"3. Produktiivinen asennoituminen
a) Yleinen luonnehdinta
Klassisessa, keskiajan ja uuden ajan kirjallisuudessa aina 1800-luvun lopulle saakka uhrattiin paljon vaivaa ihanneihmisen ja ihanneyhteiskunnan kuvaamiseen. Tätä koskevat ajatukset esitettiin toisaalta filosofisten tai teologisten tutkimusten, toisaalta utopioiden muodossa. 1900-luvulla huomio kiintyy tällaisten esitysten puuttumiseen. Painopiste on siirtynyt ihmisen ja yhteiskunnan kriitillisiin analyyseihin jotka vain epäsuorasti ilmentävät positiivisia näkemyksiä siitä mitä ihmisen tulisi olla. Vaikka onkin kiistatonta että tällainen kritiikki on erinomaisen tärkeää ja että yhteiskunnan muuttuminen paremmaksi edellyttää sitä, niin 'parempaa ihmistä' ja 'parempaa' yhteiskuntaa koskevien visioien puuttuminen on lamauttanut ihmisen uskoa omaan itseensä ja tulevaisuuteensa (samalla kun tällaisten näkemysten puuttuminen itsessään on seurausta tästä halvaantumisesta).
Nykyaikainen psykologia ja etenkin psykoanalyysi eivät tässä katsannossa muodosta poikkeusta. Freud ja hänen opetuslapsensa ovat loistavasti analysoineet neuroottista luonnetta. Heidän antamansa epäproduktiivisen (eli Freudin termein pregenitaalisen) luonteen kuvaus on tyhjentävä ja sattuva - aivan riippumatta siitä että heidän käyttämänsä teoreettiset käsitteet kaipaavat tarkistamista. Sen sijaan normaalin, kypsän, terveen persoonallisuuden luonne ei ole heitä suurestikaan kiinnostanut. Tällainen luonne, josta Freud käyttää nimitystä genitaalinen luonne, on jäänyt varsin epämääräiseksi ja abstraktiseksi käsitteeksi. Freud määritteli genitaalisen luonteen sellaisen henkilön luonnestruktuuriksi jonka sielunelämää ei enää hallitse oraalinen ja anaalinen libido, vaan genitaalinen seksualiteetti jonka tavoitteena on sukupuoliyhdyntä vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvan yksilön kanssa. Genitaalisen luonteen analyysi päätyy suurin piirtein toteamukseen että kysymyksessä on sosiaaliselta ja seksuaaliselta kannalta hyvin toimivan yksilön luonnestruktuuri.
Käsitellessäni produktiivista luonnetta uskaltaudun kriitillistä analyysia pidemmälle ja pyrin tutkimaan, millainen todellisuudessa on se täysin kehittynyt luonne johon ihmisen kehitys tähtää ja joka samalla on humanistisen etiikan ideaali. Valmistavana askelena voimme todeta produktiivisen luonteen käsitteen ja Freudin 'genitaalisen luonteen' käsitteen yhteyden. Itse asiassa Freudin termi, mikäli emme ymmärrä sitä hänen libido-teoriansa mukaisella kirjaimellisella tavalla vaan symbolisesti, ilmaiseekin sattuvasti mistä produktiivisuudessa on kysymys. Merkitseehän sukupuolinen kypsyys juuri sitä että ihminen kykenee jatkamaan sukuaan; siittiön ja munasolun yhtyessä syntyy uutta elämää. Mutta kun tämä on yhteistä ihmiselle ja eläimelle, niin kyky aineelliseen tuotantoon on ominainen vain ihmiselle. Ihminen ei ole vain järjellinen ja yhteiskunnallinen olento. Hänet voidaan määritellä myös tuottavaksi eläimeksi joka kykenee järkeään ja mielikuvitustaan käyttäen muovaamaan tarjolla olevaa materiaalia. Eikä hän ainoastaan kykene tuottamaan, hänen on pakko tuottaa voidakseen elää. Aineellinen tuotanto on kuitenkin vain luonteenominaisuudeksi käsitetyn produktiivisuuden yleisin symboli. Persoonallisuuden 'produktiivisessa asennoitumisessa' on kysymys ihmisen perussuhtautumisesta, joka pätee kaikilla ihmiselämän alueilla. Se käsittää ihmisen sielulliset, emotionaaliset ja älylliset reaktiot muihin ihmisiin, omaan itseen ja asioihin. Produktiivisuus on ihmisen taitoa käyttää kykyjään ja toteuttaa luontaisia ominaisuuksiaan. Sanoessamme että ihmisen on käytettävä hyväkseen mahdollisuuksiaan edellytämme että hänen tulee olla vapaa ja ettei hän saa olla riippuvainen jostakusta toisesta, jonka valvonnassa nuo mahdollisuudet ovat. Lisäksi edellytämme järjen opastavan häntä, koskapa hän voi käyttää kykyjään vain tietäessään mitkä ne ovat, miten ja mihin tarkoituksiin niitä on käytettävä. Produktiivisuus merkitsee sitä että ihminen kokee itsensä kykyjensä ruumiillistumaksi ja toimivaksi olennoksi, että hän on niistä selvillä eikä ole niistä vieraantunut.
Välttääksemme väärinkäsityksiä joihin termi 'produktiivisuus' helposti saattaa antaa aihetta meidän lienee syytä lyhyesti tutkia mitä produktiivisuus ei tarkoita.
Yleensä sana produktiivisuus yhdistetään etenkin taiteilijan luovaan kykyyn. Itse asiassa aito taiteilija onkin vakuuttavin esimerkki produktiivisuudesta. Mutta eivät kaikki taiteilijat ole produktiivisia; niinpä esimerkiksi tavanomainen maalaus saattaa olla osoituksena pelkästään teknillisestä taidosta siirtää jonkun henkilön piirteet valokuvamaisesti kankaalle. Toisaalta ihminen saattaa kokea, nähdä, tuntea ja ajatella produktiivisesti, vaikkei hänelle olekaan suotu luoda mitään näkyvää tai mitään sellaista jonka voisi välittää muille. Produktiivisuus on asenne johon jokainen ihmisolento kykenee ellei hän ole henkisesti, älyllisesti tai emotionaalisesti vaurioitunut.
Termi 'produktiivinen' sekoitetaan niin ikään helposti 'aktiiviseen' ja 'produktiivisuus' 'aktiivisuuteen'. Nämä kaksi termiä saattavat merkitä samaa (esim. mikäli aktiivisuus käsitetään niin kuin Aristoteles sen käsitti), mutta nykyisessä kielenkäytössä aktiivisuus usein tarkoittaa produktiivisuuden suoranaista vastakohtaa. Tavallisesti aktiivisuus määritellään käyttäytymiseksi joka energian kulutuksen välityksellä johtaa johonkin muutokseen vallitsevassa tilanteessa. Passiiviseksi sitä vastoin sanotaan ihmistä joka ei kykene muuttamaan vallitsevaa tilannetta tai näkyvällä tavalla siihen vaikuttamaan ja jonka toimintaa ohjaavat ulkopuoliset voimat. Tämä tavanomainen näkemys aktiivisuudesta ottaa huomioon vain tosiasiallisen energiankulutuksen ja sen avulla aikaansaadun muutoksen. Se ei tee eroa niiden erilaisten psyykkisten edellytysten välillä joihin toiminta perustuu.
Äärimmäisenä esimerkkinä epäproduktiivisesta aktiivisuudesta on hypnotisoidun henkilön toiminta. Syvässä hypnoottisessa unessa olevan henkilön silmät saattavat olla auki, hän voi kävellä, puhua ja suorittaa erilaisia tehtäviä: hän 'toimii'. Häneen voitaisiin soveltaa tavanomaista aktiivisuuden määritelmää, sillä hän kuluttaa energiaa ja saa aikaan muutoksia. Mutta jos otamme huomioon hänen aktiivisuutensa erikoislaadun, huomaamme että se joka toimii ei olekaan hypnotisoitu vaan hypnotisoija, joka suggestioidensa välityksellä toimii hänen kauttaan. Vaikka hypnoottinen uni onkin keinotekoinen tila, se on äärimmäinen mutta kuvaava esimerkki tilanteesta jossa ihminen saattaa olla aktiivinen eikä kuitenkaan sanan varsinaisessa merkityksessä toimiva, koska hänen tekonsa ovat vain sellaisten voimien vaikutusta jotka eivät ole hänen hallinnassaan.
