Poliittisesta hajuttomuudesta ja - mauttomuudesta

Luonto-ohjelmia katsellessa tulee havainneeksi, kuinka vastasyntyneet ja muuten puolustuskyvyttömät eläinten vasat, varsat ja karitsat painautuvat maahan jotta petoeläimet eivät niitä havaitsisi. Kaiken lisäksi ne erittävät mahdollisimman vähän hajuja, omaavat ympäristöön sopeutuvan suojavärin eivätkä edes ääntele jotta niitä ei havaittaisi. Tuo itsesäilytyskeino näyttää toimivan. Parhaiten menestyvät ne jotka omaavat parhaat suojautumiskeinot.

Ihminen eroaa eräässä suhteessa eläinkunnasta, nimittäin tietoisuutensa osalta. Kasveilla on havaittavissa biologinen elämä, mutta ei juurikaan ulkoista tietoisuutta. Eläinkunnassa elämä ulottuu myös ulkoiseen tietoisuuteen. Ihminen on sen lisäksi tietoinen itsestään, menneisyydestään, jossakin määrin myös tulevaisuudestaan ja sen ennakoitavuudesta. Lajiolentona ihminen pystyy myös muokkaamaan oppimisen ja osaamisen muodossa elinympäristöään elämälle otollisemmaksi. Kuinka laajasti tämä ulottuu oman elämän ulkopuolelle, sukuun, elinpiiriin, toimintakulttuuriin, kansakuntaan tai jopa koko ihmislajiin, siinä suhteessa on ihmistenkin keskuudessa suuria eroja. Reagoimista ihmiselle tyypillisellä tavalla oman elämänpiirinsä muokkaamiseen kutsutaan – yllätys, yllätys – politiikaksi.

Kun nyt puhutaan poliittisista virkanimityksistä ja niiden haitallisuudesta, ollaan tietenkin aralla alueella. Kysymys ei ole ainoastaan jonkun puolueen jäsenkirjasta, vaan tavasta suhtautua omaan ja ympärillä olevaan elämään, ihmisyyteen, kansalaisuuteen ja yhteiskuntaan. Paluu vaistopohjaiseen, eläimelle tyypilliseen toimintatapaan on mahdotonta; vanhan testamentin mukaan kerubit vartioivat paratiisin portilla tulisin miekoin estäen ihmisen pääsyn takaisin tuohon rajoitetun tiedostamisen ehkä autuaaseen tilaan.

Puolueettomuudella, epäpoliittisuudella, neutraalisuudella, muodollisella koulutuksella ja tieteellisellä lähestymistavalla on meidän kulttuurissamme merkityksellinen asema. Se merkitsee vihreää valoa vaativiin tehtäviin, vastuunottoon, arvostettua muodollista asemaa yhteiskunnassa.

Sosialidemokraatttisessa liikkeessä on aina puhuttu myös ns. koetellusta kansalaiskunnosta. Se on tarkoittanut osallistumista useimmiten järjestöpohjaisesti toteutettuun toimintaan, kasvamista yhteisöön, aktivoitumista tiedon ja tietoisuuden lisääntyessä ja vihdoin vastuunottoa useimmiten yhä vaativammista tehtävistä. Tätä ponnistelua on myös liikkeessä aina arvostettu, mm. tunnustukset ansiomerkkien ja mitalien muodossa on jaettu osoituksena ja arvonantona pitkäjänteisestä, sitkeästä ja laadukkaaksi todetusta toiminnasta. Näyttää myös siltä että mitä vähemmän osallistutaan, sitä heikommaksi ja ohuemmaksi painuu yhteiskunnallinen tietoisuus. Ei ole sattumaa, että yhteiskunnallisesti tiedostamattomista ihmisistä todellakin tulee vain ulkoisella tietoisuudella varustettua ”vaalikarjaa”.

Pitkään elämässä mukana ollut tulee ilmaisseeksi yhteiskunnallisen tahtotilansa ja poliittisen suuntautumisensa lukemattomia kertoja ja tavan takaa erilaisissa yhteyksissä elämänsä varrella. Se tarkoittaa sitä että astuu esiin silloin kun sen tarve on ilmeinen ja tekee sen pelottomasti, vastuulisesti ja avoimesti. Virallisesti pidetään myös hyvänä ja oikeana sitä, että kansalainen ilmaisee tämän tahtotilansa myös vaaleissa olemassaolevien puolueiden ja poliittisten ryhmien kautta. Vaali on salainen ja kaikille yhtäläinen, mutta vaaleihin ehdokkaaksi asettuva ilmaisee jo poliittista väriä ja suuntaa. Useimiten nuo ihmiset ovat kokeneita, kanssaihmistensä arvostamia ja näiden esille nostamia kansalaisia.

Poliittisten virkanimitysten vastakohtana ja yhtä lailla toimivana elementtinä on poliittinen syrjintä. Puolueen jäsenkirjan voi pitää visusti pöytälaatikossa ja esiintyä neutraalina, epäpoliittisena toimijana, mutta esimerkiksi sosiaalisessa mediassa esitetyt mielipiteet tai kavereiden valinta antavat viitteitä poliittisesta suuntautumisesta. Nämä eivät tulevaisuudessa ole vähämerkityksellisiä asioita. Väärään viiteryhmään kuuluminen heikentää mahdollisuuksia päästä tehtäviin, etenemistä työuralla ja jopa töihin pääsemistä ylipäätään. Ihan viime vuosiin saakka on mm. Saksassa ollut käytössä ns. ”Berufsverbot”, joka on estänyt tietyn poliittisen suuntauksen omaavilta nimityksen virkoihin. Monen kohdalla anonymiteetti, nimimerkin suojassa esiintyminen on varmasti perusteltua, kun ajatellaan vääränlaisen poliiittisen mielipiteen ilmaisemista vaikkapa työyhteisössä. Pelko tärkeän yksityisyyden menettämisestä – jota mm. salaisuuden periaate vaaleissa edustaa – on siksi vakavasti otettava tosiasia.

