Velka ja budjetti

 Valtionvarainministeriö on ministerinsä Annika Saarikon johdolla julkaissut budjettiesityksensä vuodelle 2022 hallituksen budjettiriihen neuvotteluja varten. Tämän aamun TV1:n ykkösaamussa opetusministeri Li Andrsson kommentoi kysyttäessä budjettiesitystä ja piti sitä yllätyksettömänä. Kaikki olennainen on päätetty alustavasti jo kevään 2021 budjettiriihessä.  Silloin oli vaikeaa, mutta nyt näyttää tilanne hallituksen silmissä helpommalta. 

Kuitenkin velanotto puhuttaa. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on "Uutissuomalaisessa" ilmaissut huolensa velanotosta, joka määrällisesti on kuitenkin huomattavasti pienempää kuin suurena koronavuotena 2020. Samoilla linjoilla on vuonna 2019 aloittanut budjettipäällikkö Sami Ylä-Outinen, joka pitää velanttoa mahdottomana yhtälönä, vaikka virkamiehenä ei asetukaan vastustamaan vuoden 2022 ehdotettuja budjettiratkaisuja.

Velanotoa on kommentoinut puheenvuorossaan myös Taloussanomien palkittu toimittaja Jan Hurri. "Tuollaiset velkaluvut ovat kenen tahansa kuolevaisen mittapuulla hirmuisia, ja siksi valtion velakaantumista voi olla parempi säikkyä ja paheksua kuin mukisematta hyväksyä."

Jan Hurri on tainnut perehtyä moderniin Monetaariseen Teoriaan tasavaltamme presidenttiä paremmin. Siksi hän nostaakin kommenttipuheenvuorossaan esille pari seikkaa, joista ei valtavirtaisessa talouspolitiikassa liiemmin puhuta. 

Toinen niistä piirteistä on se, että raha syntyy valtiolle todellakin tyhjästä, ohjelmallisia velkasitoumuksia tekemällä. Kysymyksessä ei ole etukäteen säästetty raha, jota velanottoa kauhistelevat talouspolitiikassaan tavoittelevat. 

Kaiken lisäksi on todettava että velkaa on huomattavasti enemmän kuin mitä budjetin ja budjettikehyksen periaatteissa annetaan ymmärtää. Sen enemää EU kuin valtiovaltakaan eivät näy noudattavan kaksinkertaisen kirjanpidon keskeistä periaatetta, jonka mukaan budjetti on fiskaalisella tavalla ilmaistu toimintasuunnitelma ja tilikertomus fiskaalinen kertomus kaikesta toteutetusta toiminnasta. Järjestötoiminnassa ja myös yritystoiminnassa  tällaista kirjanpitoa pidetäisiin lainvastaisena ja tuomittavana.

EKP on ostanut Suomenkin valtion velkakirjoja, määräaikaisia oblikaatioita vuosien 2014-2021 välisenä aikana jo yli 60 mrd:n euron edestä. Virallisesti velkakirja on lunastettava takaisin kun määraika, "maturiteetti" koittaa. Siihen perustuu mm. takavuosina osakesäästämistä yleisempi yksityinen velkakirjojen ostaminen. Sille maksettiin nelisen prosenttia korkoa ja se teki velkakirjojen lunastamisen kannattavaksi - jos aikaisempien vuosien laukkaavaa inflaatiota ei oteta huomioon. Tätä velkakirjapottia ei lasketa Suomen valtion kokonaisvelkaan, vaikka siitä todellisuudessa on kysynmys. EKP on sterilisoinut nämä velkakirjat eli jäädyttänyt ne taseisiinsa. EKP ei vaadi niistä korkoa eikä - ainakaan toistaiseksi - niiden takaisinlunastamista. EKP;n Pääjohtaja Christine Lagard on jo vihjannut, että jossakin vaiheessa tulevaisuudessa ne saatavina vähitellen lopetetaan eli poistetaan EKP:n neuvoston päätöksellä taseista. 

Määrällinen elvytys sellaisenaan jo osoitata, että EKP:llä on suhteessa rahaan, sen määrään ja saatavuuteen paljon sekä vastuuta että valtaa. Modernia Monetaarista Teoriaa (MMT) seuraavat tietävät että keskuspankki voi hallita sekä korkoja että inflaatiotavoitetta ja että se ei voi missään olosuhteissa ajautua suoritustilaan ja että se voi kaikissa olosuhteissa vastata veloistaan.  Keskuspankki on suhteessa politiikkaan ja Euroopan Unioniin muodollisesti täysin itsenäinen (art. 130) Valtavirtaista ideologiaa virallisesti seuraileva EKP on määrällisen elvytyksen ja Euroopan Komission tuki- ja velkapaketin myötä astunut huomattavan asekeleen endogeenisen makrotalouden suuntaan.

Myöskään Euroopan Komission "Next Generation" tuki ja velkapaketin velkaosuus ei siis näy meidän velkasuhteessamme, vaan sitä toteutetaan nykyisen budjetin ulkopuolella  Euroopan Komission ja muiden EU:n jäsenmaiden hyväksynnän jälkeen. Tästä on maininta vuoden 2022 budjetin esittelykirjoituksessa. Määrä on velkakirjavastuisiin nähden pieni - pari-kolme miljardia - mutta siihen sovelletaan ainakin muodollisesti valtion velkavastuuta. Tämä laina on maksettava Komissiolle takaisin vuodesta 2028 alkaen  vuoteen 2058 mennessä ei kolmenkymmenen vuoden aikana. Makrotaloudessa parin viime vuoden aikana tapahtuneet suuret muutokset - itseasiassa takinkäännökset - antavat aiheen olettaa, että tiukan paikan tullen myös EKP on Euroopan Komission finanssipolitiikan keskeinen  turvatekijä jokseenkin ailahtelevan ja vanhakantaisen poliittisen päätöksentekojärjestelmän rinnalla. Vanhakantaiseksi sen tekee se, että yhdenkin jäsenvaltion kielteinen suhtautuminen voi kaataa päätöstentekoon vaadittavan konsensuksen.

Jan Hurrin artikkeli antaa ymmärtää että EKP:n taseisiinsa ottamat velkakirjarahat ovat Suomen oman keskuspankin taseissa ja että valtio hyötyy niistä valtavasti. Suomen Pankki on hallinnollisesti osa Euroopan keskuspankkia eikä siten ole Suomen valtiovallan alaisuudessa ja Suomen hallinnassa toimiva pankki kuin rajoitetussa määrin. Suomen Pankin on noudatettava EKP:n rahapolitiikkaa eikä konsolidoidun peruskirjan hyväksynyt taho saa esittää millään hallintonsa tasolla muunlaista kritiikkiä kuin hyväksytyn eettisen koodin puitteissa tapahtuvaa. 

Jan Hurri antaa kolumnissaan myös ymmärtää että valtio hyötyy suuresti määrällisestä elvytyksestä. Se on kuitenkin vastoin Euroopan Unionin konsolidoidun perussopimuksen (Art. 125) säädöksiä. Jan Hurri kertoo että euromaita tuetaan määrällisellä elvytyksellä siitä huolimatta. Pääasiassa tuen tulee mennä yrityksille pankkien ja mm. Business Finlandin kautta. Mistä Business Finland saa rahoituksensa? Ainakin tämä Team Finlandiin kuuluva toimija antaa auliisti tietoa Euroopan Unionin ja keskuspankin puitteissa löydettävistä rahoitusmahdollisuuksista. Sen toiminta on kaiketi ymmärrettävä EKP:n määrällisen elvytyksen välittäjänä. Määrällistä elvytystä annetaan ennenkaikkea uusiin innovaatioihin ja uusiin yrityssuunnitelmiin. Kun investointeja ei ilmeisesti pysyvän ostovoiman puuttesta johtuen tule, määrällisen elvytyksen eurot jäävät helposti taseisiin ja erilaiseen keinotteluun. 

Nämä väitteet ovat tietenkin kovia, mutta toisaalta sen enempää Suomen Pankki kuin muutkaan määrällisen elvytyksen parissa askaroivat eivät ole paljastaneet tämän valtavan eurovirran logistiikkaa eli sitä miten sitä käytetään ja miten se vaikuttaa. Valtio hyötyy tästä eurovirrrasta välillisesti osakeomistusten, verotuksen ja ilmeisesti myös valtion omin varoin toteutetun yritystukien korvaamisen kautta. 

Euroopan Unionin ja Valuuttaunionin jäsenenä Suomi ei voi saada nykyoloissa suoria tukia omin päätöksin tuteutettuun infran ja palvelujen kehittämiseen muutoin kuin ottamalla velkaa. Kun sekä korot että inflaatio näyttävät pysyvän pieniä poikkeuksia lukuunottamatta alhaisella tasolla edelleen pitkään, velanotto on paitsi kannattavaa, samalla myös ainoa todellinen mahdollisuus käynnistää hyvinvointivaltion edellyttämiä suuria investointihankkeita. 

Tässä valtio vastaa demokraattisen päätöksentekokoneiston ilmaisemiin tarpeisiin. Yksityisen sektorin investoinnit saattavat suuntautua mihin tahansa voittoa tuottavaan hankkeeseen. Ilmasto- ja ympäristöpainotukset tarkoittaisivat tässä yhteydessä sitä, että vain yhteisön itsensä keskeiseksi toteamat hankkeet toteutetaan ja mielivaltaiset, mielikuvitukseen ja intohimoihin suuntautuvat hankkeet joutavat jäädä sivuun.