Epäproduktiivisen aktiivisuuden tyypillinen muoto on se akuuttisen tai kroonisen, tietoisen tai tiedostamattoman ahdistuneisuden aiheuttama vastavaikutus johon meidän aikamme ihmisen herkeämätön puuhakkuus usein perustuu. Toisenlaatuista kuin ahdistuneisuuden synnyttämä on se aktiivisuus joka perustuu alistuvaan riippuvuuteen auktoriteetista, vaikka nämä tapaukset usein esiintyvätkin toisiinsa sekoittuneina. Auktoriteettia saatetaan ihailla, pelätä tai 'rakastaa' - tavallisesti kaikkea yhtaikaa -, mutta sekä muodollisessa että sisällöllisessä katsannossa aktiviteetin syynä on auktoriteetin käsky. Henkilö on aktiivinen koska auktoriteetti tahtoo hänen olevan, ja tekee mitä auktoriteetti haluaa hänen tekevän. Tämänlaatuinen aktiivisuus on tyypillistä autoritaariselle luonteelle, jolle aktiivisuus merkitsee toimimista jonkin hänen itsensä yläpuolella olevan nimissä. Hän saattaa toimia Jumalan, menneisyyden, velvollisuuden nimissä, mutta ei omissa nimissään. Autoritaarinen luonne saa toimintansa virikkeet korkeammalta mahdilta, johon ei pääse käsiksi ja jota ei voi muuttaa, eikä hän siitä syystä kykene ottamaan huomioon omasta minästä kumpuavia spontaaneja virikkeitä. (Alaviite: Autoritaarinen luonne ei kuitenkaan pyri vain alistumaan vaan myös hallitsemaan muita. Itse asiassa autoritaariseen luonteeseen kuuluu aina sekä sadistinen että masokistinen puoli, joiden voimakkuus ja estyneisyys vain vaihtelevat. (Vrt. autoritaarisen luonteen analyysiin teoksessa Vaarallinen vapaus s. 141-172.)
Sukua tottelevaisuuteen perustuvalle aktiivisuudelle on automaattinen aktiivisuus. Toisin kuin edellä on tässä tapauksessa kysymys nimettömästä auktoriteetista jota edustavat yleinen mielipide, kulttuurimuodot, terve järki ja 'tiede'. Kysymyksessä oleva henkilö tuntee ja toimii niin kuin hänen odotetaan toimivan;hänen aktiivisuutensa ei ole spontaania: se ei ole lähtöisin hänen omasta älyllisestä tai emotionaalisesta kokemuksestaan vaan hänen ulkopuoleltaan.
Aktiivisuuden voimakkaimpia pontimia ovat irrationaaliset intohimot. Saituus, masokismi, kateus, mustasukkaisuus tai jokin muu intohimo saattaa pakottaa ihmisen toimimaan, mutta hän ei toimi vapaasti eikä järkevästi, vaan nimenomaan vastoin järkeä ja omaa todellista etuaan. Tällainen ihminen toistaa itseään, kangistuu ja muuttuu yhä kaavamaisemmaksi. Hän on aktiivinen mutta ei produktiivinen.
Vaikka tämänlaatuinen aktiivisuuden lähde on irrationaalinen eivätkä toimivat henkilöt ole vapaita eivätkä järkeviä, heidän tekonsa saattavat johtaa tärkeisiin käytännöllisiin tuloksiin ja usein aineelliseen menestykseen. Käyttämämme produktiivisuuden käsite ei välttämättä tarkoita aktiivisuutta joka johtaa käytännöllisiin tuloksiin, vaan asennetta, reagointitapaa, sitä miten ihminen elämänsä vaiheissa suhtautuu maailmaan ja itseensä. Kysymys on ihmisen luonteesta eikä hänen menestyksestään.
Produktiivisuus on sitä että ihminen toteuttaa luonteenomaisia mahdollisuuksiaan, käyttää voimiaan. Mutta on kohtalon ironiaa että sana voima voi merkitä kahta vastakkaista asiaa: kykyä ja valtaa. Tämä vastakkaisuuson kuitenkin varsin erikoislaatuista. Valta on kyvyn turmeltumista. Se että ihminen pystyy käyttämään produktiivisesti kykyjään on hänen voimansa. Kykenemättömyys käyttää niitä on hänen voimattomuutensa. Järkensä avulla hän voi tunkeutua ilmiöiden pinnan alle ja käsittää niiden olemuksen. Rakkautensa voimalla hän saattaa murtaa muurin joka erottaa ihmisen toisesta. Mielikuvituksensa avulla hän kykenee näkemään asioita joita ei vielä ole; hän voi suunnitella ja sillä tavoin aloittaa luovan työn. Kun ihminen on voimaton, hänen suhteensa maailmaan vääristyy vallanhimoksi, haluksi hallita muita kuin nämä olisivat esineitä. Vallanhimo ja kuolema, voima ja elämä kuuluvat yhteen. Vallanhimo kumpuaa voimattomuudesta ja lisää sitä, sillä jos yksilö kykenee pakottamaan toisen palvelemaan itseään, hänen oma produktiivisuuden tarpeensa lamautuu sitä mukaa.