Kun siis nyt puhutaan luopumisesta poliittiista virkanimityksistä, niin todennäköisesti se tarkoittaa esimerkiksi pääsyn vaikeutumista yhteiskunnan ja muihinkin ammatillisiin palvelutehtäviin niiltä, jotka ovat kaikkein pontevimmin ja avoimimmin olleet ajamassa hyvinvointiyhteiskunnan rakentamista vahvistamista ja jotka yhteiskunnallisessa toiminnassa saamiensa kokemusten pohjalta tiedostavat yhteisen turvallisuuden, yhdenvertaisuuden, perusturvan, peruskoulun ja peruspalvelujen merkityksen. Hajuton ja mauton poliittinen eläin selviää tässä eloonjäämiskamppailussa paremmin kuin koeteltua kansalaiskuntoa yhteiskunnallisessa toiminnassa hankkinut. Nöyristelystä, omista ajatuksista luopumisesta ja epäinhimillisiinkin olosuhteisiin sopeutumisesta tulee hyve josta palkitaan.

Joissakin yhteyksissä olen kuullut toimittavan niin, että hakijoiden nimet paljastetaan vasta papereiden perusteella tehdyn päätöksen jälkeen. Jonkinlaisen suoja sekin valintavaiheessa tarjoaa, mutta poliittinen hajuttomuus ja sen edellyttäminen alkaa muistuttaa saman tien myös poliittista mauttomuuta.

Keskustelu poliittisista virkanimityksistä ja niistä luopumisesta paljastaa omalla, paradoksaalisella tavallaan sen, kuinka vaikeaa on kasvaa erilaisen mielipiteen suvaitsemiseen, eri tavalla ajattelevan ja toimivan ihmisen hyväksymiseen ja miten vaativa asia on toteuttaa demokratiaa elämäntapana. Pidän traagisena myös sitä, että juuri ne ominaisuudet – kuten tietoisuus menneisyydestä, tulevasta, itsestä ja kanssaihmisistä, oikeasta ja väärästä, itsestä ja koko lajista – uhkaavat muodostua tabuiksi, kielletyiksi ulottuvuuksiksi vielä tänäänkin, kohta sata vuotta täyttävässä Suomessa. 

Lisäys 28.11. 2013:
Se että perustuvatko poliittiset virkanimityksen Neuvostoliiton ja sen liittolaisten kommunististen puolueiden tapaiseen nomenklatuuraan, sitä pitää selvittää kaiketi tapauskohtaisesti. Jos nimitys tehtävään tapahtuu virkaiän, pelkän muodollisen, usein aivan toisenlaisissa olosuhteissa hankitun koulutuksen, ulkonäön, fyysisen koon tai oletetun julkisuuskuvan mukaan, pitäisin noita ilmiöitä poliittisen nimityskulttuurin epäproduktiivisena puolena. Koeteltu kansalaiskunto, luovuus ja todettu onnistuminen ratkaisuissa, eettinen selkeys ja korkea moraali olisivat minun mielestäni niitä oikeita ja hyväksyttäviä perusteita tehtävään valitsemiselle. Suuret ja yhä kasvaneet palkkaerot saavat puolestaan saalistajat, omistamiseen ja hamuamiseen turvallisuutensa rakentaneet terävine kyynärpäineen ja pyrkijälle tyypillisine asenteineen liikkeelle. Niillehän on tyypllistä se, että jokaisella varkaalle on omat työkalunsa. Roomalainen ilmaisu "Primus inter pares" - paras vertaistensa joukossa - sopii mielestäni aika hyvin tunnukseksi oikealle ja kestävälle nimityspolitiikalle. 
Pohjimmiltaan on kysymys rationaalisesta tai irrationaalisesta suhteesta  autoriteettiin.  Lainaan tähän Frankfurtin sosiaalipsykologisen koulukunnan opettajaani Erich Frommia:

"Mutta on olemassa vielä toisenlainen, rationaalinen autoriteetti, jolla ymmärrän kaikkia niitä autoritetin muotoja, jotka perustuvat pätevyyteen ja tietoon, jotka sallivat kritiikin ja jotka luonnostaan pyrkivät poistamaan tendenssejä, jotka perustavat suhteen alistumiseen ja alaisuuteen ja jotka perustuvat ihmisen  todennettuun pätevyyteen esimerkiksi ammatissa. Kun olen laivassa ja kun kriittisessä tilanteessa kapteeni jakaa käskyjään, silloin en edellytä mitään keskusteluja hänen kanssaan. Seuraan hänen ohjeitaan, koska ymmärrän ja minulla on perusteita otaksua että hän on pätevä. Kun etsin pätevää lääkäriä, silloin tunnustan hänen rationaalisen autoriteettinsa, koska olen vakuuttunut, että hän ymmärtää jotain ammatistaan ja minun on sen vuoksi suuntauduttava hänen ohjeittensa mukaan. Dynaamisesti katsottuna tässä on kysymyksessä täysin toisenlainen autoriteetti kuin irrationaalissa autoriteettisuhteessa, joka perustuu kokonaan toisenlaisiin motiiveihin ja tehtäviin ja jolla on kokonaan toisenlaisia vaikutuksia."
(Die moralische Verantwortung des modernen Menschen (Modernin ihmisen maraalinen vastuu) Erich Fromm, 1958a, kootut teokset osa 9, "Sozialistische Humanismus und hunmanistische Etik"  (Sosialistinen humanismi ja humanistinen etiikka) 1981 Deutsche Verlagsanstalt, käännös IR)

Ihmisenä olemisesta...

