessa suhteessa muutosta tarvitaan luottamuksen uudelleenpalauttamiseksi, koskipa se sitten poliittista toimivuutta, poliittista suuntautumista tai tehtyjä valintoja."

"sata vuotta tästä eteenpäin suurin osa ihmisistä saattaa elää todella kurjaa elämää konfliktien vaivaamalla, loppuunnäännytetyllä planeetalla, jota hallitsee kaikkivoipa ja superrikas eliitti ympäri maailmaa. Nykyisen globaalin muutoksen valossa, tämä ei ole enää pelottelua vaan todellinen mahdollisuus. Jos epäonnistumme sen osoittamisessa että toisenlainen tulevaisuus on mahdollinen - ja sen tekemisessä, ihmiset arvattavasti päätyvät menettämään toivonsa ja aatteellisuutensa, ja jos liian monelle käy näin, edistyksellisiä vaihtoehtoja aletaan pakostakin pitää pelkkinä fantasioina, mielikuvituksen tuotteena."

"Sen vuoksi me tarvitsemme voimakkaan edistyksellisen tarinan ja näkemyksen, ei ainoastaan vähittäistä poliittista toimintaa siellä ja täällä. Perustelujen ja vision on oltava niin vahvoja, että ihmiset ymmärtävät meidän tarjoavan väylää tulevaisuuteen, väylää jonka he haluavat valita, reittiä joka  tulee antamaan täyden tarkoituksen ja suunnan jokapäiväiselle taistelullemme."

"Se mitä me tarvitsemme on synteesi käytännön toiminnan ja aatteellisen pyrkimyksen välillä. (Willy Brandt)."

30.10. 2020

Päivi Honkatukia ja Leena Suurpää:

"SUOMALAISEN demokratian suurena haasteena on kääntää nuorten kasvava kiinnostus politiikkaa kohtaan kestäväksi osallisuuden kokemukseksi ja toiminnaksi. Monet nuoret eivät itsekään tunnista arjen aktiivisuuden yhteiskuntapoliittista merkitystä. Nuorisobarometrin mukaan vain 15 prosenttia nuorista kertoo olleensa mukana poliittisessa toiminnassa viimeksi kuluneen vuoden aikana.

Kapea ymmärrys politiikasta tarkoittaa käytännössä sitä, etteivät nuoret rohkaistu näkemään omia arjen toimintojaan merkityksellisenä ja pätevänä yhteiskunnallisena toimintana. Tämä heikentää nuorten uskoa omaan osaamiseensa, myös äänestyskopissa."