Vasemmistopopulismi vs. veljeyden vankila

Mistä on kysymys, kun nuori Sveitsissä, Frankfurtissa ja Lontoossa uraa tehnyt pankkimanageri jättäytyy huippupalkatuista strategisista tehtävistä sivuun, muuttaa Berliiniin, ryhtyy kirjailijaksi ja alkaa kirjoittaa valtion suuresta merkityksestä investoijana ja yhteisen hyvinvoinnin luojana? Alexander Schimmelbusch kirjoittaa kolmantena kirjanaan vasemmistopopulistiseksi leimatun kirjan "Hochdeutschland" , jonka päähenkilö Victor haikailee sympatioita tavoittelematta vahvan valtion perään. Der Spiegelin toimittajat Alexander Jung ja Markus Brauck haastattelevat tätä poikkeuksellista kirjailijaa Spiegelin Karl Marxin syntymän 200-vuotispäivän merkeissä julkaistussa "kapitalisminumerossa" Nro 19 5.5. 2018. Miksi nostan tämän esiin blogissani?

Alexander Schimmelbuschin ammatti- ja elämänura on poikkeuksellinen siinä suhteessa, että hän on tullut talous- ja rahapolitiikassa uusiin, toisenlaisiin ajatuksiin. Kuilu köyhien ja rikkaiden välillä - luokkaero koulutetun ja kouluttamattoman väen välillä - näkyy Saksan suurkaupungeissa räikeämpänä kuin mitä se oli Schimmelbuschin nuoruudenpäivinä.

Toimittajat kysyvät, onko tällä jotakin tekemistä korkeiden manageripalkkojen kanssa? Kirjailijan mielestä joistakin tehtävistä maksetaan ylipalkkaa samaan aikaan kun eräät tärkeät koulutusalat ovat aivan ilmeisessä palkkakuopassa. Aikaisemmat hyvinpalkattujen normimersut ovat muuttuneet paljon maksaviksi palkanlisäkkeiksi joilla luodaan statusta. Kirjan päähenkilö ottaa tämän kärjistyksenä esille.

Lisäksi hän näkee eroja valtioiden toimintatavassa kansalaisten vaurauden kasvattamisessa.  Esimerkkinä hän nostaa Kiinan saksalaisiin yrityksiin pumppaamat miljardit, joiden kanssa saksalaiset yritykset eivät kykene taloudellisesti kilpailemaan. Kirjassa hän nostaa vasemmistopopulistisena ideana pidetyt valtioiden investointibondit, joiden tehtävänä olisi vastata suurista tulevaisuusinvestoinneista.

Tällaisia tulevaisuusbondeja on jo monilla valtioilla; hän mainitsee esimerkkinä jopa pienen aavikkodiktatuurin Qatarin. Kun Kiina osallistuu lähes 10 %:lla Daimler Benzin osakeomistukseen, sitä pidetään  vapaan markkinatalouden ilmauksena. Saksassa nousisi kirjalijan mukaan kuitenkin kauhea melu, jos liittovaltio tekisi saman ryhtyen yritysosakkaaksi.

Toimittajat kysyvät, onko mielekästä Saksalle toimia samalla tavalla kuin Kiina sen tunkeutuessa osake- ja yritysmarkkinoille, "vapaaseen markkinatalouteen" samalla kun miljoonia ihmisiä pidetään leireillä ja vankiloissa. Alexander Schimmelbuschin mielestä on viime kädessä kuitenkin kysymys Saksan kansalaisten edusta. Ei ole oikein romuttaa kansallista omistusta samaan aikaan kun toisenlaisilla talous- ja rahapoliittisilla säännöillä pelaavat kahmivat omistuksia sekä Saksassa, Euroopassa että muilla mantereilla.

Eikö vaarana ole valtiokapitalismi entisen DDR:n tapaan? Tottakai valtion omistus on järjestettävä hallinnollisesti toisella tavalla. Norjalla, Kuweitilla (ja myös Suomella työeläkerhastojen muodossa, IR) on rahastojen kautta tapahtuvaa osallistumista yritysmaailmaan eivätkä yritykset ole tästä mitenkään kärsineet. Kirjailija tuo kirjassaan esille myös omistamiselle asetettavan ylärajan, josta hän käyttää nimitystä "80 %:n vaatimus"; hän ei mainitse rahamääräistä rajaa, vaan kynnyksen, jonka 80% kansasta voisi hyväksyä. Hän myöntää että omistusoikeuden rajoittaminen on perustuslaillinen kysymys, mutta kysymys on myös kansan "sielusta", sen oikeustajusta.
---
Tällainen pohdiskelu on sekä Saksassa että Euroopassa aika harvinaista. Mielikuvitusta ilmeisesti himmentää Euroopan Unionin asettamat ehdottomat talous- ja rahapoliittiset rajat. Sellaisiin ulkopuoliset maat eivät ole sitoutuneet ja voivat käyttää itsenäisten pankkiensa rahapolitiikkaa kokonaisvaltaisesti. Myös nämä maat voivat käyttää yritysrakenteita välikätenä omistuksilleen. Kun endogeenisella, päätöksiin ja sopimuksiin kirjatulla  rahalla ei ole määrällisiä rajoja, ulkopuolisilla toimijoilla on kaikki mahdollisuudet tulla yritysten kautta laillisesti osakkaiksi ja myös osinkojen kerääjiksi. Omistus perustuu myös osakeomistuksiin ja suurilla sijoittajilla on se todellinen valta. Omat työeläkerahastomme ja Norjan vastaavat - volyymiltaan ainakin viisinkertaiset - hyötyvät jo nyt valtavista sijoitustensa tuotoista.

Veikkaukseni on, että paine Euroopan Unionin yksiulotteisen lähestymistavan perusteelliseen korjaamiseen ei tule Unionin sisältä, vaikka Lisabonin sopimukseen perustuen erityinen kansalaisasloitteen mahdollisuus on olemassa. Poliittinen järjestelmä muodollisesta moniarvoisuudestaan huolimatta ei näytä olevan kykenevä uudelleenarviointiin - ainakaan vielä. Ulkopuolinen maailma tulee todennäköisesti näyttämään maanosallemme kaapin paikan, jos siihen ei mahdollisuutta ole muulla tavoin.

Voi olla että myös oma maamme vaurastuu tätä kautta, yritysvetoisesti, mutta meidän vaurastumisemme perustuu suuressa määrin reaalitalouden säästöihin. Kun alussa Alexander Schimmelbuschin merkillepanema tulonjakokuilu näkyy jo katukuvassakin poikkeuksellisen selvästi, olisi aika ryhtyä pohtimaan Euroopan Unionin perussopimusten "pallo jalassa" elämisen mielekkyyttä.

Tämä veljeyden vankilaan viittaava ilmaisu tulee Fb-kaveriltani Seppo Tuoviselta.

Oppivatko markkinat tanssimaan?

Toukokuun alussa 2018 tuli kuluneeksi 200 vuotta kapitalismin keskeisimmän kritisoijan ja sen kumomista vaatineen Marl Marxin syntymästä. Olisi ollut outoa, jos Saksassa, Karl Marxin syntymämaassa häntä ei olisi millään tavalla muistettu. Yli puolet elämästään hän elikin maanpaossa  ja hänen viimeinen leposijansa ja  muistomerkki löytyvät Lontoon Highgaten hautaustamaalta. Saksalainen viikkolehti der Spiegel - yksi maailman parhaita lajissaan - näkyi kuitenkin ottaneen tehtäväkseen selvittää 5.5. 2018 ilmestyneessä lehden 19/2018 numerossa, onko kapitalismi vielä elinkelpoinen, mikä sitä uhkaa ja mitä voitaisiin tehdä kapitalismin myötä maailmaa uhkaavien suurten kriisien voittamseksi. Juttu on julkaistu nimellä "Kauniit uudet maailmat" ja lehden kansikuvakin viittaa hauskasti näihin uusiin utopioihin: siinä ihmiset uivat onnellisen näköisinä  rahameressä.