Lyhyesti: uutta rahaa luodaan modernissa taloudessa tyhjästä eli uusiin kohteisiin suuntautuvilla projekteilla ja niiden velkasitoumuksilla. Velan välttäminen ja etukäteissäästäminen perustuvat pidättäytymiseen uusista hankkeista, vaikka ne olisivat jopa ihmiskunnan eloonjäämisen kannalta välttämättömiä - kuten nyt uuden sukupolven energiahankkeiden koetaan olevan. 

Jossakin asiassa kannattaa kuitenkin luottaa Euroopan yhteiseen keskuspankkiin ja sen massiiviseen kokonaisosaamiseen. Tämä luottaminen tarkoittaa tänä päivänä ja makrotalouden uusissa olosuhteissa sitä, että aikaan liittyvät suuret hankkeet on pantava liikkeelle ja se on tehtävä nimenomaan velkarahalla eikä jäätävä odottamaan, että jossakin maailman tulevaisudessa olisi säästetty niin paljon rahaa että muutoksia voitaisiin tehdä. 

Sellaista aikaa ei minun mielestäni ole näkyvissä.

15.8. 2021

Hannes Niemi

Oletteko ihan vakavissanne sitä mieltä, että setelirahoitusta voidaan jatkaa ikuisesti ja jatkuva valtiontalouden alijäämä on ihan ok

Hannes Niemi Kyllä keskuspankkirahoituksessa ja finanssipoliittisessa rahoittamisessakin on rajansa. Kun kaikki olennaiset ja hyväksyttävät resurssuit - ennenkaikkea työvoima - ovat kokonaan käytössä, silloin tulee raja vastaan. Työttömyys idelogisesti väärän ja harkitsemattoman politiikan merkkinä on aiheuttanut suunnatonta kärsimystä jo vuosikymmeniä. Siihen linjaan ei kannata palata - enää koskaan. Toisen rajan määrällisessä elvytyksessä yritysten suuntaan muodostaa laaja massaostovoiman puute. Keskuspankkirahoitus ei muutu investoinneiksi, koska ostovoima on yritystoiminnan tärkeä resurssi. Tietoinen pidättäytyminen kulutuksesta (eläinproteiini, lomalentäminen tai jostakin muusta kulutusaddiktiosta luopuminen ilmasto- ja ympäristösyistä) ovat olennaisia resurssirajoja nekin.

Hyvä kirjoitus myös Petri Partaselta ja erinomainen linkitys belgialaisen taloustieteilijän Paul De Grauwen talousnäkemyksiä käsitelleesen HS:n artikkeliin. Pitäisin erittäin tärkeänä sitä, että EKP voisi jakaa määrällistä elvytystä myös jäsenvaltioille. Käyttämättömät resurssit, ennenkaikkea koko työvoima saataisiin siten käyttöön ja julkiset investointi- ja palveluratkaisut vauhtiin. Euroopan Unionin pahin valuvika, demokraattisen valtion ja julkisen vallan taloudellisten toimien rajoittaminen 1990-luvun ideologisin perustein on taakse jääneen ajan politiikan jatkamista. Moderni rahateoria ja sen mukainen kansanvaltaista hyvinvointivaltiota vahvistava finanssipolitiikka olisi se oikea, konstailematon vastaus ajan vaatimuksiin. Se tarjoaisi myös yrityspohjaiselle toiminnalle ylivoimaisesti dynaamisemman vaihtoehdon kuin pelkkä rahan tyrkyttäminen yrityksille toiveena uudet kulutusinnovaatiot. Yritysmaailmalta odottaisin makrotalouden revisiota, 'uudelleennäkemistä' (re vision). Sen omaksuminen mahdollistaisi myös Kokoomukselle paluun maltillisuuden toteuttamiseen poliittisena ohjenuorana.

Opintokerho - menneisyyttä vai tulevaisuutta?

 Sakari Kiuru, jo 1960-luvun alkupuolelta tuntemani persoona,  ikävuosiltaankin 'varttuneeksi demarinuoreksi' sopiva tuttava ja ystävä  soitti. Hän oli kesäkuun alussa lenkiltä tultuaan lyyhistynyt kotiovelleen, mutta sai siitä vähän selvittyään apua naapurin oveen kolkuttamalla - omaa kotiovea hän ei yltänyt aukaisemaan. Ambulanssi kiidätti hänet Malmin sairaalaan ja sieltä edelleen jatkotutkimuksiin ja hoitoon Meilahden sairaalaan. Koko kesäkausi on mennyt sairaalassa, mutta hän on nyt kuntoutunut niin että päässee pian hoitokotiin Helsingissä. Sakari täyttää ensi keväänä jo 96 vuotta ja ikätoverit - myös hänen samanikäisten  'opintokerhoonsa' kuuluneet, ovat jo poistuneet joukostamme - Ele Aleniusta lukuunottamatta. Naapurini ja hyvä ystäväni Veikko Varjus kuului tähän silloin tällöin kokoontuneeseen, maailmanmenoa ihmetelleeseen ja tutkailleeseen ryhmään, mutta hänkin on poistunut joukosta, korkeassa iässä hänkin.

Tapasin Sakari Kiurun ensimmäisiä kertoja jo 1960-luvun alussa hänen toimiessaan Pohjolan Opiston ensimmäisenä rehtorina. Minä olin  Sosialidemokraattisen Nuorten Keskusliiton piirihjaaja Lapin Läänissä. Norbottenin Työväen Sivistysliitto ABF järjesti seminaarin Pohjolan Opistolla ja naapuriyhteyksien merkeissä minutkin kutsuttiin mukaan. Norrbottenissa ABF:n ja työväenjärjestöjen suhteet olivat kiinteät. Myös nuorisotoiminta nojasi vahvasti opintokerhotoimintaan, jota valtio tuki ABF:n kautta. Opintokerhotoiminta ryhmäkasvatuksen muotona nojasi puolestaan Torsten Husénin  ryhmätoimintateoriaan ja sen merkitykseen sivistystyössä. 

Aivan 1960-luvun alkuun saakka nuorisotoiminta oli koko sodan jälkeisen ajan noudatellut partioliikkeen esimerkkiä, jossa toki pyrittiin hyödyntämäänm Rafael Helangon poikasakeista peräisin olevaa luonnollista yhteenhakeutumista mutta joka muodoltaan edelleen perustui aika hierarkiseen suoritusmerkkijärjestelmään, partiopuvussa kannettaviin näkyviin symboleihin ja läheiseen yhteistyöhön kirkon kanssa ja kaiketi myös tietynlaiseen uskonnolliseen tunnustuksellisuuteen. Partioliike ei ollut ainoa lähes sotilaalliseen hierarkiaan rakentanut nuorisojärjestö. Myös Nuoret Kotkat sosialidemokraatttisella puolella omaksui partiota lähellä olevan 'vartio'-ryhmätoiminnan omaksi toimintamuodokseen. Pohjoismaiset vaikutteet johtivat kuitenkin kasvatuksellisen lähestymistavan uudistumiseen ja muotoutumiseen Husénin ryhmädynamiikan pohjalta.

Ruotsalaisen opintokerhotoiminnan luonne  ei ollut pelkästään kognitiivinen, tietoa kasaava järjestelmä, vaan siihen liittyi vahva ajatus kasvamisesta demokratiaan ja vastuunotton.  Yhteistoiminnassa opitaan yhteisyyttä ja tasa-arvoisen yhteistoiminnan taitoja. Näiden karttuessa syntyy aktiivisuutta ja mielenkiintoa yhteiseen, kiinteitä muotoja sisältävään toimintaan. Näin kasvetaan mukaan monipuoliseen järjestötoimintaan, yhteiskunnan tuntemukseen ja vihdoin vastuunottoon sekä järjestöllisistä ja yhteiskunnallisista tehtävistä. Prosessia voisi kuvata affektiiviseksi, elämykselliseksi, pohjimmiltaan koko elämään ja elämäntapaan vaikuttavaksi.

Uskon ruotsalaisen esimerkin vaikuttaneen vahvasti siihen, että Sakari Kiurusta tuli paitsi tiedottaja ja jopa YLE:n pääjohtaja, myös vahva kansansivistysmiehes ja Työväen Sivistysliikkeeseen niin keskeisesti kuuluneen opintokerhotoiminnan kannattaja ja toteuttaja myös käytännössä. Aivan viime vuosiin saakka hän veti  opintokerhoa Herttoniemessä Siilitien kerhohuoneessa. Tarkoituksena oli pitää hengissä tätä ryhmässä tapahtuvaan keskusteluun, moninaiseen mielipiteenvaihtoon ja maailmankuvan avartamiseen tähtäävää toimintamuotoa.

Sakari Kiurun henkilökohtaisen tilanteen lisäksi keskustelimme - tietenkin - myös järjestötoiminnan ja median tilasta. Järjestöt ovat kuihtuneet ja nyt sitten korona-pandemia on pysäyttänyt kokoontumisen miltei kokonaan. Miten käy demokratian oloissa, joissa yhteyttä kanssaihmisiin ei ole kuin sosiaalisen median kautta? Niin hyvää kuin keskustelu ja mielipiteenvaihto siellä saattaa ollakin, se ei täytä yhteistoiminnalle ja demokratiaan kasvamiselle - vastuunotosta puhumattakaan - asetettavia vaatimuksia. Sakari palautti taas mieleeni opintokerhotoiminnan idean ja merkityksen. Tietääkseni opintokerhotoiminnalla on Ruotsissa edelleen avainrooli järjestötoiminnassa.