Mitäs sanot tästä?
Jo toisen kerran tämän syksyn aikana olen joutunut yllättävän mutta samalla kertaa hellyttävän huomionosoituksen kohteeksi. Kun Nuoret Kotkat juhlivat Helsingissä 23.11. 2013 70-vuotistaivaltaan, sain vastaanottaa liiton kultaisen ansiomerkin. Ymmärrän että on aika poikkeuksellista julkaista tällainen huomionosoitus itse täällä sosiaalisessa mediassa, mutta teen sen kuitenkin jotta kaikki muutkin jotka tulivat siellä huomionosoituksen kohteeksi jakaisivat tämän iloisen ja pohjimmiltaan lohdullisen kokemuksen kaverien kanssa. Toimia ohjaajana, kouluttajana, kasvattajana, arvojen ja asenteiden välittäjänä on samalla kertaa sekä sinnikkyyttä, sitkeyttä ja osaamista vaativa, että myös innostava, näköaloja avaava ja hyvään toveruuteen perustuvan ystäväjoukon tarjoava tehtävä. Kun on kysymys nuoren ihmisen rohkaisemisesta luovuuteen ja kaikkien voimavarojensa käyttämiseen, luulisi että ympärillä oleva yhteisö palkitsee tästä runsain mitoin. Näin ei juurikaan ole, vaan toiminnassa ollaan mukana vähäisin resurssein eikä ympäristökään ei aina ole ymmärtävä ja hyväksyvä. Mutta siitä huolimatta sitä haluaa jaksaa. Kun sitten - vuosien uurastuksen, miettimisen ja ponnistelun jälkeen joutuukin ystävien ja kavereiden taholta tällaisen soilidaarisuuden, myötätunnon ja kannustuksen kohteeksi, tuntee samalla kertaa sekä suurta iloa että sympatiaa tätä arvokasta muistamistapaa kohtaan.

Kun nyt kiitän kotkatovereita tästä huomaavaisuudesta, rohkaisen kaikkia mukanaolijoita katselemaan ympärilleen ja tukemaan noita aatteen ja hyvän toveruuden välittäjiä, joita juuri kotkaliikkeestä löytyy. Kasvaminen omaehtoisuuteen, hyvään toveruuteen ja uudenlaiseen maailmaan on juuri ymmärtämistä kanssaihmistä kohtaan ja luovuutta suhteessa työhön ja toimintaan.

Sitä jää tietenkin miettimään, miten tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käy silloin kun muistetaan ja palkitaan. Tulla kerran elämässään nostetuksi näkyville vuosien työn, harrastamisen ja uurastamisen jälkeen  on myös lääkettä paljon parjattua tasapäistämistä vastaan. Me olemme kuitenkin jokainen ainutkertaisdia ihmisiä ja oman ihmisyytemme täyteen toteutumiseen me kaikki pyrimme. Meillä on oikeus jokaisella laulaa oma soolomme elämämme kuorossa ja tapa jolla rikastamme omaa yhteisöämme, on oikein ja arvokasta nostaa esiin. Luonnossa puhutaan biodiversiteetin säilyttämisestä. Eiköhän tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen myös kuulu ihmistä koskeva omaehtoisuuden ja luonteenpiirteistöjen moninaisuus...

Demokratia tänään

Tänään kirjoitan demokratiasta - siihen on useampiakin syitä. Sosialidemokraattinen Puolue näkyy Facebook-sivuillaan kannustavan ihmisiä ilmaisemaan käsityksiään demokratiasta. Tänään viettää myös sosialidemokraattinen lapsi- ja kasvatusjärjestö Nuoret Kotkat 70-vuotisjuhliaan. Tuo järjestö syntyi meille toisen maailmansodan melskeissä ja rintamamiesten - ja Euroopassa myös sotavankien ja keskitysleirien - ankarien kokemusten saattelemana. Uusi sukupolvi on kasvatettava rauhaan ja demokratiaan. Ei taida olla sattumaa että myös Euroopan Unionin syntysanat sijoittuvat noiden samojen tunnusten alle.

Sosialidemokratiassa demokratian historia on kuitenkin pidempi, itseasiassa sen juuret on johdettavissa suoraan työväenliikkeen arvoperinnöstä. Karl Marx nosti fenomenologiassaan ihmisen tarpeineen ja toiveineen kaiken keskipisteeksi, kun hän käänsi Hegelin arvopyramidin ylösalaisin; kirkko, armeija ja maallinen hallinto autoritaarisine hierarkioineen tuli saattaa pois vallasta ja nostaa kansa päättäjäksi ja vallan keskeiseksi käyttäjäksi. Karl Marx uskoi että  voimakkaimmaksi muutostekijäksi nousisi alistetusta ja nöyryytetystä asemasta kaikkein eniten kärsivä kansanosa, nimittäin proletariaatti. Henri de Saint Simon, ranskalainen sosialisti ja teoreetikko oli ottanut käyttöön tuon Rooman vallan ajoilta kotoisin olevan käsitteen. Se tarkoitti kaikkein kurjimmassa asemassa elävää kansanjoukkoa, jolla ei ollut muuta menetettävää kuin kahleensa.

Tästä moraalisesta ja eettisestä havahtumisesta alkaa kansanvallan nousu ja soveltaminen elämän eri aloille, alkaen ihmisenä olemisen tiedostamisesta, keskinäisestä  kanssakäymisestä, jatkuen sen kansalaistoimintaan soveltamisena ja vihdoin yhteiskunnallisena uudistusliikkeenä. Kysymys on siis  kansanvallan, demokratian  ottamisesta valtion ja koko yhteiskunnan toiminnan keskeiseksi periaatteeksi. Kysymys ei siis ole pelkästä vaalijärjestelmästä ja kanssaihmisen mielipiteen sallimisesta, vaan syvällisestä havahtumisesta nostamaan ihminen - ennenkaikkea ja ensimmäisenä itsensä - omaehtoiseksi toimijaksi. Sosialidemokraattisen työväenliikkeen rakenteet luotiin nimenomaan tässä hengessä. Vasta paljon myöhemmin kansanvallasta ja sen rakenteista on tullut yleisesti hyväksyttyjä ja yhteisessä mielessä velvoittaviakin. Perusoivallus ihmisen oikeuksista ja havahtumisesta toteuttamaan itseään yhdessä toisten kanssa ei ole saavuttanut vieläkään sellaista hegemoniaa että se siivittäisi ihmiset aktiivisuuteen ja toimintaan. Monet voimat toimivat vieläkin ihmisen omaehtoisuutta vastaan - siitä on syytä olla tänäänkin tietoinen.

Työväenliikkeen arvoperintö ilmaisee tuon ihmisen heräämistä kuvaavan periaatteen usein lauluissa ja sanonnoissa: “Ei muuta johtajaa ei luojaa, kuin kansa kaikkivaltias”; “Maa meidän on ja olla täytyy”; “Työn orjat sorron yöstä nouskaa”; “Hyvät Toverit”; “solidaarisuus” mielenlujuuden ilmaisuna omaehtoisuuden ja kansanvallan periaatteen keskeisestä, “kiveenhakatusta” periaatteesta ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Kaikki nuo ilmaukset liittyvät kansanvallan, demokratian tavoitteluun. Paradoksaalista on että tämän arvoperinnön toteuttamisessa kommunistisessa maailmassa hyväksyttiin näihin arvoihin pyrkivien hegemonia, proletariaatrin diktatuuri ainakin väliaikaisena keinona demokratian lujittamiseksi keskinäisen kanssakäymisen välineenä. Keinot ja päämäärät ovat kuitenkin sillä tavalla yhteydessä toisiinsa, että viimeksi toteutettu keino on jo osa lopullista päämäärää. Tällöin vaatimus demokratiasta muuttuu uudelleen vastakohdakseen ja ennenpitkää lakkaa toiminasta.  Tietoisuuden täytyy senkin olla omaehtoinen, havahtumiseen ja lujaan päätökseen perustuva henkilökohtainen valinta.

Kirjoitin itselleni uudelleen muistiin 1960-luvun kasvatusohjelmia ja sitä, kuinka Nuorten kotkain sihteerinä toimiessani tuolloin määrittelin kasvatuksen demokratiaan. Noista ohjelmista nousee keskeiseksi omaehtoisuuden periaate. Mistä se oikein nousi demokratiaa keskeisesti kuvaavaksi periaatteeksi henkilökohtaisessa  ja Nuorten Kotkain kasvatusajattelussa? Tätä miettiessäni nousi muistojen kätköistä mieleen 1950-luvun lopulta Työväen Akatemia ja Työväen Sivistysliiton pääsihteeri Arvi Hautamäki, kouluneuvos ja senaikainen Nuorten Kotkain Keskusliiton puheenjohtaja. Opiskellessani Akatemiassa en tiennyt Arvi Hautamäen ja kotkaliiton yhteksistä mitään. Arvi oli poikkeuksellinen luennoitsija; hän toi aina mukanaan lyhyen kirjallisen jäsentelyn keskeisistä kohdista luennossaan. Hän puhui vapaasti, rauhallisella ja vähän särkyneelläkin äänellä, mutta innostuneesti, keskittyneesti ja katsoen oppilaita usein metrin päästä suoraan silmiin. Omaehtoisuus. Sitä Arvi Hautamäki, jota leikillisesti kutsuimme hautaneuvos Koulumäeksi, jaksoi korostaa luennoissaan. Minä tulin kymmenen vuotta myöhemmin ottaneeksi kotkaliiton sihteerinä tuon käsitteen keskeiseksi ohjelmalliseksi ilmaisuksi. Uskon sen olevan kotoisin työväen sivistysliittojen pohjoismaisesta yhteistyöstä. “Skapandet”, luovuus oli tuolloin aikuiskasvatuksessa avainsana ryhmätyön ohella. Taustalla oli Torsten Husénin ryhmädynamiikka ja opintokerhotoiminnan voimakas nousu ruotsalaisessa työväenliikkeessä.

Demokratian juuret ovat siis syvällä työväenliikkeen arvoperinteessä. Työväenliike ei olisi koskaan noussut niin vahvaksi ja maailmaa muuttavaksi voimaksi ellei kansanvaltaa olisi todellakin ymmärretty ihmiselle mahdollisuuden antavana, havahduttavana ja - kuten nykyisin sanotaan - voimaannuttavana ja inspiroivana tekijänä. Kun nyt surkeillaan sosialidemokratian heikon vaalimenestyksen kanssa, niin en usko sen johtuvan ainakaan demokratiasta, vaan pikemminkin siitä että tietoisuus demokratian elähdyttävästä voimasta on muuttuvien rakenteiden painostuksessa vajoamassa uudelleen alitajuiseksii, jäsentymättömäksi ja arkea avaamattomaksi ulottuvuudeksi. Kuitenkin, aina yhä uudelleen ja uudelleen ihmisen on noustava oman historiansa kirjoittajaksi ja toimijaksi - siihen aito demokratia tarjoaa edelleenkin mahdollisuuden. Välillä voi tulla jaksoja jolloin vajotaan yhteiskunnallista tajuttomuutta vastaavaan tilaan, mutta yhtä varmasti nousee voimia jotka herättävät, inspiroivat, vakuuttavat - ja nostavat tämän päivän proletaarin taistelemaan vapautumaan kahleistaan.

Automaattinen ohjaus ja demokratia

Euroopan Unioni perustettiin aikanaan rauhan ja demokratian turvaamiseksi maanosassamme; oli juuri selvitty raskaasta toisesta maailmansodasta, joka oli runnellut Eurooppaa monin tavoin. Talous oli raunioina, poliittinen ja henkinen ilmapiiri samoin. Oli saatu kouriintuntuvaa opetusta siitä miten käy, kun demokratia tuhotaan ja rauhaa järkytetään itsekkäiden pyrkimysten vauhdittamana.

Onko opittu mitään? Ilmassa on yhä enemmän merkkejä siitä, että kaupalliset intressit ja talouden rakenteet ovat automaattisen ohjauksen muodossa yhä selvemmin sivuuttamassa kansanvaltaisen, parlamentaarisen hallinnon ja sitä kautta tehtävän politiikan. Seuraava eimerkki tulee Itävallasta:

Itävallan Attack vaatii EU:n ja USA:n salaisten vapaakauppaneuvottelujen välitöntä keskeyttämistä. Attackin mukaan kysymyksessä on laajapohjainen hyökkäys ympäristönormeja, sosiaalisia oikeuksia ja demokratiaa vastaan. "Neuvottelut ottavat vallan pois parlamenteilta. Nämä joutuvat odottamaan ilman informaatiota ja vaikutusmahdollisuuksia mitä suljettujen ovien takana päätetään. Demokratia muuttuu tällä tavalla farssiksi", kritisoi Alexandra Strickner Itävallan Attackista.
Sinällään harmittoman tuntuinen "sopeutuminen standardeihin" mahdollistaa konserneille mitä parhaimmat mahdollisuudet vapautua kuluttajien, palkansaajien ja ympäristön suojelemisesta. Neuvotteluissa kyseenalaistetaan kuluttajansuojelun, terveysmääräysten, ilmaston- ja eläinsuojelun saavutuksia.
Sopimus vaarantaa tähänastiset ponnistelut - ja ilmeisen riittämättömät - yritykset säädellä pankkeja ja finanssimarkkinoita.Koska ne koetaan kaupan esteinä, voitaisiin ne finanssilobbien toimesta joko estää tai jopa kyseenalaistaa takautuvastikin. Tämä koskisi pääomaliikkeiden valvontaa, finanssisektorin kohtuullista verottamista sekä tehoikkaita rahanpesua estäviä ohjelmia.

Attack varoittaa yrityksille annettavasta valitusoikeudesta - ne ovat osa neuvotteluita. Ne mahdollistavat sen, että konsernit voivat voivat syyttää kansainvälisissä oikeusistuimissa valtioita sellaisista sosiaalisista, terveydellisistä tai ympäristömääräyksistä, jotka vaarantavat odotettuja voittoja. Strickner:"Tällä tavoin sidotaan parlamenttien kädet säätää parempia sosiaali- ja ympäristölakeja." Ruotsalainen energiajätti Vattenfall on jo vaatinut atomivoimasta irtautuvalta Saksalta 3,5, miljardin korvauksia oletettujen voittojen menetyksinä. Amerikkalaiset ja euroopplalaiset yritykset taistelevat parastaikaa Egyptin  vähimmäispalkkajärjestelmän poistamiseksi ja myrkyllisiä päästöjä koskevan lainsäädännön estämiseksi Perussa. Vaarantumassa ovat myös elintarvikeiden turva- ja tunnistemerkinnät, samoin kemiallisten raha-arvojen asettaminen niille,lääketieteelliset standardit ja lääkeaineiden hintarajoitukset, yksityisoikeudellinen suoja internetissä, myös ekologinen maatalous.
Attackin raportti kuvaa perusteellisesti "uutta uljasta transatlanttista kumnppanuutta Seattlesta Brysseliin", joka  konsernien lobbaamisen muodossa muodostaa uhkaavan pyrkimyksen  työ-, terveys ja ympäristönsuojelun standardien mitätöimiseksi niin pitkälle kuin mahdollista.

http://www.attac.at/news/detailansicht/datum/2013/11/13/freihandelsabkommen-eu-usa-attac-fordert-sofortigen-abbruch-der-geheimverhandlungen.html

Talous uhkatekijänä

Työväenliikkeen arvoperusta ja sen keskeinen fenomenologia -  siis se muoto jona asiat meille ilmenevät - ei  ole ensisijaisesti taloudellinen vaan sosiaalipsykologinen kategoria. Elämän materiaalinen perusta - siis talous ja sen myötä syntynyt historia ja kulttuuri - ilmenevät meille tietyssä järjestyksessä, jota tämä arvoperusta pyrkii kääntämään toisenlaiseksi, itseasiassa vastakohdakseen. Kysymys on ihmisen ja autoriteetin välisestä suhteesta.

Tämä asia on taas aiheellista ottaa puheeksi, kun näyttää siltä että työväenliikkeen arvoperusta on jäämässä unohduksiin. Kuvitellaan että työväenliike on tehtävänsä täyttänyt, kun aineellinen hätä on päällisin puolin saatu työnnettyä taka-alalle - poistunuthan sekään ei ole vielä alkuunkaan.

Yhteiskunnan taloudellinen perusta on sellaisenaan lähes tekninen, sosiaaliseen organisaatioon liittyvä rakenne. Sillä ei sellaisenaan ole eettisiä tai moraalisia ominaisuuksia. Raha ei erota hyvää pahasta eikä rosvoa hyväntekijästä. Se ei tarkoita etteikö rahalla olisi vaikutusvaltaa ja voimaa vaihdon välineenä ja arvon mittaajana.

Talousuutisten lukeminen uutisten yhteydessä ja taloudesta käytävä keskustelu ei sinällään paljasta paljoakaan siitä arvopohjasta, jolla keskustelua taloudesta käydään. Vasta kun katsotaan millaisia rakenteita ja sosiaalisia suhteita harjoitettavalla talouspolitiikalla saadaan aikaan, astuu arvottava ulottuvuus mukaan.

Kun omistamisesta, omaisuudesta ja saavutetuista eduista ja asemista halutaan pitää kiinni, ollaankin jo siirtymässä taloudellisesta perusrakenteesta arvottavan ja sosiaalipsykologiaa sisältävän ulottuvuuden puolelle. Keskeinen perussanoma kuuluu: suhteessa omistamiseen ihmiset ovat eriarvoisia ja tulevat sellaisina aina pysymäänkin. "Köyhät ovat meillä aina keskuudessamme, mutta minua teillä ei aina ole" (Matteuksen evankeliumi 26.11) ilmaisee selvästi sen, että talous sellaisenaan ei poista köyhyyttä eikä edes kasvu muuta tätä tilannetta, ellei arvottavaa tekijää ole tilanteeseen vaikuttamassa.

Työväenliikkeen arvoperintö halusi kääntää vaikuttamisen ja hallinnon rakenteet ylösalaisin, päälaelleen. Raha, talous ja valta eivät kuulu muutamille harvoille, jotka ovat onnistuneet nousemaan vaikuttamisen hierarkioiden huipulle. Yksinvaltaisten rakenteiden sijalle halutaan demokratiaa, kansanvaltaa, humanismia.  Jos halutaan rakentaa kaikkia koskevaa hyvinvointivaltiota ja arvokasta elämää, juuri talouden rakenteisiin tarvitaan muutoksia. Rakenteiden takana on kuitenkin omistamiseen ja hamuamiseen perustuva kulttuuri, joka vähät välittää kokonaisuudesta.

Luonteenpiirteenä omistaminen ja hamuaminen on pysyvää sorttia;  omistamisen ja hamuamisen oikeus on kuin kiveenhakattu periaate, jonka yli ei kävellä. Taloudellinen valta sellaisenaan antaa tähän runsain mitoin mahdollisuuksia alkaen palkitsemisesta ja jatkuen aina väkivaltaan ja tuhoamiseen saakka. Olennaista on se yhteiskunnallinen luonteenpiirteistö joka omistamiseen, hamuamiseen ja etuoikeuksista kiinnipitämiseen liittyy.

Euroopan Unionin talous- ja finanssikriisi on yksi ilmaus siitä, että taloudellista vallankäyttöä ei ole osattu pitää uhkatekijänä. Uskottiin liian pitkään, että "raha tulee rahan luo". Valtiot läksivät uhkapeliin mukaan takaamaan yritysten taivaisiin ulottuvia visoita. Yritysvastuut ja yhteiskuntavastuut menivät suloisesti sekaisin. Voitot yksityistettiin veroparatiiseihin ja sellaisiksi luokiteltaviin pankkeihin. Vastuu sosialisoitiin, siis vastuu mielikuvituksen rajoja koettelevista odotusarvoista.

Jos velkakriisi onnistutaan nykykeinoilla voittamaan, sanoma on myös käynyt selväksi: eurooppalaiset kansat ovat valmiita rahoittamaan muutamien etuoikeutettujen finanssiunelmat reaalisella työllä, omasta selkänahastaan ja tyytymään entistä vähempään oman terveytensä, hyvinvointinsa ja tulevaisuutensa kustannuksella. 

Kahenlaista ilimoo...

