Oljenkortta hukkuvalle

Olen blogeissani esittänyt kritiikkiä sosialidemokratian suhteesta arvoperintöönsä aika paljonkin ja pidättyväisestä palautteesta voisi päätellä arveltavan että en osaa muuta kuin kritisoida vallitsevaa tilannetta. Toisaalta on ollut myös niin, että ääni aatteellisesta korvesta ei tahdo ulottua niitten korviin joilla valittuina edustajina on nyt keskeinen aloiteoikeus. Kun seuraavassa esitän vaihtoehtoista lähestymistapaa, teen sen siksi että näköpiirissä aika uhkaavasta tilanteesta huolimatta ei ole varteenotettavia uusia esityksiä yhteiskuntapolitiikan linjauksiksi. Vappupuheetkin näyttävät tässä suhteessa aika tyhjiltä, valtakunnan päälehden puhe-ehdotukset mukaanluettuna.

Uuden vaihtoehdon pitää mielestäni vastata muutamiin tärkeisiin vaatimuksiin. Kysymys on järkevästä työstä, joka vastaa kuluttajien kipeimpiin tarpeisiin. Vähävaraisella työttömällä nuo tarpeet liityvät päivittäiseen toimeentuloon, ikääntyvällä ihmisellä palveluihin, hoitoon, kuntoutumiseen, elämän laatuun. Työelämässä olevan enemmistön keskeinen tarve on mahdollisuus professori Himasen keskeisenä edellyttämään arvokkaaseen elämään. Se tarkoittaa oikeutta tasa-arvoisena osallistua yhteiskunnan rakenteiden kehittämiseen ja mahdollisuutta suunnata omaa elämäntyötään sellaiseen joka edistää omaa hyvinvointia ja yleistä hyvää. 

Tähänastinen vaihtoehto on ollut yritys luoda vahvaa ja lujaa Eurooppaa Unionin lanseeraamien vapauksien kautta. Vapaa kilpailu on nostettu tätä kautta keskeiseksi periaatteeksi, jonka toimintamahdollisuuksia on vapautettu ja tuettu käytännössä rakenteen kaikilla tasoilla. Julkinen sektori on nähty paitsi voimavaroja kuluttavana myös aatteellisesti arveluttavana vaihtoehtona. Siihen on liitetty kaapeissa kolisteleva sosialismin luuranko ja yhteys aikansa eläneiksi koettuihin, Ranskan vallankumouksen parisataa vuotta sitten nostamiin kommunitaarisiin ihanteisiin.

Markkina-arvoihin nojautunut järjestelmä on yksityistä, rajoittamatonta aloitteellisuutta tukiessaan ajanut itsensä niin syvälle taloudelliseen ahdinkoon, että uusi nousu julkisen sektorin vahvistumisen kautta koetaan käytännössä nykytilanteessa mahdottomaksi.

Julkisen sektorin kautta tapahtuvaa elpymistä ja kuntoutumista rajoittavat EU:n tunnetut periaatteet sen kasvun rajaamisessa vuosittain kolmeen prosenttiin ja myös yli 60%:n velkaantumisen teko rangaistavaksi – jota kuitenkaan ei ole todellisuudessa pantu toimeen. Julkisen sektorin kasvun osalta raja taitaa olla hatusta vedetty – ainakaan hyviä perusteluja sen tälle tasolle asettamisesta en ole kuullut. Selvää on että veroilla ja maksuilla julkisen sektorin elvyttäminen ei ole näissäoloissa toimiva vaihtoehto. 

Kuitenkin pohdiskelen uudenlaisen vaihtoehdon laittamista liikkeelle. Se perustuu julkisten palveluiden hyväksyntään, niiden vahvaan työllistämiselementtiin ja siihen että työssäkäyvillä ihmisillä näyttää edelleenkin olevan rahaa, joka suuntautuu mm. pörssisijoittamiseen.

Julkisiin palveluihin sijoittamisen kannattavuus perustuu kunnallishallinnon verotusoikeuteen, jota käytetäänkin pelkän verotuksenkin muodossa yhden viidesosan tasolla verotettavaksi katsotuista tuloista. Tällainen tuloksentekotaso on yritysmaailmassakin varmasti hyvää keskitasoa ellei parempikin. Monet yritykset joutuvat tulemaan toimeen vähemmälläkin. Julkisen talouden toinen piirre on se, että sen tuotteet, elämän laatu ja hyvinvointi syntyvät kotimaassa, paikallisella tasolla eikä niitä noin vain voida siirtää ulkomaille tuotettavaksi. Kolmas tärkeä seikka on rahan pääasiallinen kiertäminen paikallistaloudessa, jossa uusintamiseen tarvitaan oikeastaan vain se osuus joka johtuu ulkomaan tuonnista. Ehkä kaikkein tärkeintä on julkisten palveluiden voimakas, eettisesti korkeatasoinen työllistävä vaikutus. Työn tulos julkisissa palveluissa muuttuu lähes välittömästi elämän laadun paranemiseksi. Yksityisessä tavaratuotannossa tällaisesta tehokkuudesta ei voi olla puhettakaan.

Miksi julkiselle sektorille ei ole luotu samalla tavalla sijoitusinstrumentteja kuin mitä pörssiin on tehty suurten riskienkin kustannuksella ja tuloksena jopa tuhoisia epäonnistumisia ? Miksi yhteiseen hyvinvointiin suuntautuvaa myönteistä asennetta ei osata konvertoida taloudelliseksi käyttövoimaksi? Minun mielestäni poliittista ajattelua vaivaa tässä suggestiivinen sokeus ja suuri ymmärtämättömyys pääoman kiertokulusta hyvinvointia tuottavassa, verotusoikeuteen perustuvassa palveluyhteiskunnassa.

