Kirjoitin Facebookissa Erkki Tuomiojan sivuilla käynnissä olevaan NATO-keskusteluun - joka itse asiassa on Euroopan turvallisuuskeskustelua - pari kommenttia:
"Ukrainan on pidettävä kiinni myös niistä
sopimuksista, joita se on tehnyt ennen nyt toimeenpantavaksi
tarkoitettua EU-Ukraina-sopimusta, muistutti Venäjän ulkomnisteri Lavrov 9.10. 2014 televisiouutisissa julkaistussa pätkässä hänen ja ulkomisteri Erkki Tuomiojan järjestämässä tiedotustilaisuudessa. Tämä kannanotto liittyy Ukrainan kriisiin ja sen johdosta syntyneesen vastakkainasetteluun Venäjän ja Euroopan Unionin välillä."
Toinen kommenttini liittyi käynnissä olevaan NATO-keskusteluun: "Näyttää myös siltä, että uusi
poliitikkosukupolvi on täysin unohtanut Euroopan
Turvallisuus- ja Yhteistyökonferenssin "kolmannen korin" sanoman luottamusta lisäävistä
toimista valtioiden ja kansojen välillä. Nyt näytetään rakennettavan täydellisen epäluottamuksen
varaan, mitä pidän katastrofin tietoisena valmisteluna."
Luottamuksen ja epäluottamuksen historialla on Suomessakin pitkät juuret. Suhteessa Venäjään luottamuksen henki syntyi Suomen Sodan loppuvaiheissa vuonna 1809 Porvoon valtiopäivillä, kun säädyt vannoivat uskollisuutta keisari Aleksanteri I:lle. Alkoi sadan vuoden rauhallisen kehityksen jakso, jota sävytti voimakkaasti luottamuksen ilmapiiri. Suomi sai jo tuolloin suhteellisen itsenäisen aseman Venäjän suuriruhtinaskuntana, rautateitä rakennettiin, teollistuminen alkoi ja maata kehitettiin tässä uskollisuuden ja luottamuksen ilmapiirissä. Professori Martti Klinge on kirjoittanut tästä asiasta paljon ja juuri luottamuksellisen ilmapiirin ajat ovat olleet menestyksellisiä Suomelle.
Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin tuloksena syntyi loppuasiakirja, jossa koko läntinen maailma hyväksyi laajan, neljän korin asiakirjan. Yhtenä sen osana olivat luottamusta lisäävät toimet. Ruvettiin puhumaan "Helsingin hengestä". Suomi on saanut nauttia tuosta ilmapiiristä siitäkin huolimatta, että Neuvostoliitto on tämän neljänkymmenen vuoden jakson puolivälissä romahtanut. Luottamuksesta on aina kuitenkin ollut jotain jäljellä ja sen varaan on voitu rakentaa uudelleen. Helppoa se ei tietenkään ole ollut, mutta kaikesta huolimatta sillä on ollut suuri merkitys. Kun puhutaan Suomen erityissuhteesta Venäjään, niin se näkyy olennaisimmillaan juuri jo 1800-luvulla syntyneenä luottamuksellisena ja luottamukselle uskollisena lähestymistapana.
Ukrainan kriisin puhjettua on vähitellen alkanut paljastua, minkä verran muualla Euroopassa, Venäjällä ja maailmassa on jäljellä tästä luottamuksesta. Venäjällä on herätetty henkiin suuri isänmaallisuus, sotilaallisia doktriineja on muutettu mm. siten että Venäjä ilmoittaa puolustavansa kansalaisiaan kaikkialla maailmassa. Eipä sen puoleen, on suomalaisiakin haettu milloin Filippiineiltä, Yemenistä ja muultakin ja vain sillä perusteella, että oman maan kansalaisia on puolustettava kaikissa olosuhteissa.
Euroopan Unionin ja Ukrainan välillä neuvoteltu sopimus muodostaa käännekohdan turvallisuutta ja luottamusta koskevassa ajattelussa. Kun Euroopan Unioni on virkamiestyönä tehtyine aloitteineen muuttamassa koko tämän suuren maan yhteiskunnallista arkkitehtuuria yhteensopivaksi Unionin integraatiotavoitteiden kanssa, koskettaa se syvältä myös Venäjän intressejä. Ukrainan ja Venäjän yhteiskunta- ja toimintasuhteet on ankkuroitu jo aiemmin tehdyin sopimuksen, kuten ulkomisteri Lavrov lausunnossaan toteaa. Kun luottamuksen ilmapiiri on kadonnut, seuraa sitä juuri senkaltaisia toimia joita Venäjä suhteessa Krimiin oin toteuttanut. Luottamuksen sijasta rakennetaan epäluottamuksen, uhkailujen, sanktioiden ja viime kädessä sotilaallisen ja aseellisen voiman varaan. Nykyisellä tekniikalla ja sen hävitysvoimalla vaarassa ei ole ainoastaan oma maamme tai maanosamme. Kysymyksessä on planetaarinen tuhon elementti.
Meidän NATO-keskustelumme ja siihen liittyvä "momentum", toiminnallisen ikkunan avautuminen ei näytä perustuvan historialliseen luottamuksellisten suhteiden rakentumisen henkeen lainkaan. Pisimmälle presidentti Niinistön järjestämässä tilaisuudessa vastakaista kehitystä kuvasi Jaakko Iloniemi, joka totesi Suomen jo olevan erillissopimuksen jäsenyyttä vaille valmis NATO-toimija. Suomi on siis vastoin kansan ylivoimaisen enemmistön tahtoa erillissopiumuksin jo ujutettu NATOn sisälle. Kun samalla puhutaan kuulumisesta läntiseen sivilisaatioon ja sen henkiseen ilmapiiriin, niin jää kysymään, mihin demokratia ja kansan tahdon kuuleminen ja toteuttaminen on unohdettu?
Kun keskustelusta henkii lähes hegemoniana syvä epäluottamuksen tunne ja sen mukainen orientoituminen, voi sanoa luottamuksellisen ilmapiirin olevan hyvää vauhtia häviämässä ja epäluottamuksen pyrkivän sisään ovista ja ikkunoista. Mielestäni tässä kadotetaan samalla se suomalaiseen kykyyn perustuva luottamuksellisen ilmapiirin rakentaminen, joka muualta Euroopassa ja maailmasta näkyy puuttuvan edelleen lähes kokonaan. Samalla menetetään myös se "momentum" joka neljäkymmentä vuotta sitten syntyi ja josta käytetään nimitystyä "Helsingin henki". Tuo momentum, historiallisen hetken avutuminen tarkoittaneekin mahdollisuutta sitoutua myuös sotilaallisesti, sopimusten lisäksi myös jäsenyyksin lännen sotilaallisiin rakenteisiin.
Historiallisesti meille niin tärkeä luottamuksen ilmapiiri on taloudellisten kustannusten ohella tässä vaarana kadota vuosikymmeniksi - tilanteesta riippuen ehkä lopullisesti - ulkopoliittisen toiminnan juonteena.
tiistai 10. kesäkuuta 2014
maanantai 26. toukokuuta 2014
Lemminkäisen kohtalo?
Turpiin tuli Eurovaaleissa - ja taitaa tulla siellä täällä Euroopassa kaikille suomalaisille. Sosialidemokratialle, joka on aina pitänyt itseään kansainvälisenä liikkeenä, tulos on valtava pettymys. Kysymys ei taida olla pelkästä pohjakosketuksesta, vaan pikemminkin haaksirikosta, jossa liike murenee vasten huolettomuuden, välinpitämättömyyden, osallistumattomuuden ja konservatiivisen hegemonian karikkoa.
Vanhoilla sosialidemokraateilla - meitähän tässä äänestäneiden joukossa taitaa olla enemmistö - on sellainen tunne että elämäntyö kansanvaltaisen hyvinvointivaltion rakentamiseksi on mennyt hukkaan. Näillä sanoilla asian ilmaisi juuri 90 vuotta täyttänyt Tauno, Mosan kisälli joka on toisen maailmansodan jälkeen lähtenyt lähes päivittäin aatteellisiin rientoihin, aikanaan sos.-dem. nuorisotoiminnassa, sitten Työväen Näyttämöllä, työväenyhdistyksessä ja urheiluseurassa. Poliittinen ponnistelu kiteytyi vuosikymmenien saatossa työksi kansanvaltaisen hyvinvointivaltion aikaansaamiseksi. 1960-luvulla tapahtunut käänne aukaisi sen verran historian ikkunaa että suuret tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta lisäävät uudistukset kuten lasten päivähoito, peruskoulu, työeläkeuudistus ja julkisten palvelujen infrastruktuurin rakentaminen kävivät mahdolliseksi.
Hyvinvointiin liittyy aina toinenkin puoli, nimittäin jokseenkin naivi usko siihen että saavutettu hyvinvointi olisi pysyvä taso jonka eteen ei tarvitse tehdä mitään, ei edes käydä äänestämässä. Kun 1970-luvulta lähtien monetaristien opit alkoivat muokkautua konservatiivisen vapausajattelun ytimeksi, joutuivat Suomenkin uudet hyvinvointi-instituutiot hetimmiten päätään nostavan porvarillisen kritiikin ja irrationaalin riskinoton kohteeksi. Aloitettiin puheet valinnan vapaudesta, yksityistämisestä, kaupallistamiseta, julkisen sektorin tehottomuudesta ja byrokraattisuudesta. Tämän lähestymistavan keskeiseksi arkkitehdiksi on vähitellen noussut Euroopan Unioni, jossa konservatiivit ovat pitäneet vuosikymmeniä keskeistä valtaa. Tätä nykyä kansanvaltaan perustuva hyvinvointivaltio on hyvää vauhtia jäämässä taka-alalle, kun keskeinen toteuttamiseen liittyvä etuoikeus on siirretty vapauksen ja samalla viivalla olemisen nimissä yrityksille. EU:n ja USA:n neuvotellun vapaakauppasopimuksen tullessa sellaisenaan voimaan merkitsee se sitä, että kansanvaltaisen hyvnvointivaltion rakenteet rinnastetaan lähinnä rikollisuuteen sakoin ja sanktioin, jos ne osoittautuvat esteeksi yritysintressien kehittämiselle. Tämä ei voi merkitä muuta kuin pohjoismaisen, avoimeen ja kansanvaltaiseen hallintoon pohjautuvan julkisen sektorin murentamista ja loppua.
Paradoksi on sekin, että kun hyvinvointivaltiota ja julkisia palveluja uhkaavasti murennetaan, kansa rankaisee ensisijassa sosialidemokratiaa joka on ollut näitä palveluja luomassa. Hyvinvointivaltion luojat, sota-ajan sukupolvi saa aatteineen kenkää edes jonkinlaisen turvaverkon varassa voimiinsa kasvaneelta sukupolvelta.
Välineitäkään vastarinnan ilmaisemiseen ei ole sosiaalista mediaa lukuunottamatta olemassa. Vaaleissa osoitettu kriittisyys hajoaa erikokoisiksi saarekkeiksi, joista kansallismielisyys, rotufobia, siis sitoutuminen maahan ja vereen ammentaa juurensa. Tällainen narsistinen paremmuus hajottaa Eurooppaa ja tuhoaa yhteiskunnan sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Nyt suomalainen saa Ranskassa, Englannissa, Itävallassa, Tanskassa ja ehkä Unkarissakin joka viidenneltä vastaantulijalta potentiaalisti turpiinsa, jos sattuu kyseiseen maahan eksymään.
Miten tästä eteenpäin - saattaa joku kysyä. Sosialidemokratian viaksi voidaan kaiketi lukea se, että kansalaisyhteiskuntaan kasvattavan osallistamisen rakenteet jäivät alikehittyneiksi ja että toimeentulorakenteiden kehittämisessä erehdyttiin peesaamaan porvareita yritystoiminnan edellytysten parantamisessa yhteiskunnallisen vastuun kadotessa globaaleille markkinoille.
Ennenpitkää on palattava vahvistamaan valtiota ja julkisia rakenteita, muuten mörkö syö kasvavan polven eväät. Surullista sosilaidemokratian kannalta on se, että vaihtoehtoisia ratkaisuja olisi pitänyt kehittää silloin kun liikkeellä oli vielä valtakirja yhteiskunnalliseen vastuunottoon.
Lyhyttä tietä takaisin poliittiseen valta-asemaan ei taida olla. Suomen ja Euroopan on katsottava ilmeisesti konservatiivisen ja reaktionäärisen politiikan koko arsenaali ennenkuin hätä on niin suuri, että kansa uudestaan kutsuu sosialidemokraatteja vastuunottoon. Sitä aikaa kun Suomi-äiti kokoaa seikkailevan poikansa - sosialidemokraatti Lemminkäisen - palaset kokoon Tuonelan joen takaa ja puhaltaa ne uudelleen henkiin, en taida olla enää näkemässä.
Vanhoilla sosialidemokraateilla - meitähän tässä äänestäneiden joukossa taitaa olla enemmistö - on sellainen tunne että elämäntyö kansanvaltaisen hyvinvointivaltion rakentamiseksi on mennyt hukkaan. Näillä sanoilla asian ilmaisi juuri 90 vuotta täyttänyt Tauno, Mosan kisälli joka on toisen maailmansodan jälkeen lähtenyt lähes päivittäin aatteellisiin rientoihin, aikanaan sos.-dem. nuorisotoiminnassa, sitten Työväen Näyttämöllä, työväenyhdistyksessä ja urheiluseurassa. Poliittinen ponnistelu kiteytyi vuosikymmenien saatossa työksi kansanvaltaisen hyvinvointivaltion aikaansaamiseksi. 1960-luvulla tapahtunut käänne aukaisi sen verran historian ikkunaa että suuret tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta lisäävät uudistukset kuten lasten päivähoito, peruskoulu, työeläkeuudistus ja julkisten palvelujen infrastruktuurin rakentaminen kävivät mahdolliseksi.
Hyvinvointiin liittyy aina toinenkin puoli, nimittäin jokseenkin naivi usko siihen että saavutettu hyvinvointi olisi pysyvä taso jonka eteen ei tarvitse tehdä mitään, ei edes käydä äänestämässä. Kun 1970-luvulta lähtien monetaristien opit alkoivat muokkautua konservatiivisen vapausajattelun ytimeksi, joutuivat Suomenkin uudet hyvinvointi-instituutiot hetimmiten päätään nostavan porvarillisen kritiikin ja irrationaalin riskinoton kohteeksi. Aloitettiin puheet valinnan vapaudesta, yksityistämisestä, kaupallistamiseta, julkisen sektorin tehottomuudesta ja byrokraattisuudesta. Tämän lähestymistavan keskeiseksi arkkitehdiksi on vähitellen noussut Euroopan Unioni, jossa konservatiivit ovat pitäneet vuosikymmeniä keskeistä valtaa. Tätä nykyä kansanvaltaan perustuva hyvinvointivaltio on hyvää vauhtia jäämässä taka-alalle, kun keskeinen toteuttamiseen liittyvä etuoikeus on siirretty vapauksen ja samalla viivalla olemisen nimissä yrityksille. EU:n ja USA:n neuvotellun vapaakauppasopimuksen tullessa sellaisenaan voimaan merkitsee se sitä, että kansanvaltaisen hyvnvointivaltion rakenteet rinnastetaan lähinnä rikollisuuteen sakoin ja sanktioin, jos ne osoittautuvat esteeksi yritysintressien kehittämiselle. Tämä ei voi merkitä muuta kuin pohjoismaisen, avoimeen ja kansanvaltaiseen hallintoon pohjautuvan julkisen sektorin murentamista ja loppua.
Paradoksi on sekin, että kun hyvinvointivaltiota ja julkisia palveluja uhkaavasti murennetaan, kansa rankaisee ensisijassa sosialidemokratiaa joka on ollut näitä palveluja luomassa. Hyvinvointivaltion luojat, sota-ajan sukupolvi saa aatteineen kenkää edes jonkinlaisen turvaverkon varassa voimiinsa kasvaneelta sukupolvelta.
Välineitäkään vastarinnan ilmaisemiseen ei ole sosiaalista mediaa lukuunottamatta olemassa. Vaaleissa osoitettu kriittisyys hajoaa erikokoisiksi saarekkeiksi, joista kansallismielisyys, rotufobia, siis sitoutuminen maahan ja vereen ammentaa juurensa. Tällainen narsistinen paremmuus hajottaa Eurooppaa ja tuhoaa yhteiskunnan sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Nyt suomalainen saa Ranskassa, Englannissa, Itävallassa, Tanskassa ja ehkä Unkarissakin joka viidenneltä vastaantulijalta potentiaalisti turpiinsa, jos sattuu kyseiseen maahan eksymään.
Miten tästä eteenpäin - saattaa joku kysyä. Sosialidemokratian viaksi voidaan kaiketi lukea se, että kansalaisyhteiskuntaan kasvattavan osallistamisen rakenteet jäivät alikehittyneiksi ja että toimeentulorakenteiden kehittämisessä erehdyttiin peesaamaan porvareita yritystoiminnan edellytysten parantamisessa yhteiskunnallisen vastuun kadotessa globaaleille markkinoille.
Ennenpitkää on palattava vahvistamaan valtiota ja julkisia rakenteita, muuten mörkö syö kasvavan polven eväät. Surullista sosilaidemokratian kannalta on se, että vaihtoehtoisia ratkaisuja olisi pitänyt kehittää silloin kun liikkeellä oli vielä valtakirja yhteiskunnalliseen vastuunottoon.
Lyhyttä tietä takaisin poliittiseen valta-asemaan ei taida olla. Suomen ja Euroopan on katsottava ilmeisesti konservatiivisen ja reaktionäärisen politiikan koko arsenaali ennenkuin hätä on niin suuri, että kansa uudestaan kutsuu sosialidemokraatteja vastuunottoon. Sitä aikaa kun Suomi-äiti kokoaa seikkailevan poikansa - sosialidemokraatti Lemminkäisen - palaset kokoon Tuonelan joen takaa ja puhaltaa ne uudelleen henkiin, en taida olla enää näkemässä.
maanantai 5. toukokuuta 2014
Eurooppa - ollako vai eikö olla?
Euroopan Unionista oli tarkoitus syntyä rauhan ja demokratian linnake, joka luo vaurautta ja hyvinvointia maanosan kansoille ja kansalaisille. Mikä on mennyt pieleen, mitä voisimme tehdä paremmin? Joitakin ajatuksia olen jo esittänyt - nyt kilautan kavereille ja kysyn heidän mielipiteitään!
"Kansallinen etu pitäisi tulkita uudelleen eurooppalaisista lähtökohdista. Eurooppalaisten arvojen ja eurooppalaisen hyvinvointimalliin turvaaminen ja edellyttävät nykyistä tiiviimpää yhteistyötä ja toimivia instituutioita."
"Eurooppa on menettänyt asemaansa talouden ja politiikan aktiivisena toimijana talouskriisin seurauksena. EU:n oikeutus on kyseenalaistettu. Kritiikkiin on suhtauduttava vakavasti."
"... kansalaisten arkeen vaikuttavat suoraan päätökset on usein tehty demokraattisen valvonnan ulkopuolella."
Liisa Jaakonsaari Hämeen Kaiussa
http://www.hameenkaiku.fi/viikko-hame/tyo-ja-talous/21047-sdp-n-jaakonsaari-eu-kritiikkiin-suhtauduttava-aina-vakavasti
Ilpo Rossi:
Euroopan Unionin synnyn kaksi keskeistä perustetta olivat rauhan ja demokratian vahvistaminen ja takaaminen Euroopassa. Ukrainan kriisin lähtökohtana oli Euroopan Unionin ja Ukrainan välille työstetty yhteistoimintasopimus, joka tähtää Ukrainan koko yhteiskunta-arkkitehtuurin muuttamiseen EU-keskeiseksi energia-ratkaisuja, logistiikkaketjuja ja koko tähänastista EU:n sopimuskokonaisuutta myöten. Venäjällä tämä nähdään 1990-luvulta peräisin olevan IVY-rakenteen romuttamisena ja EU:n tunkeutumisena syvälle Moskova-keskeisten talousrakenteiden häiritsijäksi. Tämä on johtamassa koko läntisen maailman uudelleen lähes sodan partaalle. Euroopan Unionin ja USA:n vapaakauppasopimus, josta uusi parlamentti tulee päättämään, näyttäisi merkitsevän pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin kriminalisointia, sillä se antaisi yrityksille juridisen oikeuden ensisijaisuuteen ja korvauksiin jos yritysten intressit vaarantuvat. Sopimuksen voimaantulo poistaisi mahdollisuuden julkisten ja hallinnoltaan avointen ja kansanvaltaisten palvelujen tuottamiseen. Yhteenvetona: kahdessa keskeisimmässä EU:n peruslinjauksessa ollaan nyt astumassa rajan yli - rajan joka asettaa rauhan ja demokratian kyseenalaiseksi.
"Kansallinen etu pitäisi tulkita uudelleen eurooppalaisista lähtökohdista. Eurooppalaisten arvojen ja eurooppalaisen hyvinvointimalliin turvaaminen ja edellyttävät nykyistä tiiviimpää yhteistyötä ja toimivia instituutioita."
"Eurooppa on menettänyt asemaansa talouden ja politiikan aktiivisena toimijana talouskriisin seurauksena. EU:n oikeutus on kyseenalaistettu. Kritiikkiin on suhtauduttava vakavasti."
"... kansalaisten arkeen vaikuttavat suoraan päätökset on usein tehty demokraattisen valvonnan ulkopuolella."
Liisa Jaakonsaari Hämeen Kaiussa
http://www.hameenkaiku.fi/viikko-hame/tyo-ja-talous/21047-sdp-n-jaakonsaari-eu-kritiikkiin-suhtauduttava-aina-vakavasti
Ilpo Rossi:
Euroopan Unionin synnyn kaksi keskeistä perustetta olivat rauhan ja demokratian vahvistaminen ja takaaminen Euroopassa. Ukrainan kriisin lähtökohtana oli Euroopan Unionin ja Ukrainan välille työstetty yhteistoimintasopimus, joka tähtää Ukrainan koko yhteiskunta-arkkitehtuurin muuttamiseen EU-keskeiseksi energia-ratkaisuja, logistiikkaketjuja ja koko tähänastista EU:n sopimuskokonaisuutta myöten. Venäjällä tämä nähdään 1990-luvulta peräisin olevan IVY-rakenteen romuttamisena ja EU:n tunkeutumisena syvälle Moskova-keskeisten talousrakenteiden häiritsijäksi. Tämä on johtamassa koko läntisen maailman uudelleen lähes sodan partaalle. Euroopan Unionin ja USA:n vapaakauppasopimus, josta uusi parlamentti tulee päättämään, näyttäisi merkitsevän pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin kriminalisointia, sillä se antaisi yrityksille juridisen oikeuden ensisijaisuuteen ja korvauksiin jos yritysten intressit vaarantuvat. Sopimuksen voimaantulo poistaisi mahdollisuuden julkisten ja hallinnoltaan avointen ja kansanvaltaisten palvelujen tuottamiseen. Yhteenvetona: kahdessa keskeisimmässä EU:n peruslinjauksessa ollaan nyt astumassa rajan yli - rajan joka asettaa rauhan ja demokratian kyseenalaiseksi.
sunnuntai 27. huhtikuuta 2014
Kyynelten ja nyyhykyn aika ohi kerran on...
Minulla on tapana kirjoittaa vappupuhe.Teen niin nytkin, kokoan ajatuksiani työstä, maasta, Euroopasta ja maailmasta. Ehkä jokaisen pitäisi koettaa ainakin kerran vuodessa kuvata tuntojaan maailman menosta, ihmisenä olemisen ja varttuneen vaeltajan näkökulmasta. Eli näin:
Toukokuun ensimmäinen on kansainvälinen työn, oikeastaan työn vapautuksen, omaehtoisuuden, itsenäistä ja itseään toteuttavan ihmisen unelmien päivä.
En ole vakuuttunut siitä, että tätä päivää pitäisi jatkuvasti ja poikkeuksetta viettää mielenosoituksen, demonstraation muodossa. Jotkut sanovat että marssi kuuluu vappuun olennaisesti. Järjestäytyneessä marssirivistössä mukanaoleminen on tietenkin juhlavaa. Mielestäni se kuitenkin muistuttaa samalla myös uniformaalista käyttäytymisestä, joka liittyy myös lähes täydelliseen omaehtoisuudesta luopumiseen. En vastusta marssimista enkä joukkokoontumista, jos se selvästi liittyy tietoiseen, yhteiseen ja lujaan valintaan jonka puolesta esiinnytään.
Kun puhutaan työstä ja työväenliikkeen suhteesta työhön, on suhtautumisemme siihen kaikkea muuta kuin yhtenäistä ja uniformaalia. Olemme edelleenkin kovin kaukana omaehtoisuuden ihanteesta, ennekä taida edes osata kuvitella, millainen omaehtoisuuden valtakunta mahtaisi olla. Olemme vahvasti sidoksissa ajatukseen, jonka mukaan teollisen kasvun kautta tulisi voida luoda uusia tarpeita ja uusia tuotteita ja niiden mukana uusia työpaikkoja - ja kaiken lisäksi jokaiselle, onhan sosiaaliturvamme, eläkkeemme ja jopa terveydenhoitomme todella vahvasti ankkuroitu työn kautta hankittuun toimeentuloon.
Mahtaisiko maapallomme kestää siihen kohdistuvan, potenssissa kasvavan riistonomaisen ja usein kansallisista läöhtökohdista toteutetun opportunistisen kasvun? Ja jaksaisimmeko maailmasta vetäytyneenä peruissuomalaiseen tapaan kyetä kuluttamaan kaiken sen mitä omassa Impivaarassa tuotetaan?
Tieteen, tekniikan ja uusien innovaatioiden myötä olemme lähestymässä aikaa, jolloin työ - ei ainoastaan raskas ja inhimillisesti vastemielinen työ - on katoamassa. Automatiikka ja sen mukana tullut produktiivisuus muuttaa jo nyt vauhdikkaasti aikamme työolosuhteita. Ihminen välttämättömänä osana tuottamisen prosessia on käymässä yhä suuremmassa määrin lähes tarpeettomaksi.
Tätä kehitystä vauhdittavat samaan aikaan globaalit, monella tapaa tasapainottomat työmarkkinat. Tuotantoa viedään alhaisten kustannusten ja kulttuurien piiriin, joissa työyhteiskunta on vasta syntymässä ja joissa työelämän rakenteetkin ottavat ensi askeliaan.
Näihin suuriin muutoksiin meidän olisi sopeuduttava. Moderni kapitalismi ei halua nähdä globaalille työtä, palkkoja ja tuotantoa koskevalle kilpailulle vaihtoehtoja. Jotkut kehittyneet maat haluavat koulutuksen ja osakkeenomistuksen muodossa olla teknologisen viennin kärjesssä ja kuorimassa johtavissa asemissa tuloksista kerman päältä. Eläkerahastojakin rakennetaan osakeomistuksen pohjalle, kuten naapurimaastamme Ruotsista tiedämme. Euroopan Unionissa Saksa käyttää keskeistä asemaansa ja insinööritaitojaan keräämällä euroalueelltakin ylijäämiä, jotka samalla näkyvät alijääminä ja lisääntyvänä velkana muissa jäsenmaissa. Amerikassa pumpataan keskuspankin toimesta rahaa markkinoille valtavia määriä ja luodaan sitä kautta mahdollisuuksia kasvulle. Uskaltaisiko sanoa, että taloudellisessa kilpailussa jokaisella varkaalla on omat työkalunsa?
Euroopan Unioni on sopimuksineen rakentanut järjestelmän, jossa keskuspankin suora tuki rahaliiton jäsenvaltioille on lailla kielletty. Valtioiden budjettien kasvu on rajattu vuositasolla kolmeen prosenttiin ja velan määrä on rajattu kuuteenkymmeneen prosenttiin valtion kokonaismenoista. Painopiste on yritysten kautta tapahtuvassa kasvussa. Sinne EKP on velkakirjojen muodossa lisännyt valtavasti resursseja, joiden käyttö valtion omissa hankkeissa on kiinni omarahoitusosuudesta. Investointeja ei saada käyntiin, kun omarahoitusta puuttuu. Samalla ollaan kiitollsia ja innostuneita pienistäkin toivonpilkahduksista tämän valtavan, toimeentuloa koskevan ongelman edessä.
Valtavirtainen talousteoria ja siihen pohjautuva eurooppalainen taloushegemonia ei näytä olevan tilassa, jossa se kykenisi näitä ongelmia ratkaisemaan muutoin kuin vaatimalla jatkuvasti vyönkiristystä, hyvinvointirakenteiden purkamista, kovempaa talouskuria ja muka liian suureksi paisuneen valtion purkamista.
Vaihtoehtoisiakin ajatuksia on jo näkyvissä, vaikka taloudellinen eliitti ja sen kanssa symbioosissa elävä media haluaa käydä siitä keskustelua hyvin vastentahtoisesti . Juuri tänä keväänä on ilmestynyt Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan kirjoittama kirja "Rahatalous haltuun" alaotsikkonaan "Irti kurjistavasta talouspolitiikasta". Kirjan takakannen esittelyn tekstin mukaan "Teos osoittaa että Suomen talouspolitiikkaa ohjaava valtateoria on perusteiltaan virheellinen ja sen toteuttaminen johtaa kurjistuvaan talouskehitykseen ja hyvinvointivaltion tuhoutumiseen. - Rahatalous haltuun osoittaa lukuisia keinoja toteuttaa hyvinvointivaltiota tukevaa talouspåolitiikkasa. - Kirja tarjoaa myös keinoja euroalueen taantuman hoitoon." Sanottakoon tässä, että en olisi maininnut tästä kirjasta tässä yhteydessä, jos en olisi pitänyt sen antia merkittävimpänä panoksena suomenkielisen talouskeskusteluun moniin vuosiin.
On mielenkiintoista ja rohkaisevaa, että nyt on saatu väitöskirjatasoista tutkimusta näyttämään vihreää valoa sille kadunmiehen ja -naisen sormituntumalle, että Euroopan talousalueen raha- ja finanssipolitiikkaa on hoidettu sekä demokratian että todellisten tarpeiden kannalta virheellisesti ja suurta vahinkoa aiheuttaen. Virheiden juuret ovat siinä konservatiivisessa, uusliberalistisessa ja monetaristisessa ajattelutavassa, joka alkoi valloittaa maailmaa 1970-luvulta lähtien. Euroopan Unionissa tämä ajattelutapa ja sen pohjalta johdettu strategia on hegemonista valtavirtaa - ja tulokset sen mukaisia.
Meille kerrotaan että huonon - jopa pelottavan - talouskehityksen syy on meistä riippumaton kansainvälinen lama. Vihjeen siitä että toisenlaisella talouspolitiikalla olisi voitu päästä parempiin tuloksiin, antavat pohjoismaat joiden hyvinvointirakenteet ovat näihin saakka puskuroineet uskomattoman hyvin unionintasoista, ideologisesti painottunutta ja vääräksi osoittautunutta talouspolitiikkaa. Rautaesiripun ajoilta peräisin oleva totalitaarisen ja autoritaarisen valtion pelko on saanut konservatiivisen maailman hylkäämään kansanvaltaiset, avoimeen hallintoon perustuvat hyvinvointirakenteet, jotka parhaimmillaan luovat koulutuksellaan, infrastruktuurillaan ja rohkaisevalla ilmapiirillään edellytyksiä myös yksityiselle yritteliäisyydelle. Tuon pelon syvyys näkyy tänä päivänä myös Ukrainan kriisissa, joka nopeassa tahdissa eskaloitui suurvaltojen välisiksi eturistiriidoiksi ja koko ajan pelättävissä olevaksi, yhä rajummaksi voimainmittelöksi.
Onko Euroopan Unionin politiikalla väliä? Jos tunnet epävarmuutta tulevaisuudesta ja huomaat toivosi nopeassa tahdissa murentuvan, olet uuden ja toivottavasti paremmin pohditun valinnan edessä, kun menet nyt alkavassa toukokuussa äänestämään eurovaaleissa. Sinun on nähtävä syy-yhteys vallitsevan laman, poliittisen alakulon ja myös ehkä aikaisemman poliittisen käyttäytymisesi välillä.
...toinen uusi aika vaatii uuden poljennon!
Toukokuun ensimmäinen on kansainvälinen työn, oikeastaan työn vapautuksen, omaehtoisuuden, itsenäistä ja itseään toteuttavan ihmisen unelmien päivä.
En ole vakuuttunut siitä, että tätä päivää pitäisi jatkuvasti ja poikkeuksetta viettää mielenosoituksen, demonstraation muodossa. Jotkut sanovat että marssi kuuluu vappuun olennaisesti. Järjestäytyneessä marssirivistössä mukanaoleminen on tietenkin juhlavaa. Mielestäni se kuitenkin muistuttaa samalla myös uniformaalista käyttäytymisestä, joka liittyy myös lähes täydelliseen omaehtoisuudesta luopumiseen. En vastusta marssimista enkä joukkokoontumista, jos se selvästi liittyy tietoiseen, yhteiseen ja lujaan valintaan jonka puolesta esiinnytään.
Kun puhutaan työstä ja työväenliikkeen suhteesta työhön, on suhtautumisemme siihen kaikkea muuta kuin yhtenäistä ja uniformaalia. Olemme edelleenkin kovin kaukana omaehtoisuuden ihanteesta, ennekä taida edes osata kuvitella, millainen omaehtoisuuden valtakunta mahtaisi olla. Olemme vahvasti sidoksissa ajatukseen, jonka mukaan teollisen kasvun kautta tulisi voida luoda uusia tarpeita ja uusia tuotteita ja niiden mukana uusia työpaikkoja - ja kaiken lisäksi jokaiselle, onhan sosiaaliturvamme, eläkkeemme ja jopa terveydenhoitomme todella vahvasti ankkuroitu työn kautta hankittuun toimeentuloon.
Mahtaisiko maapallomme kestää siihen kohdistuvan, potenssissa kasvavan riistonomaisen ja usein kansallisista läöhtökohdista toteutetun opportunistisen kasvun? Ja jaksaisimmeko maailmasta vetäytyneenä peruissuomalaiseen tapaan kyetä kuluttamaan kaiken sen mitä omassa Impivaarassa tuotetaan?
Tieteen, tekniikan ja uusien innovaatioiden myötä olemme lähestymässä aikaa, jolloin työ - ei ainoastaan raskas ja inhimillisesti vastemielinen työ - on katoamassa. Automatiikka ja sen mukana tullut produktiivisuus muuttaa jo nyt vauhdikkaasti aikamme työolosuhteita. Ihminen välttämättömänä osana tuottamisen prosessia on käymässä yhä suuremmassa määrin lähes tarpeettomaksi.
Tätä kehitystä vauhdittavat samaan aikaan globaalit, monella tapaa tasapainottomat työmarkkinat. Tuotantoa viedään alhaisten kustannusten ja kulttuurien piiriin, joissa työyhteiskunta on vasta syntymässä ja joissa työelämän rakenteetkin ottavat ensi askeliaan.
Näihin suuriin muutoksiin meidän olisi sopeuduttava. Moderni kapitalismi ei halua nähdä globaalille työtä, palkkoja ja tuotantoa koskevalle kilpailulle vaihtoehtoja. Jotkut kehittyneet maat haluavat koulutuksen ja osakkeenomistuksen muodossa olla teknologisen viennin kärjesssä ja kuorimassa johtavissa asemissa tuloksista kerman päältä. Eläkerahastojakin rakennetaan osakeomistuksen pohjalle, kuten naapurimaastamme Ruotsista tiedämme. Euroopan Unionissa Saksa käyttää keskeistä asemaansa ja insinööritaitojaan keräämällä euroalueelltakin ylijäämiä, jotka samalla näkyvät alijääminä ja lisääntyvänä velkana muissa jäsenmaissa. Amerikassa pumpataan keskuspankin toimesta rahaa markkinoille valtavia määriä ja luodaan sitä kautta mahdollisuuksia kasvulle. Uskaltaisiko sanoa, että taloudellisessa kilpailussa jokaisella varkaalla on omat työkalunsa?
Euroopan Unioni on sopimuksineen rakentanut järjestelmän, jossa keskuspankin suora tuki rahaliiton jäsenvaltioille on lailla kielletty. Valtioiden budjettien kasvu on rajattu vuositasolla kolmeen prosenttiin ja velan määrä on rajattu kuuteenkymmeneen prosenttiin valtion kokonaismenoista. Painopiste on yritysten kautta tapahtuvassa kasvussa. Sinne EKP on velkakirjojen muodossa lisännyt valtavasti resursseja, joiden käyttö valtion omissa hankkeissa on kiinni omarahoitusosuudesta. Investointeja ei saada käyntiin, kun omarahoitusta puuttuu. Samalla ollaan kiitollsia ja innostuneita pienistäkin toivonpilkahduksista tämän valtavan, toimeentuloa koskevan ongelman edessä.
Valtavirtainen talousteoria ja siihen pohjautuva eurooppalainen taloushegemonia ei näytä olevan tilassa, jossa se kykenisi näitä ongelmia ratkaisemaan muutoin kuin vaatimalla jatkuvasti vyönkiristystä, hyvinvointirakenteiden purkamista, kovempaa talouskuria ja muka liian suureksi paisuneen valtion purkamista.
Vaihtoehtoisiakin ajatuksia on jo näkyvissä, vaikka taloudellinen eliitti ja sen kanssa symbioosissa elävä media haluaa käydä siitä keskustelua hyvin vastentahtoisesti . Juuri tänä keväänä on ilmestynyt Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan kirjoittama kirja "Rahatalous haltuun" alaotsikkonaan "Irti kurjistavasta talouspolitiikasta". Kirjan takakannen esittelyn tekstin mukaan "Teos osoittaa että Suomen talouspolitiikkaa ohjaava valtateoria on perusteiltaan virheellinen ja sen toteuttaminen johtaa kurjistuvaan talouskehitykseen ja hyvinvointivaltion tuhoutumiseen. - Rahatalous haltuun osoittaa lukuisia keinoja toteuttaa hyvinvointivaltiota tukevaa talouspåolitiikkasa. - Kirja tarjoaa myös keinoja euroalueen taantuman hoitoon." Sanottakoon tässä, että en olisi maininnut tästä kirjasta tässä yhteydessä, jos en olisi pitänyt sen antia merkittävimpänä panoksena suomenkielisen talouskeskusteluun moniin vuosiin.
On mielenkiintoista ja rohkaisevaa, että nyt on saatu väitöskirjatasoista tutkimusta näyttämään vihreää valoa sille kadunmiehen ja -naisen sormituntumalle, että Euroopan talousalueen raha- ja finanssipolitiikkaa on hoidettu sekä demokratian että todellisten tarpeiden kannalta virheellisesti ja suurta vahinkoa aiheuttaen. Virheiden juuret ovat siinä konservatiivisessa, uusliberalistisessa ja monetaristisessa ajattelutavassa, joka alkoi valloittaa maailmaa 1970-luvulta lähtien. Euroopan Unionissa tämä ajattelutapa ja sen pohjalta johdettu strategia on hegemonista valtavirtaa - ja tulokset sen mukaisia.
Meille kerrotaan että huonon - jopa pelottavan - talouskehityksen syy on meistä riippumaton kansainvälinen lama. Vihjeen siitä että toisenlaisella talouspolitiikalla olisi voitu päästä parempiin tuloksiin, antavat pohjoismaat joiden hyvinvointirakenteet ovat näihin saakka puskuroineet uskomattoman hyvin unionintasoista, ideologisesti painottunutta ja vääräksi osoittautunutta talouspolitiikkaa. Rautaesiripun ajoilta peräisin oleva totalitaarisen ja autoritaarisen valtion pelko on saanut konservatiivisen maailman hylkäämään kansanvaltaiset, avoimeen hallintoon perustuvat hyvinvointirakenteet, jotka parhaimmillaan luovat koulutuksellaan, infrastruktuurillaan ja rohkaisevalla ilmapiirillään edellytyksiä myös yksityiselle yritteliäisyydelle. Tuon pelon syvyys näkyy tänä päivänä myös Ukrainan kriisissa, joka nopeassa tahdissa eskaloitui suurvaltojen välisiksi eturistiriidoiksi ja koko ajan pelättävissä olevaksi, yhä rajummaksi voimainmittelöksi.
Onko Euroopan Unionin politiikalla väliä? Jos tunnet epävarmuutta tulevaisuudesta ja huomaat toivosi nopeassa tahdissa murentuvan, olet uuden ja toivottavasti paremmin pohditun valinnan edessä, kun menet nyt alkavassa toukokuussa äänestämään eurovaaleissa. Sinun on nähtävä syy-yhteys vallitsevan laman, poliittisen alakulon ja myös ehkä aikaisemman poliittisen käyttäytymisesi välillä.
...toinen uusi aika vaatii uuden poljennon!
lauantai 26. huhtikuuta 2014
Eurooppalaista kasvojenpesua
"Koskaan aikaisemmin ei Ateena ole ollut niin pulassa kuin tänään".
Näin sanoo Ateenan Yliopiston talousteorian professori Yanis Varoufakis itävaltalaisen Standardin haastattelussa.
"Kuusi vuotta taantumuksessa olleen talouden voimistumisesta voisi puhua, jos investoinnit ja työllisyys olisivat parenemassa. Tästä ei Kreikassa ole näkyvissä merkkejä."
"Se että Kreikka on saanut valtionvelkakirjojaan myydyksi on pelkkä poliittinen trikki. Maalla on edelleen 320 miljardia velkaa, siis yhtä paljon kuin vuonna 2010. Samaan aikaan on Kreikan kansantuote pudonnut 40 miljardia. Ainoa syy miksi Kreikan lainapapereita on ostettu, on se että Saksa ja Euroopan Keskuspankki ovat niiden takaajina. Tällä tempulla yritetään selvitä vain toukokuussa pidettävien eurovaalien yli."
Kaksi kolmesta taloudesta eivät kykene maksamaan vatimusten mukaisia verojaan. 3,5 miljoonaa työelämässä olevaa kreikkalaista joutuu elättämään 1,3, miljoonaa työtöntä ja 4,5 miljoona työelämän ulkopuolella muutoin olevaa. Kaksi kolmesta yrityksestä ei kykene maksamaan velkojaan. Miljoona taloutta on velassa energiayrityksille.
Totuutta on katsottava suoraan silmiin: Kreikka on bankrotissa.Jo kaksi vuotta sitten, sen sijasta että tätä ongelmaa olisi ryhdytty ratkomaan, ohitti Eurooppa selvitystilan ja antoi maalle sen historian suurimman lainan. Kreikan on luovuttava velkojen takaisinmaksusta ja yritettävä löytää tie jolla talous stabilisoidaan. Tämä on ainoa tie vapautua tästä tilanteesta."
Lehden kysymykseen siitä kuinka talous voitaisiin stabilisoida, Varoufakis vastaa:
"Tilannetta on katsottava koko Euroopan tasolla. Kreikan ongelma - liian paljon velkaa, selvitystilassa oleva pankkisektori - tämä sama tilanne on monissa maissa muuallakin Euroopassa. Ei ole järkevää käsitellä Kreikan tilannetta erillisenä tästä kokonaisuudesta. Toiseksi Euroopassa on vuorenkorkuinen määrä rahaa, jota siirrellään pankkien välillä ja joka kuumentaa finanssimarkkinoita. Noita rahoja pitäisi käyttää produktiivisiin investointeihin. Siihen ei tarvita yhtään veroeuroa lisää. Euroopan investointipankilla on pöytälaatikossaan lukuisa määrä mielenkiintoisia projekteja, kuten Kreikan ja Itävallan välisen korkeanopeuksisen junayhteyden rakentaminen. EKP rahoittaa projektejaan velkakirjoilla joita investoijat mielellään ostavat. Sen näkee niiden matalista koroista. Projekteja ei kuitenkaan toteuteta, koska puolet jokaisesta investoinnista pitää rahoittaa yksityisiltä markkinoilta ja tämän osuuden joutuvat kansalliset hallitukset takaamaan. Nämä vakuudet muodostuvat kuitenkin osaksi Maastricht-alijäämiä. Tähän ei voi toistaiseksi kukaan puuttua. Tämän käytännön muuttaminen voisi kuitenkin olla välitön tie kriisistä ulos."
Lehden kysymykseen Kreikan valtion suurista menoista ja vakuuksien vaikutuksesta tähän Varoufakis vastaa:
"Epäilemättä Kreikan valtiontalous on hyvin tehoton. Valtion menot eivät ole kuitenkaan juurikaan korkeammat kuin muualla Euroopassa. Kun maa romahtaa tällä tavalla, eikä investointeja ja rahaa ole saatavissa, muutos tilanteeseen täytyy saada aikaan. Ongelma on Euroalueen talousarkkitehtuuri: jos Kreikka ei olisi tullut mukaan Euroon, ei Kreikalla olisi tällaisia ongelmia lainkaan. On panostettava euroopanlaajuiseen uudistumiseen."
Kuten pankkiunioniin? - kysee lehti. Varoufakisin mielestä pankkiunioni on lähinnä vitsi.
"Se tulee siirtymään historiaan suurena eurooppalaisena sanahelinänä. Ne 55 miljardia, jotka on varattu uudelleen pääomittamiseen, eivät riitä edes yhden pankin ongelmiin. Ei ole myöskään yhteistä säästöjen turvaamisjärjestelmää. Ainoa mitä meillä on, on taas yksi uusi propagandainstrumentti Euroopan Unionissa. Euroopan Keskuspankin tulisi olla turvaamassa samalla tavoin kuin USA:n FED tekee. Kriisin puhjetessa USA:ssa oli rajoittamattomasti varoja käytössä. Katsokaa nyt asioiden kulkua, kun meillä joudutaan ajamaan esimerkiksi yksikin pankki alas. Loppuvaiheessa siirtyy päätöksenteko takaisin kansallisvaltioihin. Meillä ei ole pankkiunionia, sitä vain nimitetään sellaiseksi. Tämä on sitä, mitä Georg Orwell kirjassaan "1984" kuvaa."
http://derstandard.at/1397521690935/Oekonom-Nie-war-Athen-so-bankrott-wie-heute
Näin sanoo Ateenan Yliopiston talousteorian professori Yanis Varoufakis itävaltalaisen Standardin haastattelussa.
"Kuusi vuotta taantumuksessa olleen talouden voimistumisesta voisi puhua, jos investoinnit ja työllisyys olisivat parenemassa. Tästä ei Kreikassa ole näkyvissä merkkejä."
"Se että Kreikka on saanut valtionvelkakirjojaan myydyksi on pelkkä poliittinen trikki. Maalla on edelleen 320 miljardia velkaa, siis yhtä paljon kuin vuonna 2010. Samaan aikaan on Kreikan kansantuote pudonnut 40 miljardia. Ainoa syy miksi Kreikan lainapapereita on ostettu, on se että Saksa ja Euroopan Keskuspankki ovat niiden takaajina. Tällä tempulla yritetään selvitä vain toukokuussa pidettävien eurovaalien yli."
Kaksi kolmesta taloudesta eivät kykene maksamaan vatimusten mukaisia verojaan. 3,5 miljoonaa työelämässä olevaa kreikkalaista joutuu elättämään 1,3, miljoonaa työtöntä ja 4,5 miljoona työelämän ulkopuolella muutoin olevaa. Kaksi kolmesta yrityksestä ei kykene maksamaan velkojaan. Miljoona taloutta on velassa energiayrityksille.
Totuutta on katsottava suoraan silmiin: Kreikka on bankrotissa.Jo kaksi vuotta sitten, sen sijasta että tätä ongelmaa olisi ryhdytty ratkomaan, ohitti Eurooppa selvitystilan ja antoi maalle sen historian suurimman lainan. Kreikan on luovuttava velkojen takaisinmaksusta ja yritettävä löytää tie jolla talous stabilisoidaan. Tämä on ainoa tie vapautua tästä tilanteesta."