Millainen suhde maailmaan on ihmisellä joka käyttää kykyjään produktiivisesti?
Voimme kokea meitä ympäröivän maailman kahdella tavalla: jäljentävästi, jolloin käsitämme todellisuuden samalla tavoin kuin valokuva toistaa esineet (vaikka jäljentäminen edellyttääkin mielen aktiivista toimintaa), ja uutta luovasti, jolloin ymmärrämme todellisuuden, teemme eläväksi ja uudistamme sen omien älyllisten ja emotionaalisten voimiemme spontaanin käytön avulla. Vaikkeivät nämä reaktiotavat koskaan esiinnykään puhtaina, niin usein toinen on huomattavasti toista hallitsevampi. Välistä jompikumpi saattaa kokonaan surkastua, ja näiden ääritapausten tutkiminen on paras keino ymmärtää kumpaakin ilmiötä.
Uutta luovan kyvyn suhteellinen surkastuminen on kulttuurimme piirissä sangen tavallista. Ihminen saattaa kyetä käsittämään asiat sellaisina kuin ne ovat (tai millaisia niiden hänen kulttuuripiirissään katsotaan olevan), mutta ei sisimmässään kykene luomaan kokemuksiinsa eloa. Tällainen ihminen on täydellinen 'realisti', joka näkee kaikesta vain ilmiöiden pinnan, mutta on täysin kykenemätön tunkeutumaan pinnan alle olennaiseen ja näkemään sitä mikä ei vielä ole ilmiselvää. Hän näkee yksityiskohdat mutta ei kokonaisuutta, puut mutta ei metsää. Todellisuutta on hänelle vain aineellinen todellisuus. Tällainen ihminen ei ole vailla mielikuvitusta, mutta hänen mielikuvituksensa on laskelmoivaa, se vain yhdistelee olemassa olevia ja tunnettuja tekijöitä ja tekee niiden vastaista vaikutusta koskevia päätelmiä.
Toisaalta se joka on kadottanut kykynsä käsittää todellisuutta on itse asiassa mielisairas. Sairas ihminen rakentaa sisäisen todellisuuden johon hän näköjään täysin luottaa; hän elää omassa maailmassaan, ja todellisuuden yleiset, kaikkien ihmisten havaitsemat piirteet ovat hänelle epätodellisia. Mikäli ihminen näkee esineitä joita ei ole olemassa todellisuudessa ja jotka ovat kokonaan hänen mielikuvituksensa tuotetta, hänellä on hallusinaatioita; hän tulkitsee tapahtumia omien tunteittensa mukaisesti ottamatta huomioon miten asian laita todellisuudessa on tai ainakin olematta siitä riittävästi selvillä. Paranoidinen henkilö saattaa uskoa olevansa vainottu, ja jokin satunnainen huomautus saattaa paljastaa hänelle kokonaisen hänen nöyryyttämisekseen ja tuhoamisekseen laaditun suunnitelman. Hän on vakuuttunut siitä ettei tällaista tarkoitusta koskevien selvempien ja kiistattomien todisteiden puuttuminen osoita mitään ja että vaikka huomautus päällisin puolin saattaa tuntua harmittomalta, sen todellinen merkitys käy selväksi jos katsoo 'syvemmälle'. Mielisairaalta on kadonnut ulkoinen todellisuus, ja sisäinen todellisuus on korvannut sen.
