Seitsenpäinen lohikäärme

Euroopan Unioni käy henkistä taistelua monilla rintamilla; kysymyksessä on rauha ja demokratia – nuo toisen maailmansodan jälkeen ja sen karvaista opetuksista kasvaneet keskeiset yhteistoiminnan ja elämäntavan periaatteet. Juuri eilisessä kokouksessa Riikassa Euroopan Unionin valtionvarainministerit kävivät keskustelua yhdellä noista rintamista. Kysymys on odotusarvoisen finanssipolitiikan seurauksista.

Siinä talouspoliittisia taivaita tavoitelleet pankit ja investointilaitokset lainasivat mielikuvitusrahaa työpaikkojen toivossa investoineille yrittäjille ja muille toimijoille, valtioiden toimiessa näiden uutta lupaavien hankkeiden takaajina. Uutta ei syntynyt, mutta velkaa tuli ja samalla kasvava määrä velkojen korkoja. Kreikka ja kumppanit maksavat näitä velkoja lähinnä suurille saksalaisille ja ranskalaisille pankeille troikan, ”instituutioiden” (Euroopan Unioni, IMF ja EKP) toimiessa rahoittajana ja mm. Kreikan yhteiskuntapolitiikan armottomina kiristäjänä. Puhutaan austerity-politiikasta, riistämisestä joka ajaa kansan köyhyyteen ja pirstoo yhteiskunnan rakenteet. Tämä politiikka repii sisältäpäin koko Euroopan Unionia. Valtavirtaisen talouspolitiikan vastustajat pitävät vaihtoehtoista politiikkaa mahdollisena ja tietenkin myös vaativat sitä. Jos hiljaisia signaaleja halutaan kuunnella, tässä olisi yksi ehdottoman tärkeä paikka sellaiselle.

Runsas vuosi sitten avautui toinen henkisen taistelun rintama itään, suhtautumisessa Ukrainaan ja Venäjään. Euroopan Unioni oli jo vuosia tavoitellut jäsenyyttä valmistelevaa liitännäissuhdetta Ukrainan ja EU:n välille ja tammikuussa 2014 silloinen Ukrainan laillinen hallitus pääsi ottamaan sopimusluonnokseen kantaa. Tuo uusi arkkitehtuuri sivuutti vanhat sopimukset ja niiden mukaiset rakenteet suhteessa Venäjään ja edellytti uutta, EU:n toimintapolitiikkaan suuntautunutta asennoitumista itse asiassa kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla.
Perinteiseen Venäjä-yhteistyöhön suuntautunut hallitus hylkäsi tämän sopimusluonnoksen, alkoivat Maidanin aukion mielenosoitukset ja seurasi niiden pohjalta tapahtunut väkivaltainen vallanvaihto. Presidentti Janukovitsh pakeni Venäjälle ja Maidanin aukion joukot ottivat vallan enemmän tai vähemmän verisessä, lännen tukemassa vallankaappauksessa. Sekasortoisen tilanteen keskellä Venäjä valtasi Krimin niemimaan, jonka seurauksena Euroopan Unioni alkoi demokratian ja kansainvälisen oikeuden nimissä asettaa sanktioita yksityisille, Venäjän johtoa lähellä oleville poliittisille toimijoille. Toimien oikeutuksesta käydään molemmin puolin rintamaa henkistä sotaa, jonka loppua ei ole näkyvissä. Venäjän suunnitelmat kilpailevan talousalueen rakentamiseen on pirstottu ja vastapainoksi luonnorikkauksistaan ja ennenkaikkea energiastaan tunnettu Venäjä asettaa ehtoja omille toimituksilleen. Olitpa puolesta tai vastaan, niin tämä henkinen taistelurintama on ja pysyy eikä merkkejä sen sulamisesta ole näkyvissä.

Tänä keväänä on yhä selvemmin avautunut kolmas taistelurintama, jossa ei ole kysymys pelkästään henkisestä vaan sanan todellisessa merkityksessä myös fyysisestä olemassaolosta. Afrikan maista tulvii pakolaisia Pohjois-Afrikkaan ja sieltä edelleen merelle kohden Eurooppaa Italian ja myös muiden välimeren maiden kautta. Euroopan Unioni valmistautuu sotaa muistuttaviin toimiin varjellakseen rajojaan ja käännyttäkseen tämän päivän merirosvouksen uhreiksi joutuneet pakolaiset takaisin matkalle läpi Saharan, jonne varmaankin satoja ja tuhansia pakolaisia menehtyi jo ennen Välimerelle pääsyään. Sodankaltaisten toimien sijasta olisi vaadittu suurimittaista tietotaidon ja osaamisen rakentamista Afrikan maissa niin ettei sieltä olisi ollut tarvetta lähteä tuolle hirvittävälle ja täysin epävarmalle vaellukselle. Sellaista poliittista valmiutta ei Euroopan Unionista ole löytynyt ja uusi, ihmisuhreja vaativa rintama etelän suuntaan on tosiasia.