Marxin ja Engelsin oppien pohjalta ja niitä autoritaarisen "tieteellisesti" soveltaen syntynyt reaalisosialismi, kommunismi ilman yksityisomistusta ei ole tulevaisuuden vaihtoehtona mukana. Yksi Saksan viimeaikojen suosituimmista ekonomeista, Hans-Werner Sinn, itsekin aikanaan Vietnam mielenosoituksissa mukana ollut aktivisti on tullut toisiin ajatuksiin. "Markkinat keksittiin 10000 vuotta sitten ja sen yksi ihmiskunnan suurimmista kultuurikeksinnöistä. Ilman markkinoita ei olisi kulttuuria ylipäätään ajateltavissa." Markkinoiden myötä pääomien kasautuminen viimeisten kahdensadan vuoden aikana on  johtanut ennennäkemättömään taloudelliseen kasvuun. Hans-Werner Sinn näkee kuitenkin markinoiden puutteet niitä samalla puolustaesaan. Markkinat asettavat ihmisiä arvojärjestykseen ja tällä on uskomaton vetovoima. Markkinat eivät kuitenkaan johda automaattisesti demokratiaan eikä hän pidä todennäköisenä että rajaton kuluttaminen tekisi ihmiskuntaa todellisuudessa onnelliseksi. Puhdasta pelkästään markkinoihin nojaavaa kapitalismia ei ole todellisuudessa missään. Kaikkialla valtio on enemmän (Ranska 57%) tai vähemmän (USA 38%) mukana taloudellisen tuloksen muodostamisessa. On löydettävä taloudellinen tasapaino markkinoiden ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta puolustavan valtion välillä, sanoo Hans-Werner Sinn. Hän pitää tärkeänä, että työntekijät pääsevät myös osallisiksi omistamisesta. Palkkatyön rinnalla työntekijäpuolelle on annettava mahdollisuus myös omistamiseen ja luotava toimeentulolle tällä tavalla "toinen jalka".

Kapitalismi tuottaa pääoman kasautumista, kapitalismi luo tuloerojen polarisoitumista. Maailman köyhä puolisko omistaa maailman omaisuudesta 0.6 %, seuraavalle 40:lle prosentille jää 11,6%. Maailman rikkain kymmenys omistaa 87,8 prosenttia ja tästäkin ylivertaisen osan omistaa yhden prosentin "rikkaimmisto". Maailman digitalisoituminen on lisännyt vauhtia tähän polarisoitumiseen. Sen myötä kulutuksessa menee mielettömän hyvin, työn saannissa ja palkoissa puolestaan valtaosalla huolestuttavan huonosti.

Globalisaatiokriitikko  Kathrin Hartmann katsoo että pelkkä viisas kuluttaminen ei maailman tilannetta ratkaise. Kapitalismi ja markkinat on oppinut "viherpesun" ja siihen liittyvän manipuloimisen taidon. "Kapitalismi on ytimeltään edelleen kaikkien taistelua kaikkia vastaan, siltä pohjalta ei voida mitään uudellenjakoa toteuttaa", sanoo Kathrin Hartmann, kirjan Grüne Lüge (Vihreä Valhe) kirjoittaja. Kapitalismi ei ole pitänyt lupaustaan vetää kaikki mukanaan runsauden yhteiskuntaan. Ihmiset jaetaan suorittajiin ja roskaväkeen. Tästä seuraa väistämättä tilanne, jossa vastakkainasettelu pakottaa kansalaiset puolustautumaan. Digitalisasatio suosii monopoleja - näin välttämättä tarvitsisi asianlaidan olla.

Kapitalismi vaatii äärimmäistä kurinalaisuutta työssä - ja äärimmäistä kurittomuutta kuluttamisessa.
Filosofi Richard David Precht on kirjoittanut kymmenen kirjaa viimeisen kymmenen vuoden aikana, puhuu televisiossa ja matkustaa ympäri saksanmaata. Hän on vakuuttunut että kapitalismi, työ- ja suoritusyhteiskunta  on tietyn aikakauden ilmiö joka väistämättä lähestyy loppuaan. Se työ mitä antiikin Kreikassa orjat, naiset ja ulkomaalaiset tekivät työstä "vapaan miehen"  hyväksi, tulevat robotit ja tietokoneet korvaamaan jo lähitulevaisuudessa.Työaika on lyhentynyt viime vuosisadan alun lähes 80. tunnista neljäänkymmeneen ja jotta työtä riittäisi kaikille työajan pitäisi jo nyt olla huomattavasti lyhyempi. Precht on julkaissut tänä vuonna kirjan "Metsästäjät, paimenet ja kriitikot", jossa hän muistuttaa Karl Marxin kuuluisasta tokaisusta työn olemuksesta kommunistisessa yhteiskunnassa; ihminen on vapaa toteuttamaan itseään sitoutumatta johonkin  työuraan tai ammattiin omien toiveidensa ja taitojensa ulkopuolella. Hän vaatii ehtoja asettamatonta perustuloa jokaiselle kansalaiselle ja määräkään ei ole ihan mitätön, 1500 euroa kuukaudessa. Eksogeeniseen taloustieteeseen, rahan rajallisuuteen sitoutuneet ekonomistit pitävät tätä mahdottomana, endogeenisen talous- ja rahapolitiikan, rahan sopimusluonteeseen uskovat edustajat taas täysin mahdollisena. Richard David Precht uskoo digitaalisen vallankumouksen johtavan teollisessa maailmassa DDR:n romahtamista muistuttavaan tilanteeseen.

Todettakoon, että olen jo 1980-luvun alusta lähtien kirjoittanut tästä samasta teemasta työväenliikkeen arvoperinteeseen nojautuen  vaatien aluksi "kansallista palkkarahastoa, milloin yhteiskuntatakuuta tai kuten nyt perustuloa.  Myös minimipalkka, negatiivinen verotus ja työelämän sopimuspohjaiset, palkalliset työstä vapauttamiset ovat kaikki tätä samaa kehitystä. Digitalisaatio, taloudellinen ja sosiaalinen polarisoituminen, ympäristötuhot, kansainvaellukset, autoritaariset ja tuhosuuntaiset hallitusmuodot - kaikki johtavat  juurensa taloudellisesta eriarvoisuudesta ja sietämättömyyksiin yltävästä omaisuuksien keskittymisestä harvojen käsiin.

Anke Domscheit-Berg on vasemmistolainen liittopäiväedustaja ja internetaktivisti, syntynyt DDR:n puolella. Hän pohdiskelee tulevaisuutta, jota voisi digitaaliseksi sosialismiksikin kutsua - hän ei kuitenkaan pidä tällaisesta ilmaisusta. Hän ei ole omistamista vastaan - eikä välttämättä rikkauttakaan; hän on luonut käsitteen "Commonismus", joka tarkoittaa yhteisöllisyyttä sen eri tasoilla ja työskentelyä ja luovuutta yhteiseksi hyväksi. Hänen mielestään suuret keksinnöt voivat olla maailmanlaajuista yhteistä hyvää, ei pelkästään keksijän ja toteuttajan omaisuutta. Koko maailmaa hyödyttävästä keksinnöstä on saatava asianmukainen korvaus, olkoon se vaikka 50 miljoonaa euroa. Mutta suurten keksintöjen tulee olla viime kädessä yhteistä hyvää, jotka hyödyttävät kaikkia. Maailmanyhteisöt voisivat varattua ostamaan tällaisia suurenmoisia keksintöjä ja palkita löytäjät sopivaksi katsotussa määrin.Tällaiset hyödykkeet (commodities)  olisivat todellisten tarpeiden maailmanyhteisön perustana.

Päivän kapitalismille tarvitaan vaihtoehtoja, positiivisia mielikuvia toisenlaisesta tulevaisuudesta, sanoo sosiologi Harald Welzer. Perustuloyhteiskunta on yksi sellainen, työn vapauttamisen toteuttava myös. Ehkä piankin nousee keskustelu autottomasta kaupungista tai maataloudesta ilman kidutettuja eläimiä. Politiikka ei pysty vastaamaan näihin vaihtoehtoisiin visioihin, se on jähmettynyt lyhyen tähtäimen taktiikkaan ja pakottaa ihmiset harjoitetun politiikan alamaisiksi. Päivän vaihtoehdottoman kulttuurin tilalle tarvitaan toisenlaisia lähestymistapoja.

Marxin kommunismi ja sen reaalisosialistiset sovellutukset eivät varmastikaan ole tulevaisuuden vaihtoehto. Mutta kapitalismin jähmettyneistä suhteista ja asenteista on päästävä eroon. Taas on lainattava Karl Marxia: "Nämä kapitalismin jähmettyneet suhteet on pakotettava tanssimaan yhteisesti hyväksytyn melodian pohjalta."