Lehden kysymykseen siitä kuinka talous voitaisiin stabilisoida, Varoufakis vastaa:
"Tilannetta on katsottava koko Euroopan tasolla. Kreikan ongelma - liian paljon velkaa, selvitystilassa oleva pankkisektori - tämä sama tilanne on monissa maissa muuallakin Euroopassa. Ei ole järkevää käsitellä Kreikan tilannetta erillisenä tästä kokonaisuudesta. Toiseksi Euroopassa on vuorenkorkuinen määrä rahaa, jota siirrellään pankkien välillä ja joka kuumentaa finanssimarkkinoita. Noita rahoja pitäisi käyttää produktiivisiin investointeihin. Siihen ei tarvita yhtään veroeuroa lisää. Euroopan investointipankilla on pöytälaatikossaan lukuisa määrä mielenkiintoisia projekteja, kuten Kreikan ja Itävallan välisen korkeanopeuksisen junayhteyden rakentaminen. EKP rahoittaa projektejaan velkakirjoilla joita investoijat mielellään ostavat. Sen näkee niiden matalista koroista. Projekteja ei kuitenkaan toteuteta, koska puolet jokaisesta investoinnista pitää rahoittaa yksityisiltä markkinoilta ja tämän osuuden joutuvat kansalliset hallitukset takaamaan. Nämä vakuudet muodostuvat kuitenkin osaksi Maastricht-alijäämiä. Tähän ei voi toistaiseksi kukaan puuttua. Tämän käytännön muuttaminen voisi kuitenkin olla välitön tie kriisistä ulos."
Lehden kysymykseen Kreikan valtion suurista menoista ja vakuuksien vaikutuksesta tähän Varoufakis vastaa:
"Epäilemättä Kreikan valtiontalous on hyvin tehoton. Valtion menot eivät ole kuitenkaan juurikaan korkeammat kuin muualla Euroopassa. Kun maa romahtaa tällä tavalla, eikä investointeja ja rahaa ole saatavissa, muutos tilanteeseen täytyy saada aikaan. Ongelma on Euroalueen talousarkkitehtuuri: jos Kreikka ei olisi tullut mukaan Euroon, ei Kreikalla olisi tällaisia ongelmia lainkaan. On panostettava euroopanlaajuiseen uudistumiseen."
Kuten pankkiunioniin? - kysee lehti. Varoufakisin mielestä pankkiunioni on lähinnä vitsi.
"Se tulee siirtymään historiaan suurena eurooppalaisena sanahelinänä. Ne 55 miljardia, jotka on varattu uudelleen pääomittamiseen, eivät riitä edes yhden pankin ongelmiin. Ei ole myöskään yhteistä säästöjen turvaamisjärjestelmää. Ainoa mitä meillä on, on taas yksi uusi propagandainstrumentti Euroopan Unionissa. Euroopan Keskuspankin tulisi olla turvaamassa samalla tavoin kuin USA:n FED tekee. Kriisin puhjetessa USA:ssa oli rajoittamattomasti varoja käytössä. Katsokaa nyt asioiden kulkua, kun meillä joudutaan ajamaan esimerkiksi yksikin pankki alas. Loppuvaiheessa siirtyy päätöksenteko takaisin kansallisvaltioihin. Meillä ei ole pankkiunionia, sitä vain nimitetään sellaiseksi. Tämä on sitä, mitä Georg Orwell kirjassaan "1984" kuvaa."
http://derstandard.at/1397521690935/Oekonom-Nie-war-Athen-so-bankrott-wie-heute
sunnuntai 23. maaliskuuta 2014
Taulan kastelua
Euroopan Unioni lähti siis pakotteiden tielle Venäjän ja sen Krimillä tekemien toimenpiteiden suhteen. Kriisi kulminoituu demokratian ja kansainvälisen oikeuden tulkintaan. Lähestymistavalla olisi vahva tuki Euroopan kansalaisten keskuudessa, jos EU:ta itseään pidettäisiin demokratian autorisoituna linnakkeena. Näin ei kuitenkaan ole: Unionin rakenteiden, peruskirjoin, sopimuksin, direktiivein ja ajan myötä muovautuneiden käytäntöjen taustalla muhii arvokriisi, jonka keskeinen sisältö koskee Euroopan Unionin suhdetta demokratiaan ja sen keskeisiin instituutioihin, valtioon, kuntiin, julkisiin laitoksiin ja niiden kykyyn kohdata ja ratkaista ongelmia modernissa yhteiskunnassa.
Venäjä näyttää suhtautuvan asetettuihin pakotteisiin näennäisen rauhallisesti eikä ole kiirehtinyt vastatoimiin ensimmäisten, lähinnä yksityishenkilöihin ja heidän toimintaoikeuksiinsa kansalaisina suunnattujen pakotteiden käynnistämisessä. Se ei taida olla tarpeenkaan, sillä Euroopan Unioni on itse pistänyt päänsä ansalankaan, josta selviytyminen – jos sopimus todella kansallisissa parlamenteissa ratifioidaan - on äärimmäisen vaikea ja kriittinen prosessi. Tarkoitan solmittua sopimusta Ukrainan kanssa.
En ole saanut kyseisen sopimuksen suomennosta käsiini, mutta jos se noudattelee aikaisempaa, pääministeri Janukowskin hallituksen hylkäämää sopimuspohjaa, ainekset jännityksen ja ongelmien kasvulle ovat välittömästi käsillä. Kysymys on paitsi Ukrainan hyppäämisestä kaiketi satojen jo aiemmin tehtyjen sopimusten ja sitoumusten vauhdittamaan junaan. On myös tartuttava myös pariin muuhun aika olennaiseen ongelmaan, nimittäin Ukrainan kautta tapahtuvaan energiahuoltoon ja Ukrainan talouden pikaista tukea vaativaan tilaan.
Ennen varsinaista sopimusta, sen ensimmäisissä liitteissä pyritään luomaan varoitus- ja hälytysjärjestelmää sen varalta, että jonkun sopimuksen ulkopuolella olevan tekijän johdosta Ukrainan kautta kulkeva kaasuvirta lakkaisi toimimasta. Kysymys ei ole kuitenkan pelkästään kaasusta, vaan polttoaineesta ylipäätään, ydin- ja hiilivoimasta, energia- ja logistiikkarakenteista, uudenlaisesta, unionikeskeisestä arkkitehtuurista koko maan ja sen tuotteiden rakenteessa.
Sopimuksen sisällöstä ja sen seurannaisvaikutuksista saadaan tietoa lähipäivinä. Toivoisi vain että tässä ei ostettaisi sikaa säkissä pelkästään länsimyönteisen asennoitumisen hengessä. Sieltäkin on tulossa aasi ja elefantti Venäjän karhua vastaan...
Ukrainassa, joka on kulttuurisesti ja poliittisesti pirstoutunut maa, pyritään tietenkin käyttämään kaikkia mahdollisuuksia jotta selvittäisiin syvästä kriisistä. EU:n alustava 15 mrd:n euron tuki taitaa kuitenkin olla vasta alkusoittoa ja nähtäväksi jää, uskaltaako EU jatkaa samalla konseptilla jota on toteutettu ns. PIIGS-maiden suhteen.
Onko meillä ja EU:lla varaa uhitella demokratian nimissä? ETYJ-sopimus aikanaan rakennettiin mm. luottamusta lisäävien ja yhteistyön perustaa rakentavien toimien pohjalle. Nyt poliittista valtaa käyttää toimeenpanossa sukupolvi joka oli vielä 1970-luvulla pikkupoikia ja -tyttöjä. Lainatakseni J.P. Koskisen "Ystäväni Rasputin" kirjan Grigori Rasputinia:”Kun rettelöt alkavat, ei tule loppua. On parempi tukahduttaa tuli heti, viisas kastelee jo taulan, siihen riittää lasillinen vettä, kun tuli leviää, ei auta järvikään.”