Omasta puolestani olen lähestynyt tätä kysymystä vähän toisesta näkökulmasta ollessani huolestunut osallistumisen vähenemisestä kansalaisjärejstöissä. Pohjautuen Husénin ryhmätoimintapedagokiikkaan pelkään minäkin, että osaavia vastuunkantajia ja aktiiveja toimijoita löytyy yhteiskunnassamme tällä menolla entistä vähemmän. Osata vetää kokousta, vaikkapa opintokerhoa, taloyhtiön hallitusta tai sääntömääräistä kokousta, kunnallista lautakuntaa tai valtuustoryhmää - missä tällaisia nykyään kasvaa? Useimmiten reaktio vastuuta tarjottaessa on paniikkireaktio ja pako yksityisyyteen. Kun yhteisiä ryhmiä ei ole, myös keskustelutaidot rämettyvät ja vihapuhe ja mobbaaminen nousevat sisäisiksi esteiksi hedelmälliselle, opitulle yhdessäololle. Sakari Kiurun lanseeraama  "Mielikuvademokratia" saa yhä enemmän sijaa. Kansalaiset ovat yhä havoittuvampia melko yksiulotteiseksi muuttuneen median käsittelyssä. Vastapainoa ja vastavoimaa tälle jokseenkin surulliselle piirteelle tarvittaisiin, jos aiomme säilyttää moniarvoisen pohjoismaisen elämäntavan ja hyvinvointivaltion. 

Joissakin blogikirjoituksissani olen kirjoittanut osallistamisen välttämättömyydestä ja suuresta, osallistamisen valtatien rakentamisesta tulevaisuudessa. Uskon Sakari Kiurun hakevan opintokerhotoiminnasta juuri tällaista pienryhmiin perustuvaa perussolua yhteisyyden, yhteistoiminnan, aktivoitumisen ja vastuunoton kasvattamiseksi elämysrikkaassa ympäristössä. 

Olen myös hakenut osallistavasta toiminnasta mahdollisuuksia toisen sivistystien rakentamiseen ja muodollisia pätevyyksiä tuottavan kumulatiivisen cv:n (curriculum vitae) kokoamiseen. Näkisin sen yhtenä tärkeänä työväen sivistystyön tulevana tehtävänä. Jostakin syystä tämä ulottuvuus jäi siitä kirjoittaneen Jussi Pikkusaaren mielestä sivuraiteelle ja unhoon työväen sivistystyössä. Puhuimme Sakarin kanssa toisen sivistystien ja muodollisen koulutuksen, siis akateemisten oppiarvojen välisestä suhteesta ja vuorovaikutuksesta. Minulle jäi vaikutelma, että Sakari Kiuru pitää myös toisen sivistystien kohdalla tärkeänä 'luunkovaa testiä' siitä että osallistavassa toiminnassa opittu on sekä sisäistetty että opittu soveltamaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen.

Jatkuvan kasvun, elinikäisen oppimisen ja pienryhmässä tapahtuvan elämyksellisen toiminnan ja oppimisen korostaminen ja avaaminen osallistamisen valtaväyläksi on edelleen yksi niistä keskeneräisistä tehtävistä, joka odottaa elävöittämistään ja toteuttamistaan.

Taistelupilvi

 Rauha ja demokratia - niihin pyrkiminen ja niiden edistäminen on Euroopan Unionin perusarvoja. Tämä ei kuitenkaan estä asevarustelua ja uusien asejärjestelmien kehittämistä Euroopan Unionin arvojen puolustamisessa. Unioni on kuitenkin sillä tavoin rakennettu, että yksimielisyyden saavuttaminen kilpailutaloudessa esimerkiksi asevarustelun kehittämisestä on mitä hankalin ja vaikeimmin saavutettava yhteistoiminnan taso. Yksimielisyys päätöksenteossa muodostuu helposti ylipääsemättömäksi esteeksi. Asevarustelussa on kysymys korkeaa teknistä - ta tietoteknistä - tasoa vaativista ratkaisuista, joiden rakentamisessa jäsenmaat kilpailevat keskenään ja tarkasti vartioivat saavutuksiaan ja reviireitään.

Kun on etsitty ulospääsyä monista pattitilanteista yhteistoimintapyrkimuksissä, mm. taloustieteilijä Thomas Piketty on kiinnittänyt huomiota Saksan ja Ranskan keskinäiseen sopimukseen yhteisiin tavoitteisiin pyrkimisessä. Thomas Piketty pitää 'samanmielisten yhteistyötä' eräänä mahdollisuutena kiertää yksimielisyysvaatimusta. Näyttäisi siltä että nyt on asevarustelun alueella syntymässä yksi tällainen yhteistyörintama.

Der Spiegelin kesäkuun numerossa 23 kerrotaan Saksan, Ranskan ja Espanjan päässeen yksimielisyyteen eurooppalaisen Eurofighter Typhoon monitoimihävittäjän korvaamisesta uudella, ranskalais-espanjalais-saksalaiseen yhteistyöhön perustuvalla , yhteisesti suunnitellulla hävittäjällä. Saksalais-ranskalaisen ministerineuvoston sopimusta ovat kesän 2021 alussa esitelleet liittokansleri Angela Merkel ja Ranskan presidentti Emmanuel Macron (etänä). Merkelin mukaan kysymys ei ollut mistään yksinkertaisesta asiasta, vaan  monimutkaisesta molempien maiden asevarusteollisuutta tulevina vuosina hallitsevasta  kokonaisuudesta. 

Tavoitteena ei ole ainoastaan saksalaisen asevarustelun tuottaman Eurofighterin korvaamisesta, vaan yrityksestä vastata puolustusteollisuuden alalla yhä monimutkaisermmaksi ja vaativammaksi käyvistä haasteista sotilaallisen uhan alueella. Tulevaisuuden taisteluhävittäjä on tämän yli 100 miljardin hintaluokassa pyörivän hankkeen keskeisimpiä osia, mutta mukaan tulee myös sotilaalliseen käyttöön tarkoitetujen lentävien laitteiden kuten automaattisten drohnien kehittäminen. Kaiken tämän taustalle rakennetaan yhteinen sotilaallisiin tarkoituksiin varattu suljettu tietotekniikkakokonaisuus. Der Spiegel puhuukin tässä yhteydessä 'järjestelmien järjestelmästä, "taistelupilvestä", valtavasta, puolustustarkoituksiin suunnatusta asevarustelukokonaisuudesta. 

Toisen maailmansodan veriviholliset rakentavat siis nyt yhteistyön ja keskinäisen kilpailun merkeissä uutta taistelujärjestelmää, jonka alkukehittelyssä on myös Espanja ollut mukana. Der Spiegel kertoo saksalaisen puolen tulleen jo kehittelyvaiheessa vedetyksi 'kölin alta' siinä mielessä, että perusta jatkokehittelylle ja mallikoneelle ei ole saksalainen MTU-lentomoottorivalmistajan tuottama Eurofighter, vaan ranskalaisen Safran-ryhmän lentokonemoottoreihin - ja tekniikkaan perustuvan Rafale. Näin siitäkin huolimatta, että saksalaiset pitävät Eurofighteriä voimakkaampana ja suorituskykyisempänä.

Hanke on kallis ja vielä varsin yleisellä tasolla. Suunnitelman tulisi olla käytössä vuonna 2040. Kun tekninen kehitys on huimaa ja aikajänne näinkin pitkä, artikkelissa kysytään niiden innovaatioiden perään, joihin uuden taistelujärjestelmän tulisi rakentua. Hyväksytty alustava suunnitelma kertoo tästä toistaiseksi varsin vähän.

Miten tämä kaikki sitten kustannetaan kovan kilpailun maailmassa? Ilmastokriisin aikana ei ole helppoa myydä tällaista hanketta poliittisessa monipuoluejärjestelmässä. Vaikka hanke ei olisikaan täysin ylivoimainen lähes 200 miljoonaa asukasta kattavalle eurooppalaiselle yhteistyökokonaisuudelle, on kysyttävä myös hankkeen rahoituksen perään. Samoin on kysyttävä, millä tavalla tämä hanke ulottuu muihin, mahdolliseen samanmielisten yhteistyöhankkeeseen osallistuviin maihin?

Oikeastaan hakematta tulee mieleen Euroopan Unionissa EKP:n viimeisten seitsemän vuoden aikana toteuttama määrällinen elvytys ja huima, yli 4000 miljardia käsittävä ja pääosin valuuttaunionin jäsenvaltioiden velkakirjojen osto-ohjelmana toteutettu likviditeetin lisääminen ja uusiin innovaatioihin kannustaminen. Sitä toteutetaan edelleen EKP:n asianomaisen ohjelman puitteissa eikä sillä tavalla syntyvää muodollista velkaa sisällytetä kansalliseen velkataakkaan vaikka niin tosiasiassa pitäisi menetellä. Velkakirjat ovat ja pysyvät ainakin toistaiseksi EKP:n taseissa jäädytettyinä. Kukaan ei ole liiemmin  kysellyt myöskään tämän valtavan euromäärän perään, kuinka se on käytetty ja mitä sillä on saatu aikaan.

Ei vaadi kovin paljon mielikuvitusta kun havaitsee, että EKP:n määrällistä elvytystä voitaisiin suunnata nykyisillä ehdoilla myös asevarusteluun ja Espanjan, Ranskan ja Saksan "samanmielisten" uuden taistelupilven kustannusten kattamiseen. Sisältäähän se  välttämättä ylivoimaiseksi tarkoitettuja uusia - myös tulevia - innovaatioita. Uutta suuntausta tukee myöskin se, että määrällinen elvytys, joka näkyy väistämättä valuvan mieluummin taseisiin ja pörssikeinotteluun kuin uusiin investointeihin ja välittömän yhteisen hyvinvoinnin  aikaansaamiseen, saisi tällaisesta hankkeesta korkealla arvostustasolla ja poliittisella tuella hyväksytyn hankkeen. Korostan tässä sitä, että tällaista näköalaa ei Spiegelin kirjoituksessa esitellä, kysymys on vain tämän kirjoittajan pohdinnoista.

Euroopan Unionissa näyttävät haukkojen hankkeet etenevän nopeammin kuin kyyhkysten. Sosiaalinen ulottuvuus on mitä suurimmassa määrin kesken. Naapuriyhteistyötä ei rakenneta luottamuksen ja keskinäisen avunannon varaan, vaan suhteita koetellaan sanktioilla ja rangaistuksilla. Taistelupilven aikajänne on niin pitkä, että monta estettä - jopa ideologinen politiikan muutos - voi tulla väliin. Euroopan Unionin haukat eivät   ole haudanneet sotakirveitään. Läntistä arvoyhteisöä aiotaan ilmeisesti puolustaa niin kauan kuin kaksi kiveä on vielä päällekkäin. 

Paikallisjunalla Eurooppaan

 Sosialidemokraattisen Puolueen pitkäaikainen puheenjohtaja ja Suomen pääministeri Kalevi Sorsa siirtyi 1990-luvun alun murrosvaiheessa poliittiseen takariviin ja ryhtyi kirjoittamaan. Ensimmäinen tässä poliittisen aktiivikauden jälkeisessä sarjassa oli hänen kirjansa "Paikallisjunalla Eurooppaan" (Kustannusosakeyhtiö Otava 1991).  Jo seuraavana vuonna eli 1992 hän kirjoitti toisen kirjan nimeltään "Uusi itsenäisyys".Sorsa toimi vuosina 1972-87 yhteensä neljän hallituksen pääministerinä, SDP:n puoluesihteerinä 1969-75 ja puheenjohtajana vuosina 1975-1987 ja kansanedustajanakin yhteensä 20 vuotta ajalla 1970-1990. Nyt, kolmenkymmenen vuoden jälkeen on mielenkiintoista tarkastella, mitä Sorsa kirjoituksissaan ajatteli Suomesta, Euroopasta, itsenäisyydestä, taloudesta ja kansainvälisestä yhteistyöstä. Onko maailma mennyt Kalevi Sorsan ennakoimaan ja visioimaan suuntaan?

!980-luvun loppu ja 1990-luvun alku elettiin suurta yhteiskunnallista murrosvaihetta. Neuvostoliiton ja sen johtaman "sosialistisen" leirin hajoaminen tarkoitti vuosikymmenien - koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan - valta-asemien ja vastakkainasettelun murtumista. Kapitalismi näytti ottavan yksiselitteisen yliotteen ideologisten leirien välisessä kilpailussa. Kuinka Suomen ja sosialidemokratian tuli suhtautua tapahtumassa olevaan suureen muutokseen?

Sorsalla oli Ranskassa vuosina 1959-65 vietettyjen vuosien jälkeen erinomainen näköalapaikka kansainväliseen politiikkaan ja erityisesti Neuvostoliiton aseman vahvistumiseen YK:n alaisissa järjestöissä, myös UNESCOssa. Jo näinä vuosina hänen onnistui ilmeisesti luoda luottamukselliset suhteet Neuvostoliiton lähettiläisiin ja toimijoihin UNESCOn piirissä. Suomen idänpolitiikan painottuminen Urho Kekkosen jo vuonna 1956 alkaneella presidenttikaudella ystävällisten ja luottamuksellisten suhteiden rakentamiseen Neuvostoliiton suuntaan tuki myös Kalevi Sorsan yhteyksien rakentamista tässä YK:n alajärjestössä. Erityisesti hän arvosti V.I. Leninin asemaa ja merkitystä Suomen itsenäistymisessä.

Kalevi Sorsalle Suomen suhde itäiseen naapuriin oli tärkeä paitsi rauha säilymisen, myös talouden ja kulttuurivaihdon kannalta. Hänestä näytti täysin selvältä, että luottamukselliset ja yhteistyöhakuiset suhteet  oli säilytettävä ja niitä vahvistettava myös Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Poliittisesti Neuvostoliiton hajoaminen merkitsi Sorsalle myös Kommunistisen Puolueen ideologisen vallan ja sosialismikäsityksen murtumista. Useissa eri yhteyksissä hän näki myös Suomen kommunistien irtautuvan proletariaatin diktatuurin ja kommunistisen puolueen pysyvän johtavan roolin doktriinista. Erityisesti hän arvosti SKP:n:n puheenjohtajan Aarne Saarisen realistista analyysia tapahtumassa olevasta muutoksesta, vaikka tämä ei koskaan luopunutkaan poliittisesta taustastaan.

Tätä taustaa vasten on aika ymmärettävää, että Kalevi Sorsa näki Helsingissä 1975 järjestetyn Euroopan Turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin  yhtenä kaikkein merkittävimmistä rauhan säilymiseen ja ylläpitämiseen vaikuttavana eurooppalaisena ja mailmanlaajuisena tapahtumana ja toimintarakenteena. Hän piti mahdollisena eurooppalaisen tuevallisuuden perustumista yhä lisääntyvään luottamukselliseen yhteistyöhön Neuvostoliiton hajoamisesta seuranneiden uusien, poliittisesti ja taloudellisesti heikossa asemassa olevien valtioiden kanssa. Hän myös varoittaa sellaisesta politiikasta, jonka seurauksena jaloilleen nouseva Venäjä voisi tuntea itsensä uhatuksi. Sorsa tunsi hyvin Venäjän synnyn ja yli tuhatvuotisen historian. Sen bysanttilainen ja ortodoksinen perinne ja yhteiskunnallisten laitosten rakentuminen jo Iivana Julman ajoilta  muodostavat venäläisen isänmaallisuuden ja kulttuurin vahvan perinteen.

Tähän väliin on todettava, että sekä Euroopan Unionin että Suomen ulkopolitiikka on ajautunut täysin päinvastaiseen suuntaan kuin mitä Kalevi Sorsa ihanteena havitteli. Euroopan Unioni ja NATO eivät ole pysyneet nahoissaan laajentumishalussaan ja muodostavat edelleen uhan Venäjän itsenäisyydelle ja eheydelle. Luottamukselliset toimet ovat vaihtuneet rankaisuihinn ja sanktioihin. Venäjä puolestaan on vastannut sotilaallisella voimallaan ja Krimin valloituksella ilmeisen läntisen hajoittamisuhan edessä.

Neuvostoliiton hajoaminen vahvisti entisestään tuon ajan Euroopan Yhteisön taloudellista ja yhteiskunnallista merkitystä.Kalevi Sorsa näki kehityksen vievän nopeasti ja voimakkaasti eurooppalaisen integraation suuntaan. Hän ei pitänyt myöskään federatiivista kehitystä demokratian ja parlamentarismin kannalta hyljeksittävänä visiona. Jäsenvaltiot joutuivat hänen mukaansa väistämättä luovuttamaan valtaansa vahvistuvalle yhteisölle yhteisten pelisääntöjen luomisen merkeissä. Demokratia ja taloudellinen vahvistuminen merkitsivät sekä eurooppalaisen keskusvallan että subsidiariteettiperiaatteen mukaisen läheisyyden merkitsevän aloitteellisuuden siirtymistä alueelliselle tasolle. Marxinsa hyvin tuntenut Sorsa ei pitänyt kansallisvaltion heikkenemistä pelättävänä piirteenä. Pikemminkin hän useissa kohdin kirjoissaan pelkää vanhoillisuuden, "impivaaralaisuuden" muodostuvan sekä välttämättömän kansainvälistymisen että myös eurooppalaisen yhteistyön esteeksi.

Kun hyvinvointivaltiosta muodostuu 'uusi normaali' jonka olemassaoloa pidetään niin itsestään selvänä, ettei sen ylläpitämiseen kannata voimaa tai osallistumista suunnata, oli yksi suuri kysymysmerkki Kalevi Sorsan visoissa. Hän jättää tämän pelottavan uhan kuitenkin lukijan ratkaistavaksi.  

Kalevi Sorsa tunsi jo vuonna 1991 Maastrichtin sopimuksen valtion voimistumista heikentävät ja odotettavissa olevat velka- ja budjettirajoitteet. Hän näki markkinavetoisen Euroopan taloudellisena realiteettina ja tuki aikanaan vahvasti myös vapaakaupan lisääntymistä. Hän katsoi että vapaakauppa poistaisi tullimuureja ja yritystoiminnan luontaista pyrkimystä pyrkiä rajoittamaan kilpailua omalla toimialallaan. Hänen kokemuksensa mukaan osuustoiminta oli jo onnistunut hillitsemään rajoittamatonta voitontavoittelua ja lisääntyvän vapaakaupan tuli jatkaa tätä monopolisoitumisen vastaista kehitystä.

Mielestäni tässä on yksi Kalevi Sorsan merkittävimpiä havaintoja. Hänen mukaansa markkinatalous ei pyri edistämään vapaata kilpailua, vaan päinvastoin, se pyrkii kaikin keinoin sitä rajoittamaan ja  kilpailemaan määrävän aseman saavuttamiseksi omalla toimialallaan ja jos mahdollista, pyrkimään jopa monopoliasemaan. Kun katselemme tämän päivän tilannetta Euroopan Unionin solmimissa ja parhaillaan neuvottelemissa vapakauppasopimuksissa, huomio kiinnittyy markkinan yritykseen luoda ulkoparlamentaarisia erityistuomioistuimia kansainvälisten suuryritysten aseman suojaamiseksi mm. valtion omana toimintana toteutettavaa investointi- ja palvelutoimintaa vastaan. Kysymys on tässäkin yrityksestä suojautua riskeiltä ja - tässä tapauksessa - voittoa tavoittelemattomalta kilpailulta.

Kalevi Sorsa ymmärsi markkinatalouden suuren merkityksen, mutta teki selkeästi eroa anglosaksisen ja germaanisen kapitalismin välillä.  Hän piti amerikkalaistyylistä kapitalismia yksilökeskeisenä, sosiaalisesti välinpitämättömänä ja vain omistajilleen voittoa takovana huonona kapitalismina. Sen sijaan hän korosti germaanisen "sosiaalisen markkinatalouden" suurta eroa tässä suhteessa. Sosiaalinen  markkinatalous on yhteisöhakuista, sosiaalista vastuuta korostavaa, jonka varaan voidaan rakentaa myös yhteiskunnallisesti merkittävää vastuunottoa. Omana kommenttina toteaisin tässä yhteydessä, että ainakin meillä markkina on saanut selvästi anglosaksisia piirteitä germaanisen ja luonteeltaan sosiaalisemman markkinan kustannuksella. Euroopan Unionissa markkina on systemaattisesti pyrkinyt irtautumaan sosiaalisesta vastuunotosta ja mm. työmarkkinayhteistyöstä ammattiyhdistysliikkeen kanssa.

Ei Kalevi Sorsakaan pitänyt ammatiyhdistysliikettä minään "herranterttuna", joka saa pelkästään hyvää aikaan. Neljän hallituksen pääministerinä hän oli joutunut moneen kertaan näkemään myös ammattiliittojen neuvottelijoiden ylisuuret yleiskorotusvaatimukset ja kyvyttömyyden oman kenttänsä ja asemansa pelossa uskaltaa pyrkiä kestäviin kompromisseihin. Etenkin 1990-luvun alun vaikeat vuodet ja jopa Kalevi Sorsan yritys toimia sopimusneuvottelijana juuri yhtäkkiä toteutetun devalvaation  kynnyksellä näyttää jättäneen syviä arpia uskoon ammattiyhdistysliikkeen kykyyn kokonaisuuden kannalta tärkeisiin kompromisseihin. Kuitenkin hän piti selviönä sitä, että myös tulevaisuudessa työmarkkinain on perustuttava yhteisesti järjestettyyn neuvottelutoimintaan, jossa voi kuitenkin olla alakohtaisia ja paikallisia painotuksia. Työmarkkinayhteistyöllä oli luotu sitä välttämätöntä vakautta jota kova kilpailu esimerkiksi menestymisessä vientiteollisuuden parissa välttämättä vaatii. Keskitetystä neuvottelujärjestelmästä luopumista hän piti vahingollisena   ja  jopa pelottavana tulevaisuudenkuvana. Minun päätelmäni: tämän dilemman edessä olemme juuri nyt ja alkavan syksyn ja talven vanhojen sopimuskausien päättyessä.

Hän näki eurooppalaisen kehityksen vievän vahvasti kasvavan luottamuksen ja taloudellisen yhteistyön suuntaan. Kirjoituksessaan "Uusi itsenäisyys" kirjassaan hän kaavailee esimerkiksi uuden talousyhteistyön  ja monipuolisen kulttuurivaihdon varaan rakentuvaa "Karjalan talousaluetta", jota johtaa San Marinon pikkuvaltion tapaan kaksi "kuningasta". Tässä tapauksessa ne olisivat viipurilainen suomalainen ja Pietarin venäläinen johtajapari, jotka konsensuspäätöksillä johtaisiva takapajulaksi jääneen Karjalan uuteen nousuun. Vain molempien hyväksymät uudistusehdotukset toteutettaisiin. Sodissa menetetyn Petsamon ja Sallan alueet hän jättäisi Venäjän hoidettavaksi. Yhteistä "pohjoisen ulottuvuuden" visiota ei hänen näistä kirjoistaan löydy.

Kansainvälisen talousjättien kilpailun Kalevi Sorsa tunnistaa myös, mutta omalla ja hänen aikaansa kuuluvalla tavalla. Euroopan yhteisöstä voi nousta merkittävä kilpailija Amerikan rinnalle, mutta Aasian nouisevat voimat, Japani, Singapore ja Etelä-Korea  saavat häneltä  erityistä huomiota. Kiinan nousu yhdeksi johtavaksi maailman talousmahdiksi ei ole näissä kolmekymmentä vuotta sitten kirjoitetuissa visioissa vielä nähtävissä. Se kertoo omalta osaltaan Kiinan taloudellisesta ja yhteiskunnalliseta voimistumisesta ja sen yllättävästä nopeudesta.

Todettakoon lopuksi että ei Kalevi Sorsa jätä valtiotakaan eikä Suomea pelkäksi markkinoiden rengiksi tulevaisuuden Euroopassa. Hän - samoin kuin minäkin - korosti voimavarojen ja yhteisen säästämisen merkitystä valtion voimistumisessa. Liikaa velkaantumista oli vielä euroa tuntemattomassa ja pelkän Suomen valtion voimavaroihin perustuvassa maailmassa parasta kaikin keinoin välttää. Sellaiset ilmiöt kuin Moderni Monetaarinen Teoria oli vasta syntymässä eikä siihen liittyvää visiointia ole nähtävissä. Euroopan keskuspankkia ei vielä ollut olemassa  ja Suomen jäsenyys Euroopan Unionissa oli valmistelun alla. Kovasti hän tuntui pelkäävän Ruotsin irtiottoa Euroopan Unionin jäsenyyskysymyksessä, kuten sitten tapahtuikin. Pohjoismaiselle yhteistyölle hän antaa erityistä painoa myös tulevaisuuden Euroopassa. On tässä todettava, että tällaista systemaattista, esimerkiksi pohjoismaista hyvinvointivaltiota painottavaa yhteistyötä ei ole ollut juurikaan havaittavissa nykyisessä Euroopan Unionissa. Pohjoismaiden menestymiskonseptit poikkeavat selvästi toisistaan. Yhteistyö on hymistelyn tasolla. 

Jääkö hyvinvointivaltio Kalevi Sorsan ajattelussa sitten kokonaan erittäin kiilpailuhenkisen ja markkinaa painottavan kehityksen jalkoihin? Ei suinkaan. Kirjassaan "Uusi itsenäisyys" Kalevi Sorsa kirjoittaa:

"Voiko sitten demokraattinen sosialismi tyytyä villin kapitalismin sosiaalitantaksi?

Ei.Kun se on hyväksynyt markkinat talouden ohjaajaksi, sillä on myös velvollisuus asettaa markkinataloudelle sellaiset rajat, ettei se tuhoa yhteiskuntaa ja yksilöä. Sosiaalinen eriarvoisuus lisääntyy taas: raha menee rahan luokse, pääoma ottaa vallan, yhteiskuntaluokat hajoavat.Eduntavoittelun ja kaupankäynnin logiikka ei saa hallita kulttuuria ja kasvatusta, ei taidetta eikä uskontoa, ei moraalia eikä yksityistä elämäämme, vaikka se sille suurella voimalla tunkeutuukin.

Kaatuneen poliittisen totalitarismin, kommunismin, tilalle ei saa tulla kommersialismin totaalisuus, vaikka sen poliittisilla päättäjillä onkin nyt tuulta purjeissa. Siinä kulkee nyt raja sosialidemokraattien ja porvarien välillä.

Ei ole mahdollista hyväksyä sitä mitä pidättelemättömät markkinaporvarit vaativat: että markkinat tuottaisivat myös omat arvonsa; että muuta uskontoa ja moraalia ei tarvita. Sitä tietä joudutaan jälleen uuteen totalitarismiin, markkinan ja materian hengettömään ylivaltaan.

Sosialidemokratian keskeiseksi tehtäväksi nousee jälleen ihmisen puolustaminen armotomia mekanismeja vastaan. Se on tämän päivän humanismia.

Ilman demokraattisten sosialistien kritiikkiä ja poliittista toimintaa markkinatalous ei kykene vastaamaan tämän ajan keskeisiin tarpeisiin: maailmantalouden uudelleen järjestämiseen ja maailmanlaajuiseen ympäristönsuojeluun. Bush, vaikka onkin mainittava presidentti, vetäytyy puskiin maailmanvastuun edessä."

(Kalevi Sorsa: Uusi itsenäisyys. Otava 1992) 

3.8. 2021 

Infokratiasta 

Kalevi Sorsa, koulutukseltaan ja ammatiltaan itsekin tiedottaja, kiinnitti jo vuonna 1984 SDP:n puoluekokouksen päätöspuheenvuorossaan tiedotusvaltaan, "infokratiaan". Tämä on tärkeää muistaa nyt, kun joudumme päivittäin moittimaan mediaa yksipuolisuudesta, epäoleellisten asioiden esiinnostamisesta ja tärkeiden yhteiskunnallisten kehityslinjojen aliarviopimisesta ja huomiotta jättämisestä:

"Parlamentaarinen demokratia on informaatioyhteiskunnassa saamassa haastajansa 'infokratiasta', tiedotusvallasta.

Sille näyttää olevan ominaista suuri epä-älyllisyys, yhteiskunnallisten ja muidenkin ongelmien pohdiskelun välttely, poliittisten kysymysten kääntäminen henkilökysymyksiksi sekä omaan toimintaansa kohdistuva täydellinen kritiikittömyys.

Lisääntyvässä määrässä itsekriittisellä puoluelaitoksella on oikeus kysyä demokratian nousevalta mahdilta, julkiselta sanalta, milloin vihdoin käännätte tutkivan katseenne itseenne?

Kriittinen, mutta myös objektiivinen julkinen sana on oleellinen osa demokratiaa. Jos se rappeutuu – kaupallisista tai poliittisista syistä yhdentekevää – niin demokratiakin saa ydinvian. On aika vaikutusvallassa kasvavan neljännen valtiomahdin sisäistää se, minkä työväenliike tiesi sata vuotta sitten: ei valtaa ilman vastuuta."

Maatamme kehutaan lehdistön vapauden ja informaation demokraattisuuden ihmemaaksi, esimerkkinä muullekin maailmalle. Tosiasia kuitenkin on, että mediamme on kauttaaltaan kaupallistunut ja toimii se asettamilla ehdoilla. Jopa Yleisradio parlamentaarisesta asemastaan huolimatta näyttää taipuvan sen ehdoilla toimivaksi. Tämä on yksi niistä ulottuvuuksista, jossa Kalevi Sorsa jo varhaisessa vaiheessa näki illuusion kahleiden läpi. Lehdistön kohdalla tämä illuusio on autoritaarista alistumista mainostajien, "kaupallisen ideologian teollisen muodon" (ilmaus Karl Marxilta) avoimeen ja peiteltyyn painostukseen. Myös tasavaltamme presidentit Urho Kekkonen (loiskiehunta) ja Mauno Koivisto (sopulilauma) ovat omilla ilmauksillaan kiinnittäneet huomiota tähän tiedonvälityksen demokratiaa uhkaavaan olennaiseen vaaraan.

 

 

 

 

Kalevi Sorsa näki 

Ulos monetaarisesta ortodoksiasta

"Ilmastokriisi tarjoaa tien ulos monetaarisesta ortodoksiasta", kirjoittaa Adam Tooze Social Europe -verkkolehdessä 12. heinäkuuta 2021 julkaistussa artikkelissaan. Kirjoitus sattuu sillä tavalla merkittävään ajankohtaan. että sekä EKP (8.7. 2021) että Euroopan Komissio (14.7. 2021)ovat julkaisseet painotuksiaan lähivuosien toimintapolitiikkansa suhteen.

Adam Toozen artikkeli käsittelee erityisesti Euroopan Keskuspankin mahdollisuuksia irtautua  eräistä sellaisista eurooppalaisen rahapolitiikan piirteistä, joiden katsotaan olevan ristiriidassa dynaamisemman, keskuspankkivetoisen rahapolitiikan kanssa. Saksa on jo yli 70 vuotta sitten kirjannut perustuslakiinsa tiukan kriittisen ja pääosin kielteisen kantansa sekä liittovaltion että osavaltioiden velanottoon ja velkaantumiseen. EKP:n keskuspankin edellisen pääjohtajan Mario Draghin irtiotto tässä suhteessa oli uutta ja yllätys myös Saksalle eikä siihen hetimmiten, määrällisen elvytyksen alkaessa  osattu reagoida. Määrällisen elvytyksen "mitä tahansa se sitten vaatiikin" mittasuhteet eivät olleet tiedossa ja toisaalta, Saksa itse oli keskuspankkia perustettaessa edellyttänyt sen olevan täysin itsenäinen sekä toimissaan että suhteessa mm. Euroopan Unionin politiikkaan. Vähitellen alkoivat sitten Saksan Keskuspankin ja Saksan perustuslakituomioistuimen kriittiset äänenpainot nousta esiin yhä selvemmin.

Kriittiset "ortodoksiset" kannanotot alkoivat voimistua vasta Euroopan Komission Korona-pandemian yhteydessä ja sen torjumiseksi perustetun ja sittemmin hyväksytyksi  tulleen "Next Generation" tuki- ja elvytyspaketin yhteydessä.  Saksan perustuslakituomioistuin oli vähällä kaataa koko paketin, mutta tuli sitten jonkin verran joustavamman lähestymistavan kannalle.  Paketti hyväksyttiin mutta sillä varauksella, että sen toteuttaminen ei saa rajoittaa Saksan budjettisuvereniteettia, ts. kansallista päätösvaltaa tukien ja velkojen käytön painottamisessa. Tämä on tärkeä kannanotto, onhan Euroopan Komissiolla tunnetusti erittäin pitkälle menevät konsolidoituun peruskirjaan perustuvat oikeudet kansallisen taloudenpidon tarkkailuun. Tätä vahvistaa vielä "Next Generation" -paketin  toteuttamiseen liittyvä sekä Komission että muiden jäsenmaiden valvonta. Taloudellisen ortodoksian kannalta tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että Korona-pandemian jälkiseurauksia ja samassa yhteydessä toteutettavaa laajaa, ilmasto- ja digitaakliratkaisuihin suuntautuvaa pakettia ryhdytään toteuttamaan Euroopan Komission hankkimalla velkarahalla, jonka takaisinmaksusta jäsenvaltiot ovat ainakin muodollisesti vastuussa aina vuoteen 2058 saakka.

EKP:n määrällinen elvytys on toinen ja vähemmän julkisuudessa pohdittu velkaulottuvuus, jossa Valuuttaunionin jäsenvaltiot myyvät pankkien ja muiden laitosten kautta velkakirjojaan ja jotka sitten Euroopan Keskuspankki edelleen ostaa pankeilta hyvillä ehdoilla omiin taseisiinsa. Tätä velkaa - siitähän tässä toki on kyse - on sitten vuoden 2014,  jolloin määrällinen elvytys (QE) aloitettiin, kertynyt EKP:n taseisiin yli 4000 miljardia euroa. Suomen osuus tästä pääosin valtion velkakirjojen myynnillä ostetusta rahasta on 60 miljardia euroa, siis noin valtion yhden vuoden budjetin suuruinen määrä. Se on mennyt pankkien tilauksilla edelleen yritysten haettavaksi ja käytettäväksi. Mikäli oikein ymmärrän, Business Finland koordinoi ainakin osittain  tämän rahan käyttöä jotta se suuntautuisi järkevällä tavalla uusiin innovaatioihin ja investointeihin.

Saksassa perustuslakituomioistuin on suhtautunut kriittisesti myös määrälliseen elvytykseen, koska se on valtion vastuulla olevalla velkarahalla toteutettua "likviditeetin lisäystä". Ilmeistä on että määrällisen elvytyksen vastaanottamisen ehtona on valtion budjettisuvereniteetin ulottuminen myös näiden varojen käyttöön. Ei määrällinen elvytys ole meilläkään valtion budjetissa näkynyt eikä sen käyttöperiaatteet ole olleet muutenkaan sen enempää julkisen keskustelun kuin poliittisen arvopunninnan kohteena. Miten hyvin "markkinaneutraaliuden musta laatikko" tässä yhteydessä toimii, siitä ei taida olle kenelläkään kovin selkeää kuvaa.

Euroopan Keskuspankissa tätä tilannetta on taidettu pohtia jo pitkään; mennäkö eteenpäin yleisen määrällisen elvytyksen merkeissä entiseen tapaan vai löytääkö paremmin ja analyytisemmin perusteltu vaihtoehto. EKP:ssä ei ole ole puhuttu määrällisen elvytyksen lopettamisesta, mutta kriittisten äänenpainojen lisääntyessä ei ole myöskään jatkosta paljoa keskusteltu - ei ainakaan julkisesti. EKP:n pääjohtajan 8.7. 2021 esittelypuheenvuorossaan esiintuomat painotukset viittavat tietyyn laadulliseen muutokseen myös määrällisessä elvytyksessä. Tarkoitus on nostaa ilmastomuutoksen torjuntaan suuntautuvat toimet keskiöön, vaikka konsolidoidun perussopimuksen keskeisestä periaatteesta, "erittäin kilpailukykyisestä markkinasta" pidetään edelleen kiinni.

Tässä kohtaavat kaksi erilaista ortodoksiaa, joista toinen on kysymys suhteesta velkarahalla tehtävään elvytykseen ja toinen suhteesta jäsenvaltioiden budjettisuvereniteettiin. Velkarahaa otetaan käyttöön ja Saksan, Belgian ja Hollannin osalta juuri 16.7. tapahtunut suurtulva ihmishenkien menetyksineen ja materiaalisine vahinkoineen tarjoaa konkreettisen mahdollisuuden ympäristösuuntautuneeseen ja uusia innovaatioita toteuttaviin investointeihin. Saksa on siis antanut periksi suhtautumisessaan velkaelvytykseen. Antaako Euroopan Keskuspankki ja Euroopan Komissio periksi markkinaorientoitumisestaan julkisen hallinnon kautta tapahtuvalle ohjaukselle vaaditun budjetisuvereniteetin nimissä? Onko tässäkin suhteessa ortodoksia rytisten kaatumassa sääolosuhteiden aiheuttamien katastrofien myötä? Onko ajateltavissa että mahdollisimman kilpailukykyinen markkina yksin kykenee ottamaan vastuuta tällaisesta kaaoksesta?

Eurooppan Keskuspankin johtokunnan jäsen Isabel Schnabel on kiinnittänyt huomiota Euroopan Komission ja Euroopan Keskuspankin samansuuntaisiin prioriteetteihin toimia  ilmastomuutoksen uhan ja elinympäristössämme tapahtuvien muutosten torjumiseksi. Hän vertaa twiitissään Euroopan Komissiota ja EKP:n johtokuntaa pariairokaksikon soutuun, jossa molemmat vetävät samaan suuntaan. Täma tarkoittaisi siis sitä, että Euroopan Komission tuki- ja lainapaketin tueksi tulisi jatkossa EKP:n ilmastotavoitteiseen ja sen edellyttämään  uudistumiseen suuntautunut määrällinen elvytys. Tämä merkitsisi samalla kertaa myös Euroopan Komission  'kertaluonteisen velan' ortodoksian romuttumista. 

Tässä ollaan jo hyvin lähellä Modernin Monetaarisen Teorian mukaista endogeenista talousajattelua, jota eurooppalainen konservatiiviblokki uusliberaaline siipineen - myös Suomessa - jyrkästi vastustaa. Itsenäiseltä Euroopan Keskuspankilta ja sen kanssa samaan suuntaan soutavalta Euroopan Komissiolta eivät konstit lopu kesken. Adam Smithin näkymätön käsi ei ehkä enää samalla tavalla ehdollista suurten talousblokkien  makrotaloutta kuten aikaisempina vuosina on ehkä omaa yksisilmäisyyttämme uskoteltu. 

Professori Toozen artikkeli pitää sisällään mielenkiintoisia linkkejä ja näkökohtia ajankohtaiseen makrotalouskeskusteluun. Muutoksen rajuutta kuvaa sekin, että Toozen mielestä EKP:n ulostuloa pitää osata lukea rivien välistä ja löytää siitä sen kova ydin jota ei ole julki kirjoitettu. "Euroopan Keskuspankin strategiakatsaus kertoo enemmän siitä mistä vaietaan kuin siitä mitä sanotaan julki".

 

Perussuomalaisten eu-puhemaroton eduskunnassa

Tätä kirjoitettaessa 13.5. 2021 perussuomalsiten organisoima keskustelu Euroopan Komission Korona-elvytyspaketistaq on tauolla mutta jatkuu edelleen vielä tänä iltana. Taitaa olla jo kolmas vuorokausi menossa. 

Kävin aamulla kuuntelemassa puolentoistatunnin ajan perussuomalaisten masinoimaa maratonkeskustelua Euroopan Komission "Next Generation" elvytyspaketista. Olen minäkin kritisoinut Euroopan Unionin peruskirjaa ideologisesta yksipuolisuudesta ja lähes yksinomaan markkinoihin tukeutumisesta. Kun sekatalousjärjestelmä jätetään sääntöperusteisesti hyödyntämättä, seuraa siitä juuri sellaista taloudellista vähäverisyyttä joka Euroopan Unionille kaikesta määrällisestä elvytyksestä huolimatta on niin tyypillistä. 

Perussuomalaisten masinoimassa keskustelussa tätä EU:n rakenteellista yksipuolisuutta ei ole arvosteltu, koska puheenjohtaja Halla-ahon - ja hänen mukanaan koko eduskuntaryhmän -  suhde valtioon ja julkiseen sektoriin ylipäätään on äärimmäisen nuiva. Perussuomalaisten puheenvuorojen talouslogiikka on pohjimmiltaan samaa uusliberaalia, puritaanista säästöpolitiikkaa kuin mitä Kokoomus ja kristillisetkin edustavat. Sivumennen on todettava, että näillä asenteilla, varsinkin jos perussuomalaiset pääsevät kuntavaaleissa määräävään asemaan, saatetaan vahingoittaa yhteiseen hyvinvointiin tähtäävää kuntapolitiikkaa mitä vakavimmalla tavalla.

Puhemaratonia perussuomalaiset perustelevat keskustelun tärkeydellä ja välttämättömyydellä, parlamentaarisen käsittelyn keskeisellä elementillä. Taustalla nousee yhä keskeisemmäksi tekijäksi kuitenkin  eduskunnan enemmistön kurittaminen ja kiusaaminen, kuten puhemiehistön kohdalla on tapahtumassa. Tänään äänestetään perussuomalaisten vaatimuksesta puhemies Tarja Filatofin puheenjohtajamenettelyn viemisestä perustuslakivaliokuntaan. Laillisuus ja parlamentaarisuus ovat kääntymässä pahaenteisesti sosiaalipsykologiseksi mobbaamiseksi, jota perustellaan kansallisella ylpeydellä ja isänmaanrakkaudella. Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologi Erich Frommin mukaan käynnissä olevan keskustelun ainekset ovat hyvin tyypillisesti äärioikeistolaisia ja vaarallisia. Mobbaaminen kääntyy otollisissa olosuhteissa helposti raivoisaksi vihaksi ja kurittamiseksi. Se saa helposti sanallisen solvaamisen ja pilkkaamisen rinnalle myös fyysistä uhkailua ja haavoittamista omaavia piirteitä. Etenkin paikallisella tasolla tällaisia välikohtauksia joudutaan kunnallisvaalien jälkeen ilmeisesti kokemaan. Kysymys on epäproduktiivisesta, autoritaarisesta, sadistisesta ja vahingoittamaan pyrkivästä epäproduktiivisesta kaavautumisesta. On syytä olla tietoinen siitä että tällaisiin reaktioihin kansallismielisyyden äärioikeistolainen retoriikka on johtamassa. 

Tosiasia on että makrotalouteen on parin viime vuoden aikana tullut uusi, modernin monetaarisen teorian mukainen, itsenäisen keskuspankin suvereeni, omiin päätöksiin perustuva endogeeninen elementti, joka mahdollistaa - esimerkkinä Joe Bidenin USA - mitä dynaamisimman valtion finanssipolitiikan. Myöskään tätä piirettä ei nähdä Euroopan Unionin elvytyspaketin ja EKP:n määrällisen elvytyksen taustalla. 

Ennen pitkää näiden kahden elementin, valtion vahvistamisen ja uuden talousajattelun,  on vahvistuttava Euroopan Unionin ja Euroopan Komission politiikassa. Tätähän Euroopan Komission 'omien varojen' mahdollistaminen juuri tarkoittaa. Italian pääministeri Mario Draghin ehdotus kasvu- ja vakaussopimuksen alijäämä- ja kasvurajojen poistamisesta tarkoittaa juuri tarvetta dynaamisempaan valtiojohtoiseen elvytyspolitiikkaan. Saksan luopuminen tiukasta, heidän omaan perustuslakiinsa jo vuonna 1949 kirjatuista rajoituksista velanotolle ja julkisen sektorin kasvulle ovat myös esimerkki avautumisesta uudenlaisen makrotalouspolitiikan suuntaan. 

Jos muutosta ei mahdollisteta, Euroopan Unionin peli on pelattu. Siksi minäkin kannatan elvytyspaketin mukana tulevaa uutta avausta, jonka aineksia tässä paketissa on kuitenkin nähtävissä. Sosialidemokratian olisi näissä oloissa puolustettava edelleen omaa hyvinvointivaltioperiaatettaan ja vahvan valtion mahdollistamista yhtäällä ja toisaalta oltava avoin keskuspankkipolitiikan luomiin uusiin mahdollisuuksiin dynaamisen raha- ja finanssipolitiikan toteuttajana.

Vielä yksi huomio elvytyspaketin Suomen osuuden soveltamisesta käytäntöön. Vaikka pääpiirteittäiset linjat on valtionvaranministeri Matti Vanhasen johdolla jo saatu aikaan, yksityiskohtainen toteutus on edelleenkin täysin auki. Jos elvytyspaketti suunnataan pelkästään markkinaratkaisuihin, mitää Vanhansen mainitsemaa 'jonojen lyhentämistä' terveydenhoidon alalla ei tule tapahtumaan. Täytyy siis edelleen odotella, miten tämän paketin kohdalla tulee käymään ja mitä käytännön ratkaisut tulevat olemaan. 

Taloudelliseen kansanvaltaan

Kun aikanaan, jo yli kuusikymmentä vuotta sitten opiskelin demokratian ulottuvuuksia Työväen Akatemiassa, kansanvaltaan katsottiin kuuluvan useita ulottuvuuksia. Puhuttiin poliittisesta, taloudellisesta ja sivistyksellisestä kansanvallasta. Poliittisesta  demokratiasta on näidenkin vuosikymmenten aikana käyty ankaraa taistelua. Työväenliike otti alusta alkaen toimintamuodokseen henkilö ja ääni periaatteen osuustoiminnassa, ammattiyhdistysliikkeessä ja omissa joukkojärjestöissään. Tuon askeleen mittavuutta ei kannata aliarvioida. Myös moderni yhteiskunta joutuu miettimään, miten yksilön vapaus, ihmisoikeudet ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen voidaan kytkeä yhteen. Vastaus ei ole anarkia, kaikkien sota kaikkia vastaan, eikä myöskään passiivisuus, vaan demokraattista elämäntapaa ja osaamista vaativa kansanvalta. Sen pohjalle meidän  hallitusmuotomme ja perustuslakimme rakentuvat.

Taistelussa poliittisen demokratian puolesta täytyy koko ajan olla valppaana. Sodan jälkeinen sosialidemokratian ja neuvostopainotteisen marxismi-leninismin suuri periaatteelinen ero liittyi juuri käsitykseen demokratiasta. Vuonna 1919 perustettu Suomen Kommunistinen puolue hylkäsi selvin sanoin demokratian ja rakensi toimintansa aina 1980-luvun lopulle 'kommunistisen puolueenm johtavan roolin' varaan. Sosialidemokratian tehtäväksi jäi puolustaa monipuoluejärjestelmää valtiollisella tasolla ja suhteellista vaalitapaa myös työväenliikkeen suurissa joukkojärjestöissä kuten osuuskauppaliikkeessä ja ammattiyhdistysliikkeessä. Tähän vastakkainasetteluun perustuu sosialidemokraattien aatteellisesta lähestymistavastaan käyttämä sanapari "demokraattinen sosialismi"

Kun kuuntelee tänään Suomen perustuslaillisten puheenjohtajan Halla-ahon  kritiikkiä Marinin hallitusta kohtaan, keskeinen perustelu näyttää olevan liian vahva valtio, joka raskaiden verojen muodossa estää yksilön vapaan toiminnan. Kokoomuksen Orpon mukaan valtio käyttää kansalaisten varoja ja taloudellisen vastuun tulee hänenkin mukaansa olla yksilöllä. Näistä anarkistisista lähtökohdista nousee opposition jatkuva kritiikki hallitusta ja sen politiikkaa vastaan. Vaaditaan kehysraameissa pysymistä, niihin palaamista ja sopeutustoimia, vaikka toisaalta myönnetäänkin että ilmasto-, ympäristö, digitalisaatio tai maanpuolustus vaativat yhteisiä ponnisteluja. Vastakkain ovat yksilölliset, usein anarkistiset tarpeet ja toiveet - ja sitten yhteisiin, kansanvaltaisiin päätöksiin perustuva lähestymistapa. Lyhyesti, kansanvaltainen hyvinvointivaltio ei ole yksilöllisyyden vastakohta, vaan askel anarkiasta ja passiivisuudesta korkeammalle, yhteensovitetun toiminnan tasolle 

Taloudellisen demokratian kannalta tärkeää olisi saada talouden kokonaiskuva ja kehittäminen itsesäätöiseen, siis kansanvaltaiseen hallintaan sen sijasta että Adam Smithin "näkymätön käsi" jatkuvasti puuttuisi ulkoapäin taloudellisten prosessien hallintaan. Makrotaloudessa puhutaankin endogeenisesta, itsesäätöisestä ja eksogeenisesta, ulkoa ohjatautuvasta lähestymistavasta. Menemättä kovin syvälle yksityiskohtiin voidaan todeta että nykyinen, valtavirtaan edustava, hengeltään uusliberaali talousajattelu lähtee juuri eksdogeenisesta, ulkoa ohjautuvasta, jatkuvasti uusia ja epämääräisiä uhkia luovasta talouskäsityksestä. 

Modernin Monetaarisen Teorian mukainen itsesäätöinen, endogeeninen talousajattelu  näyttää nyt nousevan valtaan erityisen selkeästi USA:ssa presidentti Joe Bidenin hallinnon ansiosta. Itsesäätöisyys tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että velkaa ei tarvitse pelätä, koska maan keskuspankki pysytyy vastaamaan mihin tahansa taloudelliseen haasteeseen vaikka USA:n velkakello tikittää yli kahdenkymmenen tuhannen miljardin lukemissa. Uusiin hankkeisiin tuleva raha ei ole amerikkalaisten etukäteen säästämää, vaan velalla luodaan uusia projekteja, jotka 'oppikirjan mukaan' kuitataan kirjanpidossa nollaantuneiksi kun  projekti on toteutunut. Myöskään kirjanpitomme ei tosin osaa täysin kuvata niitä laadullisia ulottuvuuksia, joita hyvinvointivaltiota vahvistavilla ingfra- ja palveluhankkeilla luodaan. Tältä osin poliittisen talouden fiskaalinen toimintakertiomus ei ole täysin tyydyttävä. Pitää vielä mainita, että raha siis syntyy tyhjästä velkapäätöksillä ja kirjanpitoulottuvuutena. Sen tukena on yksinkertaisesti vain luottamus ja valuutan vaihdettavuus. Kultakannasta luopuminen , sitoutuminen kullan arvoon päättyi jo viisikymmentä vuotta sitten Pretton Woods-sopim uksen irtautumispäätöksillä.

Endogeeninen, itsesäätöinen moderni raha- ja finanssipolitiikka (MMT) edustaa taloudellisen demokratian  suurta harppausta uudelle, edelleen moniarvoiselle tasolle. MMT on ideologisesti neutraali lähestymistapa, jota voidaan käyttää erilaisiin ideologisiin tarkoituksiin. 

Selvyyden vuoksi on tässä todettava, että Euroopan Valuuttaunioniin liittymisen myötä menetimme myös oman valuutan ja myös huomattavalta osalta päätösvallan raha- ja finanssipolitiikasta. Euro on meille eksogeeninen, ulkoapäin ohjautuva valuutta eikä meillä ole itsenäistä, omaa keskuspankkia. Siksi olemme suurelta osin riippuvaisia Euroopan Keskuspankin rahapolitiikasta ja Euroopan Komission finanssipolitiikasta. EKP ei toimi Suomen hallituksen viimekätisenä lainanantajana, vaan päinvastoin: Euroopan Unionin peruskirjassa EKP:n ja Komision vastuunotto valuuttaunionin jäsenmaiden lainoista on jyrkästi kielletty. Tästä syystä tarvitsisimme aktiivista raha- ja talouspoliittista osallistumista Euroopan Unionin tasolla. Tämä kummallinen muotopuolisuus taitaa koitua Euroopan Unionin kohtaloksi mannertenvälisessä makrotalouspoliittisessa kilpailussa.

Situtuminen pelkästään yritysten, pankkien ja rahoituslaitosten kasvua ja yhteistä hyvää luoviin, oletettuihin mahdollisuuksiin edustaa puoletaan ulkoa ohjautuvaa, odotusarvoista, eksogeenista talousajattelua.  Rahaa syntyy tyhjästä vain yritysten, ahtaasti tulkitun 'markkinan' tarpeisiin. Myös määrällinen elvytys, jota EKP toteuttaa, suuntautuu pankkien kautta pelkästään yrityksille. Kun tiedetään yritysten kiihkeä pyrkimys irroittautua kaikesta yhteiskuntavastuusta, oikeastaan ainoaksi keinoksi saada sinne pumpattu keskuspankkiraha myös yhteiskunnalliseen vastuuseen on verotus. USA:n uusi Bidenin hallitus onkin kiristämässä huimasti sekä yritysverotusta että vuosittaisia miljoonatuloja keräävien yksityishenkilöiden verotusta.

Itsesäätöisyys, ulkoaohjautuvuus, endogeenisuus ja eksogeenisuus ovat tärkeitä käsitteitä demokratian talousulottuvuuden ymmärtämisessä. Kokoomus, perussuomalaiset ja viimeksi - aivan erityisen selvästi - myös Keskustapuolue puheenjohtajansa Annikka Saarikon esiintuloilla on asettumassa perinteisen valtavirtaisen, eksogeenisen, ulkoaohjautuvan talousajattelun kannalle. Tästä syystä on erityisen huolestuttavaa se, että Annikka Saarikosta on tulossa valtionvarainministeri Matti Vanhasen jälkeen ilmeisesti jo tällä hallituskaudella.

Taloudellinen viisaus ei näy viihtyvän Suomessa, suomalaisessa politiikassa eikä valtavirtaisen, eksogeenisen talouden oppeja toistelevassa ja maailman menoa välilä kauhistelevassa, välillä ihmettelevässä suomalaisessa mediassa. Onneksi meillä on joukko nuoria taloustieteilijöitä, jotka lähinnä sosiaalista mediaa ja Vasemmistoliiton Kansan uutisia hyväksikäyttäen ovat saaneet jonkin verran ajatuksiaan ja analyysiaan julkisuuteen, Suomalainen ja eurooppalainen sosialidemokratia eim ole vielä havahtunut makrotaloudessa menossaolevaan käänteeseen. Suuri talouslaiva on jo kääntymässä ja ennenpitkää se täytyy tulla havaituksi myös sosialidemokratian piirissä. Valtavirran uusliberaali peesaaminen ei tarjoa sosialidemokratian ohjelmallisesti tavoittelemaa taloudellista demokratiaa, itsesäätöistä, kansnvaltaisiin rakenteisiin perustuvaa endogeenista lähestymistapaa.

Toukokuun ensimmäinen on työn vapauttamisen suuri juhlapäivä. Taloudellinen demokratia kuuluu sen saavuttamiseen, olkoonpa se sitten kuinka monen mutkan takana tahansa.