Neljännen rintaman muodostavat markkinahenkisen Euroopan ja lännen valmistelemat vapaakauppasopimukset, joista yksi viimeisimmistä koskee myös Afrikan maita. Niitä ollaan valjastamassa vapaakaupan nimissä tuotantoalueiksi eurooppalaisille ja läntisille markkinoille. Samat ongelmat kuin mitä on USA:n (TTIP) ja Kanadan (CETA) kanssa työn alla olevissa sopimuksissa toistuvat Afrikan ja Tyynen meren alueeseen suuntautuvassa vapaakauppasopimuksessa. Vapaakauppasopimusten lupaillaan tuovan työtä ja toimeentuloa, halvempia hintoja ja sitä kautta lisääntyvää hyvinvointia. Ankara kilpailu näyttäisi kuitenkin merkitsevän työtä vailla pysyvää toimeentuloa, sosiaalista turvaa ja armotonta kilpailua palkkojen, työehtojen, ympäristön ja sosiaalisen rakenteen kustannuksella. Kysymys on tälläkin rintamalla jatkossa elämästä tai kuolemasta ja todennäköisesti yhä hurjemmista pakolaisvirroista.

Viidennen rintaman taustalla ovat Euroopan Unionin vapaakauppahankkeet ja niiden kautta tuleva uhka eurooppalaiselle demokratialle. Hyvinvointia, infrastruktuuria ja kaikille tarkoitettuja palveluja on vuosikymmeniä rakennettu hallinnoltaan avoimien yhteiskunnallisten instituutioiden varaan. Jokainen julkisen sektorin työpaikka ja tehtävä on syntynyt yleisillä, yhtäläisillä ja salaisilla vaaleilla valittujen luottamushenkilöiden ja niiden varaan muodostettujen elinten toimesta.
Euroopan Unionin yhteismarkkinoiden seuraava askel – mikäli vapaakauppasopimukset astuvat voimaan siinä pelätyssä muodossa josta on tihkunut tietoja – merkitsee markkinaehtoisuuden syvenemistä diktaatiksi, jossa markkina-alisteisuus on keskeinen piirre. Etusija on aina kaupallisilla toimijoilla ja julkinen aloitteellisuus muuttuu alisteiseksi ja pahimmassa tapauksessa jopa rangaistavaksi suhteessa yksityiseen. Oikeudenkäyntiprosesseja on jo nyt meneillään useita kymmeniä, joissa yksityiset toimijat vaativat korvauksia mnenettämistään toiminta-asemista.

Poliittinen seuraus esimerkiksi kansanvaltaan ja avoimeen toimintatapaan perustuvan pohjoismaisen hyvinvointimallin kannalta on musertava; tämä pohjoismaisen sosialidemokratian luomus muuttuu vapaakauppasopimusten myötä markkina-alisteiseksi, toissijaiseksi ja pahimmillaan rangaistavaksi rakenteeksi. Sosialidemokraateista tulee Mika Waltarin kielikuvaa käyttääkseni modernin ihmiskunnan vihollisia. Tässä käydään suurta henkistä taistelua Euroopan Unionin keskeisestä lähtökohdasta, demokratiasta. Akatemiaprofessori Martti Koskenniemi on kiinnittänyt tähän useissa eri yhteyksissä huomiota. Euroopassa on käynnissä valtavat mittasuhteet saanut protestiliike vapaakauppasopimusten pelottavaa jyrää vastaan.

Ajan kuvaan kuuluu demokraattisten rakenteiden, mm. kansalaisjärjestökentän rapistuminen ja – siltä näyttää – korvautuminen ylhäältä päin luoduilla ”kokoavilla” rakenteilla, jotka kaikki alistetaan keskinäiselle kilpailulle, siis yhdelle ainoalle arvolähtökohdalle entisen moniarvoisuuden sijasta. Ällistyttävää on että edes korkean koulutuksen saaneet toimijat ja asiantuntijat europarlamentaarikoista puhumattakaan eivät osaa kiinnittää huomiota tähän ”suuruuden ekonomian” nimissä tekeillä olevaan demokraattisten oikeuksien karsimiseen. Kun kansalaisjärjestöjen kautta tapahtuva kasvu yhteisyyteen, aktivisuuteen, osallistumiseen ja vastuunottoon katkaistaan, se ei lupaa hyvää tulevan ajan kansalaistaidoille ja yhteiskunnalliselle tietoisuudelle. Tunnusomaista tälle kehitykselle on se, että vanhat ihmiset – ne jotka oppivat järjestötoiminnalle tärkeitä taitoja – ottavat viimeisillä voimillaan vastuuta järjestöistä ja jopa puolueista – joiden varaan demokratian pitäisi viime kädessä rakentua. Tämä henkinen taistelurintama on todellinen, mutta kilpailu- ja kulutusyhteiskunta ei tunnista tapahtumassa olevaa romahdusta.

Jos lisään vielä yhden uhkan ja taistelurintaman tähän kokonaiskuvaan, niin mielikuva seitsenpäisestä lohikäärmeestä täydellistyy: se on yhteiskuntien polarisoituminen, rikkauksien keskittyminen, köyhyyden, prekariaatin ja näköalattomuuden yleistyminen ja yhteiskunnallisen arvaamattomuuden todennäköistyminen sekasorron kasvaessa. Tilanne ei ole kenenkään hallinnassa, ei markinoiden, ei populististen kansanliikkeiden eikä myöskään vanhojen, vahvempia yhteiskunnallisia rakenteita haikailevien. Epämääräinen, useilla rintamilla käytävä henkinen taistelu, joka saa yhä ilmeisemmin myös fyysisiä muotoja, jatkuu.
Seitsenpäinen lohikäärme, tarua vai totta? Euroopan Unionin sisäistä kehitystä ja kamppailua seuratessa alkaa tuntua siltä että se on mitä suurimassa määrin totta.
Lisäys 9.4. 2016:
Huhtikuun alkupuolla 2016 nousi keskusteluun ns. "Panamapaperit", jotka kertovat yhden veroparatiisin sisälle kätketyistä, veronkiertoon ja yksityiseen, erilaisista lähtökhdiosta tapahtuvaan voitontavoitteluun perustetuista Off Shore yrityksistä. Tämä on myös yksi piirre tämän seitsenpäisen, uusliberalistisen ja markkina-alisteisen Euroopan Unionin lähestymistapaa vahvistaen sen taloudellisesti moraalitonta Minotaurus-ilmettä:
""Ei mitään hatun alle piiloon..." OECD:n mukaan veroparatiisin - jonne ns. off-shore sijoituksia tehdään - määrittää kolme keskeistä tekijää: 1) Olemattomat tai vain nimelliset verot. Lisäksi alueet tarjoavat mahdollisuuden välttää veroja myös sellaisille henkilöille, jotka eivät asu alueella. 2) Puutteellinen tietojen vaihto. Alueiden lait ja hallintokäytännöt tavallisesti salaavat liiketoiminnan tai ihmisten tiedot muilta veroviranomaisilta.
3) Avoimuuden puute. OECD:n mukaan lakeja pitäisi soveltaa avoimesti ja johdonmukaisesti. Jos yksi alue salaa tietoja, eivät muiden alueiden veroviranomaiset voi soveltaa lakejaan tehokkaasti tai reilusti.
Itävaltalaisen Der Standard lehden mukaan varovaisten arvioiden mukaan veroparatiiseihin on kätketty jopa 35 000 mrd dollaria. Yksin Panamassa on n. 350 000 postilaatikkofirmaa, jotka on pääsääntöisesti perustettu veronkiertoa ja varojen piilottamista varten. Panama ei ole kuitenkaan suurin veroparatiisi, suurempia on mm. Hongkong ja Brittiläiset neitsytsaaret - joka ironista kylläkin kuuluu OECD:n ns. "valkoiselle listalle", siis muodolliset lailliset ehdot täyttävien maiden joukkoon. Itävaltalainen lehti vaatii että mitään sijoituksia ei saa jättää piiloon "hatun alle".

Lisäys 17.4. 2016:
Friedrich Ebert Stiftung - vuonna 1925 perustettu saksalainen sosialidemokrattinen säätiö, julkaisi helmikuussa 2016 pdf-pamfletin Euroopan Unionin massiivisista haasteista tästä eteenpäin ja kansalaisten näkemyksistä näihin haasteisiin vastaamisesta. Siinä julkaistussa taulukossa Suomi kuuluu taloudellisessa kehityksessään kolmanteen eli alimpaan ryhmään, samaan jossa ns. PIIGS-maat (Portugali, Italia, Irlanti, Kreikka ja Espanja) ovat. Suomi on pudonnut pois jopa keskiryhmästä, jossa on nähtävissä merkkejä taloudellisesta toipumisesta.

Lisäys 16.2. 2018
Saksalaisen arvostetun, viikottain ilmestyvät  Der Spiegel -lehden haastattelussa ulkoministeri Sigmar Gabriel nostaa vielä yhden uuden ja suuren uhkan Euroopan Unionin menestymiselle. Kysymys on sinänsä hyväksyttävästä kilpailusta ja kaikkein voimakkaimmasta Euroopan haastajasta - Kiinasta. Kiinalla on resursseineen ja toimintatapoineen maailmanlaajuinen strategia, jolla se toimii Afrikassa, Itä-Euroopassa ja ylipäätään ns. kolmannessa maailmassa - ja myös Euroopassa. Esimerkiksi Suomessa Kiina rakentaa puuta bipojalostavaa tehjdasta Kemiin, ilmeiusesti samantapaista kuin joka juuri on saatui valmiiksi osin Euroopan Unionin ja EKP:n määrällisellä tuella Äänekoskelle. Euroopan Unionin globaali kilpailustrategia ei käyttää muiden mantereiden edullisempaa työvoimaa hyväkseen ja samalla köyhdyttää omaa mannerta - tulothan menevät kansainvälisten yritysten omiin laareihin ja odotusarvoiseen politiikkaan. Jopa näiden yritysten kotipaikasta euromaat käyvät keskenään kisaa - armotonta verokilpailua -  mikä edelleen syö sitä hyötyä jota globaalista kilpailusta pitäisi saada.

Lyhyesti: kaikki nämä suuret, makrotason haasteet edellyttäisivät Euroopan Unionilta kokonaan toisenlaista talous- ja rahapolitiikkaa, jotta näihin suuriin haasteisiin voitaisiin vastata. Pitäisi pystyä välittämään turvallisuutta, yhteistyötä, visiota maailmanlaajuisesta yhteisestä hyvinvoinnista. Pitäytyminen pelkästään markkinavaihtoehdon määrälliseen elvyttämiseen ja siihen irrationaaliin uskoon että yhdellä siivellä voi lentää, antaa lisäpointta Sigmar Gabrielin haastattelussa esittämälle pelolle Euroopan jäämisestä täysin kansainvälisen kehityksen kelkasta.

Jonkun olisi rohjettava nostaa kissa pöydälle ja todeta: Euroopan Unionin ja EKP:n toimintaa ohjaava konsolidoitu peruskirja on avattava ja sitä on näiden valtavien haasteiden edessä yksimielisesti ja konsensuksella muutettava niin, että aito sekatalousjärjestelmä, valtiot investoiden ja markkinat tuotteistaen yhdessä nostavat maanosan kylmän sodan ja ideologisen vastakkainasettelun aiheuttamasta traumasta. Vain täten voidaan läntisen arvoyhteisön politiikkaa tervehdyttää  ja ryhtyä katselemaan yhdessä eteenpäin.

Lisäys 12.3. 2018
Pullon henki
Maaliskuun 2018 alussa USA:n presidentti Trump on ilmoittanut massiivisista, jopa 25 prosentin  tulleista teräksen ja alumiinin tuonnille ja tänään 12.3. 2018 35. prosentin tulleista saksalaisille autoille. Vapaakauppasopimusten verkosto alkaa repeillä ja tekee sen täysin odottamattomalla tavalla: vapaakauppasopimusten reilu peli ei riitäkään USA:lle. Ei riittänyt sekään että yritykset saavat vapaakaupassa ensisijaisen roolin suhteessa demokraattiseen valtioon ja sen laitoksiin. Paljastuu, että koko vapaakaupan tavoitteet ovat paitsi ideologisia suhteessa demokraattisen valtioon ja yksityiseen voitontavoitteluun, myös pohjimmiltaan amerikkalaisen protektionismin suojaksi ajateltu maailmanlaajuinen verkosto. "America first" ei näytä toteutuvankaan läntisen arvoyhteisön järkähtämättömien, henkiseen kallioon hakattujen periaateiden muodossa. Jotta perimmäiset ja todelliset tavoitteet toteutuisivat, USA on presidenttinsä Trumpin johdolla aloittamassa kauppasotaa, joka uhkaa romuttaa luottamukselliset suhteet ja niiden varaan rakennetut, reiluksi peliksi ja vapaaksi kilpailuksi oletetut rakenteet.

Euroopan Unioni on nyt joutumassa käymään taistelua uudella ja odottamattomalla rintamalla. Kauppasota on vaarassa nousta politiikan uudeksi muodoksi. Kun tiedetään että sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua, avautuu uusi vihamielinen rintama Euroopan Unioninkin ratkaistavaksi. Ongelmia on paljon ja olen jo aikaisemmin puhunutkin "seitsenpäisestä lohikäärmeestä", joka joutuu nyt kehittämään uuden, tultasyöksevän pään puolustautuakseen kauppasodassa.

Saksa on joutumassa terästeollisuuksineen, pitkälle kehittyneine  teknologioineen ja autoteollisuuksineen erityisellä tavalla tämän vaarallisella tavalla uhkaavan kauppasodan keskiöön. Jos uusi koalitiohallitus jatkaa konservatiivisen CDU:ta edustavan entisen valtionvarainministerin Wolfgang Schäublen linjoilla, kovenevat autoritaariset otteet ovat mitä todennäköisin tapa yrittää ratkaista saksalainen ja eurooppalainen ongelmavyyhti. Valtionvarainministeriksi on kuitenkin nyt nousemassa Olaf Scholze, sosialidemokraattisen SPD:n väliaikainen puheenjohtaja, tässä tehtävässä  huhtikuulle saakka. Hän on onnistunut erinomaisesti Hampurin pormestarina. Hänelle aukeaa nyt historiallinen paikka löytää uudentyyppisiä ratkaisuja sekä tähän että moniin muihinkin konservatiivisen ja uusliberaalin poliittisen toimintastrategian aiheuttamiin älyttömiin - irrationaaleihin - ongelmiin.

Sekä Saksa että Eurooppoa voisi näyttää kokonaan toisenlaiselta, jos olisi kykyä uuteen asennoitumiseen. Euroopan ei tarvitse olla niin avuton kuin miltä nyt näyttää.
Juuri nyt olisi tärkeä hetki katsella uudelleen Euroopan Unionin toimintatapaa, sen talous- ja rahapolitiikkaa - ja vastata vaihtoehtoisella tavalla sekä alkavaan kauppasotaan että muihinkin Unionin suuriin ongelmiin. Euroopan Unionin konsolidoitua peruskirjaa olisi muutettava yksipuolisesta, markkinoihin suuntautuvasta ja sille ehdollistetusta finanssipolitiikasta sekatalouden, siis myös demokraattisen valtiokoneiston avaamien mahdollisuuksien suuntaan. Tämä mahdollisuus on nykyisissä peruskirjoissa ja mm. Maastrichtin sopimuksessa rajattu mahdollisimman ahtaalle. Euroopassa valtiot alkavat yhä enemmän muistuttaa ravinnon puutteessa kehittymättömäksi jäävää sikiötä. Myös valtiot olisi saatava määrällisen elvytyksen piiriin; olisi aloitettava massiivinen sosiaalisen Euroopan rakennustyö sen määrällisen elvytyksen tyyliin, joka vuosina 2014-2018 on suuntautunut vajaatehoisena ja epätasapainoisena yritysmaailman hankkeiden tueksi. Tuota vaihetta voitaisiin presidentti Rooseveltin amerikkalaisen 1930-luvun mallin mukaan kutsua otsikolla New Deal 2.0.

Uusi asennoituminen vaatii eurooppalaisen valtaenemmistön, valistuneiden porvareiden pragmaattista ja ennakkoluulotonta heräämistä uuteen aikaan. Neuvostokommunismia ei tarvitse enää pelätä, demokraattinen, jälkikeynesiläiseeen finanssi- ja rahapolitiikkaan nojautuva uusi asennoituminen voi avata Pandoran lippaan. Euroopan Unionin perussopimuksella pulloon pantu eurooppalainen hyvä henki on päästettävä tekemään ihmeitä. Kauppasotaan ei tarvitse vastata yhtä suurella hulluudella. Eurooppalaiselle teräkselle, alumiinille ja saksalaisille autoillekin riittää markkinoita omassa maanosassa ja joka tapauksessa itseriittoisen Amerikan ulkopuolella.

Baabelin torni

Suomessa on tänään vaalipäivä. Keskusta johtaa gallupeja, Kokoomus, perussuomalaiset ja sosialidemokraatit käyvät melko tasaväkistä kamppailua seuraavista sijoista. Kolme näistä neljästä on hengeltään konservatiivisia, porvarillisia puolueita, sosialidemokraatit on television jälkiviisaiden Kalle Isokallionkin mukaan sosialistinen puolue. Totta on, kuuluhan se Euroopan parlamentissakin Sosialistien ja demokraattien parlamenttiryhmään ja pyrkii ainakin jossain määrin vaihtoehtoiseen talous, yhteiskunta- ja turvallisuuspolitiikkaan.

Konservatiivinen enemmistö Euroopan Unionissa tarkoittaa - on tarkoittanut jo pitkään - markkinaehtoista lähestymistapaa Euroopan tulevaisuuden ja harjoitetun politiikan tuloksena syntyneiden kriisien ratkaisemiseen. Suomalaisessa keskustelussa se tarkoittaa yritystoiminnan edellytysten parantamista ja kasvun edellytysten luomista yritystoiminnan varaan. Kun Suomi jo väestöpohjansakin vuoksi on pieni kulutusalue ja ostovoimaltaan - markkinoiden edellyttämän kilpailussa pärjäämisen vuoksi - pysähtynyt, panokset on suunnattu viennin edellytysten parantamiseen.

Parhaat palat tässä kilpailussa vie Euroopan talousmoottori Saksa ja oikeastaan kaikki muut käyvät kamppailua omien erityisosaamisalueidensa avulla mahdollisuuksiensa mukaan, Suomi siinä yhtenä mukana. Viime aikoina emme ole oikein pärjänneet kansakuntana tässä menossa muuten kuin eräiden jo kansainvälistyneiden yritysten osalta. Kone, Nokia ja kumppanit porskuttavat, rahaa tulee - mutta se on vain vähäiseltä osin tuottamassa työpaikkoja kotimaahan. Viennin kautta maan talouden parantaminen edellyttäisi taianomaista harppausta eteenpäin - sellaista ei nyt kuitenkaan ole näkyvissä.

Markkinaehtoisuuden pohjalta edetään mitä todennäköisimmin myös vaalien jälkeen. Se tarkoittaa yhteistä hyvinvointia ja sen toiminnallisia jäseniä heikentävää ja rampauttavaa säästöpolitiikkaa - ja lisää tukia yritysten kilpailuedellytysten vahvistamiseen. Mukaan on tulossa Euroopan Unionin taholta vielä uusia lisäelementtejä, ennenkaikkea päätöksentekoasteelle tulevien uusien vapaakauppasopimusten muodossa. Ne tarkoittavat yritystoiminnan aseman vahvistamista oletetun kasvun moottorina ja etuoikeutetun aseman varmistamista yrityksille myös palvelujen tuottajana. Onko tässä jotakin uutta?

Jo Maastrichtin sopimuksessa ja Euroopan valuuttaunionin luomisessa ajatus yritysvetoisesta Euroopasta oli vahvasti läsnä. Valtion kasvulle ja velkaantumiselle asetettiin tiukat rajat ja mahdollisuus keskuspankkivetoiseen, julkisen vallan kautta tapahtuvaan yhteiskunnalliseen rakennustyöhön rajattiin pois kieltämällä tämä sosialismia, kommunismia ja myös pohjoismaista hyvinvointimallia muistuttava etenemistapa kokonaan. Maastrichtin sopimuksen myöhemmässä käsittelyssä näiden rajojen rikkominen tehtiin rangaistavaksi. Euroopan Unioni ei ole tässä lähtenyt Unionin sisällä rangaistusten suuntaan liikkeelle kuin kaikkein velkaisimpien maiden osalta, mutta kansainvälistä finanssivalvontaa harjoittavat yritykset ovat luokituksineen tässä aktiivisesti ja ilmeisen vaikutusvaltaisesti mukana. Kysymys näiden osalta ei ole kuitenkaan demokraattisten rakenteiden kautta tulevasta valvonnasta vaan yritysintresseihin perustuvasta piiskaamisesta.

Siis onko tässä jotakin uutta? Uutta on markkinoiden etuoikeutetun aseman muuttuminen markkinaehtoisesta markkina-alisteiseksi, siirtyminen suositusluontoisesta ehdottomaksi diktaatiksi siirtyvään malliin. Uuden yhteiskunnan rakentaminen julkisten, kansanvaltaisten hallinnoitujen laitosten varaan ei ole enää mahdollista muuten kuin pyytämällä markkinoita tukevalta enemmistöltä lupa tällaisen toiminnan toteuttamiseen. Unionin tasolla suora hankkeiden julkinen tukirahoitus on mahdollisuutena suljettu kokonaan pois. Ajankohtainen yksityiskohta on Kreikan tekemä sopimus Venäjän kanssa kaasuputken rakentamisesta Kreikan kautta Eurooppaan. Siinä Venäjä tukee Kreikan valtiota - tällainen ei ole tämän päivän Unionissa eikä nykyisillä rakenteilla mahdollista. Samalla tuo sopimus osoittaa, että utopia vahvasta, hyvinvointia generoivasta valtiosta elää edelleen. En usko erehtyväni kun totean että Kreikan toimintatapa Unionissa tuomitaan - vaikka tosiasiassa nykykriisin voittamiseksi Unionin olisi jo aikoja sitten pitänyt muuttaa perusrakenteitaan valtiojohtoisen elvyttämisen suuntaan.

Markkina-alisteinen yhteiskunta on kuvattu hyvin talousteoriassa ja keskeinen, klassinen pääoman ja sen vallan kuvaaja on tietenkin Karl Marx ja muutkin radikaaliin humanismiin yhteiskuntakritiikkinsä rakentaneet. Uutena, tämän vuosituhannen piirteenä markkinavetoiseen ajatteluun on tullut piirre, jonka mukaan mielikuvituksella ja odotusarvoilla voidaan markkinoilla tehdä lisää rahaa. Tällä mielikuvituksen ja ihmisen irrationaalin visioinnin tuotteella on kyllä jo juuret vanhassa testamentissa. Ihmiset uskoivat kykenevänsä rakentamaan tornin, joka ulottuisi maasta Jumalan luo taivaaseen. Tällaista röyhkeyttä Jumala ei kuitenkaan sallinut, vaan suuttui ja sekoitti ihmisten kielet niin että he eivät ymmärtäneet toisiaan ja Baabelin torni jäi rakentamatta. Tämän päivän kristillinen yhteisö - sen nimissähän myös maailmaa rakennetaan - ei ole lukenut ymmärryksellä tuota oppikirjaa, johon ilmeinen vaalivoittajakin vanhoissa vaalimainoksissaan vakaumuksensa rakentaa. Markkinaehtoinen, todellisuudesta irtioton saanut pääomavalta rakentaa edelleen varoituksista huolimatta tuota nykyajan Baabelin tornia, yhtenä kotikaupunkinaan toinen B:llä alkava Euroopan ja maailman valtakeskus.

Vastakkain siis ovat yhtäällä elävä, omaa elämäänsä ja aikaansa rationaalisesti hallinnoimaan pyrkivä elävä ihminen ja toisaalla pääoma, kuollut raha joka on ottamassa yhä selkeämmin määräävän aseman tänään vaaliuurnille menevien ja heidän lastensa maailmassa. Kun konservatiivijohtajamme eri tavoin vakuuttavat humanismiaan ja ihmisen puolella olemistaan, he kuitenkin asettavat ilmeisesti kaiken toivonsa tuon tämän vuosituhannen alun Baabelin tornin rakentamiseen. Vakuuttaessaan humanismiaan he puhuvat vastoin todellista arvomaailmaansa. Radikaalin humanismin juuresta löytyy aina ihminen itse.

Minusta näyttää siltä että demokratian varaan rakennettu yhteiskunta saa hoitaa vaalit miten parhaiten taitaa, vaikka sinnekin markkinat ovat suosikkeineen tunkeutuneet. Toinen, sekin vahvasti markkinoiden varaan rakennettava elementti on sotakoneisto, jonka välineet nekin markkinat tuottavat. Hyvinvointi on tästä eteenpäin yhä vahvemmin markkinoiden, osamaksuksi kelpaavien palvelusetelien, kaupallisesti toimivan, yhteiskunnallista arvottamista rajaavan median ja asennemaailman armoilla.

Mitä seurauksia tällä on toimintatapaani ihmisenä ja poliitisena olentona, siihen joudun palaamaan vaalien jälkeen.

Kuuta osoittava sormi?

Kuuta osoittava sormi - ei ole kuu vaan sormi, mistä tällainen nimi on tullut blogieni otsikoksi? Olen käyttänyt tuota ilmaisua jo pitkään ja sillä on ollut minulle suuri merkitys, ehkä yksi kaikkein tärkeimmistä vaatiessani sekä itseltäni että muilta demokratiaa elämäntapana ja valtiollisen, yhteiskunnallisen elämän muotona. Selatessani pääsiäislukemista kirjahyllystäni satuin löytämään tuon sanonnan minulle paljastaneen henkilön ja kirjan. Kysymys on - kenestäpä muusta - Erich Frommista ja hänen äärimmäisen mielenkiintoisesta Vanhan Testamentin ja juutalaisen perinnön tulkinnasta. Lainaan tähän tuosta kirjasta omana käännöksenäni juuri tätä ilmaisua avaavan osuuden:

Sillä että ajatus, inhimillisen kokemuksen kuvattu ilmaus on taipuvainen muuttumaan ideologiaksi saa perusteensa ei ainoastaan ihmisen pelosta luovuttaa itsensä täysin kokemukselle, vaan myös koko kokemuksen ja ajatuksen luonteen välisestä suhteesta, siis käsittellistämisestä. Kuvaus ei voi koskaan ilmaista tarkasti sitä kokemusta johon se viittaa. Se osoittaa sitä, mutta se ei ole se. Se on, kuten Zen Buddhalainen sen ilmaisee, "sormi joka osoittaa kuuta - ei ole kuu".Henkilö saattaa viitata kokemukseensa käsitteellä tai kuvauksella a tai tunnuksella x; ryhmä a henkilöitä saattaa käyttää kuvausta a tai tunnusta x painottaakseen kokemusta jonka he jakavat. Tässä tapauksessa, jopa silloin kun kuvaus ei ole vieraantunut kokemuksesta, kuvaus tai käsite on vain likiarvoinen, pääpiirteittäinen ilmaus kokemuksesta. Tämä on välttämättä näin, koska kenenkään henkilön kokemus ei ole identtinen toisen vastaavan kanssa; se voi vain lähestyä kuvauksena tuota kokemusta riittävästi niin, että se sallii yhteisen käsitteen tai tunnuksen käyttämisen. (Tosiasiassa, myöskään yhden ihmisen kokemus ei ole koskaan täysin identtinen saman henkilön kokemukselle eri tilanteessa, koska kukaan ei ole täsmälleen sama kahdessa erilaisessa elämäntilanteessa). Kuvauksella ja tunnuksella on se suuri merkitys että ne sallivat ihmisten kommunikoida kokemuksistaan; niillä on se valtava haittapuoli että ne sallivat käyttää itseään helposti myös vieraantuneessa tarkoituksessa.

