Erosin eilen Talousdemarien Facebook-ryhmästä, ainakin toistaiseksi. Ryhmässä on yli 800 jäsentä, mutta kovin aitoa ja syvällistä keskustelua, sellaista jonka varaan voi rakentaa tulevaisuutta, ei syntynyt. Pahinta mielestäni oli se että ryhmästä puuttuivat sosiaalisen median tärkeydestä ja vaikutusmahdollisuuksista puhuvat sosialidemokraattiset vaikuttajat. Mistä tämä johtuu?
Eilisessä 21.3. 2015 lauantain ykkösaamussa valtionvarainministeri ja SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne ilmoitti kieltäneensä poliittista valtiosihteeriään Esa Suomista olemasta aktiivinen Facebookissa. Tämä oli loppuviikon postauksessaan pitänyt Stubbia sopimattomaksi seuraavan hallituksen pääministeriksi. Tässä Suominen ylitti sopivaisuuskynnyksen rajat vaikka poliittisten sisältöjen katsannossa Stubb ja kokoomusleiri edustavat sosialidemokratian kanssa yhteensopimatonta talousliberalistista ja markkinakylki edellä kulkevaa poliittista valtakulttuuria. Puhutaan valtavirtaisesta talousanalyysista, jota toitotetaan kaikkien informaatiovälineiden kautta päivästä toiseen. Se tapahtuu hyvin yksipuolisesti, vaihtoehdottomasti ja tällä hetkellä - ilmeisesti myös tästä eteenpäin - näköalattomasti, kuitenkin kiristyksiä kansalaisten elämään vaatien.
Puhutaan sopeuttamisesta, mikä tarkoittaa valtion velan vähentämiseen tähtäävää, "yli varojen" tapahtuvan talouskultuurin laittamista aisoihin. Tätä perustellaan aika usein vertauksella yksittäisen ihmisen talouskäyttäytymisellä ja vastaavanlaisella logiikalla valtion ja ylipäätään veroa kantavan yhteisön toiminnassa.
Siis, kun valtion budjetti on noin 100 mrd euroa ja velkaa on 60 mrd, ollaan juuri ylittämässä Euroopan Unionin Vakaus- ja kasvusopimuksessa määritelty raja. Sopimus otettiin käyttöön 1997 jotta finanssipoliittista kuria saataisiin kiristettyä ja ylläpidettyä EMU:ssa. Euron käyttöön ottavien jäsenmaiden on pystyttävä vastaamaan Maastrichtin sopimuksen kriteereitä. Valtion budjetti ei tämän sopimuksen mukaan saa velkaantua vuositasolla 3% enempää. Keskeiset EU-valtiot - ne jotka tätä budjettikuria olivat vaatimassa - eivät ole itse pysyneet ollenkaan näissä rajoissa.
Jos budjettia onnistutaan pienentämään niin, että sen loppusumma onkin esimerkiksi 90 mrd, muuttuu velan ja budjetin loppusumman suhde prosentitasolla entistä kurjemmaksi. Velkaa on silloin jo 66,6% budjetin loppusummasta. Jos vielä kiristettään vaikkapa 4 mrd ja budjetin loppusumma on 86 mrd, nousee velan suhteellinen osuus yli 70 %:n. Itävaltalainen talousteoreetikko Stephahn Schulmeister väittää, että keskeiset eurooppalaiset poliitikot eivät osaa päässälaskua ja että konservatiivien kurjistamispolitiikka perustuu ala-arvoisen matemaattiseen osamiseen.
Jos budjetin loppusummaa pystytään nostamaan 100:sta vaikkapa 120:een miljardiin, velan suhteellinen osuus kyllä nousee - jos kaikki otetaan velkana - 66%:iin, mutta samanaikaisesti työllisyyden myötä verotulot kasvavat huimasti, työllisyys paranee rutkasti ja itse velkaa kyetään hoitamaan järkevällä tavalla. Velan määrän pudottaminen vaatii vain kolmen miljardin velanlyhennystä ja samalla ollaan jo Maastrichtin kriteerien sisällä - tosin velkaantuminen on väliaikaisesti ylittänyt Maastrichtin sopimuksen 3%:n alijäämäasteen.
Mihin sitten työpaikkoja tulisi luoda? Yritysten tukeminen siirtää resursseja päätöksenteon ulottumattomiin, monesti jopa ns. talouden harmaalle alueelle. Yritykset eivät ole pakotettuja investoimaan kotimaahan ja viime vuosien massiiviset helpotukset ovat osoittaneet että saatuja rahoja ei ole sijoitettu investointeihin ollenkaan siinä määrin kuin mitä hyväuskoisesti ja kokoomuksen vakuuttelemana uskottiin. Sijoitukset on tehtävä julkiselle sektorille, jolla on veronkanto-oikeus, huutava puute taloudellisista resursseista, aivan valtava työvoimatarve lähes kaikilla toiminnan alueilla, kiitos toteutetun säästö-ja sopeutuspolitiikan. Siellä on tarve suuriin investointeihin, vanhan korjaamiseen ja kunnostamiseen. Julkisen sektorin palvelutehtävissä tarvitaan käsipareja, aitoa läheisyyttä ja empatiaa. Siellä maksetaan sopimusten mukaisia palkkoja ja noudatetaan myös muita sovittuja työehtoja koskevia määräyksiä. Julkisen sektorin työt tuovat välittömästi elämään laatua sen monissa eri muodoissa, ei ainoastaan odotusarvoisesti kuten yritystoiminta edellä liikkeelle lähdettäessä.
Yanis Varoufakis, Kreikan karismaattinen valtionvarainministeri on todennut, että meillä ei ole ainoastaan velkavuorta, vaan samalla kertaa sijoituskohteita hakeva rahavuori. Sijoittajat hakevat koko ajan kohteita, joissa odotusarvot voisivat toteutua ja joiden avulla pääomavuorta voitaisiin edellen kasvattaa. Tämä ei ole ongelmatonta, vaan uhkapelia jossa koko ajan on vaanimassa synteettisen rahan vaara. Sijoittamalla reaalitalouden ulkopuolisiin, rahan tuottamiseen rahalla tähtääviin kohteisiin kasvatetaan samalla uuden finanssikuplan vaaraa. Uusia finanssituotteita syntyy koko ajan lisää ja ne syntyvät lähes yksinomaan yksityiselle, kaupalliselle sekrorille.
Kysymys kuuluu, missä viipyvät julkisen sektorin vastaavat tuotteet? Kun olen puhunut julkisen sektorin rahoitusinstrumenteista, niin jo sanaa pidetään niin rumana että syvempi ajattelu loppuu siihen. Tosin SDP:n puoluekokous Seinäjoella 2014 hyväksyi Tapanilan Työväenyhdistyksen tätä tarkoittavan aloitteen ja se pääsi - tosin väärinymmärrettynä jopa SDP:n marrakuussa 2014 julkaistuun vaaliohjelmaan. Puolueen talouspoliittinen ohjelma joka julkaistiin sopivasti ennen vaaleja, oli kadottanut tämän johtolangan käytännössä kokonaan ja puhui pääasiassa yritysvetoisesta, markkinaehtoisesta lähestymistavasta. Julkisen talouden osalta tuossa ohjelmassa on koetettu tasapainoilla velanoton ja kasvun välimaastossa, uskoen samalla viennin kautta liikkeelle lähtevään taloudelliseen nousuun.
Pelastaako siis vienti Suomen ja Sosialidemokratian? Viennistämme suuntautuu valtaosa Euroopan Unioniin, jossa kilpailemme keskenämme nollasummapelin periaatteella. Toisen vienti on toisen tuontia; Saksaa on erityisesti arvosteltu viime aikoina siitä, että se keskeistä asemaansa ja loistavia tuotteitaan hyväksikäyttäen kasvattaa vientiään Unionin sisällä ja heikentää reuna-alueiden ja pienempien, teknologisesti heikompien maiden vaihtotasetta. Keskinäinen kilpailu ja menestyminen siinä vaatii mm. paljon puhuttua palkkamalttia ja markkinoiden mielestä jopa palkkojen pudotusta. Tämä merkitsee loppupeleissä Suomen ja meidän mukana monien muidenkin euromaiden velkasuhteen muuttumista yhä vaikeammaksi.
Vienti Euroopan Unionin ulkopuolelle on ollut viime aikoina laskemaan päin. Tämä ei johtu ainoastaan meidän hallinnassamme olevista asioista. Viennin arvon aleneminen johtui vientihintojen laskusta. Vientihinnat laskivat neljä prosenttia, kun taas viennin volyymi nousi viimevuotisesta kaksi prosenttia. Vahva euro todennäköisesti vaikutti EU:n ulkopuolisen viennin kilpailukyvyn heikkenemiseen. Euroopan Unionin ulkopuolinen maailma kilpailee vielä rajummin kanssamme sekä halvemmilla tuotteilla että Eurooppaan verrattuna minimaalisilla palkoilla ja olemattomilla työsuhteen ehdoilla. Euroopan Unionin ulkopuolella toimivat yritykset palkkaavat mitä todennäköisimmin työvoimansa sijaintimaasta ja tässä mielessä niiden työllistävä vaikutus ei juurikaan tunnu Suomessa. Missään tapauksessa vientisektorin toiminta ei tuo Suomeen sellaista pulssia että kysyntä lähtisi voimakkaaseen nousuun. Sosialidemokratialla on tässä vakava perustelun paikka, kun se väittää talousohjelmassaan juuri viennin muodostavan keskeisen tekijän Suomen nousulle taloudellisesta alamäestä.
Yrittäminen Suomessa ja yritysten investoinnit Suomeen? Ensimmäisenä törmäämme yrittämisen vaikeuteen ja toiveeseen verotuksen helpottamisesta ja yritystuista. Yritysten haikailut johtavat veropohjan romahtamiseen, valtiontalouden näivettymiseen, budjettialijäämiin, nälkävyön kiristämiseen ja yhä katastrofaalisempaan valtiontalouden velkasuhteeseen. Lyhyesti: yritystoiminnan ehtojen parantamisella Suomi ei lähde sellaiseen nousukiitoon, että maa voitaisiin pelastaa.
Maastrichtin sopimuksen mukaan Euroopan Unioni ei voi suoraan tukea jäsenvaltioita, vaikka sillä on oikeus - jota se myös voimalla käyttää - luoda rahaa tyhjästä pelkillä omilla päätöksillään. Miksi valtioita, Euroopan demokratian ja rauhan kulmakiviä ei voida tukea EKP:n toimesta? Muodollinen syy on holtittoman rahankäytön pelko. Todellinen syy ideologinen: vahva, kansanvaltainen, toimiva ja dynaaminen valtio symbolisoi sosialismia ja kommunismia. Viimeksi TV1:n jälkiviisaiden lähetyksessä 20.3. 2015 Kalle Isokallio varoitteli siitä, että sosialidemokraatit alkavat rakentaa Euroopasta kommunismia puuttumalla yksityisen omistusoikeuteen. Tästä ei tarvitse välttämättä olla kysymys, vaikka sen kaltaiseen utopiaan jota markkinamiehet rakentavat, meillä ei ole oikeutta eikä mahdollisuutta - vastaan tulevat luonnonvaroihin, ympäristöön ja ihmisten hyvinvointiin liittyvät, väistämättömät ongelmat.
Euroopan Unioni voi periaatteessa omaa jalkoteriensä asentoa muuttamalla alkaa heti tukea valtioita ja niiden infraan, palveluihin ja osallistumiseen liittyviä hankkeita. Valtioille voidaan antaa mahdollisuus ryhtyä vastaavanlaisiin toimiin. Jos halutaan suunnata kansallisen pelastuksen nimissä yksityisiä pääomavirtoja myös julkiselle sektorille, se voidaan aloittaa perustamalla sijoitusinstrumentteja julkisiin hankkeisiin ja jopa kuntiin. Verotusoikeudella varustetut julkiset yhteisöt ovat Unionin itsensä ohella parhaita uuden toimeliaisuuden liikkellesaattajia. Kun kone saadaan käyntiin, myös järkeviä, todellisia sisältöjä tuottavat yritykset pääsevät myös hyötymään tästä uudesta noususta. Olen kirjoittanut tästä jo aikaisemmin blogeissani.
Miten tämä liittyy talousdemareiden Facebook-sivuun? Puolueen julkaisema talousohjelma on mielestäni visioton ja juuri vaalien alla sen kritisoiminen ja vaihtoehtojen esittäminen herättäisi varmaan närkästystä. Näin siitäkin huolimatta, että puoluekokouksessa monet muutkin kuin Tapanilan Työväenyhdistys vaativat aloitteillaan uudenlaista talous- ja yhteiskuntapolitiikan avausta. Puoluekokous toki hyväksyi kannanoton - mutta toimet ovat menossa kokonaan toiseen suuntaan. Katson olevani yksityisajattelija suhteessa sosialidemokraattiseen talouspolitiikkaan ja siksi vetäydyn "rotkoni rauhaan" - Eino Leinoa lainatakseni.
Huhtikuun alussa "Raha ja Talous -blogin pitäjät julkaisevat Vasemmistofoorumin tilaisuudessa kriittisen analyysin Vartiaisen ja Blomin madonluvut sisältänestä talosuraportista ja esittävät vaihtoehtoisen - uskoakseni vahvasti sosialidemokraattisen, produktiivisen ja toteuttamiskelpoisen vaihtoehdon nykyiselle, laumasieluiselle talouspolitiikalle.