Der Spiegel 19/2018 lehden  Karl Marxin 200-vuotissyntymäpäivän merkeissä tehdyn pääkirjoituksen referaatti

Euroopan ytimeen

Olen Euroopan Unionia koskevissa kirjoituksissani toistuvasti kuvannut Euroopan Unionin peruskirjojen yksiulotteista ja autoritaarista luonnetta. Tämä on tietenkin yllättänyt ja ehkä loukannutkin niiden tuntoja, jotka pitävät Euroopan Unionia länsimaisia arvoja edustavan demokraattisena arvoyhteisönä. 

En ole tehnyt sitä siksi että vastustaisin eurooppalaista yhteistyötä ja toimia maanosan vakauttamiseksi ja tervehdyttämiseksi. Syynä on ollut se, että Euroopan Unioni on perussäännöissään rajannut itse toimintamahdollisuuksissaan endogeenisen, itsenäiselle valtiolle rajoittamattoman velkasuhteiden luomisen ja tällä tavalla suurten yhteiskunnallisten tehtävien, investointien, palveluiden ja muiden suurten kysymysten hoitamismahdollisuuden oman tehtäväpiirinsä ulkopuolelle.

Perusopimusten kirjaus, joinka mukaan EKP tai Euroopan Komissio ei ota vastuuta jäsenvaltioidensa luotonannosta tarkoittaa endogeenisen rahapolitiikan rajaamista vain yritysten suuntaan tapahtuvaksi. Samalla se tarkoittaa myös sitä, että klassisen talousliberaalin John Maynard Keynesin kehittämä antisyklinen ja lamoja sekä kriisejä vastaan tehtäväksi tarkoitettu talouspolitiikka ei ole mahdollista.

Kuvaavaa on, että Der Spiegel -lehden (Nr. 17, 21.4. 2018)  haastattelussa Baijerin osavaltioon mahtipuolueen CSU:n entinen puheenjohtaja ja nykyisen koalitiohallituksen sisäministeri Horst Seehofer toteaa seuraavaa: "Kaiken sen mitä me Euroalueella institutionaalisesti muutamme, tulee tiukasti seurata vakaussopimuksen periaatteita. Me emme saa langeta velkaunioniin, sillä kaikki mitä Euroopan Unionissa voidaan kuvitella tehtävän, joudutaan maksattamaan joko Saksan kansalla tai lisääntyvällä velalla. Angela Merkelin kanssa olen tästä samaa mieltä ja tätä kantaa meidän on edustettava myös suhteessa Ranskan presidenttiin."

Onko asia todella näin?
Euroopan Unionia voidaan hyvinkin verrata rahapoliittisesti itsenäisen valtioon, jolla on oma keskuspankki EKP. Tosin EU:lla ei ole verotusoikeutta eikä sen nykyisten peruskirjojensa mukaan voi ottaa vastuuta jäsenvaltioidensa veloista. Kuten yrityksille pankkien kautta suunnatusta määrällisestä elvytyksestä (QE) tiedetään, EKP voi laskea liikkeelle määrättömästi valuuttaa pelkäämättä joutuvansa konkurssiin. Euroopan Valuuttaunionin jäsenmaat voivat kuitenkin joutua rahapoliittisesti konkurssia muistuttavaan tilaan. Tätä tilannetta kuvaa eriniomaisesti Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan kirja "Rahatalous haltuun - irti kurjistavasta talouspolitiikasta", Likekustannus Oy 2014 ss. 153-155) seuraavasti:

"Kun valtionrahalla viime kädessä selvitetään kaikki maksut, ei rahapoliittisesti suvereeni valtio voi koskaan joutua maksukyvyttömäksi. Rahapoliittisella suvereniteetilla on kolme ehtoa. Ensinnäkin valtion on laskettava itse liikkeelle viimekätistä maksuvälinettä. Esimerkiksi euromaat eivät ole rahapoliittisesti suvereeneja valtioita, sillä niiden käyttämän valuutan liikkeellelaskija on EKP. Toiseksi rahapoliittisesti suvereeni valtio ei voi olla merkittävässä määrin velkaantunut ulkomaisessa valuutassa. Esimerkiksi kehitysmaiden velkakriisi on suurelta osin johtunut suurista dollarimääräisistä veloista, joista kehitysmaiden valtiot eivät ole kyenneet selviytymään. Valtionvelka sinänsä ei olisi voinut aiheuttaa kehitysmaiden velkakriisiä. Kolmanneksi rahapoliittisesti suvereenin valtion on käytettävä kelluvaa valuuttakurssia."
---

"Rahapoliittisesti suvereenin valtion tapauksessa (lähes) kaikki sen velkavastuut on kirjattu sen omassa valuutassa. Tämä tarkoittaa sitä, että rahapoliittisesti suvereeni valtio selviää kaikista maksusitoumuksistaan yksinkertaisesti siirtämällä sovitun summan edestä itse liikkeellelaskemaansa keskuspankkirahaa velkojan tilille. Keskuspankkirahaa valtio voi hankkia joko verottamalla tai lainaamalla sitä luottomarkkionoilta tai omasta keskuspankistaan. On kuitenkin olennaista ymmärtää, että lopulta kaikki keskuspankkiraha on luotu keskupankin suorittamana tilikirjauksena. Myös keskuspankkirahan kerääminen verotuksen ja luottomarkkinalainaamisen avulla on edellyttänyt sitä, että keskuspankki on aiemmin luonut ja laskenut liikkeelle tämän valuuttaerän.

Rahapoliittisesti suvereeni valtio ei missään tapauksessa voi ajautua maksukyvyttömäksi vasten tahtoaan. Vaikka luottomarkkinat eivät jostain syystä haluaisi ostaa tällaisen valtion velkakirjoja, olisi sen edelleen mahdollista rahoittaa kulutuksensa suoraan keskuspankkiluototuksen avulla.Tosin rahapoliittisesti suvereenien valtioiden velkakirjoille yleensä riittää kysyntää aina. Velkakirjamarkkinoilla tiedetään, että tällaiset valtiot eivät voi ajautua maksukyvyttömiksi, joten pitkien valtionlainojen korkotaso säilyy maltillisena. Sen sijaan rahapoliittisesta suvereniteetistaan luopuneiden maiden korkotasoon liittyy aina myös maksukyvyttömyyspreemio."
---
Kun nyt alamme valmistautua eurovaaleihin ja haemme sisältöä kansanvaltaan, sosiaalisuuteen ja dynaamiseen kehitykseen tähtäävälle politiikalle, on tärkeätä nähdä Euroopan Unionin finanssi- ja rahapolitiikan rajoittuneisuus. Kun markkinoihin päin kallellaan oleva linja on kirjattu peruskirjoihin, on myös politiikan muutoksen perustuttava vaatimukseen peruskirjojen avaamisesta ja niiden keskeisen sisällön muuttamisesta yksipuolisesta markkinaorientaatiosta sekatalouden suuntaan. On muistettava että yritysmaailma ei yksin voi luoda tasaista ja mittavaa ostovoiman kasvua ja siihen perustuvaa kysyntää. Se tehtävä on valtion ja valtioluonteisten yhteisöjen kuten rahapoliittisesti itsenäisen Euroopan Unionin vastuulla.

Kieltäytyminen peruskirjojen avaamisesta ja muuttamisesta merkitsee Euroopan Unionin yksisiipisen politiikan jatkumista, sosiaalisesti ja demokraattisesti suuntautuneiden poliitisten voimien visioiden sivuuttamista, perinteisen vasemmiston tahtotilan ja ohjelmien toteutumisen estämistä ja lopulta koko Euroopan halvaannuttamista. Siksi tämä vaatimus on voitava esittää avoimesti ja julkisesti. Esimerkiksi sosialidemokratian ei pidä jatkaa väärän lojaalisuuden tiellä, vaan juuri tärkeissä peruskysymyksissä on pureuduttava "Euroopan ytimeen" - erästä takavuosien valtiomiestä tässä yhteydessä lainatakseni. 