Kun tämä hallituskausi on viety päätökseen ja hallituksen suuret uudistukset kuntarakenteessa sekä sosiaali- ja terveydenhoidossa onvat saaneet eduskunnan hyväksynnän, rintamasuuntaa on muutettava elvytyksen ja kasvun hakemiseen yhteisen sektorin kautta. Suurempien kuntakokonaisuuksien syntyminen palvelee erinomaisesti myös uusilla keinoilla vauhtiin laitettavaa julkisen palvelurankenteen kehittämistä. Tätä varten on luotava uusia rahoitusinstrumentteja pitkän tähtäyksen suurten julkisten hankkeiden rahoittamiseksi. Pitkäaikaiset, mielellään kuntien itsensä lanseeraamat joukkovelkakirjalainat tai kohdistetut kuntabondit olisivat juuri sopivia välineitä kasvun käynnistämiseksi tätä kautta. Liikkeellelähdön voima ja nopeus määräytyvät siitä, onko hukkuvalla jokin muu reaalinen vaihtoehto käytettävissään. Ainakaan vappupuheissa sellaista ei noussut esille mistään suunnasta.

Suomalaisen teollisuuden investoinnit ja uudet innovaatiot voivat toteutua vain, jos kotimaista kulutuskysyntää saadaan voimistettua. Luonnollisin tie on luoda aluksi työpaikkoja sinne missä niitä eniten tarvitaan eli julkiselle palvelusektorille. Pienet ja keskisuuret teollisuusyritykset hyötyvät tästä lähes välittömästi eikä suurtenkaan hankkeiden toteutuminen olisi jatkossa enää niin epävarmalla pohjalla kuin mitä se on tällä hetkellä.

Sosialidemokratian kannalta tässä on kysymys palaamisesta liikkeen arvoperinnöstä kumpuaville lähteille. Uskon myös että myös muiden puolueiden piirissä paikallistasolla löytyy halua tältä pohjalta kasvavaan yhteistoimintaan.

Vappusnookeria

Minulla on ollut tapana kirjoittaa itselleni vappupuhe, vaikka en sitä missään pidäkään. Tehtävä on tänä vuonna aika epäkiitollinen, vaikea ja haastava. Näköaloja sumentavat kamppailu eurokriisin, kasvavan työttömyyden, kuntarakenne- ja soteuudistusten kanssa. Joukkoliikkeen koneisto yskii, toimeentulon näkymät ovat työelämään tulossa olevalle nuoremmalle sukupolvelle pessimismin sävyttämän hämärän peitossa.

Katselen tässä snookeria televisiosta uutisten seurannan lomassa. Mielipidetiedustelut povaavat sosialidemokratialle runsaan 16%:n kannatusta. Olisiko snookerilla ja sosialidemokraattien poliittisstrategisella tilanteella jotain yhteistä?

Snooker on tilanne, jossa pelaajalla ei ole yhtään vaadittua kohdepalloa suoraan pelattavissa. Pitää käyttää pelipöydän laitoja osuman saadakseen, minkä lisäksi valkoinen lyöntipallo on saatava turvalliseen paikkaan josta pelivastustaja ei pääse hyökkäämään ja tekemään pisteitä.

Joskus käy niinkin että pelaaja tekee itselleen vahingossa snookerin eikä pysty jatkamaan peliään ainakaan välittömästi. Riskit menetyksiin kasvavat.

Poliittisen asetelman kannalta sosialidemokratian tilanne muistuttaa snookeria, joltakin osin jopa itse aiheutettua tilannetta. Taustalla on epätyydyttävää ja virheellistä analyysia, arvoperinteen tahallistakin unohtamista ja näistä syistä seuranneita poliittiseen snookertilanteeseen johtaneita ratkaisuja.

Konservatiivien voimapolitiikka yhtyneenä ahnehtivaan uusliberalistiseen ajatteluun on ajanut niin yrittämisen, rahamaailman, yhteiset julkiset rakenteet kuin tavalliset ihmisetkin pitkäkestoiseen umpikujaan. Eurosnookerissa ei ole hyviä eikä varsinkaan helppoja ratkaisuja näköpiirissä.

Työelämässä on pelipallo lähes ratkaisemattoman edessä. Työttömyys on kasvamaan päin. Sosialidemokratian piirissä on panostettu paljon nuorisotakuuseen, joka alkaa yhä selvemmin näyttää enenmmän pedagogiselta kuin takuunomaista turvaa tuottavalta hankkeelta. Myös sosialidemokratia on panostanut kasvuun ja sitä kautta tapahtuvaan työpaikkojen luomiseen. Palkankorotusten väitetään olevan myrkkyä valitun linjan toteutumiselle. Ostovoiman kasvua ei ole luvassa.

Piristysruiskeeksi on valittu poliittisen oikeiston vaatimat verovähennykset ja yhteiskuntavastuun purku. Kasvun kautta työtä ja toimeentuloa vaativa sosialidemokraattinen politiikka  joutuu tässä katsomaan valittua linjaa silmästä silmään. Yrittäjät eivät puhukaan enää yhteiskuntavastuusta, se on korvattu yritysvastuuhehkutuksella. Samalla on kiristetty eritoten välillisiä veroja, jotka rokottavat suhteellisesti eniten kaikkein pienituloisimpia. Verottoman tulon alarajan nostaminen kuntatasolla toki helpottaa vähän vaikka se ei ostovoimaa lisääkään.

Ympäristöarvot ja luontoon liittyvä elämän kunnioittaminen on kokemassa turkistarhauksen ja talvivaarojen kaltaista elinkeinoelämän ja elämänlaadun vastakkainasettelua. Euroopan ainoa alkuperäiskansa saamelaiset kokee arvomaailmansa ja elämäntapansa olevan mitä suurimmassa määrin uhattuna.

Menoleikkurit ovat kovassa käytössä valtionhallinnossa ja julkisella sektorilla ylipäätään. Kehysbudjetissa kasvu on rajattu pitkälle tulevaisuuteen nollaan ja mm. kulttuurimäärärahoja ei lisätä edes hintatason nousua vastaavasti. Supistuksia, ohentamista, työpaikkojen vähentämistä ja muuta kulttuurikurjuutta on odotettavissa niin pitkälle kuin silmä siintää. Hyvinvointivaltion kaupallistaminen, supistaminen ja toissijaistaminen suhteessa yritysmaailmaan on EU:n diktaatin suojelemaa porvarillista hegemoniaa.

Kun osallistamisen ei ole satsattu edes menneinä vähän parempina vuosina, niin tuskinpa sellaista on odotettavissa tästä eteenkään päin. Kansalaisjärjestökentän ja valtiovallan väliin on viime vuosien aikana syntynyt kaappari-instituutioita, joiden alaisuuteen vanhaa järjestökenttää voimalla puserretaan. Juuri nyt on urheilun ja liikunnan kenttä tällaisen ylhäältä rakennetun yhteenpuristamisen kynsissä. Aatteella ei yleisellä tasolla ole juurikaan tämän kanssa mitään tekemistä, kysymys on siitä kuka pitää valtaa urheilu- ja liikuntapolitiikassa ja muissa järjestömaailman ylhäältä rakennetuissa troijalaisissa. Snookertilanteita on sosialidemokratialle täälläkin odotettavissa.

Syitä poliittisen otteen herpaantumiseen on paljon, eivätkä ne kaikki ole pelkästään poliittisten vastustajien syytä. Kun tässä tilanteessa ollaan hallitusvastuussa yhdessä monenkirjavan ja tiukassa paikassa porvarienemmistöisen hallituskokoonpanon kanssa, jää poliittiselle hämmentämiselle runsain mitoin tilaa. Kun tähän lisätään vielä se että politiikalle ja yhteiskunnalliselle asennoitumiselle on onnistuttu luomaan kansalaisten  mielissä eurooppalaisittainkin katsoen harvinaisen kielteinen arvoilmapiiri, niin myös tässä suhteessa ollaan snookeria muistuttavassa tilanteessa. Työn orjat eivät puhalla yhteen hiileen, vaikka nälkä alkaa olla yhä useamman vieraana. Työn vapauttaminen, omaehtoinen elämäntapa on yhä harvemmalle mahdollinen ja kiinni onnenkantamoisesta - jos sellainen kohdalle sattuu.

Snooker on sinänsä mitä kiehtovin peli ja lisäksi siinä jaetaan aika muhkeita rahapalkintojakin. Samoin on tilanne poliittisessa snookerissa – voittajat keräävät potin, häviäjät eivät joudu ainoastaan nuolemaan näppejään, vaan kohtaavat tulevaisuuden entistä epävarmemmassa asemassa.

Kun nyt kuitenkin toukokuun ensimmäistä, työn vapauttamisen maailmanlaajuista juhlaa taas kerran vietetään, on todettava että eivät työväenliikkeen arvot ja ihmisen ikuinen tarve itsensä täyteen toteuttamiseen ole maailmasta minnekään kadonneet. Joogaopettajani toteaa että vaikka ihmisellä on ajatuksia, se ei tarkoita vielä kuitenkaan toteutettua ajattelua. Tänä aikana on haastettava kanssaihmistä pohtimaan entistä syvemmin demokratiaa elämäntapana, sen soveltamista omaan elämään ja harjaantumisen kautta myös ympäröivään maailmaan, oman aikamme yhteiskuntaan. Toisenlainenkin hegemonia voi olla vielä mahdollinen. Koska?

Bertold Brechtin mukaan se voi olla mahdollinen jo tänään!

Järjestötroijalaisia

EHYT, Hyvinvointilomat, VALO ry – mitä järjestöjä nämä ovat? Kysymyksessä on uusi järjestöstruktuuri, rakenne joka on syntynyt perinteisten alan kansalaisjärjestöjen yläpuolelle, resursseja jakavan valtiovallan ja aatteellisten yhteisöjen väliin. Ehkäisevä päihdetyö, sosiaalinen lomatoiminta tai liikunta ja urheilu ovat niitä yhdistäviä aihealueita joiden ympärille nämä sateenvarjo-organisaatiot on muodostettu. Näitä on muitakin, ainakin jossakin määrin yhteiskunnallisen suuntautumisen pohjalta rakennettuja. Niiden puitteissa järjestöjen toiminnan sisältöä ja merkityksiä on arvioitu uudelleen. Aika kovaa pelkistystäkin on tehty – näihin yhteisöihin kuuluvat aatteelliset järjestöt ovat menettäneet oikeutensa suoraan valtionapuun. Resursseja jaetaan uudelleen, vanhojen järjestöjen omista arvoista lähtevät painotukset joutuvat uuden järjestötason puntariin. Järjestön suora yhteys valtiovaltaan on kadonnut tai katoamassa.