Sisäsuomalainen ilmaisu ilmoista ei viittaa niinkään säähän kuin erilaisiin mielipideilmastoihin joita missä hyvänsä yhteisössä saattaa esiintyä. Politiikka ei tee tässä suhteessa poikkeusta, ei sosialidemokratiakaan. Tällainen kysymys on kaikkia koskevan hyvinvoinnin saavutettavuus. Eipä taida mennä päivääkään, ettei ainakin kahta keskeistä vaihtoehtoa on tarjolla. Viimeksi perjantain 8.11. 2013 Uutispäivä Demarissa Mikael Jungner esitti lyhyesti ja ytimekkäästi taloudellisen kasvun siksi ainoaksi oikeaksi ratkaisumalliksi. Samassa lehdessä Eeva Lennon raportoi Lontoosta Labourin puheenjohtajan Ed Millbandin epäilystä tässä suhteessa ja vaihtoehtoisista esityksistä Labourin politiikaksi.

Kasvun varaan pohjautuva pyrkimys tasa-arvoon, yhdenvertaisuuteen ja yhteiseen hyvinvointiin ei tietenkään ole mikään uusi asia. Sosialidemokraattien - erityisesti Väinö Leskisen – esiinnostama teollistamisvaatimus ja valtion keskeinen rooli uuden teollisuuden luomisessa 1950-luvun Suiomessa juontavat juurensa tästä samasta lähteestä. Teollistamispolitiikassa onnistuttiin, Fortum, Finnair, Neste ja monet muut valtiojohtoiset yritykset ovat tämän politiikan hedelmiä. Teollisuuden mukana saatiin työpaikkoja, verotuloja ja ennenpitkää 1970-luvuta alkaen tähän pohjautuvaa hyvinvointia. Näiden yritysten yksityistäminen ja kaupallistaminen markkinaliberalismin mallien mukaan ei ole kauheasti onnea, toivoa eikä mielihyvääkään lisännyt.

Kasvulla on myös rajansa, sen tietävät varmasti kaikki poliittista visiota rakentavat. Rajoja asettavat käytössä olevat luonnon resurssit ja ympäristön kestävyys suurten teollisten prosessien käynnistyessä. Maailma on täynnä kansallisia ja paikallisia talvivaaroja – ne kaikki ovat syntyneet toivossa saada aikaan kasvua, työpaikkoja ja hyvinvointia. Oman rajoituksensa – ja tähän viittaa myös Labourin puheenjohtaja Ed Millband - muodostaa globaaleiden markkinoiden ja vapaan, lähes rajoittamatoman kilpailun varaan rakentuva, hengeltään uusliberalistinen talousjärjestelmä. Vaikka tässä yhteydessä hyvinvoinnista puhutaankin, yritys- ja pankkimaailman ehdoilla toimiva talousjärjestelmä on täynnä porsaanreikiä. Yhteisen hyvinvoinnin kannalta on kysymys tehottomasta, seulamaisesta järjestelmästä joka hyvien tarkoitusperien osalta vuotaa enemmän kuin mitä se antaa. Yritysten kasvun varaan rakennettu hyvinvointi on arvoperusteineen vahvasti Kokoomksen, Keskustan ja ymmärtääkseni myös perussuomalaisten ohjelmallinen tavoite. En oikein usko sosialidemokraatisen profiilin menestymiseen tässä seurassa.

Ei kasvua kannata kuitenkaan heittää menemään, onhan kysymys paitsi työpaikoista myös toistaiseksi tyydyttämättömistä tarpeista. Niitä löytyy pilvin pimein tavallisten ihmisten arjesta ja siinä pärjäämisestä. Kysymys ei ole ylellisyystuotteista, vaan tarvittavista palveluista, niiden kohtuuhintaisesta tuottamisesta, saatavuudesta, elämän laadun parantamisesta. Sosialidemokraattien projektina on jo yli vuosisadan ollut kasvun aikaansaaminen yhteisellä sektorilla. Sen kansanvaltainen hallintotapa muodostaa myös jyrkän vastakohdan säälimättömälle ja varkaan logiikalla toimivalle globaalille rakenteelle, joka toimii jo nyt kaukana demokraaattisten prosessien ulottumattomissa.

Yhteinen sektori tarkoittaa voimavarojen kartuttamista, välittömästi hyvinvointia tuottavia palveluja, järkeviä ja tarpeellisia – viime kädessä yhteisesti päätettyjä – työpaikkoja. Olen myös taipuvainen uskomaan että yhteisen säästämisen kautta saatava hyvinvoinnin kasvu poikii reaalitalouteen pohjautuvia mahdollisuuksia myös yrittäjille.

Samaan hengenvetoon tässä on kyllä myös todettava, että sosialidemokratia on osoittautunut omassa leipälajissaan, yhteisen hyvinvoinnin resurssoinnissa ja yhteisen sektorin kasvattamisesa tarpeiden mukaisiin mittoihin aika avuttomaksi ja saamattomaksi. Tarkoitan laajaan hyvinvointia tukevan kansalaismielipiteen perustuvia uusia rahoitusinstrumentteja. Se mikä myös rapauttaa sosialidemokratian luottamusta Euroopan Unioniin, on yhteismarkkinoiden talous- ja finanssipolitiikan yksipuolinen painottuminen yritysten ja pankkimaailman kautta tapahtuvaan elvytykseen.

Siinä Jungner saattaa olla oikeassa puhuessaan yleisellä tasolla kasvun puolesta että peli hyvinvoinnin pelastamiseksi yhteisin sektorin välinein on jo menetetty. Joten lienee parempi ulvoa susien mukana ja koettaa saada edes jotakin aikaan.

Kahenlaista ilimoo – ja varkaan logiikka? ”Jokaisella varkaalla on omat työkalunsa” - tällaista ilmaisua on aika-ajoin viljelty myös järjestöelämässä taustalla aina vaanivan ahneuden anarkian uhatessa demokratian varaan rakennettuja yhteisöjä ja instituutioita.