On myös toinen tekijä joka mahdollistaa vieraantumisen ja "ideologisoinnin" kehittymisen. Se näyttää olevan inhimillisen ajattelun sisäinen taipumus pyrkiä systematisointiin ja täydellisyyteen. (Yksi perustekijä tähän taipumukseen piilee ihmisen varmuuden hakemisessa - mikä on ihan riittävän ymmärrettävää ottaen huomioon ihmisenä olemisen epävarmuuden.) Jos me tiedämme joitakin palasia todellisuudesta me haluamme täydentää sitä tavalla että siitä "tulee järkevää", systemaattista. Mutta johtuen koko ihmisenä olemisen luonteesta meillä on aina ainoastaan "pirstoutunutta" tietoa eikä koskaan täydellistä sellaista. Se mitä olemme taipuvaisia tekemään on työstää jonkinlaisia täydentäviä osia lisätäksemme ne käytössämme oleviin tiedonpalasiin tehdäksemme niistä kokonaisuuden, järjestelmän. Tästä johtuen laadullinen tietoisuus siitä mitkä ovat tiedonpalasia ja mitkä ovat itse kehittämiämme lisäosia puuttuu varmuudentunteen tavoittelemisen intensiivisyyden vuoksi.

Tämä prosessi on säännönmukaisesti nähtävissä myös tieteen kehityksessä. Monet tuntemamme tieteelliset järjestelmät ovat sekoitus todellista näkemystä todellisuudesta lisättynä kuvitteellisilla lisäosilla joiden tarkoituksena on saada aikaan systemaattinen kokonaisuus. Vain kehityksen myöhäisemmässä vaiheessa on selvästi havaittavissa, mitkä olivat todella osasia todellisesta tiedosta ja mitkä lisättyä pehmustusta järjestelmän suuremman uskottavuuden aikaansaamiseksi. Sama prosessi tapahtuu poliittisessa ideologiassa. Kun Ranskan porvaristo taisteli Ranskan vallankumouksessa oman vapautensa puolesta, se eli kuvitelmassa että se oli taistelemassa universaalin vapauden ja onnellisuuden puolesta ehdottomana - ja siksi kaikkiin ihmisiin sovellettavana periaatteena.

Uskonnollisten käsitysten historiassa näemme tapahtuvan saman prosessin. Aikana jolloin ihminen näki tietonsa pirstaleisena ja mahdollisuutensa rajallisena ratkaista inhimillisten voimavarojen täysi kehittyminen; kun hänestä tuntui että hän voisi yltää täyteen harmoniaan rakkauden ja järjen täydellä kehittämisellä sen sijasta että taantuisi takaisin osaksi luontoa eliminoimalla järkensä, hän antoi tälle uudelle visiolle, tälle x-kokemukselle monia nimiä: Brahman, Tao, Nirvana, Jumala. Tämä kehitys tapahtui kaikkialla maailmassa ajalla 1500-500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua: Egyptissä, Palestiinassa, Intiassa, Kiinassa ja Kreikassa. Näiden eri käsitteiden luonne riippui siitä taloudellisesta, sosiaalisesta ja kulttuurisesta perustasta ja niiden pohjalta kasvavista ajattelumalleista. Mutta x, tavoite tuli pian muotoiltua ehdottomaksi; järjestelmä rakennettiin sen ympärille; tyhjä tila täytettiin monilla mielikuvituksellisilla olettamuksilla, kunnes se mikä oli visiossa yhteistä, lähes katosi kussakin järjestelmässä tuotettujen mielikuvituksellisten lisäysten painon alle.

(Kirjasta "Teidän tulee olla jumalienne kaltaisia, radikaali vanhan testamentin ja sen tradition tulkinta, ei suomennettu, käännös tässä: Ilpo Rossi,)

Kärsimysnäytelmä

Hyvä ystäväni, arvostettu sosiaalipoliitikko, oikeastaan koko elämäntyönsä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden parissa ammatillisesti toiminut ja nyt jo lähellä yhdeksääkymmentä oleva veteraani ja rintamamies on aika-ajoin keskustelukumppaninani. Tapaamme useimmiten aivan muissa merkeissä, mutta keskustelu siirtyy usein myös aikamme yhteiskuntaan, sen ongelmiin ja mahdollisuuksiin. Hän on ollut vuosia arvostettu shakinpelaaja eikä hänen logiikassaan ole vielä korkealla iälläkään moitteen sijaa. Ei liene yllätys, että hän on suuresti huolissaan kotimaan, Euroopan ja koko maailmankin tilanteesta. Meidän analyysimme poikkeavat - ainakin tähän saakka ovat poikenneet - toisistaan. Lukijana tehtäväksesi jää arvioida, kumpiko meistä on enemmän väärässä tai mahdollisesti lähempänä oikeaa, todennäköistä tulevaisuutta.

Minun analyysini on lähtenyt siitä olettamuksesta, että Euroopassa annetaan arvoa rauhalle ja demokratialle. Euroopan Unioni perustettiin näille arvoille yhdistettynä visiolle yksilön vapaudesta, jonka tuli saada erilaisia muotoja henkilökohtaisen vapauden, ihmisoikeuksien loukkaamattomuuden, yhdenvertaisuuden, mielipiteen vapauden ja - tietenkin - myös taloudellisen yritteliäisyyden alueilla. Euroopan Unioni on sitten kehittänyt sisämarkkinoiden puitteissa sovellutuksia näistä arvoista. On toimittu hyvässä uskossa ja kaikkien toimien tuloksena me elämme nyt siinä Euroopassa jota on systemaattisesti rakennettu yli kuusi vuosikymmentä.

Onko Eurooppa onnistunut rauhan ja demokratian perusteiden rakentamisessa? Seitsemän rauhan vuosikymmentä on pitkä aika. Siihen mahtuu suuria uhkatilanteita ja pahoja kriisejä. Atomisodan uhka on yksi kaikkein suurimpia, ympäristön saastuminen toinen, tosin erilaisella aika- ja tapahtumajänteellä kerääntyvä vaaratekijä. Rautaesiripun romahtaminen 1990-luvun taitteessa ja sitä seurannut Jugoslavian hajoaminen, Saksojen yhdistyminen jas myös Baltian maiden itsenäistyminen ovat olleet täynnä riskejä sotaisan palon syttymiseen. Euroopan Unionin synnyn ja toiminnan hyväksi voitaneen laskea se että uutta maailmanpaloa ei ole syttynyt.

Yhä vahvemmin on kuitenkin käymässä ilmi, että Eurooppa ei selviä nykyrakenteisiin pesiytyneistä taloudellisista ja - niin pelkään - myöskään turvallisuuspoliittisista ongelmista. Euroopoan Unionin jäsenmaat ovat edelleen hyvin eriarvoisia eikä sellaista taloudellista turvallisuutta ole syntynyt jota Unioniin liittymisen yhteydessä uskottiin ja haluttiin saatavan aikaan. Odotusarvojen varaan kehitetty finanssisektori ja uudet modernit Unionin johdolla vuosituhannen vaihteessa luodut investointivisiot ajoivat Euroopan mukaan maailmanlaajuiseen finanssikriisiin, jonka seuraukset vyöryivät tietoisuuteemme sitten vuoden 2007. Se pääsi aiheuttamaan todellisuudesta irrallaan olevan kriisin. Pankit loivat vaihdon välineitä ja antoivat auliisti lainoja löyhin perustein mitä mielikuvituksellisimpiin hankkeisiin, joita eurovaltiot takasivat taloudellisen kasvun, työpaikkojen luomisen ja modernin hyvinvoinnin luomisen toiveilla höystettynä. Toisin kävi, mielikuvitukselliset odotusarvot jäivät finanssilaitosten taseisiin ja muodostuivat takausten kautta valtioiden ja kansalaisten reaalisesti maksettaviksi veloiksi.

Kuvaukseni saattaa olla yksinkertaistettu ja puutteellinen ja moni saattaa pitää vääränä johtopäätöstänikin: eurooppalainen talouseliitti on onnistunut taitamattomuudellaan ja kommunismin/sosialismin pelollaan sementoimaan mm. Maastreichtin sopimuksen kautta sellaisen taloudellisen järjestelmän, jota on lähes mahdoton tulevaisuudessakan muuttaa. Se asettaa valtiot katselemaan aidan - toivottavasti ei kaltereiden - takaa mitä markkinoiden maailmassa tapahtuu. Yhteinen unionimme on varustanut pankit ja yritykset markkinoiden elvyttämisen nimissä lähes yhtä suurella rahavuorella kuin mitä valtioilla on velkaa. Minun johtopäätökseni on ollut, että konservatiivinen ja uusliberalistinen talouspolitiikka on johtanut meidät tähän Euroopan Union perusarvojen kannalta vahingolliseen ja pitkällä tähtäyksellä kestämättömään tilanteeseen.

Iäkäs keskustelukumppanini on tässä asiassa kanssani eri mieltä. Hänen mielestään kysymys ei ole taitamattomuudesta, vaan demokratian savuverhon takana tietoisesti toteutettavasta globaalista riistosta, joka tulee polarisoitumaan äärimmäisyyksiin saakka. Hän ei sulje pois sodan, väkivallan, tietoisen kurjistamisen, orjuuden kaltaisten olosuhteiden uudelleensyntymisen mahdollisuutta myöskään omalla mantereellamme. Demokratian keinoin globaalia, markkinoiden ylivaltaan perustuvaa taloudellista maailmanmenoa ei ole saatettavissa niiden arvojen toteuttajaksi, joita olemme YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa, Euroopan Unionin peruskirjassa tai omassa perustuslaissamme vannoneet toteuttavamme. Sellaista voimaa ei ole näköpiirissä joka voisi kääntää maailmanmenon ihmisyyttä arvostavalle, varjelevalle ja ihmisen - koko ihmislajin - voimavaroja kunnioittavalle ja generoivalle perustasolle. Ihmislajin esihistoria ei ole vielä päättynyt, tulee vielä viemään sukupolvia ja tullaan näkemään suuria mullistuksia ennenkuin tämä selkeä humanistinen arvoperusta herätetään uudelleen henkiin. Onko se ylipäätään mahdollista - sitä me emme voi tietää.

Epätoivoisena olen miettimässä hänen äärimmäisen kriittistä ja synkkää sanomaansa, joka näin pääsiäisen alla palauttaa mieleen kristinuskon suurimman toivon ristinkuoleman, jotta maailma hänen uhrauksensa kautta voisi pelastua.