Vanhan Rautalammin hallinto hoito

"Samaan aikaan, jolloin erämaat esiintyvät eri pitäjinä, on sen hallinnollinen järjestelmä jo valmiina.
Pitäjä oli silloisen tavan mukaan jaettu neljänneskuntiin, joita oli kolme:

Keiteleen neljänneskunta, joka käsitti nykyiset Viitasaaren, Pihtiputaan ja Kivijärven pitäjät, osan Rautalammin pitäjää (Särkisalon ja Horontaipaleen kylät), sekä suurimman osan Konginkankaan kappelia.
Konneveden neljänneskunta, johon kuului koko muu osa Rautalammin pitäjää, Hankasalmen pitäjä, Vesannon kappeli ja Hämeenpuolinen osa Pielaveden pitäjää.

Saraveden neljänneskunta sisälsi Laukaan, Saarijärven, Karstulan, Petäjäveden pitäjät ja suurimman osan Jyväskylän pitäjää, sekä Sumiaisten ja Uuraisten kappelit.

Neljänneskuntain luku pysyi siten kolmena aina siihen saakka kuin neljänneskunta-jako pitäjässä lakkasi, joka tapahtui 1684. Myöskin niiden piirit pysyivät pääasiallisesti samana, lukuunottamatta pienempiä muutoksia. Mutta neljänneskuntain nimet olivat enemmän muutosten alaisia. Jo muutaman vuoden päästä, ehkä 1563 (Rautalampi perustettiin hallintopitäjäksi vuonna 1561, kirj.), saivat kaikki kolme neljänneskuntaa uudet nimet; niitä nimitetään siitä lähin:
Keiteleen neljänneskunta Kymin . . .n, k:ksi
Konneveden  "                  Rautalammin  "
Saraveden     "                  Pernasalon     "

Vuonna 1617 tapahtui neljänneskuntain nimissä vielä se muutos, että Kymin neljänneskuntaa siitä lähtein kutsutaan Kivijärven neljänneskunnaksi. Sen jälkeen ei neljänneskuntain nimissä tapahdu muutoksia.
Samalla kun pitäjän kunnallinen hallinto järjestettiin, sai se myös omat kunnalliset virkamiehensä."

(Rautalammin vanhan hallintopitäjän historia, K.J. Jalkanen, Gummeruksen kirjapaino 1900, luvusta 2. Hallinnon hoito ja verotustulot, s. 104) 

Mahdoton voi olla mahdollista

Ajan tendenssejä: perussuomalaisten nousu gallupeissa ja sen johdon ilmeinen suuntautuminen eduskuntavaalien jälkeen yhteistyöhön kokoomuksen kanssa. Kokoomuksen ja elinkeinoelämän ajatuspajoista parin viikon välein nouseva, yleistä mielipidettä kuohuttava ja mediaa porvarillisen mielikuvamaailman työstämiseen suuntaava julkinen keskustelu; kokoomusnuorten puhtaaksiviljeltyä porvarillista ja populistista visiointia avaava periaateohjelma. Yhteenvetona näistä ajan ilmiöistä voi sanoa, että niissä maalailtu maailmankuva ja yhteiskunnallinen tilanne voi hyvinkin toteutua - valitettavasti.

Julkisten palveluiden kaupallistaminen on jo – kiitos EU:n vapaata kilpailua ja yritysmaailmaa suosivan rakennepolitiikan – mitä suurimmalla todennäköisyydellä toteutumassa. Hallinnoltaan suljettu ja läpinäkymätön, voittoa omistajalleen tuottava palveluiden tuottaminen on jo nyt asetettu ”samalle viivalle” julkisen, hallinnoltaan avoimen, voittoa tavoittelemattoman ja tuloksenaan välitöntä elämänlaatua tuottavien palveluiden kanssa. Kaikki kolme tämän hetken suurinta gallup-puoluetta suhtautuvat tähän asetelmaan joko sitä suosivasti tai vähintäänkin kritiikittömästi.

Kilpailun edellytyksiä on perussuomalaisten johdon mielestä parannettava edelleen työn sivukuluja karsimalla. Se tarkoittaa lakisääteisen sairausvakuutuksen, työttömyysturvan ja työeläkerahastojen kartuttamisen heikentämistä mm. nostamalla lakisääteisen eläkkeellepääsyn alarajaa. Keskustan piirissä vielä kolme vuotta sitten kehiteltiin jopa yhteiskunnan ressursseja riistäviä, korruptiivisia muotoja yritystoimintaan. Kansanvaltaisessa järjestelmässä ei ole pidäkkeitä joilla tämä yhteistä vastuunottoa romuttava ja seulan lailla hämäriin odotusarvoihin ja hankkeisiin vuotava kehitys olisi pysäytettävissä saati sitten käännettävissä yhteistä sektoria vahvistavaan, produkltiiviseen suuntaan.

