Kuoleva joutsen?

Taloustieteen Nobelpalkinnon saa tänä vuonna köyhyyden ja hyvinvoinnin tutkija Agnus Deaton Princetonin yliopistosta. Juuri äskettäin Deaton tokaisi Eurooppaan suuntautuvasta pakolaisvirrasta, että sen asianmukainen hoitaminen edellyttäisi Euroopan Unionin yhteisiä taloudellisia toimenpiteitä.

Massiivinen pakolaisvirta siis edellyttäisi todellakin yhteistä näkemystä siitä, millainen merkitys tuolla suurella, pääasiassa nuorten ihmisten joukolla voisi olla Euroopassa työvoimana, arvojen luojana ja kulttuurisena rikastuttajana monilla eri aloilla. Tämän vision esteenä on oikeastaan vain yksi suuri asia. Se on Euroopan Unionin muotopuoli suhtautuminen valtioon ja yhteiskunnallisiin elimiin uusien projektien käynnistäjänä, työllistäjänä ja lyhyesti, uuden vision luojana maanosamme tulevaisuudelle.

Maastrichtin sopimuksen asettamat rajoitukset julkisen sektorin kasvulle ja velkaantumiselle ja Valuuttaunionia koskeva yksiselitteinen kielto  julkisten hankkeiden suorasta rahoittamisesta asettavat esteen sellaiselle perinteiselle, itsenäistä valuutta- ja rahapolitiikkaa hoitavalle valtion toiminnalle, jossa hankkeita voidaan panna käyntiin. Suomen Pankin vanhempi tutkijaekonomisti Karlo Kauko kuvaa tätä ominaisuutta pankkien osalta hyvin blogikirjoituksesaan.

Sen sijasta että pakolaiset toivotettaisiin tervetulleeksi uuden kasvupotentiaalin mahdollistajana, luodaan keskitettyjä leirejä mahdollista ja todennäköistä poissiirtoa varten kohden tuntematonta tulevaisuutta. Toisenlainen Eurooppa voisi suurella innolla ottaa vastaan uutta työvoimaa ja luoda projekteja, antaa pakolaisten kotoutua, perustaa perheitä ja rakentaa aidosti tulevaisuuttaan. Euroopan Unionin muotopuoli raha- ja talouspolitiikka muuttaa koko mantereen viheliäiseksi, melkeinpä eläimellisiä vaistoja ja traumaattista, kahdeksankymmenen vuoden takaista historiaa toistavaksi takapajulaksi . Hallituksemme toimet, jotka seuraavat uskollisesti konservatiivisen ja uusliberalistisen markkina-Euroopan antamia ehtoja, tähtäävät juuri näissä ahtaissa - ja kapenevissa - raameissa tärkeiden yleiseurooppalaisten tehtävien näennäiseen hoitamiseen.  Näihin tehtäviin kuuluvat ehdottomasti pakolaispolitiikka ja sitä aiheuttavat mullistukset Lähi-Idässä. On sietämätöntä, että juuri  hengenvaarasta pelastuneille ja maahamme ja maanosaamme tämän vuoksi tulleille tarjotaan rajoitettuja oleskeluaikoja, transitioleirejä ja - kuljetusta jonnekin.

Euroopan Unionin onnettomia rakenteita ja niiden varaan rakennettavaa kurjistamispolitiikkaa arvostellaan korkeasti oppineiden ja talouden makrolinjoja ymmärtävien talousoppineiden keskuudessa yhä äänekkäämmin ja kiivaammin. Euroopan Komissio, ministerineuvostot ja myös parlamentti näyttävät ymmärtävän vain heikosti näitä yhä ärhäkämmiksi käyviä signaaleita. Pidetään kiinni rakenteista, jotka luotiin kommunismin ja sosialismin pelossa muka tyhmää ja epäluotettavaa yhteistä taloudellista toimijaa, valtiota ja julkista sektoria syrjiviksi. Avoimen julkisen hallinnon sijasta valittiin suljettu yksityinen, kansanvaltaisen sijasta autoritaarinen, kaupallinen. Jos olisi edes valittu sekatalousmalli, jossa molempia siipiä olisi voitu käyttää hyväksi, olisi lentoonlähtökin käynyt todennäköisesti mahdolliseksi. Nyt räpiköidään maassa haavoittuneen linnun tavoin. Kuoleva joutsen?

Eurooppa siis paiskoo ovia kiinni yhtenä päivänä siellä, toisena täällä. Toimenpiteet on kuorrutettu kauniisti rauhan ja demokratian suurilla ihanteilla, mutta leivän sisältä paljastuu kivi, mobbaamiseen saakka kurjistava poliittinen käytäntö. Omaan kansalliseen politiikkaamme tämä näkyy vaikuttavan laviinin tavoin epoäonnistuvien päätösten ja hankkeiden muodossa. Vaikuttaa siltä, että kansallinen lainsäädäntömme on rakennettu kokonaan toisenlaista yhteiskuntaa tavoitellen ja nykyisestä täysin poikkeavassa hengessä.

Mitä tämä tarkoittaa, mitä se lupaa tulevaisuudestamme? Ei muuta kuin vastakkainasettelua, julmaa ja kovaa taistelua paikasta eloonjäävien ja menestyvien joukossa, yhä kovempaa yhteiskunnallista ilmapiiriä. Ja kaikki tämä vain sen vuoksi että markkinoiden vapaus voisi toteutua - ihmisen vapaudella ei näytä olevan väliä.

Kuoleva joutsen. Kivi leivän sisällä. Ja tie tähän helvettiin on kivetty hyvillä päätöksillä.

Eurooppalaisesta sosiaalipolitiikasta

YLEn ulokomaanuutiset 6.12. 2015:
"Kreikan parlamentti on hyväksynyt ensi vuoden budjetin, joka sisältää miljardien eurojen leikkauksia ja veronkorotuksia. Hallitus leikkaa muun muassa 1,8 miljardia euroa eläkkeistä ja 500 miljoonaa puolustusmenoista. Yhteensä leikkauksia tehdään 5,7 miljardin euron edestä."

Helsingin Sanomat 6.12. 2015:
"Erityisesti juuri tänään, kun Suomi hiljentyy viettämään 98-vuotista itsenäisyyttään syvässä synkkyydessä. Talous supistuu, eikä uutta nousua ole näköpiirissä. Pitkäaikaistyöttömyys pahenee. Suomeen tulee ennennäkemätön määrä pakolaisia. Turvallisuuspoliittinen tilanne on kiristynyt. Eurooppaan on levinnyt terrorin uhka ja pelko.

Samalla yhteiskunnallinen tilanne on Suomessa kärjistynyt huolestuttavasti. Keskustelusta on tullut huutamista, konsensus on murentunut riitelyksi. Politiikka on rikkonaista, ja työmarkkinoilta on kadonnut sopimisen kyky."

Kansalaisaloite:
"Hallitus on päättänyt ilman mitään kuulemisia ja lausuntokierroksia korottaa sosiaali­ ja terveydenhuollon asiakasmaksujen enimmäismäärää  30 prosentilla. Päätös koskee kaikkia tasasuuruisia palvelumaksuja, joita on kaikkiaan 38. Näin kallistuvat mm. terveyskeskus­-  ja poliklinikkakäynnit, kotipalvelut, lyhytaikainen laitoshoito, lääkärintodistukset sekä lastensuojelun maksut (kunnalle siirtyvät elatusavut). Myös potilaan palvelumaksujen omavastuu eli maksukatto nousee, mutta vain indeksin nousun verran.

Hinnankorotusten perusteena on hallitusohjelmaan kirjattu tavoite 150 miljoonan säästöjen keräämisestä. Hallitus on tällä toimenpiteellä siirtämässä 150 miljoonan euron laskun vähävaraisten, pitkäaikaissairaiden, monisairaiden, vammaisten ja lapsiperheiden kontolle,
sillä näissä ryhmissä korotus tullaan kaikkein kipeimmin kokemaan.

Tuloerojen ja köyhyyden lisääntyessä terveyserot kasvavat, joka puolestaan lisää sairastavuutta ja ennenaikaisia kuolemia. Tämä on suoraviivaista seurausta hallituksen politiikasta, joka on jo tähän mennessä saanut vuoden aikana kolmesti huomautuksen EU:n sosiaalisten oikeuksien komissiolta maamme ala­arvoisesta sosiaaliturvasta. Nämä palvelumaksujen korotukset ovat vain pahentamassa tilannetta."

Ilpo Rossi "Sosialidemokratia Suomessa" Facebook-sivulla:
"Euroopan Unionissa sosiaalipolitiikka on lähtökohtaisesti jätetty kansallisesti ratkaistavaksi asiaksi.  Nyt kuitenkin Unionin asettamat talouspoliittiset ehdot vaikuttavat myös kansallisen sosiaali- ja terveyspolitiikan muotoutumiseen säästöjen, ehtojen kiristymisen ja jopa aikaisemmin perusoikeuksina pidettyjen palvelujen määrittelyn muodossa,  kuten esimerkiksi lasten päivähoidossa on tapahtumassa. Onko oikeutettua todeta että Euroopan Unionin markkinahenkiset talouden reunaehdot muovaavat tosiasiassa vahvasti myös Unionin jäsenmaiden kansallista sosiaali- ja terveyspolitiikkaa?"

AKT ei ole yksin...

Harva taitaa tietää, että Euroopassa on jo jonkin aikaa toiminut poliittisesti kokeneiden henkilöiden, ammattiliittojen ja ympäristöjärjestöjen ryhmä "Eurooppa on perustettava uudelleen", jossa keskeiset saksalaiset ammattiliitot (mm. IG-Metall ja Ver.di) ja niiden johto ovat aktiivisesti mukana. Ammattiliiton 23. virallisilla ammattiyhdistyspäivillä 22.10. 2015 IG-Metalli antoi seuraavanlaisen julkilausuman:

"Aloite "Eurooppa on perustettava uudelleen" - on ajankohtaisempi kuin koskaan. Kreikan allekirjoitus kolmanteen "muistioon" (Memorandum) ei millään muotoa tarkoita sitä että Eurokriisi olisi ohi. Päinvastoin: Tällainen "kriisitaistelu" vain kärjistää ongelmia niissä maissa, joita kriisi on kaikkein pahimmin kohdannut ja murtaa teitä noissa maissa tarvittaviin uudistuksiin. Troikan rautainen tapa jolla Euro-ryhmä ja Saksan liittohallitus sosiaalista turvaa heikentämällä, murskaamalla työehtosopimusjärjestelmän, yksityistämällä julkista infrastruktuuria ja muilla massiivisilla lisärasituksilla ovat toimineet, saadaan aikaan taloudellista näköalattomuutta, entistä korkeampaa työttömyyttä ja kasvavaa eriarvoisuutta pysyvänä olotilana Euroalueelle.

Viime viikkoina olemme havainneet myös Suomessa ja Iso-Britanniassa massiivisia hyökkäyksiä ammattiyhdistysoikeuksia ja sopimusautonomiaa vastaan. Nämä kokemukset osoittavat, että EU:ta ja Valuuttaunionia väärinkäytetään välineenä epäsosiaalisen politiikan läpiajamiseksi ja demokratian alasajamiseksi. Tämä edesauttaa kansallista shovimismia, muukalaisvihaa ja demokratialle vihamielistä mielialaa kaikissa Euroopan maissa. Juuri ajankohtainen epäonnistuminen Euroopan pakolaiskriisin hoitamisessa tekee tästä tilanteesta vieläkin dramaattisemman.

Viimeisimpien kehituskulkujen perusteella toteamme: Saksan Metalliliitto asettuu tällaisia uhkaavia kehityskulkuja vastaan ja tulee asemoimaan itsensä  entistäkin voimakkaammalla painostuksella ja vahvana voimana solidaarisen ja demokraattisen Euroopan saavuttamiseksi; IG-Metalli tukee solidaarisuustoimenpitein eurooppalaisia ammattiliittoja ja niiden jäseniä sekä työttömiä Kreikassa ja muissa kriisimaissa ja asettuu voimakkaalla julkistamistyöllä nationalistisia äänenpainoja vastaan.

- IG-Metalli vastustaa julkisesti Euroryhmän ja Saksan liittohallituksen riistopolitiikkaa ja kaikkia  pyrkimyksiä tehdä "ohjelmamaista matalapalkkamaita. Eurooppa ei tarvitse mitään matalapalkkakilpailua Eu-jäsenmaiden välillä, vaan kaikkien sosiaalisten ja demokraattisten perusoikeuksien vahvistamista.

- Jotta tilannetta kriisimaissa voitaisiin parantaa, on tarpeen paljon ns. Juncker-suunnitelmaa (Tätä ohjelmaa vetää komissaari Katainen, IR huomautus) laajempi kasvu- ja investointiohjelma, kuten ammattiliitot ovat "Marshall-ohjelmassa Euroopalle" ja "Eurooppalaisessa investointiohjelmassa" ehdottaneet. Teollisuusliitto Metalli panostaa eurooppalaisella ja bilateraalisella tasolla näiden ohjelmien sisällölliseen syventämiseen ja niiden tekemiseen tunnetuiksi eurooppalaisille instituutioille. Kreikan ja muiden kriisimaiden pääsyä investointivaroihin tulee helpottaa ja niiden määrää tulevaisuudessa laajentaa niin paljon, että menojen vähentämiseen suuntautuneen politiikan aiheuttamia taloudellisia vahinkoja voidaan pitää mahdollisimman vähäisinä. Ammattiliittojen, ympäristöjärjestöjen ja muiden kansalaisyhteiskunnan voimien tulee entistä voimakkaammin tulla omine aloitteineen mukaan koskien ehdotuksia investointikohteista ja huolehtia avoimuudesta niin että nämä korkealle asetetut tavoitteet todella voidaan toteuttaa.

IG-Metalli tulee mukaan laajaan liittoumaan sosiaalisen ja oikeudenmukaisen Euroopan puolesta. Kaikkia asiasta kiinnostuneita ammattiliittoja ja yksittäishenkilöitä kutsutaan mukaan osallistumaan omilla ehdotuksillaan ja ideoillaan. Keskustelun parhaasta mahdollisesta asian kärjistämisestä ammattiliittojen ja palkansaajien tavoitteiden saavuttamiseksi tulee nyt alkaa.


Hyväksytty yksimielisesti IG-Metallin 23. virallisilla ammattiyhdistyspäivillä 22.10. 2015"

http://goo.gl/W8ixgJ

Kansallispäivän kynnyksellä

Taitaa käydä niin, että Aleksander Stubb joutuu valtionvarainministerinä, valtioneuvoston jäsenenä ja kansanedustajana välikysymyksen keskeiseksi henkilöksi koskien väärien tietojen antamista hallintorekisteriä koskevassa asiassa.

Kysymys on äärimmäisen vakavasta asiasta, joka saattaa pysäyttää sinänsä lahjakkaan poliitikon uran ei ainoastaan Suomessa vaan myös Euroopan Unionissa ja muissa kansainvälisissä yhteyksissä.

Ministeri Kauko Juhantalo joutui 1992 valtakunnanoikeuteen, tuomituksi  ja lopulta erotetuksi eduskunnasta siitä syystä että hän kytki omia yrityksiään yhden yksityisen yrityksen pelastamistoimiin valtion verovaroin. Kysymys oli rajallisesta määrästä yrityksiä ja hänen henkilökohtaisista intresseistään.

Hallintorekisterissä on kysymys sellaisen yleisen käytännön sallimisesta, jossa kaikki rekisterin kautta sijoituksia tekevät yritykset voisivat todellisuudessa pimittää verotukselta ylimääräisiksi osoittautuneita voittojaan, vaikka lain ilmiasu näyttäisi tarkoittavan juuri päinvastaista. Sen seurauksena tietoja peitettäisiin paitsi valtiolta ja veronmaksajilta, myös kaikkien niiden yritysten työntekijöiltä, jotka ovat työpanoksellaan olleet luomassa näitä täysin ylimääräisiksi jääneitä tulokertymiä.

Eduskunnalle annetun virheellisen tiedon takana on kuitenkin paljon suurempia periaatteellisia kysymyksiä. Valtionvarainministeriön tiedotusstrategia on osoittautumassa valtion itsensä etua vahingoittavaksi. Sen pohjalle luodut tiedotuskäytännöt  on tähdätty estämään veronmaksajain välittömän intressin esilletuloa ja sijalle on tietoisella manipulaatiolla nostettu epämääräisiin odotusarvoihin perustuvat menestymisvisiot. Niiden oikeellisuutta ei ole missään vaiheessa kyetty osoittamaan oikeaksi, vaan ne ovat osa markkinaehtoista, ideologisesti oikeistolaista rakennestrategiaa.

Ilmeistä on että maan  taloudesta vastaava valtionvarainministeriö luo esimerkkiä markkinamyönteisistä käytännöistä myös muualle valtionhallintoon, ministeriöihin ja keskeisiin julkisiin laitoksiin. Jos nämä käytännöt osoittautuvat yhteistä intressiä loukkaaviksi, myös monen virkavastuulla toimivan julkisen sektorin virkamiehen ura on vaakalaudalla. Lainsäädäntö  edellyttää rangaistuksia aina vankeuteen ja erottamiseen saakka  silloin jos virkamies hankkiakseen itselleen tai toiselle hyötyä taikka aiheuttaakseen toiselle haittaa tai vahinkoa. Virka-asemaa ei saa käyttää siten että se vahingoittaa kansalaisten yhteistä etua.

Eurooppalaisittain katsottuna koko Unioni ja sen jäsenmaat kärsivät tästä alavireisestä, yhteistä intressiä heikentävästä trendistä. Sillä on vain yksi pätevä perustelu ja se on sitäkin vahvempi: koko Euroopan Unioni ja sen jäsenmaat - erityisesti Rahaliittoon kuuluvat - on EU:n keskeisimmissä perusasiakirjoissa alistettu markkinaehtoisille toimintakäytännöille.

Rakenteelliseti tässä on paljon suuremmasta rikkomuksesta kysymys kuin konsanaan se, johon Kauko Juhantalo aikanaan syyllistyi. On aivan eri asia ajaa henkilökohtaista etuaan kuin nostaa yhteistä etua vastaan toimivat käytännöt rakenteellisesti kokonaan ohi ja ulottumattomiin lainsäädännön edellyttämältä yhteiseltä intressiltä.

Valtionvarainministeri Stubb saattaisi jo aikaisemmin omaksuttujen tulkintojen perusteella saada epäluottamuslauseen ja joutua jopa eroamaan sekä valtioneuvoston että eduskunnan jäsenyydestä. Se ei kuitenkaan muuta miksikään sitä, että Euroopan Unionin valtavirtainen, markkina-alisteinen politiikka jatkuu rangaistuksien jälkeenkin.

 Olisiko nykyisen valtionvarainministerin toimintaa vastaan tehtävä välikysymys? Väärän tiedon antaminen ja anteeksipyyntö sen johdosta on monen mielestä riittävä merkki - jos se tarkoittaisi muutosta tahallisen tai tahattoman virheen takana olevassa poliittisessa käyttäytymisessä. Haaparantalainen sosialidemokraatti ja poliisi Ragnar Bucht julisti aikoinaan Nuorten Kotkain pohjoismaisella Norrla-leirillä, että YK:n ihmisoikeuksien julistukseen on lisättävä vielä yksi kohta: "Ihmisellä on oikeus erehtyä".

On perusteltua olettaa että markkinoille etusijan antavasta strategisesta käytännöstä toimissaan ja tässä tapauksessa sitä tukevasta manipuloivasta tiedotuksesta ei kuitenkaan oltaisi luopumassa. Suomi ja koko Eurooppa on valinnut meidänkin maamme aikaisemmin moraalittomiksi tuominneet menettelytavat yhteiseksi eurooppalaiseksi valtavirraksi, jota vastaan toimiminen on eurooppalaisten periaatteiden rikkomista. Myöskin vaaleissa Suomen kansa on antanut reilun enemmistön sellaisille poliittisille voimille, jotka hyväksyvät markkinaehtoiset käytännöt ja ovat valmiita - ainakin hallitustasolla - tekemään sen mukaisia, minun mielestäni tuhosuuntaisiksi osoittautuvia päätöksiä. Niitä kutsutaan kilpaurheilua muistuttavalla termillä "tuottavuusloikaksi".

Mitä johtopäätöksiä tästä olisi vedettävä edessä olevan  itsenäisyyspäivän suhteen? Monen mielestä itsenäisyys on Euroopan Unionin omaksuman valtavirran mukaan menetetty. Minäkin joudun valitettavasti yhtymään tuohon käsitykseen ja alan kutsua joulukuun kuudetta Suomen kansallispäiväksi. Itsenäisyys on mennyttä, mutta kansallisuus on vielä olemassa.

Suunnitelmallisuus ja demokratia

Lomakeskuksen kirjastossa jouduin tekemisiin 1950-luvulta alkaen tunnetun ja arvostetun teoreetikon, Tampereen työväenopiston rehtorin Veikko O. Veilahden kanssa. Hänellä oli sanansa sanottavana suunnitelmallisuudesta kansanvaltaisessa yhteiskunnassa.

"Demokratia on aina vaarassa ellei sen kantajana ole yhteiskunnan jäsenten omaksuma demokraattinen ajattelutapa. Kansanvaltaisen työväenliikkeen on pidettävä huoli sen vaalimisesta omien järjestöjensä puitteissa ja koko yhteiskunnassa. Kun on tutustunut esim. Joseph Goldsteinin v. 1952 julkaisemaan tutkimukseen "Brittiläisten ammattiyhdistysten hallinto", voi todeta, kuinka suuresti työväenjärjestöt ovat muodostuneet harvain valtaisiksi ennen muuta välinpitämättömyyden takia. On otettava vakavasti toteamus, että demokratia on nykyaikana ennen muuta sen varassa,  onko se todella ihmisten suhde-elämää hallitseva ajattelutapa ja elämänmuoto. On ymmärrettävä, että vapauden ydin on yksilön mahdollisuudessa toteuttaa omaa itseään, samalla kun hän tarjolla olevista mahdollisuuksista yksilöllisesti tarkoituksenmukaisimman valitsemalla toteuttaa myös yhteiskunnallisesti arvokkaita tehtäviä ja auttaa kokonaisuutta omalla panoksellansa.

"Oleellista demokratiassa on, että valtion voimavarat ovat yhteistä omaisuutta, jota hoidetaan kaikkien kansalaisten nimessä, kaikkien edustajien kautta ja kaikkien eduksi", sanotaan Englannin työväenpuolueen vaaliohjelmassa v. 1945. Barbara Wootton on teoksessaan "Vapaus suunnitelmataloudessa" koonnut tämän lausunnon seuraavasti: "Suunnittelun oikeutuksen vapauden kannalta on oltava siinä, että kun yhteisvastuullisesti päätetään taloudellisista vaihtoehdoista, niin meidän vapauksiemme täytyy laajentua ja pettymystemme pienentyä; meillä on tällöin suurempi mahdollisuus tehdä, mitä tahdomme. Tämä puolestaan sisältää: (1) että on päämääriä, jotka voidaan määritellä "kaikkien etujen" mukaisiksi, (2) että nämä päämäärät voidaan määritellä kyllin täsmällisesti ja (3) että henkilöiden, joiden tehtävänä on tehdä päätöksiä "kaikkien eduksi ja kaikkien nimessä", todella jatkuvasti pyrkivät niin tekemään". (Barbara Wootton, Freedom under Planning, Lontoo 1946, siv. 22-23.)

Hän osoittaa teoksensa erittelyssä, kuinka vaikea ongelma suunnittelu on perinnäisten vapausarvojen säilyttämisen kannalta. Teoksen ansiona on ennen muuta suunnitelmatalouden ja poliittisen vapauden yhdistämisen  edellyttämien kansalaisvaatimusten, etenkin kasvatusvaatimusten, osoittaminen.

Demokratia on aina suuresti johtajiensa varassa. Taloudellinen suunnittelu kysyy myös asiantuntemusta ja organisaatiokykyä. Onnistuakseen se vaatii "esikunnan",  talouselämän erikoistuntijoita.  Miten voidaan kiinnittää "oikea" mies "oikealle" paikalle, on todella ongelma, jonka ratkaisusta riippuu paljon. Vapaa arvostelu on suunnitelmatalouden onnistumisen edellytys. Sen avulla voidaan myös torjua virkavaltaisuus, lahjominen ja muut mädännäisilmiöt, jotka aina uhkaavat demokratiaa. Kansanvaltainen sosialismi korostaa myös kasvatustekijöiden merkitystä. Tällöin kasvattamista yhteiskunnallisuuteen, sosiaaliseeen ajatteluun ei ole unohdettava.

Barbara Wootton toteaa tutkimuksessaan, että valtion suunnittelussakin valtaa voivat käyttää julmat ja tyrannimaiset ihmiset toisella tavalla kuin humaaniset ja vapautta rakastavat ihmiset. Olisi erittäin lapsellista kuvitella, että suunnitelmatalouden yhteiskunnassa kansalaiset muuttuisivat sävyisiksi ja humaaneiksi olennoiksi, joiden ainoa motiivi olisi lähimmäisten palveleminen! Ihminen saattaa uskoa lähimmäisistään mieluummin hyvää kuin pahaa tai päinvastoin - tieteen kannalta näyttää olevan, että ihmisluonto on sekä "hyvä" että "paha", ja että "ihmisluonnosta" voidaan siis tilanteen mukaan uskoa ja odottaa kumpaakin. (vrt. Alf Arlberg: Flykten från ensamheten luku "Är människan ond eller god ?") On yleensä syytä muistaa esim. Edger Lee Mastersin varoitus: "Minä sanon sinulle Spoon River, ja Sinulle oi tasavalta: Varokaa miestä, joka on kohonnut valtaan aloitettuaan uransa housunkannattimilla".

Kansanvaltaisessa valtio- ja yhteiskuntaelämässä vilisee monenlaisia tyyppejä, joista toiset ovat vieraita haaveilijoita, toiset taas kylmän laskelmoivia valtaihmisiä. Toiset ovat älykkäitä ja toiset hidasälyisiä. Toisten lukeneisuus on suurempi kuin naapurin, joilla taas on tarmoa, sitkeyttä ja järjestelykykyä. Milloin kuulee esim. väitettävän, että maailmmankatsomuksellisesti eri leiriin kuuluvat ovat läpeensä kehnoja... oman puolueen edustajiin verrattuna, silloin voi huoletta todeta propagandan olevan huipussaan!

Kansanvaltainen suunnittelukaan ei mitään "paratiisia" voi luvata - se ei ole kertakaikkinen maailmanparannussuunnitelma, vaan asteettain toteutettava ohjelma yhteiskuntatalouden organisoimiseksi mahdollisimman suuren subjektiivisen (yhteiskunnan jäseniä, yksilöitä hyödyttäen) ja objektiivisen (koko yhteisknntaa hyödyttäen) kokonaistuloksen aikaansaamiseksi sekä tuotannon että jakelun uudelleenorganisoinnin puitteissa.

Miten sitten ratkaistaan suunnitelmatalouden hallinto-ongelma, siitä on esitetty useitakin erilaisia ehdotuksia, joiden selostaminen tässä yhteydessä ei ole mahdollista. Miten esim. kytketään uudet hallintoelimet kansaneduskunnan kontrolliin, on eräs ratkaiseva probleemi, joka vaatii jatkuvaa teoreettista tutkimusta.

Aikaisemmin sanottiin suunnitelmatalouden tavoitteena olevan "kaikkien" eli "yhteisen" edun tai hyvinvoinnin. On ilman muuta selvää, ettei tällaista olotilaa koskaan ole olemassa. Se on ainoastaan ideaalitavoite, joka tosin tietyin edellytyksin voidaan sopimusteitse teoreettisesti määritellä ja siirtää myös käytännölllisen politiikan tavoitteeeksi. "Yhteinen hyvä on jotakin, mitä yleisesti pidetään hyvänä", sanoo Wootton.  On siis olemassa yhteisten arvosteluperusteiden tarve. Juuri yhteisten arvosteluperusteiden kehittyminen on - huolimatta luokkajakoisen yhteiskunnan perusristiriidoista - johtanut jo esim. nykyaikasen sosiaalipolitiikan tunnustamiseen. Kaikki puolueet aina äärimmäisistä konservatiiveista kommunisteihin saakka korostavat  esim. "jokaisen kansalaisen" oikeutta saada tyydyttää välttämättömimmät elämäntarpeensa.. Ei mikään puolue puolla nälkää, slummiasuntoja eikä työttömyyttä, toteaa Wootton. "Joko on nyt olemassa sopimus siitä, mainitut asiat ovat yleensä pahan perustekijöitä, tai joku valehtelee karkeasti", sanoo Wooton (mt. s. 128).

Suunnitelmatalous edellyttää, että kansalaisjoukot pääsevät sopimukseen niistä päämääristä, joihin suunnittelun avulla tulee pyrkiä. Demokratia edellyttää, että kansan enemmistö on suunnitelmatalouden tavoitteiden takana. Ellei tämä ehto täyty, niin suunnitelmataloudesta ei voi muodostua perinnäisiä kansanvaltaisia perusarvoja säilyttävää järjestelmää.

Tämän ehdon täyttyminen edellyttää ymmärtääksemme ainakin kahta asiaa: (1) suunnittelun yleiset yhteiskunnallis-taloudelliset kohteet on määriteltävä kyllin laajasti ja (2) suunnitelmatalouden on rajoituttava  sivistystoimnnan aineellisten edellytysten  kehittämiseen - koska kulttuurin arvopuolta ei voida suunnitella..

Suunnittelun taloushallinnon teknillinen välttämättömyys on keskitetty päätös ja valvonta. Jos esim. rakennustoiminta on suunnitelmallisesti johdettua, niin suunnitteluviranomaisilla on valtuus antaa rakennuslupia tai kieltää ne. Hallitus, jolla olisi käytettävissään oikeus suunnitella viimeistä piirtoa ja yksityiskohtaa myöten yhteiskunnan aineellisten voimavarojen käyttö, voisi tehdä  esim. tehokkaan puhe- ja uskonnonvapauden mahdottomaksi jokaiselle elimelle, henkilölle tai yhteisölle, jota hallitus ei pitäisi suotavana. Se kävisi päinsä yksinkertaisesti siten, että hallitus kieltäisi tarvittavat aineelliset varusteet: rakennusten tarveaineet, kirjapainot, sanomalehtipaperien jne. Tätä mahdollisuutta ei voi kiistää: suunnittelu saattaa johtaa väärin toteutettuna siviili- ja kulttuurivapauksien poistamiseen tai kaventamiseen.On huomattava, että kansalaisten vapausarvoilla on aineelliset edellytykset. Ajatuksen vapautta ei ole se, että "pitää ajatukset ominaan", kuten Erasmus Rotterdamilainen arvelee eräässä näytelmässä.

Mutta kun vaarat tunnetaan, niin niitä voidaan vastustaa. "Tuomita kaikki taloudellinen suunnittelu sillä perusteella että se voi liiallisuuksiin johdettuna tehdä tyhjäksi ilmaisuvapauden, on samaa kuin kieltää kaikki viattomat toiminnat sillä perusteella, että ne tietyissä olosuhteissa voisivat olla yhteiskunnan vastaisia", sanookin Barbara Wootton. On tajuttava suunnitelmallisuuden vaaramomentit, tunnustettava ne ja päättäväisesti tutkittava keinoja, joiden avulla suunnitelmallisuus muodostuu kansalaisten vapauspiiriä laajentavaksi eikä sitä edes tilapäisesti ns. ylimenokautena rajoittavaksi.

Vapaudella on kuitenkin aina omat reaaliset rajoituksensa.  On täysin väärin samaistaa individualistinen ajattelutapa ja yhteiskunnallinen vapaus. "Vapauden todellinen perusta on aina ollut yhdenmukaisuus pikemmin kuin kaaos", kirjoittaa professori Soltau. Yhteistoiminnan ja yhteisvastuun voimavarat ovat aina suuremmat kuin eristäytymisen ja hillittömän egoismin. Vapaus voi säilyä ainoastaan sosiaalisen kontrollin turvin. On syytä palauttaa mieliin H.J.  Laskin kanta. Hän yhdistää ehdottoman varmasti vapauden yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen turvallisuuteen, joka seuraa kansalaisen tunteesta, että elämän päämäärät ovat suurille joukoille yhteisiä. Useimmat sosiologit ovat yksimielisiä siitä,  että vapaus ei ole enää tulkittavissa taloudellisen liberalismin koulukunnan mukaisesti. Yhä selvemmin tajutaan myös vapauden velvoitus. Professori Giddings vallanhaltijoiden mm. toteaa, että vapaus ei ole suinkaan yksilön "oma" ansio, vaan se "perustuu yhteiskunnan yleiseen tunteeseen ja arviointiin, että yksilöllinen vapaus on yleensä kaikille suotava asia". Hän toteaa, että sivistyksellinen liberalismi, joka tarjoaa yksilölle mahdollisimman suuren toiminnan ja ajattelun vapauden, vallitsee yhteiskunnissa, missä järkevä (rationaalinen) ajattelun yhdensuuntaisuus on kehittynyttä. Hän osoittaa syvällisen totuuden, että yhteiskunnissa, joiden jäseniä yhdistää "henkinen ja moraalinen yhdenvertaisuus" - saattaa kehittyä liberaalinen "ethos". Sitä ei voi syntyä, jos suuret elämänehtojen, tapojen, tottumusten, uskomusten ja katsomusten ertoavuudet vallitsevat. Yhteiskunnan jäsenten liian räikeä sosiaalinen eriarvoisuus on aina vapautta uhkaava momentti.

Politiikan ydin on ollut pyrkimys yhteiskuntakehityksen tietoiseen suuntaamiseen.Harvainvaltaisen politiikan päämäärät saneli luonnollisesti  käsitys yhteiskunnan etujen ykseydestä omien etujen kanssa. Kansanvaltaisissa valtioissa lähtökohta on toinen: se ei voi olla muu kuin sosiokratian ajatus: valtio on yhteiskunnan oma elin yhteiskunnan päämäärien ja tarkoitusperien toteuttamiseksi. Valtiovalta ei siis ole yhteiskunnalle vierasta käsky- ja pakkovaltaa., joka kohdistuu "ylhäältä" hallittaviin eli yhteiskunnan jäseniin.Valtiovalta on päinvastoin yhteiskunnallisten päämäärien mahdollisimman yleispätevää toteuttamista kansakunnan kehityksen ohjaamiseksi.

Jokaisen yhteiskunnan aineellinen ja henkinen menestys  perustuu luovan työn tuottamiin arvoihin. Luovan työn organisointi edellyttää tekniikan nykyisellä tasolla kollektiivisuutta, so. ihmisten yhteisvastuullisia ponnistuksia. Kansakunnan aineellisten ja henkisten voimavarojen käytön järkiperäistäminen on ilman kokonaisetua edustavan valtiovallan johtoa nykyaikana mahdotonta.

Suunnitelmallisuuden välttämättömyys myönnetään jo melko yleisesti juuri tuotantoelämän rationalisoinnin nimessä. Kansanvaltaisen sosialismin puoltama suunnitelmallisuus eroaa kuitenkin ratkaisevasti pelkän tehokkuusperiaatteen kannalta toteutettavasta talouselämän organisoinnista: "Suunnittelija pitää ensisijaisesti silmällä talousjärjestelmän tehokkuutta, sosialisti taas sen oikeudenmukaisuutta. Epäilemättä monet suunnittelun kannattajat tuntevat nykyisen järjestelmän epäoikeudenmukaisuuden ja monet sosialistit sen tehottomuuden. Mutta lähtökohdan eroavuus on mielestämme sekä todellinen että tärkeä. Suunnittelija katsoo yhteiskunnan etuihin, sosialisti taas "joukkojen asemaan" (Soltau). Pelkän suunnitteluaspektin (=näkökannan) perustalta voi päätyä - juuri kiihkokansallisten tehokkuusnäkökohtien nimessä - fasistiseen käsitykseen; Saksassa ja Itävallassahan toteutettiin suunnitelmataloutta ilman sosialismia. Taas ne, jotka ajattelevat pelkästään talouskoneiston tehokkuutta sosiaalisen talousjärjestelmän perustalta, päätyvät helposti kommunismiin.

Sosialismissa on aina tehokkuusnäkökannan ohessa aina mukana moraalinen arviointi, so. pyrkimys yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuden, kansalaisten vapauden, tasa-arvoisuuden ja tasa-arvoisuuden siveellisten arvojen säilyttämiseen. Vaikka sosialismin perustana on taloudellinen ajattelutapa, niin sosialismin aatteen ydintä ei voida kuitenkaan ilmaista pelkästään talousteoreettisin käsittein.  Sikäli siis ymmärrämme sosialismin sosiaalieettisenä suuntana. Sosialismi on siis mielestämme myös siveellinen uudistusohjelma, jonka toteuttamisen edellytykset tosin ensisijaisesti koskevat yhteiskuntatalouden uudelleenorganisointia. Liitymme kernaammin professiri G.D. H. Colen tulkintaan:"Sosialismi tarkoittaa neljää läheisesti yhteenkuuluvaa asiaa: Se merkitsee inhimillistä toveruutta, joka kieltää ja poistaa luokkaeroavuudet. Se merkitsee yhteiskuntajärjestelmää, jonka puitteissa kukaan kansalainen ei ole läheistään rikkaampi tai köyhempi niin suuresti, että kanssakäyminen samoin perustein olisi mahdotonta. Siihen kuuluu ensisijaisen tärkeiden tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistusoikeus ja kaikkien kansalaisten velvollisuus palvella toisiansa kykyjensä mukaan." ...(R.H. Soltau, An Introduction to Politics, siv. 283, 286)

Suunnitelmataloudellisen kehityssuunnan jatkuva voimistuminen on omiansa luomaan edellytyksiä suurten joukkojen lisääntyvälle turvallisuudelle. Ennen muuta ovat työllisyyden säilyttäminen ja taloudellisen edistymisen turvaaminen tärkeä suunnitelmatalouden tavoite.  Samoin myös elintason jatkuva kohottaminen ja sosiaaliturvan laajentaminen ovat tähtäimessä. Paluu 1930-luvun taloudelliseen turvattomuuteen ei ole enää Euroopassa mahdollista. Jos tämä paluu tapahtuu, niin voimme melkoisella varmuudella sanoa, etttä niin käy poliittisen kansanvallan kustannuksella ja että oikeudellisen kansanvallan asema heikkenee.

Suunnitelmatalouden kehityssuuunta luonnollisesti edellyttää kansanvaltaisen oikeusvaltion taloudellisen toimipiirin laajentumista, kuten käytännössä on todettu. Mutta tämä ei yksinomaisesti riitä. On myös vahvistetttava taloudellisen kansanvallan muita muotoja. On luotava muita menettelytapoja, joiden avulla kansalaisjärjestöt saadaan mukaan taloudellisten hallinto-ongelmien ratkaisuun. Ainoastaan elvyttämällä kansanvaltaisen yhteiskuntaelämän vaatimaa kansalaisten aloitteellisuuta, omatoimisuutta ja vastuunalaisuutta voidaan estää yleensä yhteiskunnan ja etenkin suunnitelmatalouden muodostaminen virkavaltaisesti johdetuksi, kankeasti ja hitaasti toimivaksi taloushallinnoksi, toimihenkilölliseksi yhteisöksi.

Veikko O. Veilahti

(Tämä artikkeli on julkaistu Sosialistisen Aikakauslehden numerossa 9/1955)

Vastakkainasettelua

SDP:n puoluesihteeri Väinö Leskinen väitteli Sosialistisessa Aikakauslehdessä 9/1955 tuntemattomaksi jääneen porvarin, "Oudon Miehen" kanssa. Tässä muutamia Väinö Leskisen arvotuksia.

Yhteiskuntajärjestelmä
"Väitteet, että sosialismin opinkappaleet olisivat vanhentuneita, ovat huvittavia tullessaan porvarilliselta taholta. Tosiasiahan on, että liberalismi, jolle porvarillisuus rakentuu, on Adam Smithin henkilöittämänä satakunta vuotta vanhempi kuin Karl Marxin sosialismi. Aika on muuttanut sekä porvarillisuutta että sosialidemokratiaa, sitä on turha kiistää.

Verot
Poistettakoon verot heti, jos löytyy muita käyttökelpoisia ja oikeudenmukaisuutta toteuttavia keinoja koulujen, huoltolaitosten ja sairaaloiden rakentamiseksi, työllisyyden ylläpitämiseksi ja taloudellisen toiminnan perusedellytysten luomiseksi.
Mutta sanotaan kuten Outo Mies tässä, että verot jarruttavat taloudellista kehitystä riistämällä kansalaisilta työn ilon ja yrittämisen halun. Ehkäpä verot vievät joiltakin ilon ja halun, mutta sellaisen ilmiön on täytynyt ainakin meidän oloissamme olla poikkeuksellista.
Asiantuntijat laskevat, ettei taloudellinen kehitys maassamme ole milloinkaan ollut niin nopeata kuin toisen maailmansodan jälkeisenä kymmenvuotiskautena, jolloin verokuorma on kasvanut nykyiselleen.

Valtion yritykset
 Tulkoon ensinnäkin todetuksi etteivät valtion tukea ja apua nauti vain valtion omat yritykset.Laajat alueet talouselämässämme, nimenomaan maataloudessa ja kotimarkkinateollisuudessa eivät tule toimeen omin avuin, vaan niitä on esim. tullein, tuontirajoituksin, tukipalkkioin ja hinnantasauksin tuettava. Asian periaatteellinen puoli ei muutu siitä, että vain osa tästä eräiden elinkeinoalojen tuesta tulee näkyviin valtion taloudessa muun osan muodossa.
Valtion yritystoiminnan laajentaminen on oma lukunsa. Vanhoja yrityksiä on suorastaan pakko laajentaa, jos mieli pitää ne ajan tasalla ja kannattavina. Vanhat valtion yritykset ovat kauttaaltaan hyvin hoidettuja ja vakavaraisia, joten niiden laajentaminen ei lisää verorasitusta vaan päin vastoin sitä alentaa. Valtion yritystoiminnan suuntaaminen perustavaa laatua olevan tuotannon, kuten voimalaitosten muodossa työttömyydestä ja talouselämän rakennevioista kärsiville alueille on loppujen lopuksi melkein yksimielisesti hyväksytty linja. Poliittiset erimielisyydet koskevat vain niitä muotoja, joissa toiminnan tulisi tapahtua."

Ammattiyhdistysterroriako?

Lomakohteen kirjastoon käveli sisään  SAK:n 1950-luvun alkupuolen pääsihteeri Olavi Lindblom ja Wanhojen Tovereiden perustaja ryhtyen kertomaan porvariston ja ammattiyhdistysliikkeen vastakkainasettelusta:

Otsikkosana on viime aikoina monasti esiintynyt mm.  liian pitkälle meneviä vaatimuksia niin palkannauttijain sosiaalisen turvallisuuden kuin taloudellisen aseman parantamisen hyväksi poliittisissa ja talouspoliittisissa keskusteluissa, käytiinpä niitä parlamentin palkeilla tai muualla julkisuudessa. Lähinnä tällä lienee tarkoitettu sitä, että ammattiyhdistysliike on esittänyt liian pitkälle meneviä vaatimuksia  niin palkannauttijain sosiaalisen turvallisuuden kuin taloudellisen aseman parantamisen hyväksi. Erityisesti on maamme porvarillisia aineksia kokoomuksesta maalaisliittoon näköjään ärsyttänyt se, että esitettyjä vaatimuksia on tuettu laajakantoisillakin työtaistelu-uhkauksilla tai eräissä tapauksissa jopa ryhdytty lakkoonkin. Mielestäni on täysi syy ryhtyä tarkastelemaan onko tällaisissa väitteissä mitään perää semminkin kun terrorilla - missä muodossa sitä esiintyykin - ei ole laillistettua paikkaa kansanvaltaisessa yhteiskuntaelämässä.

Aihe vaatisi monessa suhteessa syvällisen käsittelyn. Siihen en kuitenkaan lähde, vaan tyydyn ikäänkuin avaamaan keskustelua kysymyksen valottamiseksi "terroriin" osallistuneen kannalta. Ehkäpä muita näkökohtia ilmestyy sitten matkan varrella.

Lähtisin aluksi liikkeelle työtaistelu-uhkauksista ja lakoista. Olen siinä käsityksessä, että ketään ei tarvinne valistaa siinä, että lakko on kaikissa suhteissa tunnustettu lailliseksi aseeksi työntekijöille. Se on sitä sekä lain että työehtosopimuksen puitteissa. Omasta puolestaan ammattiyhdistysliike ei suinkaan pidä lakkoa itsetarkoituksena, vaan raskaana ja vaarallisena aseena, johon on turvauduttava vain siinä tapauksessa, että muut keinot eivät ole johtaneet toivottuun tai vaihtoehtona tyydyttäväksi katsottuun tulokseen. Työmarkkinajärjestöjen kesken tehdyissä sopimuksissa lakko sopimuksen aikana on yleensä tulkittu sopimusrikkomukseksi, koska sopimuksen ajaksi on tarkoitettu turvata työrauha. Sopimuksilla ja käytännnöllisellä toiminnalla on vakiinnutettu määrätty neuvottelujärjestys, joiden perimmäisenä tarkoituksena on käyttää kaikki mahdolliset keinot ennen kuin työtaistelu on väistämätön tosiasia. Lailla on taas puolestaan varattu yhteiskunnalle mahdollisuus käyttää eri teitä ja keinoja työtaistelun välttämiseksi. Näiden rajoitusten ulkopuolella lakko on täysin laillinen.

Sanoin jo että ammattiyhdistysliike ei suinkaan pidä lakkoa eikä edes sillä uhkaamista itsetarkoituksena, vaan viimeisenä mahdollisena keinona esitystensä ja vaatimustensa toteuttamiseksi. Kokemuksiin nojautuen on maassamme ainakin SAK:n piirissä menty pitkälle vietyyn keskitykseen, jossa lakosta päättäminen on viime kädessä SAK:n johdon käsissä. Tämä siksi, että käytäntö on osoittanut mahdollisimman perusteellisen harkinnan tarpeelliseksi erehdysten ja virheiden välttämiseksi. Ennen tätä vaihetta on kuitenkin mahdollisen lakon piiriin joutuvien kesken suoritettava suljettu äänestys, jossa lakon kannalla olevien on saatava määräenemmistö. Tästäkään huolimatta ei erehdyksiä ole aina voitu välttää (muist. meijerilakko). Toisaalta on myös muistettava, että jäsenistön keskuudessa on tällaisesta pitkälle menevästä harkinnasta esiintynyt kirpeätäkin arvostelua. Kaikki tämä ei kuitenkaan estä toteamasta, että pääpiirteissään tällainen käytäntö lienee vahvasti puolustettavissa, joskin johdon vastuu on huomattavan suuri.

Edellä esitetty riittänee - ainakin tässä vaiheessa - osoittamaan ettei työtaistelulla uhkaaminen tai lakko voi olla terroria, koska kysymyksessä on laillisesti tunnustetut menettelytavat. Syyn täytynee siis olla toisaalla. Tällöin jää ainoaksi mahdollisuudeksi kysymys siitä ovatko ammatillisen järjestön vaatimukset olleet siinä määrin liiallisia, että lain ja sopimusten edellyttämän neuvottelumenetelmän puitteissa ei niihin ole voitu myöntyä ja näin on syntynyt sovittamaton ristiriita.  Kun edellämainitun keskitetyn järjestelmän mukaan SAK:n johto päättää lopullisesta lakkoluvasta ja siten lakon alkamisen edellytysten pitäisi olla samalla vaa'alla punnittuja, en tässä yhteydessä puutu mihinkään yksityiskohtiin, vaan yritän tarkastella kysymystä hieman suurempien mittojen valossa.

Saanen jättää keskustelun ulkopuolelle vv. 1905 ja 1917 kaksi suurlakkoa maassamme ja sen työväenliikkeen historiassa tyytymällä vain toteamukseen, että myös näiden yhteydessä lienee puhuttu ammattiyhdistysterrorista, mutta ajan aaltojen tyynnyttyä yleisesti tunnustetaan niillä olleen vaikutuksensa - vaatimuksistaan johtuen - maamme itsenäisyyden ja kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen kehittymiseen. Monen mielestä niiden panos on ollut jopa ratkaiseva. Tyydyttäköön siis tarkastelemaan vaikkapa vain toisen maailmansodan jälkeisiä vaiheita.

Ammattiyhdistysterrorista puhuttaessa pyritään porvarillisessa leirissä mielellään unohtamaan muutamia tosiasioita, joiden merkitys palkannauttijain vaatimusten oikeutusta punnittaessa on kuitenkin melkoinen etten sanoisi ratkaiseva. En puutu tässä muistuttamaan porvariston mieleen työväestön osuuttaa maamme itsenäisyyden puolustamisessa, koska sen merkityksen ja arvon pitäisi porvarien laajalti ja innokkaasti käyttämän fraseologian puitteissa muutenkin olevan selvän ja sinänsä todistavan, että palkannauttijat ammatillisen järjestönsä puitteissa siinä määrin kuin mikä tahansa muu ryhmä ovat oikeutettuja esittämään käsityksiään ja vaatimuksiaan heitä koskevissa maamme asiain hoidossa. Sen sijaan haluaisin jokaisen palauttavan mieleensä mahdollisimman elävän kuvan olosuhteista maassamme täsmälleen kymmenen vuotta sitten.

Silloin oli raskas sota kauhuineen taakse jäänyttä elämää. Edessä oli kysymys miten selvitä seurauksista. Kannettavana oli valtavat jälleenrakennustehtävät, sotakorvaus, puolen miljoonan (1/8 osan kansasta) siirtolaisen sijoittaminen uuteen elämään tynkä-Suomen alueella, Lapin jälleenrakentaminen saksalaishävityksen jäljiltä, koko tuotantoelämämme tuotantokyvyn palauttaminen aluksi sodan edelliselle tasolle jne. loputtomiin. Raaka-aineista ja elintarvikkeista - sanalla sanoen kaikesta oli toisaalta valtava puute.  Näiden tosiasiain rinnalla rehotti musta pörssi valtavassa laajuudessa satumaisin hinnoin. Tuona aikana varmaan suuri osa kansasta epäili mahdollisuuksiamme nousta ja säilyttää kunniallisesti paikkamme itsenäisten kansakuntien joukossa.

Työväki nojautui ammattiyhdistysliikkeeseen, jossa se näki avaimen tilanteen parantamiseen. Valtava ryntäys jäseniksi nosti  SAK:n jäsenmäärän 15 kuukaudessa lähes nelinkertaiseksi eli 86 tuhannesta 350 tuhanteen. Liikkeellä oli ainakin lukumääräistä voimaa ja ken muistaa, muistaa myös varmasti, että henki oli kova. Milloin tahansa olisivat joukot marssineet ja ne uskoivat vahvasti, että jos vain SAK nappia painaa, niin...

Mikä oli silloin ammattiyhdistysliikkeen tie? Valitsiko se terrorin. Tapahtumien kulun pitäisi siinä määrin olla jokaisen muistissa, ettei niitä tässä yhteydessä tarvitsisi yksityiskohtiin mennen kerrata, mutta pienet muistinvirkistykset ovat paikallaan. Palautankin mieleen SAK:n valtuuston v. 1945 hyväksymän ohjelman, jossa selvästi sanottiin ammattiyhdistysliikkeen käsittävän, että sodan jälkien, puutteen ja kurjuuden poistaminen, on mahdollista vain tuotantoamme kohottamalla. Tälle pohjalle voitiin rakentaa koko maamme sodan jälkeinen jälleenrakennusohjelma. Pekkalan hallitus ja silloinen talousneuvosto omaksuivat tämän ohjelman, mutta se oli ammattiyhdistysliikkeen ohjelma ja SAK oli takuumiehenä  työntekijöihin päin siitä, että tämä oli oikea tie. Työväestö asetti panoksensa jälleenrakentamisen hyväksi ja se ratkaisi asian ja tavallaan maamme kolmannen itsenäisyystaistelun. Panoksen arvoa korostaakseni muistutan vain niistä olosuhteista, joissa tämä kaikki tapahtui.

Vaikeuksien taakasta olivat mielialat muutenkin alhaalla, mutta tätä lisäsi suuressa määrin myös kommunistien ja Valpon harjoittama terrori. Sosialidemokraattien ja ammattiyhdistysliikkeen ottamasta asenteesta johtui, ettei tämä terrori päässyt ratkaisemaan maamme kohtaloa. Porvarit painoivat siihen aikaan päänsä pensaaseen ja nähtävästi odottivat aikaansa ja nyt ryhdistäytyneinä kohotetaan ohjelmia työväestön lyömiseksi.

Haluan muutamalla sanalla vielä todeta, että ammattiyhdistysliike on käytännössä osoittanut jatkavansa sitä taloudellisen ohjelmallisuuden linjaa, joka sisältyi sodan jälkeiseenkin ohjelmaan. Vakaannuttaminen, tuotannon kohottaminen, täystyöllisyys ja kaikkien näiden yhteistuloksena korkeamman elintason tavottelu on ollut johdonmukaisena vaatimuksena. Jos kaiken edellä esittämäni perusteella ammattiyhdistysliike katsoo jossain vaiheessa oikeudekseen vekselin lunastamisen vaatimista ja tekee sen tarpeen vaatiessa jossakin tilanteessa työtaistelukeinoilla uhaten, ellei muuta mahdollisuutta tyydyttävään ratkaisuun ole, ei sitä kohtuudella voi kutsua terroriksi, vaan oikeutettujen vaatimusten toteuttamiseksi laillisin menettelytavoin. Se, että vastapuoli tällaisessa asiassa ottaa aseekseen väitteen terrorista ei kuitenkaan ole asiaa vaan taktiikkaa.

Kokonaan oman lukunsa ansaitsee kysymys siitä, ovatko ammattiyhdistysliikkeen vaatimukset olleet liian pitkälle meneviä. Siihen voidaan myös puuttua, mutta toisessa yhteydessä.

Puheet ammattiyhdistysterrorista ovat siis helposti torjuttavissa. Ammattiyhdistysliike on täyttänyt velvollisuutensa ja vaatii oikeutensa.

(SAK:n pääsihteerin Olavi Lindblomin kirjoitus 5/1955 Sosialistisessa Aikakauslehdessä)