'Realisti' näkee ilmiöistä vain pinnan; hän saattaa mielessään valokuvmaisesti jäljentää näkyvää maailmaa, ja hän kykenee toimimaan käsittelemällä asioita ja ihmisiä omien mielikuviensa mukaisesti. Mielisairas ei kykene näkemään todellisuutta sellaisena kuin se on; hän kokee todellisuuden vain oman sisäisen maailmansa symbolina ja heijastuksena. Molemmat ovat sairaita. Mielisairas joka on kadottanut kosketuksen todellisuuteen, ei kykene toimimaan ihmisyhteisössä. 'Realistin' sairaus köyhdyttää häntä ihmisenä. Vaikka hän kykeneekin toimimaan ihmisyhteisön jäsenenä, hänen todellisuudenkäsitystään vääristää syvyyden ja näköalojen puuttuminen, niin että hän helposti erehtyy joutuessaan tilanteisiin jotka edellyttävät muutakin kuin välittömästi ilmenevien tosiasioiden ja lyhyen tähtäimen tavoitteiden esittelyä. 'Realismi' näyttää olevan mielisairauden suoranainen vastakohta, ja kuitenkin se on vain saman asian toinen puoli.
Sekä 'realismin' että mielisairauden todellinen vastakohta on produktiivisuus. Normaali ihminen kykenee suhtautumaan maailmaan samalla kertaa sekä havaitsemalla sitä sellaisena kuin se on että antamalla omien kykyjensä muuttaa sen eläväksi ja rikkaaksi, jolloin vasta voidaan puhua todellisesta ymmärtämisestä. Jos jompikumpi näistä kyvyistä on surkastunut, ihminen on sairas; mutta normaalilla ihmisellä on nämä molemmat kyvyt, jos kohta eri suhteissa. Sekä jäljentävä että uudesti luova kyky ovat produktiivisuuden välttämätön ehto; näiden kahden vuorovaikutus on produktiivisuuden voimanlähde. Edellisellä olen halunnut korostaa sitä ettei produktiivisuus ole näiden kykyjen summa tai yhdistelmä vaan jotakin uutta joka syntyy niiden vuorovaikutuksesta.
Olemme luonnehtineet produktiivisuutta erääksi erityiseksi tavaksi suhtautua maailmaan. Herää kysymys, luoko produktiivinen ihminen jotakin ja jos luo niin mitä. Vaikka onkin totta että inhimillinen produktiivisuus saattaa luoda aineellisia esineitä, taideteoksia ja ajatusrakennelmia, niin produktiivisuuden ehdottomasti tärkein kohde on ihminen itse.
Syntymä on vain eräs rengas tapahtumaketjussa joka jatkuu sikiämisestä kuolemaan. Kaiken välillä olevan tarkoituksena on todellistaa ihmisen mahdollisuuksia, herättää eloon kaikki kahdessa solussa piillyt. Mutta kun ruumiillinen kasvu tapahtuu itsestään, jos sen oikeat edellytykset on olemassa, niin sen sijaan henkinen kehitys ei tapahdu automaattisesti. Ihmisen älyllisten ja emotionaalisten kykyjen herättäminen eloon, oman minän synnyttäminen, edellyttää produktiivista toimintaa. Ihmisen tilanteen tragiikka ilmenee myös siinä että hänen minänsä kehitys aina jää kesken. Suotuisimmissakin olosuhteissa toteutuu vain osa ihmisen mahdollisuuksista. Ihmisen on aina kuoltava ennenkuin hän on todella syntynytkään.
Vaikka en pyrikään esittämään produktiivisuuden käsitteen koko historiaa, haluaisin antaa joitakin tyypillisiä esimerkkejä jotka saattavat vielä selventää käsitettä. Produktiivisuus on Aristoteleen etiikan avainkäsitteitä. Hän sanoo että hyve voidaan määritellä tutkimalla ihmisen tehtävää. Aivan kuten huilunsoittajan, kuvanveistäjän ja ylipäätään minkä tahansa taiteilijan kohdalla hyvän katsotaan olevan yhtä kuin se tehtävä joka erottaa hänet muista ja tekee hänestä sen mikä hän on, niin myös ihmisen hyvä on yhtä kuin se tehtävä joka erottaa hänet muista lajeista ja tekee sen mitä hän on. Tämä tehtävä on "ihmisen järjen toiminta" (Ethica Nicomachea 1098 a 8). "Mutta kenties ei ole lainkaan samantekevää", hän jatkaa, "pidämmekö korkeimpana hyvänä omistamista vai käyttöä, mielentilaa vai toimintaa. Sillä mielentila voi olla olemassa saamatta aikaan mitään hyvää, kuten on laita nukkuvan tai muulla tavoin täysin epäaktiivisen henkilön. Mutta toisin on aktiivisuuden laita; sillä jokainen jolla on jokin tehtävä haluaa välttämättä toimia ja toimia hyvin."(Ethica Nicomachea b 32). Aristoteleen mukaan hyvä ihminen on se joka toimiessaan järkensä johtamana toteuttaa ihmiselle luonteenomaisia mahdollisuuksia.