Kysymyksessä on suuri murros, jonka sanelijana ovat aikamme pragmaattiset lähtökohdat. Pääsy perustelemaan omaa toimintaa suoraan päättäjille joutuu läpikäymään vielä yhden ylimääräisen järjestötason, jossa aatteellisesta järjestöstä päätöksenteossa on yksi tai kaksi edustajaa. Tässä prosessissa vahvat vahvistuvat ja heikot karsitaan pois. Jopa aatteellisisa tavoitteissa uuteen jäsenyyteen taivutetut joutuvat rajaamaan oman aatteellisen toimintansa niin, että uuden järjestötason arvot ja perustelut tulevat osaksi uutta suuntautumista. Yleisenä perusteena muutokselle on yhteiseksi tunnnustettu mutta yleisyyden leveällä pensselillä maalailtu päämäärä, jonka sisälle sopivat ainakin perinteiset aatteelliset arvopainotukset. Kun arvot määritellään näin laveasti, käytännön ote siirtyy niille, joilla on valtaa ja joilla on kontakti resurssien jakajiin.

Kansalaisjärjestön tekee yhteiskunnan kannalta merkitykselliseksi sen dynaaminen tehtävä kasvatuksessa demokratiaan. Siellä kasvetan yhteisöön, opitaan yhteistoiminnan keskeiset periaatteet, siellä aktivoidutaan niin oman järjestön kuin sen edustajien ajatusten eteenpäinviemiseen. Näiden arvojen pohjalta, ilman ulkopulista painostusta voidaan ottaa myös vastuuta yhteiskunnallisista tehtävistä. Saavutettu kansalaiskunto punnitaan vaaleissa, ei aatteellisen yhteisön yläpuolella olevassa, ylhäältäpäin luodussa arvorakenteessa.

Ainakaan pohjoismaista en tunne vastaavanlaista kehitystä, jossa ylhäältäpäin luodaan valtiovallan ja kansalaisjärjestöjen väliin uusi rakenne, joka resursseja hallinnoidessaan ehdollistaa järjestöjen itsenäisen aatteen ja käytännön toiminnan. Vastaavanlaista ilmiötä edustaa mielestäni entinen DDR:N (Deutsche Demokratische Republik) , jossa muodollisesti itsenäisten aatteellisten puolueiden piti kuitenkin hyväksyä Sosialistisen Yhtenäisyyspuolueen (SED) keskeiset arvot mm. siten että omien aatteellisin tunnuksin ei ollut asiaa valtiolliseen vaikuttamiseen. Harva taitaa muistaa että DDR:ssä toimi myös sosialidemokraattinen puolue tällaisessa vallalle alistetussa rakenteessa. Suomessa syntyvän rakenteen lähtökohdat eivät ole samat, vaan oikeastaan päinvastaiset. Uusien yhteisöjen toimintaa ehdollistetaan markkinoille ja kilpailulle, joilla luodaan uusia niiden ehdoilla pärjääviä vaikuttajia ja idoleja. Demokraattista sentralismia uudessa asussa?

Kun aatteelliset suuntaukset ja jopa vastakkainasettelut eivät keskeisten arvojen osalta ole täällä vanhalla mantereellakaan minnekään hävinneet, näyttäytyvät uudet yhteisöt myös valtaa ja hegemoniaa pitävien arvoihin taivuttavina järjestötroijalaisina. Mukaan mennään yleisen ja yhteisen hyvän toivossa ja vähäistenkin taloudellisten resurssien menettämisen pelossa. Uusien rakenteiden todellinen luonne paljastuu vasta sitten, kun uusi järjestöhevonen on otettu käyttöön.

Euroopassa puhutaan paljon ns. eivaltiollisista kansalaisjärjestöistä eli ”NGO:s” rakenteesta, joka tulee lyhenteenä englanninkielisestä ilmaisusta ”Nongovernemental Organisations”. Ne ovat syntyneet alhaaltapäin, eheiden aatteellisten arvojen ympärille. Niillä on ollut paljon merkitystä integriteetin, autenttisuuden, elämän rikastuttamisen ja vastuullisen, ennustettavan toiminnan mahdollistajina.

Kun katselee näiden uusien järjestöjen syntyhistoriaa, niin joutuu kyseenalaistamaan niiden merkityksen vapaina kansalaisjärjestöinä, vaikka yhdistysrekisteri ne näyttää hyväksyvänkin. Olen kuullut että esimerkiksi tämän vuoden alusta aloittanut liikuntaa ja urheilua edustava VALO ry edellyttää, että ainakin puolet sen tavoitteista ja toiminnasta tulee pohjautua VALO ry:n asettamiin arvoihin ja tavoitteisiin.

Vapaa ja omaehtoinen kansalaistoiminta näyttää joutuvan näinä aikoina uuteen kurimukseen, jossa rakenteiden mukana tuhoutuvat myös moniarvoisen yhteiskunnan keskeiset ihanteet. Tietääkseni mm. Työväern urheiluliitto joutuu toukokuubn alussa järjestettävässä liittokokouksessaan ottamaan kantaa tähän "VALO-ilm iöön". 

