Sosialidemokratia - yrityksen paras ystävä?

Yritysmaailma ja poliittinen oikeisto ovat seurustelleet vuosikausia keskenään. Samalla on luotu laaja keskinäisen vaikuttamisen ja vuoropuhelun verkosto. Suuri osa siitä on ulkopuolisilta täysin suljettua, valittujen naisten ja miesten puuhaa. Oletukseni on, että näihin ympyröihin mukaanpääseminen ei ole kaikkein helpointa. Tarvitaan oikean laidan puolueen jäsenkirja ja käytännön näyttöjä tekemisen halusta ja - toivottavasti - osaamisestakin. Samoin oletan että sosialidemokraattisten arvojen varaan rakentavilla ei ole juurikaan pääsyä näihin piireihin. Täytyy tehdä isänmurha, luopua perinteisestä sosialidemokraattisesta analyysista. Työn ja pääoman välinen ristiriita on tässä mielessä arkipäivää ja se näkyy sekä politiikassa ja sosiaalisissa suhteissa.

On alkanut pikkuhiljaa hiipiä mieleen sellainen tunne, että yritysmaailma on yliviritetyissä ideologisissa peloissaan saattanut tehdä pahan virheen jättäessään suhteiden rakentamisen sosialidemokratiaan syvällisellä ja samalta tasolta katsomisena tekemättä. Yhteiskuntavastuun vältteleminen ja julkiseen valtaan  rakentuvan koneiston sivuuttaminen ja vähättely ei taida tarkalleen ottaen tuoda sitä tulosta mitä  yritysmaailma välttämättä menestyäkseen tarvitsee.

Syy tähän on siinä, että yritysmaailma ei itse voi juurikaan luoda ostovoimaa ja kysyntää omilla resursseillaan. Yritysmaailma tarvitseee kysyntää ja ostovoimaa voidakseen investoida, kasvaa ja menestyä. Viennin varaan rakentaminen tarkoittaa sitä, että jossakin muualla on koottu ne resurssit joiden jakoon pyritään pääsemään mukaan. Se voi onnistua jonkin aikaa, vaikka kolonialismin aika piti  jo oleman ohi. Riistävä lähestymistapa yrittämiseen voi näyttää onnistumiselta, mutta yhteiskuntavastuu globaalilla tasolla siitä on kaukana.

Normaaleissa olosuhteissa valtio voi itsenäisellä raha- ja finanssipolitiikallaan luoda uusia resursseja omilla päätöksillään, laittaa hankkeita käyntiin, luoda edellytyksiä investoinneille, infrastruktuurille ja tarpeellisiksi katsotuille palveluille. Sekataloudessa valtio on se joka luo resursseja omilla päätöksillään kasvulle ja uusille hankkeille. Voimakas valtio, julkinen sektori kokonaisuudessaan,  on olennainen ehto yritysmaailman menestymiselle. Julkisen sektorin heikentäminen on yritysten kannalta sekataloudessa mitä vaarallisinta, kontraproduktiivista politiikkaa.

Konservatiivinen yritys luoda yrityksille toimintaedellytyksiä palauttaa  mieleen paroni von Münchausenin yrityksen nostaa itsensä ylös suosta tukasta vetämällä. Kun kysymys ei ole vain Suomesta vaan Euroopan Unionsta puhuttaessa  koko mannerta koskevasta politiikasta, voidaan konservatiivien todellakin sitoneen dynamiikkaa luoneen yrityshevosen jo pitkään jatkuneen lamajääkauden kirkontorniin, jonka irrationaalisuus paljastuu vasta sen jälkeen kun talouden kylmä kausi päättyy ja  kollektiivisen aivopesun lumikerrokset alkavat sulaa.  Tulevaisuudessa ehkä nähdään, että yritykset talouden dynaamisena veturina ovat liiaksi sitoutuneet poliittisen oikeiston yksioikoiseen, vain tarjontaa korostavaan politiikkaan . Vapautuminen tästä  harhasta edellyttää uutta näkökulmaa, havahtumista  sekatalouden vuorovaikutteisuuteen: julkinen ja yksityinen muodostavat yhdessä voimakaksikon, toisistaan eriytettyinä ne osoittautuvat voimattomiksi.

Euroopan Unionin ja sen sisällä vaikuttavan poliittisen oikeiston konservatismiin on kuulunut valtiojohtoisen talouden pelko ja ideologinen pyrkimys valtion vaikutuksen minimoimiseen. Neuvostojohtoinen valtiososialismi on tämän pelon taustalla ja  Euroopan Unionin tehtävä on ilmeisesti ollut tehdä omilla rakenteillaan mahdottomaksi valtiojohtoisen hegemonian henkiinherääminen. Vahinko vain sillä samalla tuli heitettyä romukoppaan myös kansanvaltainen pohjoismainen hyvinvointivaltio. Tilalle on tulossa markkina-alisteinen Eurooppa ja vapaakauppasopimusten myötä yksiulotteinen globaali megakone, josta mm. Lewis Mumford on kuuluisassa kirjassaan "The Myth of the Machine" varoittanut. En usko vapautta rakastavien konservatiivien todellisuudessa haluavan tällaista maailmaa.

Yritykset eivät voi luoda kysyntää, ne tarvitsevat välttämättä tuekseen raha- ja finanssipolitiikkaa joka resurssimuodostuksella  luo  pohjaa yhä pidemmälle kehitetylle, kansanvaltaan perustuvalle hyvinvointivaltiolle. Sen laadullisen kehittämisen moottorina voivat yritykset osoittaa idearikkautensa ja luomisvoimansa. On pidettävä suurena onnettomuutena sitä että Euroopan Unionin keskeiset säännöt on ideologisista syistä luotu niin yksipuolisiksi, ettei sosialidemokratian dynamiikka pääse siinä samanlaiseeen vauhtiin kuin mitä viimeisen sadan vuoden aikana Euroopan pohjoisessa kolkassa tapahtui.

Kun katselee Euroopan Unionin Komission ja EKP:n toimenpidearsenaalia, jotka yhtäällä kahlitsevat julkista sektoria ja toisaalla luovat jättimäisillä resursseilla yritysmaailmaan uuden ja pelottavan romahduselementin, luulisi myös yritysmaailmassa herättävän tajuamaan pelkästään poliittiseen oikeistoon nojaamiseen liittyvä hirvittävä riski. Yksipuolisten rakenteiden muuttaminen sellaisiksi jotka jokaisella rahapolitiikassaan itsenäisellä maalla jo nyt on, tarjoaisi tien Euroopan muuttamiseksi rauhan, demokratian ja kasvavan hyvinvoinnin mantereeksi. Tässä työssä yritysmaailman paras ystävä on eurooppalainen sosialidemokratia.

Uskoisin näkökulman muutoksen tuovan yrityselämään myös muita sellaisia aineksia, joita hyvän perussivistyksen saanut eurooppalainen välttämättä tarvitseee ja kaipaa. Uusi eettinen näkökulma toisi mukanaan läpinäkyvyyttä, myötävaikuttamista, taloudellisen tuloksen oikeudenmukaisempaa jakautumista ja tätä kautta valtavan impulssin tehokkuuteen ja toiminnan rationaalisuuteen. Viheliäinen kateuden, ahneuden, sotaa muistuttavan kilpailun, salailun, polarisoitumisen  ja älyttömyyksiin menevän taloudellisen eriarvoisuuden aika voitaisiin korvata ihmisarvoa ja kehitystasoamme paremmin vastaavilla rationaalisilla yrittämisen malleilla.

Uusi, toivoa herättävä näkökulma tarkoittaisi sitä, että sekatalouteen uskova sosialidemokraatti olisikin yrityksen paras ystävä. Ehkä kuitenkin vie vielä aikaa ennenkuin yrittäjä kääntää selkänsä siipirikolle oikeistolaiselle yksisilmäisyydelle ja ryhtyy rakentamaan  sosialidemokraattien kanssa dynaamista sekataloutta.

Kokoomuksen monet kasvot

Kokoomus pitää parastaikaa puoluekokoustaan Lappeenrannassa, puheenjohtajaksi on kolme ehdokasta, Stubb, Orpo ja Lepomäki. Minulle on ollut aina jossakin määrin hankalaa erottaa porvarillisen politiikan eri sävyjä toisistaan. Yhteistä niille kaikille on ollut se että käydään kuumana jonkin vision puolesta, vision jolle on ensin  alistuttava ja jonka saavuttamisen tuloksena saadaan aikaan oletettua yhteistä hyvää.

Minun asteikossani markkina-alisteisuus edustaa sitä jyrkintä oikeistolaista linjaa, jota porvaristo on valmis perustelemaan yksilön vapaudella, usein ihan äärimmilleen vietynä. Tämän vapauden janalla toisessa päässä on yhteisvastuun ja yhteisöllisen lähestymistavan vältteleminen ja toisessa valmius viime kädessä väkivalloin puolustamaan omaisuutta ja omistamisen vapautta riippumatta siitä millä keinoilla se on hankittu.

Toista päätä edustaisi tietynlainen myöntyminen sekatalouteen, jossa markkinat ja kansalaisyhteiskunta muodostavat vuorovaikutteisen kokonaisuuden. Markkinat eivät yksin voi luoda kysyntää - ne tarvitsevat sitä ja ostovoimaa voidakseen toimia. Kokoomuksen vuoden 1968 vaalien presidenttiehdokkaan Matti Virkkusen tokaisu "työmies on palkkansa ansainnut" taitaa edustaa juuri tätä ymmärrystä. Toisaalta yhteisen vastuunoton puitteissa voidaan itsenäisellä raha- ja finanssipolitiikalla, verovaroilla ja maksullisilla palveluilla koota pääomaa yhteisiin investointeihin, yhteisen palvelurakenteen luomiseen ja perustan luomiseen terveelle markkinataloudelle. Maltillisempi lähestymistapa on valmis myös realistisempaan, naapurinkin kansalaisarvon ja kulttuurisen perinteen kunnioittamiseen niin, ettei ihan ensimmäiseksi olla rakentamassa aseellista väkivaltakoneistoa tai aloittamaan missiota omien arvojen vakiinnuttamiseksi vieraalla maaperällä.

Keskivälille sijoittaisin tietyssä mielessä pragmaattisen ja siinä mielessä tosiasioihin perustuvan lähestymistavan, jossa poliittisen toiminnan vallitsevat reunaehdot otetaan huomioon. Tämän päivän Suomessa noita reunaehtoja määrittää yhä lisääntyvällä voimalla Euroopan Unioni, sen sisämarkkinat ja vapaakaupan myötä myös globaalille tasolle ulottuvat yhteismarkkinat. Mielestäni Aleksander Stubb on EU:n rakenteiden tuntijana ja kielitaitoisena toimijana aika lähellä tätä toimintatapaa.

Maltillinen pyrkimys sekatalousjärjestelmän rakentamiseen on se alusta jossa sosialidemokratia ja konservatiivinen yhteistoimintahakuisuus voisivat kohdata toisensa ja rakentaa hyvinvoivaa tulevaisuutta. Kun katselen tämän päivän kilpailukykysopimusta ja ammattiyhdistysliikkeen vastaantuloa tämän rujouksia sisältävän sopimuksen aikaansaamiseksi, näen siinä yritystä löytää yhteinen pohja markkinoiden ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion voimien yhdistämiseksi.

Ongelmana on vain se että Euroopan Unioni on yhä selkeämmin muuttumassa yksipuoliseksi, markkinavetoiseksi ja jopa markkina-alisteiseksi yhteisöksi. Raha- ja finanssipolitiikan yksisilmäinen markkinahenkisyys näyttää aiheuttavan yhä suurempia ongelmia ja vaarana on että valuvikainen rahapolitiikka ennenpitkää romahduttaa koko Euroopan Unionin rakennelman. Miten pragmaattinen kokoomuslaisuus ja eurooppalainen konservatismi vaaraan reagoivat, se on toistaiseksi jäänyt avautumatta. Briteissä pelataan parin viikon sisällä juuri tällä nopalla suurta uhkapeliä.

Kokoomuslainen näköalattomuus ja pelkästään vientivetoiseen kasvuun rakentaminen tarkoittaa sitä, että hyvinvointia haetaan Euroopan Unionin ulkopuolelta ja siellä joko hyvällä hyvinvointipolitiikalla tai ääripään rikastumisella aikaansaaduilla resursseilla. Lähtökohta on paitsi kilpailuhenkinen myös riistävä. Muotopuoli markkina-alisteisuus tarkoittaa sitä että vahva vanha Eurooppa ei kykene lunastamaan hyvinvointiin, turvallisuuteen, rauhaan ja demokratiaan viittaavia lupauksiaan.

Keskeiseksi kysymykseksi nousee se, kykeneekö tulevaisuuden Kokoomus puolustamaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion parhaita arvoja, jotka ovat muokanneet  pohjoismaista luonteenpiirteistöä vahvasti avaraan, markkinoita ja yhteisöllistä kansanvaltaa  samanaikaisesti soveltavaan suuntaan. Olisiko Petteri Orpo se henkilö, joka osaisi vakuuttavasti tarjota arvopohjaamme eurooppalaiseen ja kansainväliseen keskusteluun?

Lepomäen asenteissa näen samanlaista ehdottomuutta ja rajautuneisuutta, jota olen löytänyt itsestänikin, tosin toisista lähtökohdista. Tuon taistelun kävin 1960-luvulla pohdiskellessani omaa arvomaailmaani suhteessa kommunisteihin ja sosialidemokraatteihin. Olen havaitsevinani Lepomäen ehdottomissa asenteissa samoja piirteitä, joita aikanaan löytyi  taistolaiskommunistien luonteenpiirteistöstä. Yhteys on tunnetasolla ja luonteenpiirteistön ilmauksena niin läheinen, etten ollenkaan ihmettele sitä, että kiivaasta taistolaisesta kommunistista saattoi kädenkäänteessä sukeutua muodonvaihdoksen kautta tiukan porvarillista arvomaailmaa kannattava ja ajava kapitalisiti.

Kirjoitin tämän analyysin ennenkuin tiesin, kuka voittaa Kokoomuksen puheenjohtajavaalin. Jännittävää nähdä, minkä tulevaisuusvision maan johtava porvarillinen puolue ottaa suuntaviitakseen.

Forssan kokouksen opetuksia

SDP:n Forssan 1903 kokouksen opetuksia

(Tämä esseemuotoinen kirjoitus on arkistoistani vuodelta 2003; julkaisen sen muistin virkistämiseksi nyt, kun keskustelua sosialismi -sanasta ja sosialisoinnista käydään SDP:n uuden periaateohjelman yhteydessä)

Sosialidemokraattisen puolueen vuoden 1903 Forssan puoluekokouksen pöytäkirja on omalla tavallaan paradoksaalista luettavaa: sosialismi, tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistus, jonka kokous asetti lopulliseksi tavoitteekseen, on joutunut vähintäänkin kiistanalaiseksi tavoitteeksi ellei nyt sitten kokonaan historian romukoppaan. Paradoksi on sekin, että tuotantovälineiden yhteiskunnallisen omistuksen aatteellisena tavoitteena tuhosivat ne, jotka sitä kaikkein kiihkeimmin ja keinoja kaihtamatta halusivat: väkivaltaisen vallankumouksen tielle muutama vuosi kokouksen jälkeen lähteneet Venäjän sosialidemokraattien enemmistöläiset, bolshevikit, jotka ryhtyivät kutsumaan itseään ainoiksi oikeiksi kommunisteiksi.

Kaatunut on myös osuuskauppaliike siinä mielessä kuin millaiseksi se kokouksen viitoittamana sitten muodostui.

Nurin meni saman tien myös Forssan kokouksen lanseeraama työväen omaehtoinen vakuutuustoiminta vaikka sitä TURVA jossakin määrin edelleenkin pyrkii viemään eteenpäin. Ammattiyhdistysliike on vielä meillä ja pohjoismaissa voimissaan. Aika näyttää, pääseekö Keski-Eurooppaalainen epäusko iskemään voimalla myös tähän viimeiseen työväenliikkeen linnakkeeseen. Kamppailu on kovaa, siitä kielivät mm. iltapäivälehtien tavan takaa lanseeraamat keskusteluteemat ammatillista järjestäytymistä vastaan.

Omat lehdetkin ovat kuihtuneet niin, että aito mielipiteenvaihto poliittisista ja aatteellisista teemoista tahtoo jäädä sattumanvaraiseksi ja kuihtuvien työväenlehtien strategisen valikoinnin varaan. Forssan kokouksen työväenlehtikysymys kaipaisi jatkoa lähes jokaisen ulottuvilla olevan Internetin aikakaudella.

Äänioikeus, Forssan kokouksen keskeiseksi lyhyen tähtäimen tavoitteeksi asettama ja rauhanomaisin mutta radikaalein toimenpitein läpisaatu tavoite on sekin vaarassa jäädä kuolleeksi kirjaimeksi siitä syystä, että äänioikeuden omaavat kansalaiset eivät viitsi sitä käyttää ja jättävät mieluummin äänestämättä, milloin välinpitämättömyydestä yhteisten asioiden hoitoon, milloin protestina vallitsevalle yhteiskunnalliselle tilanteelle.

Työttömyyskassat ja työnvälitystoimistot, nuo Forssan kokouksen oljenkorsiksi hahmottamat tavoitteet ovat toteutuneet, mutta työttömyys ja sen luoma rakenteellinen murtuma tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen on edelleenkin suurena kysymysmerkkinä kehittyneinä demokratioina itseään pitävissä maissa.

Onko Forssan kokouksesta jäljellä mitään, josta voisi ottaa oppia ja joka antaisi suuntaviittoja tulevaisuuteen? Onpa hyvinkin, tosin se edellyttää kokouksen hengen tulkitsemista ja johtopäätösten sijoittamista omaan aikaamme.

Hylätty sosiaalipoliittinen ohjelmaluonnos

Puoluetoimikunta oli antanut joko yksittäisille henkilöille tai pienille ryhmille tehtäväksi valmistella alustuksia ja päätösluonnoksia ajankohtaisista teemoista. Nämä tulivat sitten kokoukseen joko alustuksina tai kirjallisessa muodossa ja monessa tapauksessa myös hyväksyttiin keskustelujen ja täydentävien ponsien saattelemana. Puoluetoimikunta oli antanut tamperelaisen Kössi Kaatran tehtäväksi valmistella sosiaalipoliittinen ohjelma kokoukselle. Sen hän oli tehnytkin mutta ei ollut itse paikalla sitä esittelemässä, vaan oli lähettänyt sen kirjallisessa muodossa kokouksen käsiteltäväksi. Tätä ohjelmaa puoluekokous ei hyväksynyt vaan melko vakuuttavin perustein hylkäsi sen.

Teksti on julkaistu pöytäkirjassa ja antaa hyvän kuvan luonnoksen lähestymistavasta. Luonnoksessa lähdetään liikkeelle siitä, että suuri osa kurjuudesta ja köyhyydestä on lähtöisin omista elämäntavoista ja että sosiaalipoliittiset toimet edellyttävät ensin omien elämäntapojen parantamista. Kössi Kaatra oli sitä mieltä, että itse aiheutettua kurjuutta ei kannata yhteisillä varoilla ruveta paikkailemaan. Kokous ei ohjelmasta keskusteltaessa hyväksynyt tätä lähestymistapaa, vaan hylkäsi sen ja muiden ohjelmien, esimerkiksi periaateohjelman, työttömyyttä käsitelleen ja kunnallisen ohjelman yhteydessä esitti laajakantoisia toimia yleisen hyvinvoinnin edistämiseksi.

Tähän päätökseen sisältyy sanoma, joka on vielä tänäkin päivänä ja tästä eteenpäin ajankohtainen: elämäntapaan liittyvät vieraantumisilmiöt ovat kullekin yhteiskunnalle tyypillisiä, sen rakenteiden tuottamaa kaavautumista luonteenpiirteistössä, epäonnistunut vastaus selviämisessä elämässä eteenpäin. Yleisten sosiaalipoliittisten pyrkimysten tulee pohjautua oletukseen, jonka mukaan parantuvat yhteiskunnalliset olosuhteet ennen pitkää ja aikaa myöten tuottavat tuloksia myös elämäntavan muotoutumisessa. Tästä samasta kysymyksestä taitetaan peistä vielä tänäkin päivänä. Itse aiheutetut ongelmat, pitkäaikainen työttömyys ja siihen liittyvä turhautuneisuus elämäntapa-muutoksineen, geeneissä oleva laiskuus, poikkeava elämäntapa, irrottautuminen valitsevista normeista kuten aseistakieltäytyminen tai yritys elää vaikkapa Gandhin "ahimsa" väki-vallattomuuden periaatteen mukaan, saattavat oloissamme johtaa myös sosiaaliseen ahdinkoon tai ainakin sosiaaliseen syrjintään. 

Subjektiivinen oikeus elämään ja turvallisuuteen kuuluvat kaikille; yhteiskunnan rakenteiden tulee se varmistaa. Tässä suhteessa sosialidemokraattien tulee edelleenkin jatkaa sata vuotta sitten viitoitetulla linjalla. Kysymys e ole muusta kuin eräästä marxilaisen filosofian perushavainnosta: on luotettava siihen, että yhteiskunnan rakenne muokkaa myös ihmisen yhteiskunnallista tietoisuutta, kulttuurikokemusta, haistamista ja maistamista. Ihmisen biofiilinen, elämää ylläpitävä rakenne puolestaan ohjaa suosimaan eloonjäämistä ja sitä suosivia rakenteita. Yhteisen hyvinvoinnin lisääntyminen ei johda paapomista pelkäävien kauhukuvaan, joutilaaseen köllöttelyyn, vaan pikemminkin Pisa-tutkimusten osoittamaan uudenlaiseen osaamiseen ja aktiivisuuteen. Rakenteen muuttumisen ja ihmisen siihen antaman vastauksen välillä oleva luonnollisen konservatiivisuuden aiheuttama viive ei saisi muodostua keskeiseksi poliittisen ohjelmoinnin lähtökohdaksi.

Forssan ohjelman suhde työhön

Työttömyyttä kokous piti kapitalistisen yhteiskunnan mukanaan tuomana vitsauksena ja näki sosialistisen yhteiskunnan, tuotantovälineiden yhteiskunnallisen omistuksen lopullisena ratkaisuna myös työttömyyden ongelmaan. Vaikuttaa siltä, että kokouksessa uskottiin yleisen äänioikeuden myötä kansan valitsevan ilman muuta työväenliikkeen radikaalin yhteiskunnallisen uudistusohjelman. Siksi kokous nimesikin väliaikaisia tavoitteita: työnvälitystoimistot, maanomistusohjelman, joka johti torpparien vapauttamiseen ja itsenäistämiseen sekä kunnallisohjelman. Kokous totesi myös, että niin kauan kun yhtiöt ja yksityiset työmarkkinat eivät pysty tarjoamaan kaikille työtä, on sitä järjestettävä valtion ja kuntien toimesta. Miten tämä järjestettäisiin jäi itse kokouksessa tarkemmin määrittelemättä.

Siitä lähtien on sekä sosialidemokratia että koko yhteiskunta joutunut ottamaan kantaa alati toistuviin pula-aikoihin, työttömyyteen ja näiden aiheuttamaan sosiaaliseen kurjuuteen. Viisikymmentä vuotta sitten otettiin aimo askel eteenpäin, kun ryhdyttiin rakentamaan sosialidemokratian kannustamana valtiojohtoista teollisuutta; harvat muistavat tai tietävät, että taustalla oli teoreettistakin pohdintaa. "Yhteiskunnallinen säästäminen", yhteisten voimavarojen kartuttaminen oli noussut asetetun sosialisoimiskomitean keskeiseksi strategiseksi työvälineeksi. Työväen Akatemian entinen rehtori Väinö Liukkonen oli tuon sosialisoimiskomitean sihteeri eikä hän väsynyt vielä 1960-luvun alussa korostamasta sitä, että "yhteiskunnallinen säästäminen" on sosialidemokraattien väline rakennettaessa sosialismia, sosiaalisesti oikeudenmukaista yhteiskuntaa.

1960-luku muodostui tulevan hyvinvointiyhteiskunnan ohjelmalliseksi rakentamiskaudeksi ja seuraava vuosikymmen sen keskeiseksi toteutusajaksi. Samalla alkoivat maailmalla puhaltaa markkinaliberalismin uudet tuulet Milton Friedmannin talousteorioiden muodossa; Euroopan Unionista on neljän vapausperiaatteensa ja niistä johdetun vapaan kilpailun myötä tullut markkinaliberalismin vahva tukipilari samalla kuin sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen perustuvat rakenteet ovat joutuneet puolustuskannalle. Markkinaliberalismi viiteryhmineen rajaa voimakkaasti mahdollisuuksia "yhteiskunnalliseen säästämiseen". Kielenkäyttökin on muuttanut mielikuvaa siitä, mikä yhteiskunnan kannalta on säästämistä; paradoksaalisesti yhteisten resurssien vähentäminen, vähemmällä pärjääminen, on nykyään ymmärretty säästämisen keskeiseksi sisällöksi.

Forssan kokouksen kannanotto, jonka mukaan yhteiskunnan, valtion ja kuntien on tarjottava työtä silloin kun yksityinen sektori ei siihen kykene, on edelleenkin vain unelma, vaikka tärkeäksi nähdystä tekemisestä ei tällä suunnalla jatkossakaan näytä oleva puutetta. Sosialidemokratia ja sosialidemokraattien johtama ammattiyhdistysliikekin on itse syyllinen siihen, että kattavampia sosiaalisia työllistämisrakenteita ei ole otettu käyttöön, vaan niitä on jopa ryhdytty vastustamaan Kössi Kaatran esittämien näkemysten tyyliin. Olisi syytä karistaa nämä ennakkoluulot ja niiden aiheuttama raskasverisyys: opetukseen, sosiaalitoimeen, kasvukeskuksiin, kulttuuriin voidaan luoda suurenmoinen sisältöpatteri, joka kelpaa tulevaisuudessa esimerkiksi muulle maailmalle suomalaisen koulujärjestelmän tapaan.

Kansanvalta, äänioikeus, kansalaisjärjestöt

Äänioikeutta ei käytetä, järjestöelämä kituu, politiikasta on tullut kirosana, yhteiskunnallinen osaamattomuus, epäpoliittisuus on muodostunut jopa keikaroinnin muodoksi. Yhteiskunnallisen osaamattomuuden lippusalossa liehuu populismin osin arvaamattomat nousukaudet ja puolitangossa aina arvattavissa olevat mahalaskut. Niiden rinnalla kasvaa suvaitsemattomuuden ja itseriittoisuuden pelottavia saarekkeita; poliittiset pohahdukset eivät anna yhteiskunnallisia vastauksia näihin ongelmiin?

Meidän yhteiskuntamme on läpi vuosikymmenten itsepintaisesti jättänyt kansalaistoiminnan kehittämisen oman onnensa nojaan. Rahaa yhteiskunnassa riittää vaikka mihin, mutta toimivan kansalaisjärjestökoneiston kehittämiseen ei sitten millään. Järjestöaktiiveista tulee resurssien puutteessa katkeroituneita luusereita, sen sijasta että heistä tehtäisiin onnistuneita uusien visioiden toteuttajia.

"Kansalaisjärjestöt muodostavat välittömän kanavan kasvulle yhteisön, yhteistoimintaan, aktivoitumiseen ja vastuunottoon. Sen vuoksi niitä on voimakkaasti tuettava ja vahvistettava sillä tavalla yhteiskunnallista kansanvaltaa"...

Olen uskaltanut laittaa tämän ruotsalaista kansanliikekeskustelua sävyttäneen ajatuksen lainausmerkkeihin, koska se elähdytti meitä jo1960-luvulla järjestötoiminnasta valtakunnallisella tasolla vastanneita ja rohkaisi näkemään huikaisevan vision aktiivisesta, toimivasta ja vastuuntuntoisesta suomalaisesta yhteiskunnasta. Tämä projekti ei kuitenkaan lähtenyt liikkeelle; järjestöelämää ruvettiin ajamaan ahtaalle oikeaoppisen markkinaliberalistisen ajattelun mukaisesti: se visio jäi kehittymättä. Ikäviä seurauksia yritetään nyt ratkaista yhdistelemällä vaaleja ja osin yhteen sopimattomia teemoja.

Oikea vastaus ei ole tekninen kikkailu, vaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden projektin kehittäminen ajan vaatimalle uudelle tasolle. On panostettava yhteisillä resursseilla siihen, että tietoinen, osallistuva ja vastuuntuntoinen ihmisyys nousee päällimmäiseksi. Torpparien vapautusliikkeen toinen osa, vapautuminen henkisestä holhouksenalaisuudesta voi vasta sitten vihdoinkin toteutua.

SOTE osana ideologista sodankäyntiä

Sote-uudistusta koskeva viimeisin raportti on nyt luovutettu sosiaaliministeri Rehulalle ja hän kommentoi sitä Ylen aamun 1.6.2016 televisio-ohjelmassa. Hän vaikutti suhteellisen tyytyväiseltä esiteltyyn malliin ja ilmeisesti onkin niin että vastakohtaisia jännitteitä on jonkin verran tässä mallissa onnistuttu vähentämään.

Juuri eläkkeelle jäänyt professori ja tohtori Pentti Arajärvi kommentoi Studio 55:n lähetyksessä SOTE-uudistusta ja osuvasti kuvasikin sitä. Kysymys on sosiaalisista ja terveydellisistä oikeuksista palveluihin. Lainsäädännön tulisi tukea nimenomaan tätä ensisijaista tavoitetta. Hallituksessa Kokoomukselle on osoittautunut tärkeimmäksi tietty elinkeinopoliittinen lähtökohta, jota on taitavasti peitelty valinnan vapauden vaatimuksella. Kyseenalaista on toteutuuko valinnanvapaus etenkään pienituloisen ja vähävaraisen kansalaisen kohdalla tapauksessa, jossa palvelun hinta ylittää edellytetyn korvaustason.

Sosiaaliministerin kannanotoista kävi kyllä selville sekin,  että sosiaali- ja terveyspalvelujen  kustannustasoa pyritään ohjaamaan tarkasti  ja että  valinnan vapaus voi toteutua myös julkisen sektorin piirissä. Kansalainen voi valita myös maantieteellisesti, oman kotikuntansa ulkopuolella olevia palveluja ja varsinkin lomakaudella tämä on suorastaan välttämätöntä. Voisin kuvitella että terveys- ja sosiaalipalveluihin syntyy erilaisia ratkaisumalleja myös maakuntatasolla, joten valinnanvapaus on mahdollista myös ilman antautumista busineksen sätkynukeksi.

Tässä yhteydessä kannattaa mainita tietenkin myös SOTE-hankkeen hallinnollinen ratkaisutapa, joka perustuu Keskustapuolueen pitkäaikaiseen tavoitteeseen maakuntahallinnon aikaansaamiseksi. Sekään ei ole sosiaali- ja terveyspoliittisesti perusteltu lähestymistapa, vaan liittyy keskustapuolueen edunvalvontatehtävään. Pienimmät maakunnat eivät kykene millään rahoittamaan asiakasperusteisesti edes julkista palvelua väestöpohjaan ja palveluiden käyttöön perustuvalla rahoitusrakenteella. Muu maa - lähinnä väestöpohjaltaan ja osin myös tulotasoltaan vahvempi Etelä-Suomi - joutuu tässä helposti hallintomalliin sisältyvien taloudellisten ja tasa-arvopuutteiden maksajaksi. Tämä ei  olisi  ensimmäinen kerta - samoin kävi aikanaan terveyskeskusmallia rakennettaessa.


Elinkeinopoliittisten tavoitteiden ja kilpailun asettaminen kansalaisen palveluun liittyvien oikeuksien lisäehdoksi saattaa tässä suhteessa aiheuttaa yllätyksiä. Yksi suuri - ja SOTE-uudistuksen yhteydessä vähänkeskusteltu - ulottuvuus on Euroopan Unionin ja USA:n välillä solmittava transatlanttinen vapaakauppasopimus TTIP ja erään muutkin samanhenkiset vapaakauppahankkeet kuten CETA ja TISA. Ne saattavat keikauttaa koko SOTE-uudistuksen päälaelleen tavalla, joka pohjoismaisen hyvinvovintivaltion ja sen demokratiavaatimusten kannalta tuntuu enemmän kuin oudolta. Kun julkinen sektori jatkossa toimii yhtenä vaihtoehtona markkinoiden ja kolmannen sektorin tarjonnan rinnalla,saattaa juuri tämä  laukaista vapaakauppasopimuksissa olevan markkinavaihtoehdon mukaisen välimiesoikeusmenettelyn. Se on tarkoitettu alistamaan julkinen sektori maksajaksi  ja sen omana työnä toteutettu toiminta muodostaa kilpailua häiritsevän elementin - siis juuri sen perusteen jolla välimiesoikeusmenettelyä tultaisiin käyttämään. Markkinaehtoiset palvelut ovat kauttaaltaan  kansainvälisesti  organisoituja globaaleja toimijoita, eivätkä ne epäile hetkeäkään käyttää sopimusten suomia ja lainsäädäntöön rinnastettavia oikeuksiaan tavoitteidensa läpiviemiseksi. Siinä kahakoinnissa kansallisesti asetetut korkeat eettiset arvopäämäärät heitetään arvelematta romukoppaan, varsinkin kun sen tukena on vahva porvarillisesti sitoutunut eduskuntaenemmistö.

Juuri valinkauhassa oleva kilpailukykysopimus on yksi tärkeä strateginen askel Suomen muuttamisessa globaaleiden markkinoiden ehdoilla toimivaksi. Ammattiliittojen ja työmarkkinaosapuolten välisten neuvottelujen tärkein momentti on se, kuinka pitkälle työmarkkinajohtajat ovat sisäistäneet tämän markkinapelin hengen. Samalla testataan myös sitä, löytyykö työväenliikkeen omasta arvoperinnöstä vastavoimaa vaihtoehtoisen kehityksen vakuuttavaan perusteluun. Ammattiliittojohtajien kannanottoja ja liittojen arvovalintoja on katseltava myös tästä  näkökulmasta.

SOTE-ratkaisut ovat osa samaa kokonaisuutta - pelissä on koko yhteisen hyvinvoinnin tulevaisuus.

Havahtumisesta demokratiaan elämäntapana

Paavo Väyrynen on perustamassa uutta puoluetta, jonka jäseneksi pääsevät vain jo julkisiin, merkittäviin tehtäviin valituksi tulleet henkilöt, ja kaiken lisäksi yli puoluerajojen. Yhteisenä poliittisena tehtävänä on hyppääminen ulos Euroopan Valuuttaunionista ja palaaminen omaan valuttaan mikä se sitten nimeltään lieneekin. Rakenteena tällainen puolue on riistävä ja kuvaa hyvin erästä autoritaarisen, omavaltaisen asennoitumistavan epäproduktiivista puolta. Luulen että tämä pirstova ja kurittava piirre koituu ennenpitkää puolueen kohtaloksi, vaikka se perustetuksi tulisikin.

Varsinaisia pääsyvaatimuksia esimerkiksi Sosialidemokraattiseen puolueesen ei ole muuten olemassa kuin että pitää hyväksyä puolueen periaateohjelma ja säännöt, joiden puitteissa toimitaan. Jäseneksi pääsee ilman että motiiveja sen paremmin tutkiskellaan. Vuoden 1952 periaateohjelmassa puhuttiin aikanaan "demokratiasta elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä". Minua tämä yksinkertainen sanoma on kiinnostanut pitkään ja olen yrittänyt sitä avata sekä itselleni että muille myös blogikirjoituksissani. Tunnisteen "demokratia elämäntapana" takaa löytyvät ne kirjoitukset, joilla on yhteyksiä tähän kysymyksenasetteluun.

Oletukseni on että sosialidemokraattiseen liikkeeseen tullaan edelleen mukaan tietynlaisen havahtumisprosessin kautta eikä pelkästään henkilökohtaisten intriigien vuoksi. Liikkeessä on myös aina ymmärretty - ainakin jossakin - määrin se, että demokratiaan elämäntapana on kasvettava ja että sillä elämänasenteena on tiettyjä piirteitä. Tasavertaisuus, hyvä toveruus, kanssaihmisen rehellisen vakaumuksen kunnioittaminen, omaehtoinen sivistystyö, järjestötoiminnassa hankittu "koeteltu kansalaiskunto" ovat niitä ilmauksia joilla demokratiaa elämäntapana kuvataan. Samalla on kuitenkin todettu, että kasvaminen sosialidemokratiaan voi tapahtua monia teitä. Se pitää sisällään sekä syvän viisauden että kriittistä tarkastelua vaikeuttavan ja demokratiaa elämäntapana hämärtävän momentin.

Satun kuulumaan sellaiseen joukkoon, joka sai kosketuksen työväentalon ja siellä toimivien järjestöjen toimintaan jo varhain lapsuudessa. Oltiin karttupiilosilla, hiihdettiin kilpaa, painittiin ja nyrkkeiltiin, tehtiin retkiä ja järjestettiin ohjelmallisia illanviettoja. Osallistuttiin työväenyhdistyksen juhliin ja iltamiin, suuriin ja pieniin. Oli vierailevia tähtiä kuten Georg Malmsten, Tapio Rautavaara, Reino Helismaa, Esa Pakarinen, Jorma Ikävalko. Oli myös Väinö Leskinen, Hertta Kuusinen, Jalmari Koskinen Karstulasta, osuuskaupan taitava mainospiirtäjä Veikko Ekman, keihäänheittäjä Hakkaraisen Ville - ja monia muita.

Oli myös lasten kerhotoimintaa, Päivän Nuoria ja Nuoria Kotkia, varttuneemmilla oli oma nuoriso-osasto. Oli järjestöpukuja, suoritusmerkkijärjestelmiä, yrityksiä kasvattaa tietoisuutta järjestöjen toiminnan tarkoituksesta ja kasvatuspäämääristä. "Kunnon kotka kasvaa kunnon kansalaiseksi" - tuollainenkin sen ajan twiitti jäi mieleeni varhaisnuorisotoiminnasta.

Myöhemmin saattoi todeta että vastaavanlaista kasvatuksellista järjestötoimintaa löytyi myös muista yhteiskuntapiireistä, niin oikealta kuin vasemmaltakin. Erot ajattelutavassa eivät olleet järin suuria vaikka yhteiskunnalliset arvopäämäärät kuvailtiinkin vastakkaisiksi. Myöhemmin jouduin toteamaan että sama asenneilmasto näkyi ja toteutui myös muissa maissa, ehkä vieläkin militantimpana, hierarkisena, pyramidinkaltaisena joukkojen kasvatusjärjestelmänä. Lyhyesti sanoen, toisen maailmansodan aikainen ja sitä edeltänyt asenneilmapiiri kasvatuksessa heijastui pitkälle sodanjälkeiseen aikaan, aina 1960-luvun alkupuolelle saakka.

1960-luvulla tapahtui kuitenkin suuri asennevallankumous. Väki muutti maalta kaupunkeihin ja työn perässä pois maastakin, sodan jälkeen kasvanut ja jälleenrakennuksen yhteiset kokemukset jakanut nuoriso alkoi aktivoitua. Oli opittu toimimaan omin neuvoin ja suurissa perheissä oli saatu hyvää pohjaa sosiaaliselle tietoisuudelle. Autoritaariset asenteet joutuivat kritiikin kohteeksi, tuli hippiliikkeet, t-paidat, kilpailuakin alettiin kritisoida. Vanha arvopohja oli murenemassa ja autoritaariset voimat joutuivat siirtymään taustalle odottamaan hetkeä uudelle tulemiselleen.

Ratkaisevan käänteen muutokselle saattoi muodostaa pohjoismaisen yhteistoiminnan vahvistuminen. Kasvatus- ja sivistysjärjestöissä opittiin tuntemaan ruotsalaisen sosialidemokratian lähestymistapa. Se on  jo historiallisista ja yhteiskunnallisista syistä erilainen. Se oli saanut toisen maailmansodan ajankin kehitellä ajatusta kansankodista, kansanvaltaisesta hyvinvointivaltiosta, joka ottaa vastuuta kansalaisen perustavaa laatua olevista tarpeista ja myös kasvatuksesta, sivistämisestä monimuotoisen kansalaisjärjestötoiminnan muodossa. Ruotsin Työväen Sivistysliitto ABF oli kehittänyt opintokerhotoimintaansa Torsten Husénin johdolla uutta ryhmätyödynamiikkaa, jossa kasvaminen tapahtui täysin toisella tavalla kuin autoritaarisessa ja hierarkisessa kasvatusjärjestelmässä.

Ryhmädynamiikan lähestymistapa on seuraavanlainen: 1)tullaan mukaan toimintaan, yhteisöön osallistumaan tapahtumiin ja tehtäviin, 2) toiminnan yhteydessä opitaan yhteistoiminnan, demokrattisen elämäntavan muotoja, 3) kun yhteisön toiminta tulee tutuksi ja perustaidot ovat hallussa, aktivoidutaan, innostutaan yhteisestä tekemisestä ja tavoitteista ja 4) vihdoin ollaan valmiita ottamaan vastuuta tehtävistä paitsi omassa ja tutussa  yhteisössä, myös aikaa myöten laajemminkin yhteiskunnallisten tehtävien muodossa.

Kasvatus demokratiaan vaikuttaa kuvauksena melkeinpä liian yksinkertaiselta ollakseen totta. Se ei pidä sisällään juuri mitään ulkopuolelta asetettuja sääntöjä, vaikka yhteistoiminta muiden kanssa niitä aina vaatiikin. On oikeastaan ihmeellistä että tällaisesta, periaatteessa kaoottisesta lähestymistavasta seuraa taitojen kasvu ja havahtuminen aktiiviseen toimintaan. 1960-luvulla tapahtunut kasvatuksellinen murros sai siis sosialidemokraattisissa kasvatusjärjestöissä vahvaa sivustatukea Ruotsista ja muistakin pohjoismaista. Voisi sanoa että tämä kasvamismalli sopi hyvin  suomalaiseenkin kansanluonteeseen ja mahdollisti jo tullessaan aidon asennevallankumouksen.

Jotta tällaista kasvamista toiminnan kautta voisi tapahtua, tarvitaan itseasiassa valtava määrä yhteisöjä, järjestöjä ja niiden aktiivista toimintaa kansanvaltaan, demokratiaan kasvamisen kasvualustaksi. Jo 1960-luvulta lähtien kaavailtiin kansalaisjärjestöjen toiminnan vahvistamista ja yhteiskunnallisia, poliittisia rakenneratkaisuja toimivan kansalaisyhteiskunnan aikaansaamiseksi. Olin yhtenä mukana tässä työssä ja sillä oli ratkaiseva vaikutus oman arvopohjani vakiintumiseen. Valitako autoritaarinen militantti työväenliikkeen haara - johon monet silloin taipuivat - vai luottaako sittenkin demokratian voimaan elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä?

Porvarillinen Suomi onnistui kuitenkin perusteellisesti torppaamaan ihanteiden ja havahtumisen perusrakenteiden aikaansaamisen. Tuli valtionapusäännöksiä, jotka edellyttivät järjestöiltä omaa panostusta ja joka viime kädessä saneli myös järjestön kasvumahdollisuudet. Ratkaisijaksi tulivat omat taloudelliset voimavarat, visio osallistavasta ja vastuuseen kasvattavasta kansalaisjärjestökentästä ei lähtenyt liikkeelle. Ilmeisesti vuorovaikutuspohja muihin pohjoismaihin ja sieltä saatu herätys jäi liian ohueksi. Kävi kuten oli odotettavissa. Vahva Teiniliitto romahti ensimmäisenä, samoin kävi Ammattikoululaisten liitolle ja monien järjestöjen aktiiviselle perusjärjestötoiminnalle. Suuren havahtumisen sijasta päätään nosti erilainen kuittitehtailu ja kikkailu, jolla voitiin osoittaa laajaa taloudellista toimeliaisuutta. Siinä toiminnassa havahtumiselle ja heräämiselle ei ollut enää mitään tilaa.

Jotakin tuosta ajasta sentään jäi jäljelle. Ryhdyttiin puhumaan luovuudesta ja omaehtoisuudestakin ja varsinkin työelämässä niille annettiin aluksi paljon arvoa. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on koko ajan kuitenkin muuttunut takaisin  autoritaarisempaan, sanelevampaan ja rankaisevampaan suuntaan. Nykyiseltä hallitukselta ei ole odotettavissa ajatuksen puolikastakaan osallistavan kansalaisyhteiskunnan käynnistämiseksi. Vaatimattomia yrityksiä toki tälläkin vuosituhannella on tässä suhteessa tehty, mutta toimet eivät ole nousseet poliittisen tietoisuuden pinnalle ja mm. oikeusministeriön tätä koskevat takavuosien hankkeet ovat kaiketi painumassa unholaan.

Demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä odottaa pinnan alla uutta tulemistaan. Juhani Räsänen, voimaantumista sinnikkäästi ja syvällisesti kuvaillut tulenkantaja, hahmottelee heräämisen ja havahtumisen sisällöllistä merkitystä ja sen dynamiikkaa. Hän on Facebook-sivuillaan itse asiassa aktivoinut minuakin pohdiskelemaan heräämiseen, havahtumiseen, aktivoitumiseen ja vastuunottoon liittyviä kysymyksiä.

Sosialidemokraattisessa puolueessa kirjoitetaan parhaillaan periaateohjelmaa uusiksi ja käydään sen sisällöstä laajaksi tarkoitettua kansalaiskeskustelua. Uusi rohkea tavoite olisi osallistavan, yhteistoimintaan kasvattavan, aktiivisuuteen valmentavan ja vastuunottoon rohkaisevan valtaväylän visioiminen suomalaiselle yhteiskunnalle. Historiallinen ja arvoihin perustuva kivijalka on jo vanhastaan olemassa, nuoremman sukupolven on vain herättävä näkemään se tulevaisuuden Suomen olennaisena, innostavana piirteenä.

Ahneiden sodasta

Eilen, 13.5. oli perjantai ja 13. päivä - mutta oli myös Kukan, Flooran nimipäivä, kesäkauden alkamispäivä. MTV:n iltaohjelmassa Hjallis Harkimo haastatteli Paavo Väyrystä, pitkän valtiopäiväuran tehnyttä poliitikkoa, luovaa, toimeliasta ja itsenäistä persoonaa. Väyrynen ei ole koskaan peitellyt omaa erinomaisuuttaan, mutta sen ohella hänellä oli painokasta sanottavaa Euroopan Unionista, erityisesti euroalueesta eli Euroopan Valuuttaunionista. Siitä olisi erottava ja otettava oma valuutta uudelleen käyttöön. Olisiko tuota asiaa ajava kansalaisaloite, joka tulee piakkoin eduskunnan käsittelyyn, nähtävä pahaa ennustavana perjantain ja kolmannentoista päivän uhkakuvana vaiko uuden kevään avautumisena pahoja henkisiä ja taloudellisia kolhuja saaneelle  Suomelle?

Pragmaattisesti katsottuna monet Paavo Väyrysen perustelut osuvat kohdalleen Euroopan Valuuttaunionin raha- ja finanssipolitiikkaa arvioitaessa. Maastrichtin sopimuksen myötä nuo periaatteet ulottuvat muuhunkin kuin euroalueeseen, kysymyshän on tasapainoa tavoittelevasta, budjettikuria noudattavasta ja inflaatiota välttelevästä eurooppalaisesta hallintotavasta ylipäätään. Uskon monien sosialidemokraattienkin mietiskelevän parhaan taitonsa mukaan sitä, olisiko hypättävä Paavo Väyrysen kelkkaan, jotta tästä eurooppalaisesta kurimuksesta päästäisiin eroon. Vaikka lopputulema päätöksissä saattaa eron suhteen olla sama kuin Paavo Väyrysellä, perusteluissa on kuitenkin olennaisia eroja.

Väyrysen suuri peikko on eurooppalainen liittovaltio, federalistinen kokonaisuus, josta Keski-Euroopassa - ajattelen erityisesti Saksaa ja Itävaltaa - on vuosikymmenten kokemukset. Liittovaltiossa poliittisen, puolue-edustukseen perustuvan vallankäytön rinnalla on myös toinen elementti, nimittäin federaatioon kuuluvien itsenäisten maiden alueellinen edustus. Päätöksen - tullakseen voimaan - pitää saada paitsi poliittinen siunaus parlamentissa, myös alueiden federatiivisen päätöksenteon tuoma tuki. Tästä johtuen esimerkiksi Saksassa rakenteellisia päätöksiä jauhetaan pitkään, kompromissia haetaan, myönnytyksiä vaaditaan ja annetaan, kunnes yhteiseen päätökseen vihdoin tullaan.

Federatiivinen päätöksenteko antaa siis suojaa alueelliselle erilaisuudelle ja erilaisille ratkaisutavoille joskus liiankin kanssa. Mainituissa maissa ei ole esimerkiksi päästy liittovaltiotasoiseen yhtenäiseen koulujärjestelmään sen vuoksi, että osavaltiot pitävät loppuun saakka kiinni omasta, konservatiivisesta tai sosialidemokraattisesta koulujärjestelmästään eikä yhteistä ratkaisua ole saatu aikaan. Kun ajattelee Paavo Väyrysen perusteluita, niin voisi kokea federalistisen liitovaltioperiaatteen itse asiassa tukevan kansallista itsenäisyyttä ja omaa kulttuuriperinnettä eikä sellaisenaan muodostuvan sen esteeksi. Tässä mielestäni sosialidemokraattien ja Paavo Väyrysen lähestymistapa eroavat toisistaan.

Kansainväliseen yhteistoimintaan ja solidaarisduuteen painottuvana liikkeenä sosialidemokratia on aina pitänyt mahdollisena sitä, että voi syntyä jopa mantereen laajuista tietoisuutta ja globaalia oikeudenmukaisuutta tavoittelevia rakenteita ja että on mahdollisuus luoda demokratiaan ja rauhaan perustuvaa tietoisuutta ja yhteistoimintaa. Sosialidemokratia hakee jo lähtökohtaisesti sellaisia hallinnollisia rakenteita, jotka kunnioittavat alueiden ja kansojen itsenäistä, jopa vuosisatojen kuluessa syntynyttä elämäntapaa ja kulttuuria - ja kykenevät luomaan tätä kehitystä tukevia hallinnollisia rakenteita ja ratkaisuja ylikansallisella tasolla. Tässä suhteessa Keski-Euroopan liittovaltiorakenteet ovat esimerkki kohtalaisen hyvin onnistuneesta federalistisesta, siis liittovaltiorakenteesta.

Syitä eurooppalaisen yhteistoiminnan rakenteellisiin ongelmiin on haettava syvemmältä. Lähtökohdaksi sosialidemokratian kannalta sopii hyvin analyysi siitä, miten vahvasti eurooppalainen kulttuuri, elämäntapa, luonteenlaatu ja - suurempia kokonaisuuksia ajatellen - yhteiskuntaluonne on sopeutunut rauhaan, demokratiaan ja yhteistä hyvinvointia tavoitteleviin pyrkimyksiin. Useinhan Euroopan Unionia puolustetaan juuri sillä, että sen aikana rauha on vakiintunut mantereellemme ja sadan vuoden takainen alituinen sodanuhka on väistynyt.

Yhden blogikirjoituksen puitteissa ei ole mahdollista mennä kovin syvällisesti Euroopan Unionin valitsemiin sosiaalipsykologisiin ratkaisumalleihin, mutta jotakin olennaista voidaan kuitenkin lyhyestikin ilmaista: Euroopan Unioni on omaksunut politiikkaansa markkinoiden kilpailuhengen ja sen vahvan, yksipuolisen edistämisen. Mieleen tulee heti saksalaisen filosofin ja taloustieteilijän Karl Marxin lausahdus kilpailusta "ahneiden sotana". Vaikka ei tunnistaisikaan Karl Marxin merkittävää roolia kansainvälisen sosialidemokratian keskeisenä oppi-isänä ja radikaalin yhteiskunnallisen tietoisuuden kehittäjänä, voi todeta äärimmilleen viedyn globaalin talouskilpailun sodanomaisen luonteen ja hyvinvoinnin äärimmäisen epätasaisen jakautumisen ja sen taustalla taustalla asemistaan kiinnipitävän paatuneen ja kivikovan ahneuden.

Sosialidemokratian vihollinen sosiaalipsykologiselta kannalta katsottaessa ei ole Euroopan Unionista puhuttaessa federalistinen liittovaltiorakenne, vaan eurooppalaiseen toimintatapaan syöpyneet epäproduktiiviset, viime kädessä laajoja kansankerroksia vaivaavat ahnehtivat, autoritaariset, väkivaltaan ja kurittamiseen taipuvaiset luonnerakenteet. Kun tähän lisätään vielä kaupallisen asennoitumisen kylmäkiskoisuus ja välinpitämättömyys ihmiskohtaloista, voimme todeta sosialidemokratian ongelmaksi ne vielä vanhemman sukupolven muistissa olevat pelottavat piirteet, joista ainakin osaksi uskoimme ja toivoimme pääsevämme eroon toisen maailmansodan katkerien kokemusten myötä. Kun katselee Euroopan Unionia ja sen toimintapolitiikkaa, joutuu vain toteamaan että demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä ei ole Euroopan Unionin ja sitä johtavan Euroopan Komission tarjoama keskeinen tunnusmerkki.

Kun autoritaarinen, saneleva ja siksi diktatuurin siemenen sisällään pitävä Euroopan Valuuttaunioni on tarkastelun kohteena, ei näytä siltä että sen rakenteisiin  oltaisiin tekemässä sellaisia muuutoksia, jotka muistuttaisivat pohjoismaisen, kansanvaltaisen, julkisen sektorin varaan rakentuvan hyvinvointivaltion piirteitä. Päinvastoin, tällainen julkinen sektori ollaan hylsyttämässä tyhjäksi kuoreksi ja alistamassa myös juridisessa mielessä markkinoiden temmellyskentäksi. Tekeillä olevat monet vapaakauppasopimukset puhuvat pahanenteistä kieltä tällaisen eitoivottavan, demkokraattista tietoisuutta dementoivan kehityksen todennäköisyydestä.

Kuvailemani epäproduktiiviset piirteet eivät katoa siirryttäessä Euroopan Unionin tasolta kansalliseen päätöksentekoon. Meidän hallituksemme on lujasti sitoutunut tähän vähemmän toivottavia piirteitä sisällään pitävään  eurooppalaiseen tietoisuuteen - omien kannattajiensakin tyrmistykseksi. Sellainen politiikka voi kuitenkin edelleen jatkua Väyrysen kansalaisaloitteen mahdollisesti toteutuessa Suomen  eduskunnassa. Väyrysen kansalaispuolueen perustaminen tähtää tähän puoluekuria ja vakiintuneiden puolueiden tottelemattomia vähemmistöjä hyväksikäyttävään yllätysratkaisuun.  Sama epäproduktiivinen, epätoivoa ja valtavaa turhautumista sisältävä asenneilmapiiri voi kuitenkin olla aloittamassa myös itsenäisen Suomen toista vuosisataa. Tämän vuoden toukokuun 13. ja perjantaiksi sattunut Kukan päivä voi merkitä Väyrysen analyysin pohjalta huonon ja epäproduktiivisen politiikan jatkumista ellei uuden, yhteiseen hyvinvointiin tähtäävän  hyvinvointikukan avautumista tietoisuudeen ala tapahtua. Heikkoja merkkejä - mm. sosialidemokratian kannatuksen nousu - on toki havaittavissa.

Erityisen suuren vaaran muodostaa tietenkin se, että eroaminen valuuttaunionista johtaisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä autoritaarisuuteen ja kätkettyyn  vihanpitoon perustuviin rankaisuretkiin omaa ja itsenäisempää raja- ja finansipolitiikkaa hakevia maita kohtaan.  Britannia asettaa ensimmäisenä kohtalonsa tässä suhteessa vaakalaudalle. Lisäksi olemme tässä parikymmenvuotisessa kokeilussa valuneet taloudellisesti ja henkisesti vuosikymmeniä taaksepäin.

Yhdessä suhteessa kuitenkin Väyrysen ja sosialidemokratian kannalta lopputulemat kohtaavat toisensa: sosialidemokraattinen kansallinen raha- ja finanssipolitiikka ei ole mahdollista Euroopan Valuuttaunionin ja Euroopan Unionin nykyisten rakenteiden puitteissa.

Hylsytettyä hyvinvointia

Sosialidemokratia on tekemässä nyt laajaa välikysymystä siitä, mihin Suomea oikein ollaan viemässä. Kyse on välikysymyksestä, joka kattaa poikkeuksellisesti monta yhteiskunnan osa-alueta, kirjoittaa "Demokraatti" Sos.-dem. Eduskutaryhmän puheenjohtajan Antti Lindtmanin kertomana. Nyt  halutaan kysyä, onko se suunta oikea johon hallitus on Suomea viemässä.  Sos.-dem. Eduskuntaryhmä ei enää tunnista sitä Keskustaa joka on asettamassa markkinat ihmisen ja aluepolitiikan edelle. SDP haluaa kysyä koko eduskunnalta, voiko eduskunta tukea sitä suuntaa, johon erityisesti keskustan johdolla Suomea ollaan viemässä.

SDP:n entinen puoluesihteeri Maarit Feldt-Ranta. jolla on näköalapaikka pohjoismaiseen yhteistyöhön ja etenkin sen sosialidemokraatiseen ulottuvuuteen, kritisoi voimakkain sanoin sitä tapaa jolla hallitus  nyt  toimii.  "Kun Suomeen vuosi sitten nimitettiin uusi Keskustan, Kokoomuksen ja Perussuomalaisten hallitus, luulimme että maahan tuli porvarihallitus. Nyt vuosi myöhemmin tiedämme, että hallitus ei ole perinteinen porvarihallitus, vaan aivan uudenlainen oikeistohallitus, joka yrittää muuttaa Suomen pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta markkinaehtoiseksi maaksi."

Feldt-Ranta sanoi vappuna, että pohjoismainen hyvinvointiyhteiskuntahan lähtee siitä, että yritämme pitää kaikki suomalaiset mukana samassa veneessä, kun taas markkinayhteiskunta lähtee siitä, että päätökset tehdään bisnesintressi edellä. Hallitus on ensimmäisen vuoden aikana yhtiöittänyt ja ilmoittanut yhtiöittävänsä luontopalvelut, sosiaali- ja terveyspalvelut, tiet, rautatiet ja meriväylät. Yhtiöittämisvimmassaan hallitus on päättänyt jopa, että sosiaali ja terveydenhuollossakin eri tuottajat pitää saada ”samalle viivalle”, mikä edellyttää julkisen palvelun – neuvoloiden, terveyskeskusten, hoivakotien yhtiöittämistä. Tämä on valtava mullistus palvelutuotantoon.

SDP:n entisen puoluesihteerin mukaan julkisten palveluiden yhtiöittäminen ja markkinalogiikan mukaan toimiminen tulee muuttamaan koko hyvinvointivaltion perustan. On vaarana, että sosiaali- ja tervespalveluista tulee pelkkää bisnestä, jota ei ohjaa sosiaali- ja terveyspoliittiset, kaikkia kansalaisia koskevat tavoitteet, vaan voiton tavoittelu.

Ylläolevat lainaukset kertovat siitä huolesta, minne olemme Suomena ja itse asiassa koko Euroopan Unionina menemässä. Markkinaehtoisuus on Unionin sisämarkkinoilla ollut aina olemassa. Yritysten toiminta on haluttu vapauden ja avoimuuden nimissä saada keskeiseksi toimintaperiaatteeksi. Pohjoismaissa, jossa on vuosikymmeniä vaikuttanut vahvan valtion varaan rakentuva hyvinvointivaltio, yritystoiminta on erilaisten tukitoimien lisäksi haluttu saada "samalle viivalle" eli tasavertaiseen asemaan julkisen sektorin oman työn kanssa kilpailtaessa niiden toteutuksesta. Avoimen ja suljetun sektorin ero on siis kilpailumielessä katoamassa.

Tässä onkin tärkeä mietinnän paikka sosialidemokraattien periaatteellisen lähestymistavan kannalta. Sanan hallinnollisessa mielessä yritys ei ole vapaa eikä avoin, vaan tiukan perustuslaillisen omistusoikeuden suojaama ja kilpailusyihin - erityisesti niihin - vedoten ulkopuolisilta suljettu, usein autoritaarisesti johdettu yhteisö. Kysymys on demokratian kannalta vaativasta toimintayhteisöstä, ajateltiinpa sitten yrityksen henkilöstön tai koko yhteiskunnan vaikuttamismahdollisuuksia.

Se eroaa sekä teoriasssa että käytännössä täysin julkisesta toimintatavasta, jonka keskeisiä periaatteita ovat kansanvaltainen, hallinnon määräaikainen ja poliittisiin voimasuhteisiin perustuva vaihtuvuus, suhteelliseen demokratiaan perustuva päätöksenteko, valitusoikeus tehdyistä päätöksistä, velvollisuus toimia avoimesti - ja tuottaa palveluja koko sen piiriin kuuluvalle yhteisölle. Palvelut tuotetaan tavalla, joka ei myöskään taloudellisesti muodostu palvelujen käyttäjälle taakaksi vaan mahdollistaa laadukkaamman elämän henkilökohtaisen varallisuuden määrästä riippumatta.

Yhtiöittämisen pakko, joka on sovellutusta markkinaehtoisen toimintatavan hegemonisesta lähtökohdasta, on loogista seurausta markkinoiden ensisijaisuudesta suhteessa julkiseen sektoriin ja valtion toimivaltaan. Puhutaan "tilaaja-tuottaja mallista", joka tarkoittaa yhtiöitetyssä yhteiskunnassa sitä, että julkinen hallinto tekee päätöksiä ja maksaa palvelujen tuottamisen ja joka - ainakin pääsääntöisesti - jätetään kilpailutetun valinnan kautta yrityksen tai yritysten suoritettavaksi.

Markkinaehtoisuuden muuttuminen markkina-alisteisuudeksi käy ehkä parhaiten selväksi juuri neuvoteltavien suurten, maailmanlaajuisten vapaakauppaneuvottelujen yhteydessä. Ihan viimeisetkin uutiset - perustuen tällä kertaa rakenteeltaan autoritaarisen ja suljetun ympäristöfantomin Greenpeacen paljastuksiin kertovat, että kansanvallan kannalta pahamaineinen välimiestuomioistuin on edelleen neuvotteluissa mukana ja että EU:n neuvottelijoita painostetaan mm. eurooppalaisten autojen kaupan vaikeuttamisella hyväksymään nämä yritysmaailmalle etusijan ja ylivallan mahdollistavat rakenteet. Jos julkinen sektori tekee samaa palveltuotantoa kuin jokin yritys, voidaan julkinen sektori tämän mukaan tuomita parlamentaaarisen käytännön ulkopuolella toimivissa, ilmeisesti yritysten nimeämissä välimiestuomioistuimissa roimiin sakkoihin - kyse saattaa olla kuusi- ja seitsennumeroisista euromääristä, siis miljoonista.

Muutos täysin markkina-alisteiseen toimintatapaan luonnollisesti heikentää verovaroin tuotettuja, kaikille tarkoitettuja  palveluja ja vähentää myös veronmaksumotivaatiota, kun osa yhteisistä varoista valuu  yritykselle välttämättömien - ja ensisijaisesti tavoiteltujen -   voittojen myötä ulos itse palvelujen tuottamisesta.

Minun kysymykseni kuuluu: voiko sosialidemokratia toimia enää tavoitteidensa mukaisesti tällaisessa yhteisen hyvinvoinnin kannalta tyhjäksi hylsytetyssä, markkina-alisteisessa maailmassa? Onko niin, että perinteiset sosialidemokraattiset tavoitteet vahvan sosiaalisen ja kansanvaltaisen valtion, kunnan ja julkisen sektorin varaan rakentuvasta yhteisestä hyvinvoinnista ovat ylipäätään muuttuneet laittomiksi Euroopan Unionissa? Jos poliittinen vaihtoehto, varsinkin kansalaisten ensisijaisia, natiiveja tarpeita edustava uudistustyö todetaan peruskirjojen vastaiseksi, laittomaksi, olemmeko siirtymässä yksipuoliseen sanelupolitiikkaan, jota ennen vanhan kutsuttiin diktatuuriksi?

En olisi uskonut että Suomesta ja Euroopan Unionista puhuttaessa joudun lisäämään tämän blogin tunnisteisiin sanan diktatuuri. Näin on nyt käynyt.