Euroopan Unionin politiikka vaikuttaa kuten sanotaan varsin voimakkaasti jäsenvaltioiden kansalliseen politiikkaan. Miten se vaikuttaa, sitä ei ole kovin tarkkaan julkisesti analysoitu. Lainsäädännöstä tulee jo nyt huomattava osa suoraan Euroopan Unionista, ottakaamme esimerkiksi vaikka juuri 12.9. 2018 europarlamentissa päätetty tekijänoikeuksia koskeva ratkaisu. Kaiken lainsäädäntömme on juridisesti täytettävä EU-lainsäädännön ehdot - tästä sai vakavan varoituksen juuri Unkari, joka on lehdistönvapautta koskevissa asioissa rajannut julkaisuvapautta tarkoituksella estää ilmaisuvapauden käyttö koskemaan vain Orbanin hallitukselle uskollisia mielipiteitä. Talouden alueella Euroopan Komissiolla on laajat valtuudet seurata kansallista talouspolitiikkaa. Tehtävät päätökset eivät saa olla ristiriidassa Maastrichtin sopimuksen rajausten kanssa, jotka rajoittavat jäsenmaan kansallisen velkaantumisen hatusta tempaistuun 60%:n rajaan ja kansallisen talousarvion kasvun puolestaan korkeintaan 3:een prosenttiin.
Tästä tulemmekin otsikon osoittamaan teemaan: mikä on eurooppalaisen sosialidemokratian strategia Euroopan Unionin oloissa? Millä tavalla voimme kehittää hyvinvointivaltiota kansanvaltaisella tavalla. Miten voimme luoda yhteistä eurooppalaista hyvinvointia työn, palvelusten, pääoman ja kansalaisten vapaan liikkumisen oloissa?
Sosialidemokratia on aina rakentanut hyvinvointivaltiota - kuten ilmaisu jo sellaisenaan kertoo - vahvan valtion, kuntien ja julkisten palvelurakenteiden varaan. Tämä on toteutettu keskeisesti progressiivisen verotuksen muodossa, mikä on muodostunut laajasti hyväksytyksi periaatteeksi. Jokaiselta voimiensa mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan. Palvelumaksujakin on alettu veroluonteisina maksuina käyttää, mutta ne ne ovat usein muodostuneet tasaveroiksi ja osaltaan lisärasitteeksi vähävaraisemmalle kansanosalle.
Väinö Liukkonen, Työväen Akatemian rehtori 1950- ja 60 luvuilta ja tunnettu kansantalousmies nimesi sosialidemokratian "sosialisoimisen" strategiaksi julkisen säästämisen, so. julkisten voimavarojen kartuttamisen. Juuri tämän strategian varaan rakennettiin pohjoismaissa kansanvaltaisen hyvinvointivaltion tähänastiset rakenteet.
Ne rakennettiin verovaroilla, mutta itsenäiselle valtiolle ja sen keskuspankille on mahdollista myös rahapoliittinen yhteisten voimavarojen kartuttaminen. Tästä syystä rahapoliittisesti itsenäinen valtio ei voi koskan mennä konkurssiin - se pystyy aina rahoittamaan toimintansa. Suuret ja pienet painivat tässä suhteessa toki eri sarjoissa: Yhdysvallat rahoittaa toimintaansa pitkälle rahapoliittisen keinoin, mutta dollari pysyy pitkästä historiastaan johtuen kansainvälisesti luotettavana ja vakaana valuuttana. Esimerkiksi Venezuelan valuutasta ei voi sanoa samaa, vaikkaa maa onkin mm. öljyntuottaja. Pieni maa voi helposti joutua ahtaalle suurten puristuksesa vaikka se voisikin luoda tarpeisiinsa omaa valuuttaa.Tämän liberaalin, lamoja ja konjunktuuriheilahteluja vastaan suunnatun talouspoliittisen ajattelun isä on liberaalina talouspoliitikkona tunnettu John Maynaard Keynes.
Euroopan Valuuttaunioniin liittyessään Suomi yhtenä sen jäsenenä luopui valuuttapoliittisesta itsenäisyydestään. Kirjassa "Rahatalous haltuun" (Jussi Ahokas ja Lauri Holappa: Rahatalous haltuun, Like Kustannus Oy 2014) todetaan: "- ulkoinen velkaantuminen on ongelma etenkin sellaisille talousalueille ja valtioille, jotka ovat luopuneet rahapoliittisesta suvereniteetistaan ja siten talouspoliittisesta autonomiastaan. Toisin sanoen näillä talousalueilla valtiot eivät voi enää vapaasti laskea liikkeelle omaa valuuttaansa, jolloin myös niiden maksukyky tulee uhatuksi." Tämä tarkoittaa sitä, että Euroopan Valuuttaunionissa jäsenvaltion mahdollisuudet toteuttaa itsenäistä rahapolitiikkaa esimerkiksi investointien, palvelujen kehittämisen tai valtion toimintavolyymin kasvattamiseksi ovat poissuljettuja. Samalla se voi merkitä myös ajautumista "Bail out" tilanteeseen Kreikan tapaan. "Bail out" tarkoittaa alunperin hyppäämistä lentokoneesta laskuvarjon varassa koska, kone on putoamassa.
Euroopan Unioni voisi periaatteessa laskea liikkeelle rahaa keskuspankkinsa EKP:n kautta ja ottaa siten koko mantereen tasolla vastuuta suurten hankkeiden toteuttamisesta. Euroopan Unionin keskeiset instituutiot rakennettiin kuitenkin jo 1990-luvun alusta lähtien lähes yksinomaan markkinoiden varaan. Määrällisen elvyttämisen (QE) muodossa EKP on tätä viimeiset neljä vuotta tehnytkin - mutta tämä elvytys on suuntautunut siis markkinarakenteille, ei jäsenvaltioille. Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja kieltää unionia ottamasta vastuuta jäsenvaltioiden veloista, ts. budjettien kasvattamisesta velkavaroin tai esimerkiksi käyttämällä keynesiläistä vastasyklistä tai elvyttävää rahapolitiikkaa valtioiden kautta suurten yhteiskunnallisten tehtävien hoitamiseen. Peruskirjat ja keskuspankkien lainsäädäntö on kirjoitettu - ja päätetty - lisäksi siten, että EU:n elimet eivät ota kantaa tai neuvoja miltään valtiolta tai poliittiselta elimeltä - eikä muultakaan neuvojalta - suhteessa rahapolitiikkaan. Jäsenvaltiot ovat peruskirjan hyväksyessään sitoutuneet myös mukisematta noudattamaan sitä.
Mitä tämä merkitsee poliittisesti sosialidemokratian ja sen pohjimmiltaan kansainvälisen, maailmanlaajuisen tehtävän kannalta? Mielestäni se tarkoittaa sitä, että yhdessä mm. Maastrichtin ja Lissabonin sopimusten ja niiden laajennusten kanssa sosialidemokratian mahdollisuudet rakentaa kansanvaltaista ja vahvaa hyvinvointi-Eurooppaa on peruskirjoissa ja rahapolitiikan suvereniteetin menettämisen myötä rajattu minimiin. Sosialidemokratia ei voi tämän jälkeen myöskään toimia oppimestarina muiden mantereiden tai edes Euroopan Unionin ulkopuolisille eurooppalaisille sos.-dem.puolueille. Huomiota kiinnittää mm. se että Saksan - EU:n keskeisen jäsenmaan - sosialidemokraatit eivät kyseenalaista Euroopan Unionin konsolidoitua peruskirjaa. Tämä näkyy SPD:n poliitiikan tosiasiallisessa hampaattomuudessa kovasta retoriikasta huolimatta.
Edes eroaminen rahaliitosta ja palaaminen itsenäiseen valuuttaan ja suvereeniin rahapolitiikkaan ei todellisuudessa ole pienelle maalle mahdollista. Markka ei olisi mikään kansainvälinen vaihtovaluutta, vaan todennäköisesti maa ajettaisiin venezualaisen esimerkin mukaan totaalisen ahdinkoon. Unionin sisällä keynesiläinen jäsenvaltioiden rakennetta elvyttävä, mielestäni dymaaminen politiikkavaihtoehto on ehdottomasti poissuljettu vaihtoehto.
Strategiseksi poliittiseksi vaihtoehdoksi jää todellisuudessa pääasiassa kaksi keinoa. Verovarojen painottaminen valtion budjetissa palvelusten ja infrastruktuurin suuntaan odotusarvoisten yritystukien sijasta. Se on yksi tie. Toinen tie olisi uusien rahoitusinstrumenttien kehittäminen suurten yhteiskunnallisten hankkeiden tueksi lisäämällä osake- ja velkakirjamuotoista julkista säästämistä. Nythän osakekauppa suuntautuu lähes pelkästään yritysmaailman suuntaan. Miksi julkisten rakenteiden vahvistaminen ei nouse sosialidemokraattiseen strategiakeskusteluun?
Toki on kolmaskin, mutta todella vaivalloinen ja pitkä tie. Se on Euroopan Unionin politiikan muuttaminen tukemaan sekataloustyyppistä taloudellista kehitystä ja keskeisten peruskirjojen kirjoittaminen ja päättäminen uudelleen tukemaan tällaista suuntautumista yksipuolisen markkinaorientaation sijasta. Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja on hyväksytty neuvotellen ja konsensukseen nojautuen lopulta yksimielisesti. Ei voi kuvitella että näitä päätöksiä millään enemmistöpäätöksillä voitaisiin muuttaa.
Ilmeistä on että tarvitaan suuri katastrofi taas kerran ennenkuin häpeillen ja "en minä tiennyt mitä oli tapahtumassa" puolusteluin yritettäisiin palata dynaamisen sekatalouden tielle, jossa kansanvaltaiset valtiot ja yritystoiminta lyövät kättä päälle ja ryhtyvät aidosti rakentamaan demokraattista Eurooppaa länsimaisen demokratiakäsityksen mukaisesti.
Sosialidemokratian strategia Euroopassa? Ensiksi olisi tunnustettava että nykyisten unionin rakenteiden puitteissa sosialidemokratian kädet on vähintäänkin sidottu yhteisten peruskirjojen muodossa - ellei sitten peräti katkaistu, koska niiden muuttaminen on tehty mahdottomaksi. En haluasi olla pessimisti, mutta realismin nimissä on katsottava totuutta suoran silmiin. Hyväuskoisuuden varaan emme voi paljoa rakentaa. Vaikeneminen ei poliittisessa keskustelussa - ei ainakaan näin tärkeissä olemassaoloa koskevissa kysymyksissä - ole kultaa. Euroopan tilanteen selkeä näkeminen ja rohkeus todeta maanosan ajautuminen umpikujaan suhteessa sellaisiin suurvaltoihin kuin Kiina, USA tai Venäjä on ratkaisevaa. Näillä suurvallolla ei ole samanlaisia halvaannuttavia rakenteita kuin mihin Euroopan Unioni Neuvostoliiton hajotessa ja Berliinin muurin kaatuessa itsensä - reaalisosialismin pelossa - ajoi.
Kenellä on rohkeutta nähdä ja todeta että keisarilla ei ole vaatteita?
Tästä tulemmekin otsikon osoittamaan teemaan: mikä on eurooppalaisen sosialidemokratian strategia Euroopan Unionin oloissa? Millä tavalla voimme kehittää hyvinvointivaltiota kansanvaltaisella tavalla. Miten voimme luoda yhteistä eurooppalaista hyvinvointia työn, palvelusten, pääoman ja kansalaisten vapaan liikkumisen oloissa?
Sosialidemokratia on aina rakentanut hyvinvointivaltiota - kuten ilmaisu jo sellaisenaan kertoo - vahvan valtion, kuntien ja julkisten palvelurakenteiden varaan. Tämä on toteutettu keskeisesti progressiivisen verotuksen muodossa, mikä on muodostunut laajasti hyväksytyksi periaatteeksi. Jokaiselta voimiensa mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan. Palvelumaksujakin on alettu veroluonteisina maksuina käyttää, mutta ne ne ovat usein muodostuneet tasaveroiksi ja osaltaan lisärasitteeksi vähävaraisemmalle kansanosalle.
Väinö Liukkonen, Työväen Akatemian rehtori 1950- ja 60 luvuilta ja tunnettu kansantalousmies nimesi sosialidemokratian "sosialisoimisen" strategiaksi julkisen säästämisen, so. julkisten voimavarojen kartuttamisen. Juuri tämän strategian varaan rakennettiin pohjoismaissa kansanvaltaisen hyvinvointivaltion tähänastiset rakenteet.