Kun katselen esimerkiksi Työväen Retkeilyliittoa yhden maailman vanhimman ympäristöinternationaalin ainoana suomalaisena jäsenjärjestönä, ei voi olla tuntematta vakavaa huolestumista järjestön menestymisestä näissä uusissa rakenteissa. Yhteiskunnan tuella on suuri käytännön merkitys niille jotka sitä saavat. Kysymys on keskeisen hallinnon ja toimiston ylläpitämisestä, toimistotekniikasta, representaatiosta, yhteisön arvojen välittäåmisestä ja arvostuksesta ylipäätään. Omassa keskuudessamme merkitykselliseksi koettu kilpailusta vapaa, ympäristöä ja energiaa säästävä, kulutussuuntautumiseltaan maltillinen liikunta, matkailu, lomailu ja sen rakenteiden ylläpitämien saattavat jäädä menossa olevan suuntauksen jalkoihin. Kysyn itseltäni ja muilta: onko aatteella ja arvoilla, omaehtoisuudella ja itsenäisellä vastuunotolla vielä merkitystä uutta suuntaa hakevassa suomalaisessa yhteiskunnassa?  

Varis vaakkuu varvikosta...

Yhteisöverojen lasku ja yrittäjäomistajien osinkoihin liittyvät verovapaudet muodostavat sen paketin, jolla kaivattua kasvua yritetään nyt siis saada liikkelle. Asialla ei ole ollut ainoastaan poliittinen oikeisto, myös sosialidemokratia on vuosikausia pitänyt olennaisen tärkeänä juuri työllisyyden toteuttamista kasvun - siis yritysten kasvun - kautta. Tämä lähestymistapa ei ole sosialidemokratialle mikään itsestäänselvyys, koska tässä joudutaan katseleman asioita kahdenkin perusristiriidan yli. Työn ja pääoman välisessä ristiriidassa ollaan siis tukemassa pääoman, sen resurssien ja investointinäköalojen toteutumista. Toinen näistä ristiriidoista kulkee hallinnoltaan suljetun yksityisen aloitteellisuuden ja tässä suhteessa avoimen julkisen sektorin, hyvinvointivaltion välillä.

Kun kasvun kautta saavutettavan työllisyyden kelkkaan on hypätty, niin siinä on sitten myös pysyteltävä. Kysymys kuuluu, käyttävätkö yrittäjät ja elinkeinoelämä helpotusten kautta syntyvää liikkumatilaa Suomessa tehtäviin investointeihin? Olin jo kirjoittamassa ”kotimaassa tehtäviin investointeihin”, mutta Suomihan ei ole globaaleilla markkinoilla toimiville yrityksille mikään arvopohjainen kotimaa, kansainvälisistä osakesijoittajista puhumattakaan. Voimavarat sijoitetaan sinne missä niille nähdään eniten kasvumahdollisuuksia. Tässä suhteessa verohelpotukset ja osinkojen kautta tarjottavat stimulanssit lepäävät toiveajattelun hennon logiikan varassa.

Investointeja tehdään kaiketi sinne missä kulutuskysyntää on nähtävissä. Kaupan piiristä tulleiden tietojen mukaan kulutuskysyntä on ollut viime aikoina laskemaan päin. Kansalaisille on lankeamassa monenlaisia maksuja ja velvoitteita, jotka vähentävät mahdollisuuksia ostovoiman kasvattamiseen. Se tavallisin reaktio vaikeutuvina aikoina on yhä kotitalouden realismiin perustuva pidättäytyminen ylimääräisestä kulutuksesta.

Kun palkankorotuksia ei ole tiedossa ja neuvotteluhalukkuudeltakin on tipahtanut pohja pois, on sekä kansalaisten että yrittäjien varauduttava tiukempiin aikoihin. Miksi tehdä uusia investointeja kun kuluttajien ostovoima on vähenemässä? Yrittäjät eivät näy puhuvan yhteiskuntavastuusta, vaan tämän termin sijalle kaupataan yhä useammin yritysvastuuta.

Ei ole mukavaa olla taas pahanilman lintuna ja kraakkua täältä tavallisen kansalaisen varvikosta ikävä ennustus: pelimerkkien laittaminen yritysten investointien kautta tapahtuvaan kasvuun on itse asiassa näiden houkuttelemista epävarmoihin investointeihin. Kysymys ei ole näiden investointien laadusta – valmistettavat tuotteet saattavat olla hyviäkin. Kun ostovoimaa ei ole, niin investointien tuotot on haettavat muualta kuin Suomesta jo senkin vuoksi että markkinamme ovat jo kooltaan suhteellisen pienet. Ulkomaille tapahtuvat sijoitukset saattavat tuottaa hyvinkin, mutta myös työpaikat syntyvät sinne missä investoidaan – pääsääntöisesti.

Kun blogikirjoittajalta edellytetään paitsi kritiikkiä myös vaihtoehtojen esittämistä, totean vain että pelimerkkejä sekä meillä että koko EU:n alueella pitäisi käyttää yhteisen sektorin vahvistamiseen. Siellä olisi nopeasti luotavissa ei ainoastaan uusia työpaikkoja, vaan voitaisiin avata kokonaisia hyvinvointisektoreita ja kasvu alkaisi luonnollista tietä julkisten peruspalveluiden parantumisena, paikallisen yritystoiminnan ja palveluiden piristymisenä. Kuitenkin sekä Maastrichtin sopimuksen asettama 3 prosentin vuosittainen kasvuraja julkiselle sektorille että hallituksen kaavailemat pidemmän aikajakson raamit rajoituksineen ja supistuksineen tökkäävät pallon jalkaan tällaiselle  ajattelulle.

Uudet valtuutetut kunnissa saavat tottua ajatukseen että muuta ei ole tehtävissä kuin supistuksia entiseen koko edessä olevan valtuustokauden aikana. Puritaanisen konservatiivisen ajattelutavan oppiminen on kova koulu yhteistä, uudistushakuista visiota tavoittelevalle kunnanvaltuutetulle, olipa hän missä poliittisessa ryhmässä hyvänsä. Rahattomana ja resurssien puutteessa valuvat hyvätkin hankkeet maanrakoon.

Nyt on hypätty samaan bussiin yritysmaailman logiikan kanssa ja sen hegemonian mukaan on elettävä. Elikeinoelämän pääomapuoli on saanut tavoittelemansa. Ammattiyhdistysliike joutuu jo syksyllä kuulemaan, miten globaalin kilpailun alaspäin vievä kierre kohden mustaa aukkoa toteutuu ellei palkkavaatimuksista tingitä...

Jos tässä kuvaamani logiikka olisi toiminut 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa, suomalaista hyvinvointimallia ei olisi syntynyt ollenkaan.

SDP:ssä nettikeskustellaan

Kävimme juuri tänään 4.4. 2013 mielenkiintoisen nettikeskustelun sosialidemokraattien uudesta kuntastrategiasta, alustajina kansanedustajatAntti Lindtman ja Maarit Feldt Ranta. Tietääkseni kaikilla SDP:n jäsenillä joilla on internetyhteys on mahdollisuus osallistua näihin keskusteluihin. Uskon että hyvät, arvottavat kysymykset ja niihin annettavat vastaukset nostavat liikettä yhä korkeamman sosiaalisen tietoisuuden tasolle.

Tämän päivän keskusteluun tein muutamia etukäteen mietittyjä kysymyksiä, joihin tuli myös vastinetta ja vastauksia sekä alustajilta että keskustelukumppaneilta. Kysymykseni olivat seuraavat:

1) SDP:n kuntastrategiasta: miksi keskeisenä perusteena kunnallisten palvelujen ensisijaisuudelle on käytetty vain taloudellisia perusteita, eikä kunnallishallinnon avoimuutta ja kansanvaltaista rakennetta? Eikö juuri demokratian puute ja yritysten läpinäkymättömyys ole keskeisin eurooppalainen syy kilpailutalouden kritiikkiin SDP:ssä?

2) SDP:n Forssan Puoluekokous vuonna 1903 totesi kunnallisohjelmassaan: "Ei kunnallisia töitä välikäsille". Missä suhteessa nämä yksityiset välikädet ovat muuttuneet houkuttelevimmiksi mm. niin että kannattavimmat kunnalliset toiminnot - kuten energialaitokset ja satamat - voitaisiin yhtiöittää?

3) Hallituksen puolivälitarkastus antoi huomattavan verohuojennuksen kaikkien entisten lisäksi elinkeinoelämälle edellisen hallituksen KELA-maksun poiston lisäksi. Lisäksi yrityksiä tukevat Tekes ja Finvera saivat muhkeat potit ja entistä itsenäisemmän aseman yritysten tukemiseen tästä eteenpäin? Uskotteko yritysvetoiseen elvytykseen? Mikä on tulossa olevan kuntarakenteen rooli ja sen kehittymismahdollisuudet? Mistä tulee luottamusta lisäävää ostovoimaa? Tukeeko joku eurooppalainen tai muu kansainvälinen malli tällaisen toiminnan tuloksellisuutta?

4) Julkinen sektori joutuu jatkamaan ankaraa säästökuuria hallituksen kehysbudjetoinnin mukaan myös tulevina vuosina: kulttuuri- ja kansalaistoiminnan määrärahat jäävät ilman indeksikorotusta eikä niitä muutenkaan lisätä; nuorisotakuun satsaukset ovat noin 1/10 elinkeinoelämän suoraan tai välillisesti saamista tuista. Asuntoprojektiin saatiin sen verran että muutama halpa kerrostalo saadaan Kruunukiinteistöjen kautta toteutettua. Onko sosialidemokratia ja vasemmisto kokonaisuudessaan riittävän resurssitietoinen hallituspolitiikassa?

5) Onko sosialidemokraattien heiveröisen median tehtävä puolustaa hallituspolitiikkaa vai arvioida sen onnistumista avoimesti arvolähtökohdista? Mikä on kansanedustajan rooli tässä suhteessa? Pidetäänkö avointa arviointia SDP:ssä huolestuttavana ja taka-alalle painettavana häiriköintinä?

Entä mitä olivat vastaukset?  Alustajat vastailivat kysymyksiin ja muut osanottajat kommentoivat niitä. Kysymys oli puolueen sisäisestä keskustelusta ja näihin parin viikon välein toistuviin keskusteluihin voivat osallistua jäsenmaksunsa maksaneet ja yhteystietonsa antaneet SDP:n jäsenet!

Romahduksen vaara

Euroopan tulevaisuus on kaiketi ollut mielessä jo niillä toisen maailmansodan jälkeisillä vaikuttajilla, jotka initioivat uutta, rauhaan ja demokratiaan perustuvaa maanosaa sodan rauniokasojen keskellä. Kansojen välinen viha oli syytä painaa pragmaattisesti ulos toiminnan ytimestä, oli aika ryhtyä rakentamaan harmoonisempaa ja tasapainoisempaa Eurooppaa. Kun tulevaisuudesta puhutaan, sodan ja tuhon mahdollisuus, samoin kuin äärimmäisyyksiin saakka ulottuvat loukkaukset ihmisarvoa ja kansalaisten yhdenvertaisuutta vastaan on syytä pitää mielessä. Ne ovat toisiaan ruokkivia uhkia ja päästessään täyteen berserkkimäiseen raivoon ihmisluontoon kuuluvaa pahuutta on lähes mahdotonta rauhanomaisin keinoin pysäyttää.

Eurooppaa on siis rakennettava yhteisen hyvinvoinnin aikaansaamiseksi; demokratian asettama vaatimus hyvinvoinnille on hallinnon ja toimeenpanorakenteiden avoimuus. Vallassa olevien on oltava tietoisia vastuustaan kansanvaltaisesti valituille elimille ja vallankäyttönsä määräaikaisuudesta. Pitää muistaa että kilpailu on ahneiden sotaa, koskipa se sitten yksilön toimintaa tai kansojen keskinäisiä suhteita. Euroopan Unionin omaksumat suuret vapaudet ovat lähtökohtaisesti alisteisia demokratian ja rauhan periaatteille. Se tarkoittaa, että jos ihmisoikeudet ja olemassaolo joutuvat uhatuiksi, vapauksien tulkinnassa on haettava uusia, kestävämpiä ratkaisumalleja.

Kun tämän päivän Eurooppa lähtee tavoittelemaan yhteisöllisyyteen perustuvaa hyvinvointia, on viime vuosikymmenien aikana käynyt kuten huonosti onnistuneessa ampumahiihdossa. Paukut eivät ole osuneet ja on päässyt syntymään miljardien eurojen ja minuuttien sijasta vuosien takamatka ennenkuin on edes päästään neutraalille lähtöviivalle. Katolinen perhekeskeinen hyvinvointiajattelu ei ole synnyttänyt pohjoismaisen ajattelutavan mukaista visiota kansalaisten hyvinvointia ylläpitävistä palveluista ja yritysten toimintaa tukevasta infrastruktuurista. Yhteinen hyvinvointi ei ole mahdollista ilman yhteistä vastuunottoa. Eurooppalaisten vapauksien tulkinta on puolestaan johtanut yhteisen sektorin vähättelyyn ja alasajoon. Edellytyksiä on luotu yrittämisen vapaudelle, sen rahoitukselle ja tuelle. On tultu rajalle, jossa eurooppalaiset perusarvot, rauha ja demokratia ovat ilmiselvästi uhattuina.

Yhden blogikirjoituksen puitteissa voi vain viitata vapaan ja rajoittamattoman yritystoiminnan aiheuttamiin ylilyönteihin keinottelutalouden, oman voiton tavoittelun, epäterveen kilpailun ja aidon yhteisen intressin aliarvioimisen tiellä. Pohjoismainen, kansanvaltainen ja kaiken lisäksi hyvinvointia generoiva malli ei ole nousut sille kuuluvaan asemaan eurooppalaisessa politiikassa. Tehtyjen taloudellisten virheiden seurauksena kestää vuosikymmeniä ja menetetään kokonaisia sukupolvia ennenkuin ollaan edes lähtöviivalla jossa ryhdytään kokoamaan ja kasvattamaan yhteisiä voimavaroja. Paradoksaalista on, että yhteisten voimavarojen kokoaminen ei näytä kuuluvan hengeltään konservatiivisen Euroopan agendaan. Kansanvallan edusmiehet katselevat aidanraosta ulkopuolelta kuinka resursseja julkisista palveluista vähennetään ja kuinka globaalit kilpailijat tekevät voittoja vaivin kootuilla yhteisillä varoilla.

Poliittisesti kansallismieliset liikkeet ovat jo nyt nousseet eri puolilla maanosaa ja alkuperäisiä Euroopan yhteisön arvoja uhkaaviksi voimiksi. Olisiko palattava takaisin kansallisesti sulkeutuneeseen Impivaaraan ja lopetettava yhteisen, koko maanosaa kattavan rakenteelliseen hyvinvoinnin tavoittelu? Tämä on se hinta jonka Eurooppa joutuu maksamaan konservatiivisille arvoille - ja markkinaliberalismille sen yhtenä osana – vuosikymmeniä ohjatusta politiikasta. Sen ainoa moraalinen – samoin kuin kansallismielisten ja populististen liikkeidenkin - oikeutus perustuu vaaleissa saavutettuun menestykseen. Tässä suhteessa vastuu palautuu kansalaisten yhteiskunnalliseen tietoisuuteen ja yhteiskunnalliseen osaamiseen. Valinnat eivät ole vahvistaneet yhteistä turvallisuutta, mielenosoitukset käyvät yhä uhkaavimmiksi. Kun tuli on irti yhtaikaa monessa eri paikassa, on tulimyrskyn vaara koko ajan olemassa. Ovatko korjausliikkeet näillä poliittisilla voimasuhteilla ylipäätään mahdollisia?

Euroopan poliittisten johtajien valtaenemmistön katsantotapa on suhteessa uudistumiseen edelleen entisen, jo nyt suureen katastrofiin johtaneen muutoksen osalta ennallaan. Toisenlaisiakin ajatuksia ja ehdotuksia on esitetty, mutta esityslistalle - puhumattakaan toimenpiteisiin ryhtymisestä- ne eivät ole yltäneet. Maltillisten Euroopan tulevaisuutta kuvaavien sanakäänteiden takana on yritys pitää ehdottomasti ja peräänantamattomasti kiinni aiemmin valitusta linjasta. Mutta kun mun myrsky tulee, niin maltillisuus katoaa ensimmäisen rysähdyksen myötä ja samalla katoavat myös rauha ja demokratian rippeetkin.

Shakissa voi tehdä ehkä muutaman, väärän ja huonosti perustellun siirron - ja saattaa siitä huolimatta hyvällä onnella voittaa pelin. Ennen pitkää virheet kasautuvat kuitenkin niin suuriksi että häviötä ei voida enää välttää.

En ole iloinen todetessani vertauksen shakkipeliin sopivan myös  seuraavan Euroopan tulevaisuutta koskevaan todennäköisyyteen: romahdus on varteenotettava eurooppalainen tulevaisuudenkuva.

Lehteä kääntämässä?

Hallituksen riihet ja puolivälineuvottelut ajautuivat työntekijäpuolen kannalta joksenkin ristiriitaisiin tunnelmiin.Puolivälineuvottelujen tulosta kai voidaan pitää nykyoloissa kutakuinkin siedettävänä – ainakin siinä mielessä että sen pohjalta ei taideta vielä barrikadeille nousta. Tunnelmaa kuitenkin synkistää hallituksen paketin syntymistä edeltäneet työmarkkinaneuvottelut ja niiden ajautuminen avoimeen ja pysyvältä näyttävään ristiriitaan.

Tämä tarkoittaa SAK:ssa järjestöllisesti sitä, että konsensuksen ja kasvun politiikkaa hillitysti ja eleettömästi edustanut Lauri Lyly sai loppua lähenevän ammattiuyhdistysuransa päätteeksi työnantajapuolelta turpiinsa. SAK:n työ- ja elinkeinojohtaja Matti Tukiainen, työllisyyttä ja kestävää kasvun toimintaa johtava eturivin toimija sai oikein pääministerin suusta kuulla puhuvansa puppua, mitä tulee EK:n johtajan Häkämiehen ja hallituksen kokoomusjohdon suhteisiin ja strategisiin neuvotteluasemiin tässä hektisessä tilanteessa. 

Voi olla, että kronologisesti katsottuna johtaja Tukiainen olikin vailla tarkkaa tietoa kavereiden yhteisistä kaavailuista. Kun kuitenkin mustetaan että vielä kolme kuukautta sitten Häkämies toimi keskeisissä ministeritehtävissä, niin ei voitane välttää ajatusta, että nyt toteutettiin yhhdessä luotua strategiaa yritysten tukien ja veronalennusten osalta. Kun näiden herrojen sanotaan toimivan muutenkin aika yksituumaisesti, voi syntyneiden linjausten katsoa perustuvan selkäydintasolla toimivaan yhteiseeen vakaumukseen. Sen eteenpäinviemisessä ei ilmeisesti tarvitse joka toinen tunti varmistella linjaa ja luottamusta. 

Kansainvälisesä käytännössä tällaisen tiedonsiirron eettinen raja taitaa kulkea kahden vuoden tietämissä. Työnantajapuoli ei siis tarvinnut keskitettyä sopimusta tavoitteidensa läpiviemiseen, kun tavoitetila oli muutenkin tiedossa. MOT.

Tällainen lopputulema jättää syviä haavoja sekä konsensuksen että kasvun kautta rakennetavan yhteisen hyvinvoinnin strategiaan. Tilannetta ammattiyhdistysliikkeen kannalta vaikeuttaa vielä se, että molemmat luokkapohjaiset työväenpuolueet, sosialidemokraatit ja Vasemmistoliitto ovat hallituksessa ja muodollisesti hyväksymässä syntynytttä ratkaisua.

Liittokohtaisten palkkaratkaisuijen tie on kansainvälistyneessä maailmassa suunnattoman vaikea. Työnantaja käyttää neuvottelumateriaalinaan usein konsernipohjaista vertailutietoa eikä uhkailu tuotannon lopettamisella tai siirtämisellä halpalandiaan kokonaan sopimuksettomaan tilaan taida olla tuulesta temmattua, vaan liberaaliin markkinatalouteen perustuva tavoitetila.

Muutenkinyhteisten rakenneratkaisujen aikaansaaminen kymmenillä pelikentillä samaan aikaan on verrattavissa pirstoutuneen posliiniastiaston palasten yhteensovittamiseen.

Kun palkkaa ei tule lisää ja ylätasolla jaetaan optioita ja muutakin rahanarvoista tunnustusta, työntekijäpuolen on lähes mahdotonta koota ajatuksiaan kasvavan katkeruuden ja näköalattomuuden keskellä yhteen. Ammattiliittorakenteen ylätasoltakaan ei tule luottamusta lisäävää viestiä – neuvottelujen tie on kuljettu loppuun. Lähtökohta ei ole todellakaan hyvä toivorikkaalle ja kansallista konsensusta rakentavalle vappupuheelle!

Täytynee taas palata vuoteen 1907 ja silloin perustetun ammatillisen keskusjärjestön tunnuslauseeseen: ”Kootkaamme vähäiset voimamme yhteen”. Tällä kertaa se koskee yhteisiä lähiajan tavoitteita vaikeamman kautta toteutettavissa tulevissa sopimusneuvotteluissa. Mitä ne ovat toimeetulon kannalta keskeisten palkkojen, työajan, myötämääräämisen, luottamusmiesten oikeuksien ja myös paljon puhutun koulutusvapaan osalta – se jää nähtäväksi. Teeikö oltaisi taas kääntämässä historian lehteä?