Irti tulopolitiikasta

Otsikon sanonta palauttaa mieleen 1980-luvun ja Kommunistisen Puolueen vähemmistösiiven senaikaiset lentävät lauseet. Kysymys oli silloinkin  kasvusta ja palkanmuodostuksesta. Oli alettu puhua työyhteisöistä ja niiden kehittämisestä yhteisenä projektina työnantajien ja työntekijöiden kesken. Korostettiin samassa veneessä olemista. Sanottiin myös että uusia työpaikkoja ja palkanmaksuvaraa saadaan kasvun kautta. Taustalla oli Kekkosen lanseeraama kansallinen hätätila työttömyyden kasvun vuoksi.

Mikä siis neuvoksi? Puhuttiin tulopolitiikasta, jonka tuli perustua palkanmaksuvaraan ja yritysten kasvun mahdollistamiseen. Oli alettu puhua myös jakopolitiikasta - ratkaisuja työttömyyden poistamiseksi, työpaikkojen luomiseksi oli saatava nopeammin kuin taloudellisen kasvu ja sen epämääräiseen tulevaisuuteen ulottuva  odottelu tarkoitti. Kasvua sitten tulikin - yli kymmenen vuoden viiveellä. Syntyi työpaikkojakin, mutta 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun työttömistä kasvoi taas kerran elämään pettyneiden ja ennenaikaisesti kuolevien sukupolvi.

Tulopolitiikasta  vaativat siis taistolaiset. Taktiikkana ammattiyhdistysliikkeessä näillä oli ollut aina muutamaa prosenttiyksikköä kovemmat palkankorotusvaatimukset kuin mitä ammattiliittojen yleensä sosialidemokraattinen johto vaati. Tavoiteltiin vallankumouksellista tilannetta, johon palkkaerojen kasvu, työttömyys ja niiden mukana seuraava  taloudellinen kurjistuminen väistämättä johtaisi. Tulopolitiikka merkitsi luokkasopuilua josta ei hyvä seuraisi. Kun lähtee herrojen kanssa marjaan, niin siinä menevät niin marjat kuin ropposetkin - näin sanonta kuului.

Toisenlaistakin irtautumista pelkästä tulopolitiikasta voitiin tietenkin ajatella. Sosialidemokraattien politiikka oli koko sodanjälkeisen ajan lähtenyt paitsi teollistamisesta, myös hyvinvointivaltion perustan laskemisesta ns. julkisella säästämisellä, mikä tarkoitti yhteisten voimavarojen kasvattamista. Oli ajateltavissa että voitaisiin luoda rahastoja eläkerahastojen malliin, joita varoja käytettäisiin kasvussa olevan julkisen sektorin tarpeisiin.

Ruotsissa oli jo 1970-luvulla kehitetty ajatus palkansaajarahastoista, joka toimintamekanismina osoittautui niin vahvaksi että se kaiketi siitä syystä piti lopettaa. Valta yksityisomistukseen perustuvissa yrityksissä olisi suhteellisen nopeaa vauhtia valunut palkansaajarahastojen omistuksen kautta työntekijäpuolelle ja näiden ammattiliitoille. Tällaista "sosialismia" ei Ruotsiin edes johtavat sosialidemokraatit halunneet.  Sosialidemokraatit halusivat verotuksen  kautta vahvistaa kansankotiaan, josta muodostui sitten vahva malli kansanvaltaiselle, pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle.

Hyvinvointivaltio ei perustunut ainoastaan kasvuun, jota vauhditti Ruotsissa vahva maahanmuuttoliike. Suomestakin siirryttiin sadoin tuhansin Ruotsiin töihin ja työtä siellä riitti. Mutta samalla maksettiin veroja ja kasvatettiin nopeaa vauhtia ruotsalaista hyvinvointimallia. Lisääntyvä yhdenvertaisuus - ökad jämlikhet - se oli Olof Palmen ajan yksi suuria tunnuksia poliittisen tahdon ilmauksena. Politiikka oli tahdon asia - politik är att vilja - tämänkin sanonta muistuttaa meitä 1960-80 -lukujen sosialidemokraattien taistelusta ja tahdonvoimasta tasa-arvoisemman yhteiskunnan luomisessa.

Haluan täsä korostaa, että kasvun ja tulopolitiikan rinnalla myös jakopolitiikka ja yhteisen kakun kasvattaminen ovat tärkeitä ja välttämättömiä. Sitä kautta luodaan uusia työpaikkoja ja vastataan niihin polttaviin tarpeisiin joita edelleenkin on ja joihin juuri vahvan  valtiokoneiston oletetaan vastaavan. Tämä tehtävä ei ole karannut minnekään, se on periaatteessa jatkuvasti vaihtoehtona odottamassa. Siksi uusia rahoitusinstrumentteja yhteisen sektorin palvelujen varmistamiseksi tarvitaan tässä - juuri tässä - ajassa.

Pelkkä tulopolitiikka, jota nykyään toteutetaan yritysten ja pankkien ehdoilla ja yhteisen sektorin mahdollisuuksia laiminlyöden, johtaa lisääntyvään eriarvoisuuteen ja riistoon. Tässä suhteessa - konservatiivisen hegemonian ylivoimaisella sanelulla -  Eurooppa ja Suomi sen mukana on ottanut askelia taaksepäin.