Ne rakennettiin verovaroilla, mutta itsenäiselle valtiolle ja sen keskuspankille on mahdollista myös rahapoliittinen yhteisten voimavarojen kartuttaminen. Tästä syystä rahapoliittisesti itsenäinen valtio ei voi koskan mennä konkurssiin - se pystyy aina rahoittamaan toimintansa. Suuret ja pienet painivat tässä suhteessa toki eri sarjoissa: Yhdysvallat rahoittaa toimintaansa pitkälle rahapoliittisen keinoin, mutta dollari pysyy pitkästä historiastaan johtuen kansainvälisesti luotettavana ja vakaana valuuttana. Esimerkiksi Venezuelan valuutasta ei voi sanoa samaa, vaikkaa maa onkin mm. öljyntuottaja. Pieni maa voi helposti joutua ahtaalle suurten puristuksesa vaikka se voisikin luoda tarpeisiinsa omaa valuuttaa.Tämän liberaalin, lamoja ja konjunktuuriheilahteluja vastaan suunnatun talouspoliittisen ajattelun isä on liberaalina talouspoliitikkona tunnettu John Maynaard Keynes.
Euroopan Valuuttaunioniin liittyessään Suomi yhtenä sen jäsenenä luopui valuuttapoliittisesta itsenäisyydestään. Kirjassa "Rahatalous haltuun" (Jussi Ahokas ja Lauri Holappa: Rahatalous haltuun, Like Kustannus Oy 2014) todetaan: "- ulkoinen velkaantuminen on ongelma etenkin sellaisille talousalueille ja valtioille, jotka ovat luopuneet rahapoliittisesta suvereniteetistaan ja siten talouspoliittisesta autonomiastaan. Toisin sanoen näillä talousalueilla valtiot eivät voi enää vapaasti laskea liikkeelle omaa valuuttaansa, jolloin myös niiden maksukyky tulee uhatuksi." Tämä tarkoittaa sitä, että Euroopan Valuuttaunionissa jäsenvaltion mahdollisuudet toteuttaa itsenäistä rahapolitiikkaa esimerkiksi investointien, palvelujen kehittämisen tai valtion toimintavolyymin kasvattamiseksi ovat poissuljettuja. Samalla se voi merkitä myös ajautumista "Bail out" tilanteeseen Kreikan tapaan. "Bail out" tarkoittaa alunperin hyppäämistä lentokoneesta laskuvarjon varassa koska, kone on putoamassa.
Euroopan Unioni voisi periaatteessa laskea liikkeelle rahaa keskuspankkinsa EKP:n kautta ja ottaa siten koko mantereen tasolla vastuuta suurten hankkeiden toteuttamisesta. Euroopan Unionin keskeiset instituutiot rakennettiin kuitenkin jo 1990-luvun alusta lähtien lähes yksinomaan markkinoiden varaan. Määrällisen elvyttämisen (QE) muodossa EKP on tätä viimeiset neljä vuotta tehnytkin - mutta tämä elvytys on suuntautunut siis markkinarakenteille, ei jäsenvaltioille. Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja kieltää unionia ottamasta vastuuta jäsenvaltioiden veloista, ts. budjettien kasvattamisesta velkavaroin tai esimerkiksi käyttämällä keynesiläistä vastasyklistä tai elvyttävää rahapolitiikkaa valtioiden kautta suurten yhteiskunnallisten tehtävien hoitamiseen. Peruskirjat ja keskuspankkien lainsäädäntö on kirjoitettu - ja päätetty - lisäksi siten, että EU:n elimet eivät ota kantaa tai neuvoja miltään valtiolta tai poliittiselta elimeltä - eikä muultakaan neuvojalta - suhteessa rahapolitiikkaan. Jäsenvaltiot ovat peruskirjan hyväksyessään sitoutuneet myös mukisematta noudattamaan sitä.
