Douglas Voigt:
"Euroopan vuoksi Sosialidemokratian on tunnustettava kapitalismi epäoikeudenmukaisuuden lähteeksi."
Näyttää olevan niin, että samaan aikaan kun sosialidemokratia on vahvistunut gallupeissa maan suurimmasi poliittiseksi voimaksi, samalla myös ajankohtaisen yhteiskunta-analyysiin on ilmestynyt erilaisia painotuksia. Puhutaan keskusta-vasemmistolaisista ja perinteisistä, usein vanhemman polven sosialidemokraateista. Iso-Britaniassa Labourin uudelleen valittua johtoa vastaan kapinoi puolueen parlamenttiryhmää hallitseva keskustavasemmistolainen siipi. Douglas Voigt kirjoittaa eurooppalaisen sosialidemokratian kahdesta suunnasta "Social Europe -verkkolehdessä lokakuun lopulla 2016. Olen maininnut asiasta Fb-sivuillani jo aikaisemmin, mutta nyt julkaisen kääntämäni koko artikkelin blogissani...
"Huolimatta populistisen nationalismin tilanteen hyödyntämisestä Brexitin kurimuksessa brittiläinen keskustavasemmisto on herättänyt huomiota kieltäytyessään harkitsemasta uudelleen eurooppalaisen kapitalismi olemusta. Sitten kesäkuun 23. päivän tämä itsepäisyys on politiikassa ja mediassa näkynyt sinnikkäinä ilmaisuina sellaisten hahmojen kuin Peter Mandelssonin ja Polly Toynbeen toimesta, jakaen Eurooppaa 'avoimuuteen ja 'faktoihin' perustuvaan ja toisaalta 'suljettuun' Eurooppaan, jota hallitsevat populististen fantasioiden kaikukammiot. Tämä tarinankerronta rinnastaa tehokkaasti Nigel Faragen muukalaiskammoisen nationalismin Jeremy Corbynin demokraattiseen sosialismiin. Kuitenkin kun edellinen on marssinut konservatiivisen puolueen läpi valtaan, keskustavasemmisto syöksee Labourin valtataisteluun pyrkiessään puolustamaan "uskottavaa kapitalismin ymmärtämistä", joka on jo tyrmätty kansalaisten toimesta. Tämä viittaa vaaralliseen kyvyttömyyteen ymmärtää ajan poliittista taloutta - heikkouteen jonka älyllinen tausta on nk. uusliberalistisessa sosiaalidemokratiassa.
Uusliberaali sosiaalidemokratia on saanut vaikutteita Anthony Giddensiltä ja Anton Hemerijkickiltä, toteuttajinaan Tony Blair ja Gerhard Schröder. Uusliberaali sosiaalidemokratia juhli 1990-luvulla 'uutta talousajattelua' kehitellessään sovittelevia tavoitteita osaamisen, tuotteliaisuuden ja kuluttajien valinnan alueilla. Kansanvaltaisesta valtiosta tuli tässä lähestymistavassa globaalin kapitalismin palvelija, suuntautuessaan tekemään kansalaisista vain houkuttelevampia investointikohteita menetettyjen työehtojen, ankarampien hyvinvointisäännösten ja työkeskeisten koulutusohjelmien avulla.
Saksassa tehtyjen laajamittaisten tällaista politiikkaa selvittävien kenttätutkimusten jälkeen omat löytöni osoittavat kaksi koko Eurooppaa koskevaa havaintoa, valaisten miksi olemme todistamassa tämän päivän populistisen nationalismin nousua.
Ensiksi, kapitalistiset luokkasuhteet jatkavat selvästi eloaan tässä ns. 'uudessa taloudessa' tyrmäten luokkavastakohdat marxilaisena hölynpölynä ja tehden samalla tästä asennoitumisesta vieraantunutta ja itsetuhoista. Niitä itseasiassa laillistetaan. Esimerkiksi EU:n kilpailuttamislainsäädäntö suojelee yksityisiä investoijia julkiselta kilpailulta ottamatta huomioon investointien yhteiskunnallista tarvetta alueella. Tämä vahvistaa tieten tahtoen yksityisen pääoman voimaa suhteessa kansalaisiin ilman vastaavaa taloudellista hyötyä. Samaan aikaan EU jättää sosiaalipolitiikan heitteille ja 'vapaan koordinaation metodin' varaan, jolla EU tehokkaasti rohkaisee 'kilpajuoksua pohjalle' samalla kun hyvinvointivaltiot etsivät mahdollisuuksia sosiaalisiin investointeihin.
Molemmat havaintoni luovat hierarkiaa ja laillisina nähtyjä eroja näiden kahden ryhmän välille; ne korostavat osakkeenomistajien voimaa palkkatyötä tekevien hyvinvoinnin kustannuksella. Siitä seuraa että sosiaalinen luokka ei määräydy tulojen mukaan, vaan sen mukaan mistä tulot ovat peräisin. Kuitenkin, vaikka vähän monimutkaisempana voimme tämän analyysin perusteella todeta olevan erotettavissa neljä ryhmää: ensimmäinen, talousoperaatioihin keskittyneiden investoijien tulot, perinteisesti kutsuttuna pääomanomistajat; toinen, pääoma joka keskittyy voittojen kokoamiseen myynnistä; kolmas, työntekijät, joiden tulot perustuvat palkkoihin ja neljäs, hyvinvointivaltiosta riippuvaiset, joiden tulot perustuvat sosiaalisiin tukiin ja kodin anteliaisuuteen tai hyväntekeväisyyteen. Tämä yhteiskunnan jakaantumisen kaava on on ollut olennainen osa kapitalismia sen alusta saakka ja jatkaa olemassaoloaan tänäänkin.
Havainnot osoittavat että tämä luokkarakenne on sekä vahvistunut että tulossa yhä epätasa-arvoisemmaksi. Ennustettavasti alemmat tuloluokat kuten työläiset ja yhteiskunnasta riippuvaiset joutuvat taistelemaan jokapäiväisestä leivästään, samoin kuin liikkuvat ja velkaantuneet pienet yritykset joutuvat suurten konglomeraattien tai Kiinaan ulkoistetun käsityön puristuksiin, josta tuskin voidaan puhua demokratian tai työhön liittyvien oikeuksien esikuvana. Tämän ylikansallisen kilpailun tuloksena pienet yritykset joutuvat globalisoitujen pääomanomistajien armoille, joilta tuskin löytyy joustavuutta tai yhteisöllistä kompromissimieltä. Tällaisessa ympäristössä äärimmäiset keinot tulevat käyttöön, edellyttäen yrityksiltä palkollistensa uhkaamista ja erottamista, sosiaalisten normien ja vastavuoroisen kunnioituksen vähättelyä kapitalistisen sosiaalisen demokratian sydämessä. EU:n työn joustavuuden ja kilpailukyvyn edistäminen on siten koettu työntekijöihin kohdistuvana joustamattomuutena ja suvaitsemattomuutena. Työnantaja jättää huomiotta sellaisia jokapäiväiseen elämään kuuluvia asioita kuin esimerkiksi lastenhoidon järjestäminen. Työnantajat arvioivat tätä kustannus- ja kilpailukysymyksenä - logiikka joka syöksee alaspäin eurooppalaista kilpailulainsäädäntöä. Täten EU-politiikka rikastuttaa pääomanomistajia ja samalla väheksyy perustavaa laatua olevia yhteiskunnallisia normeja ja heikentää samalla tuottavaa ja molempia osapuolia hyödytttävää työnantaja-työntekijäsuhdetta - tekee lisääntyvän eriarvoisuuden muodossa koko järjestelmän epäoikeudenmukaiseksi.
Toinen uusliberaalin sosiaalidemokratian piirre on moralisointi, jossa hyvinvointipolitiikka ehdollistetaan työmarkkinapolitiikalle. Osallistumisesta palkkatyöhön tulee velvollisuus sinänsä, sen sijasta että sillä vahvistettaisiin muitakin pyrkimyksiä kuten kansalaisten osallistumista, kulttuurista kehitystä tai tasaapainoista perhe-elämää. Tämä linkittää työn käsitteen nimenomaisesti protestanttisiin normeihin ja edelleen käytännöllisesti katsoen kaikkiin yhteiskuntapolitikan lohkoihin - koulutukseen, hyvinvointiin, asumistukiin, eläkkeisiiin ja myös maahanmuuttoon. Valtio siten ilmoittaa omille kansalaisilleen että työ on yksilön ainoa moraalisen oikeutuksen lähde ja ainoa tie arvostettuun sosiaaliseen asemaan. Tämä asettaa työntekijät säälimättömään ristiriitaan palkkatyön moraalisten vaatimusten ja sen välillä, että työnantaja katselee heitä vain kustannustekijänä. Tämä on demoralisoivaa ja raivostuttavaa. Olen havainnut tämän inhottavuuden koskevan erityisesti työmarkkinoilla olevia vanhempia työntekijöitä, joilla on jo koti, joiden taidot ovat vanhentuneita ja joita ylistettiin kun oli kyse lojaalisuudesta firman ja työntekijän, valtion ja yhteiskunnan välillä. Tämä ulottuvuus puuttuu ajan yksipuolisista lähestymistavoista.
Yhtä kaikki, kiinnittämättä huomiota sisällöttömiin puheisiin eriarvoisuuden ongelmista, olemme nähneet mitä eriarvoisuuden suvaitseminen merkitsee eri puolilla Eurooppaa ja miten pääomanomistajat ottavat yliotteen yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta. Kieltäytymällä hyväksymästä sitä että kapitalismi voi todella olla yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vihollinen, kallisarvoista aikaa hukataan taistelussa todellista vastapuolta vastaan. Globalisaation ongelman ja Euroopan Unionin suoraviinainen kieltäminen edustaa sitä kurjuutta, jonka avulla oikean laidan nationalistit juhlivat. Kansallisen omaleimaisuuden julkisivun takana he rajoittavat omaleimaisuutta, henkilökohtaisia valintoja, sukupuolten tasa-arvoa, kulttuurin monimuotoisuutta, ja korvaavat ne rodun ja sukupuolen pelkällä tyrannialla ja muilla ahdasmielisillä kansallisluonteen ilmenemismuodoilla - kuten on jo mitä ilmeisimmin käynyt Puolan ja Unkarin vähemmistöjen ja naisten kohdalla.
Vastalääke populistiseen nationalismiin on aina ollut sosialidemokratia joka tunnistaa kapitalistisessa hierarkiassa piilevän epäoikeudenmukaisuuden samalla kun se tunnistaa henkilökohtaisen vapauden ja taloudellisen tuottavuuden edut. Käytännössä se tarkoittaa pääoman alistamista yhteiselle hyvälle ja työtä tekevän palkansaajaluokan voimaannuttamista. Näin ollen, ehdotukset nollatuntisopimusten poistamisesta ja pyrkimykset ammattiyhdistysliikkeen voiman vahvistamiseen sopimustoiminnassa ovat perusteltuja.
Euroopan Unionin julkisia investointeja koskevan rajoittavan säätelyn purkaminen ja julkisten palvelujen yksityistämisen valvominen on myös perusteltua. Tällainen politiikka vahvistaa palkansaajien strategista voimaa, supistaa julkista riippuvuutta pääomanomistajista, ja sallii julkisten ja yksityisten yhteisöjen työskennellä yhdessä yhteiskunnallista merkitystä omaavien tuotteiden ja palveluiden aikaansaamiseksi. Tosiasia on että EU:n säännökset estävät suurelta osin tällaisen politiikan. Mikä ikävintä, uusliberaalit sosiaalidemokraatit käyvät taistelua vasemmistossa olevia poliittisia vastustajia vastaan - samalla estäen tehokkaasti kehitystä joka säästäisi Euroopan Unionin nationalistiselta populismilta.
Jos jotakin on opittu Brexitistä, on se että se 1990-luvun hyvälaatuinen käsitys kapitalismista, jota edelleen edelleen ylistetään sekä keskustavasemmistosssa että keskustaoikeistossa, useimmiten uusliberalismin nimellä kuvattuna, on kuollut ajatus ja oli väärin alun alkaenkaan lähteä tässä hengessä liikkeelle. Sen sijaan, luokkaeroihin perustuva lähtökohta, jolle sodanjälkeinen sosialidemokratia perustui, elää edelleen ja kuvaa hyvin kansalaisten jokapäiväistä elämää. Yksinkertaisesti, hyväksymällä tämän keskustavasemmistolaiset ja vasemmisto voivat yhtyä ja säästää sekä Euroopan Unionin että UK:n (United Kingdom) nationalistiselta populismilta ja samalla uudistaa taloudellista järjestystä niin, että se edistää tasa-arvoa voimaannuttamalla palkansaajat ja taloudellisen demokratian."
---
Douglas Voigt on filosofian tohtoriksi valmistuva Lontoon kuninkaallisen polittisen talouden koulussa ja vieraileva luennoitsija mm. Jenan Friedrich Stiller yliopistossa Jenassa, Saksassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti