Keskenjäävä tehtävä

Sosialidemokratiaa ja sen strategiaa olisi  kaikilta  osin uudistettava – tämä on se puoluetoimikunnan viesti joka jäsenkirjeessä on aivan äskettäin välitetty. Mitä se voisi tarkoittaa hävittyjen vaalien jälkeen? Tässä muutamia jäsenen etäisyydeltä tehtyjä arvioita.

Oletan että hävityt vaalit merkitsivät rutkaa pudotusta sosialidemokratian osalta sekä poliittisen organisaation, puolueen jäsenlehden ja tietenkin myös eduskuntaryhmän saamiin valtionavustuksiin. Jokainen tietää että poliittista koneistoa ei pitkälle pelkillä jäsenmaksuilla pyöritetä. Jos sellaiseen pyrittäisiin, se tarkoittaisi huimaa korotusta jäsenmaksuihin aikana jolloin muutenkaan   poliittiseen osallistumiseen ei ole draivia näkyvissä. Ammattiyhdistysliikkeessä tämä on toistaiseksi onnistunut ja siksi se on myös säilyttänyt suhteellisen itsenäisyytensä. Kun katselee elinkeinoelämän johdon strategioita, voi vain odottaa seuraavaa, ehkä ratkaisevaksi tarkoitettua iskua.

Edessä on siis myös puolueen toiminnassa suuria leikkauksia. Kun lehdet eivät saa enää erikseen lehdistötukea, merkitsee se sitä että perinteikäs sosialidemokraattinen sanomalehti Demokraatti – joka kantaa Työmiehen perinnettä – on vaarassa menehtyä paperilehtenä kokonaan. Nykyinenkin lehti on jo niin kuihtunut että sen tilaaminen on enemmän periaate- kuin sisältökysymys. Kun mietitään arvoihin ja sisältöön liittyvää sosialidemokratian tilaa, järjestötoiminnan ohella  on tämä kuitenkin tärkeä rikastuttamisen ja inspiraation väline jäämässä historiaan. Jäljelle ei jää muuta kuin se kasvava epävarmuus ja henkinen hätä, johon ei enää pystytä vastaamaan näillä keskeisillä poliittisen toiminnan välineillä.

Mitä jäi takavuosina tekemättä, kun hyvinvointivaltion keskeiset rakenteet initioinut puolue on putoamassa kokonaan pois poliittiselta kartalta?

Liikkeen takavuosien ylpeys ja luja varmuus perustui järjestötoimintaan ja sitä kautta tapahtuvaan osallistumiseen. Siellä luotiin pohja kansanvaltaiselle ajattelutavalle demokratiaan perustuvien toimintakäytäntöjen muodossa. Sosialidemokraattinen työväenliike oli pitkään ainoa voima joka rakensi kaiken toimintansa kansanvallan ja siihen perustuvan osallistamisen periaatteelle. Muut puolueet – ja kasvava julkinen hallinto – tulivat tähän kehitykseen vähitellen mukaan. Pohja kansanvaltaiselle ajattelulle oli kuitenkin luotu järjestöissä, osuustoiminnassa, työväenyhdistyksissä, sivistystyössä, ammattiyhdistysliikkeessä, kulttuuri- ja urheilutoiminassa. Kun me katselemme tämän päivän demokratiaa ja sitä että siihen luonnollisella tavalla vedotaan, tulee meidän nostaa lätsäämme myös niille jotka tämän uuden kulttuurin laittoivat alulle. Ilman työväenliikkeen arvoperintöä ja sen yhteyttä valistuksenajan aatteisiin sitä tuskin olisi tähän maailmanaikaan syntynyt. Tarve demokratiaan, osallistumiseen ja kokonaisvaltaisen vastuunottoon on ihmismielissä niin tärkeä elementti että ennenpitkää se olisi kyllä syntynyt – ja tulee syntymään vastaisuudessakin jos markkinat, ihmismielen autoritaarisuus, omistamisen kiihko tai muu tuhovoima onnistuu painamaan sen joksikin aikaa maan rakoon. Ihmisen luovuttamattomat oikeuden ovat universaaleja, pysyviä voimia ja niiden varaan sosialidemokratia vaalit hävinneenäkin voimana voi edelleen rakentaa..

Se että osallistuminen sille tarkoitetun yleisimmän rakenteen, kansalaisjärjestökentän kautta on rapistunut, osoittaa yhden keskeisen toiminnallisen osa-alueen, jossa visiomme tulevasta on mitä ilmeisimmin jäänyt alikehittyneeksi. Osallistaminen on kansanvallan valtaväylä, se henkinen moottoritie jota kautta tulevaisuuteen suunnataan. Olen jo aikaisemminkin puhunut yhtenä suurena yhteiskunnallisena uudistuksena osallistumisen valtaväylän rakentamisesta, joka yhteiskunnallisena kustannuksena on suurin piirtein samaa luokkaa kuin moottoriteiden rakentaminen ja tieverkoston ylläpitäminen. Tämän päivän (23.5. 2015) aamu-uutisissa sanottiin että tieverkosto on päässyt varojen puutteessa niin paljon rapistumaan että Suomi ei investointien sijoituskohteena tulee jatkossa tästä syystä enää kysymykseen. Kun sitten tiet otetaan korjauksen kohteeksi, se vie tietenkin rahaa mutta tuo työpaikkoja siksi aikaa kun tie on saatu uudelleen kuntoon. Osallistavat rakenteet tuovat nekin työpaikkoja, minun käsityksen mukaan kuitenkin pysyviin uusiin osallistamisen rakenteisiin. Kysymys on hyvinvointivaltion tietoisesta laadullisesta kehittämisestä.

Kansanedustaja Jutta Urpilainen kuvasi juuri tämän lauantain ykkösaamussa omia visioitaan sosialidemokratian uudistamisesta hänelle tyypillisellä, selkeällä ja luonteeseensa kuuluvalla hyvin miellyttävällä tavalla. Hänen visiossaan vientivetoinen kasvu, uudenlainen suhtautuminen yrittäjyyteen ja sosialidemokratian arvopohjan kehittäminen tätä kautta tuntuivat olevan lähellä sydäntä. Uskon tämän lähestymistavan olevan hyvin samanlainen myös teollisuudessa työskentelevien sosialidemokraattien keskuudessa. Edes vaalikeskusteluissa ei tätä lähestymistapaa avattu juurikaan enempää. Oltiin toki iloisia Äänekosken uudesta biologisia tuotteita valmistamaan ryhtyvästä tehtaasta, Koneen hienosta menestymisestä maailmalla, pelifirmojen ajoittaisesta tuloksenteosta ja muista uusista innovaatioista joita pulpahtaa aina silloin tällöin pintaan. Yrityksillä on tärkeä yhteiskunnallinen - ei ainoastaan yritysvastuusta - lähtevä tehtävä..
Jo edellisellä hallituskaudella vahvistettiin roimasti valtion rakenteiden kuten Tekesin ja Finveran mahdollisuuksia olla tukemassa uusia yrityksiä. Yritystä on siis ollut, mutta sellainen vientivetoinen kasvu joka toisi työpaikkoja ihmisille ja verotuloja valtion kassaan ei ota lähteäkseen liikkeelle. Resursseistakaan ei ole pulaa, Euroopan komissiossa superkomissaari Katainen on saanut vetääkseen yhtä uutta, puheenjohtaja Junckerin tukemaa, aika suuriin odotusarvoihin perustuvaa hanketta jossa rahaa on tarjolla – edellyttäen että visioita on ja että yrityksen omaa panostusta halutaan investointeihin käyttää. Halukkuutta ei näytä olevan, koska kysyntää, siis ostovoimaa ei ole riittävästi kotimaassa - muissa EU-maissa etsitään samoilla periaatteilla omia investointimahdollisuuksia. Kun siis katson eteenpäinpääsymahdollisuuksia vientivetoisen kasvun kautta, rajat tulevat kovin nopeasti vastaan. Niin kauan että syntyisi tuhat – tai edes sata - uutta vientivetoista kasvua luovaa yritystä Suomeen, sitä ei työelämään pyrkivä, hyvin koulutettu sukupolvi jaksa odottaa..

Työpaikkoja – monenlaisia työpaikkoja - olisi kuitenkin tarjolla erityisesti julkisen sektorin palvelualoilla ja sellaisten suurten yhteiskunnallisten uudistusten kuin SOTE-hanke, vanhuspalvelut ja edellä mainitsemani osallistamisen suuri kultuurinen kokonaiskenttä. Tätä aluetta pyritään nyt kuitenkin leikkausten ja ”säästöjen” (yksittäisen kuluttajan säästökäsite leikkausten synonyymina perustuu yksityisajatteluun, ei yhteiseen motivaatioon) nimissä pienentämään ja varmaan siinä onnistutaankin. Samalla vahvistetaan alaspäin menevää kierrettä siellä missä työpaikkoja uutta ostovoimaa aidosti voitaisiin luoda. Nimenomaan julkiselle sektorille tarvittaisiin uusia rahoitusinstrumentteja esimerkiksi joukkovelkakirjalainojen muodossa..

Euroopan Unionin Maastrichtin sopimuksen ja Valuuttaunionin päätökset julkisen sektorin velanotosta rajoituksineen (korkeintaan 60% bkt:sta), vuosittaisen kasvun suhteen (3%) ja itsenäisen rahapolitiikan osalta on rajattu pois mahdollisuuksien joukosta. Nämä puhtaasti hatusta vedetyt ja aikoinaan julkisen sektorin tuhlailun pelkoon ja inflaation aiheuttamisen poissulkemiseen tähdänneet rajoitukset ovat suurelta osin ideologisia ja tähtäävät vahvan valtion, ”Sosialismin” rajaamisen pois EU:n tulevaisuuskehityksest myös sen kansanvaltaisessa, pohjoismaisen hyvinvointivaltion muodossa. Ovatko nämä oudot ja eurooppalaisten valtioiden kannalta vahingolliset rajaukset ylipäätään Unionissa muutettavissa tai poistettavissa? Sosialidemokratian suuri eurooppalainen tehtävä on tämän ”valuvian poistaminen” - en tiedä onko se ilman rakennuksen purkamista edes mahdollista. Optimismiin ei ole aihetta niin kauan kuin itse aiheutettua sairautta omin toimin pahennetaan..

Valuuttaunionissa vain EKP voi luoda uutta rahaa, jota se painaa ja syytää pohjattomasti pankeille ja finanssilaitoksille. Nämä eivät voi kuitenkaan omilla toimenpiteillään luoda reaalista kysyntää ja ostovoimaa – siksi investointeja ja uusia työpaikkoja ei synny. Julkinen sektori voi luoda työpaikkoja ja ostovoimaa, jos sillä itsenäisten valtioiden aikaisempien mahdollisuuksien tapaan annetaan mahdollisuus pistää hankkeita pystyyn. Ja tätä kautta se voi tukea myös yrityksiä – ja sitä vientivetoista kasvua, jota tavoitellaan..

Tällä kuvauksella haluan vain osoittaa, että sosialidemokratian on taisteltava hyvinvointivaltiokehityksen varmistamiseksi myös kansainvälisesti ja ennen kaikkea Euroopan sisämarkkinoilla. Maastrichtin sopimuksen linjauksia on muutettava siten, että julkista sektoria, sen hankkeita kuten infrastruktuurin rakentamista ja palvelujen kehittämistä tuetaan EU:n keskeisten välineiden, keskuspankin ja investointipankin toimin. Keinoja pitää etsiä myös kansallisesti julkisten hankkeiden käynnistämiseksi silläkin uhalla että kasvu- ja velkarajat  kehittämisvaiheessa ylitetään.

Sosialidemokratian suuret arvotavoitteet – kuten omaehtoisuuden herättäminen, ihmisen toiminnallinen kuntouttaminen, ”työn vapauttaminen” odottavat edelleen tulemistaan. Uskon edelleen että vieraantumisen voittaminen ja globaalin tietoisuuden vahvistaminen kehitykseltään tasapainossa olevan planeetan puolesta on mahdollista. Vasta sitten kun näissä tavoitteissa onnistutaan, ihmisen esihistoria päättyy ja sosialidemokratia voi kääntää uuden, alusta saakka tavoittelemansa lehden ihmiskunnan historiassa – kohden uusia, rohkeita, inhimillisiä päämääriä..  

Onko tämä mahdollista? Juuri nyt - hävittyjen vaalien jälkeen ja oppositiosta - tämä ei ole mahdollista sen enempää Suomessa kuin Euroopassakaan. Vanhenevalle puolueen jäsenelle tämä tarkoittaa sitä, että sukupolvityö on tehty siihen määrään saakka kuin se ylipäätään oli mahdollista. Paljon saatiin aikaan, mutta jotain tärkeää jäi tekemättäkin. Siinä on haastetta uusille etsijöille ja raivaajille..

Taantumisen tai edistymisen tiellä

"Vetäkäämme vielä yhteen pohdintojamme siitä, mitä sanottavaa meilä on ja mitä johtopäätöksiä meidän on vedettävä siitä mistä lähdimme liikkeelle. Ensiksikin tulemme johtopäätöksenä ihmisen olemuksesta tulokseen, että ihmisen luonto tai olemuksella ei ole mitään erityistä sisältöä, substanssia, kuten hyvää tai pahaa, vaan ristiriita joka perustuu ihmisenä olemiseen itseensä. Tämä konflikti itse edellyttää ratkaisua, ja tähän on periaatteessa vain taannuttava tai eteenpäinvievä ratkaisu. Se mikä joskus alkukantaisessa yhteisössä näyttää ihmisen edistymiseltä, ei ole muuta kun uusien ratkaisujen etsimiseen liittyvää dynamiikkaa. Jokaisella uudella tasolla jonka ihminen saavuttaa nousee esiin uusia ristriitoja, jotka pakottavat ihmisen jatkamaan uusien ratkaisujen etsimistä. Tämä prosessi jatkuu niin pitkään kunnes ihminen on saavuttanut lopullisen tavoitteen, nimittäin tulemalla täysin ihmiseksi, kunnes hän on saavuttanut ykseyden maailman kanssa.Se että voiko ihminen saavuttaa tämän täyden "havahtumisen" jossa ahneus ja ristiriidat ovat kadonneet (kuten buddhismi opettaa) vai onko tämä mahdollista vasta kuoleman jälkeen (kuten kristinusko asian ilmaisee) ei huoleta meitä tässä yhteydessä. Meille on tässä yhteydessä tärkeää vain se että kaikki humanistisille uskonnoille ja filosofisille opeille "uusi päämäärä" on sama ja että ihminen elää siinä uskossa että hän voi tulla yhä lähemmäksi tätä tavoitetta.(Jos ihminen kuitenkin etsii ratkaisuksi taannuttavan tien, tulee hän välttämättä tavoittelemaan täydellistä epäinhimillisyyttä, mikä tarkoittaa samaa kuin hulluus.)
Siis jos ihmisen olemus ei ole sen enempää hyvää kuin pahaakaan, ei rakkautta eikä vihaa, vaan ristiriita joka edellyttää aina uusien ratkaisujen etsimistä ja jotka puolestaan nostavat yhä uusia ristiriitoja esiin, voi ihminen reagoida tähän ristiriitaan joko taantumalla tai edistymällä. Uudempi historia tarjoaa tästä esimerkkejä. Miljonat saksalaiset, etenkin keskiluokka, pikkuvirkamiehet" jotka olivat sijoittaneet rahansa sosiaalisen aseman hankkimiseen, taantuivat Hitlerin johdolla saksalaisten juurien kulttiin ja toimivat kuin "beserkit" (äärimmäisen raivoisat viikinkitaistelijat). Toisin eivät toimineet myöskään venäläiset Stalinin johdon alaisuudessa, japanilaiset Nankingin valtauksessa tai Etelä-Amerikan "Mob" lynkkaustuomioistuimineen. Suurille joukoille arkaainen elämänmuoto on todella mahdollista, se voi nousta esiin.
Täytyy kuitenkin erottaa kaksi erilaista muotoa tässä esiinnousussa.Ensiksikin on muoto, jossa arkaaiset toimintatavat ovat pysyneet erittäin voimakkaina, mutta ovat tulleet torjutuiksi koska ne olivat niin jyrkässä ristiriidassa vallitsevan kulttuurin kanssa; tässä tapauksessa voivat erityiset olosuhteet kuten sota, luonnonkatastrofit tai yhteiskunan romahtaminen avata perälaudan niin että torjutut arkaaiset kiihokkeet voivat purkautua estottomasti. Toinen mahdollisuus syntyy, kun yksityisen henkilön tai ryhmän keskuudessa edistyksellinen vaihe on jo todellisuudessa saavutettu ja se on lujittanut asemansa; tässä tapauksessa traumaattiset tapahtumat kuten edellä mainitut eivät johda kovinkaan helposti paluuseen arkaaisiin kiihokkeisiin, koska niitä ei ole torjuttu vaan ne ovat korvautuneet; siitä huolimatta on tässäkin tapauksessa mahdollista, että arkaainen potentiaali ei ole täysin kadonnut. Poikkeuslaatuisissa olosuhteissa, kuten esimerkiksi pitkäaikaisessa vankeudessa keskitysleirissä tai tiettyjen kemiallisten prosessien aikana kehossa voi ihmisen koko psyykkinen järjestelmä romahtaa ja arkaaiset voimat pulpahtaa pintaan uusintunein voimin. Luonnollisesti esiintyy näiden kahden ääritapauksen - torjuttujen arkaaisten kiihokkeiden yhtäällä ja edistyksellisen suuntautumisen välillä toisaalla lukemattomia välimuotoja. On olemassa ihmisiä, joiden arkaainen puoli on edistyksellisen suuntautumisen johdosta eitorjuttu vaan niin täysin eliminoitunut että heille on mahdotonta taantua. Samoin on ihmisiä, joilta kaikki mahdollisuudet edistymiseen ovat niin täysin tuhoutuneet, että heilläkkään ei ole mahdollisuutta valintaan - tässä tapauksessa vapauteen päättää uudelleen edistymisestään.
On itsestään selvää että se yleinen henki joka tietyssä yhteiskunnassa vallitsee, vaikuttaa voimakkaasti kumpaankin ihmisen tapaan hakea vastausta olemisen ristiriitaan. Mutta jopa tällaisessa tapauksessa voi yksilö poiketa vahvastikin vallitsevasta suuntautumismallista. Kuten jo sanottu, on nykyisissä yhteiskunnissamme miljoonia arkaaisesti suuntautuneita yksilöitä, jotka samalla kun uskovat tietoisesti kristinuskon ja valistuksen ajan oppeihin, ovat tämän julkikuoren alla todellsia "beserkkejä", nekrofiileja tai Baalin ja Astarten epälumalanpalvojia. He ajautuvat välttämättömiin konflikteihin sen vuoksi, koska heidän ajattelussaan edistyksellisillä ajatuksilla ei ole todellista painoarvoa ja koska heidän toimintatapaansa, olkoonkin kätkettyä ja hiottua, hallitsevat arkaaiset kiihokkeet.
Toisaalta on myös arkaaisissa yhteiskunnissa ollut ihmisiä jotka ovat onnistuneet kehittämään edistyksellisen suuntautumistavan. Heistä tuli johtajia jotka asettivat uusia näköaloja kannattajilleen ja aikaansaivat vähitellen muutoksen koko yhteiskunnassa. Kun tällaiset ihmiset sattuivat omaamaan lähestymistavan jolla he jättivät jälkensä yhteiskuntaan, nimitettiin heitä profeetoiksi, mestareiksi ja vastaaviksi. Ilman heitä ei ihmiskunta olisi koskaan tullut ulos arkaaisista olosuhteistaan. Kuitenkin, he voivat vaikuttaa ihmisiin ainoastaan niin, että he työnsä tuloksena pikkuhiljaa  vapauttivat  luonnon tuntemattomista voimista tavalla joka kehitti heidän järkeään ja objektiivisuuttaan ja luopuivat samalla petoeläimen tai kuormajuhdan tapaisesta elintavastaan.
Mikä pätee ryhmään, pätee myös yksilöön. Jokaisessa ihmisessä piilee arkaaisten voimien potentiaali, kuten jo olemme todenneet. Olla läpeensä paha tai läpeensä hyvä - tällainen valinta ei ole enää mahdollista. Lähes jokainen voi taantua arkaaiseen suuntautumiseen tai tavoitella täyttä edistyksellistä avautumista. Ensimmäisessä tapauksessa puhumme vaikean mielisairauden puhkeamisesta; jälkimmäisessä tapauksessa puhumme spontaanista parantumisesta sairaudesta tai kyseisen henkilön muutoksesta täyteen havahtumisen tai kypsymisestä. On psykiatrian, psykoanalyysin ja erilaisten henkisten tieteiden tehtävä tutkia niitä olosuhteita, joissa kehitys ottaa yhden tai sitten toisen suunnan ja sen lisäksi osoittaa menetelmiä joiden avulla voidaan saada aikaan edullista kehitystä ja sulkea pois pahanlaatuista. (Tällä kohden alaviitteessä EF viittaa Zen Buddhismiin ja sen merkityksen parantavana harjoituksena, IR)- Näiden metodien kuvaaminen menee tämän kirjoituksen mahdollisuuksien ulkopuolelle. Vastauksia löytyy pysykologian ja psykiatrian lääketieteellisestä kirjallisuudesta. Meidän ongelmamme kannalta on kuitenkin tärkeää tunnistaa, että - ääritapauksia lukuunottamatta - jokainen yksilö ja jokainen ryhmä voi taantua ihanteellisesta mitä järjetömimpään ja tuhoisimpaan suuntaan, mutta muuttua myös mitä valistuneimman ja edistyksellisimmän suuntauksen esitaistelijaksi.Ihminen ei ole hyvä tai paha. Jos uskoo hyvään ihmiseen ainoana mahdollisuutena, silloin näkee välttämättä ihmisen erehdyttävän ruusuisessa valossa ja pettyy ennenpitkää katkerasti. Jos uskoo toisen äärimmääisyyteen, päätyy kyynisyyteen ja tulee sokeaksi ihmisen monille mahdollisuuksille hyvään. Realistinen ymmärrys molempien mahdollisuuksien todellisena potentiaalina tarjoaa tien tutkia niitä edellytyksiä joissa nämä orientoitumismuodot kulloinkin kehittyvät."
(Käännös Erich Frommin teoksesta "Die Seele des Menschen" (Ihmisen sielu) vuodelta 1964, Erich Fromm Gesamtausgabe, osa 2 Analytische Charaktertheorie (Analyyttinen luonneteoria) ISBN 3-421-01952-5, Stuttgart Deutsche Verlagsanstalt, ss. 244-246, IR)

Heräämisestä ihmisyyteen

"Kun useat ihmiset jakavat arkaaisen, taannuttavan tendenssin, silloin olemme tekemisissä folie á million,miljoonien hulluuden kanssa.Ja juuri se tosiasia että tämän hulluuden jakavat niin monet, sallii tämän lähestymistavan ilmetä hänelle viisautena, sallii tämän fiktiivisen ilmetä hänelle todellisuutena. Yksittäinen ihminen, joka jakaa tämän joukkohulluuden, kadottaa täydellisen eristyneisyyden ja eksyksissä olon tunteensa ja voittaa tällä tavalla intensiivisen pelkonsa jota hän muutoin vallitsevissa oloissa saattaisi tuntea. Ei pidä unohtaa että valtaosalle ihmisistä järki ja realiteetit eivät ole muuta kuin vallalla olevaa konsensusta.Ei ole menettänyt järkeään, kun kaikki ajattelevat kuten mitä itse tekee.
Vaihtoehto arkaaiseen, taannuttavaan ongelmanratkaisuun ja ihmisenä olemisen taakan tuntemiseen on progressiivinen ratkaisu, joka muodostuu siitä, että ei pyri taantumisen kautta vaan kaikkia inhimillisiä voimiaan kehittäen saavuttamaan uuden harmonian. On olemasa useita uskontoja, jotka heijastavat siirtymistä arkaaisesta ja taannuttavasta humanistiseen uskon kokemiseen, mutta merkittävä edistyksellinen ratkaisu ihmiskunnan historiassa sen radikaalissa muodossa tapahtui huomiota herättävästi joskus vuosien 1500 - 500 aikana ennen ajanlaskumme alkua. Se sukelsi esiin n. v. 1350 eKr. Echnatonin opeissa ja suunnilleen samanaikaisesti hebralaisen Mooseksen opetuksissa; noin 600 - 500 eKr. samoja oppeja esitti Lao Tse Kiinassa ja saman teki Buddha Intiassa, Zarahustra Persiassa, ja vastaavia oppeja löydämme myös kreikkalaisten filosofien ajatuksista sekä Israelin profeettojen julistuksista.
Ihmisen uusi tavoite, tulla täydelleen ihmiseksi ja tavoittaa tällä tavalla uudelleen kadotettu harmonia, tuli ilmaistuksi erilaisin käsittein ja symbolein; Echnatomille sitä symbolisoi aurinko, Moosekselle sen ilmaisi historian tuntematon jumala; Lao Tse kuvasi asiaa sanalla Tao, joka tarkoittaa tietä; Buddha ilmaisi uuden ihmisyyden käsitteellä Nirvana;kreikkalaiset filosofit nimittivät sitä liikkumattomaksi liikuttajaksi, profeetat puhuivat messiaanisesta "päivien päättymisestä". Nämä käsitteet perustuivat suurelta osin senaikaisiin ajattelutapoihin ja viime kädessä kunkin kultuurin senhetkiseen sosiaalistaloudellisen rakenteeseen. Mutta vaikka se muoto jonka tuo uusi tavoite kussakin olosuhteissa sai ilmiasukseen, tavoite kuitenkin kaikissa oli olennaisessa sama: ihmisen olemassaolon ongelman ratkaiseminen tavalla, joka antaisi oikean vastauksen kysymykseen jonka elämä asettaa, nimittäin kuinka ihminen tulee täysin ihmiseksi ja kuinka hän voi voittaa eristäytyneisyytensä.
Kun kristinusko ja islam suurinpiirtein 500-1000 vuotta myöhemmin toivat nämä samat ajatukset Eurooppaan ja Välimeren alueelle, koki senaikainen ihmiskunta saaneensa suuren tehtävän.Mutta tuskin oli ihminen kuullut tämän sanoman, alkoi hän heti vääristää sitä. Sen sijasta että olisi itse tullut täysin ihmiseksi, teki hän Jumalasta ja siihen liittyvästä "tavoitteesta" itselleen uuden epäjumalan, jonka kuvat ja sanat hän asetti oman todellisuuskokemuksensa sijalle. Ja kuitenkin on ihminen yrittänyt palata yhä uudelleen ja uudelleen tavoittamaan ihmisenä olemisen todellista tavoitetta. Näemme näitä yrityksiä uskonnollisissa lahkoissa, uusissa filosofisissa ajatuksissa ja poliittisissa filosofioissa. Niin erilaisia kuin tuon uuden tien ilmaukset eri kulttuureissa olla saattavat, niille on kuitenkin yksi perustavaa laatua oleva periaate yhteistä: ihminen voi valita vain kahden vaihtoehdon välillä:joko palata takaisin tai käydä eteenpäin. Hän voi joko taantua arkaaiselle, patologiselle tasolle tai suunnata eteenpäin ja kehittää ihmisyyttä eteenpäin. Sen ilmaisemisessa, muotoilutavassa löytyy useita eri vaihtoehtoja. Persiassa vaihtoehtona oli valo tai pimeys, vanhassa testamentissa siunaus tai kirous, elämä tai kuolema. Sosialistisessa ajattelutavassa kysymys on vaihtoehdosta sosialismin ja barbarian välillä."
(Käännös Erich Frommin teoksesta "Die Seele des Menschen" (Ihmisen sielu) vuodelta 1964, Erich Fromm Gesamtausgabe, osa 2 Analytische Charaktertheorie (Analyyttinen luonneteoria) ISBN 3-421-01952-5, Stuttgart Deutsche Verlagsanstalt)

Kosmisesta tietoisuudesta
Käpylässä 26. toukokuuta 2011 pitämämme lyhyen ja spontaanin lukupiirin  tapaamisen merkeissä rohkenen laittaa tänne näytille ensimmäisen tarinan, joka kertoo kosmisesta tietoisuudesta. Se on pitkähkö mutta varsin poikkeuksellinen sekä lukukokemuksena että myös sisällöltään. Haluan korostaa että kysymys on kirjan arvioinnista, ei kopioinnista tai kääntämisestä. Siihen eivät taitoni varmasti riittäisikään, koska kysymyksessä on varsin poikkeuksellinen ja harvinainen kirja. Samalla tässä jo heti alkuun joudumme kohtaamaan tilanteen, jossa kirjan sisällön esittelemiseen ja kirjan sisällön julkaisemiseen liittyvät oikeudet tulevat rajankäyntiin. Omalta osaltani haluan pysytellä lukijan ja  kirja-arvostelijan roolissa ilman mitään kaupallisia tai  muita pyrkimyksiä. Kaiken lisäksi yli 70 vuotta vanhaan kirjaan ei tietääkseni liity enää tekijänoikeuksia.

Vihjeen tällaisen kirjan olemassaolosta sain eräästä Erich Frommin koottujen teosten alaviitteestä. Erich Fromm - arvostettu 1930-luvulla toimineen Frankfurtin Goethe-Yliopiston sosiaalipsykologisen laitoksen ja koulukunnan edustaja -  pyrkii eräässä esseessään kuvaamaan luovuutta ja siihen liittyvää x-kokemusta, asioiden ja sisältöjen loksahtamista kohdalleen ja uuden näköalan avautumista havahtumisen kautta. Kirjoitin alaviitteestä löytyneen  kirjan nimen muistiin ja pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoohjelman avulla ryhdyin selvittämään, mistä tämä harvinainen kirja olisi saatavissa luettavaksi. Tämä Rickhard Maurice Bucken kirja löytyi Itävallasta, Wienin yliopiston kirjastosta, jonne tein kaukolainauksen. Joulun alla 2009 sain Kontulan kirjastosta ilmoituksen kirjan saapumisesta. Kirjaa ei kuitenkaan annettu kirjastosta mukaan kuten on tavanomaista. Sain vain luvan katsella ja selailla sitä kirjaston lukuhuoneessa. Kun laina-aikaa kuitenkin oli kuukausi, otin tehtäväkseni tiivistäen ja referoiden kääntää ja kuvata tämän harvinaisen kirjan sisältöä. Jos kielitaitoa riittää, kirjan voi tietenkin kuka tahansa kaukolainata. Laatimani esittely ja arviointi on siis luettavissa allaolevaa linkkiä klikkaamalla.
Kosmisen tietoisuuden ulottuvuus

Saattohoitoa ja ikiunta

Tämän illan (8.5. 2015) YLE 1:n pressiklubiohjelmassa vapaa toimittaja Jouni Tervo totesi mukanaolleelle puoluesihteeri Reijo Paanaselle satiirisesti, sarkastisesti ja kaiketi julmastikin hymyillen sosialidemokratian olevan saattohoidossa. Puoluesihteeri pyrki tietenkin torjumaan tällaisen väitteen. Minulla on jo jonkin aikaa ollut sellainen tunne että sosialidemokratian elintila liikkeenä on kaventumassa niin, että sen poliittiselle toiminnalle voi hyvinkin olla tulossa rakenteellisesti loppu eteen.

Kysymys ei ole siitä etteikö kansanvaltaisen hyvinvointivaltion tavoittelulle, työn vapauttamiselle ja ihmisen toiveelle päästä vihdoinkin toteuttamaan historiallista tehtäväänsä ihmisenä olisi yleisellä tasolla hyväksyntää. On vain niin että aika ei suosi näitä tavoitteita. Niihin perustuva elämäntyyli, demokratia elämäntapana ja yhteistyön välineenä ei ole idoleita, autoritaarista johtamista ja äärimmilleen vietyä kilpailua suosivassa yhteiskunnassa yleisen tavoittelun ja arvostuksen kohteena. Luulen että juuri tässä suhteessa elämäntapa, jota omassa analyysissani kutsun produktiiviseksi, biofiiliseksi ja elämää ylläpitäväksi, on jäämässä autoritaaristen, sulkeutuneiden, kaupallisten ja myös ainakin jossakin suhteessa väkivaltaan ja voimaan perustuvien suuntautumistapojen jalkoihin. Vaalitulokset puhuvat vahvasti tällaisen kehityksen puolesta.

Pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio saattaa tulla juuri kaupallisen "vapaan" kilpailun, markkinoille annettavan etulyöntiaseman johdosta tiensä päähän. Esimerkiksi Euroopan Unionin ja USA:n välisen "TTIP" -vapaakauppasopimuksen voimaantulo näyttää tekevän hyvinvointivaltiosta alisteisen kaupallisuudelle, markkinoiden vapauteen perustuvalle tuotantotavalle. Jos tuomioistuimille annetaan valta rangaista julkista sektoria siitä että se yrittää tuottaa palvelua jota myös joku yksityinen, kotimainen tai kansainvälinen yritys haluaa toteuttaa, muuttuu tämä "sosialidemokraattinen malli" tosiasiassa rangaistavaksi, sakoilla uhatuksi, vapaakaupan sääntöjen kannalta epäkelvoksi tavaksi lähestyä yhteisen hyvinvoinnin toteuttamista.

Osallistuvalle, kokonaisuuksista kiinnostuneelle ihmiselle toiminta suljettujen ja läpinäkymättömien rakenteiden alaisuudessa ja niiden ehdoilla ei vastaa ihmisyyteen eikä myöskään demokratiaan kuuluvaa elämäntapaa. Minusta on synkkää ja raskasta nähdä ihmisten - ihan järkevinä ja normaaleina pitämieni - olevan valmiita luovuttamaan tärkeän osan ihmisoikeuksistaan kaupallisuuden ja markkinoiden polarisaatiota ja vastakkainasettelua lisäävälle alttarille.

Sellainen kansalaisyhteiskunta, joka rakentuu osallistumisen varaan, edellyttää myös sitä vahvistavia rakenteita. Poliittiseen vastuuseen - vastuulliseen sellaiseen - voidaan kasvaa vain pitkän tien kautta, jossa hankitaan yhteisyyteen, yhteistoimintaan, aitoon aktiivisuuteen ja vastuunottoon liittyviä taitoja. Kansalaisjärjestöt eivät näytä tällä hetkellä olevan sellaisessa tilassa että ne kykenisivät kasvattamaan demokratiaan ja sitä syvällisesti ymmärtäviä ja elämäntapana noudattavia toimijoita.

Sama koskee tietenkin sellaista jo yli sata vuotta vanhaa liikettä kuin sosialidemokratia itseään; nuorempi polvi kokee useimmiten paniikkireaktion, jos sille ehdotetaan vastuunottoa jonkin yhdistyksen toiminnasta tai osallistumista toimijana, sihteerinä, rahastonhoitajana tai vetäjänä yhdistyksen toimintaan. Tähän kiinnitti huomiota myös parhaillaan yt-neuvotteluja käyvän Demokraatti -lehden kolumnisti Aimo Massinen puhuessaan jo hautaan menneestä tai hautapaikkaa itselleen katselevasta sosialidemokratian aktivisti-sukupolvesta. Osallistavaa toimintaa sanan kansanvaltaisessa mielessä ei aikamme suosi - uskon että edes sellaisissa toimivissa yhteisöissä kuin urheiluseuroissa vastuunottoa vältellään ja hallinnon tehtävissä jopa kartetaan. Edessä on kansanvallan ja siihen perustuvan yhteisen hyvinvoinnin hiljainen kituminen, saattohoito ja vaipuminen ikiuneen - vapaan toimittajan Jouni Tervon sanoin.

Tervo sanoi tämän kantansa hymyn häive suupielessä ja tarkoitti sillä varmaankin ihan täyttä totta. Minä yhdyn hänen kantaansa, mutta hymyä, sarkasmia tai satiiria en tässä yhteydessä saa itsestäni irti millään. Menossa olevassa suuntautumisessa on niin paljon totalitarismia ennustavia piirteitä, että ikiuni vanhenevalle ja ikänsä kansanvallan puolesta taistelleelle on vain lohdullinen - tosin surullinen - vaihtoehto.

Luulen kuitenkin että ihminen ei pidemmän päälle tule tyytymään markkinaorjan asemaan. Yhä uudelleen ja uudelleen ihminen on noussut taistelemaan vapautensa ja ihmisoikeutensa puolesta ja tulee niin tekemään - kunnes tämä ihmisen esihistoriaan kuuluva vaihe tulee päättymään ja uusi, korkeampaan humanistiseen tietoisuuteen rakentuva aika alkaa.

Mielikuvitusta vai intohimoja?

Vaalien jälkeen muovataan nyt uutta hallitusta niiden voimien varaan, jotka voittivat vaaleissa. Vasemmistopuolueet, sosialidemokraatit ja vasemmistoliitto hävisivät ja pohtivat nyt vaikuttamiskeinojaan. Paljon muuta ei ole jäljellä kuin vaikuttaminen kunnallispolitiikassa ja joukkojärjestöjen kautta. Näistä kaksi on aika vaikuttavia tekijöitä, nimittäin ammattiyhdistysliike ja s-ryhmän menestymisen kautta myös kulutusosuustoiminta. Se jonka roolia ja otteita aavistellaan ja pelätäänkin, on ammattiyhdistysliike. Nähtävissä on jo nyt että sekä sosialidemokratian että ammattiyhdistysliikkeen käsiä pyritään sitomaan jo ennen hallitusohjelmasta päättämistä.

Viime vuosien ammattiyhdistysliike Suomessa on vaikuttanut perin sopuisalta, yhteistoimintahakuiselta ja myös kyvykkäältä tekemään vaikeitakin ratkaisuja. Yhtenä syynä pitäisin tähän sitä että sen talouspoliittinen analyysi on vaikuttanut aika pitkälle samankaltaiselta kuin mitä ajatellaan valtavirtaisessa talouspolitiikassa, siis valtionvarainministeriössä, työnantajaleirissä ja markkinataloudessa ylipäätään. Globaali kilpailu ratkaisee ja tuotantokuluja on saatava alas. Palkkojen ja verojen laskeminen on työnantajille mieleinen konsepti, ammattiyhdistysliikkeessä nähdään molemmissa vaaroja. Meillä verotulojen varaan rakentuva julkinen sektori on pohjoismaisen hyvinvointivaltion arvostettu brändi, jonka kuristaminen verotuloja vähentämällä tukahduttaa myös ostovoimaa, kysyntää, ja tietenkin kansanterveydelle ja toimivalle yhteiskunnalle tärkeitä palveluita. Rapistuva infrastruktuurikaan ei tee Suomesta houkutelevaa investointikohdetta. Ammattiyhdistysliikkeellä on siis hyvä syy puolustaa hyvinvointivaltiota ja sitä nimenomaan sen kansanvaltaisessa, hallinnoltaan avoimessa muodossa. Jorma Ollilan vetämän kuuluisan brändityöryhmän tavoitteeksi taisi muotoutua pohjoismainen kapitalistinen hyvinvointivaltio. Euroopan Unionin toimien ja etenkin työn alla olevien vapaakauppasopimusten myötä juuri markkinahenkinen ja jopa markkina-alisteinen rakenne on ilmeisesti valtaamassa alaa.

Kokoomuksen ja sosialidemokraattien välinen luottamuspula kilpistyi juuri kysymykseen siitä, minkälaisen rakenteen puitteissa yhteiskunnallisia palveluita tuotetaan. Näiden kahden puolueen välinen ristiriita on mitä suurimmassa määrin ideologinen ja se voidaan kiteyttää lyhyesti seuraavaan: seuraako palvelu sen tarvitsijaa vai seuraako palveluseteli sen käyttäjää. Palveluseteli merkitsee palvelun suorittamisen käytettävissä olevan rahamäärän rajaamista ja omavastuuta ylimenevältä osalta, joka voi joissakin tapauksissa muodostua todella suureksi. Lisäksi se merkitsee yksityisen, hallinnoltaan suljetun ja voittoa tavoittelevan tuottajaorganisaation pysyvää tuloa julkisiin palveluinin ja niiden moderoijaksi. Julkinen palvelutuotanto on tässä mallissa pelkästään menettäjän roolissa. Keskustapuolueen konsepti siitä että valtio maksaa ja kuntayhtymät tuottavat on yllättänyt ainakin jossakin määrin kokoomuksen, vaikka malli on kunnallispolitiikasta vanhastaan tuttu. Kun kuntarakenneuudistustakaan ei tule, kuntayhtymämalli palvelee erinomaisesti keskustapuolueen edunvalvontatavoitteita - kuntayhmien hallinnossa ovat muut puolueet pääsääntöisesti hääräämässä vain vähemmistöasemassa. Tuo rakenne antaa pienistä "kotikunnista" koostuvalle ja keskustapuolueen niissä hallitsemalle poliitiselle kentälle vaalivoiton lisäksi valtaa potenssissa, paljon yli todellisen poliittisen kannatuksen.

Mikä tässä rakenteessa on sitten ammattiyhdistysliikkeen väitetty vahva asema? Ammattiyhdistysliike neuvottelee kollektiivisista, kaikkia koskevista sopimuksista. Kokoomus näkee sen heikentävän yritysten menestymistä ja vaatii palkkamalttia. Se ei kuitenkaan koske millään tavalla ylintä johtoa, jonka optiot ja ennakkoluulottomat palkkioratkaisut on nekin tehdyllä työllä luotua arvoa ja merkitsevät sopimuksista eroavine periaatteineen riiston nykyaikaista muotoa. Ne muodostavat samalla esimerkin palkan suuresta merkityksestä oletetulle luovuudelle, osaamiselle ja yhteiskunnalliselle asemalle. Miksi ei jokaisella työntekilällä olisi oikeutta päästää myös intohimojaan valloilleen ja repiä irti se mitä revittävissä on? Tie jolle työnantaja palkansaajaliikettä omine ratkaisuineen houkuttelee, on voimankäytön tie. Jotta ammattiyhdistysliike ei lähtisi tälle tielle samanlaisella intohimolla kuin työnantaja, se on saatava sidotuksi tavalla tai toisella uuden hallituksen valitsemaan tiehen.

Todellisuudessa ammattiyhdistysliike on jo aikoja sitten sopeutunut kilpailutalouden asettamiin raameihin ja tyytyy tulonmuodostuksen osalta kohtuuteen, mistä työnantajapuolen palkka-asenteissa ei ole nähtävissä merkkiäkään. Maltillinen tulonmuodostus pohjaa ammattiyhdistysliikkeessä todellisuudessa muuhunkin kuin pelkkään oletettuun ahneuteen. On varmistettava toimeentulo ja tulevaisuus, lasten ja nuorten menestyminen, säällinen hyvinvointi ja turvallisuus myös työuran jälkeen. Uskon ammattiyhdistysliikkeen katselevan tässä suhteessa elonkaarta kokonaisuutena. On nähtävä missä hyvinvointia ja demokratiaa uhataan, on oivallettava millaisen rakenteen puitteissa tämän ajan ihminen on valmis ja kykenevä antamaan parhaimman panoksensa itsensä ja aikansa yhteiskunnan kehittämiseen. Kysymys on mitä suurimmassa määrin mielikuvituksesta, liikkeen sisällä tehtävästä pohjustuksesta, arvoperiaatteita ja osaamista koskevasta koulutuksesta, tulevan yhteiskunnan vision sisäistämisestä.

Nithyananda, joogaopettajani, joka avaa Youtubessa Patanjali-joogan, Upanishadien ja ylipäätään Vedantakulttuurin pyhiä salaisuuksia, ilmaisee asian seuraavasti:"Soft power stand for fashions, hard power stand for passions." Pehmeät arvot rakentuvat mielikuvitukselle, kovat arvot edustavat intohimoja.

Tässä mielessä ammattiyhdistysliike on pehmeiden, tulevaa ennakoivien odotusten muovaaja ja moderaattori, työnantaja kovien intohimojen ehdotomaksi ja raudanlujaksi itsensä betonoiva puolustaja. Kumpi voittaa?

Suggestion mestari Émile Coué totesi aikoinaan:"Kun mielikuvitus ja tahto joutuvat ristiriitaan, voittaa mielikuvitus aina - eikä tästä säännöstä ole yhtään poikkeusta."

Aneeminen Eurooppa

Korvaan tämän vapun blogini "Raha ja Talous" blogin pitäjien Lauri Holapan ja Jussi Ahokkaan vastauksilla Keskustan puheenjohtajan Juha Sipilän esittämiin hallituksen muodostamisen perustana oleviin kysymyksiin. Mielestäni heidän vastauksensa ovat sosialidemokraattista talousanalyysia parhaimmillaan...

Euroopassa - Euroopan Unionin Komission johdolla - toteutettu talouspolitiikka on jo vuosia sitten joutunut analyyttisen arvioinnin ja kritiikin kohteeksi. Sen suhde globaaliin maailmantalouteen noudattelee kilpailutalouden periaatteita, joiden seurauksena tasapainoa haetaan halvimpien kustannusten tasolla ja jossa arvoa luovat työntekijät ja heidän palkkansa ovat yhtenä kilpailutekijänä jatkuvan arvioinnin kohteena. Tietenkin tapahtuu muutosta myös toiseen suuntaan, halvimpien tuotantomaiden hintataso nousee. Kun tuotanto lisäksi automatisoituu ja sen tekninen teho alati kasvaa, on syntymässä megakone joka tuottaa tavaraa ja oletettua hyvinvointia yhä pienemmillä inhimillisillä tuotantopanoksilla - ainakin mitä lihasvoimaan ja työssä käytettyyn aikaan tulee. Kun omistaminen on pyhitetty työpanoksesta riippumattomaksi ulottuvuudeksi ja kaikkea tuotettua hyvinvointia ei jaeta sen tuottajille, työntekijöille, alkaa tästä se eriarvoistava ja vastakkainasettelua tuottava kierre, joka on niin tyypillistä länsimaiselle ja globaalisiti toimivalle markkinataloudelle. Se ei tuota kaikille yhteistä hyvinvointia muuten kuin oletusarvoisesti, vähän samaan tapaan kuin neuvostososialismi jonka tavoite oli taivaanrannassa ja joka etääntyi sitä lähestyttäessä.

Näihin kysymyksiin joudutaan ottamaan kantaa myös Suomessa ja erityisesti nyt, kun vaalien jälkeen ollaan kokoamassa uutta hallitusta ja etsimässä sille kestävää, yhteisesti hyväksyttävää pohjaa.

Raha ja talous -bolgion pitäjät Lauri Holappa ja Jussi Ahokas ovat valinneet talousopilliseksi tiekseen valtavirtaisesti ja lähes huutokuorona toteutetun valtavirtaisen ajattelutavan sijasta ns. jälkikeynesiläisen arvopohjan, jossa kysynnän aktivoimisella ja yhteiskunnan demokraatiseen perustaan rakennetuilla elimillä, valtiolla ja kunnilla on ratkaisevan tärkeä merkitys. Itseasiassa pohjoismainen hyvinvointivaltio olisi aivan ihanteellinen perusta tuon politiikan toteuttamiseen, onhan sen valttina jo vuosikymmeniä kehitetty vankka taloudellinen pohja, korkealla tasolla hyväksytty veronkanto-oikeus ja transparentit, kansanvaltaan perustuvat instituutiot, jotka eivät varsinaisesti tavoittele voittoa vaan uusintamiseen ja kehittämiseen suunnattua ylijäämää.

Ennen Euroopan Unioniin ja sen valuuttauniuoniin liittymistä Suomellakin oli mahdollisuus siihen, mitä jokainen itsenäinen valtio raha- ja talouspolitiikassaan tarvitsee: oikeus luoda vaihdon välineitä, rahaa omilla päätöksillään. Sitten valuuttaunionin perustamisen tämä mahdollisuus on enää Euroopan Keskuspankilla, valuuuttaunionin jäsenmaat ovat luovuttaneet tämän oikeuden EKP:lle, keskuspankille. Euroopan Keskuspankki ei puolestaan voi tukea suoraan valtioita - se on kielletty Maastrichtin sopimuksessa jo ennen Suomenkin Euroopan Unioniin liittymistä vuonna 1992.

Miksi valtioiden, muodollisesti demokratiakriteerit täyttävien ja kaikkia maan kansalaisia edustavien elinten tukeminen on kiellettyä? Pelkona on tietääkseni ollut se että valtiot eivät saadun kokemuksen mukaan osaa käyttää rahaa oikein vaan päästävät liikkeelle inflaatiokierteen. Yritys- ja pankkimaailman holtiton pääomien käyttö ei näytä estävän sitä, että EKP tukee edelleen estottomasti pankkeja, vakuutuslaitoksia - ja näiden kautta yrityksiä, joiden tehtävänä on lisätä työn tarjontaa. Yhdessä globaalin kilpailun kanssa tämä muodostaan kuitenkin umpikujan: kun palkkoja ei voida nostaa ja ostovoimaa sitä kautta sopimuksin tasaisesti lisätä, yritykset eivät uskalla käyttää rahaa investointeihin vaikka pääomaa olisikin käytössä. Tämä muodostaa ns. tarjontatalouden ytimen; se toinen vaihtoehto olisi käynnistää suuria julkisia investointeja infrastruktuuriin, palveluihin ja uusiin hyvinvointi- ja sivistysvaltion tehtäviin. Tarjontatalouden pystyssäpitämisen edellyttänän toimet on viety jo äärimmilleen, mm. takausvastuiden kautta yritys- ja pankkimaailmnan holtiton, odotusarvoihin perustuva keinottelu ja mielikuvituksellinen kahmiminen on onnistuttu kääntämään valtion, siis kansalaisten vastuiksi tunnettuine seuraamuksineen, joista kärsivät tällä hetkellä eniten Välimeren maat mutta joiden kohtalo saattaa hyvää vauhtia levitä koko Unionin alueelle.

Eurooppa on sairas, se on aneeminen, sen suonta on isketty yli voimavarojen - ja paranemista kansakuntina ei ole näkyvissä. Rikas eliitti ei kykene pääomineenkaan Eurooppaa pelastamaan - rahat ovat yksinkertaisesti tehottomina ja vailla käyttöä väärissä paikoissa. Edes rahan tekeminen odotusarvojen kautta rahalla ei tahdo katkerien opetusten ja kokemusten jälkeen onnistua, vaikka mm.superkomissaari Katainen joutuu sen varaan investointihankkeensa pääosin perustamaan. Ei taida onnistua - kysyntäaneeminen Eurooppa ei jaksa enää toipua konservatiivisten tropien voimin.