Näkymätön käsi?

Olen puhunut yhteisen säästämisen, julkisten voimavarojen kokoamisen puolesta ja merkityksestä yhä uudelleen ja uudelleen. Käsitykseni on, että huonoinakin aikoina ja vaikeissakin olosuhteissa voimavarojen kokoaminen kannattaa ja tuottaa myös tulosta. Kysymys on yhteisöllisestä motiivista, joka toteutuessaan tukee ja tyydyttää yksilöllisiä tarpeita elämän ydinalueella, perusturvassa, toimeentuloedellytysten parantamisessa, pitkäjännitteisen perustan vahvistamisesessa, perustan jolle voi rakentaa perheen ja ylipäätään luottamuksen tulevaisuuteen.

Onko esimerkkejä yhteisen säästämisen onnistumisesta ja merkityksestä? Pohjoismainen hyvinvointimalli, kansanvaltainen, julkisiin palveluihin perustuva yhteiskunta on sitä sellaisenaan. Vahva paikallishallinto, kunnat, kuntayhtymät, julkiset laitokset ja yhteisöt muodostavat voimavarapotentiaalin, joka luo resursseja generoivan toimintakehän, ylläpitää ja uusintaa työpaikkoja, mahdollistaa yritystoimintaa ja sen luomia erilaisia täydentäviä ja erikoispalveluja. Vahva julkinen sektori on ennenkaikkea yhteiseen säästämiseen, siis voimavarojen kokoamiseen ja käyttämiseen liityvä superkone, megamachine jossa pääoma kiertää ilman suurempaa hävikkiä ilmestyen yhä uudelleen ja uudelleen palkkapusseihin, kauppojen kassoihin, palvelujen ylläpitoon ja uusintamiseen. Veronkanto-oikeudella ja lakisääteisillä maksuilla on tässä hyvän tuottamisen kehässä olennainen, sopimuksellinen merkitys.

Väite että julkinen sektori vain kuluttaa eikä tuota mitään perustuu yksinkertaistuksiin ja yksilöllisiin lyhyen tähtäimen intresseihin ja niiden mukana harhaisiin oletettuihin etuihin.
Työeläkejärjestelmämme on vastaavanlainen esimerkki, tosin toimintamekanismeiltaan erilainen siinä mielessä että maksetut eläkkeet eivät palaudu välittömästi uudelleen eläkekiertoon, vaan niiden on tehtävä hieman pidempi matka eläkkeensaajan kukkarosta kulutukseen, palveluihin, maksettuihin palkkoihin ja veroihin.
Kun S-kauppa on nyt parissa vuosikymmenessä noussut johtavaksi kauppaketjuksi prismoineen, S-marketteineen ja ABC-palvelukeskuksineen, on siinäkin kysymys voimavarojen kokoamisesta ja siihen perustuvasta menestyksestä, tosin ryyditettynä hyvillä, aikaan ja yhteiskuntarakenteeseen sopivilla kaupallisilla rakenteilla. Kun näin on syntynyt hyvää tuottava rakenne, on aika paradoksaalista että kilpailuviranomaiset haluavat nyt käyttää lainsäädäntöön perustuvaa pakkoa tämän menestyksen jarruttamiseksi. Pääsäännön mukaanhan juuri kilpailun  itsensä tulisi automaattisesti poistaa epäkohtia ja karsia epäterveitä rakenteita. Tässä yhteinen säästäminen on osoittautumassa myös uskomattoman vahvaksi voimaksi samaan aikaan kun maassa ja maailmalla eletään laman ja laskusuhdanteen aikaa. Olisipa toivonut että Porissa käytävät #Suomiareena keskustelut olisivat hoksanneet yhteisöllisyyden ja siihen perustuvan yhteisten voimavarojen kokoamisen myös tulevaisuuden menestymisen lähteeksi.
Tästä samasta asiasta on kysymys paitsi Suomessa, myös Euroopassa ja maailmalla ylipäätään. Kun voimavarat - sekä reaalituottoon että mielikuvitukseen perustuvat  - valuvat suljettujen rakenteiden kätköihin, edes niiden määrä ei ratkaise ongelmia vaan lisää niitä. Ainoana vaihtoehtona tarjolla oleva ideologinen sokeus estää näkemästä oman lautasen reunan yli oikeudenmukaisuuteen, avoimeen hallintoon ja tasaisempaan jakautumiseen sisältyvää suurenmoista yhteisöllisyyden voimaa.

Ei oikeastaan tarvitsisi sanoa - mutta sanon kuitenkin - että Euroopan Unioni kärsii tästä samasta epäproduktiivisuuden syndroomasta, jonka väitetään aiheutuvan jostakin ulkoa tulevasta mystisestä, exogeenisesta näkymättömän käden ongelmasta. Ongelman sisäsyntyisyys, väärästä yhteiskunta-analyysista johtuva endogeeninen luonne halutaan tietenkin ja tieten tahtoen peittää.

Kysymys ei ole monimutkaisista asioista joihin ei löydy ratkaisuja. Hyvään, koko yhteisön tasoa nostavaan  koulutukseen perustuvan Pisa-maan politiikan luulisi sisältävän  sen verran rationaliteettia että ratkaisuvaihtoehtoja osattaisiin kehittää. Valtavirtaiseen ajatuksenhjuoksuun toivoisi kesän poliittisten tapahtumien kehittävän sen verran suvantoja että ihan oikea havaitseminen ja rohkeus yhteisen hyvän kokoamiseen ja vahvistamiseen saisi sijaa.

Talouspoliittinen tarhakäärme?

Yhä selkeämmin näyttää siltä, että Suomi pähkäilee kahden olemukseltaan erilaisen talouspoliittisen suuntautumisen välillä. Kysymys on toisaalta  - niin julkisen  kuin yksityisenkin sektorin - sopeutumisesta lamatunnelmiin ja opetteleminen elämään suu säkkiä myöten. Oletukseni on, että kunnallisvaltuustoissa tämä sopeutuminen on arkipäivää. Uutisia säästötoimenpiteistä ja supistuksista tulee päivittäin.  Etenkin uusille  valtuutetuille tämän täytyy olla kova koulu: poliittinen realismi - myös muiden ryhmien argumentoinnin kuunteleminen - vaatii sopeutumista enemmistön tahtoon. Kun vaihtoehtoja ei ole tarjolla, radikaalista ja uusia näköaloja hapuilleesta uudesta valtuutetusta kasvaa muutamassa vuodessa valtavirtaista talousajattelua seuraava ja toteuttava pragmaatikko. Sellaisiahan sosialidemokraattien toivotaan todellisuudessa olevankin.

Samaan aikaan makrotasolla mm. sosialidemokratia kuitenkin kuuluttaa pysyvää ja usein jopa kärjistyvää ristiriitaa liberaalin ja konservatiivisen talousajattelun kanssa. Euroopan Unionissa tämä valtavirta on vaikuttanut jo pitkään. Se näkyy hyvin selkeästi hyväksytyissä ohjausmekanismeissa, jotka ovat tehneet vaihtoehtoisen politiikan kerrassaan vaikeaksi - onhan loogista että aiemmin hyväksyttyjä linjauksia noudatetaan. Euroopan Unioni ei ole sallinut valtiollisten elinten - siis julkisen sektorin - kautta tapahtuvaa elvytyspolitiikkaa. Siinä ensi yön oikeus annetaan säännönmukaisesti pankeille ja yritysmaailmalle. Kun kansallisillakin tasoilla tähän on vaihtelevien hallituskoalitioiden puserruksessa ja työpaikkojen, kasvun odotuksissa menty, ovat yhteiset toimet jääneet taka-alalle. Yhteiseen sektoriin, kansanvaltaiseen hallintoon ja toteutukseen perustuvat vaihtoehdot elävät toki aluskasvillisuutena poliittisessa keskustelussa, mutta tietoinen suuntautuminen, suunnittelu ja toteutus törmäävät sekä Unionin että erilaisten porvarillisten koalitioiden muodostamaan poliittiseen todellisuuteen. Käytännössä ajaudutaan yhä uudelleen ja uudelleen valtavirtaisen - talousliberalistisen - talouspolitiikan ja poliittisen strategian toteutukseen. Tämä on sitä hegemoniaa jonka kanssa joudutaan päivästä toiseen elämään. Vaihtoehtoisen linja läpiajaminen vaatisi poliittisten päätöstentekijöiden talousteoreettista ja sosiaalista osaamista - siitä on kuitenkin tullut harvinainen luonnonvara.
Toisenlaistakin talousanalyysia löytyy - Suomestakin. Nuoret taloustieteilijät Lauri Holappa ja Jussi Ahokas pitävät yllä sivustoa "Keynesin jalanjäljissä" ja ovat kirjoittaneet kirjan "Rahatalous haltuun". Sivusto sisältää hyvin perusteltua aineistoa valtavirtaisen talouspolitiikan vääristä teoreettisista oletuksista ja - kun poikkeavia analysantteja ei juurikaan ole - esimerkkejä nykyisen kriisin aiheuttaneista ja sitä pahentavista poliittisista päätöksistä. Kirjan puolestaan soisi kuuluvat jokaisen sosiaalista oikeudenmukaisuutta tavoittelevan peruslukemistoon.
Kriittisiä puheenvuoroja on toki kuultu ja nähty paljonkin eurooppalaista nykymenoa kauhisteltaessa. Talouspoliittinen teorianhallinta ei kuulu niihin taitoihin joita peruskoulussa opetetaan - eikä näytetä opetettavan ulkopuolisen rahoituksen varassa ponnistelevissa yliopistoissakaan. Virallisen talousanalyysin piirissä olevat taloudelliset tutkimuslaitokset  näyttävät nekin joutuvan jatkuvasti lähtemään valtavirtaisen talousanalyysin käsitteistöstä ja hegemoniaalisesta asemasta. Tilannetta heikentää se, että taloutta pyörittävällä koneistolla on oikeuksia pitää tai päästää silloin kun on kysymys työstä ja toimentulosta. Tällaisena aikana työpaikasta on pidettävä kiinni fyysisen ja hebnkisen terveyden uhallakin. Ratkaisuja ihmisten kohtaloista tehydään ns. yhteistoimintamenettelyksi näivettyneen myötämääräämisen puitteissa. Ammattiyhdistysliike on itsekin uskonut ja toivonut juuri voimakkaiden kasvusykäysten tuovan lisää työpaikkoja. Tiukempi  hyvinvoinnin jakaminen työajan lyhentämisen, suuremman palkkatasa-arvon  ja subjektiivisen oikeuden mukaisen työn ja toimeentulon varmistamisessa oavt jääneet taka-alalle. Yksiulotteisen, talouspoliitista valtavirtaa myötäilevän julkisuuden paineen pelätään tuhoavan näiden vaatimusten myötä koko ammattiyhdistyslikkeen.
Talouspoliittinen tarhakäärme? Tarkoitan tällä tätä periaatteiltaan selkiintymätöntä, hengeltään lyhytnäköistä ja kaksipäisellä kielellä tapahtuvaan tunnustelua ja haikailua valtavirtaisen talouspolitiikan ja yhteisöllisiä vaihtoehtoja aidosti tukevan, julkiselle sektorille  kasvuimpulsseja antavan politiikan välillä.


http://goo.gl/zYyYJh

http://goo.gl/RZoShH

Saksan minimipalkka - brutaalisti amputoitu...

Saksalainen die Zeit -lehti kertoo, että Saksassa astuu vuoden 2015 alusta voimaan minimipalkkalaki, jonka mukaan työstä on maksettavan 8,50 euroa tunnissa - vähintään. Lakiin sisältyy poikkeussäännöksiä, jotka mahdollistavat pienemmän palkan maksamisen vuoden 2016 loppuun. Asiasta on sovittava kuitenkin alan ammattiliiton kanssa. Harjoittelijoille -  Saksan ammatillisen koulutuksen luonteesta johtuen heitä on paljon - voidaan maksaa vähemmän. Julkisten alojen ammattiliittomammutin ver.di:n puheenjohtajan mukaan poikkeukset amputoivat brutaalisti voimaantulevaa lakia. SPD:n parlamenttiryhmän puheenjohtaja on kuitenkin kuvaillut voimaantulevaa lakia mittasuhteiltaan historialliseksi.

Voiko vähimmäispalkalla Saksassa elää? Täydessä työsuhteessa se merkitsee 1400 euron kuukausipalkkaa bruttona, käteen jäävä osuus on 1040 euroa. Sosiaalisen tuen varassa elävä Hartz IV vastaanottaja saa 391 euroa kuukaudessa ja tämän lisäksi vuokrakuluihin keskimäärin 333 euroa eli yhteensä 724 euroa kuukaudessa. Vähimmäispalkalla elävä saisi siis joka tapauksessa enemmän kuin mitä toimeentulon ehdottomaksi alarajaksi määritelty sosiaalituki tarkoittaa.

Saksan talousinstituutin DIW:n mukaan minimipalkka merkitsisi joka kuudennen työntekijän palkannousua. "Minityösuhteessa olevista - opiskelijat, väliaikaistyötä tekevät työttömät, eläkkeellä lisäansiota tavoittelevat - hyötyjiä olisi noin puolet eli joka toinen. Valtion sosiaalimenoja minimipalkkalaki laskisi niiden osalta, jotka vajavaisen työsuhteensa vuoksi saavat myös Harz IV mukaista sosiaalitukea.

Minimipalkkalain onnistuminen riippuu nyt siitä, palkkaavatko yritykset väkeä töihin edes tällä palkalla. Tässä mielessä vastuu työllistämisestä on siis edelleen yrityksillä, ei julkisilla rakenteilla. Kaukana ei olla ajatuksesta, että yhteiskunta ottaa itse täyden vastuun työllistämisestä ja siis siitä että ihmisen toimeentulo on minimitasolla turvattu kaikissa tilanteissa.

Brutaalisti amputoitu...

Kokeilematon malli

Juuri pidetyssä Sosialistisen Internationaalin kongressissa Meksikossa näytetään Uutispäivä Demarin uutisen mukaan päädytyn näkemykseen, jonka mukaan uusliberalistinen vyörytys olisi päättymässä ja uusi, tasa-arvoisempaa omistamista ja kulutusta edustava ajattelutapa olisi nousemassa uudelleen merkittäväksi voimaksi läntisessä maailmassa.

Tällaisia merkkejä toki on nähtävissä ihan tavanomaisellakin uutisten seurannalla. Kovat taloudelliset kiristys- ja kurjistustoimet eivät näytä tuottavan odotettuja tuloksia. Entistä suurempia kansanosia - ilmeisesti osa koulutettua keskiluokkaakin - on joutunut Unionion politikan seurauksena kurimukseen, jossa itselle tai perheen jälkikasvulle ei löydy selkeää tietä tulevaisuuteen. Köyhyys ja huimat tuloerot ovat herättäneet pohtimaan myös muita kasvun ja vaurastumisen vaihtoehtoja. Italian uusi, analysointitavoiltaan kaiketi sosialidemokratiaa edustava pääministeri Matteo Renzi haluaa kiristyspolitiikan päättyvän ja  satsausten suuntautuvan kasvua luoviin investointeihin. Sanamuodot eivät ehkä aina ole kovin täsmällisiä mutta sanoma on joka tapauksessa selvä: on ryhdyttävä luomaan hyvinvointia välittömästi lisääviä työpaikkoja ja kasvua sitä kautta.
.
Tasaisempaan tulonjakoon perustuva yhteisyhteiskunta on tehokkaampi kuin räikeideän vastakohtaisuuksien valtakunta. Rikas vähemmistö ei yksinkertaisesti pysty kuluttamaan määräänsä enempää ja köyhillä ei ole siihen mahdollisuuksia. Tasa-arvo niin koulutuksessa kuin pääomanmuodostuksessakin edustaa suurempaa tehokkuutta kuin jyrkästi luokkiin  jakautunut vaihtoehto.

Tämä näkyy meillä esimerkiksi hengeltään  tasa-arvoisen peruskoulun oppimistuloksissa. Yhä useampi yltää siinä parempiin tuloksiin kuin koulutusjärjestelmässä, jossa olisi haettu vain huippumenestyjiä. Kun ammattiyhdistysliike kamppailee tulopoliittisten sopimusten ja kattavien palkankorotusten puolesta, kysymys on paitsi yhdenvertaisuudesta myös kulutusmahdollisuuksien lisäämisestä. Ylimmälle johdolle osoitetut optiot ja osakkeilla tai rahalla palkitseminen eivät ole sellainen ostovoiman vauhdittaja kuin saman rahan jakaminen yhtiön henkilökunnalle, työn ja tuloksen todellisille tekijöille palkankorotusten muodossa.

Ostovoima lisää kysyntää ja kysyntä puolestaan tuotantoa siellä missä sitä todella tarvitaan. Yritys luoda verohelpotuksilla ja yritystuilla investointeihin rohkaisevaa kysyntää on epäproduktiivinen tie. Julkisen sektorin vahvistaminen sitä pääomittamalla luo tärkeitä työpaikkoja infrastruktuurin kehittämiseen ja juuri niihin palveluihin, joiden kehittäminen yhteisillä päätöksillä nähdään kiireellisimmäksi ja tarpeellisimmaksi.

On suuri vahinko - etten sanoisi tragedia - että Euroopan Unioni ei ole tullut tarttuneeksi tähän vaihtoehtoon. Oletukseni on, että ns. reaalisosialismin epäonnistuminen autoritaarisena ja sulkeutuneena ratkaisuna aiheutti ja aiheuttaa edelleen kyvyttömyyttä tukea kansanvaltaista ja avointa hyvinvointivaltiomallia. Tämä "pohjoismainen malli" on edelleenkin kokeilematta eurooppalaisena ulottuvuutena. 

Ihmisen luonnollinen arvo ja oikeudet

Demokratia elämäntapana. Puhutaan oikeuksista ja velvollisuuksista tässä yhteydessä. Mitä oikeuksia minulla on suhteessa kanssaihmisiin, maailmaan, itseeni?
Kun  toimin työtehtävissä läpi koko työurani järjestöissä, jouduin kohtaamaan ihmisen epävarmuuden ja rohkeuden puutteen ilmaista mielipiteitään. Ei ole kaukana ajatus, että kokemuksemme elämästä ovat opettaneet olemaan varovaisia oman kannan ilmaisemisessa. Vielä uhkarohkeammalta tuntuu heittäytyä tekemään jotakin oman mielen mukaan.

Kansakoulunopettaja Korhonen oli hyvä piirtämään ja hänellä oli näkemystä. Hän päätti ryhtyä vapaaksi taiteilijaksi. Siihen pojan - aikuisen miehen - isä totesi että nyt joudut hunningolle. Poika muutti toiselle paikkakunnalle, sai ostettua itselleen vanhan talon, jonka kunnosti asunnokseen ja ateljeekseen. Hän antoi uudelle kodilleen nimeksi Hunninko. Taiteilijana hän pärjäsi hyvin - minullakin on olohuoneen seinällä yksi hänen latomaisemistaan.

"Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä", todetaan YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa. Tuon kannanoton perustana on vahva humanistinen, ihmisen oikeuksia kuvaileva alkulause:

"Kun ihmiskunnan kaikkien jäsenten luonnollisen arvon ja heidän yhtäläisten ja luovuttamattomien oikeuksiensa tunnustaminen on vapauden, oikeudenmukaisuuden ja rauhan perustana maailmassa,

kun ihmisoikeuksia on väheksytty tai ne on jätetty huomiota vaille, on tapahtunut raakalaistekoja, jotka ovat järkyttäneet ihmiskunnan omaatuntoa, ja kun kansojen korkeimmaksi päämääräksi on julistettu sellaisen maailman luominen, missä ihmiset voivat vapaasti nauttia sanan ja uskon vapautta sekä elää vapaina pelosta ja puutteesta,

kun on välttämätöntä, että ihmisoikeudet turvataan oikeusjärjestyksellä, jotta ihmisten ei olisi pakko viimeisenä keinona nousta kapinaan pakkovaltaa ja sortoa vastaan,

kun on tähdellistä edistää ystävällisten suhteiden kehittymistä kansojen välille,

kun Yhdistyneiden Kansakuntien kansat ovat peruskirjassa vahvistaneet uskonsa ihmisten perusoikeuksiin, ihmisyksilön arvoon ja merkitykseen sekä miesten ja naisten yhtäläisiin oikeuksiin ja kun ne ovat ilmaisseet vakaan tahtonsa edistää sosiaalista kehitystä ja parempien elämisen ehtojen aikaansaamista vapaammissa oloissa,

kun jäsenvaltiot ovat sitoutuneet edistämään, yhteistoiminnassa Yhdistyneet Kansakunnat-järjestön kanssa, ihmisoikeuksien ja perusvapauksien yleistä kunnioittamista ja noudattamista, ja,

kun yhteinen käsitys näiden oikeuksien ja vapauksien sisällöstä on mitä tärkein tämän sitoumuksen täydelliselle toteuttamiselle,

Niin sen vuoksi yleiskokous antaa tämän ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen kaikkien kansojen ja kaikkien kansakuntien tavoiteltavaksi yhteiseksi ohjeeksi, jotta kukin yksilö ja kukin yhteiskuntaelin pyrkisi, pitäen alati mielessään tämän julistuksen, valistamalla ja opettamalla edistämään näiden oikeuksien ja vapauksien kunnioittamista sekä turvaamaan jatkuvin kansallisin ja kansainvälisin toimenpitein niiden yleisen ja tehokkaan tunnustamisen ja noudattamisen sekä itse jäsenvaltioiden kansojen että niiden oikeuspiirissä olevien alueiden kansojen keskuudessa."

Ihmisen herättäminen havaitsemaan omat oikeutensa, ei ainoastaan äänioikeutena ja mielipiteen ilmaisun vapautena, vaan myös oikeutena toteuttaa kykyjään ja taipumuksiaan siinä ainutkertaisessa elämässä joka ihmiselle on suotu, muodostaa suunnattoman haasteen poliittiselle järjestelmälle. Erityisen suuren haasteen meidän aikanamme se muodostaa suhteessa työhön. Nykyoloissa tuo tavoite on supistunut täyden työllisyyden tavoittelemiseksi, perustuuhan sosiaaliturvamme, terveydenhoitomme ja eläkkeemme suurelta osin työstä saatavaan palkkaan ja pysyvään työsuhteeseen. Mielestäni on tarpeen muistuttaa niitä jotka kokevat olevansa työläisinä ja palkansaajina työläisen asialla, että jo Karl Marx puhui työvoiman vapauttamisesta (emancipation of labour), työläisen roolin poistamisesta ja ihmisen oikeudesta valita suuntautumisensa elämän eri vaiheissa.

Elämään ja yhteiskuntaan liittyvät työt on tehtävä, se on tietenkin selvää. Ihmisen luontaiset taipumukset ja suuntautuminen muodostavat valtavan kirjon erilaista toiminnallisuutta. Frankfurtin koulukunnan merkittävä filosofi Erich Fromm on todennut että vapaan toiminnallisuuden olosuhteissa ilmeisestikin kaikki tärkeät toimet tulevat tehdyksi. Kun siis puhutaan työelämän  uudistamisesta, edessä on vielä pitkä tie tapaus ihmisen aktiviteetin vapauttamisessa.

Demokratiaan kuuluu myös oikeus ja madollisuus osallistumiseen. Sen mahdollistamiseksi on oikeastaan vasta siemen kylvetty, mutta kehittämistoimet tulevat olemaan niitä suuria tulevaisuuden uudistuksia. Toistaiseksi ne uinuvat vielä tulevaisuushorisontin takana. Varmaa kuitenkin on että tulevaisuuden maailma ei ole vieraantunut, passiivinen epäproduktiivisuuden ilmentymä.

Katse eteenpäin

Hallituksen elvytyspaketti ns. minihallitusneuvottelujen tuloksena on herättänyt - tietenkin -  kahdenlaisia tunteita. Myönteisimmillään sen uskotaan tuovan lisää uusia työpaikkoja. Kuntaliito näkee sen tuovan kunnallisen infrastruktuurin korjaamisen ja pantamisen myötä uutta työtä. Paikallinen valinta sitten on, tehdäänkö tuo työ kunnan omana toimintana vaiko ostopalveluna. Uudella työllä on joka tapauksessa heijastusvaikutuksia paikalliseen elinkeinoelämään ja laajemminkin.

Julkisen sektorin kautta tapahtuva elvytys nähdän toisaalta väliaikaiskeinona, joka hyväksytään yhä hankalammaksi käyvässä työllisyystilanteessa. Parempi olisi saada yritystoiminta nousuun. Elvytyspaketti sisälsi myös näitä elementtejä. SDP:n johto ja myös eduskuntaryhmä ovat liputtaneet selkeästi uskovansa myös tämän vaihtoehdon siunauksellisuuteen. Miljardeja näihin tukiin, helpotuksiin ja rakennemuutoksiin onkin viime vuosien aikana upotettu, pääasiassa vuoden 2007 suunnanmuutoksen jälkeen. Odotettua elpymistä ei ole tapahtunut.Näyttöä porvarillisen elvytyspolitiikan tuloksellisuudesta ja tehokkuudesta ei ole saatu.Satsatut pääomat ovat haihtuneet odotusarvojen avaruuteen ja lisää supistuksia, säästämistä, kurjistumista palvelujen alasajon muodossa ollaan vaatimassa.  Uskon tämän olleen Jyrki Kataisellekin suuri pettymys.

Työväen Akatemian 1950- ja -60 lukujen rehtorin ja 1940-luvun lopun sosialisoimiskomitean sihteerin Väinö Liukkosen mukaan yhteinen säästäminen on sosialidemokratian konsepti sosialismin, yhteisen hyvinvoinnin toteuttamiseen. Konservatiivinen säästämisjattelu lähtee yksilön lyhytnäköisestä säästämisintressistä yhteisen edun kautta saavutettavien laadullisten ja määrällisten etujen kustannuksella. Sosialidemokratia perustuu yhteisen sektorin, hyvinvointivaltion vahvistamiseen, ei sen heikentämiseen ja alasajamiseen.

Hallinnon kannalta julkinen sektori edustaa avointa, transparenttia ja kansanvaltaista rakennetta, yksityinen taas suljettua, läpinäkymätöntä ja viime kädessä yksinvaltaista, autoritaarista ja hengeltään kaupallista rakennetta. Julkisen sektorin, kuntien ja valtion palvelurakenteen  tavoitteena on tuottaa välittömästi  hyvinvointia kaikille  kansalaisille. Yksityisellä toimijalla  tämä on vain väline todelliseen tarkoitukseen, joka on voiton, lisäarvon tuottaminen omistajan asemassa olevalle.

Tapanilan työväenyhdistys teki SDP:n vuoden 2014 puoluekokoukselle aloitteen uusien rahoitusinstrumenttien luomiseksi julkiselle sektorille. Tavoitteena on tukea hyvinvointivaltion taloudellisen pohjan vahvistamista ja mahdollistaa uusia yhteiskunnallisia hankkeita avoimen, kansanvaltaisen hallinnon piirissä. Tapanilan työväenyhdistyksen aloite tähtäsi kansalaisten hyvinvointiyhteiskuntaa ja yhteisiä palveluja tunteman kiinnostuksen konkretisoimiseen, joukkovelkakirjatyyppisen säästämisen mahdollistamiseen suoraan kunnallisiin ja yleensä julkisen sektorin hankkeisiin. Tietääkseni se sai puoluekokouksessa myönteisen vastaanoton herättämättä puheenjohtajakohun vallitessa kuitenkaan asian ansaitsemaa huomiota. Tällainen kokouksen kulkuhan  on yksi niitä suomalaisen sosialidemokratian helmasyntejä.

Mielestäni julkisia rahoitusinstrumentteja koskeva aloite on nostettava mappi ööstä uudelleen keskusteluun. Kun ajatellaan tulevien eduskuntavaalien jälkeistä aikaa, sillä olisi erityisen suurta merkitystä. Vaikka Keskustapuolue kuuluukin Unionin parlamentissa konservatiivisesta ja uusliberalistisesta hengestään tunnettuun "Alde" -ryhmään, voi puheenjohtaja Sipilän avausten perusteella elätellä ainakin heikkoa toivoa siitä, että vahvoilla julkisen sektorin rakenteilla on tulevaisuudessakin merkitystä. Sitä todistaa myös juuri saavutettu Sote-ratkaisu.

Ajatusvirtaa 25.06. 2014

Uusi sosiaali- ja terveysministeri Laura Räty korosti ministeriyskautensa alkajaisiksi valinnan vapautta sote-uudistuksen toteuttamisessa. Avoin, kansanvaltaiseen hallintoon perustuva julkinen palvelujen tuottaminen ja toteuttaminen halutaan asettaa "samalle viivalle" yrityspohjaisen, hallinnoltaan suljetun ja lopullisena tavoitteenaan omistajilleen voittoa tavoittelevan tuotannon kanssa. Minun mielestäni tämä lähtökohta on ristiriidassa Euroopan Unionin alkuperäisen tavoitteen kanssa. Koko EU:n perustamisen ydinhän perustuu rauhan ja demokratian tavoittelemiseen. Ei voi olla demokratian kannalta oikein, että palvelujen tilaaja katselee ulkopuolelta aidan raosta, miten kansalaisten ilmaisemaa poliittista tahtoapalveluiden järjestämiseksi toteutetaan. Kilpailua tärkeämpi peruste demokratiassa on hallinnon läpinäkyvyys, henkilöstön laaja myötämääräämisoikeus, mahdollisuus muodollisestikin vaikuttaa päätöksentekoon ja toteutukseen sekä avoimeen ja tasapuoliseen mediaan perustuva kritiikki - sekä oikeus toimintaan muutosten aikaansaamiseksi. Ammattiyhdistysliike on tässä suhteessa se oikea foorumi eettisen argumentoinnin ja uusien toimintatapojen kehittämiseen.

(JHL:n aktiivien Facebook-sivuilla)

Frangfurter Allgemeine Zeitung: Neuvottelut Euroopan Unionin ja USA:n välillä palveluiden vapauttamisesta kilpailulle TTIP:n tapaan (Trade in Services Agreement - Tisa)ovat loppusuoralla. Ne koskevat viittäkymmentä maata ja sisällöllisesti kohteena ovat mm. kommunikaatio kokonaisuudessaan, finanssipalvelut, energia ja vesihuolto, posti ja vuokratyösuoritteet.Euroopassa tämä sektori kattaa 75% bruttokansantuotteesta. Tisa -neuvottelujen kriitikot moittivat näitä neuvotteluja - kuten TTIP-neuvottelujakin - niiden salaisuudesta ja siitä, että ne johtavat tähän saakka julkisen sektorin toimesta tuotettujen palvelujen lähes pakolliseen yksityistämiseen ja tekevät paluun palvelujen tuottamiseksi julkisen hallinnon alaisuudessa mahdotomiksi.

http://goo.gl/UsH6ks

"Tisa" - taitaa kommentointien määrästä päätellen olla tuntematon käsite JHL:n aktiiveille. Julkisten alojen Euroopan keskusorganisaatio EPSU on jo ennen toukokuussa pidettyä kongressiaan ottanut kantaa tähän asiaan ja ilmaisee tukensa Julkisten alojen kansainväliselle internationaalille PSI:lle tämän taistelussa työntekijöiden oikeuksien puolesta. Nämä järjestöt eivät hyväksy sitä, että "takaoven kautta" luodaan lisää juridista ja toiminnallista tilaa yksityiselle voitontavoittelulle julkisen alan henkilöstön kustannuksella. http://www.epsu.org/a/10345

(JHL:n aktiivien Facebook-sivuilla)

Millaisia muotoja Euroopan Unionin ja USA:n väliset vapaakauppasopimukset TTIP ja TISA tulevat aikaansaamaan, se on vielä hämärän peitossa. Tuntuu kuitenkin siltä, että sen enempää Euroopassa kuin Amerikassakaan ei tunnisteta lainkaan kansanvaltaista, hallinnoltaan avointa hyvinvointiyhteiskuntaa, siis valtiota ja kuntia ja näiden muodostamia liikelaitoksia tai yhtymiä palveluiden rahoittajina ja tuottajina. Kun EKP ja Alde sekä Cameronin konservatiivien johtama uusi ryhmitymä ajavat Unionissa tätä yksiulotteista linjaa, toivoisi näiden ryhmien suomalaisilta jäsenpuolueilta ryhtiä puolustaa pohjoismaista kansanvaltaa, joka on luonut turvallisuutta, hyvinvointia ja peruskoulun muodossa myös erinomaisia tuloksia saavuttanutta koulutuksellista tasa-arvoa.

En ole suinkaan sulkemassa yrittämisen mahdollisuutta pois yhtenä vaihtoehtona palvelujen tuottamisessa. Jos tässä yhteydessä halutaan puhua demokratiasta, asettaa se yritystoiminnalle tiettyjä ehtoja ja velvoitteita suhteessa omaan rakenteeseensa, henkilöstöön ja asiakkaisiin, jotka tuotteista maksavat.

Yritysmaailma ja heidän organisaationsa eivät ole olleet kovinkaan halukkaita katselemaan omaa toimintaansa demokratian näkökulmasta. Rahaa, voittoa, omistamista ja näihin perustuvia visioita on pidetty riittävänä lähtökohtana. Tuloksena on pysyvää tasapainottomuutta, jolla on seurauksia sosiaalisiin suhteisiin, kuten työntekijöihin, samalla alalla toimiviin muihin yrittäjiin, palvelusten ostajiin, tuloeroihin, rikkauteen ja köyhyyteen, lopulta myös ympäristöön jossa asumme ja planeettaan jolla elämme.

Kilpailuun, voitontavoitteluun ja tähän perustuvaan yrittämiseen liittyy tietenkin paljon vapauksia. Björn Wahlroos on kirjassaan "Markkinat ja demokratia" jalostanut ajatusta niin, että viime kädessä hierarkian huipulla on vain yksi joka toimii, tekee valintoja ja kantaa vastuuta. Hallinnon - yrityksissä tendessinomaisesti sulkeutuneen, "luottamuksellisen" ilmapiirin varassa toimivan - tehtävänä on hyväksyä tai hyljätä valittu toimintasuunta. Valittu tie vaikuttaa niin autokraattiselta, että tulee kysyneeksi, eikö demokratialla ole mitään annettavaa yrityselämälle? Yrittäjien omat järjestöt eivät tunnu kokevan tätä ongelmana, vaan päinvastoin puolustavat henkeen ja vereen tätä valittua linjaa. Perustetaan järjestöjä, joihin jäsenet kutsutaan, pidetään yllä salaisia riittejä, pyritään vaikutusvallan lisäämiseen yhteiskunnallisissa elimissä "Hyvä veli" -verkostoitumisen muodossa ja ennenkaikkea talouden alueella rakennetaan rahan voimaan perustuvia rakenteita.

Sosialidemokratian tila
Sosialidemokratian syvä vahvuus - demokratia elämäntapana - on vaativa laji, jolla on zeninläinen ominaispiirre: se näyttää tavalliselta ja värittömältä, mutta loppupeleissä se osoittautuu sitkeäksi voimaksi. Juuri se yhdistää liikkeen ihmiskunnan humanistisen perintöön ja sen sovellutuksina syntyvät kaikkein pysyvimmät yhteiskunnalliset uudistukset. Akkuna, joka suo mahdollisuuden demokratian ja kansanvallan hengessä tapahtuviin uudistuksiin, avautuu historian kulussa silloin tällöin. Juuri noita hetkiä varten on visioitava uudistuksia ja oltava valmiina toimimaan, kun hetki on tullut.
(Facebookissa kommentointina Juhani Räsäselle ja Kauko-Aatos Leväaholle 26-28.6. 2014)