Sosialidemokratian eurooppalainen strategia

Euroopan Unionin politiikka vaikuttaa kuten sanotaan varsin voimakkaasti jäsenvaltioiden kansalliseen politiikkaan. Miten se vaikuttaa, sitä ei ole kovin tarkkaan julkisesti analysoitu. Lainsäädännöstä tulee jo nyt huomattava osa suoraan Euroopan Unionista, ottakaamme esimerkiksi vaikka juuri 12.9. 2018 europarlamentissa päätetty tekijänoikeuksia koskeva ratkaisu. Kaiken lainsäädäntömme on juridisesti täytettävä EU-lainsäädännön ehdot - tästä sai vakavan varoituksen juuri Unkari, joka on lehdistönvapautta koskevissa asioissa rajannut julkaisuvapautta tarkoituksella estää ilmaisuvapauden käyttö koskemaan vain Orbanin hallitukselle uskollisia mielipiteitä. Talouden alueella Euroopan Komissiolla on laajat valtuudet seurata kansallista talouspolitiikkaa. Tehtävät päätökset eivät saa olla ristiriidassa Maastrichtin sopimuksen rajausten kanssa, jotka rajoittavat jäsenmaan kansallisen velkaantumisen hatusta tempaistuun 60%:n rajaan ja kansallisen talousarvion kasvun puolestaan korkeintaan 3:een prosenttiin.

Tästä tulemmekin otsikon osoittamaan teemaan: mikä on eurooppalaisen sosialidemokratian strategia Euroopan Unionin oloissa? Millä tavalla voimme kehittää hyvinvointivaltiota kansanvaltaisella tavalla. Miten voimme luoda yhteistä eurooppalaista hyvinvointia työn, palvelusten, pääoman ja kansalaisten vapaan liikkumisen oloissa?

Sosialidemokratia on aina rakentanut hyvinvointivaltiota - kuten ilmaisu jo sellaisenaan kertoo - vahvan valtion, kuntien ja julkisten palvelurakenteiden varaan. Tämä on toteutettu keskeisesti progressiivisen verotuksen muodossa,  mikä on muodostunut laajasti hyväksytyksi periaatteeksi. Jokaiselta voimiensa mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan.  Palvelumaksujakin on  alettu  veroluonteisina maksuina käyttää, mutta ne ne ovat usein muodostuneet tasaveroiksi ja osaltaan lisärasitteeksi vähävaraisemmalle kansanosalle.

Väinö Liukkonen, Työväen Akatemian rehtori 1950- ja 60 luvuilta ja tunnettu kansantalousmies nimesi sosialidemokratian "sosialisoimisen" strategiaksi julkisen säästämisen, so. julkisten voimavarojen kartuttamisen. Juuri tämän strategian varaan rakennettiin pohjoismaissa kansanvaltaisen hyvinvointivaltion tähänastiset rakenteet.

Ne rakennettiin verovaroilla, mutta itsenäiselle valtiolle ja sen keskuspankille on mahdollista myös rahapoliittinen yhteisten voimavarojen kartuttaminen. Tästä syystä rahapoliittisesti itsenäinen valtio ei voi koskan mennä konkurssiin - se pystyy aina rahoittamaan toimintansa. Suuret ja pienet painivat tässä suhteessa toki eri sarjoissa: Yhdysvallat rahoittaa toimintaansa pitkälle rahapoliittisen keinoin, mutta dollari pysyy pitkästä historiastaan  johtuen kansainvälisesti luotettavana ja vakaana valuuttana. Esimerkiksi Venezuelan valuutasta ei voi sanoa samaa, vaikkaa maa onkin mm. öljyntuottaja. Pieni maa voi helposti joutua ahtaalle suurten puristuksesa vaikka se voisikin luoda tarpeisiinsa omaa valuuttaa.Tämän liberaalin, lamoja ja konjunktuuriheilahteluja vastaan suunnatun talouspoliittisen  ajattelun isä on liberaalina talouspoliitikkona tunnettu John Maynaard Keynes.

Euroopan Valuuttaunioniin liittyessään Suomi yhtenä sen jäsenenä luopui valuuttapoliittisesta itsenäisyydestään. Kirjassa "Rahatalous haltuun" (Jussi Ahokas ja Lauri Holappa: Rahatalous haltuun, Like  Kustannus Oy 2014) todetaan: "- ulkoinen velkaantuminen on ongelma etenkin sellaisille talousalueille ja valtioille, jotka ovat luopuneet rahapoliittisesta suvereniteetistaan ja siten talouspoliittisesta autonomiastaan. Toisin sanoen näillä talousalueilla valtiot eivät voi enää vapaasti laskea liikkeelle omaa valuuttaansa, jolloin myös niiden maksukyky tulee uhatuksi." Tämä tarkoittaa sitä, että Euroopan Valuuttaunionissa jäsenvaltion mahdollisuudet toteuttaa itsenäistä rahapolitiikkaa esimerkiksi investointien, palvelujen kehittämisen tai valtion toimintavolyymin kasvattamiseksi ovat poissuljettuja. Samalla se voi merkitä myös ajautumista "Bail out" tilanteeseen Kreikan tapaan. "Bail out" tarkoittaa alunperin hyppäämistä lentokoneesta laskuvarjon varassa koska, kone on putoamassa.

Euroopan Unioni voisi periaatteessa laskea liikkeelle rahaa keskuspankkinsa EKP:n kautta ja ottaa siten koko mantereen tasolla vastuuta suurten hankkeiden toteuttamisesta. Euroopan Unionin keskeiset instituutiot rakennettiin kuitenkin jo 1990-luvun alusta lähtien lähes yksinomaan markkinoiden varaan. Määrällisen elvyttämisen (QE) muodossa EKP on tätä viimeiset neljä vuotta tehnytkin - mutta tämä elvytys on suuntautunut siis markkinarakenteille, ei jäsenvaltioille.  Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja kieltää unionia ottamasta vastuuta jäsenvaltioiden veloista, ts. budjettien kasvattamisesta velkavaroin tai esimerkiksi käyttämällä keynesiläistä vastasyklistä tai elvyttävää rahapolitiikkaa valtioiden kautta suurten yhteiskunnallisten tehtävien hoitamiseen. Peruskirjat ja keskuspankkien lainsäädäntö on kirjoitettu - ja päätetty - lisäksi siten, että EU:n elimet  eivät ota kantaa tai neuvoja miltään valtiolta tai poliittiselta elimeltä - eikä muultakaan neuvojalta - suhteessa rahapolitiikkaan. Jäsenvaltiot ovat peruskirjan hyväksyessään sitoutuneet myös mukisematta noudattamaan sitä.

Mitä tämä merkitsee poliittisesti sosialidemokratian ja sen pohjimmiltaan kansainvälisen, maailmanlaajuisen tehtävän kannalta? Mielestäni se tarkoittaa sitä, että yhdessä mm. Maastrichtin ja Lissabonin sopimusten ja niiden laajennusten kanssa sosialidemokratian mahdollisuudet rakentaa kansanvaltaista ja vahvaa hyvinvointi-Eurooppaa on peruskirjoissa ja rahapolitiikan suvereniteetin menettämisen myötä rajattu minimiin. Sosialidemokratia ei voi tämän jälkeen myöskään toimia oppimestarina muiden mantereiden tai edes Euroopan Unionin ulkopuolisille eurooppalaisille sos.-dem.puolueille.  Huomiota kiinnittää mm. se että Saksan - EU:n keskeisen jäsenmaan - sosialidemokraatit eivät kyseenalaista Euroopan Unionin konsolidoitua peruskirjaa. Tämä näkyy SPD:n poliitiikan tosiasiallisessa hampaattomuudessa kovasta retoriikasta huolimatta.

Edes eroaminen rahaliitosta ja palaaminen itsenäiseen valuuttaan ja suvereeniin rahapolitiikkaan ei todellisuudessa ole pienelle maalle mahdollista. Markka ei olisi mikään kansainvälinen vaihtovaluutta, vaan todennäköisesti maa ajettaisiin venezualaisen esimerkin mukaan totaalisen ahdinkoon. Unionin sisällä keynesiläinen jäsenvaltioiden rakennetta elvyttävä, mielestäni dymaaminen politiikkavaihtoehto on ehdottomasti poissuljettu vaihtoehto.