Sanktiot ovat sotaa taloudellisin välinein, sanoo Sergej Glasjew, Putinin pääneuvonantaja; hän on myös joutunut lännen taloudellisten pakotteiden piiriin. Saksalainen die Welt -lehti haastatteli Glasjewia ihan äskettäin. Hän suositteli Venäjän ja EU:n yhteistyötä Ukrainan nostamisessa jaloilleen.
lauantai 15. maaliskuuta 2014
Kivi kourassa?
Euroopan Unionin syntyi 1950-luvun alussa kahden tärkeän periaatteen elvyttämisen, voimistamisen ja ylläpitämisen merkeissä. Rauha ja demokratia olivat syntyneen Hiili- ja Teräsunionin johtavia periaatteita. Niiden pohjalle rakentuvien sopimusten ja yhteistyön tuli palvella rauhan ja demokratian vahvistamista. Rikkomukset toisen maailmansodan ja sitä edeltävältä ajalta olivat vielä tuoreessa muistissa.
Kuinka on käynyt? Onko Euroopan Unioni onnistunut näiden kahden, sinänsä yksinkertaiselta näyttävän johtoajatuksen toteuttamisessa?
Puhukaamme aluksi rauhasta, onhan Maidanin aukiolla Ukrainan Kiovassa käynnistynyt demokratiakriisi alkanut eskaloitua maailmanlaajuiseksi, suurvaltojen väliseksi hengenmittelöksi. Voimainkoitoksen mahdollisuus ei ole poissuljettu johtuen siitä yksinkertaisesta syystä, että periaatteellisten erimielisyyksien tueksi on alettu puhua sanktioista. Sanojen ja tekojen logiikka vaatii uusien askeleiden ottamista. Sota on politiikan jatkamista toisin keinoin, kuten Clausewitz on sotaa koskevissa maksiimeissaan todennut.
Tuhoavuus ihmisessä on todellinen vahva, heikosti peitelty ja nopeasti käyttöön tuleva luonteenpiirre. Itsepuolustus edustaa kaiketi hyvänlaatuista agression muotoa, mutta sekoittuessaan alistamisen haluun, vahvemman ihailuun, omistamisen kiihkeään toiveeseen agression pahanlaatuiset muodot nousevat todellisina vaihtoehtoina ennenpitkää - usein nopeastikin - toiminnan keinojen arsenaaliin.
Euroopan Unioni on ilmeisesti jo olemassaolollaan, rauhaan ja demokratiaan liittyvillä odotusarvoillaan ollut perusarvojaan vahvistava tekijä maanosassamme. Tämä visio on edelleenkin yksi tärkeimpiä syitä olla kehittämässä taloudellista, sosiaalista ja sivistyksellistä yhteistyötä ja koordinaatiota "sisämarkkinoilla". Eristäytyminen ja eristäminen tekevät koko ajan tilaa erilaisille epäproduktiivisille ratkaisuille.
Euroopan Unioni on ilmeisesti jo olemassaolollaan, rauhaan ja demokratiaan liittyvillä odotusarvoillaan ollut perusarvojaan vahvistava tekijä maanosassamme. Tämä visio on edelleenkin yksi tärkeimpiä syitä olla kehittämässä taloudellista, sosiaalista ja sivistyksellistä yhteistyötä ja koordinaatiota "sisämarkkinoilla". Eristäytyminen ja eristäminen tekevät koko ajan tilaa erilaisille epäproduktiivisille ratkaisuille.
Tällä kertaa Euroopan Unioni on lähes pikavauhtia edennyt osapuoleksi tässä kriisissä, vaikka alunperin oli tarkoitus kehittää vain yhteistoimintaa Ukrainan kanssa. Perusteena käytetään demokratian ja itsemääräämisoikeuden puolustamista, jota vastaan Venäjän nyt katsotaan rikkovan Krimin tapauksessa - Krimin joka alunperin taisi kuulua Krimin tataareille. Epäprodukltiivisuus on astunut produktiivisuuden tilalle. Erityisesti vanhempi väestö, jolla on vielä omassa muistissa toisen maailmansodan kauheudet, tuntee levottomuutta tapahtumien kulun johdosta.
Demokratian puolustaminen rauhan rinnalla kuuluu Euroopan Unionin aatteelliseen ytimeen. Kuinka hyvin tätä tärkeää periaatetta on onnistuttu toteuttamaan? Jo pitkään on puhuttu Euroopan Unionin demokratiavajeesta. Se koskee tietenkin yksittäisen eurokansalaisen vaikuttamismahdollisuuksia tässä suuressa yhteisössä. Unionin elinten kautta voidaan tässä yhteisössä ainakin yrittää vaikuttaa. Vuosikymmenten mittaan se on luonut paitsi muodollisen demokraatisen rakenteensa myös tähän kuuluvat toimintatapansa. Ketkä ovat tämän vallan poliittisessa ja maantieteellisessä ytimessä, niitä kuunnellaan kaikkein herkimmin eikä heidän ylikävelemisensä ole niin vain tehtävissä - demokratiasta huolimatta.
Poliittisesti Euroopan Unioni on soveltanut markkinaehtoista demokratian tulkintaa ja Unionin kuuluisat vapaudet näyttävät tehokkaasti palvelevan juuri tätä lähtökohtaa. Pohjoiseurooppalainen hyvinvointivaltio rakentui alunperin vahvan julkisen sektorin, sen kansanvaltaisten toimintatapojen ja avoimen hallinnon varaan. Unioni ei ole näihin periaatteisiin yltänyt eikä nostanut niitä toiminnassaan keskiöön. Lähtökohtana on yritysvetoinen toimintatapa, puhe kasvusta tarkoittaa tämän päivän Unionissa yritysten toimintaedellytysten parantamista eikä sitten muuta. Yritysmaailman ylilyönnit, mielikuvituksellisiin arvoihin nousseiden investointien ja odotusarvojen varaan rakentaminen on onnistuttu - kasvun generoimisen nimessä - kääntämään valtioiden velkasuhteeksi pankeille.
Puhutaan pankkien pelastamisesta, demokratian ja avoimen hallinnon varaan rakentuva valtio saa selvitä niinkuin parhaaksi näkee. Viimeksi Itävallan eteläisin osavaltio Kärnten on ajautunut vararikon partaalle - jos valtio nyt voi Euroopassa ylipäätään vararikkoon ajatua - sen joutuessa pelastamaan Hypo-Adria -pankkia. Se jouduttiin hätätilanteessa kansallistamaan velkoineen, olihan se liian suuri jotta sen sallittaisiin kaatua. Kansa maksaa roskapankiksi muuttuneen Hypo-Adrian mielikuvitukselliset vastuut ja pankin velkojat - ketä he sitten ovatkaan - juhlivat kurssivoittojaan. Oma paradoksinsa on sekin että Itävallan “vapaat demokraatit” - edesmenneen Haiderin joukot - ovat yhdessä konservatiivien kanssa suuren sotkun takana. Viimeisenä oljenkortena kansa on nyt sitten nostanut sosialidemokraatit suurimmaksi poliittiseksi ryhmittymäksi ja he joutuvat nyt sitten selvittämään tilannetta. Ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään kerta että näin käy. Kolumnisti puhuu mustasta perjantaista kansalaisten kannalta samalla kun pankin velkojat nauravat kämmeneensä.
Palatakseni rauhaan ja demokratiaan on todettava, että varsin ohuesti on myös kansanvallan suurta periaatetta Euroopassa onnistuttu toteuttamaan. Demokratian temppelissä yksinvalta, suljettu hallinto, omistamisen himo ja saavutetut etuoikeudet on sementoitu ohjelmilla, lainsäädännöllä ja ohjeistuksella ja saatettu samalla palvelemaan epäproduktiivisia intohimoja ja voimia. Ollaanko jo niin pitkällä että monikymmenvuotinen valta vaihtuisi tulevissa Eurovaaleissa tänä keväänä? Kun kuuntelen Eurooppaa koskevaa poliittista argumentointia niin pessimismi tässä suhteessa tahtoo nousta päällimmäiseksi.
Euroopan Unionilla ei ole oikeutta ensimmäisen kiven heittoon silloin kun on kysymys rauhasta ja demokratiasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)