"Hyveellä ja kyvyllä", Spinoza sanoo, "minä tarkoitan samaa" (Ethica IV, 8.määr.) Vapaus ja onnellisuus on sitä että ihminen ymmärtää itsensä ja pyrkii toteuttamaan mahdollisuutensa, "lähestymistään lähestymään ihmisluonnon täydellisyyttä".(Ethica IV, esipuhe.) Spinozalle hyve merkitsee sitä että ihminen käyttää kykyjään ja pahe sitä että hän jättää ne käyttämättä. Spinozan mukaan pahan olemus on voimattomuus (Ethica IV, 20. määr.)
Goethe ja Ibsen ovat runoudessaan sattuvasti ilmaisseet produktiivisen toiminnan käsitteen. Faust symboloi ihmisen ikuista elämän tarkoituksen etsintää. Ei tieto, ei nautinto, ei valta eikä edes kauneus saata tyydyttää Faustin vaatimuksia. Goethe katsoo että ainoa vastaus ihmisen kysymykseen on produktiivinen toiminta, joka on samaa kuin hyvä.
Faustin taivaaseen sijoitetussa alkunäytöksessä Jumala sanoo, että ihmistä eivät tuhoa erehdykset vaan toimettomuus:
Vireys ihmisen pian herpoo, päässä pyörii
vain halu jäädä rauhaan raukeaan;
toverin silloin annan touhukkaan,
jok' ajaa, kiihtää, perkeleenä hyörii.
Mutt' aidot taivaan pojat, nähkää
elävän ihanuuden täyttä tähkää!
Teit', iäti mi kehkee, elää, luo,
syleilköön lemmen äärill' avarilla,
ja kuplinaan mit' aikain aallot tuo,
te kiinnitelkää aatteill' ainaisilla. (Goethe, Faust I, suom. Otto Manninen)Toisen osan lopussa Faust on voittanut Mefistofeleen kanssa lyömänsä vedon. Hän on erehtynyt ja tehnyt syntiä, mutta välttänyt synneistä pahimman: toimettomuuden. Faustin viimeiset sanat ilmaisevat selvästi tämän ajatuksen, jota symbolisoi pyrkimys voittaa mereltä hedelmällistä maata:
Teen tilaa miljoonille,
pohja vakaa
vaikk' ei ole, vapaan toiminnan se takaa.
Vihannoi kedot, kypsyy viljat, marjat,
maist' uusimmassa viihtyy kansa, karjat;
koht' asuttavat vankan harjanteen,
jonk' uljas uuraus loi suojakseen.
Maa sisäpuolla paratiisimainen,
sen ääriin lyököön aalto riehuvainen:
kuss' aikoo ryöstäytyin se uoman kyntää,
sen sulkemaan koht' yhteisvaisto ryntää.
Niin, siihen mieleen menen, siihen jäänkin,
se viimeinen on viisaus:
vapauteen vain se kelpaa, elämäänkin
kell' yhä niist' on kilvoitus.
niin viettää, vaaran tuttuna, ei pelon,
mies, lapsi, vanhus vuodet vauraan elon.
Näyn tuon josp' uljaan nähdä vois:
maan vapaan, jossa vapaa kansa ois!
Sanoa tuokiolle saisin:
Oi viivy, olet kaunis niin!