Mitä tämä merkitsee poliittisesti sosialidemokratian ja sen pohjimmiltaan kansainvälisen, maailmanlaajuisen tehtävän kannalta? Mielestäni se tarkoittaa sitä, että yhdessä mm. Maastrichtin ja Lissabonin sopimusten ja niiden laajennusten kanssa sosialidemokratian mahdollisuudet rakentaa kansanvaltaista ja vahvaa hyvinvointi-Eurooppaa on peruskirjoissa ja rahapolitiikan suvereniteetin menettämisen myötä rajattu minimiin. Sosialidemokratia ei voi tämän jälkeen myöskään toimia oppimestarina muiden mantereiden tai edes Euroopan Unionin ulkopuolisille eurooppalaisille sos.-dem.puolueille. Huomiota kiinnittää mm. se että Saksan - EU:n keskeisen jäsenmaan - sosialidemokraatit eivät kyseenalaista Euroopan Unionin konsolidoitua peruskirjaa. Tämä näkyy SPD:n poliitiikan tosiasiallisessa hampaattomuudessa kovasta retoriikasta huolimatta.
Edes eroaminen rahaliitosta ja palaaminen itsenäiseen valuuttaan ja suvereeniin rahapolitiikkaan ei todellisuudessa ole pienelle maalle mahdollista. Markka ei olisi mikään kansainvälinen vaihtovaluutta, vaan todennäköisesti maa ajettaisiin venezualaisen esimerkin mukaan totaalisen ahdinkoon. Unionin sisällä keynesiläinen jäsenvaltioiden rakennetta elvyttävä, mielestäni dymaaminen politiikkavaihtoehto on ehdottomasti poissuljettu vaihtoehto.
Strategiseksi poliittiseksi vaihtoehdoksi jää todellisuudessa pääasiassa kaksi keinoa. Verovarojen painottaminen valtion budjetissa palvelusten ja infrastruktuurin suuntaan odotusarvoisten yritystukien sijasta. Se on yksi tie. Toinen tie olisi uusien rahoitusinstrumenttien kehittäminen suurten yhteiskunnallisten hankkeiden tueksi lisäämällä osake- ja velkakirjamuotoista julkista säästämistä. Nythän osakekauppa suuntautuu lähes pelkästään yritysmaailman suuntaan. Miksi julkisten rakenteiden vahvistaminen ei nouse sosialidemokraattiseen strategiakeskusteluun?
Toki on kolmaskin, mutta todella vaivalloinen ja pitkä tie. Se on Euroopan Unionin politiikan muuttaminen tukemaan sekataloustyyppistä taloudellista kehitystä ja keskeisten peruskirjojen kirjoittaminen ja päättäminen uudelleen tukemaan tällaista suuntautumista yksipuolisen markkinaorientaation sijasta. Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja on hyväksytty neuvotellen ja konsensukseen nojautuen lopulta yksimielisesti. Ei voi kuvitella että näitä päätöksiä millään enemmistöpäätöksillä voitaisiin muuttaa.
Ilmeistä on että tarvitaan suuri katastrofi taas kerran ennenkuin häpeillen ja "en minä tiennyt mitä oli tapahtumassa" puolusteluin yritettäisiin palata dynaamisen sekatalouden tielle, jossa kansanvaltaiset valtiot ja yritystoiminta lyövät kättä päälle ja ryhtyvät aidosti rakentamaan demokraattista Eurooppaa länsimaisen demokratiakäsityksen mukaisesti.
Sosialidemokratian strategia Euroopassa? Ensiksi olisi tunnustettava että nykyisten unionin rakenteiden puitteissa sosialidemokratian kädet on vähintäänkin sidottu yhteisten peruskirjojen muodossa - ellei sitten peräti katkaistu, koska niiden muuttaminen on tehty mahdottomaksi. En haluasi olla pessimisti, mutta realismin nimissä on katsottava totuutta suoran silmiin. Hyväuskoisuuden varaan emme voi paljoa rakentaa. Vaikeneminen ei poliittisessa keskustelussa - ei ainakaan näin tärkeissä olemassaoloa koskevissa kysymyksissä - ole kultaa. Euroopan tilanteen selkeä näkeminen ja rohkeus todeta maanosan ajautuminen umpikujaan suhteessa sellaisiin suurvaltoihin kuin Kiina, USA tai Venäjä on ratkaisevaa. Näillä suurvallolla ei ole samanlaisia halvaannuttavia rakenteita kuin mihin Euroopan Unioni Neuvostoliiton hajotessa ja Berliinin muurin kaatuessa itsensä - reaalisosialismin pelossa - ajoi.
Kenellä on rohkeutta nähdä ja todeta että keisarilla ei ole vaatteita?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti