Olen kaiketi jo lukijaa uuvuttaen yrittänyt kuvata, miten suurten tehtävien edessä Euroopan Unioni ja koko Eurooppa on suurten, globaalien haasteiden edessä. Uskon kirjoituksistani käyneen selville, että Euroopan Unioni on ollut pitkään lujasti sidoksissa maanosan kansallisiin rakenteisiin. Erityisesti tämä koskee suurimpia ja keskeisimpiä maita kuten Saksaa, Englantia, Italiaa ja Ranskaa. Saksan tiukka sitoutuminen etukäteissäästämiseen, Brittien unelmat kansainyhteisön 'koskaan laskematomasta auringosta', Italian eteläeurooppalainen, huolettomalta vaikuttanut kulttuuri tai Ranskan pyrkimykset Kaarle Suuren tapaiseen Euroopan hallitsemiseen antavat merkkejä olemassaolostaan.
Voisiko näistä erilaisista kansallisista lähtökohdista olla hyötyä Euroopalle? Löytyisiko niistä globaalille toimijalle ominaista näkemystä? Miten selvitä ilmastokriisistä, digitalisaation saattamisesta kutakuinkin demokraattiseen hallintaan. Maahanmuutto, kulttuurien ja mannerten väliset jännitteet, sosiaaliset vastakohdat ja talouden polarisaatio ovat tunnetusti tällaisia haasteita.
Syyskuussa ilmestynyt saksalainen viikkolehti Spiegel kiinnittää numerossaan 38 (12.9. 2020) huomiota Ranskan panokseen uusien ainesten tuomiseksi eurooppalaiseen keskusteluun. Presidentti Macron on jo useissa puheissaan vilautellut tarvetta vastata näihin megaluokan haasteisiin. Vähitellen Ranskan panos on alkanutkin näkyä eurooppalaisessa politiikassa. Ursula von der Layenin valitseminen Euroopan Komission puheenjohtajaksi tuli ehdotuksena pitkien neuvottelujen jälkeen Ranskan presidentiltä ja niinpä hänet valittiin tähän tehtävään kaikkien etukäteissuosikkien ulkopuolelta.
Ranska on elätellyt pitkään ajatusta Euroopan aseman vahvistamisesta visiona globaali, tasavertainen toimija USA:n, Kiinan, Intian ja Venäjän kaltaisten suurvaltojen rinnalla. Saksan luopuminen tiukasta etukäteissäästämistä ja julkisen sektorin kasvua vahvasti hillitsevästä "mustan nollan" budjettipolitiikasta ja sen upottaminen keskeiseksi säännöksi Euroopan Unionin konsolidoituihin peruskirjoihin on hallinnut Euroopan Unionin strategista lähestymistapaa aina tämän vuoden alkuun saakka. Nyt on kuitenkin muutos tapahtunut ja kysyä sopii, mistä on tullut se tönäisy joka on saanut entisestä poikkeavan lähestymistavan liikkeelle.
Der Spiegel -lehti nostaa esiin Ranskan Eurooppaministerin Clément Beauenen yhtenä avainhenkilönä presidetti Macronin hallituksessa ja jo vuosia hänen lähipiirissään toimineena visionäärinä ja Marcronin puheiden yhtenä kirjoittajana.
Vuoden 2019 alusta Saksa ja Ranska hyväksyivätkin yhteistoimintasopimuksen, jossa puhuttiin lähinnä yhteisestä eurooppalaisesta puolustuksesta ja jonka tulosten arveltiin jääneen aika vähäisiksi. Runsaan vuoden jälkeen on alkanut kuitenkin näyttää siltä, että suuria muutoksia on tapahtumassa Euroopan tasolla ja muutoksen suunta puhuu vahvasti ranskalaisen panoksen vahvistumisesta. Der Spiegel lehti korostaa, että monet tapahtumat ovat ikäänkuin sattumalta ajaneet Saksaa ja Ranskaa lähemmäksi toisiaan: Brittien Euroopan Unionille antamat ikävät rukkaset Brexitin muodossa, vuoden 2020 alusta iskenyt Krona-pandemia ja sen vakavat vaikutukset Euroopan valtioiden talouteen ja lisäksi Unionin sisäiset vastakkainasettelut: etelä - pohjoinen ja länsi - itä. Näyttäisi siltä että juuri Ranskan visioilla on tässä suhteessa paljon merkitystä.
Ranska on ollut halukas kuuntelemaan myös pienempiä jäsenmaita ja näissä merkeissä presidentti Macron on vieraillut Suomessakin. Ranskan poliittisen järjestelmän tosiasiallinen murtuminen hänen valtaantulonsa yhteydessä on suorastaan pakottanut Ranskaa etsimään vastauksia myös oman maansa tilaan muualta kuin sisäpolitiikasta. Euroopan tasoisilla visionäärisillä näkemyksillä on tässä tilanteessa entistäkin suurempi merkitys. Ranskan Eurooppaministeri, 39-vuotias Clément Beaune lienee tässä suhteessa yksi merkittävimpiä vaikuttajia.
Lisäisin tähän kokonaisuuteen vielä yhden, mielestäni merkittävän tekijän. Euroopan Unioni ja sen jäsenmaat näyttää ollen hyvin hitaita kypsymään uuteen makrotalousajatteluun, jossa itsenäisen keskuspankin omaava valtio tai yhteisö - kuten Euroopan Unioni - voi vastata taloudellisesti millaiseen haasteeseen tahansa. Kun Valuuttaunioniin liittymisen yhteydessä sen jäsenmaat luopuivat omista keskuspankeistaan ja itsenäisestä raha- ja finanssipolitiikasta, tarve uuteen makrotalouteen on noussut niin silmiinpistäväksi että vain luunkova ideologinen sitoutuminen on estänyt valtavirtaisen taloushegemonian sokaisemaa talouseliittiä näkemästä, mitä maanosa juuri nyt tarvitsee ja mitä mahdollisuuksia sillä todellisuudessa olisi käytettävissä. Suuriin ongelmiin on vastattava ja juuri nyt on se hetki, jolloin tosiasiat suorastaan pakottavat uuteen ajatteluun.
Kaikki merkit viittaavat siihen, että uusia ratkaisuja on löydyttävä. Euroopan Komissio taiteilee jo nyt tähän aikaan sopimattoman kasvu- ja vakaussopimusen kanssa ja yrittää venyttää sen yhteydessä kehitettyjä poikkeustilannetta varten luotuja mekanismeja pelastukseksi. Uskon taustalla haettavan myös mahdollisuuksia koko Euroopan Unionin peruskirjan uudistamiseen ja muistaakseni mm. europarlamentaarikko Eero Heinäluoma on on jossakin tähän viitannutkin.
Toisin kuin Saksalla, Ranskalla on suuri julkinen sektori ja myöskin tarve pitää sitä hyvinvoinnin ja vakauden tuoittajana pystyssä Ranskalla ei ole suuria luonnonvarareservejä esimerkiksi energiantuotantoa varten, mutta kylläkin rikas kansallinen kulttuuri. Ranskan leivät, juustot, viinit ja konjakit ovat maailman arvostetuimpia tuotteilta, mutta ei Ranskakaan elä pelkästään leivästä ja viinistä.
Eurooppa on ajan pakottamien uusien kysymysten ja niihin ratkaisuja odottavien vastausten edessä. Olisiko Ranska se eurooppalainen maa, joka parhaiten kykenee näkemään suuria kokonaisuuksia?
15.1. 2021
"Me tarvitsemme vallankumouksen"...
Näin otsikoi der Spiegel 17.10. 2020 ilmestyneessä numerossa (43) nuoren, 27 vuotiaan kirjailijan Éduard Louisin haastattelun. Kirjailija on lukenut koko syyskuun Pariisissa Monmartren kahvilaterassilla viimeisintä kirjaansa, joka kertoo hänen isästään ja työväenluokkaisesta taustastaan Pohjois-Ranskassa. Pyykkinarulla roikkuvat Ranskan presidenttien kuvat, presidenttien, joiden vallassaoloaikana ja heidän hyväksymillään päätöksillä hänen isänsä menetti terveytensä.
Ranskalaiset eivät ole täysin vakuuttuneita presidentti Emmanuel Macronin keinoista Euroopan nostamiseksi vahvaksi suurvallaksi. Keltaliivien kiihkeä kapina pariisissa osoitti, että Ranskassa on aitoa vihaa ja suuttumusta vähäosaisimpia sortavaa politiikkaa kohtaan. Presidenti Macron onnistui halvaannuttamaan perinteisen poliittisen jakolinjan oikeistoon ja vasemmistoon, mutta on jatkanut rikkaampien suosimista ja vähävaraisempaan kansanosaan, erityisesti työväestöön kohdistunutta riistävää politiikkaa. Polttoaineiden hinnat ja vuokratukien alentaminen viidellä eurolla olivat tekijöitä jotka synnyttivät keltaliivien massiivisen liikkeen ja rajut mielenosoitukset.
Éduard Louis sanoo tukevansa keltaliivien protestia, jonka hän näkee muistuttavan juuri perinteisen työväenluokan protestia, kuitenkin keltaliiveille ominaisessa sekasortoisessa muodossa. Hän kokee omien kokemustensa pohjalta perinteisen työväestön edustavan paitsi pääsyä tasa-arvoisempaan hyvinvointiin, myös samalla vanhoja rasistisia ja homofobisia asenteita. Hän kokee viestin menevän perille vain vihan ja suuttumuksen väkevöittämällä, tuhosuuntauisia elementtejä sisältävällä tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti