Näkymätön käsi?

Olen puhunut yhteisen säästämisen, julkisten voimavarojen kokoamisen puolesta ja merkityksestä yhä uudelleen ja uudelleen. Käsitykseni on, että huonoinakin aikoina ja vaikeissakin olosuhteissa voimavarojen kokoaminen kannattaa ja tuottaa myös tulosta. Kysymys on yhteisöllisestä motiivista, joka toteutuessaan tukee ja tyydyttää yksilöllisiä tarpeita elämän ydinalueella, perusturvassa, toimeentuloedellytysten parantamisessa, pitkäjännitteisen perustan vahvistamisesessa, perustan jolle voi rakentaa perheen ja ylipäätään luottamuksen tulevaisuuteen.

Onko esimerkkejä yhteisen säästämisen onnistumisesta ja merkityksestä? Pohjoismainen hyvinvointimalli, kansanvaltainen, julkisiin palveluihin perustuva yhteiskunta on sitä sellaisenaan. Vahva paikallishallinto, kunnat, kuntayhtymät, julkiset laitokset ja yhteisöt muodostavat voimavarapotentiaalin, joka luo resursseja generoivan toimintakehän, ylläpitää ja uusintaa työpaikkoja, mahdollistaa yritystoimintaa ja sen luomia erilaisia täydentäviä ja erikoispalveluja. Vahva julkinen sektori on ennenkaikkea yhteiseen säästämiseen, siis voimavarojen kokoamiseen ja käyttämiseen liityvä superkone, megamachine jossa pääoma kiertää ilman suurempaa hävikkiä ilmestyen yhä uudelleen ja uudelleen palkkapusseihin, kauppojen kassoihin, palvelujen ylläpitoon ja uusintamiseen. Veronkanto-oikeudella ja lakisääteisillä maksuilla on tässä hyvän tuottamisen kehässä olennainen, sopimuksellinen merkitys.

Väite että julkinen sektori vain kuluttaa eikä tuota mitään perustuu yksinkertaistuksiin ja yksilöllisiin lyhyen tähtäimen intresseihin ja niiden mukana harhaisiin oletettuihin etuihin.
Työeläkejärjestelmämme on vastaavanlainen esimerkki, tosin toimintamekanismeiltaan erilainen siinä mielessä että maksetut eläkkeet eivät palaudu välittömästi uudelleen eläkekiertoon, vaan niiden on tehtävä hieman pidempi matka eläkkeensaajan kukkarosta kulutukseen, palveluihin, maksettuihin palkkoihin ja veroihin.
Kun S-kauppa on nyt parissa vuosikymmenessä noussut johtavaksi kauppaketjuksi prismoineen, S-marketteineen ja ABC-palvelukeskuksineen, on siinäkin kysymys voimavarojen kokoamisesta ja siihen perustuvasta menestyksestä, tosin ryyditettynä hyvillä, aikaan ja yhteiskuntarakenteeseen sopivilla kaupallisilla rakenteilla. Kun näin on syntynyt hyvää tuottava rakenne, on aika paradoksaalista että kilpailuviranomaiset haluavat nyt käyttää lainsäädäntöön perustuvaa pakkoa tämän menestyksen jarruttamiseksi. Pääsäännön mukaanhan juuri kilpailun  itsensä tulisi automaattisesti poistaa epäkohtia ja karsia epäterveitä rakenteita. Tässä yhteinen säästäminen on osoittautumassa myös uskomattoman vahvaksi voimaksi samaan aikaan kun maassa ja maailmalla eletään laman ja laskusuhdanteen aikaa. Olisipa toivonut että Porissa käytävät #Suomiareena keskustelut olisivat hoksanneet yhteisöllisyyden ja siihen perustuvan yhteisten voimavarojen kokoamisen myös tulevaisuuden menestymisen lähteeksi.
Tästä samasta asiasta on kysymys paitsi Suomessa, myös Euroopassa ja maailmalla ylipäätään. Kun voimavarat - sekä reaalituottoon että mielikuvitukseen perustuvat  - valuvat suljettujen rakenteiden kätköihin, edes niiden määrä ei ratkaise ongelmia vaan lisää niitä. Ainoana vaihtoehtona tarjolla oleva ideologinen sokeus estää näkemästä oman lautasen reunan yli oikeudenmukaisuuteen, avoimeen hallintoon ja tasaisempaan jakautumiseen sisältyvää suurenmoista yhteisöllisyyden voimaa.

Ei oikeastaan tarvitsisi sanoa - mutta sanon kuitenkin - että Euroopan Unioni kärsii tästä samasta epäproduktiivisuuden syndroomasta, jonka väitetään aiheutuvan jostakin ulkoa tulevasta mystisestä, exogeenisesta näkymättömän käden ongelmasta. Ongelman sisäsyntyisyys, väärästä yhteiskunta-analyysista johtuva endogeeninen luonne halutaan tietenkin ja tieten tahtoen peittää.

Kysymys ei ole monimutkaisista asioista joihin ei löydy ratkaisuja. Hyvään, koko yhteisön tasoa nostavaan  koulutukseen perustuvan Pisa-maan politiikan luulisi sisältävän  sen verran rationaliteettia että ratkaisuvaihtoehtoja osattaisiin kehittää. Valtavirtaiseen ajatuksenhjuoksuun toivoisi kesän poliittisten tapahtumien kehittävän sen verran suvantoja että ihan oikea havaitseminen ja rohkeus yhteisen hyvän kokoamiseen ja vahvistamiseen saisi sijaa.