Kiihotus kansanryhmää vastaan herättää muka vastarintaa Kokoomuksen sisälläkin – mutta onko sille selkeitä perusteita? Kysymys ei ole ainoastaan sananvapaudesta, vaan etniseen tai yhteiskunnalliseen  taustaan ja sen mukana poliittiseen mielipiteeseen ja arvomaailmaan suhtautumisesta. Muutama vuosi sitten Kokoomus otti työväenliikkeen arvomaailmasta nousevia käsitteitä ja ilmaisuja vaaliteemoikseen ja sitä on jatkettu tänäkin vuonna SDP:n Forssan ohjelman uustulkinnoilla mm. työpäivän pidentämisellä satakymmenen vuotta sitten asetettujen linjausten suuntaan. Tämä semiproletaarisuus on tuttua Euroopan historiasta jo 1930-luvulta. Se johti äärimmäisyyksiin menneeseen työväenliikkeen poliittiseen sortoon. Jopa sosialismin sanan liannut kansallissosialistinen liike sai sitten seuraa ns. reaalisosialismista, jolle sillekään totalitaarinen toimintatapa ei ollut vierasta. Kansanvaltaan, ihmisten yhdenvertaisuuteen ja yhtäläisiin oikeuksiin rakentava politiikka näyttää joutuvan säännönmukaisesti näiden ihmisillä tehtävien kokeilujen kohteeksi ja uhriksi.

Työelämän ”vapauttaminen” kaikesta sääntelystä, ammattiyhdistysliikkeen toiminnan torpedoiminen, työelämän demokratisoinnin sulkeminen kokonaan pois tavoitearsenaalista merkitsee anarkian ja sekasorron nousemista työelämän keskeiseksi toimintapiirteiksi. Tässäkin suhteessa pelko on hiipimässä aktiivisessa työiässä olevan kansalaisen luonteenpiirteistöön, sen yhdeksi strategiseksi motiiviksi. Älä ilmaise mielipidettäsi! Yhteiskunnallinen, kriittinen ajattelu on vaarallista! Ole epäpoliittinen, hajuton ja mauton! Hyväksy kanssaihmisen riistäminen ja maksumieheksi asettaminen ikävänä realismina! Ihmisoikeuksien julistaminen ja rohkea käyttäminen iskee suoraan urakehitykseesi ja toimeetuloosi! Ihmisen vapauttaminen työelämässä - siis työn vapauttaminen - on jotakin kokonaan muuta kuin nämä tämän päivän ajankuvaan kuuluvat kaavailut.

Goethen ”Faust” kuvaa sitä ihmiselle tällaisissa olosuhteissa tarjoutuvaa toista mahdollisuutta. Se tarkoittaa arvokkaan elämän (Himanen!) periaatteiden heittämistä romukoppaan, ulvomista susien mukana ja aktiivisen mukanaolijan roolin omaksumista. Kansanliikkeen – tuhovoimaisen sellaisen – nousemisesta on siitäkin historiasta esimerkkejä jopa viimeisen sadan vuoden ajalta. Tulee mieleen Itävallan ”Anschluss”, sen liittäminen osaksi natsi-Saksaa valtavien kansanjoukkojen hurratessa Wienin keskustassa. Tämän ajattelutavan voisi pelkistää ilmaisuun: parempi olla keskitysleirin vartijana kuin vankina.

Pessimistisen lähiajan tulevaisuuden maailmankuvan maalaaminen voi tuntua monesta rasittavalta. Kun maata ja kansakuntaa uhkaa vaara, uhkakuvatkin on rohjettava nostaa keskusteluun. Vaihtoehtoisten kehityssuuntien kuvaaminen ei ole tämän blogikirjoituksen tehtävä – sellaisiakin linjauksia löytyy tämän blogin aikaisemmista kirjoituksista.

Tänään mahdottomalta tuntuva voi olla todellisuutta jo huomenna ja mitä todennäköisintä seuraavien eduskuntavaalien jälkeen - jos mielipidemittauksiin on uskomista. Demokratia ja hyvinvointivaltio voi puskuroida tuhovoimia vastaan ehkä pitkäänkin, mutta kun romahdus tulee, paluu yhteisen vastuun tielle vaatii jotakin hyvin poikkeuksellista. Sitä voi verrata metsään  eksyneen havahtumiseen, kun maisema lopulta kääntyy mielessä yhtäkkiä toisenlaiseen, oikeaan asentoon.

Jytkyistä jymäytykseen

Kuulutko niihin, joita voidaan pettää vain kerran? Vai oletko niitä, jotka tavan takaa joutuvat huomaamaan olleensa liian välinpitämättömiä,  tietämättömiä  ja liian hyväuskoisia? Petetyksi tuleminen on yksi niitä raskaimpia kokemuksia, joita ihminen elämässään kokee. Usein se liittyy parisuhteeseen, avioliittoon, lupaukseen rakastaa, rakastaa ehdottomasti sekä hyvinä että huonoina aikoina. Kyllä pettäminen näkyy muissakin sosiaalisissa suhteissa.

Yhteiskunnallisessa elämässä ehdottoman ja ehdollisen rakkauden periaate toimii sielläkin; se luja periaate, jota sovelletaan avioliittoon, sopii myös yhteiskunnalliseen ajatteluun. Lähdenkö liikkeelle pelkästään omaa etuani ajatellen, vai sovellanko rakkauden suurta periaate myös yhteiskunnalliseen ajatteluuni? Rakastatko lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?

Toisaalta rakkaus – yhteiskunnallisestikin ajateltuna on pitkämielinen, anteeksiantava ja sitkeähenkinen julmissakin olosuhteissa. Voiman käyttöön perustuvaa taistelua pyritään välttämään viimeiseen saakka. Koville tuo oikea sisaruuden ja veljeyden tunne näyttää joutuvan kaikilla keskeisillä rintamilla: taloudessa, tietoliikenteessä, hyvinvoinnin ja tulevaisuuden varmistamisessa tästä eteenpäin.

Vapaan markkinatalouden tuli taata meille loistava tulevaisuus; kysymys oli vain vapauden asteesta, jota suljettu yhteiskuntamme oli kahlinnut sääntelyineen liian kauan. Vapautta sitten tuli sääntelyn purkamisen ja Euroopan Unioniin liittymisen kautta. Samaan aikaan syntyi myös ajatus visioihin perustuvasta vaurastumisesta, odotusarvoista, rahan ja omaisuuksien tekemisestä pelkästää rahanvaihdolla, ilman yhteyttä reaaliseen työhön ja tuottamisen. Rahanvaihtajien pöytiä ei ole kaadettu, mutta osa on jo kaatunut itsestään. 

Mailmanlaajuisesta pankkikriisistä on opittu vain pankkien, odotusarvojen tuottajien ja rahanvaihtajien pelastaminen. Nyt vaikeuksissa olevat EU-valtiot lähtivät mukaan näihin suuriin visioihin, osin petollisin ja pettämiseen perustuvin odotuksin. Mielikuvitukselliset, petolliset odotusarvot, joihin valtiot takauksin ja uusien työpaikkojen toivossa sitoutuivat, olisi nyt lunastettava yhteisen sektorin supistamisella, reaalisella työllä, todellisella rahalla. Meitä petettiin ja nyt olemme valmiit maksamaan nuo petoksen katkerat hedelmät tinkimällä jo välttämättömimmästä. Köyhyys on lisääntymässä, eliniän nousun odotukset saattavat nekin olla ennenaikaisia.

Elämme vapaassa ja avoimessa yhteiskunnassa, länsimaisessa demokratiassa, eikö niin? Uuden informaatioteknologian tuli tuoda meille uusia vapauksia ja niinhän se tekikin. Olen itsekin ylistänyt internetin avoimuutta  vuosituhannenvaihteen yhtenä suurena sosialistisena – siis demokraattisen sosialismin arvojen mukaisena – saavutuksena. Wikileaksin ja Eduard Snowdenin paljastusten seurauksena läntinen demokratia ja sen keskeiset ja perinteistä rikkaat edustajat alkavat näyttäytyä samanlaisena kuin pahamaineinen, työväenliikkeen ihanteet ryvettänyt Neuvostoliitto. Kaikki ei ollutkaan sellaista kuin mitä sanottiin ja maalailtiin. Kaikki olikin totaalisesti ja totaalitaarisesti toisenlaista.

Me valmistaudumme nyt suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan pelastamiseen tiukalla talouskuurilla, jonka konkreettisia muotoja voidaan vain arvailla. Rakennemuutosta voidaan nimittäin aika pitkälle valmistella silloinkin, kun vastakkain on yksityistä etua ajava intressi ja yhteiseen vastuunottoon perustuva turvaverkoston rakentaminen. Tässä suhteessa lopullinen vastaus tulevaisuuden suunnasta Suomessa on vielä auki. 

Jos gallupeihin on uskomista, yhteisen intressin, avoimen hallinnon ja kansanvaltaisen pohjoismaisen perinteen vaaliminen on vaakalaudalla. Lähes keskeisten poliittisten voimien omien taustaryhmien edunvalvonta ohittaa viimekädessä yhteisen intressin. Olemme valmiita pistämään jopa ovet maailmaan kiinni oman edun ajamisen nimissä. 

Nekin jotka puhuvat vahvasti yhteisen hyvinvoinnin ja sen perustana olevan työn puolesta, rajaavat toimintamahdollisuudet kasvuun, yritysten pelastamiseen verohelpotuksilla, eläkeiän pidennyksillä ja miinusmnerkkisillä palkankorotuksilla. Uusista rahoitusinstrumenteista yhteisen hyvinvoinnin takaamiseksi ei synny keskustelua vaikka kansa vieläkin maksaa nurkumatta veronsa hyvinvointivaltion palvelusten takaamiseksi. Ollaan tilanteessa, jossa petoksen ja pettämisen mahdollisuus on mitä ilmeisintä. Se koskee myös tavallisen kansalaisen taloutta, hänen fyysistä ja henkistä vapauttaan, oikeuksia henkisten voimavarojensa käyttämiseen, hyvinvoinnin peruselementtejä ylipäätään.

Kaiken lisäksi se ainoa selvitys, joka puhu ihmisen oikeudesta arvokkaaseen elämään modernina yhteiskunnallisena tavoitteena, ollaan juridisin perustein nakkaamassa historian roskatynnyriin. Mitä mahtaa Himanen tästä kaikesta ajatella? Johtavatko jytkyt odotuksista huolimatta jymäytykseen?

Pietari Brahe Brusius Rossin kotimaisemissa...

Pietari Brahen kuudes tarkastusmatka 25.1.-31.3. 1640
---

Viipurin ja Savonlinnan lääni:
---
24. Kuopion hallintopitäjä, Maaninka, Tavinsalmi 17.3. - Maaningan Tavinsalmelle perustettiin kuninkaankartano uudisasutuksen valvonta- ja hallintokeskukseksi vuonna 1545. Alun perin kartano pystytettiin nimismiehentaloksi. Hallinto- ja kirkkopitäjä kantoivat aluksi kuninkaankartanon nimeä Tavinsalmi, mikä hävisi vähitellen käytöstä, ja tilalle tuli 1600-luvulla Kuopion pitäjä kirkon rakennuspaikan mukaan.
25. Kuopion hallintopitäjä, Karttulan kylä 18.3.

Uudenmaan ja Hämeen lääni:
26. Rautalammen hallintopitäjä, pappila 19.3. -saattoi olla että Brahe joutui täällä kuuntelemaan vuonna 1626 Rautalammin kirkkoherraksi tulleen Paulus Matinpojan huolia Viitasaaren kappelin itsenäistymispyrkimyksistä. Rautalammen kirkkopitäjästä oli eronnut Viitasaaren kappeli ennen 1630-luvun puoliväliä ja 1640-luvulla tämä kappeli alkoi itsenäistyä todennäköisesti piispa Isak Rothoviuksen (1572-1652) ajaessa asiaa. Kirkkoherra ei tästä pitänyt palkkatulojensa pienenemisen pelossa, jonka vuoksi hän kirjoitti Brahelle myöhemmin 14.6. 1642 pitkän valituskirjeen, mikä ei liene ollut ensimmäinen lajiaan. Tässä hän toi ilmi pelkonsa emäkirkon turmioon joutumisesta ja itsensä ja perheensä köyhyyteen suistumisesta, jos pitäjä jaettaisiin. Tämä kuitenkin tapahtui ja Viitasaari itsenäistyi vuonna 1643.
27. Rautalammen hallintopitäjä, Konneveden neljänneskunta, Kärkkäälän kylä, Hannulan nimismiehentalo 20.3. -Brahea kestitsi isäntä ja nimismies Hannu Laurinpoika, joka oli edeltävässä virassaan 1620- ja 1630-luvuilla ollut pitäjänkirjuri. Nimismieheksi eli kruunun palvelijakjsi tultuaan vuonna 1635 hän lienee luopunut tästä toimesta, sillä asemansa vuoksi hän ei voinut valvoa pitäjäläisten etua.
28. Rautalammen hallintopitäjä, vanha Laukaa, Savion kylä, Perna- eli Pärnasaaren nimismiehentalo 21.3.. -Brahe saapui taloon Laukaan talvitietä pitkin ja oli nimismies Klemetti Davidinpojan vieraana yön. Yösijasta ja kahdesta nauttimastaan ateriasta hän määräsi maksettavaksi kymmenen hopeataalarin korvauksen. Ei ole tiedossa oliko Brahella kenties normaalin reen perässä erityinen pieni rahareki, joita porvarit käyttivät painavien ja tilaavievien taalerien kuljetukseen suurimmilla kauppamatkoilla.
29. Jämsän hallintopitäjä, Korpilahti, Muuramen kylän, nimismiehentalo 22.3.  -Keski-Suomen erämaa-alueilla toimi 1600-luvun alusta vuoteen 1684 Muuramen nimismies, jonka piiriin kuului alueita Saarioisten, Sääksmäen, Rautalammin, Pälkäneen ja Jämsän hallintopitäjistä. Muuramessa pidettiin käräjiä, mutta siitä ei kehittynyt itsenäistä pitäjää, vaikka sitä asiakirjoissa pitäjäksi nimitettiinkin.
30. Jämsän hallintopitäjä, pappila 23.3. - pappilassa Jämsän kappalaisen Erici Bartholdiuksen leski Lisbet Markuntytär anoi Brahelta verovapautta tulipalon tuhoamalleen tilalle Moiskalassa. Leski kertoi kyntäneensä ja viljelleensä vähäistä taloaan ilman miehensä apua, ja Brahe myönsikin hänelle verovapauden.
31. Pälkäneen hallintopitäjä, Längelmän kylä 24.3.
32. Pälkäneen hallintopitäjä, nimismiehentalo 25.3.
33. Kalvolan hallintopitäjä, Urjala, Kankaanpään nimismiehentalo 27.3.
(Täältä Brahen matka jatkui 28.3. Turun ja Porin läänin Marttilaan ja edelleen Turkuun 31.3. 1640, IR).
(Pietari Brahe matkustaa ISBN-numero 951-595-094-5, Jorma Hytönen: Matkalla jossain suuriruhtinaskunnassa...)

Ulos kaapista!

Vuoden alusta valituilla kunnanvaltuutetuilla, lautakuntien jäsenillä ja erilaisiin kunnallisiin edutus- ja päätäntätehtäviin valituilla alkaa kesän jälkeen ensimmäinen todellinen toimintakausi. Nyt rakennetaan vuoden 2014 talousarvioita, suunnitellaan tulevaa kunnallisen toiminnan eri tasoilla.

 

Mitä nuo tehtävät ovatkaan, valitut miettivät varmaan omaa rooliaan, mahdollisuuksiaan toteuttaa unelmiaan ja visioitaan ja tietenkin myös suhdettaan heitä äänestäneisiin.

Vastuun kantaminen vie – niin uskon - valtavasti henkistä ja fyysistäkin energiaa. Istuminen työpäivän jälkeen iltaisin kokouksissa, pitkien ja usein varsin teoreettisiksi jäävien esityslistojen ja liiteaoneistojen läpi kahlaaminen – saati sitten ajatuksellinen lukeminen - on sellaisenaan jo kova ponnistus, varsinkaan jos ei satu olemaan lukumies tai -nainen. Aineistoja tulee sähköpostissa, tietokoneenkin vieressä pitäisi ehtiä viivähtämään. Miten talletan kaikki nuo aineistot, miten järjestän poliittisen arkistoni ja ennenkaikkea: mitä voin ja osaan kertoa kannatajillerni tästä suuresta kokonaisuudesta?

Uskon monen valtuutetun aloittaneen poliittisen työnsä sellaisella ajatuksella että tämä homma hoidetaan mahdollisimman hyvin. Ratkaisumalleja oman aatteellisen taustan pohjalta haetaan ja niitä esitetään työn pohjaklsi myös luottamustehtävässä. 

Demokratiassa, jossa mukana on koko mielipiteiden ja valmuksien kirjo, usein käy kuitenkin niin että oma näkemys on yksi monien joukossa. Esitysten valmistelijalla on oma taustansa ja ilmeisesti vain keskeiset vaikuttajat, puheenjohtajat ja varapuheenjohtajat ja poliittisten ryhmien vastuuhenkilöt pääsevät toden teolla ja ainakin jossakin määrin vaikutamaan valmistelutyöhön. Valtuutetun ja lautakunnan jäsenen tunne on verrattavissa kuuta osoittavaan sormeen: oma tavoitteeni on yhtä kaukana tulossa olevasta ratkaisusta kuin kuuta osoittava sormi kuusta.

Pitkän kasvuprosessin perusteella oppii näkemään, mitkä ehdotukset ja ratkaisut vievät kohden haluttua päämäärää. Miten kertoa tästä äänestäjille, kannattajille ja suurelle yleisölle? Lisäksi asioiden keskeneräisyys ja luottamuksellisuus tuntuvat asettavan rajoituksia julkistamiselle, jos sellaista on tullut ajatelleeksi. Kokouksissa käytetyt puhenvuorot hukkuvat ajatusten ja sanojen virtaan, vuorovaikutussuhde niihin jotka ovat minut asialle laittaneet, tahtoo jäädä epämääräiseksi ja ohueksi ellei se sitten peräti katkea.

Kun katselen kunnanvaltuutettujen ja lautakunnan jäsenten esiintuloja omalla vastuualueellaan, ensimmäiseklsi yleisen tason vaikutelmaksi jää poliittinen mykkyys. Kovin usein vastuuseen asetettu ei löydä muotoa eikä sanoja ilmaistakseen tunteitaan ja vaikutelmiaan. Tehtävä edellyttäisi kuitenkin – uskon sen aavistettavan – suhteen pitämistä elävänä kannatajiin, äänestäjiin, ”kenttään” kuten on tapana sanoa.

Sanattomuudesta ja sanomattomuudesta pitäisi päästä säteilyyn ja säihkyntään!

Sosiaalinen media SOME, tarjoaa tähän aikaisempiin aikoihin verrattuna aika uskomattoman ja mahtavankin uuden mahdollisuuden. Valtuutetun ja kunnallisissa elimissä vaikuttavan kannalta tämä merkitsee ensimmäiseksi omien mielipiteiden arvostamista, niiden muistiinkirjaamista – ja julkistamista. Blogin pitäminen, Facebook- tai Twitter-tilin avaaminen ovat tänä päivänä niitä keinoja, joilla tullaan ulos kuoresta itsenäiseksi toimijaksi. Se merkitsee tiedon ohella myös tunnekokemuksen jakamista ja paremman eettisen pohjan luomista suhteessa kannattajakuntaan.

Ei ole väärin eikä haavoittavaakaan kertoa omista epäluulpoista, epävarmuudesta, ratkaisujen vaikeudesta, ei edes huonoiksi luokitelluista ajatuksista tai esityksistä. Uskon että on mahdollista luoda uudenlaisia vuorovaikutussuhteiat, jotka voivat osoittautua myös rikastaviksi ja ratkaisumalleja tarjoaviksi. Kannatuksen lisäksi kysymys on politiikkaan liittyvän mielikuvamaailman rikastamisesta. Poliitisen toimijan kannalta kysymys on myös oman työn täydellistämisestä, luvatulla tavalla loppuunsaattamisesta.

On siis tultava ulos henkisestä kaapista, avauduttava ja alettava tavalla tai toisella sädehtiä ulospäin. Se on vastuullista, sekä kannattajia että itseä rikastuttavaa. Se on demokratian soveltamista vaikuttajana olemisen elämäntapaan.

Kansatieteellsitä taustaa 1600-luvun alu isoisän maailmaan

Kansatieteellistä taustaa Brusius Rossin maailmaan

Hankasalmen historia tarjoaa mielenkiintoista kansatieteellistä tausta-aineistoa ajatellen Brusius Rossin aikaista elämäntapaa ja oloja 1600-luvun puolivälissä nykyisen Konneveden ja Hankasalmen rajamailla:
 

"Hankasalmen vanhin maatalous oli ns. kaskitaloutta ja hyviin kaskiniittyihin perustuvaa ekstensiivistä karjataloutta, jonka tuotteista lanta pienille peltotilkuille oli ehkä yhtä tärkeää kuin lähes kokonaan myyntiin menevä voi. Vanhin kaskitalous käytti ns. huuhta- (tai huhta-) tekniikkaa. Hankasalmella raivattiin järeään havumetsään kolomalla puut alaosaltaan kuivumaan pystyssä tulevaa käyttöä varten. Kun metsikkö oli muutamassa vuodessa kunnolla kuivunut ja sen alla varjossa oleva sammalmattokin tullut kuivana polttokelpoiseksi, tapahtui huhtikuussa poltto, joka on antanut huhtikuullekin sen nimen. Huuhdan tuottavuudesta on mielikuvituksellisia perimätietoja: 20-kertainen sato katsottiin vielä normaaliksi, 30-40-kertaiset sadot eivät olleet harvinaisia ja suuremmistakin huhuttiin. Huhtavaiheen jälkeen paikan annettiin kasvaa koivikkoa, josta 20S30 vuoden jälkeen saatiin jo tavallinen kaski. Sen jälkeen paikan annettiin kasvaa 3-4 kesää karjalle heiniä. Kun järeät kuusimetsät loppuivat, sekä Keski-Suomessa että Savossa siirryttiin yleisesti lehtimetsäkaskiin. Kun peltoa tarvittiin lisää, sitä oli hyvä raivata lehdosta, joka sitä ennen oli kuitenkin kaskettu. Luontoa osattiin käyttää hyvin, myös Hankasalmella.



Kansatieteellisesti Hankasalmen alue kuuluu vanhimpana aikana itäisen kansankulttuurin piiriin. Aatra eli sahra oli itäinen, jonka aisoihin kiinnittyvä poikittainen peräpuu muodosti kyntäjälle kädensijat peräpuun ja aisojen molemmin puolin. Sirppi oli pienehkö ja hyvin keveä (lännessä laaja kamppisirppi@). Viikate oli vain heinäntekoväline. Vilja korjattiin aina sirpillä. Sen kärki saattoi olla valmiiksi kiverretty pieneksi nupiksi, koska kärki silloin tällöin kantojen ja kivien välissä työskennellessä joka tapauksessa iski kiveen tai kantoon. Näin säästyi aikaa aina uudelta hionnalta (liippaamiselta).



Puidessa käytetty varsta (riusa) oli ns. linkkuvarsta, jonka varsi ja jyvien irrottamisen varsinaisesti suorittava jykevä linkku oli liitetty toisiinsa puutapilla. Reki oli korkeakeulainen (ehkä keulapuu oli vielä sidottu koivuvitsaksella yhteen ensimmäisten kaplaitten kanssa) ja kuorma kesti siten helposti epätasaisen tien töyssyjä. Vene oli siro ja keveäsoutuinen savolaisvene; tämä tyyppi on säilynyt seudulla nykypäiviin.



Riihi oli korkea yksinäisriihi (lännessä erillisellä puimahuoneella varustettu matalampi luuvariihi). Pihapiirin rakennukset sijoiteltiin Savossa ja myös Hankasalmella vapaasti maaston mukaan (lännessä oli suljettu pihapiiri suurine portteineen, jotka sulkivat pedot pihasta pois).



Leivässä oli myös tyypillisiä eroja. Savolainen ja hankasalmelainen leipoi paksun ja pehmeän limpun hapatetusta taikinasta. Länsi-Suomessa leivottiin vain pari kertaa vuodessa ja silloin kovaa reikäleipää, jota säilytettiin katossa olevissa vartaissa. (Leipiä voitiin liottaa pehmeämmiksi vesikupissa ennen syömistä, ainakin vanhemmat henkilöt tekivät näin).



Itäinen kansankulttuuri siis voittopuolisesti hallitsee Hankasalmea, toteaa historioitsijamme Erkki Laitinen.
 
Keski-Suomen maatalouden kehitys vastasi pitkälle koko maan maatalouden kehitystä. Kaskenpoltto väistyi jo 1700-luvulla peltoviljelyn tieltä ja tehokkaampi alun perin itäinen kolmivuoroviljely läntisen kaksivuoroviljelyn tieltä. Erittäin selvä oli karjatalouden kehitys. Tässäkin Keski-Suomi liittyi tehokkaamman itäisen karjatalouden linjaan, sekä rehun tehokkaammassa hoidossa että itäisen lehmärodun suosimisessa ja karjasuojien parantamisessa. Väistymässä jo ollut sekasontanavetta, joka tuotti samalla karjamäärällä runsaasti enemmän lantaa pelloille kuin enemmän työtä vaativa luontinavetta, ja oli siten selvästi taloudellisempi ratkaisu kuin tämä, levisi 1800-luvun mittaan Keski-Suomeen, myös Hankasalmelle. Siellä sekasontanavettaa pidettiin läntisenä ratkaisuna, mutta väistyvää luontinavettaa itäisenä.



Kalastuksella oli pääelinkeinoksi yltävä merkitys 1800-luvulla vain pohjoisessa Keski-Suomessa, jossa muikunpyynti oli Viitasaarella seudun vientielinkeino. Hankasalmi oli eteläisemmällä kotitarvekalastuksen alueella, mutta sielläkin tunnettiin monen talon yhteisnuotat, jotka kyllä olivat tehokkaita.
 
(Hankasalmen historia 1, esihistoriasta vuoteen 1918 -kirja julkistettiin 13.7.2004.
Julkistamisjuhlassa piti professori Mauno Jokipii pyydetyn puheenvuoron. Mauno Jokipii,http://www.hankasalmi.fi/palvelut/sivistys/kulttuuri/hankasalmen_historia_1.html )"

Korholan aarre

Vuoden 2002 plooturahalöytö
” Hankasalmen Kärkkäälän kylässä sijaitseva Korhola on noin 350 vuotta vanha maatila, joka on ollut vanhan Rautalammin sukuhaaraan kuuluvien Korhosten hallinnassa. Vuoden 2002 syksyllä löytyi kateissa ollut rahakätkö, josta tieto oli kulkenut sukupolvelta toiselle satoja vuosia. Aarre oli kätketty 1700-luvun alkupuoliskolla pikkuvihan aikoina, jolloin Korholaa oli isännöinyt Påhl Sipinpoika Sigfridsson (Paavo Sipinpoika) Korhonen, emäntänään Judit Ambrosiusdotter Rossi.”
Henkikirjoissa Paavo Sipinpoika mainitaan Kärkkäälän Korhosen talon isäntänä vuosina 1727-48. Paavon vaimo Juudit mainitaan vuosien 1727-46 henkikirjoissa. Heidät vihittiin 7.10. 1726.

Nämä tiedot löytyvät Korholan matkailumaatilan kotisivuilta. Ambrosius Rossille syntyi 1655 poika Ambrosius, jolla oli Judith-niminen tytär.

Suomen suurin yksityinen plooturahanäyttely oli Rautalammin Rossien Sukuseuran tapaamisen yhteydessä kesällä  2007 käynnin aikaan  nähtävillä Korholan matkailumaatilan Kahvi-Aitalla. Ajankohtaista yhteystietoa kohteseen en netistä löytänyt.

Mukana olleilla oli tilaisuus tutustua tähän hyvin järjestettyyn näyttelyyn. Bussilla liikuttaessa ei tule kiinnittäneeksi huomiota etäisyyksiin eikä myöskään niihin liikenneyhteyksiin, joita Ambrosius Rossilla ja hänen perillisillään oli käytettävissä 1600-luvulla. Maitse Sauvoniemen kautta Korholaan kertyy matkaa noin 9 km ja Jokelasta suoraan vesitse yli Liesveden joko Pesiäissalmen tai suoraan Lieslahden pohjukan kautta noin 5 km.

Mistä plooturahat olivat peräisin?
Tämä herättää tietenkin paljon kysymyksiä. Mistä plooturahat olivat peräisin. Mistä palveluksista oli mahdollista saada kruunun plootuja niinkin paljon kuin mitä niitä Korholan pellosta kiven alta löytyi? Judithin sukuyhteys isoisäänsä Brusius Rossiin tekee mahdolliseksi sen, että ainakin osa suuresta plootuaarteesta olisi kotoisin Judithin isän suvusta. Toisaalta Korhola oli varakas talo jo tuolloin ja siellä oletetaan myös Pietari Brahen, suomen valtionhoitajan majoituneen matkallaan Savoon.
Palkkiota plootujen muodossa saattoi saada ainoastaan palveluksista, joita tehtiin – oli tehtävä - valtion virkamiehille. Nimismiehen nimenomaisena velvollisuutena oli järjestää kuljetuksia ja käräjiä. Tuohon aikaan elettiin luontaistaloudessa eikä arkielämässä rahaliikennettä ollut ensinkään. Verotkin maksettiin luontaistuotteina, kalana, riistana ja viljana. Valtion virkamiehillä ei näitä mahdollisuuksia ollut, mutta heillä oli virkatehtävissään ilmeisestikin mahdollisuus saada plooturahaa maksettavaksi nimismiehen tai kievarinpitäjien palveluksista. Oletettavasti on siis mahdollista, että plootut olisivat Judithin myötäjäisiä tai perintöä. Mahdollista tietenkin on, että Korholan talosta hoidettiin kuljetuksia ja että talo itse sai kruunun rahaa tätä kautta.
Kannattaa vielä mainita, että 1600-luvun loppu ja 1700-luvun alku olivat rauhattomia aikoja. Rautalammin Kiimingin ja Konneveden maisemat olivat aivan Pähkinäsaaren rauhan rajan pinnassa ja venäläisiä joukkoja liikkui tuohon aikaan seudulla usein. Nämä joukot vaativat tietenkin myös yösijaa ja muita palveluita, joten rahavarat oli kätkettävä ryöstelyn pelossa.