Ei jälkeä, min jätin päivin maisin,
aioonit peittää kadoksiin. -
Moist' ylhää onnea ma aavistain
ylimmän tuokion nyt tuta sain.(Goethe, Faust II, V näytös. Suom. Otto Manninen)
Kun Goethen Faust ilmentää 1700- ja 1800-luvun edistyksellisille ajattelijoille ominaista uskoa ihmiseen, niin Ibsenin Peer Gynt, joka on kirjoitettu 1800-luvun jälkipuoliskolla, on nykyajan ihmisen ja hänen epäproduktiivisuutensa kriittinen analyysi. Näytelmän alaotsakkeena olisi varsin hyvin voinut olla 'Nykyajan ihminen itseään etsimässä'. Peer Gynt uskoo toimivansa omaksi hyväkseen käyttäessään kaiken tarmonsa rahan ansaitsemiseen ja menestyksen tavoitteluun. Hän noudattaa elämässään peikkojen vaalilausetta "Ole itse oma kaikkes" eikä ihmisen vaalilausetta "ole oma itsesi". Elämänsä lopussa hän huomaa että juuri hänen egoisminsa ja toisten hyväksikäyttäminen ovat estäneet häntä olemasta oma itsensä, että ihminen voi toteuttaa oman minänsä vain ollessaan produktiivinen, vain mikäli hän kykenee herättämään eloon omat mahdollisuutensa. Peer Gyntin toteutumattomat mahdollisuudet saapuvat syyttämään häntä hänen 'synnistään' ja osoittavat mistä hänen epoäonnistumisensa ihmisenä todellisuudessa on johtunut: hänen epäproduktiivisuudestaan. (Jätän Ibsenin runokatkelmat tästä pois IR)
---
Tähän mennessä olemme pyrkineet yleisesti luonnehtimaan produktiivista asennoitumista. Nyt meidän on yritettävä lähemmin tutkia produktiivisuutta sellaisena kuin se esiintyy eri toiminnan aloilla, sillä vain tutkimalla konkreettista ja yksityistä voi täysin ymmärtää yleisen."
---
Produktiivisuuden luonnehdinta jatkuu tästä produktiivisen rakkauden ja produktiivisen ajattelun kuvauksena. Lainaan vielä loppuun Frommin yhteenvedon produktiivisuuden kuvauksesta:
"Väite että produktiivisuus on ihmisen synnynnäinen ominaisuus on ristiriidassa sen tavallisen käsityksen kanssa että ihminen on luonnostaan laiska ja että hänet on pakotettava työhön. Tämä käsitys on ikivanha. Kun Mooses pyysi että faarao sallisi juutalaisten lähteä, jotta nämä voisivat palvella Jumalaa erämaassa, tämä vastasi:"Te olette laiskoja, laiskoja te olette." Faaraolle merkitsi orjatyö ahkeruutta ja Jumalan palveleminen laiskuutta. Samaa mieltä ovat olleet kaikki ne jotka ovat halunneet hyötyä toisten aherruksesta ja joiden kannalta produktiivisuus on ollut turhaa, koska he eivät ole voineet anastaa itselleen sen hedelmiä.
Meidän kulttuurimme näyttää todistavan päinvastaisesta asennoitumisesta. Muutamien viime vuosisatojen ajan länsimaista ihmistä on hallinnut työn aate, alituinen toiminnan tarve. Hän tuskin kykenee olermaan toimettomana pitempää aikaa. Mutta tämä vastakohtaisuus on vain näennäinen. Laiskuus ja pakonomainen toiminta eivät ole vastakohtia, vaan molemmat oireita siitä että ihmisen luonnonmukainen toiminta on häiriytynyt.
Neuroosin tärkein oire on usein juuri työkyvyttömyys. Samanlainen oire on niinsanotun sopeutuneen ihmisen kyvyttömyys levätä ja virkistäytyä. Pakonomainen aktiivisuus ei ole laiskuuden vastakohta vaan saman asian toinen puoli. Molempien vastakohta on produktiivisuus.
Produktiivisuuden lamautumisesta on seurauksena joko toimettomuus tai yletön toimeliaisuus. Nälkä ja pakko eivät koskaan voi olla produktiivisen toiminnan motiiveja. Päinvastoin vapaus, taloudellinen turvallisuus ja yhteiskunta, jossa työ on ihmisen kykyjen mielekäs ilmaus, luovat suotuisat edellytykset sille että ihminen pääsee toteuttamaan luontaista pyrkimystään kykyjensä produktiiviseen käyttöön. Luovalle toiminnalle on ominaista työn ja levon rytmillinen vaihtelu. Produktiivinen työ, produktiivinen rakkaus ja produktiivinen ajattelu ovat mahdollisia vain mikäli ihminen tarvittaessa kykenee olemaan levollisena yksin itsensä kanssa. Voidakseen kuunnella omaa sisintään; tullakseen toimeen muiden kanssa ihmisen on välttämättä oltava sopusoinnussa myös oman itsensä kanssa."
(Ylläolevas on lainausta Erich Frommin 1965 ilmestyneestä kirjasta "Ihmisen osa", Kirjayhtymän kustantamana.IR)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti