Heräämisestä ihmisyyteen

"Kun useat ihmiset jakavat arkaaisen, taannuttavan tendenssin, silloin olemme tekemisissä folie á million,miljoonien hulluuden kanssa.Ja juuri se tosiasia että tämän hulluuden jakavat niin monet, sallii tämän lähestymistavan ilmetä hänelle viisautena, sallii tämän fiktiivisen ilmetä hänelle todellisuutena. Yksittäinen ihminen, joka jakaa tämän joukkohulluuden, kadottaa täydellisen eristyneisyyden ja eksyksissä olon tunteensa ja voittaa tällä tavalla intensiivisen pelkonsa jota hän muutoin vallitsevissa oloissa saattaisi tuntea. Ei pidä unohtaa että valtaosalle ihmisistä järki ja realiteetit eivät ole muuta kuin vallalla olevaa konsensusta.Ei ole menettänyt järkeään, kun kaikki ajattelevat kuten mitä itse tekee.
Vaihtoehto arkaaiseen, taannuttavaan ongelmanratkaisuun ja ihmisenä olemisen taakan tuntemiseen on progressiivinen ratkaisu, joka muodostuu siitä, että ei pyri taantumisen kautta vaan kaikkia inhimillisiä voimiaan kehittäen saavuttamaan uuden harmonian. On olemasa useita uskontoja, jotka heijastavat siirtymistä arkaaisesta ja taannuttavasta humanistiseen uskon kokemiseen, mutta merkittävä edistyksellinen ratkaisu ihmiskunnan historiassa sen radikaalissa muodossa tapahtui huomiota herättävästi joskus vuosien 1500 - 500 aikana ennen ajanlaskumme alkua. Se sukelsi esiin n. v. 1350 eKr. Echnatonin opeissa ja suunnilleen samanaikaisesti hebralaisen Mooseksen opetuksissa; noin 600 - 500 eKr. samoja oppeja esitti Lao Tse Kiinassa ja saman teki Buddha Intiassa, Zarahustra Persiassa, ja vastaavia oppeja löydämme myös kreikkalaisten filosofien ajatuksista sekä Israelin profeettojen julistuksista.
Ihmisen uusi tavoite, tulla täydelleen ihmiseksi ja tavoittaa tällä tavalla uudelleen kadotettu harmonia, tuli ilmaistuksi erilaisin käsittein ja symbolein; Echnatomille sitä symbolisoi aurinko, Moosekselle sen ilmaisi historian tuntematon jumala; Lao Tse kuvasi asiaa sanalla Tao, joka tarkoittaa tietä; Buddha ilmaisi uuden ihmisyyden käsitteellä Nirvana;kreikkalaiset filosofit nimittivät sitä liikkumattomaksi liikuttajaksi, profeetat puhuivat messiaanisesta "päivien päättymisestä". Nämä käsitteet perustuivat suurelta osin senaikaisiin ajattelutapoihin ja viime kädessä kunkin kultuurin senhetkiseen sosiaalistaloudellisen rakenteeseen. Mutta vaikka se muoto jonka tuo uusi tavoite kussakin olosuhteissa sai ilmiasukseen, tavoite kuitenkin kaikissa oli olennaisessa sama: ihmisen olemassaolon ongelman ratkaiseminen tavalla, joka antaisi oikean vastauksen kysymykseen jonka elämä asettaa, nimittäin kuinka ihminen tulee täysin ihmiseksi ja kuinka hän voi voittaa eristäytyneisyytensä.
Kun kristinusko ja islam suurinpiirtein 500-1000 vuotta myöhemmin toivat nämä samat ajatukset Eurooppaan ja Välimeren alueelle, koki senaikainen ihmiskunta saaneensa suuren tehtävän.Mutta tuskin oli ihminen kuullut tämän sanoman, alkoi hän heti vääristää sitä. Sen sijasta että olisi itse tullut täysin ihmiseksi, teki hän Jumalasta ja siihen liittyvästä "tavoitteesta" itselleen uuden epäjumalan, jonka kuvat ja sanat hän asetti oman todellisuuskokemuksensa sijalle. Ja kuitenkin on ihminen yrittänyt palata yhä uudelleen ja uudelleen tavoittamaan ihmisenä olemisen todellista tavoitetta. Näemme näitä yrityksiä uskonnollisissa lahkoissa, uusissa filosofisissa ajatuksissa ja poliittisissa filosofioissa. Niin erilaisia kuin tuon uuden tien ilmaukset eri kulttuureissa olla saattavat, niille on kuitenkin yksi perustavaa laatua oleva periaate yhteistä: ihminen voi valita vain kahden vaihtoehdon välillä:joko palata takaisin tai käydä eteenpäin. Hän voi joko taantua arkaaiselle, patologiselle tasolle tai suunnata eteenpäin ja kehittää ihmisyyttä eteenpäin. Sen ilmaisemisessa, muotoilutavassa löytyy useita eri vaihtoehtoja. Persiassa vaihtoehtona oli valo tai pimeys, vanhassa testamentissa siunaus tai kirous, elämä tai kuolema. Sosialistisessa ajattelutavassa kysymys on vaihtoehdosta sosialismin ja barbarian välillä."
(Käännös Erich Frommin teoksesta "Die Seele des Menschen" (Ihmisen sielu) vuodelta 1964, Erich Fromm Gesamtausgabe, osa 2 Analytische Charaktertheorie (Analyyttinen luonneteoria) ISBN 3-421-01952-5, Stuttgart Deutsche Verlagsanstalt)

Kosmisesta tietoisuudesta
Käpylässä 26. toukokuuta 2011 pitämämme lyhyen ja spontaanin lukupiirin  tapaamisen merkeissä rohkenen laittaa tänne näytille ensimmäisen tarinan, joka kertoo kosmisesta tietoisuudesta. Se on pitkähkö mutta varsin poikkeuksellinen sekä lukukokemuksena että myös sisällöltään. Haluan korostaa että kysymys on kirjan arvioinnista, ei kopioinnista tai kääntämisestä. Siihen eivät taitoni varmasti riittäisikään, koska kysymyksessä on varsin poikkeuksellinen ja harvinainen kirja. Samalla tässä jo heti alkuun joudumme kohtaamaan tilanteen, jossa kirjan sisällön esittelemiseen ja kirjan sisällön julkaisemiseen liittyvät oikeudet tulevat rajankäyntiin. Omalta osaltani haluan pysytellä lukijan ja  kirja-arvostelijan roolissa ilman mitään kaupallisia tai  muita pyrkimyksiä. Kaiken lisäksi yli 70 vuotta vanhaan kirjaan ei tietääkseni liity enää tekijänoikeuksia.

Vihjeen tällaisen kirjan olemassaolosta sain eräästä Erich Frommin koottujen teosten alaviitteestä. Erich Fromm - arvostettu 1930-luvulla toimineen Frankfurtin Goethe-Yliopiston sosiaalipsykologisen laitoksen ja koulukunnan edustaja -  pyrkii eräässä esseessään kuvaamaan luovuutta ja siihen liittyvää x-kokemusta, asioiden ja sisältöjen loksahtamista kohdalleen ja uuden näköalan avautumista havahtumisen kautta. Kirjoitin alaviitteestä löytyneen  kirjan nimen muistiin ja pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoohjelman avulla ryhdyin selvittämään, mistä tämä harvinainen kirja olisi saatavissa luettavaksi. Tämä Rickhard Maurice Bucken kirja löytyi Itävallasta, Wienin yliopiston kirjastosta, jonne tein kaukolainauksen. Joulun alla 2009 sain Kontulan kirjastosta ilmoituksen kirjan saapumisesta. Kirjaa ei kuitenkaan annettu kirjastosta mukaan kuten on tavanomaista. Sain vain luvan katsella ja selailla sitä kirjaston lukuhuoneessa. Kun laina-aikaa kuitenkin oli kuukausi, otin tehtäväkseni tiivistäen ja referoiden kääntää ja kuvata tämän harvinaisen kirjan sisältöä. Jos kielitaitoa riittää, kirjan voi tietenkin kuka tahansa kaukolainata. Laatimani esittely ja arviointi on siis luettavissa allaolevaa linkkiä klikkaamalla.
Kosmisen tietoisuuden ulottuvuus

Saattohoitoa ja ikiunta

Tämän illan (8.5. 2015) YLE 1:n pressiklubiohjelmassa vapaa toimittaja Jouni Tervo totesi mukanaolleelle puoluesihteeri Reijo Paanaselle satiirisesti, sarkastisesti ja kaiketi julmastikin hymyillen sosialidemokratian olevan saattohoidossa. Puoluesihteeri pyrki tietenkin torjumaan tällaisen väitteen. Minulla on jo jonkin aikaa ollut sellainen tunne että sosialidemokratian elintila liikkeenä on kaventumassa niin, että sen poliittiselle toiminnalle voi hyvinkin olla tulossa rakenteellisesti loppu eteen.

Kysymys ei ole siitä etteikö kansanvaltaisen hyvinvointivaltion tavoittelulle, työn vapauttamiselle ja ihmisen toiveelle päästä vihdoinkin toteuttamaan historiallista tehtäväänsä ihmisenä olisi yleisellä tasolla hyväksyntää. On vain niin että aika ei suosi näitä tavoitteita. Niihin perustuva elämäntyyli, demokratia elämäntapana ja yhteistyön välineenä ei ole idoleita, autoritaarista johtamista ja äärimmilleen vietyä kilpailua suosivassa yhteiskunnassa yleisen tavoittelun ja arvostuksen kohteena. Luulen että juuri tässä suhteessa elämäntapa, jota omassa analyysissani kutsun produktiiviseksi, biofiiliseksi ja elämää ylläpitäväksi, on jäämässä autoritaaristen, sulkeutuneiden, kaupallisten ja myös ainakin jossakin suhteessa väkivaltaan ja voimaan perustuvien suuntautumistapojen jalkoihin. Vaalitulokset puhuvat vahvasti tällaisen kehityksen puolesta.

Pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio saattaa tulla juuri kaupallisen "vapaan" kilpailun, markkinoille annettavan etulyöntiaseman johdosta tiensä päähän. Esimerkiksi Euroopan Unionin ja USA:n välisen "TTIP" -vapaakauppasopimuksen voimaantulo näyttää tekevän hyvinvointivaltiosta alisteisen kaupallisuudelle, markkinoiden vapauteen perustuvalle tuotantotavalle. Jos tuomioistuimille annetaan valta rangaista julkista sektoria siitä että se yrittää tuottaa palvelua jota myös joku yksityinen, kotimainen tai kansainvälinen yritys haluaa toteuttaa, muuttuu tämä "sosialidemokraattinen malli" tosiasiassa rangaistavaksi, sakoilla uhatuksi, vapaakaupan sääntöjen kannalta epäkelvoksi tavaksi lähestyä yhteisen hyvinvoinnin toteuttamista.

Osallistuvalle, kokonaisuuksista kiinnostuneelle ihmiselle toiminta suljettujen ja läpinäkymättömien rakenteiden alaisuudessa ja niiden ehdoilla ei vastaa ihmisyyteen eikä myöskään demokratiaan kuuluvaa elämäntapaa. Minusta on synkkää ja raskasta nähdä ihmisten - ihan järkevinä ja normaaleina pitämieni - olevan valmiita luovuttamaan tärkeän osan ihmisoikeuksistaan kaupallisuuden ja markkinoiden polarisaatiota ja vastakkainasettelua lisäävälle alttarille.

Sellainen kansalaisyhteiskunta, joka rakentuu osallistumisen varaan, edellyttää myös sitä vahvistavia rakenteita. Poliittiseen vastuuseen - vastuulliseen sellaiseen - voidaan kasvaa vain pitkän tien kautta, jossa hankitaan yhteisyyteen, yhteistoimintaan, aitoon aktiivisuuteen ja vastuunottoon liittyviä taitoja. Kansalaisjärjestöt eivät näytä tällä hetkellä olevan sellaisessa tilassa että ne kykenisivät kasvattamaan demokratiaan ja sitä syvällisesti ymmärtäviä ja elämäntapana noudattavia toimijoita.

Sama koskee tietenkin sellaista jo yli sata vuotta vanhaa liikettä kuin sosialidemokratia itseään; nuorempi polvi kokee useimmiten paniikkireaktion, jos sille ehdotetaan vastuunottoa jonkin yhdistyksen toiminnasta tai osallistumista toimijana, sihteerinä, rahastonhoitajana tai vetäjänä yhdistyksen toimintaan. Tähän kiinnitti huomiota myös parhaillaan yt-neuvotteluja käyvän Demokraatti -lehden kolumnisti Aimo Massinen puhuessaan jo hautaan menneestä tai hautapaikkaa itselleen katselevasta sosialidemokratian aktivisti-sukupolvesta. Osallistavaa toimintaa sanan kansanvaltaisessa mielessä ei aikamme suosi - uskon että edes sellaisissa toimivissa yhteisöissä kuin urheiluseuroissa vastuunottoa vältellään ja hallinnon tehtävissä jopa kartetaan. Edessä on kansanvallan ja siihen perustuvan yhteisen hyvinvoinnin hiljainen kituminen, saattohoito ja vaipuminen ikiuneen - vapaan toimittajan Jouni Tervon sanoin.

Tervo sanoi tämän kantansa hymyn häive suupielessä ja tarkoitti sillä varmaankin ihan täyttä totta. Minä yhdyn hänen kantaansa, mutta hymyä, sarkasmia tai satiiria en tässä yhteydessä saa itsestäni irti millään. Menossa olevassa suuntautumisessa on niin paljon totalitarismia ennustavia piirteitä, että ikiuni vanhenevalle ja ikänsä kansanvallan puolesta taistelleelle on vain lohdullinen - tosin surullinen - vaihtoehto.

Luulen kuitenkin että ihminen ei pidemmän päälle tule tyytymään markkinaorjan asemaan. Yhä uudelleen ja uudelleen ihminen on noussut taistelemaan vapautensa ja ihmisoikeutensa puolesta ja tulee niin tekemään - kunnes tämä ihmisen esihistoriaan kuuluva vaihe tulee päättymään ja uusi, korkeampaan humanistiseen tietoisuuteen rakentuva aika alkaa.

Mielikuvitusta vai intohimoja?

Vaalien jälkeen muovataan nyt uutta hallitusta niiden voimien varaan, jotka voittivat vaaleissa. Vasemmistopuolueet, sosialidemokraatit ja vasemmistoliitto hävisivät ja pohtivat nyt vaikuttamiskeinojaan. Paljon muuta ei ole jäljellä kuin vaikuttaminen kunnallispolitiikassa ja joukkojärjestöjen kautta. Näistä kaksi on aika vaikuttavia tekijöitä, nimittäin ammattiyhdistysliike ja s-ryhmän menestymisen kautta myös kulutusosuustoiminta. Se jonka roolia ja otteita aavistellaan ja pelätäänkin, on ammattiyhdistysliike. Nähtävissä on jo nyt että sekä sosialidemokratian että ammattiyhdistysliikkeen käsiä pyritään sitomaan jo ennen hallitusohjelmasta päättämistä.

Viime vuosien ammattiyhdistysliike Suomessa on vaikuttanut perin sopuisalta, yhteistoimintahakuiselta ja myös kyvykkäältä tekemään vaikeitakin ratkaisuja. Yhtenä syynä pitäisin tähän sitä että sen talouspoliittinen analyysi on vaikuttanut aika pitkälle samankaltaiselta kuin mitä ajatellaan valtavirtaisessa talouspolitiikassa, siis valtionvarainministeriössä, työnantajaleirissä ja markkinataloudessa ylipäätään. Globaali kilpailu ratkaisee ja tuotantokuluja on saatava alas. Palkkojen ja verojen laskeminen on työnantajille mieleinen konsepti, ammattiyhdistysliikkeessä nähdään molemmissa vaaroja. Meillä verotulojen varaan rakentuva julkinen sektori on pohjoismaisen hyvinvointivaltion arvostettu brändi, jonka kuristaminen verotuloja vähentämällä tukahduttaa myös ostovoimaa, kysyntää, ja tietenkin kansanterveydelle ja toimivalle yhteiskunnalle tärkeitä palveluita. Rapistuva infrastruktuurikaan ei tee Suomesta houkutelevaa investointikohdetta. Ammattiyhdistysliikkeellä on siis hyvä syy puolustaa hyvinvointivaltiota ja sitä nimenomaan sen kansanvaltaisessa, hallinnoltaan avoimessa muodossa. Jorma Ollilan vetämän kuuluisan brändityöryhmän tavoitteeksi taisi muotoutua pohjoismainen kapitalistinen hyvinvointivaltio. Euroopan Unionin toimien ja etenkin työn alla olevien vapaakauppasopimusten myötä juuri markkinahenkinen ja jopa markkina-alisteinen rakenne on ilmeisesti valtaamassa alaa.

Kokoomuksen ja sosialidemokraattien välinen luottamuspula kilpistyi juuri kysymykseen siitä, minkälaisen rakenteen puitteissa yhteiskunnallisia palveluita tuotetaan. Näiden kahden puolueen välinen ristiriita on mitä suurimmassa määrin ideologinen ja se voidaan kiteyttää lyhyesti seuraavaan: seuraako palvelu sen tarvitsijaa vai seuraako palveluseteli sen käyttäjää. Palveluseteli merkitsee palvelun suorittamisen käytettävissä olevan rahamäärän rajaamista ja omavastuuta ylimenevältä osalta, joka voi joissakin tapauksissa muodostua todella suureksi. Lisäksi se merkitsee yksityisen, hallinnoltaan suljetun ja voittoa tavoittelevan tuottajaorganisaation pysyvää tuloa julkisiin palveluinin ja niiden moderoijaksi. Julkinen palvelutuotanto on tässä mallissa pelkästään menettäjän roolissa. Keskustapuolueen konsepti siitä että valtio maksaa ja kuntayhtymät tuottavat on yllättänyt ainakin jossakin määrin kokoomuksen, vaikka malli on kunnallispolitiikasta vanhastaan tuttu. Kun kuntarakenneuudistustakaan ei tule, kuntayhtymämalli palvelee erinomaisesti keskustapuolueen edunvalvontatavoitteita - kuntayhmien hallinnossa ovat muut puolueet pääsääntöisesti hääräämässä vain vähemmistöasemassa. Tuo rakenne antaa pienistä "kotikunnista" koostuvalle ja keskustapuolueen niissä hallitsemalle poliitiselle kentälle vaalivoiton lisäksi valtaa potenssissa, paljon yli todellisen poliittisen kannatuksen.

Mikä tässä rakenteessa on sitten ammattiyhdistysliikkeen väitetty vahva asema? Ammattiyhdistysliike neuvottelee kollektiivisista, kaikkia koskevista sopimuksista. Kokoomus näkee sen heikentävän yritysten menestymistä ja vaatii palkkamalttia. Se ei kuitenkaan koske millään tavalla ylintä johtoa, jonka optiot ja ennakkoluulottomat palkkioratkaisut on nekin tehdyllä työllä luotua arvoa ja merkitsevät sopimuksista eroavine periaatteineen riiston nykyaikaista muotoa. Ne muodostavat samalla esimerkin palkan suuresta merkityksestä oletetulle luovuudelle, osaamiselle ja yhteiskunnalliselle asemalle. Miksi ei jokaisella työntekilällä olisi oikeutta päästää myös intohimojaan valloilleen ja repiä irti se mitä revittävissä on? Tie jolle työnantaja palkansaajaliikettä omine ratkaisuineen houkuttelee, on voimankäytön tie. Jotta ammattiyhdistysliike ei lähtisi tälle tielle samanlaisella intohimolla kuin työnantaja, se on saatava sidotuksi tavalla tai toisella uuden hallituksen valitsemaan tiehen.

Todellisuudessa ammattiyhdistysliike on jo aikoja sitten sopeutunut kilpailutalouden asettamiin raameihin ja tyytyy tulonmuodostuksen osalta kohtuuteen, mistä työnantajapuolen palkka-asenteissa ei ole nähtävissä merkkiäkään. Maltillinen tulonmuodostus pohjaa ammattiyhdistysliikkeessä todellisuudessa muuhunkin kuin pelkkään oletettuun ahneuteen. On varmistettava toimeentulo ja tulevaisuus, lasten ja nuorten menestyminen, säällinen hyvinvointi ja turvallisuus myös työuran jälkeen. Uskon ammattiyhdistysliikkeen katselevan tässä suhteessa elonkaarta kokonaisuutena. On nähtävä missä hyvinvointia ja demokratiaa uhataan, on oivallettava millaisen rakenteen puitteissa tämän ajan ihminen on valmis ja kykenevä antamaan parhaimman panoksensa itsensä ja aikansa yhteiskunnan kehittämiseen. Kysymys on mitä suurimmassa määrin mielikuvituksesta, liikkeen sisällä tehtävästä pohjustuksesta, arvoperiaatteita ja osaamista koskevasta koulutuksesta, tulevan yhteiskunnan vision sisäistämisestä.

Nithyananda, joogaopettajani, joka avaa Youtubessa Patanjali-joogan, Upanishadien ja ylipäätään Vedantakulttuurin pyhiä salaisuuksia, ilmaisee asian seuraavasti:"Soft power stand for fashions, hard power stand for passions." Pehmeät arvot rakentuvat mielikuvitukselle, kovat arvot edustavat intohimoja.

Tässä mielessä ammattiyhdistysliike on pehmeiden, tulevaa ennakoivien odotusten muovaaja ja moderaattori, työnantaja kovien intohimojen ehdotomaksi ja raudanlujaksi itsensä betonoiva puolustaja. Kumpi voittaa?

Suggestion mestari Émile Coué totesi aikoinaan:"Kun mielikuvitus ja tahto joutuvat ristiriitaan, voittaa mielikuvitus aina - eikä tästä säännöstä ole yhtään poikkeusta."

Aneeminen Eurooppa

Korvaan tämän vapun blogini "Raha ja Talous" blogin pitäjien Lauri Holapan ja Jussi Ahokkaan vastauksilla Keskustan puheenjohtajan Juha Sipilän esittämiin hallituksen muodostamisen perustana oleviin kysymyksiin. Mielestäni heidän vastauksensa ovat sosialidemokraattista talousanalyysia parhaimmillaan...

Euroopassa - Euroopan Unionin Komission johdolla - toteutettu talouspolitiikka on jo vuosia sitten joutunut analyyttisen arvioinnin ja kritiikin kohteeksi. Sen suhde globaaliin maailmantalouteen noudattelee kilpailutalouden periaatteita, joiden seurauksena tasapainoa haetaan halvimpien kustannusten tasolla ja jossa arvoa luovat työntekijät ja heidän palkkansa ovat yhtenä kilpailutekijänä jatkuvan arvioinnin kohteena. Tietenkin tapahtuu muutosta myös toiseen suuntaan, halvimpien tuotantomaiden hintataso nousee. Kun tuotanto lisäksi automatisoituu ja sen tekninen teho alati kasvaa, on syntymässä megakone joka tuottaa tavaraa ja oletettua hyvinvointia yhä pienemmillä inhimillisillä tuotantopanoksilla - ainakin mitä lihasvoimaan ja työssä käytettyyn aikaan tulee. Kun omistaminen on pyhitetty työpanoksesta riippumattomaksi ulottuvuudeksi ja kaikkea tuotettua hyvinvointia ei jaeta sen tuottajille, työntekijöille, alkaa tästä se eriarvoistava ja vastakkainasettelua tuottava kierre, joka on niin tyypillistä länsimaiselle ja globaalisiti toimivalle markkinataloudelle. Se ei tuota kaikille yhteistä hyvinvointia muuten kuin oletusarvoisesti, vähän samaan tapaan kuin neuvostososialismi jonka tavoite oli taivaanrannassa ja joka etääntyi sitä lähestyttäessä.

Näihin kysymyksiin joudutaan ottamaan kantaa myös Suomessa ja erityisesti nyt, kun vaalien jälkeen ollaan kokoamassa uutta hallitusta ja etsimässä sille kestävää, yhteisesti hyväksyttävää pohjaa.

Raha ja talous -bolgion pitäjät Lauri Holappa ja Jussi Ahokas ovat valinneet talousopilliseksi tiekseen valtavirtaisesti ja lähes huutokuorona toteutetun valtavirtaisen ajattelutavan sijasta ns. jälkikeynesiläisen arvopohjan, jossa kysynnän aktivoimisella ja yhteiskunnan demokraatiseen perustaan rakennetuilla elimillä, valtiolla ja kunnilla on ratkaisevan tärkeä merkitys. Itseasiassa pohjoismainen hyvinvointivaltio olisi aivan ihanteellinen perusta tuon politiikan toteuttamiseen, onhan sen valttina jo vuosikymmeniä kehitetty vankka taloudellinen pohja, korkealla tasolla hyväksytty veronkanto-oikeus ja transparentit, kansanvaltaan perustuvat instituutiot, jotka eivät varsinaisesti tavoittele voittoa vaan uusintamiseen ja kehittämiseen suunnattua ylijäämää.

Ennen Euroopan Unioniin ja sen valuuttauniuoniin liittymistä Suomellakin oli mahdollisuus siihen, mitä jokainen itsenäinen valtio raha- ja talouspolitiikassaan tarvitsee: oikeus luoda vaihdon välineitä, rahaa omilla päätöksillään. Sitten valuuttaunionin perustamisen tämä mahdollisuus on enää Euroopan Keskuspankilla, valuuuttaunionin jäsenmaat ovat luovuttaneet tämän oikeuden EKP:lle, keskuspankille. Euroopan Keskuspankki ei puolestaan voi tukea suoraan valtioita - se on kielletty Maastrichtin sopimuksessa jo ennen Suomenkin Euroopan Unioniin liittymistä vuonna 1992.

Miksi valtioiden, muodollisesti demokratiakriteerit täyttävien ja kaikkia maan kansalaisia edustavien elinten tukeminen on kiellettyä? Pelkona on tietääkseni ollut se että valtiot eivät saadun kokemuksen mukaan osaa käyttää rahaa oikein vaan päästävät liikkeelle inflaatiokierteen. Yritys- ja pankkimaailman holtiton pääomien käyttö ei näytä estävän sitä, että EKP tukee edelleen estottomasti pankkeja, vakuutuslaitoksia - ja näiden kautta yrityksiä, joiden tehtävänä on lisätä työn tarjontaa. Yhdessä globaalin kilpailun kanssa tämä muodostaan kuitenkin umpikujan: kun palkkoja ei voida nostaa ja ostovoimaa sitä kautta sopimuksin tasaisesti lisätä, yritykset eivät uskalla käyttää rahaa investointeihin vaikka pääomaa olisikin käytössä. Tämä muodostaa ns. tarjontatalouden ytimen; se toinen vaihtoehto olisi käynnistää suuria julkisia investointeja infrastruktuuriin, palveluihin ja uusiin hyvinvointi- ja sivistysvaltion tehtäviin. Tarjontatalouden pystyssäpitämisen edellyttänän toimet on viety jo äärimmilleen, mm. takausvastuiden kautta yritys- ja pankkimaailmnan holtiton, odotusarvoihin perustuva keinottelu ja mielikuvituksellinen kahmiminen on onnistuttu kääntämään valtion, siis kansalaisten vastuiksi tunnettuine seuraamuksineen, joista kärsivät tällä hetkellä eniten Välimeren maat mutta joiden kohtalo saattaa hyvää vauhtia levitä koko Unionin alueelle.

Eurooppa on sairas, se on aneeminen, sen suonta on isketty yli voimavarojen - ja paranemista kansakuntina ei ole näkyvissä. Rikas eliitti ei kykene pääomineenkaan Eurooppaa pelastamaan - rahat ovat yksinkertaisesti tehottomina ja vailla käyttöä väärissä paikoissa. Edes rahan tekeminen odotusarvojen kautta rahalla ei tahdo katkerien opetusten ja kokemusten jälkeen onnistua, vaikka mm.superkomissaari Katainen joutuu sen varaan investointihankkeensa pääosin perustamaan. Ei taida onnistua - kysyntäaneeminen Eurooppa ei jaksa enää toipua konservatiivisten tropien voimin.

Seitsenpäinen lohikäärme

Euroopan Unioni käy henkistä taistelua monilla rintamilla; kysymyksessä on rauha ja demokratia – nuo toisen maailmansodan jälkeen ja sen karvaista opetuksista kasvaneet keskeiset yhteistoiminnan ja elämäntavan periaatteet. Juuri eilisessä kokouksessa Riikassa Euroopan Unionin valtionvarainministerit kävivät keskustelua yhdellä noista rintamista. Kysymys on odotusarvoisen finanssipolitiikan seurauksista.

Siinä talouspoliittisia taivaita tavoitelleet pankit ja investointilaitokset lainasivat mielikuvitusrahaa työpaikkojen toivossa investoineille yrittäjille ja muille toimijoille, valtioiden toimiessa näiden uutta lupaavien hankkeiden takaajina. Uutta ei syntynyt, mutta velkaa tuli ja samalla kasvava määrä velkojen korkoja. Kreikka ja kumppanit maksavat näitä velkoja lähinnä suurille saksalaisille ja ranskalaisille pankeille troikan, ”instituutioiden” (Euroopan Unioni, IMF ja EKP) toimiessa rahoittajana ja mm. Kreikan yhteiskuntapolitiikan armottomina kiristäjänä. Puhutaan austerity-politiikasta, riistämisestä joka ajaa kansan köyhyyteen ja pirstoo yhteiskunnan rakenteet. Tämä politiikka repii sisältäpäin koko Euroopan Unionia. Valtavirtaisen talouspolitiikan vastustajat pitävät vaihtoehtoista politiikkaa mahdollisena ja tietenkin myös vaativat sitä. Jos hiljaisia signaaleja halutaan kuunnella, tässä olisi yksi ehdottoman tärkeä paikka sellaiselle.

Runsas vuosi sitten avautui toinen henkisen taistelun rintama itään, suhtautumisessa Ukrainaan ja Venäjään. Euroopan Unioni oli jo vuosia tavoitellut jäsenyyttä valmistelevaa liitännäissuhdetta Ukrainan ja EU:n välille ja tammikuussa 2014 silloinen Ukrainan laillinen hallitus pääsi ottamaan sopimusluonnokseen kantaa. Tuo uusi arkkitehtuuri sivuutti vanhat sopimukset ja niiden mukaiset rakenteet suhteessa Venäjään ja edellytti uutta, EU:n toimintapolitiikkaan suuntautunutta asennoitumista itse asiassa kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla.
Perinteiseen Venäjä-yhteistyöhön suuntautunut hallitus hylkäsi tämän sopimusluonnoksen, alkoivat Maidanin aukion mielenosoitukset ja seurasi niiden pohjalta tapahtunut väkivaltainen vallanvaihto. Presidentti Janukovitsh pakeni Venäjälle ja Maidanin aukion joukot ottivat vallan enemmän tai vähemmän verisessä, lännen tukemassa vallankaappauksessa. Sekasortoisen tilanteen keskellä Venäjä valtasi Krimin niemimaan, jonka seurauksena Euroopan Unioni alkoi demokratian ja kansainvälisen oikeuden nimissä asettaa sanktioita yksityisille, Venäjän johtoa lähellä oleville poliittisille toimijoille. Toimien oikeutuksesta käydään molemmin puolin rintamaa henkistä sotaa, jonka loppua ei ole näkyvissä. Venäjän suunnitelmat kilpailevan talousalueen rakentamiseen on pirstottu ja vastapainoksi luonnorikkauksistaan ja ennenkaikkea energiastaan tunnettu Venäjä asettaa ehtoja omille toimituksilleen. Olitpa puolesta tai vastaan, niin tämä henkinen taistelurintama on ja pysyy eikä merkkejä sen sulamisesta ole näkyvissä.

Tänä keväänä on yhä selvemmin avautunut kolmas taistelurintama, jossa ei ole kysymys pelkästään henkisestä vaan sanan todellisessa merkityksessä myös fyysisestä olemassaolosta. Afrikan maista tulvii pakolaisia Pohjois-Afrikkaan ja sieltä edelleen merelle kohden Eurooppaa Italian ja myös muiden välimeren maiden kautta. Euroopan Unioni valmistautuu sotaa muistuttaviin toimiin varjellakseen rajojaan ja käännyttäkseen tämän päivän merirosvouksen uhreiksi joutuneet pakolaiset takaisin matkalle läpi Saharan, jonne varmaankin satoja ja tuhansia pakolaisia menehtyi jo ennen Välimerelle pääsyään. Sodankaltaisten toimien sijasta olisi vaadittu suurimittaista tietotaidon ja osaamisen rakentamista Afrikan maissa niin ettei sieltä olisi ollut tarvetta lähteä tuolle hirvittävälle ja täysin epävarmalle vaellukselle. Sellaista poliittista valmiutta ei Euroopan Unionista ole löytynyt ja uusi, ihmisuhreja vaativa rintama etelän suuntaan on tosiasia.

Neljännen rintaman muodostavat markkinahenkisen Euroopan ja lännen valmistelemat vapaakauppasopimukset, joista yksi viimeisimmistä koskee myös Afrikan maita. Niitä ollaan valjastamassa vapaakaupan nimissä tuotantoalueiksi eurooppalaisille ja läntisille markkinoille. Samat ongelmat kuin mitä on USA:n (TTIP) ja Kanadan (CETA) kanssa työn alla olevissa sopimuksissa toistuvat Afrikan ja Tyynen meren alueeseen suuntautuvassa vapaakauppasopimuksessa. Vapaakauppasopimusten lupaillaan tuovan työtä ja toimeentuloa, halvempia hintoja ja sitä kautta lisääntyvää hyvinvointia. Ankara kilpailu näyttäisi kuitenkin merkitsevän työtä vailla pysyvää toimeentuloa, sosiaalista turvaa ja armotonta kilpailua palkkojen, työehtojen, ympäristön ja sosiaalisen rakenteen kustannuksella. Kysymys on tälläkin rintamalla jatkossa elämästä tai kuolemasta ja todennäköisesti yhä hurjemmista pakolaisvirroista.

Viidennen rintaman taustalla ovat Euroopan Unionin vapaakauppahankkeet ja niiden kautta tuleva uhka eurooppalaiselle demokratialle. Hyvinvointia, infrastruktuuria ja kaikille tarkoitettuja palveluja on vuosikymmeniä rakennettu hallinnoltaan avoimien yhteiskunnallisten instituutioiden varaan. Jokainen julkisen sektorin työpaikka ja tehtävä on syntynyt yleisillä, yhtäläisillä ja salaisilla vaaleilla valittujen luottamushenkilöiden ja niiden varaan muodostettujen elinten toimesta.
Euroopan Unionin yhteismarkkinoiden seuraava askel – mikäli vapaakauppasopimukset astuvat voimaan siinä pelätyssä muodossa josta on tihkunut tietoja – merkitsee markkinaehtoisuuden syvenemistä diktaatiksi, jossa markkina-alisteisuus on keskeinen piirre. Etusija on aina kaupallisilla toimijoilla ja julkinen aloitteellisuus muuttuu alisteiseksi ja pahimmassa tapauksessa jopa rangaistavaksi suhteessa yksityiseen. Oikeudenkäyntiprosesseja on jo nyt meneillään useita kymmeniä, joissa yksityiset toimijat vaativat korvauksia mnenettämistään toiminta-asemista.

Poliittinen seuraus esimerkiksi kansanvaltaan ja avoimeen toimintatapaan perustuvan pohjoismaisen hyvinvointimallin kannalta on musertava; tämä pohjoismaisen sosialidemokratian luomus muuttuu vapaakauppasopimusten myötä markkina-alisteiseksi, toissijaiseksi ja pahimmillaan rangaistavaksi rakenteeksi. Sosialidemokraateista tulee Mika Waltarin kielikuvaa käyttääkseni modernin ihmiskunnan vihollisia. Tässä käydään suurta henkistä taistelua Euroopan Unionin keskeisestä lähtökohdasta, demokratiasta. Akatemiaprofessori Martti Koskenniemi on kiinnittänyt tähän useissa eri yhteyksissä huomiota. Euroopassa on käynnissä valtavat mittasuhteet saanut protestiliike vapaakauppasopimusten pelottavaa jyrää vastaan.

Ajan kuvaan kuuluu demokraattisten rakenteiden, mm. kansalaisjärjestökentän rapistuminen ja – siltä näyttää – korvautuminen ylhäältä päin luoduilla ”kokoavilla” rakenteilla, jotka kaikki alistetaan keskinäiselle kilpailulle, siis yhdelle ainoalle arvolähtökohdalle entisen moniarvoisuuden sijasta. Ällistyttävää on että edes korkean koulutuksen saaneet toimijat ja asiantuntijat europarlamentaarikoista puhumattakaan eivät osaa kiinnittää huomiota tähän ”suuruuden ekonomian” nimissä tekeillä olevaan demokraattisten oikeuksien karsimiseen. Kun kansalaisjärjestöjen kautta tapahtuva kasvu yhteisyyteen, aktivisuuteen, osallistumiseen ja vastuunottoon katkaistaan, se ei lupaa hyvää tulevan ajan kansalaistaidoille ja yhteiskunnalliselle tietoisuudelle. Tunnusomaista tälle kehitykselle on se, että vanhat ihmiset – ne jotka oppivat järjestötoiminnalle tärkeitä taitoja – ottavat viimeisillä voimillaan vastuuta järjestöistä ja jopa puolueista – joiden varaan demokratian pitäisi viime kädessä rakentua. Tämä henkinen taistelurintama on todellinen, mutta kilpailu- ja kulutusyhteiskunta ei tunnista tapahtumassa olevaa romahdusta.

Jos lisään vielä yhden uhkan ja taistelurintaman tähän kokonaiskuvaan, niin mielikuva seitsenpäisestä lohikäärmeestä täydellistyy: se on yhteiskuntien polarisoituminen, rikkauksien keskittyminen, köyhyyden, prekariaatin ja näköalattomuuden yleistyminen ja yhteiskunnallisen arvaamattomuuden todennäköistyminen sekasorron kasvaessa. Tilanne ei ole kenenkään hallinnassa, ei markinoiden, ei populististen kansanliikkeiden eikä myöskään vanhojen, vahvempia yhteiskunnallisia rakenteita haikailevien. Epämääräinen, useilla rintamilla käytävä henkinen taistelu, joka saa yhä ilmeisemmin myös fyysisiä muotoja, jatkuu.
Seitsenpäinen lohikäärme, tarua vai totta? Euroopan Unionin sisäistä kehitystä ja kamppailua seuratessa alkaa tuntua siltä että se on mitä suurimassa määrin totta.
Lisäys 9.4. 2016:
Huhtikuun alkupuolla 2016 nousi keskusteluun ns. "Panamapaperit", jotka kertovat yhden veroparatiisin sisälle kätketyistä, veronkiertoon ja yksityiseen, erilaisista lähtökhdiosta tapahtuvaan voitontavoitteluun perustetuista Off Shore yrityksistä. Tämä on myös yksi piirre tämän seitsenpäisen, uusliberalistisen ja markkina-alisteisen Euroopan Unionin lähestymistapaa vahvistaen sen taloudellisesti moraalitonta Minotaurus-ilmettä:
""Ei mitään hatun alle piiloon..." OECD:n mukaan veroparatiisin - jonne ns. off-shore sijoituksia tehdään - määrittää kolme keskeistä tekijää: 1) Olemattomat tai vain nimelliset verot. Lisäksi alueet tarjoavat mahdollisuuden välttää veroja myös sellaisille henkilöille, jotka eivät asu alueella. 2) Puutteellinen tietojen vaihto. Alueiden lait ja hallintokäytännöt tavallisesti salaavat liiketoiminnan tai ihmisten tiedot muilta veroviranomaisilta.
3) Avoimuuden puute. OECD:n mukaan lakeja pitäisi soveltaa avoimesti ja johdonmukaisesti. Jos yksi alue salaa tietoja, eivät muiden alueiden veroviranomaiset voi soveltaa lakejaan tehokkaasti tai reilusti.
Itävaltalaisen Der Standard lehden mukaan varovaisten arvioiden mukaan veroparatiiseihin on kätketty jopa 35 000 mrd dollaria. Yksin Panamassa on n. 350 000 postilaatikkofirmaa, jotka on pääsääntöisesti perustettu veronkiertoa ja varojen piilottamista varten. Panama ei ole kuitenkaan suurin veroparatiisi, suurempia on mm. Hongkong ja Brittiläiset neitsytsaaret - joka ironista kylläkin kuuluu OECD:n ns. "valkoiselle listalle", siis muodolliset lailliset ehdot täyttävien maiden joukkoon. Itävaltalainen lehti vaatii että mitään sijoituksia ei saa jättää piiloon "hatun alle".

Lisäys 17.4. 2016:
Friedrich Ebert Stiftung - vuonna 1925 perustettu saksalainen sosialidemokrattinen säätiö, julkaisi helmikuussa 2016 pdf-pamfletin Euroopan Unionin massiivisista haasteista tästä eteenpäin ja kansalaisten näkemyksistä näihin haasteisiin vastaamisesta. Siinä julkaistussa taulukossa Suomi kuuluu taloudellisessa kehityksessään kolmanteen eli alimpaan ryhmään, samaan jossa ns. PIIGS-maat (Portugali, Italia, Irlanti, Kreikka ja Espanja) ovat. Suomi on pudonnut pois jopa keskiryhmästä, jossa on nähtävissä merkkejä taloudellisesta toipumisesta.

Lisäys 16.2. 2018
Saksalaisen arvostetun, viikottain ilmestyvät  Der Spiegel -lehden haastattelussa ulkoministeri Sigmar Gabriel nostaa vielä yhden uuden ja suuren uhkan Euroopan Unionin menestymiselle. Kysymys on sinänsä hyväksyttävästä kilpailusta ja kaikkein voimakkaimmasta Euroopan haastajasta - Kiinasta. Kiinalla on resursseineen ja toimintatapoineen maailmanlaajuinen strategia, jolla se toimii Afrikassa, Itä-Euroopassa ja ylipäätään ns. kolmannessa maailmassa - ja myös Euroopassa. Esimerkiksi Suomessa Kiina rakentaa puuta bipojalostavaa tehjdasta Kemiin, ilmeiusesti samantapaista kuin joka juuri on saatui valmiiksi osin Euroopan Unionin ja EKP:n määrällisellä tuella Äänekoskelle. Euroopan Unionin globaali kilpailustrategia ei käyttää muiden mantereiden edullisempaa työvoimaa hyväkseen ja samalla köyhdyttää omaa mannerta - tulothan menevät kansainvälisten yritysten omiin laareihin ja odotusarvoiseen politiikkaan. Jopa näiden yritysten kotipaikasta euromaat käyvät keskenään kisaa - armotonta verokilpailua -  mikä edelleen syö sitä hyötyä jota globaalista kilpailusta pitäisi saada.

Lyhyesti: kaikki nämä suuret, makrotason haasteet edellyttäisivät Euroopan Unionilta kokonaan toisenlaista talous- ja rahapolitiikkaa, jotta näihin suuriin haasteisiin voitaisiin vastata. Pitäisi pystyä välittämään turvallisuutta, yhteistyötä, visiota maailmanlaajuisesta yhteisestä hyvinvoinnista. Pitäytyminen pelkästään markkinavaihtoehdon määrälliseen elvyttämiseen ja siihen irrationaaliin uskoon että yhdellä siivellä voi lentää, antaa lisäpointta Sigmar Gabrielin haastattelussa esittämälle pelolle Euroopan jäämisestä täysin kansainvälisen kehityksen kelkasta.

Jonkun olisi rohjettava nostaa kissa pöydälle ja todeta: Euroopan Unionin ja EKP:n toimintaa ohjaava konsolidoitu peruskirja on avattava ja sitä on näiden valtavien haasteiden edessä yksimielisesti ja konsensuksella muutettava niin, että aito sekatalousjärjestelmä, valtiot investoiden ja markkinat tuotteistaen yhdessä nostavat maanosan kylmän sodan ja ideologisen vastakkainasettelun aiheuttamasta traumasta. Vain täten voidaan läntisen arvoyhteisön politiikkaa tervehdyttää  ja ryhtyä katselemaan yhdessä eteenpäin.

Lisäys 12.3. 2018
Pullon henki
Maaliskuun 2018 alussa USA:n presidentti Trump on ilmoittanut massiivisista, jopa 25 prosentin  tulleista teräksen ja alumiinin tuonnille ja tänään 12.3. 2018 35. prosentin tulleista saksalaisille autoille. Vapaakauppasopimusten verkosto alkaa repeillä ja tekee sen täysin odottamattomalla tavalla: vapaakauppasopimusten reilu peli ei riitäkään USA:lle. Ei riittänyt sekään että yritykset saavat vapaakaupassa ensisijaisen roolin suhteessa demokraattiseen valtioon ja sen laitoksiin. Paljastuu, että koko vapaakaupan tavoitteet ovat paitsi ideologisia suhteessa demokraattisen valtioon ja yksityiseen voitontavoitteluun, myös pohjimmiltaan amerikkalaisen protektionismin suojaksi ajateltu maailmanlaajuinen verkosto. "America first" ei näytä toteutuvankaan läntisen arvoyhteisön järkähtämättömien, henkiseen kallioon hakattujen periaateiden muodossa. Jotta perimmäiset ja todelliset tavoitteet toteutuisivat, USA on presidenttinsä Trumpin johdolla aloittamassa kauppasotaa, joka uhkaa romuttaa luottamukselliset suhteet ja niiden varaan rakennetut, reiluksi peliksi ja vapaaksi kilpailuksi oletetut rakenteet.

Euroopan Unioni on nyt joutumassa käymään taistelua uudella ja odottamattomalla rintamalla. Kauppasota on vaarassa nousta politiikan uudeksi muodoksi. Kun tiedetään että sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua, avautuu uusi vihamielinen rintama Euroopan Unioninkin ratkaistavaksi. Ongelmia on paljon ja olen jo aikaisemmin puhunutkin "seitsenpäisestä lohikäärmeestä", joka joutuu nyt kehittämään uuden, tultasyöksevän pään puolustautuakseen kauppasodassa.

Saksa on joutumassa terästeollisuuksineen, pitkälle kehittyneine  teknologioineen ja autoteollisuuksineen erityisellä tavalla tämän vaarallisella tavalla uhkaavan kauppasodan keskiöön. Jos uusi koalitiohallitus jatkaa konservatiivisen CDU:ta edustavan entisen valtionvarainministerin Wolfgang Schäublen linjoilla, kovenevat autoritaariset otteet ovat mitä todennäköisin tapa yrittää ratkaista saksalainen ja eurooppalainen ongelmavyyhti. Valtionvarainministeriksi on kuitenkin nyt nousemassa Olaf Scholze, sosialidemokraattisen SPD:n väliaikainen puheenjohtaja, tässä tehtävässä  huhtikuulle saakka. Hän on onnistunut erinomaisesti Hampurin pormestarina. Hänelle aukeaa nyt historiallinen paikka löytää uudentyyppisiä ratkaisuja sekä tähän että moniin muihinkin konservatiivisen ja uusliberaalin poliittisen toimintastrategian aiheuttamiin älyttömiin - irrationaaleihin - ongelmiin.

Sekä Saksa että Eurooppoa voisi näyttää kokonaan toisenlaiselta, jos olisi kykyä uuteen asennoitumiseen. Euroopan ei tarvitse olla niin avuton kuin miltä nyt näyttää.
Juuri nyt olisi tärkeä hetki katsella uudelleen Euroopan Unionin toimintatapaa, sen talous- ja rahapolitiikkaa - ja vastata vaihtoehtoisella tavalla sekä alkavaan kauppasotaan että muihinkin Unionin suuriin ongelmiin. Euroopan Unionin konsolidoitua peruskirjaa olisi muutettava yksipuolisesta, markkinoihin suuntautuvasta ja sille ehdollistetusta finanssipolitiikasta sekatalouden, siis myös demokraattisen valtiokoneiston avaamien mahdollisuuksien suuntaan. Tämä mahdollisuus on nykyisissä peruskirjoissa ja mm. Maastrichtin sopimuksessa rajattu mahdollisimman ahtaalle. Euroopassa valtiot alkavat yhä enemmän muistuttaa ravinnon puutteessa kehittymättömäksi jäävää sikiötä. Myös valtiot olisi saatava määrällisen elvytyksen piiriin; olisi aloitettava massiivinen sosiaalisen Euroopan rakennustyö sen määrällisen elvytyksen tyyliin, joka vuosina 2014-2018 on suuntautunut vajaatehoisena ja epätasapainoisena yritysmaailman hankkeiden tueksi. Tuota vaihetta voitaisiin presidentti Rooseveltin amerikkalaisen 1930-luvun mallin mukaan kutsua otsikolla New Deal 2.0.

Uusi asennoituminen vaatii eurooppalaisen valtaenemmistön, valistuneiden porvareiden pragmaattista ja ennakkoluulotonta heräämistä uuteen aikaan. Neuvostokommunismia ei tarvitse enää pelätä, demokraattinen, jälkikeynesiläiseeen finanssi- ja rahapolitiikkaan nojautuva uusi asennoituminen voi avata Pandoran lippaan. Euroopan Unionin perussopimuksella pulloon pantu eurooppalainen hyvä henki on päästettävä tekemään ihmeitä. Kauppasotaan ei tarvitse vastata yhtä suurella hulluudella. Eurooppalaiselle teräkselle, alumiinille ja saksalaisille autoillekin riittää markkinoita omassa maanosassa ja joka tapauksessa itseriittoisen Amerikan ulkopuolella.

Baabelin torni

Suomessa on tänään vaalipäivä. Keskusta johtaa gallupeja, Kokoomus, perussuomalaiset ja sosialidemokraatit käyvät melko tasaväkistä kamppailua seuraavista sijoista. Kolme näistä neljästä on hengeltään konservatiivisia, porvarillisia puolueita, sosialidemokraatit on television jälkiviisaiden Kalle Isokallionkin mukaan sosialistinen puolue. Totta on, kuuluhan se Euroopan parlamentissakin Sosialistien ja demokraattien parlamenttiryhmään ja pyrkii ainakin jossain määrin vaihtoehtoiseen talous, yhteiskunta- ja turvallisuuspolitiikkaan.

Konservatiivinen enemmistö Euroopan Unionissa tarkoittaa - on tarkoittanut jo pitkään - markkinaehtoista lähestymistapaa Euroopan tulevaisuuden ja harjoitetun politiikan tuloksena syntyneiden kriisien ratkaisemiseen. Suomalaisessa keskustelussa se tarkoittaa yritystoiminnan edellytysten parantamista ja kasvun edellytysten luomista yritystoiminnan varaan. Kun Suomi jo väestöpohjansakin vuoksi on pieni kulutusalue ja ostovoimaltaan - markkinoiden edellyttämän kilpailussa pärjäämisen vuoksi - pysähtynyt, panokset on suunnattu viennin edellytysten parantamiseen.

Parhaat palat tässä kilpailussa vie Euroopan talousmoottori Saksa ja oikeastaan kaikki muut käyvät kamppailua omien erityisosaamisalueidensa avulla mahdollisuuksiensa mukaan, Suomi siinä yhtenä mukana. Viime aikoina emme ole oikein pärjänneet kansakuntana tässä menossa muuten kuin eräiden jo kansainvälistyneiden yritysten osalta. Kone, Nokia ja kumppanit porskuttavat, rahaa tulee - mutta se on vain vähäiseltä osin tuottamassa työpaikkoja kotimaahan. Viennin kautta maan talouden parantaminen edellyttäisi taianomaista harppausta eteenpäin - sellaista ei nyt kuitenkaan ole näkyvissä.

Markkinaehtoisuuden pohjalta edetään mitä todennäköisimmin myös vaalien jälkeen. Se tarkoittaa yhteistä hyvinvointia ja sen toiminnallisia jäseniä heikentävää ja rampauttavaa säästöpolitiikkaa - ja lisää tukia yritysten kilpailuedellytysten vahvistamiseen. Mukaan on tulossa Euroopan Unionin taholta vielä uusia lisäelementtejä, ennenkaikkea päätöksentekoasteelle tulevien uusien vapaakauppasopimusten muodossa. Ne tarkoittavat yritystoiminnan aseman vahvistamista oletetun kasvun moottorina ja etuoikeutetun aseman varmistamista yrityksille myös palvelujen tuottajana. Onko tässä jotakin uutta?

Jo Maastrichtin sopimuksessa ja Euroopan valuuttaunionin luomisessa ajatus yritysvetoisesta Euroopasta oli vahvasti läsnä. Valtion kasvulle ja velkaantumiselle asetettiin tiukat rajat ja mahdollisuus keskuspankkivetoiseen, julkisen vallan kautta tapahtuvaan yhteiskunnalliseen rakennustyöhön rajattiin pois kieltämällä tämä sosialismia, kommunismia ja myös pohjoismaista hyvinvointimallia muistuttava etenemistapa kokonaan. Maastrichtin sopimuksen myöhemmässä käsittelyssä näiden rajojen rikkominen tehtiin rangaistavaksi. Euroopan Unioni ei ole tässä lähtenyt Unionin sisällä rangaistusten suuntaan liikkeelle kuin kaikkein velkaisimpien maiden osalta, mutta kansainvälistä finanssivalvontaa harjoittavat yritykset ovat luokituksineen tässä aktiivisesti ja ilmeisen vaikutusvaltaisesti mukana. Kysymys näiden osalta ei ole kuitenkaan demokraattisten rakenteiden kautta tulevasta valvonnasta vaan yritysintresseihin perustuvasta piiskaamisesta.

Siis onko tässä jotakin uutta? Uutta on markkinoiden etuoikeutetun aseman muuttuminen markkinaehtoisesta markkina-alisteiseksi, siirtyminen suositusluontoisesta ehdottomaksi diktaatiksi siirtyvään malliin. Uuden yhteiskunnan rakentaminen julkisten, kansanvaltaisten hallinnoitujen laitosten varaan ei ole enää mahdollista muuten kuin pyytämällä markkinoita tukevalta enemmistöltä lupa tällaisen toiminnan toteuttamiseen. Unionin tasolla suora hankkeiden julkinen tukirahoitus on mahdollisuutena suljettu kokonaan pois. Ajankohtainen yksityiskohta on Kreikan tekemä sopimus Venäjän kanssa kaasuputken rakentamisesta Kreikan kautta Eurooppaan. Siinä Venäjä tukee Kreikan valtiota - tällainen ei ole tämän päivän Unionissa eikä nykyisillä rakenteilla mahdollista. Samalla tuo sopimus osoittaa, että utopia vahvasta, hyvinvointia generoivasta valtiosta elää edelleen. En usko erehtyväni kun totean että Kreikan toimintatapa Unionissa tuomitaan - vaikka tosiasiassa nykykriisin voittamiseksi Unionin olisi jo aikoja sitten pitänyt muuttaa perusrakenteitaan valtiojohtoisen elvyttämisen suuntaan.

Markkina-alisteinen yhteiskunta on kuvattu hyvin talousteoriassa ja keskeinen, klassinen pääoman ja sen vallan kuvaaja on tietenkin Karl Marx ja muutkin radikaaliin humanismiin yhteiskuntakritiikkinsä rakentaneet. Uutena, tämän vuosituhannen piirteenä markkinavetoiseen ajatteluun on tullut piirre, jonka mukaan mielikuvituksella ja odotusarvoilla voidaan markkinoilla tehdä lisää rahaa. Tällä mielikuvituksen ja ihmisen irrationaalin visioinnin tuotteella on kyllä jo juuret vanhassa testamentissa. Ihmiset uskoivat kykenevänsä rakentamaan tornin, joka ulottuisi maasta Jumalan luo taivaaseen. Tällaista röyhkeyttä Jumala ei kuitenkaan sallinut, vaan suuttui ja sekoitti ihmisten kielet niin että he eivät ymmärtäneet toisiaan ja Baabelin torni jäi rakentamatta. Tämän päivän kristillinen yhteisö - sen nimissähän myös maailmaa rakennetaan - ei ole lukenut ymmärryksellä tuota oppikirjaa, johon ilmeinen vaalivoittajakin vanhoissa vaalimainoksissaan vakaumuksensa rakentaa. Markkinaehtoinen, todellisuudesta irtioton saanut pääomavalta rakentaa edelleen varoituksista huolimatta tuota nykyajan Baabelin tornia, yhtenä kotikaupunkinaan toinen B:llä alkava Euroopan ja maailman valtakeskus.

Vastakkain siis ovat yhtäällä elävä, omaa elämäänsä ja aikaansa rationaalisesti hallinnoimaan pyrkivä elävä ihminen ja toisaalla pääoma, kuollut raha joka on ottamassa yhä selkeämmin määräävän aseman tänään vaaliuurnille menevien ja heidän lastensa maailmassa. Kun konservatiivijohtajamme eri tavoin vakuuttavat humanismiaan ja ihmisen puolella olemistaan, he kuitenkin asettavat ilmeisesti kaiken toivonsa tuon tämän vuosituhannen alun Baabelin tornin rakentamiseen. Vakuuttaessaan humanismiaan he puhuvat vastoin todellista arvomaailmaansa. Radikaalin humanismin juuresta löytyy aina ihminen itse.

Minusta näyttää siltä että demokratian varaan rakennettu yhteiskunta saa hoitaa vaalit miten parhaiten taitaa, vaikka sinnekin markkinat ovat suosikkeineen tunkeutuneet. Toinen, sekin vahvasti markkinoiden varaan rakennettava elementti on sotakoneisto, jonka välineet nekin markkinat tuottavat. Hyvinvointi on tästä eteenpäin yhä vahvemmin markkinoiden, osamaksuksi kelpaavien palvelusetelien, kaupallisesti toimivan, yhteiskunnallista arvottamista rajaavan median ja asennemaailman armoilla.

Mitä seurauksia tällä on toimintatapaani ihmisenä ja poliitisena olentona, siihen joudun palaamaan vaalien jälkeen.

Kuuta osoittava sormi?

Kuuta osoittava sormi - ei ole kuu vaan sormi, mistä tällainen nimi on tullut blogieni otsikoksi? Olen käyttänyt tuota ilmaisua jo pitkään ja sillä on ollut minulle suuri merkitys, ehkä yksi kaikkein tärkeimmistä vaatiessani sekä itseltäni että muilta demokratiaa elämäntapana ja valtiollisen, yhteiskunnallisen elämän muotona. Selatessani pääsiäislukemista kirjahyllystäni satuin löytämään tuon sanonnan minulle paljastaneen henkilön ja kirjan. Kysymys on - kenestäpä muusta - Erich Frommista ja hänen äärimmäisen mielenkiintoisesta Vanhan Testamentin ja juutalaisen perinnön tulkinnasta. Lainaan tähän tuosta kirjasta omana käännöksenäni juuri tätä ilmaisua avaavan osuuden:

Sillä että ajatus, inhimillisen kokemuksen kuvattu ilmaus on taipuvainen muuttumaan ideologiaksi saa perusteensa ei ainoastaan ihmisen pelosta luovuttaa itsensä täysin kokemukselle, vaan myös koko kokemuksen ja ajatuksen luonteen välisestä suhteesta, siis käsittellistämisestä. Kuvaus ei voi koskaan ilmaista tarkasti sitä kokemusta johon se viittaa. Se osoittaa sitä, mutta se ei ole se. Se on, kuten Zen Buddhalainen sen ilmaisee, "sormi joka osoittaa kuuta - ei ole kuu".Henkilö saattaa viitata kokemukseensa käsitteellä tai kuvauksella a tai tunnuksella x; ryhmä a henkilöitä saattaa käyttää kuvausta a tai tunnusta x painottaakseen kokemusta jonka he jakavat. Tässä tapauksessa, jopa silloin kun kuvaus ei ole vieraantunut kokemuksesta, kuvaus tai käsite on vain likiarvoinen, pääpiirteittäinen ilmaus kokemuksesta. Tämä on välttämättä näin, koska kenenkään henkilön kokemus ei ole identtinen toisen vastaavan kanssa; se voi vain lähestyä kuvauksena tuota kokemusta riittävästi niin, että se sallii yhteisen käsitteen tai tunnuksen käyttämisen. (Tosiasiassa, myöskään yhden ihmisen kokemus ei ole koskaan täysin identtinen saman henkilön kokemukselle eri tilanteessa, koska kukaan ei ole täsmälleen sama kahdessa erilaisessa elämäntilanteessa). Kuvauksella ja tunnuksella on se suuri merkitys että ne sallivat ihmisten kommunikoida kokemuksistaan; niillä on se valtava haittapuoli että ne sallivat käyttää itseään helposti myös vieraantuneessa tarkoituksessa.

On myös toinen tekijä joka mahdollistaa vieraantumisen ja "ideologisoinnin" kehittymisen. Se näyttää olevan inhimillisen ajattelun sisäinen taipumus pyrkiä systematisointiin ja täydellisyyteen. (Yksi perustekijä tähän taipumukseen piilee ihmisen varmuuden hakemisessa - mikä on ihan riittävän ymmärrettävää ottaen huomioon ihmisenä olemisen epävarmuuden.) Jos me tiedämme joitakin palasia todellisuudesta me haluamme täydentää sitä tavalla että siitä "tulee järkevää", systemaattista. Mutta johtuen koko ihmisenä olemisen luonteesta meillä on aina ainoastaan "pirstoutunutta" tietoa eikä koskaan täydellistä sellaista. Se mitä olemme taipuvaisia tekemään on työstää jonkinlaisia täydentäviä osia lisätäksemme ne käytössämme oleviin tiedonpalasiin tehdäksemme niistä kokonaisuuden, järjestelmän. Tästä johtuen laadullinen tietoisuus siitä mitkä ovat tiedonpalasia ja mitkä ovat itse kehittämiämme lisäosia puuttuu varmuudentunteen tavoittelemisen intensiivisyyden vuoksi.

Tämä prosessi on säännönmukaisesti nähtävissä myös tieteen kehityksessä. Monet tuntemamme tieteelliset järjestelmät ovat sekoitus todellista näkemystä todellisuudesta lisättynä kuvitteellisilla lisäosilla joiden tarkoituksena on saada aikaan systemaattinen kokonaisuus. Vain kehityksen myöhäisemmässä vaiheessa on selvästi havaittavissa, mitkä olivat todella osasia todellisesta tiedosta ja mitkä lisättyä pehmustusta järjestelmän suuremman uskottavuuden aikaansaamiseksi. Sama prosessi tapahtuu poliittisessa ideologiassa. Kun Ranskan porvaristo taisteli Ranskan vallankumouksessa oman vapautensa puolesta, se eli kuvitelmassa että se oli taistelemassa universaalin vapauden ja onnellisuuden puolesta ehdottomana - ja siksi kaikkiin ihmisiin sovellettavana periaatteena.

Uskonnollisten käsitysten historiassa näemme tapahtuvan saman prosessin. Aikana jolloin ihminen näki tietonsa pirstaleisena ja mahdollisuutensa rajallisena ratkaista inhimillisten voimavarojen täysi kehittyminen; kun hänestä tuntui että hän voisi yltää täyteen harmoniaan rakkauden ja järjen täydellä kehittämisellä sen sijasta että taantuisi takaisin osaksi luontoa eliminoimalla järkensä, hän antoi tälle uudelle visiolle, tälle x-kokemukselle monia nimiä: Brahman, Tao, Nirvana, Jumala. Tämä kehitys tapahtui kaikkialla maailmassa ajalla 1500-500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua: Egyptissä, Palestiinassa, Intiassa, Kiinassa ja Kreikassa. Näiden eri käsitteiden luonne riippui siitä taloudellisesta, sosiaalisesta ja kulttuurisesta perustasta ja niiden pohjalta kasvavista ajattelumalleista. Mutta x, tavoite tuli pian muotoiltua ehdottomaksi; järjestelmä rakennettiin sen ympärille; tyhjä tila täytettiin monilla mielikuvituksellisilla olettamuksilla, kunnes se mikä oli visiossa yhteistä, lähes katosi kussakin järjestelmässä tuotettujen mielikuvituksellisten lisäysten painon alle.

(Kirjasta "Teidän tulee olla jumalienne kaltaisia, radikaali vanhan testamentin ja sen tradition tulkinta, ei suomennettu, käännös tässä: Ilpo Rossi,)