Strategiseksi poliittiseksi vaihtoehdoksi jää todellisuudessa pääasiassa kaksi keinoa. Verovarojen painottaminen valtion budjetissa palvelusten ja infrastruktuurin suuntaan odotusarvoisten yritystukien  sijasta. Se on yksi tie. Toinen tie olisi uusien rahoitusinstrumenttien kehittäminen suurten yhteiskunnallisten hankkeiden tueksi lisäämällä osake- ja velkakirjamuotoista julkista säästämistä. Nythän osakekauppa suuntautuu lähes pelkästään yritysmaailman suuntaan. Miksi julkisten rakenteiden vahvistaminen ei nouse sosialidemokraattiseen strategiakeskusteluun?

Toki on kolmaskin, mutta todella vaivalloinen ja pitkä tie. Se on Euroopan Unionin politiikan muuttaminen tukemaan sekataloustyyppistä taloudellista kehitystä ja keskeisten peruskirjojen kirjoittaminen ja päättäminen uudelleen tukemaan tällaista suuntautumista yksipuolisen markkinaorientaation sijasta. Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja on hyväksytty neuvotellen ja konsensukseen nojautuen lopulta yksimielisesti. Ei voi kuvitella että näitä päätöksiä millään enemmistöpäätöksillä voitaisiin muuttaa.

Ilmeistä on että tarvitaan suuri katastrofi taas kerran ennenkuin häpeillen ja "en minä tiennyt mitä oli tapahtumassa" puolusteluin yritettäisiin palata dynaamisen sekatalouden tielle, jossa kansanvaltaiset valtiot ja yritystoiminta lyövät kättä päälle ja ryhtyvät aidosti rakentamaan demokraattista Eurooppaa länsimaisen demokratiakäsityksen mukaisesti.

Sosialidemokratian strategia Euroopassa? Ensiksi olisi tunnustettava että nykyisten unionin rakenteiden puitteissa sosialidemokratian kädet on vähintäänkin sidottu yhteisten peruskirjojen muodossa - ellei sitten peräti katkaistu, koska niiden muuttaminen on tehty mahdottomaksi. En haluasi olla pessimisti, mutta realismin nimissä on katsottava totuutta suoran silmiin. Hyväuskoisuuden varaan emme voi paljoa rakentaa. Vaikeneminen ei poliittisessa keskustelussa - ei ainakaan näin tärkeissä olemassaoloa koskevissa kysymyksissä - ole kultaa. Euroopan tilanteen selkeä näkeminen ja rohkeus todeta maanosan ajautuminen umpikujaan suhteessa sellaisiin suurvaltoihin kuin Kiina, USA tai Venäjä on ratkaisevaa. Näillä suurvallolla ei ole samanlaisia halvaannuttavia rakenteita kuin mihin Euroopan Unioni Neuvostoliiton hajotessa ja Berliinin muurin kaatuessa itsensä - reaalisosialismin pelossa - ajoi.

Kenellä on rohkeutta nähdä ja todeta että keisarilla ei ole vaatteita?

Mistä hiljaisuus kielii?

Olen  blogikirjoituksissani esittänyt poikkeuksellisen kovaa demokratiakritiikkiä Euroopan Unionia ja sen konsolidoidussa peruskirjassa esitettyjä arvoja kohtaan. Ymmärrän että monet lukevat kannanottojani haluten pysyä anonyymeina, koska niihin yhtyminen merkitsee helposti eristämistä ja joukosta poissulkemista. Se että kommentteja ja kannanottoja ei tule niiltäkään, jotka ovat keskeisesti mukana vastuunotossa ja päätöksenteossa, antaa aiheen olettaa että minullekin on käynyt näin.

Ainoa tapa, jossa todisteisiin perustuen voin puolustella analyysiani, perustuu Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologiaan ja erityisesti siihen, miten Erich Fromm kuvaa kirjassaan "Terve yhteiskunta" (Kirjayhtymä 1971) luvussa kaksi "Voiko yhteiskunta olla sairas - normaaliuden patologia" yleisestä mielipidettä, normaaliutta ja nojautumista enemmistön käsitykseen:

"Petollista yhteisön jäsenten mielenterveyden arvioimisessa on heidän käsitystensä oikeiksi katsominen "enemmistön päätöksen" perusteella. Naiivisti otaksutaan sen, että suurin osa ihmisistä ajatelee tai tuntee samaan tapaan, todistavan nämä ajatukset ja tunteet oikeiksi ja päteviksi. Missään ei erehdytä pahemmin. Enemmistön sana ei sellaisenaan merkitse kerrassaan mitään ratkaistaessa mikä on järjellistä ja tervettä. Niin kuin on olemassa kahden ihmisen hulluutta, "folie á deux", on olemassa myös "folie á millions". Pahetta ei tee hyveeksi se, että miljoonat ihmiset harrastavat sitä, erehdyksistä ei tule totuutta vaikka miljoonat uskovat samaan erehdykseen, eikä miljoonien ihmisten samanlainen häiriintyminen myöskään merkitse sitä, että nämä ihmiset olisivat terveitä mieleltään.

Yksilöllisen ja sosiaalisen häiriintymisen välillä on kuitenkin tärkeä ero,. jonka vuoksi meidän on erotettava toisistaan kaksi käsitettä: vajavuustila ja neuroottinen häiriintyneisyys. Jos ihmisen ei onnistu saavuttaa vapautta, omaehtoisuutta ja aitoakykyä ilmaista itseään, hänen voidaan katsoa kärsivän vaikeasta vajavuustilasta, jos edellytettään että vapaus ja omaehtoisuus ovat objektiivisia päämääriä ja jokaisen saavutettavissa. Jos nämä päämäärät jäävät tietyssä yhteiskunnassa väestön valtaosalta saavuttamatta, olemme tekemisissä sosiaalisesti kaavautuneen vajavuuden kanssa. Kukin yksilö kärsii vajavuudesta monien muiden kanssa, hän ei ymmärrä sitä vajavuudeksi eikä tunne turvallisuuttaan uhatuksi siten että hän kokisi olevansa erilainen kuin muut, tietyssä mielessä hyljeksitty. Se minkä hän menettää elämän rikkaudesta ja aidosta onnellisuudesta, korvautuu turvallisuudentunteella joka syntyy kun yksilö tuntee sopivansa muiden ihmisten joukkoon - sellaisina kun hän heidät tuntee. Saattaa itse asiassa olla niin, että juuri tämä vajavuus on hänen kulttuurissaan korotettu hyveeksi, mikä vielä vahvistaa hänen tunnettaan että hän on saavuttanut jotakin arvokasta."
---
Edellä ollut neuroottisuuden ja sosiaalisesti kaavautuneen vajavuuden eron käsittely saattaa antaa vaikutelman, että kaikki sujuu jos vain yhteiskunta suo lääkkeitä sairausoireiden puhkeamisen estämiseksi, jolloin se voi jatkaa toimintaansa olivatpa sen aiheuttamat vajavuudet miten pahoja tahansa. Historia osoittaa kuitenkin, että näin ei ole.

Pitää todella paikkansa, että ihminen näyttää olevan, päinvastoin kuin eläin, melkein rajattoman mukautuvainen, hän voi syödä lähes mitä tahansa, elää melkein millaisessa ilmastossa hyvänsä sopeuttaen itsensä siihen, ja aivan samoin on tuskin olemassa henkisiä elinehtoja joita hän ei voisi kestää ja joiden alaisena hän ei kykenisi jatkaman toimintaansa. Hän voi elää vapaana ja elää orjana; elää rikkaana ylellisyyden keskellä ja melkein nälkäkuoleman partaalla. Hän voi elää soturin elämää, ja hän voi elää rauhassa. On tuskin olemassa mitään henkisiä ehtoja joissa ihminen ei voisi elää, ja ihmiselle voidaan tehdä melkein mitä vain ja käyttää häntä melkein mihin vain. Kaikki tämä näyttäisi oikeuttavan käsityksen, ettei lainkaan ole  olemassa kaikille yhteistä ihmisluontoa, ja se taas merkitsisi todellisuudessa, ettei olisi olemassa mitään lajia "ihminen" paitsi fysiologisesti ja anatomisesti.

Tästä kaikesta todistusaineistosta huolimatta näemme ihmiskunnan historiasta, että olemme jättäneet yhden seikan huomiotta. Yksinvaltiaat ja hallitsevat klikit saattavat kylläkin onnistua pitämään vallassaan ja riistämään kanssaihmisiään, mutta ne eivät voi estää ihmistä reagoimasta tällaiseen epäinhimilliseen kohteluun. Niiden alaisista tulee pelokkaita, epäluuloisia ja yksinäisiä ja, jos ulkoiset syyt eivät pääse vaikuttamaan, niiden valtius luhistuu aikanaan siksi että pelko, epäluuloisuus ja yksinäisyys estää useimpia ihmisiä toimimasta tehokkaasti ja älykkäästi. Kokonaiset kansat tai niiden sisäiset sosiaaliset ryhmät voidaan alistaa ja niitä voidaan riistää pitkiä aikoja, mutta ne reagoivat. Ne reagoivat tulemalla apaattisiksi tai menettämällä älynsä ja aloitekykynsä voimaa ja erityistaitojaan niin paljon, että ne vähitellen muuttuvat kykenemättömuiksi toimimaan tehtävissä, joissa niiden pitäisi palvella herrojaan. Tai reaktiona on sellainen vihan ja tuhoamishalun kasautuminen, että se tekee lopun niistä itsestään, niiden hallitsijoista ja koko järjestelmästä. Voi käydä niin, että ne reagoivat luomalla niin voimakkaan vapaudenkaipuun ja itsenäisyyden, että niiden luovat virikkeet synnyttävät paremman yhteiskunnan. Reaktion laatu riippuu monista tyekijöistä, taloudellisista ja poliittisista seikoista sekä henkisestä ilmapiiristä jossa kansa elää. Mutta millaisia reaktiot sitten ovatkin, on väite että ihminen kykenee elämään melkein millaisissa oloissa hyvänsä vain puoliksi totta; sitä pitää täydentää toisella väitteellä, sillä että jos hän elää luonnolleen vastaisissa oloissa, hän ei voi olla reagoimatta, hänen täytyy joko taantua ja tuhoutua tai sitten hänen täytyy luoda olot jotka paremmin vastaavat hänen tarpeitaan."

(Erich Fromm: Terve yhteiskunta, Kirjayhtymä 1971)

Onko lama tulossa?

Pamahtaako finanssikriisi päälle pian uudelleen?
Asiasta kirjoittaa die Zeit -lehti 9.9. 2018 pääartikkelissaan. Lehti luettelee suuren joukon isoja kansainvälsiä yrityksiä, joilla on kymmenien miljardien velkataakka. Lisäksi on luotu uusia sijoitusinstrumentteja näiden velkojen ympärille, mm. riskin suuruuteen liittyvät muuttuvat korot. Tämä houkuttelee lainaamaan näille velkaislle yrityksille lisää suurten korkotuottojen odotuksessa. Roskalainojen määrä on yli kaksinkertainen vuoteen 2007 verrattuna, jolloin Lehman&Brothersin syöksykierre alkoi. Lisäksi koko ajan puheet korkotason nousemisesta lisääntyvät. Lanka taitaa palaa jo?

Lehti viittaa mm. amerikkalaisen Tesla-sähköauton yhtäkkiä suuriksi - voittamattomiksi? - kasvaneisiin velkaongelmiin ja ilmeiseen luottamuksen romahtamiseen. Die Zeit -lehti viittaa muihinkin suuriin kansainvälisiin yrityksiin, kuten logistiikkajätti Hapag Lloydiin, digitaaliseen palvelualustaan Netflixiin, valmisruokaketju Campbell Soup'iin, muutamia merentakaisia miljardiveloissa olevia yrityksiä mainitakseen.

Ongelmia löytyy Saksastakin. Deutsche Bank, Suomen Pankin sisarpankki Saksassa on suurissa, lähes ylipääsemättömissä vaikeuksissa. Ilmeisesti pääjohtaja Ackermannin kaudella syyllistyttiin liian vahvan uskoon tarjontapolitiikan voimaan. Tätä seuraten DB kasvatti investointiohjelmaansa, josta on muodostunut hirvittvä, ylipääsemätön taakka. Velkaa on niin paljon että minkäänlainen kysyntä ei nykyisen valtavirtaisen talouspolitiikan oloissa pysty ratkaisemaan tätä ongelmaa. Vastuujohtajia vaihdetaan ja etsitään ja tilanteen havaittuaan nämä heittävät pyyhkeen kehään: yritys pelastaa Saksan Pankki tuntuu toivottomalta. Takana on kuitenkin suuria sijoittajia (mm. Kiina ja julkisen alan ammaliitto Ver.di), jotka hallinnossa vaativat edelleen etsimään ratkaisuja omien sijoitustensa tueksi.

Autovalmista Volkswagen on rämpinyt taloudellisessa suossa jo muutaman vuoden, syynä amerikkalaisten testaajien havainto vilpillisten ohjelmien sijoittamisesta volkkarien moottoreihin; nämä antoivat todellisuutta parempia tietoja autojen päästöistä ja ympäristöystävällisyydestä. Amerikkalaisten suut tukittiin maksamalla autojen ostajille vaadittuja korvauksia kymmeniä miljardeja jos ei enemmänkin. Saksalaiset Volkswagen -merkkisen auton omistajat heräsivät kysymään: Miksi ei meillekin? Nyt Volkswagenin osakkeenomistajat ovat heränneet vaatimaan firman johtoa tilille itse asiassa heille kuuluvien miljardien käyttämisestä amerikkalaisten ja ehkä pian saksalaistenkin autonomistajien suun tukkimiseen. Ongelmat saksalaisten ja eräiden muidenkin eurooppalaisten automerkkien kohdalla eivät lopu tähän. Petollisia ohjelmoijia - ylimmän johdon tietäessä ja ilmeisesti myös tukiessa - löytyy muistakin kuin saksalaisista autoista; ilmeisesti  italialaisista ja myös ranskalaisista autoista.

Autoteollisuus on Saksan insinööritaidon ja osaamisen ydintä. Siitä maksetaan ja se näkyy eliittimerkkien Mercedes Benzin, Audin, BMV:n ja Volkswagenin hinnassa. Näistä autoista maksetaan ehkä yhtä kolmasosaa korkeampaa hintaa kuin muista vastaavantasoisista autoista. Tutkimukset paljastavat, että laatuerot verrattuna japanilaisiin tai korealaisiin autoihin eivät ole ollenkaan tätä luokkaa. Kysymys on todella pienistä eroista materiaalien ja valmistustekniikan suhteen. Hintaerot ovat ylimitoitettuja ja se luo painetta pudottaa hintoja. Se on puolestaan pahinta mahdollista myrkkyä saksalaisille autonvalmistajille nykyoloissa.

Saksalaiset perinteiset tavarataloketjut ovat joutuneetvaikeuksiin, kirjoittaa saksalainen Der Spiegel numerossaan 14/31.3. 2018. Tuli kanadalainen liikemies ja osti pari suomalaisillekin mm. Hampurista tuttua keskeistä ketjua (Galeria Kaufhof, Karstadt)  ja yhdisti ne kanadalaiseen tavarataloketjuunsa. Vaihdettiin markkinointikonseptia suuren rahan toivossa ja ryhdyttiin tuomaan Saksaan amerikkalaisia luxustuotteita. Nuukat saksalaiset eivät tähän vastanneet ryntäämällä uudelleen tavarataloihin amerikkalaisen unelman perään, vaan laittoivat kukkaronsa nyörit entistä tiukemmalle. On seurannut hirvittäviä saneerausohjelmia, kun lähes puolet entisestä henkilökunnasta aiotaan heittää pihalle. Ammattiliitot ja ketjujen vaikutusvaltaiset yhteistoimintaelimet ovat heränneet ja kauppasodan ainekset tavaratalomarkkinoilla ovat valmiina.

Tilannetta ei helpota suuren skaalan kauppasota liityen kansainvälisen vapaakauppaan. Sen lähtölaukaus on USA:n presidentin Trumpin "Oma suu ensiksi" (minun muotoiluni) tullirajoitusten muodossa jo annettu. Se vaikeuttaa kysynnän ylläitämistä entisestään. Amerikkalainen unelma saattaa piankin muuttua entistä pahemmaksi painajaiseksi.

Saksankaan  talous ei ole niin hyvissä kantimissa kuin annetaan ymmärtää. Vuosien säätökuurit ovat ajaneet julkiset palvelut pahaan kierteeseen. Palkat näyttäisivät nousevan Saksassa hyvinkin, mutta yksityistetyt palveluntarjoajat siirtävät korotukset nopeasti palvelun hintaan, jolloin yhä useampi sosiaali- ja terveyspalvelujen tarvitsija putoaa palvelujen ulkopuolelle. Euroopan Unionin määrällinen elvytys yhtyneenä Saksan keskeiseen ja ja teknistä osaamista hyödyntävään asemaan näkyy edelleen mm. vientiteollisuuden tuomina voittoina ja liittovaltion ylijäämäisenä budjettina. Samaan aikaan muualla ERU:n jäsenvaltioissa kamppaillaan alijäämien kanssa eivätkä näkymät siksikään vaikuta yhteismarkkinoiden osalta valoisilta. Eksogeeninen talousajattelu - Saksan vahvan konsrvatiivirintaman austerismia aiheuttava ajatusfiksaatio - tuottaa pitkällä tähtäimellä lisää ongelmia. EKP:n määrällinen, eksogeenisen talousajattelun vastainen mutta vain yritysmaailmalle suunnattu elvytys on tulossa päätökseen ja se aiheuttaa epävarmuutta. Korkopolitiikka on ilmeisesti myös muuttumassa ja lainat ovat tulevina vuosina siksi kallimpia kuin nyt. EKP:n valtioilta pankkien kautta ostamat velkakirjalainat ovat olleet ilmeisen hyvä business myös välikäsinä toimineille - sekin tulolähde on kuivumassa. Velkakirjoilola on kuitenkin määräaikansa, jolloin ne on lunastettava takaisin - jos ei uudelleen potkaista lakien muodostaman aisan yli.

Euroopan Unioni ja EKP ei ole onnistunut ratkaisemaan maanosaa vaivaavia suuria ongelmia. Yhä ilmeisemmältä näyttää, että Saksa ei suostu kasvattamaan EU:n budjettia Ranskan presidentti Macronin edellyttämällä tavalla. Ranskan velkataakka on raskas ja ilmeisesti Macron toivoo EU:n budjettia kasvattamalla voivansa hoitaa myös keskeistä osaa Ranskan ja samalla koko Etelä-Euroopan julkisen sektorin velkataakasta. Taustalla mököttää kuitenkin Euroopan Unionin konsolidoitu perussopimus, jonka mukaan Euroopan Unioni ei saa ottaa mitään vastuuta jäsenmaidensa taloudellisista sitoumuksista. Tämä muotoilu tarkoittaa todellisuudessa jälkikeynesiläisen, liberaalin, antisyklisen ja endogeenisen rahapolitiikan kieltämistä. Berliinin muurin murtuessa liittokansleri Kohl ja Saksan kristillisdemokraatit pelkäsivät DDR-tyyppisen sosialismin kaappaavan koko Euroopan Unionin vahvan valtion ja julkisen sektorin kautta tapahtuvan autorisoidun toiminnan muodossa. Koko Unionin talous- ja rahapolitiikkaa muurattiin tältä osin yksipuolisesti kiinni. Syntyi ehdottoman autoritaarinen, uusliberaaleja markkina-arvoja korostava ja niille alisteinen eurooppalainen talousjärjestelmä. Tämän muurin yli ei ole lupa yhdelläkään jäsenmaalla astua, ei edes ajatella tätä mahdollisuutta. Paradoksi on, että se rakenteeltaan ja suhteessa moniarvoiseen poliittiseen demokratiaan muodostaa DDR:ssä käytössä olleen Sosialistisen Yhtenäisyyspuolueen tyyppisen rakenteen, jossa kaikki poliittiset voimat ovat alisteisia yhdelle suurelle idealle. Proletariaatin diktatuurin ja uusliberalismin väliin mahtuu pohjoismaisittain ajatellen kuitenkin vielä yksi vaihtoehto...

Markkinat eivät ole tie tasaisen kysynnän ja ostovoiman lisäämiseen - ne tarvitsevat sitä voidakseen toimia. Yksisilmäinen valtavirtainen talousajattelu on luonut yksisilmäisen kreikkalaisen mytologian mukaisen taloushirviön, joka vaatii vuosittain ja yhä voimakkaammin ihmisuhreja läpipääsemättömään talouslabyrinttiinsa. Ihmisuhreja? Kyllä, köyhyyden, osattomuuden, hoidotta jäämisen ja kaiken elämän polarisoitumisen muodossa. Ei noustu uuteen historialliseen vaiheeseen, vaan ollaan vaarassa luisua takaisin keskiaikaan ellei sitten peräti syvemmälle esihistoriaan.

Kysymys kuuluu: onko prinsessa Eurooppa tuhoutumassa vai löytyykö vielä voima joka sen voisi pelastaa? Monipuoluejärjestelmässä ja edellytetyn samasuuntaisuuden kollektiivisessa sokeudessa sen löytäminen voi olla äärimmäisen vaikeaa. Kuten toisen maailmansodan loppuhetket osoittavat, vasta todellisen tuhoutumisen kynnyksellä yhtäkkiä herätään: me emme tietäneet... Tuo tietoisuus voisi olla se yhteinen voima joka palauttaisi maanosan uuteen ajattelutapaan, aluksi toipilaaksi ja jatkossa dynaamiseksi, demokraattiseksi ja maailmalle esimerkkiä näyttäväksi voimaksi.

Aimo - ja annos sosiaalipsykologiaa

Miten jouduin seuraamaan ja tutkimaan ns. Frankfurtin koulukuntaa, marxilaisen filosofian ja samalla työväenliikkeen arvoperinnön sosiaalipsykologista ulottuvuutta korostanutta suuntausta,  tätä tutkija- ja tiedeyhteisöä?

Ensimmäisen kirjan tältä alueelta lykkäsi 1960-luvun puolivälissä käteeni Aimo Kairamo, Työväen Sivistysliitossa, SDP:n puoluetoimistossa ja Suomen Sosialidemokraatin päätoimittajana ja arvostettuna kolumnistina toiminut Työväen Akatemian kasvatti. Aimo oli kotoisin Nivalasta ja opin tuntemaan hänet jo varhaisina 1960-luvun alun vuosina. Meillä oli perhesiteitäkin; Aimo rakastui siskooni Hilkkaan Työväen Akatemiassa. Hilkka oli hakeutunut aluksi Väinö Voionman opistoon ja sitten edelleen Työväen Akatemiaan minunkin jäkiäni seuraten. Kansanopisto- ja kansankorkeakoulutie muodosti meille 1950- ja 1960-luvun nuorille työväen sivistysliikkeen korostaman "toisen sivistystien". Tämä tausta toi Aimon tuon tuostakin mukaan perhetapahtumiin, aluksi Viitasaaren Ilmolahden Lehtimäen rintamamiestilalla ja edelleen sisarusparvemme yhteisen kesämökkeilyn merkeissä Viitasaaren Kolimalla ja Kuhmoisten vehmaissa järvimaisemissa.

Tehtäviensäkin johdosta Aimo sai luettavakseen ja kirjallisuutta ja ehdotoman ahkera lukumies hän olikin. Hän lainasi minulle kirjauutuuksia ja minä puolestani "Kansajen historiaa" osa kerrallaan luettavaksi. Vaarallinen Vapaus, Frankfurtin Goethe Yliopiston sosiaalipsykologian laitoksen johtajaksi  eliniäkseen 1930-luvun alkupuolella  valittn Erich Fromm oli tuon kirjan kirjoittaja. Hän ei ollut kuitenkaan kirjoittanut sitä Saksassa, vaan Saksan juutalaisena joutui 1930-luvun loppupuolella pakenemaan aluksi Sveitsiin ja sieltä edelleen USA:han, jossa hän loi nopeasti uraa psykologina, psykoanalyytikkona ja inhimisen luonteenpiirteistön ja yhteiskunnallisten rakenteiden vuorovaikutuksen tutkijana ja popularisoijana. Vaarallinen vapaus oli hänen ensimmäinen näiden suhteiden kokonaisuutta kuvannut kirjansa.

Kirjan lainatessaan Aimo totesi sen olevan lukemisen arvoinen, mutta varoitteli minua, herkkäuskoista nuorta miestä liiaksi syventymästä hänen mielestään hetteiseen sosiaalipsykologiaan  painottuvaan sanomaan. Luin tuon kiinnostavan, mielestäni tällä hetkellä klassikoksi luokiteltavan kirjan, joka kertoo vapauden kaksoisluonteesta; ihminen haluaa kiihkeästi vapautta ja sitten kun hän sitä saa, hän ei osaakaan käyttää sitä vaan sortuu erilaisiin epäproduktiivisiin pakomekanismeihin. Historia on tulvillaan esimerkkejä ihmisen yrityksestä käyttää vapauttaan itseään ja yhteisöään hyödyttävällä tavalla, mutta aina ja yhä uudestaan vapauden rinnalle nousee ihmisen vapautta rajoittavia ja tuhoavia toimintakäytäntöjä. Tämä taloudellisen perusrakenteen ja kulttuuristen erityisrakenteiden välinen vuorovaikus ihmisluonteen analysoinnin muodossa on sosialidemokratialta edelleen tekemättä.

Kun nyt jälkeenpäin katselen Frankfurtin koulukunnan 1930-luvun sosiaalipsykologian laitoksen johtajan tuotantoa, voin sanoa että koko hänen laaja ja suurta suosiota saavutanut tuotantonsa käsittelee ihmisenä olemisen ja vapauden välistä dynamiikkaa. Aimon varoittelulle on olemassa ymmärrettävä syynsä: sosialidemokratia meillä sen enempää Suomessa, pohjolassa kuin muuallakaan Euroopassa ei ole onnistunut syventämään ihmiskäsitystään liikkeen arvoperinnön edellyttämän tietoisuuden suuntaan. Ei ole juurikaan edetty periaateohjelmien, tasa-arvoa, solidaarisuutta, yhdenvertaisuutta tai demokratiaa elämäntapana korostavaa yleistason suhtautumista syvemmälle. Yritystä ei Aimolrta kuitenkaan puuttunut: hän kirjoitti pari-kolme kirjaakin sosialidemokratian periaatteista.

Sosialidemokratiaan voi kasvaa monia teitä, korostetaan. Kun ihmisluonteen ja yhteiskunnan vuorovaikutusta koskevassa analyysissa ei ole juurikaan edetty tämän pidemmälle, seurauksena on pidättäytyminen sotkeutumisesta "psykologisointiin". Kun vastaavasti porvarillisessa ihmiskäsityksessä syvimmän analyysipohjan muodostaa pääosin Freudin sukupuolisen viettielämään perustuva, sinänsä mitä syvällisin psykoanalyyttinen tutkiskelu, ei silläkään puolella ole oikein ymmärretty, miksi populisteja, diktaattoreita, pelimiehiä ja urheiluhulluja  aina nousee valtaan ja miksi mm. työ- ja perhe-elämä elämä kärsivät niin usein jokseenkin alkukantaisesta sortamisesta, kiusaamisesta, tappavasta kilpailusta ja nöyryyttävistä elämänkohtaloista.

Toisaalta Aimo Kairamosta sukeutui mitä rohkein ja analyyttisin lehtimies, joka ei pelännyt mainita poliittisia vaikuttajia nimeltä ja arvostella heitä sarkastisesti. Ei siis ihme etä SDP:n digitaalinen verkkolehti kantaa edelleen "Aimo" -nimeä, vaikka lehden ja puoluetoimiston väessä ei Aimon työkavereita tai tuntijoita enää olekaan.

Tässä suhteessa Aimon ja esimerkiksi minun analysointitapani ehkä poikkesivat toisistaan. Ymmärrän kyllä että luonteenpiirteisiinsä fiksaantunut ihminen ansaitsee tulla kritisoiduksi, koska mitä ilmeisimmin hän ei kuitenkaan tule mielipiteitään ja arvoasetelmiaan muuttamaan. Luonteenpiirteistö on mitä lujimmin ihmisen sisäistä turvallisuutta ankkuroiva turvasatama - siitäkin huolimatta että perusanalyysi ihmisyyden ja kansan kannalta saattaa olla perin juurin epäonnistunut ja  rampauttava. Valta, asema, fyysinen tai henkinen ylivoima, alistumine, pelko,   "voittamisen tahto" ja välinpitämättömyys voivat korvata eettisesti humanistisempia, sisaruuteen ja veljeyteen  perustuvia elämänasenteita. Aina on mielestäni kuitenkin jätettävä tilaa sille tavallisesti pienelle, mutta suurissa murroksissa merkittävälle "heräämisen" mahdollisuudelle, tarttumiselle humanistiseen oljenkorteen, kun mikään muu ei enää auta.

Aimo joutui merkittävänä poliittisena vaikuttajana ja suomalaisten kommunistien kritisoijana tekemisiin myös Neuvostoliiton lähetystön ja sen tekemän "lähetystyön" kanssa. Paasion ja Sorsan kaudella avautui vähitellen myös sosialidemokraateille mahdollisuuksia vuoropuheluun suuren naapurin valtakoneiston kanssa. Kekkosen tulo yli Pitkänsillan ja "vähän sen ylikin" oli niitä avaintekijöitä, jotka mahdollistivat yhteydenpiudon tiivistymisen ja syvenemisen.  Aimolta sain ensimmäisen kerran kuulla myös "kotiryssistä", Neuvostoliiton lähetystön piirissä toimivien rakentamista henkilökohtaisista yhteyksistä myös sosialidemokraattisiin vaikuttajiin. Lähellä oli että minäkin olisin joutunut samaan  rinkiin, mutta luja päätökseni oli olla kotkaliiton sihteerinä osallistumatta Leninin syntymän satavuotisjuhliin - ja se rikkoi yhteyteni NKP:n verkkoihin kokonaan.

Minkälainen vaikutus näillä yhteyksillä oli Aimon henkiseen ja poliittiseen asennoitumiseen? Hän piti näitä kontakteja tärkeinä ja kun minut valittiin 1973 Sosialistisen Kasvatuksen Internationaalin pääsihteeriksi, Aimo kysyi olinko ollut valintani jälkeen yhteydessä Neuvostoliiton lähetystöön tai sen verkostoihin. En ollut. Jälkeenpäin on selvinnyt miten laaja kotiryssien verkosto ulottui myös sosialidemokraattisiin vaikuttajiin. Kuten tässäkin tapauksessa kävi ilmi, sosialidemokraatit eivät omalla puolellaan millään tavalla kordinoineet kotiryssätoiminnan laajuutta ja sisältöjä omassa toiminnassaan.

Tälainen koordininti olisi saattanut pelastaa Aimonkin joutumasta siihen ristiriitatilanteeseen, jossa hän Suomen Sosialidemokraatin päätoimittajana päätyi erottamaan lehden pakinoitsijan Simpan, Simo Juntusen  tästä tehtävästä. Mielestäni tähän liittyy tragiikkaa ja paradoksia siinä mielessä, että Aimo oli pakinoitsijatyyliltään Simpan oppilaita, vahva sarkastinen henkilöhahmojen analysoija. Simppa oli demokraattisen sosialismin vahva kannattaja ja piti siksikin tiukan rajan "reaalisosialismiin", jota hän ei sosialismina pitänytkään. Tästä seurasi , että aikaa myöten myös Simppaa ryhdyttiin pitämään "oikeistososialidemokraattina", nimitys joka on muiden kuin sosialidemokraattien itsensä keksimä. Tapahtuman seurauksena Aimo joutui luopumaan päätoimittajan tehtävästä, mutta jatkoi lehden kolumnistina kuolemaansa saakka vuonna 2004.

Jäljestäpäin tulee miettineeksi, olisiko Frankfurtin koulukunnan syvemästä tutkimisesta ollut hyötyä myös niissä vastakkainasetteluissa, joihin Aimo joutui poliittisessa työssään. Olisiko sosialidemokratia onnistunut tunnistamaan jopa samoja pakenemisen ja epäproduktiivisuuden piirteitä sekä neuvostokommunismissa että porvarillisessa kovaotsaisuudessa? Olisiko ollut mahdollista löytää eettisesti kestävä suhtautuminen molempiin suuntiin?

Palkintona olisi ollut oikeastaan tarpeettomaksi osoittautuneen vastakohtaisuuden purkaminen ja sisäisen solidaarisuuden lujittuminen.