Humanistisen psykoanalyysin soveltaminen Marxin teoriaan

Erich Fromm:
Humanistisen psykoanalyysin soveltaminen Marxin teoriaan

Marxilaisuus on humanismia ja sen tarkoitus on ihmisen potentiaalien täysi toteuttaminen; ei ihmisenä joka on johdettu hänen ajatuksistaan tai hänen tietoisuudestaan, vaan ihmisestä hänen fyysisine ja henkisine ominaisuuksineen, todellisesta ihmisestä joka ei elä tyhjiössä vaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, ihmisestä jonka on tuotettava voidakseen elää. On mitä täsmällisin tosiasia, että ihminen kokonaisuutena eikä hänen tietoisuutensa on Marxin ajattelun ydintä. Se erottaa Marxin "materialismin" Hegelin idealismista samoin kuin taloudellismekanistisesta Marxin murjomisesta.

 Marxin suuri saavutus oli vapauttaa taloudelliset ja filosofiset ulottuvuudet, jotka viittasivat ihmiseen heidän abstraktien ja vieraantuneiden ilmaisujensa kautta ja täydentää filosofiaa ja taloutta osoittamalla vallitseva argumentointivirhe, ad hominem.  Marxin huolenaiheena oli ihminen, ja hänen tavoitteenaan oli ihmisen vapauttaminen aineellisten etunäkökohtien ylivallasta, niiden, hänen itsensä aiheuttamien  järjestelyjen ja tekojen vankilasta. Jos joku ei halua ymmärtää tätä Marxin huolenaihetta hän ei koskaan tule ymmärtämään sen enempää hänen teoriaansa kuin niitä monia käytännön muotoja saaneita vääristymiäkään. Vaikka Marxin päätyön nimi oli Pääoma, tämä työ oli tarkoitettu ainoastaan astinlaudaksi hänen kokonaistutkimukseensa, jota piti seurata filosofian historia. Marxille pääoman tutkiminen oli kritisoiva väline käytettäväksi ymmärtämään ihmisen rampautunut tilanne teollisessa yhteiskunnassa. Se oli yksi askel kohden suurta työtä, jonka - jos hän olisi kyennyt sen kirjoittamaan - nimi olisi saattanut olla Ihminen ja yhteiskunta.

Marxin teokset, se mitä Marx kirjoitti "nuorena Marxina" samoin kuin Pääoman kirjoittajana, ovat täynnä psykologisia käsitteitä. Hän käsittelee eri yhteyksissä sellaisia teemoja kuin "ihmisen olemus", ja "rampautunut ihminen",  "vieraantuminen" ja "tietoisuus", "kiihkeä pyrkimys" tai "riippumattomuus", nimetäksemme vain muutamia kaikkein tärkeimpiä. Kuitenkin, vastakohtana Aristoteleseen ja Spinozaan, jotka perustivat etiikkansa järjestelmälliseen psykologiaan, Marxin teokset eivät sisällä juuri minkäänlaista psykologista teoriaa. Muutamien hajanaisten merkintöjen kuten eron tekeminen kiinteiden viettien (kuten nälkä ja seksuaalisuus) ja joustavien, sosiaalisesti tuotettujen viehtymysten välillä, ei Marxin kirjoituksissa ole juurikaan löydettävissä mitään olennaista psykologiaa, sen enempää kuin hänen seuraajissaankaan. Syy tähän laiminlyöntiin ei ole mielenkiinnon puutteessa tai kyvyssä analysoida psykologisia ilmiöitä (Marxin ja Engelsin katkeamattonan kirjeenvaihdon sisältävät kokonaisteokset (MEGA) osoittavat kykyä hallita tiedostamatonta motivaatiota, jonka luulisi olevan vahvuus kenelle hyvänsä lahjakkaalle psykoanalyytikolle); on myös käynyt ilmi sellainen tosiasia, että Marxin elinaikana ei ollut sellaista dynaamista psykologiaa, jota hän olisi voinut soveltaa ihmisenä olemisen ongelmiin. Marx kuoli vuonna 1883; Freud alkoi julkaista tuotantoaan yli kymmenen vuotta Marxin kuoleman jälkeen.

Sellainen välttämätön psykologia joka olisi täydentänyt Marxin analyysia, vaikkakin se olisi tarvinnut monia tarkistuksia, oli Freudin kehittämä. Psykoanalyysi on ennenkaikkea dynaamista psykologiaa. Se käsittelee niitä psyykkisiä voimia, jotka motivoivat ihmisen käyttäytymistä, toimintaa, tunteita, ajatuksia. Näitä voimia ei voi aina nähdä sellaisenaan, niistä voidaan  tehdä johtopäätöksiä tekemällä huomioita niiden ilmenemisestä ja tutkimalla niiden vastakohtaisuuksia ja muodonmuutoksia.

Ollakseen hyödyksi Marxin ajattelulle, psykologin tulee myös nähdä näiden voimien kehittyminen siinä jatkuvassa, ihmisen tarpeiden, historian ja yhteiskunnan   vuorovaikutuksessa johon ihminen osallistuu.  Sen täytyy olla alusta lähtien sosiaalipsykologiaa. Lisäksi, sen tulee olla kriittistä psykologiaa, erityisen kriittistä suhteessa ihmisen tietoisuuteen.

Freudin psykoanalyysi täyttää nämä pääehdot, olkoonkin että niiden merkitystä Marxin ajatusten kannalta eivät ymmärtäneet  sen enempää suurin osa freudilaisista kuin marxilaisistakaan. Syy tähän ilmeiseen epäonnistumiseen on nähtävissä molemmilla puolilla. Marxilaiset jatkoivat traditiotaan ottamatta huomioon psykologiaa; Freud ja hänen oppilaansa kehittivät ajatuksiaan mekanistisen materialismin lähtökohdista, mikä osoittautui rajoittavaksi tekijäksi Freudin suurten löytöjen kehittämiselle ja yhteensopimattomaksi "historiallisen materialismin" kanssa.

Noista ajoista on kuitenkin tapahtunut uutta kehitystä. Kaikkein tärkein on marxilaisen humanismin uudestisyntyminen, josta tämä kirja (Socialist Humanism, kääntäjän huomautus) on osoituksena. Monet marxilaiset sosialistit erityisesti pienemmisssä sosialistisissa maissa (Fromm viittaa tässä mm. kirjan ilmestymisajan Jugoslaviaan, Puolaan, Tsekkoslovakiaan  ja Unkariin), mutta myös lännessä ovat olleet tietoisia siitä tosiasiasta,  että Marxin teoria tarvitsee tuekseen ihmistä koskevan psykologian; he ovat myös tulleet tietoisiksi siitä tosiasiasta, että sosialismin täytyy tyydyttää ihmisen tarvetta orientoitua järjestelmälle ja omistautua sille; sen täytyy käsitellä kysymyksiä, mikä ihminen on ja mikä tarkoitus ja tavoite hänen elämällään on. Sen tulee laskea perusta eettisille normeille ja henkiselle kehitykselle pelkkien fraasien sijasta jotka sanovat, että "hyvää on se mikä palvelee vallankumousta", työläisten valtiota, historiallista kehitystä jne.

Toisaalta, kritiikkiä on herännyt myös psykoanalyyttisessa leirissä Freudin ajattelun taustalla olevaa mekanistista materialismia kohtaan, mikä on johtanut psykoanalyysin kriittiseen uudelleenarviointiin, koskien erityisesti himoon ja haluun perustuvaa libidoteoriaa. Johtuen kehityksestä sekä marxilaisessa että psykoanalyyttisessa ajattelussa, näyttää marxilaisille humanisteille tulleen aika tunnistaa, että dynaaminen, kriittinen, yhteiskunnallisesti suuntautunut psykologia on ratkaisevan tärkeää Marxin teorian jatkon kehittämiselle ja sosialistiselle toimintakäytännölle ylipäätään; ihmisen asemaa keskeisesti koskeva teoria  ei voi jäädä ilman sitä koskevaa psykologista teoriaa jos se ei halua menettää kosketustaan ihmistä koskevaan todellisuuteen.  Seuraavassa haluan osoittaa muutamia periaatteellisia ongelmia, joita on käsiteltävä tai joita humanististen psykoanalyytikkojen tulisi työstää.

Ensimmäinen tällainen ongelma jota pitäisi käsitellä on "yhteiskuntaluonne", luonnerakenne joka on yhteinen yhteisölle (maa tai luokka, esimerkiksi) joka määrää tehokkaasti jäsentensä toimintaa ja ajatuksia. Tämä käsite on erityiskehitystä Freudin luonne-käsitteestä, jonka olennainen piirre on luonteen dynaamisuus.  Freud ymmärsi luonteen suhteellisen pysyväksi erilaisten halujen ja himojen ilmenemismuodoksi, tarkoittaen sitä että psyykkinen energia suuntautuu tiettyä tavoitetta kohden ja että sillä on tiettyjä lähteitä. Käsitteissään oraalisesta, anaalisesta ja genitaalisesta luonteesta, Freud esitti uuden ihmisen luonteen mallin joka selitti käyttäytymistä tuloksena viettipohjaisista intohimoisista pyrkimyksistä; Freud otaksui, että näiden pyrkimysten suunta ja intensiteetti pohjautui varhaisen lapsuuden kokemuksiin "erogeenisista alueista" (suu, peräaukko, sukupuolielimet) ja että näiden perustavaa laatua olevien elementien rinnalla vanhempien käyttäytyminen oli päävastuussa himojen ja halujen kehittymisestä.

Yhteiskuntaluonteen käsite viittaa yhteisölle yhteiseen luonnerakenteeseen. Se olettaa, että perustavaa laatua oleva tekijä "yhteiskuntaluonteen" muovautumisessa  on se elämänmuoto joka rakentuu kerrostumia aiheuttavalle yhteisön tuotantotavalle. Yhteiskuntaluonne on se erityinen rakenne jonka kukin yhteiskunta on muovannut ja joka on käyttökelpoinen tehdäkseen tämän yhteiskunnan toimivaksi. 

Tavallisen kansalaisen on haluttava tehdä sitä mitä hänen pitää tehdä ja toimia tavalla joka sallii yhteiskunnan käyttävän hänen energiaansa tarkoituksiinsa. Ihmisen energia ilmenee yhteiskuntaprosessissa ainoastaan osittain pelkkänä fyysisenä energiana (kuten maanviljely tai teiden rakentamien); se ilmenee myös erityisenä henkisenä energiana. Ihmisen joka elää primitiivisessä yhteisössä hyökäten toisten heimojen kimppuun ja ryöstäen niitä, täytyy omata sotijan luonteenlaatu, haluta sotia, tappaa ja ryöstää. Rauhallisen, maanviljelystä harjoittavan heimon jäsenen täytyyn omata pyrkimystä yhteistyöhön ja väkivaltaa vastaan. Feodaalinen yhteisö toimii hyvin ainoastaan jos sen jäsenet ovat halukkaita alistumaan auktoriteetin tahtoon  ja jotka kunnioittavat ja ihailevat niitä jotka ovat heidän yläpuolellaan. Kapitalismi toimii ainoastaan ihmisen varassa joka on halukas kiihkeään työntekoon, joka on kurinalainen ja täsmällinen, jonka keskeinen mielenkiinto on rahan ansaitseminen ja jonka keskeinen periaate on voitto tuloksena tuotannosta ja vaihdosta. 1800-luvun kapitalismi tarvitsi kansalaista joka oli valmis säästämään; 1900-luvun puolivälissä se tarvitsi ihmistä jonka intohimoinen halu oli käyttää rahaa ja kuluttaa. Yhteiskuntaluonne on se muoto jolla inhimillinen energia muotoutuu käyttökelpoiseksi tuotantovoimaksi yhteiskuntaprosessissa.

Yhteiskuntaluonnetta lujitetaan kaikilla vaikuttamisen välineillä yhteiskunnassa;  sen keinoja ovat koulutusjärjestelmä, uskonto, kirjallisuus, sen laulut, kaskut, tavat ja, ennenkaikkea, vanhempien tapa kasvattaa lapsiaan. Viimemainittu on niin tärkeä, koska yksilön luonteenrakenne muovautuu   hyvin suuressa määrin jo viiden-kuuden vuoden ikäisenä. Mutta vanhempien vaikutus ei ole olennaisesti henkilökohtainen  tai sattumanvarainen, kuten klassinen pyskoanalyysi uskoo; vanhemmat ovat ensisijaisesti yhteiskunnan välittäjiä, sekä oman luontenrakenteensa kautta että kasvatusperiaatteidensa välityksellä; he eroavat toisistaan ainoastaan pienessä määrin ja nämä erot eivät tavallisesti vähennä heidän vaikutustaan kehittää jälkikasvussa  yhteiskuntarakenteen kannalta haluttavaa yhteiskuntaluonnetta.

Yhteiskuntaluonteen käsitteen muotoutumisen ehdot syntyvät kunkin yhteiskunnan käytännön elämässä ja tämä oli se tarkistus Freudin libidoteoriaan, joka oli hänen luonnerakenteensa pohjana. Libidoteoria perustuu mekanistiseen ja käsitykseen ihmisestä koneena, jossa halut ja himot (itsesäilytyksen ohella) ovat energialähteenä ja jota "mielihyvän periaate" hallitsee ja joka laskee lisääntyneen himon ja halun sen normaalille tasolle. Vastakohtana tälle käsitteelle, jonka olen yrittänyt tässä osoittaa (erityisesti kirjassani Ihmisen osa), on se että ihmisen - joka on ensisijaisesti yhteiskunnallinen olento - erilaiset pyrkimykset ovat tulosta hänen tarpeestaan "mukautua" (esineelliseen maailmaan) ja "sopeutua" (ihmisten maailmaan) ja että tämä mukautuminen ja sopeutuminen muodostavat keskeisen intohimon siinä yhteiskunnassa jossa hän elää. Tämän käsityksen mukaan ihminen luonteenpiirteiltään pyrkii intohimoisesti mukautumaan ja sopeutumaan kohteisiinsa -  ihmisiin ja luontoon -  ja tyydyttää siten tarpeensa suhteuttaa itsensä ympärillään olevaan maailmaan.

Yhteiskuntaluonteen käsite vastaa niihin tärkeisiin kysymyksiin, joita ei ole käsitelty asianmukaisesti Marxin teorian yhteydessä.

(1) Kuinka on mahdollista että yhteiskunta voittaa jäsentensä luottamuksen ja kuuliaisuuden, siitä huolimatta että he kärsivät järjestelmän kurimuksessa ja jopa silloin kun heidän järkensä kertoo heille että tämä kuuliaisuus on heille haitallista? Miksi heidän todellinen etunsa inhimillisinä olentoina ei paina enempää kuin heidän fiktiivinen etunsa jonka ovat tuottaneet kaikenlaiset ideologisen vaikuttamisen ja aivopesun muodot? Miksi heidän tietoisuutensa oman kansanluokkansa tilasta ja sosialismin hyödyt eivät ole olleet niin tehokkaita kuin mitä Marx uskoi niiden olevan? Vastaus tähän kysymykseen piilee yhteiskuntaluonteen ilmiössä. Sen kerran kun yhteiskunta on onnistunut muokkaamaan tavallisen ihmisen luontenrakennetta tavalla että hän haluaa tehdä sitä mitä pitää tehdä, hän on tyytyväinen niiden elämisen ehtojen kanssa joita yhteiskunta hänelle tyrkyttää ja määrää. Kuten yksi Ibsenin henkilöhahmoista kerran sanoi: hän voi tehdä mitä hyvänsä mitä hän haluaa, koska hän haluaa tehdä sitä mitä hän voi tehdä. Tarpeetonta sanoa, että yhteiskuntaluonne joka tyytyy alistumiseen on  rampautettu luonne. Rampa tai ei, tärkeää on että se palvelee sellaisen yhteiskunnan tarpeita joka tarvitsee alistuneita ihmisiä toimiakseen.

(2) Yhteiskuntaluonteen käsite tarjoa siis selityksen siihen, mikä linkittää yhteiskunnan aineellisen perustan sen "ideologiseen ylärakenteeseen". Marxia on usein tulkittu niin, että ideologinen ylärakenne ei ole muuta kuin heijastusta taloudellisesta perustasta. Tämä selitys ei ole täsmällinen; tosiasia on että Marxin taloudellisen perustan ja ideologisen ylärakenteen olemusta ei ole riittävästi selvitetty. Dynaaminen psykologinen teoria voi osoittaa että yhteiskunta tuottaa yhteiskuntaluonteen, ja että tämä yhteiskuntaluonne on taipuvainen pitäytymään niissä ajattelutavoissa ja ideologioissa jotka sitä ravitsevat. Kuitenkaan taloudellinen perusta joka tuottaaa tiettyjä yhteiskuntaluonteen piirteitä vaikuta ainoastaan yhteen suuntaan; sen vaikutuksen alaisena olevat  puolestaan kääntäen tuottavat ajatuksia ja toimintatapoja. Ajatukset, kun ne kerran on luotu vaikuttavat puolestaan yhteiskuntaluonteeseen  ja - epäsuorasti - yhteiskunnan taloudelliseen rakenteeseen. Se mitä haluan tässä korostaa on se, että yhteiskuntaluonne toimii välittävänä tekijänä yhteiskunnan taloudellisen perustan ja niiden ajatusten ja ihanteiden välillä jotka ovat vallitsevia tässä yhteiskunnassa.

Taloudellinen perusta - yhteiskuntaluonne - ajatukset ja ihanteet - yhteiskuntaluonne - taloudellinen perusta

(3) Yhteiskuntaluonteen käsite selittää, miten inhimillistä energiaa yhteiskunnassa käytetään yhteiskunnan toimesta, kuten mitä hyvänsä raaka-ainetta yhteiskunnan tarpeisiin ja tavoitteisiin.  Ihminen on tosiasiassa mitä taipuisin luonnonvoima; hänestä voidaan tehdä melkeinpä minkä hyvänsä tavoitteen palvelija; hänet voidaan muovata vihaamaan tai tekemään yhteistyötä, alistumaan tai nousemaan vastarintaan, nauttimaan kärsimyksestä tai onnellisuudesta.

(4) Samalla kun kaikki tämä on totta, on totta myös se että ihminen voi ratkaista olemassaolonsa ongelman toteuttamalla täysin hänessä piilevät inhimilliset voimavaransa. Mitä rammemmaksi yhteiskunta hänet tekee ja mitä sairaammaksi hän itsensä tuntee, hän saattaa tietoisesti olla tyytyväinen kohtaloonsa. Mutta alitajuisesti hän on tyytymätön ja juuri tämä tyytymättömyys on elementti joka kallistaa häntä lopultakin muuttamaan niitä yhteiskunnan muotoja jotka rampauttavat häntä. Jos hän ei voi tehdä sitä, tämä omalla tavallaan rampautumista aiheuttava yhteiskunta tulee kuolemaan pois. Yhteiskunnan muutosta ja vallankumousta eivät aiheuta ainoastaan tuotantovoimat jotka ovat ristiriidassa aikaisempien tuotannonmuotojen kanssa. Sitä aiheuttaa myös konflikti epäinhimillisten yhteiskunnallisten olosuhteiden ja ihmisen muuttumattomien tarpeiden välillä. Ihminen voi tehdä melkein mitä vain, mutta kuitenkin vain melkein. Ihmisen taistelunhistoria on vaikuttava julistus tämän periaatteen puolesta.

(5) Yhteiskuntaluonteen käsite ei ole ainoastaan teoreettinen ilmaisu joka nojaa yleiseen spekulaatioon; se on käyttökelpoinen ja tärkeä väline,  jonka tavoitteena on paljastaa millaisia yhteiskuntaluonteita eri yhteiskunnissa tai yhteiskuntaluokissa on olemassa. Olettaessaan "talonpoikaisluonteen" olevan yksilöllinen, hamuava, itsepäinen ja haluton yhteistyöhön, vähät välittävän ajankulusta ja täsmällisyydestä,  kysymys ei ole kokoelmasta  erilaisia satunnaisia luonteenpiirteitä vaan energialla latautunut  suuntautumistapa; tämä luonteenrakenne osoittaa tarvittaessa jopa itsepintaista väkivaltaa tai vastarintaa jos siihen yritetään vaikuttaa; edes taloudelliset houkutteet eivät saa aikaan helposti muutoksia. Tämä oireryhmän taustalla on yhteinen tuotantotapa joka on ollut tyypillinen talonpojalle jo satojen vuosien ajan. Sama koskee alemman keskiluokan aseman heikentymistä, sitä joka nosti Hitlerin valtaan tai kohtasi köyhiä Yhdysvaltojen etelävaltioissa.  Kaikenlainen myönteisen kultturellisen virkistyksen puute, katkeruus omasta tilanteesta joka on jäänyt jäljelle muun yhteiskunnan edetessä, viha niitä kohtaan jotka tuhosivat ne olosuhteet joista he olivat aikanaan ylpeitä, tämä kehitti luonteenpiirteistöön  oireryhmän joka nosti esiin kuoleman rakastamiseen (Nekrofilia). Siihen kuuluu äärimmäinen ja pahanlaatuinen kiintyminen vereen ja maaperään yhtyneenä kiihkeään ryhmänarsismiin, joka puolestaan ilmenee kansalliskiihkona ja rasismina.  Vielä yksi esimerkki: tehdastyöläisen luonteenrakenne ilmenee täsmällisyytenä, kurinalaisuutena, kyvykkyytenä tiimityöskentelyyn; se on oireryhmä joka muodostaa vähimmäisehdot toimimiselle teollisena työntekijänä. (Muut erot - kuten riippuvuus-itsenäisyys, aktiivisuus-passiivisuus on tässä yhteydessä jätetty sivuun, olkoonkin että nämä ovat mitä suurimmasta merkityksestä teolliselle työntekijälle nyt ja tulevaisuudessa).

(6) Kaikista tärkein lisäys yhteiskuntaluonteen käsitteeseen löytyy kyvystä erottaa tulevaisuuden sosialistisen yhteiskunnan  yhteiskuntaluonne sellaisena kuin Marx sen visualisoi, 1800-luvun kapitalistisen yhteiskunnan yhteiskuntaluonteesta, jonka keskeinen halu on omaisuuden omistamiseen ja vaurauteen sekä 1900-luvun kapitalistisesta tai kommunistisesta yhteiskuntaluonteesta, joka on tulossa yhä vallitsevammaksi korkeasti teollistuneissa yhteiskunnissa: homo consumens luonteepiirteenä.

Homo consumens

"Homo consumens on ihminen, jonka keskeinen tavoite ei ole ensisijaisesti omistaa esineitä, mutta kuluttaa enemmän ja enemmän, ja siten kompensoida omaa sisäistä tyhjyyttään, passiivisuuttaan, yksinäisyyttään ja ahdistuneisuuttaan. Se tapahtuu yhteiskunnassa jolle ovat luonteenomaisia  suuret yritykset, jättimäinen teollisuus, hallinnollinen ja työelämän byrokraattisuus, yksilö jolla ei ole kontrollia työolosuhteisiinsa, tuntee itsensä voimattomaksi, yksinäiseksi, ikävystyneeksi ja ahdistuneeksi. Samaan aikaan suurten kulutustuotteita valmistavien ja myyvien yritysten tarve voittoihin, käyttämällä mediaa mainostamiseen, muuttaa hänet ahnaaksi ihmiseksi, ikuiseksi imeväiseksi, joka haluaa kuluttaa yhä enemmän ja enemmän ja jolle mikä hyvänsä voi tulla kuluttamisen kohteeksi: tupakka, alkoholi, seksi, videot, televisio, matkustaminen ja jopa koulutus, kirjat tai opinnot. Uusia keinotekoisia tarpeita luodaan, ja ihmisen makua manipuloidaan.

Luonteenpiirteistönä homo consumens  äärimuodoissaan on hyvintunnettu psykopatologinen ilmiö. Se on nähtävissä monissa masentuneiden ja ahdistuneiden ihmisten tapauksissa jotka pakenevat ylensyöntiin, yli varojen ostamiseen tai alkoholismiin kompensoidakseen alitajuisen ahdistuksen ja masennuksen. Kuluttamisen ahneus - josta Freud käytti nimitystä "oraalisesti vastaanottava luonteenpiirre" - on tulossa hallitsevaksi psyykiseksi voimaksi tämän päivän teollistuneessa yhteiskunnassa.

Homo consumens on onnellisuuden harhakuvan vallassa samaan aikaan kun hän alitajuisesti kärsii ikävystymisestä ja passiivisuudesta. Mitä enemmän hän hallitsee koneita, sitä voimattomammaksi hän kokee itsensä ihmisenä; mitä enemmän hän kuluttaa, sitä enemmän hän tulee jatkuvasti lisääntyvien tarpeiden orjaksi, joita teollinen järjestelmä tuottaa ja manipuloi. Hän erehtyy pitämään väristyksiä ja jännitystä ilona ja onnellisuutena ja aineellista mukavuutta elämän keskeisenä sisältönä; tyydytetty tarve tulee elämän sisällöksi ja pyrkimys siihen uudeksi uskonnoksi. Kuluttamisen vapaudesta tulee inhimillisen vapauden keskeinen olemus.

Kuluttamisen henki on täsmälleen vastakkainen sellaiselle sosialistisen yhteiskunnan hengelle jota Marx hahmotteli. Hän näki selvästi tämän kapitalismin sisällä piilevän vaaran. Hänen tavoitteensa oli yhteiskunta jos ihminen on paljon,  eikä sellainen jossa ihminen  käyttää paljon.   Hän halusi vapauttaa ihmisen aineellisen ahneuden kahleista, niin että hänestä tulisi täysin tietoinen, elävä, herkkä ja vapautuisi ahneuden orjuudesta. "Liian monien tarpeellisten tavaroiden tuottaminen" - hän sanoi -"aiheuttaa liian monien tarpeettomien ihmisten tuottamisen." Hän halusi poistaa äärimmäisen köyhyyden, koska se estää ihmistä tulemasta täysin ihmiseksi; mutta hän halusi myös välttää sen äärimmäisyyden, jossa yksilöstä tulee oman ahneutensa vanki.  Hänen tavoitteensa ei ollut kulutuksen maksimointi vaan optimointi, niiden aidosti inhimillisten tarpeiden tyydyttäminen, jotka palvelevat täydempää ja rikkaampaa elämää.

On historian ironiaa, että kapitalismin henki, materiaalisen ahneuden tyydyttäminen, on valloittamassa ne kommunistiset ja sosialistiset maat, joiden tarkoituksena olisi suunnitelmatalouden avulla  hillitä sitä. Tällä prosessilla on oma logiikkansa: kapitalismin aineellinen menestyminen oli ilmeisestikin vaikuttava niille Euroopan maille, joissa kommunismi osoittautui voitokkaaksi, ja sosialismin voitto yhdistettiin menestyksekkääseen kilpailuun kapitalismin kanssa ja sen hengessä. Sosialismi on vaarassa huonontua järjestelmäksi, joka voi toteuttaa köyhien maiden teollistumisen nopeammin kuin kapitalismi, sen sijasta että niistä tulisi yhteiskuntia joissa ihmisen kehittyminen olisi taloudellisen tuotannon sijasta ensisijainen tavoite. Tätä kehityskulkua on vahvistanut se tosiseikka että neuvostokommunismi, hyväksyessään julman version Marxin "materialismista", menetti yhteyden - kuten kävi myös kapitalistisille maille - siihen humanistiseen traditioon, jonka yksi suurenmoisimpia edustajia Marx oli.

On totta että sosialistiset maat eivät ole vieläkään ratkaisseet kansalaistensa aineellisia ja oikeutettuja tarpeita tyydyttävällä tavalla - eikä USA:ssakaan 40% kansakunnasta elä runsaudessa. Mutta on mitä tärkeintä että sosialistiset talousmiehet, filosofit ja psykologit ovat tietoisia vaarasta, että optimaalisen kulutuksen tavoite voi helposti kääntyä maksimaalisen kulutuksen tavoitteeksi. Sosialistisesti orientoituneiden tiedemiesten tehtävänä on tutkia inhimillisten tarpeiden olemusta; on löydettävä kriteereitä aitojen inhimillisten tarpeiden, sellaisten jotka tekevät ihmisestä aidosti elävän ja hienovaraisen, ja kapitalismin luomien synteettisten tarpeiden välillä, jotka tekevät ihmisestä passiivisemman ja ikävystyneemmän, tavaraan ja omistamiseen suuntautuneen ahneuden orjan.

Se mitä haluan tässä korostaa, on että tuotantoa sellaisenaan ei pitäisi rajoittaa; mutta kun yksilöllisen kuluttamisen optimaaliset tarpeet on tyydytetty, kulutusta tulisi suunnata sosiaalisten tarpeiden suuntaan kuten kouluihin, kirjastoihin, teatteriin, puistoihin, sairaaloihin, julkiseen liikenteeseen jne. Jatkuvasti lisääntyvä henkilökohtainen kulutus pitkälle teollistuneissa maissa antaa ymmärtää, että kilpailu, ahneus ja kateus saa aikaan ei ole ainoastaan yksityisen omaisuuden syytä, vaan rajoitamattoman yksityisen kulutuksen tuotetta. Sosialististen teoreetikkojen ei tule unohtaa näköpiiristään tosiasiaa, että sosialistisen humanismin tavoite on rakentaa teollinen yhteiskunta, jonka tuotannon muodon tulee palvella ihmisen täyttä kehitystä kokonaisuutena, eikä luoda homo consumens ihmiselle tarkoitettua tavarataivasta; siten sosialistinen yhteiskunta on tarkoitettu inhimilliselle olennoille elää ja kehittyä."

(7) On olemassa kokeellisia ja kokeiltuja keinoja jotka sallivat yhteiskuntaluonteen tutkimisen. Tällaisen tutkimuksen tarkoituksena on: havaita joko kansan tai yhteiskuntaluokan erilaisia luonteenpiirteeseen liittyviä oireryhmiä; tutkia erilaisten tekijöiden voimakkuutta tämän oireryhmän sisällä; löytää vastakkaisiin suuntiin vaikuttavia tekijöitä jotka johtuvat erilaisista sosiaalistaloudellisista olosuhteista.  Kaikki tällaiset muunnelmat tarjoavat mahdollisuuden tarkastella vallitsevan luonnerakenteen voimakkuutta,  muutosprosesseja ja myös mittaamistapoja näiden muutosten havaitsemisen helpottamiseksi.  Tarpeetonta sanoa, että tällaisen muutoksen havaitseminen on tärkeää yhteiskunnan muuttuessa maatalousvaltaisesta teolliseksi. Työläisen  luonteenlaatu muuttuu kapitalistisissa tai kommunistisissa, siis vieraantuneissa olosuhteissa, ja edelleen autenttisen sosialismin olosuhteissa. Edelleen, tällainen tutkimus on oppaana poliittiselle toiminnalle. Jos minä tiedän kansalaisten ne mielipiteet, joista he ovat vakuuttuneita mielipidetiedusteluissa, tiedän kuinka he todennäköiseti käyttäytyvät lähimmässä tulevaisuudessa. Jos haluan tietää niiden psyykkisten voimien vahvuuden, jotka eivät ole vielä tulleet näkyviksi tietoisesti, kuten esimerkiksi  rasismi, sotakiihko tai rauhantahto, kertovat tällaiset tutkimukset  minulle piilossa olevien voimien suunnan ja vahvuuden, niiden jotka jylläävät sosiaalisissa prosesseissa ja tulevat ilmaistuksi vasta jonkun ajan kuluttua.

Tässä ei ole tilaa keskustella yksityiskohtaisesti niistä menetelmistä, joita voidaan käyttää ylläkuvattuja ilmiöitä koskevan datan aikaansaamiseksi. Mikä niille kaikille on yhteistä on yritys välttää erehdystä hyväksyä ideologioita, siis rationalisointeja ilmauksena sisäisestä ja useimmiten tiedostamattomasta todellisuudesta. Eräs menetelmä, joka on osoittautunut hyvin käyttökelpoiseksi. on avoin kyselylomake, jossa annettujen vastausten  eitarkoitettu tai tiedostamaton sisältö myös tulkitaan. Siis, kun vastataan kysymykseen:" Kuka historiallinen henkilö Sinua eniten miellyttää?" ja vastaus on"Aleksanteri suuri, Nero, Marx, ja Lenin," kun toinen vastaaja nimeää: "Socrates. Pasteur, Marx ja Lenin", vastaukset antavat mahdollisuuden luokitella ensimmäinen vastaaja tiukan autoritaariseksi, ja toisen jonka mieltymys on toimia elämän palveluksessa ja olla hyödyksi ihmiskunnalle. Käytettäessä laajennettua suunnattua kyselylomaketta on mahdollista saavuttaa luotettava kuva henkilön luonteesta. Muut suunnatut testit, kuten suosittujen vitsien, laulujen, kertomusten ja muiden merkillepantavien käyttäytymismuotojen ilmenemät (erityisesti "pienet näytökset"   ovat tärkeitä psykoanalyyttiselle havainnoinnille) ovat avuksi täsmällisen ja paikkansapitävän tuloksen saavuttamisessa. Menetelmällisesti pääpaino kaikissa näissä tutkimuksissa on tuotantotapa ja sen vaikutus luokan piirteisiin, kaikkein tärkeimpiin luonnerakenteen ilmauksiin ja oirekokonaisuuksiin, joita ne muodostavat ja suhde näiden kahden ulottuvuuden välisessä tietokannassa, datassa.  Suunnatulla, pistokoetyyppisellä tutkimuksella voidaan tutkia kokonaisen kansakunnan tai laajan sosiaalisen luokan asennoitusmistapoja ja luonteenlaatua  jopa niinkin vähällä kuin tuhannella kyselyyn vastanneella.

Toinen tärkeä ulottuvuus analyyttisessa sosiaalipsykologiassa on se mitä Freud nimitti tiedostamattomaksi. Mutta, kun Freud oli kiinnostunut enimmäkseen yksilöllisistä ilmauksista, Marxin sosiaalipsykologiaa tutkivan tulee olla eniten kiinnostunut "yhteiskunnallisesta tiedostamattomasta". Tämä käsite viittaa sen sisäisen todellisuuden torjuntaan joka on yhteistä laajoille ryhmille. Jokaisen yhteiskunnan on käytettävä kaikkia keinojaan olla sallimatta jäsentensä    (tai tietyn luokan) tulla tietoisiksi niistä impulsseista, mielijohteista, jotka - jos ne tulisivat tietoisiksi - saattaisivat johtaa "vaarallisiin" ajatuksiin tai toimiin. Tehokasta sensuuria tapahtuu, ei painetun sanan tai ajatusten ja puheiden tasolla, vaan estämällä jopa ajatusten tulemista tietoisiksi, siis torjumalla vaarallinen tietoisuus. Luonnollisestikin yhteiskunnallisen tiedostamattoman sisällöt ovat yhteydessä yhteiskuntarakenteen moniin muotoihin; agressiivisuus, kapinahenki, riippuvaisuus, yksinäisyys, surullisuus, ikävystyminen, jne.,   vain muutamia mainitaksemme. Torjuttu mielijohde, impulssi on pidettävä torjuttuna ja korvattava ideologialla joka kieltää päinvastaisen tai vakuuttaa sen vastakohdasta. Ikävystyneen, ahdistuneen, surullisen ihmisen on on totuttava ajattelemaan, että hän on iloinen ja kaikki on hauskaa. Toisissa yhteiskunnissa, joissa ajatuksen ja ilmaisun vapaus on estetty, hänet opetetaan ajattelemaan että hän on saavuttamaisillaan mitä täydellisimmän vapauden muodon, olkoonkin että vain sillä hetkellä vain johtajat puhuvat tuon saavutetun vapauden hengessä.  Joissakin järjestelmissä rakkaus elämään on tukahdutettu, ja sen rinnalla palvotaan rakkautta omistamiseen; joissakin tietoisuus vieraantumisesta on tukahdutettu, ja sen sijasta edistetään slogania:"Sosialistisessa yhteiskunnassa ei voi olla vieraantumista".

Toinen tapa ilmaista tiedostamatonta on puhua Hegelin ja Marxin termeillä, siis puhua totaalisista voimista ihmisen selän takana samalla kun hänellä on harhakuva siitä että hän on  vapaa päättämään. Kuten Adam Smith esitti, että "ihmisen taloutta johtaa näkymätön käsi joka edistää asiaa joka ei ollut hänen tarkoituksensa". Samalla kun näkymätön käsi oli Smithille hyvänsuopa, Marxille (ja myös Freudille) se oli vaarallinen; se oli paljastettava jotta sen tehokkuus voitiin ottaa siltä pois.
Tietoisuus on yhteiskunnallinen ilmiö: Marxille se oli enimmäksen väärä tietoisuus, tukahduttavien voimien aikaansaama. Tiedostamaton, kuten tietoisuus, on myös yhteiskunnallinen ilmiö, jota säätelee "yhteiskunnallinen suodatin" joka ei salli kaikkein inhimillisimpien kokemusten nousta tiedostamattomasta tietoisuuteen. Tämä sosiaalinen suodatin muodostuu enimmäkseen a) kielestä, b) logiikasta, ja c) yhteiskunnallisista tabuista ja kielloista; se on päällystetty ideologioilla (rationalisoinneilla) jotka subjektiivisesti koetaan todeksi, mutta jotka todellisuudessa eivät ole muuta kuin yhteiskunnallisesti tuotettuja ja jaettuja fiktioita. Tämä lähestymistapa tietoisuuteen ja tukahduttamiseen voi  kokeellisesti  osoittaa Marxin toteamuksen pätevyyden, jonka mukaan "yhteiskunnallinen olotila määrää tietoisuutta".

Seurauksena näistä huomioista nouse esiin toinen teoreettinen ero dogmaattisten freudilaisten ja marx-suuntautuneiden psykoanalyytikkojen välillä. Freud uskoi että tehokas syy tukahduttamiseen  (kaikkein tärkeimmän tukahdutettavan sisällön ollessa sukurutsaiset halut) on kastraation pelko. Minä uskon, päinvastoin, että niin yksilöllisesti kuin yhteiskunnallisestikin ihmisen suurin pelko on täydellinen eristyneisyys kanssaihmisestä, täydellinen isolaatio. Jopa kuolemanpelko on helpompi kestää. Yhteiskunta pakottaa tukahduttamisvaatimuksillaan ja uhkaa samalla täydellisellä eristämisellä. Jos et kiellä tiettyjen kokemusten läsnäoloa, sinä et kuulu tänne, sinä et kuulu minnekään, olet vaarassa tulla hulluksi. (Mielisairautta on todellisuudessa luonnehdittu suhteiden totaalisena puuttumisena ulkomaailmaan)

Marxilaiset ovat tavallisesti otaksuneet että se mikä toimii ihmisen selän takana ja ohjaa häntä ovat taloudelliset voimat ja niiden poliittiset edustajat. Psykoanalyyttinen tutkimus osoittaa, että tämä on aivan liian kapea-alainen käsitys. Yhteiskunta koostuu ihmisistä ja jokainen yksilö on varustettu intohimoisten pyrkimysten mahdollisuuksilla, alkaen mitä arkaaisimmista ja jatkuen mitä edistyksellisimpiin. Tämä inhimillinen mahdollisuus muokkautuu taloudellisten ja yhteiskunnallisten voimien näyttämöllä kullekin yhteiskunnalle tyypillisellä tavalla. Tämä sosiaalisten voimien näyttämö tuottaa oman tiedostamattoman, tietynlaisen konfliktin tukahduttavien tekijöiden ja niiden inhimillisten tarpeiden välillä, jotka ovat olennaisia ihmisen terveelle toiminnalle (kuten tietty aste vapautta, piristystä, mielenkiintoa elämään, onnellisuutta). Todellisuudessa, kuten sanoin jo aikaisemmin, vallankumoukset eivät tapahdu ainoastaan uusien produktiivisten voimien toimesta, vaan myös sen tukahdutetun ihmisluonnon vaatimuksesta. Ne onnistuvat vain jos nämä kaksi ehtoa täyttyvät.

Uudelleenvieraantumista on käytetty marxilaisessa kirjallisuudessa pelkästään älyllisenä käsitteenä, irrallaan keskustelusta psykologisesta tiedosta suhteessa vieraantumisen kokemukseen. Uskon että ei voida puhua mielekkäästi vieraantumisesta ellei ole kokenut sitä itsessään ja kanssaihmisissään. Edelleen, on tutkittava vieraantumisen ilmenemistä suhteessa narsismiin, masennukseen, fanaattisuuteen ja idolien palvontaan ymmärtääksemme sen täysin ja ollaksemme kykeneviä tutkimaan vieraantumisen astetta erilaisissa yhteiskunnallisissa ryhmissä ja yhteiskunnallisissa oloissa,  jotka pyrkivät lisäämään tai vähentämään sitä.

Yhteenvetona: tämän artikkelin tarkoituksena on vetoomus saada esitellä dialektisesti ja humanistisesti suuntautunutta psykoanalyysia  Marxin ajatusten näkökulmasta. Uskon että marxismi tarvitsee  tällaisen psykologisen teorian ja että psykoanalyysi tarvitsee tulla liitetyksi aitoon marxilaiseen teoriaan. Sellainen synteesi hedelmöittäisi molempia ulottuvuuksia, kun taas positiivinen pavlovismi, olkoon että sillä on paljon mielenkiintoista tietoa tarjottavanaan, tulee ainoastaan johtamaan sekä psykologian että marxismin heikkenemiseen.








(Erich Frommin toimittamasta kirjasta"an international symposium Socialist Humanism", luku "Humanistisen psykologian soveltaminen Marxin teoriaan")

Homo Consumens

Erich Fromm: Homo consumens - kuluttava ihminen; käännökseni kirjasta Sosialistinen humanismi (Socialst Humanism, Anchor Books 1966). Kun kirjoitus on yli viidenkymmenen vuoden takaa, ns. sosialististen yhteiskuntien kuvaus on historiallisesti - joskaan ei laadullisesti - vanhentunut (IR). Tarkoituksena on avata Frommin  käsitystä ihmisestä, työväenliikkeen arvoperinnöstä ja sosialistisesta humanismista, lähestymistavasta jolla on mielestäni olennaista merkitystä myös tässä ajassa.

" Yhteiskunnallisen luonteenpiirteistön käsitteen kaikkein tärkein ulottuvuus sisältyy eron tekemiseen sen yhteiskuntaluonteen, jota Karl Marx visualisoi,  ja 1800-luvun kapitalistisen yhteiskunnan luonteenpiirteistön välillä, jonka keskeinen piirre on omaisuuden omistaminen ja hyvinvointi, ja 1900-luvun (kapitalistisen tai kommunistisen) yhteiskuntaluonteen välillä, joka on tulossa yhä vallitsevammaksi pitkälle kehittyneissä teollisuusmaissa: kuluttavan ihmisen homo consumens luonteenpiirre.

"Homo consumens on ihminen, jonka keskeinen tavoite ei ole ensisijaisesti omistaa esineitä, mutta kuluttaa enemmän ja enemmän, ja siten kompensoida omaa sisäistä tyhjyyttään, passiivisuuttaan, yksinäisyyttään ja ahdistuneisuuttaan. Se tapahtuu yhteiskunnassa jolle ovat luonteenomaisia  suuret yritykset, jättimäinen teollisuus, hallinnollinen ja työelämän byrokraattisuus, yksilö jolla ei ole kontrollia työolosuhteisiinsa, tuntee itsensä voimattomaksi, yksinäiseksi, ikävystyneeksi ja ahdistuneeksi. Samaan aikaan suurten kulutustuotteita valmistavien ja myyvien yritysten tarve voittoihin, käyttämällä mediaa mainostamiseen, muuttaa hänet ahnaaksi ihmiseksi, ikuiseksi imeväiseksi, joka haluaa kuluttaa yhä enemmän ja enemmän ja jolle mikä hyvänsä voi tulla kuluttamisen kohteeksi: tupakka, alkoholi, seksi, videot, televisio, matkustaminen ja jopa koulutus, kirjat tai opinnot. Uusia keinotekoisia tarpeita luodaan, ja ihmisen makua manipuloidaan.

Luonteenpiirteistönä homo consumens  äärimuodoissaan on hyvintunnettu psykopatologinen ilmiö. Se on nähtävissä monissa masentuneiden ja ahdistuneiden ihmisten tapauksissa jotka pakenevat ylensyöntiin, yli varojen ostamiseen tai alkoholismiin kompensoidakseen alitajuisen ahdistuksen ja masennuksen. Kuluttamisen ahneus - josta Freud käytti nimitystä "oraalisesti vastaanottava luonteenpiirre" - on tulossa hallitsevaksi psyykiseksi voimaksi tämän päivän teollistuneessa yhteiskunnassa.

Homo consumens on onnellisuuden harhakuvan vallassa samaan aikaan kun hän alitajuisesti kärsii ikävystymisestä ja passiivisuudesta. Mitä enemmän hän hallitsee koneita, sitä voimattomammaksi hän kokee itsensä ihmisenä; mitä enemmän hän kuluttaa, sitä enemmän hän tulee jatkuvasti lisääntyvien tarpeiden orjaksi, joita teollinen järjestelmä tuottaa ja manipuloi. Hän erehtyy pitämään väristyksiä ja jännitystä ilona ja onnellisuutena ja aineellista mukavuutta elämän keskeisenä sisältönä; tyydytetty tarve tulee elämän sisällöksi ja pyrkimys siihen uudeksi uskonnoksi. Kuluttamisen vapaudesta tulee inhimillisen vapauden keskeinen olemus.

Kuluttamisen henki on täsmälleen vastakkainen sellaiselle sosialistisen yhteiskunnan hengelle jota Marx hahmotteli. Hän näki selvästi tämän kapitalismin sisällä piilevän vaaran. Hänen tavoitteensa oli yhteiskunta jos ihminen on paljon,  eikä sellainen jossa ihminen  käyttää paljon.   Hän halusi vapauttaa ihmisen aineellisen ahneuden kahleista, niin että hänestä tulisi täysin tietoinen, elävä, herkkä ja vapautuisi ahneuden orjuudesta. "Liian monien tarpeellisten tavaroiden tuottaminen" - hän sanoi -"aiheuttaa liian monien tarpeettomien ihmisten tuottamisen." Hän halusi poistaa äärimmäisen köyhyyden, koska se estää ihmistä tulemasta täysin ihmiseksi; mutta hän halusi myös välttää sen äärimmäisyyden, jossa yksilöstä tulee oman ahneutensa vanki.  Hänen tavoitteensa ei ollut kulutuksen maksimointi vaan optimointi, niiden aidosti inhimillisten tarpeiden tyydyttäminen, jotka palvelevat täydempää ja rikkaampaa elämää.

On historian ironiaa, että kapitalismin henki, materiaalisen ahneuden tyydyttäminen, on valloittamassa ne kommunistiset ja sosialistiset maat, joiden tarkoituksena olisi suunnitelmatalouden avulla  hillitä sitä. Tällä prosessilla on oma logiikkansa: kapitalismin aineellinen menestyminen oli ilmeisestikin vaikuttava niille Euroopan maille, joissa kommunismi osoittautui voitokkaaksi, ja sosialismin voitto yhdistettiin menestyksekkääseen kilpailuun kapitalismin kanssa ja sen hengessä. Sosialismi on vaarassa huonontua järjestelmäksi, joka voi toteuttaa köyhien maiden teollistumisen nopeammin kuin kapitalismi. sen sijasta että niistä tulisi yhteiskuntia joissa ihmisen kehittyminen olisi taloudellisen tuotannon sijasta ensisijainen tavoite. Tätä kehityskulkua on vahvistanut se tosiseikka että neuvostokommunismi, hyväksyessään julman version Marxin "materialismista", menetti yhteyden - kuten kävi myös kapitalistisille maille - siihen humanistiseen traditioon, jonka yksi suurenmoisimpia edustajia Marx oli.

On totta että sosialistiset maat eivät ole vieläkään ratkaisseet kansalaistensa aineellisia ja oikeutettuja tarpeita tyydyttävällä tavalla - eikä USA:ssakaan 40% kansakunnasta elä runsaudessa. Mutta on mitä tärkeintä että sosialistiset talousmiehet, filosofit ja psykologit ovat tietoisia vaarasta, että optimaalisen kulutuksen tavoite voi helposti kääntyä maksimaalisen kulutuksen tavoitteeksi. Sosialistisesti orientoituneiden tiedemiesten tehtävänä on tutkia inhimillisten tarpeiden olemusta; on löydettävä kriteereitä aitojen inhimillisten tarpeiden, sellaisten jotka tekevät ihmisestä aidosti elävän ja hienovaraisen, ja kapitalismin luomien synteettisten tarpeiden välillä, jotka tekevät ihmisestä passiivisemman ja ikävystyneemmän, tavaraan ja omistamiseen suuntautuneen ahneuden orjan.

Se mitä haluan tässä korostaa että tuotantoa sellaisenaan ei pitäisi rajoittaa; mutta kun yksilöllisen kuluttamisen optimaaliset tarpeet on tyydytetty, kulutusta tulisi suunnata sosiaalisten tarpeiden suuntaan kuten kouluihin, kirjastoihin, teatteriin, puistoihin, sairaaloihin, julkiseen liikenteeseen jne. Jatkuvasti lisääntyvä henkilökohtainen kulutus pitkälle teollistuneissa maissa antaa ymmärtää, että kilpailu, ahneus ja kateus saa aikaan ei ole ainoastaan yksityisen omaisuuden syytä, vaan rajoitamattoman yksityisen kulutuksen tuotetta. Sosialististen teoreetikkojen ei tule unohtaa näköpiiristään tosiasiaa, että sosialistisen humanismin tavoite on rakentaa teollinen yhteiskunta, jonka tuotannon muodon tulee palvella ihmisen täyttä kehittymistä kokonaisuutena, eikä luoda homo consumens ihmiselle tarkoitettua tavarataivasta; siten sosialistinen yhteiskunta on tarkoitettu inhimilliselle olennoille elää ja kehittyä."


(Artikkeli Erich Frommin toimittamasta kirjasta "an international symposium Socialist Humanism" ss. 228-245) ilman lähdeviitteitä)

Sosialistisesta humanismista

Käännökseni Erich Frommin toimittaman kirjan "Sosialistinen humanismi" esipuheesta (Kansainvälinen symposium aiheesta "Sosialistinen Humanismi" (Socialist Humanism, Anchor books, Doubleday and company, ins. Garden City, New York, 1966; alkuperäinen julkaisu vuodelta 1965, tässä ei ISBN-tunnusta)

Johdanto
Viime vuosikymmenen merkittävin ilmiö on ollut humanismin renesanssi erilaisissa ideologisissa järjestelmissä. Humanismilla - lyhyesti ilmaistuna usko ihmisrodun yhteisyyteen ja ihmisen kykyyn täydellistää itseään omilla ponnistuksillaan - on pitkä ja monipolvinen historia ulottuen heprealaisiin profeettoihin ja kreikkalaisiin filosofeihin. Terentiuksen lausuma, "Uskon että mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta", oli ilmaus humanistisesta hengestä, toistuen vuosisatoja myöhemmin Goethen ilmaisussa "Ihminen kantaa mukanaan  ei ainoastaan yksilöllisyyttään vaan kaikkea ihmisyyttä, sen kaikkine mahdollisuuksineen, olkoonkin että hän kykenee ilmaisemaan näitä voimavaroja ainoastaan rajoitetussa määrin johtuen hänen olemassaolonsa  ulkoisista rajoituksista."

Yli aikojen eräät humanistit ovat uskoneet ihmisen sisäisen hyvyyteen tai Jumalan olemassaoloon, samaan aikaan kun toiset eivät. Eräät humanistiset ajattelijat - heidän joukossaan Leibniz, Goethe, Kierkegaard ja Marx - korostivat erityisesti tarvetta kehittää yksilöllisyyttä suurimmassa mahdollisessa määrin päämääränä saavuttaa korkein harmonia ja universaalisuus.  Mutta kaikki humanistit ovat jakaneet uskon mahdollisuudesta ihmisen täydellistymiseen, uskoivatpa he sitten Jumalan armon tarpeellisuuteen tai eivät, minkä he näkivät olevan riippuvainen ihmisen omista ponnistuksista (syy minkä vuoksi Luther ei ollut humanisti). Eiuskonnolliset humanistit kuten Gioanbattista Vico ja Karl Marx kehittivät tätä edelleen sanomalla että ihminen tekee itse oman historiansa ja on itse oma luojansa.

Koska humanistit jakavat uskon ihmisyyden yhteisyydestä ja ja ihmisen tulevaisuudesta, he eivät koskaan olleet fanaatikkoja. Uskonpuhdistuksen jälkeen hen näkivät rajoittuneisuutta sekä katolisessa että protestanttisessa asennoitumisessa, koska he eivät arvioineet tilannetta organisaation kapeasta lähtökohdasta, vaan koko ihmisyyden näkökulmasta. Humanismi on aina syntynyt reaktiona ihmiskuntaan kohdistuneesta uhkasta; renesanssin aikana uskonnollisen fanatismin seurauksena, valistuksen aikana äärimmäisen nationalismin, koneellistumisen ja taloudellisten etupiirien johdosta. Humanismin elpyminen tänään on uusi reaktio tähän jälkimmäisen ja edelleen voimistuneeseen muotoon - pelkoon että ihmisestä tulee esineiden orja, itse luomiensa olosuhteiden vanki - ja kokonaan uuteen, ihmisen olemassaoloa koskevaan uhkaan joka johtuu ydinaseista.

Tämä reaktio on tuttu kaikissa leireissä - katolisissa, protestanttisissa, marxilaisissa, liberaaleissa yhteisöissä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tämän ajan humanistit ovat halukkaita edistämään oma erityistä filosofista tai uskonnollista ymmärrystään "paremman ymmärtämisen" vuoksi, vaan siksi, ollakseen humanisteja, he uskovat että he voivat saavuttaa uhkaan liittyvän selkeimmän ymmärtämisen jokaisen mahdollisimman täsmällisen ilmaisun kautta, pitäen aina mielessä että se mikä merkitsee eniten on ihmisen tilanne näiden käsitysten takana.

Tämän painotuotteen tarkoituksena on esitellä  yhden aikamme humanistisen suuntauksen ajatuksia. Humanistinen sosialismi eroaa tärkeässä suhteessa muista suuntauksista. Renesanssin ja valistuksen ajan humanismi uskoivat että tehtävä ihmisen muuttamiseksi täysin inhimilliseksi olennoksi voitaisiin saavuttaa yksinomaan tai pääsääntöisesti kasvatuksen avulla. Vaikka renesanssin utopistit koskettelivat tarvetta yhteiskunnallisiin muutoksiin. Karl Marx sosialistisena humanistina oli ensimmäinen joka julisti että teoriaa ei voida erottaa käytännöstä, tietoa toiminnasta, henkisiä tavoitteita yhteiskunnallisesta järjestelmästä. Marx oli sitä mieltä että vapaa ja itsenäinen ihminen voisi elää ja toimia ainoastaan sellaisessa sosiaalisessa ja taloudellisessa järjestelmässä, joka johtuen rationaalisuudestaan ja hyvinvoinnistaan saattaisi loppuun "ihmisen esihistorian" ja avaisi "humaanin historian" aikakauden, joka tulisi asettamaan yksilön täyden kehittymisen yhteiskunnan täyden kehittymisen ehdoksi,  ja päinvastoin. Tästä johtuen hän uhrasi suurimman osan elämästään kapitalistisen talouden ja työväenluokan organisaation tutkimiseen toiveena saada aikaan yhteiskunta, jokamolisi perusta uuden humanismin kehittymiselle.

Marx uskoi että työväenluokka voisi johtaa yhteiskunnallista muutosta, koska se oli ajan kaikkein epäinhimillistynein ja vieraantunein luokka, ja siksi potentiaalisesti kaikkein voimakkain koska koko yhteiskunnan toimintakyky riippui siitä. Hän ei kyennyt näkemään kapitalismin kehittymistä vaiheeseen, jossa työväenluokka olisi materiaalisesti menestyvä ja jakaisi kapitalismin olemuksen samalla kun yhteiskunta vieraantuisi äärimmäisyyden rajoille. Hän ei koskaan tullut tietoiseksi vieraantumisesta runsaudessa, joka voi olla yhtä epäinhimillistävä kuin vieraantuminen köyhyydessä. 

Korostaen tarvetta taloudellisen organisaation muuttamiseksi ja aikaansaadakseen tuotantovälineiden kontrolloinnin yksityisistä käsistä tai yhteisöistä järjestäytyneiden tuottajien käsiin Marxia tultiin tulkinneeksi väärin  sekä niiden taholta jotka kokivat hänen ohjelmansa uhkaavaksi kuin myös monien sosialistien. Edelliset syyttivät häntä pelkästään ihmisen fyysisten eikä  henkisten tarpeiden huolehtimisesta.  Jälkimmäiset uskoivat että tavoitteena oli vain kaikkien materiaalinen hyvinvointi ja että marxismi erosi kapitalismista vain menetelmien suhteen, jotka olivat taloudellisesti tehokkaampia ja jotka voitaisiin saada aikaan työväenluokan itsensä toimesta. Todellisuudessa Marxin ihanne oli luovasti toiseen ihmisen ja luontoon suhtautuva ihminen, joka tulisi vastaamaan elävällä tavalla maailmalle ja joka tulisi olemaan rikas, ei siksi että omistaa paljon vaan siksi että on paljon.

Marx oli siis etsimässä vastausta elämän tarkoitukseen, mutta ei voinut hyväksyä perinteistä uskonnollista vastausta jonka mukaan vastaus oli löydettävissä vain uskomalla Jumalan olemassaoloon. Tässä suhteessa hän kuuluu samaan valistuksen ajan ajattelijoiden traditioon, sellaisten kuin Spinoza ja Goethe, jotka hylkäsivät vanhat teologiset konseptit ja jotka etsivät uutta henkistä asennoitumiskehystä. Mutta eri tavalla kuin sellaiset sosialistit kuin Jean Jaurés, Lunacharsky, Gorki ja Rosa Luxemburg, jotka sallivat itselleen käsitellä henkisiä asioita enemmän ulkopuolisina.  Marx karisti tämän ongelman pois suorasta keskustelusta koska hän halusi välttää kaikki kompromissit uskonnollisten ja idealististen ideologioiden välillä ja koska hän piti niitä haitallisina.

Autenttinen marxismi oli ehkä kaikkein voimakkain luonteeltan eiuskonnollinen liike 1800-luvun Euroopassa. Mutta vuoden 1914 jälkeen - ja jopa aikaisemmin - suurin osa tästä hengestä katosi. Tähän vaikuttivat monet erilaiset seikat, mutta kaikkein voimakkain oli se uusi vauraus ja kuluttamisen etiikka joka alkoi dominoida kapitalistisia yhteiskuntia sotien välisenä aikana, jota välittömästi seurasi  heiluriliike tuhoisan ja kärsimystä aiheuttaneen kahden maailmansodan välillä. Tänään, kysymys elämän tarkoituksesta on noussut uudelleen mitä tärkeimmäksi aiheeksi.

On välttämätöntä huomata, että henkinen ongelma on pysynyt kätkeytyneenä suuressa määrin historian viime lehdille saakka. Niin pitkään kun tuotantovoiumat eivät olleet kehittyneet  korkealle tasolle, välttämättömyys työntekoon ja hengissäpysymiseen antoi riittävän tarkoituksen elämälle. Tämä pitää edelleen paikkansa suurelle osalle ihmiskuntaa, myös niiden kohdalla jotka elävät teollisesti kehittyneissä maissa joissa työn ja vapaajan yhdistelmä , ja unelma jatkuvasti lisääntyvästä kuluttamisesta  estää ihmistä huomaamasta todellisia voimavarojaan, sitä mitä hän voisi olla. Mutta me olemme liikkeellä nopeasti täysin teollistunutta, automatisoitua maailmaa, sellaista jossa kymmenen tai kahdenkymmenen tunnin työ tulee olemaan standardi ja jossa materiaalisten tarpeiden tyydyttämistä kaikille voidaan pitää itsestäänselvyytenä. Tässä täyden runsauden yhteiskunnassa (joka tulee olemaan suunniteltu ellei peräti sosialistinen) ihmisen henkinen ongelma tulee olemaan ajankohtaisempi ja polttavampi kuin koskaan menneisyydessä.

Tällä painotuotteella on kahdenlainen tehtävä. Se pyrkii selkeyttämään sosialistisen humanismin ongelmaa ja senlukuisia erilaisia näkökohtia, ja osoittamaan että sosialistinen humanismi ei ole enää muutamien hajallaan olkevien intellektuellien liike, vaan lähestymistapa jota on löydettävissä kaikkialta maailmassa, kehittyen itsenäisesti kussakin maassa. Tässä teoksessa monet sosialistiset humanistit kohtaavat ensimmäistä kertaa. Lukiessaan tätä kirjaa kirjoittajat samoinkuin lukijatkin saattavat tulla ensimmäistä kertaa täysin tietoisiksi yhteisestä vastauksesta siihen, mitä menneet vuosikymmenet ja nykyisyyden aiheuttama uhka ihmisen fyysiselle ja henkiselle eloonjäämiselle opettavat.

Viittä poikkeusta lukuunottamatta kaikki kirjoitukset on tehty erityisesti tätä koostetta varten, mutta missään tapauksessa en esittänyt mitään erityistä aihetta kirjoittajalle. Pidin parempana pyytää  jokaista kirjoittamaan aiheesta jota hän piti kaikkein tärkeimpänäkeskeisen teeman, sosialistisen humanismin kannalta. Toiveenani oli että tällä tavalla tultaisiin esittäneeksi kaikkein keskeisimmät humanististen sosialistien mielenkiinnon kohteet. En pitänyt epäkohtana sitä, jos samat teemat tulivat käsitellyksi useampaan kertaan eri kirjoittajien toimesta. Päinvastoin, ajattelin että se tulisi olemaan kiinnostavaa ja vielä vaikuttavampaa havaita useamman kirjoittajan eri puolilla maailmaa jakavan saman, perustavaa laatua olevan käsityksen. Tämä koskee erityisesti Jugoslaviaa ja Tsekkoslovakiaa, koska heidän kirjoituksiaan niin vähän tunnetaan englantia puhuvassa maailmassa.
Huolimatta kirjoittajien yhteisestä siteestä heidän kesken on huomattavia erimielisyyksiä sekä keskenään että kirjan toimittajan kanssa. Monet heistä ovat sosialisteja, mutta jotkut eivät. Kirjoittajat kuuluvat erilaisiin poliittisiin puolueisiin. Suurin osa heistä on marxilaisia, mutta eräät - mukaanlukien katoliset, itsenäiset liberaalit  ja eimarxilaiset työväenpuolueiden jäsenet -  eivät ole. Ketään niistä jonka kirjoitus tässä kirjassa on julkaistu ei voida pitää vastuullisena jonkun toisen kirjoittajan tai kirjan toimittajan mielipiteistä.

Humanisteina kaikilla on kuitenkin yhteinen huoli ihmisestä ja hänen mahdollisuuksiensa täydestä avautumisesta, ja kriittinen asenne poliittista todellisuutta, erityisesti ideologioita kohtaan. Tämä viimemainittu on mitä tärkein asia. Tänään, enemmän kuin koskaan, näemme käsityksiä vapaudesta,sosialismista, humanismista ja Jumalasta käytettynä vieraantuneessa muodossa, pelkästään ideologisesti, riippumatta siitä kuka niitä käyttää. Mikä niissä on todellista on sana, ääni, ei aito kokemus siitä mihin sanan on tarkoitettu viittaavan. Kirjoittajat ovat keskittyneet ihmisen todelliseen olemassaoloon ja ovat siksi kriittisiä suhteessa ideologiaan; he jatkuvasti kyseenalaistavat kuvaako ilmaistu ajatus todellisuutta vai pyrkiikö se kätkemään sen.

Tämä on yksi yhteinen tekijä kaikille kirjoittajille; heidän vakaumuksensa on että kaikkein kiireellisin tehtävä maailmassa on saavuttaa rauha. Yksikään kirjoittajista ei ilmaissut missäänh muodossa tukeaan kylmälle sodalle.

Väistämättä on tapahtunut myös sivuuttamista mitä toimittaja valittaa. Monet kirjoittajista ovat joko Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta, jopa Aasia, Afrikka ja Australia ovat edustettuina. Kysymyksessä on siis melko yksipuolinen näkökulma sosialistisen humanismin filosofiaan verrattuna sosialistisen humanismin käytännön kysymyksiin, kuten organisaatioon jota on käsitelty vain viimeisessä kappaleessa, otsikolla Sosialistisen humanismin käytännöstä. Todellakin, suuri määrä sosialistisen organisaation tärkeitä kysymyksiä on paitsi jäänyt täällä käsittelemättä, on ylipäätään jäänyt sosialistisessa kirjallisuudessa vähälle käsittelylle. (Sellainen on esimerkiksi ero aitojen inhimillisten tarpeiden ja keinotekoisesti tuotettujen tarpeiden välillä, mahdollisuus käsityön henkiinherättämisestä luksusteollisuudessa, uudet demokraattisen osallistumisen muodot perustuen pieniin kasvoista-kasvoihin ryhmiin, jne.)

Yhteenvetäen: ei ole ehkä liioiteltua sanoa että koskaan viimeisen sadan vuoden aikana ei ole ollut niin laajalle levinnyttä ja intensiivistä humanistisen sosialismin kysymysten opiskelua kuin tänään. Tämän kirjan tarkoituksena on nostaa tämä ilmiö esiin ja osoittaa muutamia tuloksia tästä syventymisestä.Tässä huollestumisessa ihmisestä ja toisaalta tapahtuvassa epäinhimillistämisessä  me tunnemme syvää solidaarisuutta kaikkien humanistien kesken, niidenkin monien kanssa jotka eivät jaa käsitystämme, mutta jotka jakavat kanssamme huolen ihmisen täydestä kehittymisestä.

(kirjan tuottamiseen ja toimittamiseen osallistuneille osoitetut kiitokset)

Erich Fromm

Rahantekoa rahalla

Pankkikonserni Nordea muuttaa siis osoitteensa ja joitakin toimintoja Tukholmasta Suomeen. Muuttokustannukset eivät todennäköisesti ole suuret, lisääntyvät voitontekomahdollisuuset pankille sen sijaan todennäköisesti huomattavan melkoiset. Mistähän tässä mahtaa oikein olla kysymys? Julkisuuteen kerrottu on varmastikin sekoitus faktaa ja todellisen yritysstrategian peittelyä. Sen verran voi kuitenkin melkoisella varmuudella sanoa, että kysymys on rahasta ja sen tekemisen mahdollisuuksien parantamisesta.

Pankkijätin muuttopuuhat käynnistyivät talvella, kun Ruotsin hallitus kertoi suunnittelevansa pankeilta perittävän vakausmaksun korottamista huomattavasti. Ruotsissa vakausmaksut on tarkoitus kerätä suoraan valtion budjettiin verojen tapaan, kun esimerkiksi EU:n pankkiunionissa ne laitetaan erilliseen pankkien vakausrahastoon. Nordean vakausmaksu olisi sen omien laskelmien mukaan kymmenkertaistunut nykyisestä 50 miljoonasta eurosta. Nordea näyttää tekevän n. 6 mrd:n tulosta vuositasolla.

Pääkonttorin sijainnissa Suomi siis kilpaili Ruotsin ja Tanskan kanssa. Tanska on porvarillisesti hallittu maa kuten Suomikin, mutta se ei kuulu itsenäisen rahapolitiikkansa ja kruununsa vuoksi Valuuttaunioniin, vaikka joutuukin monessa suhteessa sen toiminnallisia ehtoja seuraamaan. Kilpailu EU:n jäsenvaltioiden välillä on yksi niitä raadollisia seurauksia markkinaehtoisesta eurooppapolitiikasta. Ruotsin toimintatapaa voi katsella myös sosialidemokraattisenemmistöisen hallituksen näkökulmasta. Vakausmaksu on perusteltavissa yritysten yhteiskuntavastuulla. Nordealle ei käynyt se, että pankin vakausmaksulla vahvistetaan Ruotsin valtiota ja voimavarojen kokoamista yhteisten, poliittisten tavoitteiden toteuttamiseksi.

Suomessa politiikan sisältö on toinen, valtiota ei systemaattisin toimenpitein vahvisteta eikä pankille koidu samantapaista yhteiskuntavastuuta. Yritysvastuun näkökulmasta tämä on tietenkin huomattava etu. Mukana tässä liikehdinnässä on muitakin "liikkuvia osia", jotka saattavat nostaa Nordean tulosta ja voitontekomahdollisuuksia huomattavasti.

Tässä on kysymys Euroopan Valuuttaunionin ja Euroopan Keskuspankin politiikasta mitä suurimmassa määrin. "Pääkonttorin siirtyessä Tukholmasta Helsinkiin siirtyy Nordea samalla EU:n pankkiunionin valvontajärjestelmän alle."  Nordean pääjohtajan von Koskullin mukaan pääkonttorin siirtäminen Suomeen on tärkeää, jotta Nordea on saman sääntelyn alla muiden eurooppalaisten pankkien kanssa. Nordea arvioi säästävänsä noin miljardi euroa, kun se välttää Ruotsin vakaus- ja talletussuojamaksut ja alkaa maksaa vastaavia maksuja EU:n kriisinratkaisurahastoon sekä Suomen talletussuojarahastoon.

Kukaan ei ole nostanut tässä vaiheessa keskusteluun sitä seikkaa, että Euroopan Keskuspankin toimesta on menossa jo kolmatta vuotta jatkuva ns. "Määrällinen elvytys" (QE), jossa EKP ostaa pankkien kautta valtioiden joukkovelkakirjalainoja. Ei ole epäilystäkään siitä etteikö tämä osto-ohjelma hyödytä varsin suuressa määrin myös pankkien tuloksentekoa. Kysymys ei ole suuria kuluja aiheutavasta toimesta, pikemminkin päätöksin ja kirjanpidollisin toimin tehtävistä siirroista ja niistä maksettavista korvauksista.

Kun Euroopan Keskuspankki ostaa Suomenkin valtion velkakirjoja pankkien kautta 600:lla miljoonalla eurolla kuukausittain, on jo pelkkä välityspalkkio ostossa ja edelleenmyyynnissä hyvää bisnestä. EKP on vakaa ostaja.  Suomessa välittäjäksi sopivien, täällä sijaitsevien pankkien määrä on pieni, joten Nordealle tässä on selvä ja helppohoitoinen tuloksentekopaikka. Kun pääjohtaja von Koskull puhuu 1-1,2 mrd:sta säästöistä euroissa, määrää voi pitää realistisena ja todennäköisesti todellista oletusta pienempänä. Jo pelkästään määrällisen elvytyksen markkinat Euroopan Unionin alueella ovat 3,2 - 4,7 biljoonan, siis tuhannen miljardin luokkaa. Määrällinen elvytys ei suuntaudu pelkästään valtion velkakirjojen ostoon vaan suurelta osin myös toimiin yritysmaailman kanssa. Pankkien välitystoiminta tässä on yksi, ilmeisesti melko suuri   toiminta-alue.

Pääkonttorin osoitteen muuttaminen Suomeen on ensimmäinen vaihe. Jo määrällisen elvytyksen rahavirrat ovat koko Euroopan tasolla suuria ja hakeutuminen yhteistyöhön tai fuusioituminen jonkin eurooppalaisen pankin kanssa vahvistaisi edelleen jalansijaa euroalueella. Samalla se  todennäköisesti lisäisi mahdollisuuksia joukkovelkakirjojen välittämiseen myös muissa euromaissa. Ja kaikenkaikkiaan - tämä on vain yksi aspekti markkinaehtoisen Euroopan rahapolitiikassa.

Epävarmuuksiakin tähän muuttoon kuuluu. EKP:n Keskuspankin johto vaihtuu tämän syksyn aikana ja tehtävään on tunkemassa Saksan ja sen Bundesbankin edustaja. Saksan suhde määrälliseen elvytykseen on ollut koko ajan kriittinen. Kuvaavaa on, että esimerkiksi Kreikka on vasta pääsemässä jonkinlaisella osuudella oman EKP-filiaalinsa kautta määrällisen elvytyksen ohjelmaan.

Kun siis Suomenkin taloudessa sanotaan menevän hyvin, on tarkennettava että elinkeinoelämän rahoitus on määrällisen elvytyksen myötä viimeistä piirtoa myöten kunnossa. Määrällisen elvytyksen ohjelma ja sen muodostama ohjattu pääomavirta, "flow" pitää huolta siitä, että pääomaa on yritystukiin, verohelpotuksiin, osinkoihin, optioihin ja rahan tekemiseen rahalla. Samalla se vapauttaa tukipolitiikan osalta valtion muihin tehtäviin suuntautuvaa rahoitusta - tai mahdollistaa velkojen vähentämisen.  Reaalitalouteen - tai sanoisinko kansantalouteen - sen siirtämien on toinen juttu. Tarvittaisiin kysyntää ja ostovoimaa. Polarisoituva ostovoima ei kuitenkaan kovin helposti siirry kulutukseen, koska kansakunnan ostovoima on rajallinen ja lisääntyy kulutustarpeensa jo pääosin tyydyttäneessä päässä.

Päivän Helsingin Sanomissa on aiheesta mielenkiintoinen analyysi lähinnä valtion verotuottojen näkökulmasta.


Lisäys 11.11. 2017
Tällainen 2,5 miljardin euron rahoituspulssi Finveralta - kuinka se on mahdollista? Minun veikkaukseni on, että tässä näkyy Euroopan Unionin "määrällisen elvytyksen" (Quantitative Easing) vaikutus. Kysymys on valtion velkakirjojen ostosta Euroopan Keskuspankin taseeseen; Suomen osuus tämän vuoden osalta taitaa olla lähempänä 7 miljardia kuin viittä. Kohteita on vaikea löytää siksi, koska määrällisen elvytyksen tarjoama pulssi tulee suunnata yritystoiminnan tukemiseen niin ettei EU:n kilpailulainsäädäntöä loukata. Telakkateollisuus on tässä suhteessa nerokas kohde, koska monissa Euroopan maissa tämä tärkeä ala on ilmeisesti hiipunut varsin alavireiseksi, kun taas Suomesssa on kasvettu huippuluokan suorituksiin. Määrällinen elvytys ei jakaudu tasaisesti koko maahan, vaan tämäntapainen "suunnattu anti" on löytänyt nousukiitoon lähteneen telakkateollisuuden kohteekseen. Toistaiseksi tämä käy, mutta kun kuuluisat suuret vapaakauppasopimukset astuvat voimaan, silloin tilanne todennäköisesti muuttuu. Valtio voi kaiken lisäksi laskea liikkeelle uusia joukkovelkakirjoja ja siitä huolimatta valtion kokonaisvelkaantumisen aste laskee, niin että päästään taas alle Maastrichtin sopimuksen 60%:n rajan.
Suomen omalla talouskasvulla ilman määrällistä elvytystä ja sen sallimaa läpivirtausta velkakirjojen myynnin ja oston muodossa ei ymmärtääkseni voi olla näin suurta vaikutusta. Ei ole valittamista - muuten kuin siltä osin että kuuluisaan SOTEen määrällistä elvytystä ei voi käyttää - se on Euroopan Unionin konsolisoidussa peruskirjassa nimenomaan kielletty.
Nyt varmasti kysytään, voiko tämä olla mahdollista? Kysyttäneen myös miksi määrällisen elvytyksen Suomen osuudesta ja sen käytöstä ei puhuta tai informoida mitään? Sitä minä en tiedä.

Lisäys 2.12. 2017
Onko määrällinen elvytys Suomelle vaarallista?
Missä tämä määrällinen elvytys näkyy? Se näkyy valtionkonttorin velkakirjojen myyntinä ja uusien liikkeellelaskemisena, ilmeisesti myös Suomen Pankin tuloksessa ja ennenkaikkea Euroopan Keskuspankin taseessa, myönnettyinä velkoina vastaavaa puolella ja velkakirjojen ostosta maksettuna pääomana vastattavaa puolella.

EKP voi periaatteessa vaatia Suomea lunastamaan nämä velkakirjat reaalisella pääomalla esimerkiksi tapauksessa, jossa Suomi haluaisi erota Euroopan Unionista. Tässä suhteessa määrällinen elvytys - niin merkityksellistä ja hyväätekevää kuin se onkin - muodostaa myös poliittisen painostusvälineen, jonka käyttäjänä Euroopan Komission ohella on tässä tapauksessa Euroopan Keskuspankki.

Alunperin on kuitenkin ollut tarkoitus, että EKP ei sekaannu politiikkaan ja pysyttelee sen ulkopuolella. Käytännössä - esimerkiksi Kreikan tapauksessa - EKP on yhtenä "troikan" jäsenenä ollut painostamassa Kreikkaa maksamaan reaalirahalla ne lainat, joita eurooppalaiset pankit ovat korko-odotuksin rehellisille ja epärehellisille yrittäjille Kreikan talouden kehittämisen nimissä antaneet.


Lähdetietoa:
Suomen Pankin artikkeli määrällisen elvytyksen vaikutuksista 10.6.2015:

Setelirahoitus Wikipedian mukaan

Slow down!

Suuri, liittopäivävaaleja edeltävä  - ja ainoa - tv-väittely Saksan CDU:ta, kristillisdemokraatteja edustavan liittokansleri Angela Merkelin ja sosialidemokraattien puheenjohtajan Martin Schulzin välillä käytiin eilen 3.9. 2017 ja se näytettiin keskeisillä tv-kanavilla, mm. RTL-kanavalla, joka näkyy koko saksankielisellä alueella  ja on tilattavissa myös meillä. Tulos väittelystä oli selvä jo etukäteen. Sitten puheenjohtajaksi valitsemisensa jälkeen Saksan SPD on hävinnyt kolmet osavaltiovaalit. "Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden" teema ei aukea kansalaiselle kilpailua korostavassa ja voittajia palvovassa ilmapiirissä. Angela Merkel peitti taidokkaasti kokeneena poliittisena keskustelijana selkänsä taakse kaikkein kovapintaisimman ja todellisuudessa koko Eurooppaa piinapenkissä pitävän poliittisen oikeiston. Martin Schulz teki sen mitä tehtävissä oli. Lähtökohta oli suurelta osin sisäpoliittinen, saksalaisen keskiluokan lähtökohdista maailmaa katseleva ja arvottava. Kävitkö viime sunnuntaina jumalanpalveluksessa?

Tärkeitä teemoja kaivattiin. Poliittinen koalitio Saksan hallituksessa on myös omiaan vaimentamaan terävää ja analyyttista vastakkainasettelua. Saksassa puhutaan pilkallisesti "GroKodealista", mikä viittaa sekä suureen koalitioon että krokotiiliin saksalaisen poliittisen pragmaattisuuden epämiellyttävänä symbolina.

Eurooppakysymyksistä nousi keskeiseksi Saksan ja Turkin välinen kiista. Presidentti Erdoganin hallitsema Turkki on ottanut agressiivisen asenteen Saksan suuntaan ja siellä on mm. pidätettynä saksalaisia lehtimiehiä. Turkin turhautuminen EU:n kansa käytäviin, jo toistakymmentä vuotta kestäneisiin jäsenyysneuvoytteluihin on muuttanut ääntä kellossa suhteessa Eurooppaan. Angela Merkel on läpi vuosien suhtautunut kielteisesti Turkin jäsenyysvaatimuksiin, sosialidemokraatit ovat olleet pikemminkion edistämässä Turkin jäsenyyspyrkimyksiä jo pääministeri Lipposen aikana tapahtuneesta EU:n puheenjohtauuskaudesta lähtien. Turkin nykyinen presidentti Erdogan on osoittautunut taitavaksi , joskin autoritaariseksi toimijaksi ja islamilaisen arvoimaailman puolustajaksi myös poliittisessa elämässä.  Turkilla on vahva valtti lähi-idän pakolaispolitiikassa, tulihan suuri pakolaisvyöry Eurooppaan pari vuotta sitten juuri Turkin kautta. Turkki teki myös aikaisemmin tänä vuonna pidetyissä vaaleissaan vahvasti vaalityötä myös Saksan suuren turkkilaisvähemmistön keskuudessa, mikä sekin lisäsi jännitteitä. Merkel ilmoitti aloittavansa keskustelut EU:n jäsenmaiden kesken jäsenyysneuvottelujen lopettamisesta Turkin kanssa. Schulz tarjosi tämän lisäksi myös taloudellisia pakotteita. Tämä oli se keskeinen kysymys joka Saksan suhteesta Euroopan Unioniin nousi päällimmäiseksi.

Saksan autoteollisuuden tietotekniikkarötöksistä ja dieselverosta keskusteltiin myös. Autoteollisuus on kuitenkin niin keskeisessä asemassa Saksan vientimarkkinoilla, ettei siitäkään suuria mielipide-eroja pääsyt syntymään.

Suuret rakenteelliset kysymykset eivät nousseet vahvasti esiin käydyssä keskustelussa suhteessa Euroopan Unioniin ja poliittinen vastakkainasettelukin oli puuroutuvaa. Tämän selkeytymättömän poliittisen ilmapiirin vallitessa on ymmärrettävää, että puolet saksalaisista eivät ilmaise mielipidetiedusteluissa mielipidettään. Yhteiskunnalliset erot ovat suuria ja pikemminkin kasvamaan päin kuin vähenemässä. Sosialidemokraattisen liittokansleri Gerhard Schröderin aikana 2000-luvun alkupuolella liikkeellelähtenyt Harz IV -ajattelu on iskenyt syvää juopaa saksalaiseen yhteiskuntaan. Työttömäksi jääneen tai muuten sosiaalista tukea tarvitsevan täytyy käytännössä kuluttaa ensin koko omaisuutensa autoa myöten ennenkuin yhteiskunnan tuki aidosti aktivoituu. Meillähän omaisuuden suoja on ollut tässä suhteessa vahvempi: yksin jääneen lesken ei ole tarvinnut luopua omakotitalostaan tai asunnostaan, vaikka on ollutkin sosiaalisen avun ja tuen tarpeessa.

Saksan tilanteesta tulee mieleen apostoli Paavalin korintolaisille lähettämä poliittinen viesti, joka tunnetaan vihkikaavoista rakkauden korkeana ylistyslauluna. "Vaikka sinä puhuisit enkelien kielillä, olisivat sanasi kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen, jos sinulla ei ole rakkautta." Poliittiset, pragmaattiset kompromissit niin Saksassa kuin meilläkin ovat muuttaneet sosialidemokraattien puheet ihmisten mielissä epäuskottavaksi sanahelinäksi. Näistä asetelmista lähdetään Saksassa vaaleihin ja sama ilmapiiri vallitsee meilläkin.

Tämän ongelman edessä ollaan ja nyt kysytään, millä tavalla liike voi tällaisesta kriisistä selvitä. Vanheneva järjestöväki ei kykene enää kovaan kiihdytykseen eikä nuorempi polvi usko saavansa ikääntyviltä puolueen jäseniltä sellaisa neuvoja, joilla maailma löytäisi sosialidemokratia edustaman oikeudenmukaisuusajattelun uudelleen. Poliittisen keskustelun välineet, omat sanomalehdet ovat käytännössä kadonneet, järjestöt ja osallistuminen rapautuneet, kääntyminen muodollisen koulutuksen suuren merkityksen korostamiseen on jättänyt omaehtoisen, "toisen" sivistystien varjoon ja näivettymään. Osallistamisen rakenteet ovat ylipäätään käyneet horjuviksi ja satunnaisiksi. Väkeä vetävät vain yhteiskunnasta poiskääntyneet herättäjäjuhlat ja musiikin tai urheilun ympärille kasvanut idolien palvonta.

Yksilötasolla kaiketi jokainen meistä on joutunut kokemaan tuon tunteen sivullisuudesta, marginaalissa olemisesta, valtavirran seuraamisesta rannalta eikä kohisevassa koskessa mukana seilaten. Mitä olet silloin kehittänyt omaksi elämänmuodoksesi ja tavaksesi selviytyä statistin osassa? Tähän kysymykseen joutuu lähes jokainen sosialidemokraatti tästä eteenpäin vastaamaan.

Omalla kohdallani olen elämän varrella joutunut pohdiskelemaan tätä useinkin. Eräs  vastaus - zenbuddhismista se muistaakseni tulee - on "tiikeri pensaasssa" asennoituminen. Ei tiikerikään hyppää kaukana olevan saaliin perään muristen ja laukaten. On odotettava kunnes saalis on niin lähellä, että sen kiinnisaaminen on todennäköistä ja jopa varmaa. On kuitenkin oltava hereillä, pidettävä tietoisuutta elävänä ja seurattava maailman menoa näennäisen passiivisena. Kun historiallinen hetki tulee ja poliittinen ikkuna avautuu - silloin on hypättävä.

Kun yleinen ilmapiiri ei ole otollinen, on myös vaihdettava taktiikkaa strategisen tavoitteen, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden saavuttamiseksi. Joogamestarini puhuu levollisesta tietoisuuden tilasta, kyvystä hiljentyä, koota omat ajatukset, antaa mielen tyhjentyä, kunnes luova ja toimiva vaihtoehto kasvaa esiin mielen syvyyksistä ja yhteiskunnallisen tilanteen saattelemana. Ajan on oltava raskaana uuden tulemiselle; silloin voi myös uutta syntyä. Mainostamalla tai pakottamalla ei valmista tule.

Slow down! Pysähtyminen ja otollisemman hetken odottaminen tuntuu kiireisessä ja kuumeisessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä melkein synniltä. Ainakin omalla kohdallani olen huomannut että parhaat blogikirjoitukseni ja  arvopohdiskeluni ovat syntyneet pysähtymisen, mietiskelyn ja omaan, arvopohjaan liittyvän pohdiskelun tuloksena. Ulkopuolinen paine on ollut tuolle pohdiskelulle tarpeen tietoisuuden taustalla, mutta hälinän ja huiskeen tuloksena ei niiden avautuminen ole  tapahtunut. Hälinän rinnalla tarvitaan hiljaisuutta ja oikeaa  hetkeä, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.

Kun nyt tuntuu ettei Suomi eikä maailma sosialidemokratiaa kaipaa, voi esittää myös vastakkaisen väitteen: maailma ei kaipaa mitään niin kiihkeästi kuin yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja yksiselitteisiä tekoja ja rakenneratkaisuja niiden saavuttamiseksi. Vaihtoehtoja ja visioita on olemassa ja lisää on löydettävissä. Tulee vielä aika, jolloin nyt selkänsä kääntävä tarttuu sosialidemokraattisiin ratkaisuihin kuin hukkuva oljenkorteen. Silloin on avauduttava ja rikastutettava sosiaalisia suhteita ja maailmaa.

Hiljennetään siis vauhtia ja annetaan uusien ratkaisujen nousta mielen syövereistä ja ajan ahdingosta. Slow down!

Turvallisuuden kahdet kasvot

Viime aikoina on väläytelty Eurooppalaisen puolustusyhteistyön kehittämistä. Yhteisen sotilaallisen turvallisuuden mahdollisuus on välähtänyt myös tasavallan presidentin puheissa ja pohdiskeluissa. Sotilaallinen varustautuminen on kuitenkin niin mielettömän kallis ja riskialtis tehtävä, että perinteisesti yritystoiminnan ja markkinoinnin varaan tätä ulottuvuutta ei ole katsottu voivan jättää. Poliittinen oikeistokin on hyväksynyt sodan valtion, yhteisen sektorin toteuttajaksi ja  "sosialistisen" politiikan tältä osin verovaroin tai rahapoliittisin keinoin toteutettavaksi mahdollisuudeksi.

Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin rahapolitiikan yksipuolisuus, se että yhteisö tukee vain markkinalähtöistä taloudellista toimintaa ja kieltää kategorisesti yhteiseen hallintoon, siis  valtion ja ylipäätään julkisen sektorin varaan rakentuvan rahapoliitisen elvytyksen, on yksi suurimpia rampauttavia piirteitä talousyhteisön rakenteessa. Sama koskee tietenkin myös yhteistä eurooppalaista sotilaallista varustautumista. Olisiko porvarillinen hegemonia valmis tältä osin raottamaan pyhiä periaatteita ja hyväksymään sotilaallisen varustautumisen yhteisin rahapoliittisin toimin toteutettavaksi?

Tämä piirre haavoittaa syvästi myös Euroopan Unionin sisäistä demokratiaa. Perinteisesti poliittinen vasemmisto on rakentanut toimintansa vahvan valtion varaan. Pohjoismainen hyvinvointivaltio, yhteinen kansankoti on saavutuksineen loistokas ja voitokas osoitus siitä, että dynaamista turvaa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta voidaan rakentaa yhteisin voimin.

Se hyvinvointi, jota olemme tänään kokemassa ei ole syntynyt ilman yhteisiä ponnistuksia. Kun resursseja on käytettävissä, juuri valtio - tarkoitan tällä tässä yhteydessä kaikkia yhteisiä, kaikkia koskevia rakenteita - voi luoda uusia projekteja yhteisesti havaittujen tarpeiden tyydyttämiseksi, luoda niille ajanmukaisen infrastrukturtin ja palkata tekijöitä projektien toteuttamiseksi. Rahapoliittisesti itsenäinen valtio voi tehdä tämän oman keskuspankkinsa kanssa pelkällä kirjanpidollisella päätöksellä. Euroopan Unioni ja sen keskuspankki eivät voi yhteisen sektorin hyväksi tätä tehdä - ellei konsensuksella aikaansaatuja rakenteita olla valmiita muuttamaan.

On jäänyt sellainen vaikutelma että näistä syvällisistä periaatteista oltaisiin valmiita tinkimään juuri Euroopan yhteisestä puolustuksesta puhuttaessa. En pitäisi mahdottomana, että juuri nyt haetaan lisääntyneen jännityksen ja tiukkojen periaatteellisten sanktioiden tueksi rakenteellisia keinoja, joilla varmistetaan myös sotilaallinen varustautuminen pyhien periaatteiden uskottavuuden vahvistamiseksi.

Kun eurooppalaisen sotilaallisen varustautumisen rahoitusta pohditaan, nousee väistämättä esille mahdollisuus rahapolitiikan välineiden käyttämisestä tähän tarkoitukseen.  Markkinalle sota on aivan liian riskialtis investointi sellaisenaan - sotatila on ainoa jossa yksityisen omaisuuden suoja on pois käytöstä ja todella uhattuna. Markkinat käyvät vain ahneiden sotaa - suurista periaatteista taistelevat valtiot keskenäään. Voitaisiinko rahapolitiikan toinenkin siipi, valtioiden tukeminen ottaa käyttöön puhuttaessa sotilaallisesta varustautumisesta Euroopan tasolla?

Ymmärrettävästi näistä asioista puhutaan Euroopassa paljon varovaisemmin sanakääntein kuin suorasukaisessa Amerikassa. Turvallisuus - nimenomaan sanan sotilaallisessa ja varustautumismerkityksessä - muhii vahvasti tyyneltä näyttävän pinnan alla.

Voi kuvitella että  konservatiivinen ja liberaali poliittinen siipi olisi valmis avaamaan rahapoliittista ovea valtioiden suuntaan silloin kun on kysymys sotilaallisesta varustautumisesta yhteiden turvallisuuden nimissä.

Sosialidemokraialle yhteinen turvallisuus on merkinnyt sosiaalista ja taloudellista turvaa ennenkaikkea rauhan oloissa. Olisi mieletön ja järkyttävä asetelma, jos rahapolitiikkaa sallittaisiin käyttää sotilaalliseen varustautumiseen, mutta tämä ovi olisi suljettu yhteisen hyvinvoinnin rakentamiselta. Tässä nousevat näkyviin turvallisuuden kahdet kasvot.

Kommunismia ja neuvostotyyppistä sosialismia pelännyt poliittinen oikeisto onnistui poliittisen peittelyn ja pehmittelyn keinoin rakentamaan konsensukseen perustuvan unionin, jossa yhteisen sektorin rakentaminen on rahapoliittisin keinoin tehty lähes laittomaksi, illegaaliksi. Rauhan oloissa ja suurienkaan riskien uhatessa sellaista konsensusta ei ole nähtävissä, joka sallisi yhteisen sektorin saattamisen uhkaavien epävarmuuksien poistamisessa ajan vaatimalle tasolle.

Entä sodan vaara ja sotilaallinen varustautuminen? Tällaisen uhan edessä poliittinen oikeisto saattaisi perinteensä mukaan sallia valtion ottavan vastuuta. Kun sotilaallinen varustautuminen on niin kallista että sitä tuskin saadaan rahoitettua reaaalisesta työstä maksettavilla veroilla, edellyttäisi tilanne myös sellaisia rahapoliittisia keinoja jotka mahdollistaisivat varustautumisen edellyttämän teollisen ja ehkä myös kaupallisen kehittämisen. Uskon markkinaa kiinnostavan varustautumiseen tähtäävän teollisuuden  kiinnostavan enemmän kuin mitä ulospäin halutaan näyttää.

Olisiko sotatilaan varustautuminen se mahdollisuus, jolla Euroopan rahapolitiikan keskeisiä periaatteita saatettaisiin avata? Suuri osa sosialidemokraateistakin pitää sotilaallista varustautumista tarpeellisena sosiaalisen turvallisuuden ohella. Jos keskeisiä perussääntöjä ryhdytään avaamaan, voisi tämä olla se historiallinen hetki, jolloin sodan ohella myös rauhan ja demokratian kannalta välttämättömiä suuria yhteiskunnallisia uudistuksia voitaisiin Euroopan tasolla rahoittaa  myös rahapoliittisin keinoin.

Onko niin, että saadaksemme sosiaalista turvallisuuta tarkoittavat yhteiset palvelut  rahoituksen kohteeksi meidän on hväksyttävä valmistautuminen sotaan ja sen edellyttämän varustautuminen?

Onko tämä se "momentum" jossa historiallinen ikkuna myös sosiaalisuuden suuntaan voisi avautua?

Pyhä salaisuus

Vuonna 1907 Suomeen saatiin yleinen, yhtäläinen ja salainen äänioikeus, joka herätti suurta innostusta - sammuakseen sitten vuoden 1917  Sosialidemokraattisen Puolueen suureen vaalivoittoon, yksinkertaiseen 101:n paikan enemmistöön eduskunnassa, tuon eduskunnan lähes välittömään hajottamiseen ja suuren turhautumisen myötä kansalaissotaan. Demokratia ei ollut itsestäänselvyys äänioikeudesta huolimatta - eikä se taida olla sitä vielä tänäkään päivänä.

Tätä kirjoittaessani 17.8. 2017 YLE on juuri julkaissut puoluekanatuksesta kertovan gallupin, jonka mukaan sata vuotta sitten eduskuntaenemmistön saanut puolue saa 15,9 prosentin kannatuksen. Vasemmiston kannatus yhteensä jäi  alle 25:n prosenttiyksikön. Mielipiteensä jätti ilmaisematta 40,8 prosenttia. Ovatko vuoden 1903  Forssan kokouksen "Oikeutta kaikille" arvot menettäneet ajankohtaisuutensa?

Monet eivät tähän vajaan kahden tuhannen vastaajan joukossa halunneet ilmaista puoluekannatustaan. Yli 40 prosenttia vastanneista jätti kantansa ilmoittamatta. Perussuomalaisten hämmennyksen ymmärtää, kesäkuun puoluekokouksen jälkeen itse puolue ja siitä eronnut eduskuntaryhmän enemmistö tekevät poliittista itsemurhaa. Uskon monien perussuomalaisten olevan tilanteesta ymmällään ja jättävän senkin vuoksi kantansa kertomatta. Vihreät nousivat rajusti - harvinainen ilmiö muualla Euroopassa jo hiipumaan päin olevasta entusiasmista.

Jos vihreät olisivat syntyvaihessaan 1970-luvun lopulla ymmärtäneet sosiaalisen oikeudenmukaisuuden suuren merkityksen eivätkä olisi lähteneet hajoittamaan silloin syntyvaiheissaan olevaa hyvinvointivaltioajattelua, saattaisimme olla nyt, neljänkymmenen tarpeettoman taisteluvuoden jälkeen yhteisen kansankodin kehittämisessä huomattavasti pidemmällä...


Kertovatko sosialidemokratiaa tai vasemmistoa  sympatisoivat mielellään puoluekantansa julkisesti? Aikana, jolloin työ- ja opiskelupaikat ovat kiven takana sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen tähtäävän puoluekannan ilmaiseminen saattaa osoittautua yhdeksi pudotustekijäksi opiskeluun tai uralle pääsemisessä. Sosiaalisesta mediasta on helposti haravoitavissa myös kansalaisen poliittinen profiili. Tyyppi joka todennäköisesti liittyy ammattiosastoon ja ryhtyy siellä aktiiviseksi, ei ole ilmeisestikään ensimmäisten tehtäviin valittavien joukossa. Tapahtuuko tällaista profilointia myös opiskelupaikkojen suhteen? Paljon on puhuttu ainakin vahvan taloudellisen taustan merkityksestä opiskelumahdollisuuksien lisääjänä.

En pitäisi ollenkaan mahdottomana, että varsinkin nuorempi sukupolvi varoo ilmaisemasta puoluekantaansa peläten siitä aiheutuvan seurauksia, varsinkin jos sympatiat ovat kallellaan sosialidemokratian tai vasemmiston suuntaan. Jos puoluekannan ilmaisemisesta on pelättävissä seurauksia tulevan urakehityksen suhteen, poliitisen kannan ilmaisematta jättäminen ei ole poliittista tyhmyyttä, vaan viisautta jonka eettinen pohja on ilmaistu jo vuoden 1907 äänioikeuslainsäädännössä.  Ihmisellä on oikeus poliittiseen yksityisyyteen. Äänioikeuden ehdoton salaisuus tekee siitä demokratiaan kuuluvan korkeasti eettisen, "pyhän salaisuuden".

Mielipidetutkimusten tasolla poliittisen kannan ilmaisemisella tehdään tietenkin myös mielipidemuokkausta. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta jo yli sata vuotta toimineen sosialidemokratian trendin kerrotaan olevan edelleen alaspäin. Samaan aikaan kansakunta on äärimmäisen huolissaan menestymisestään. Vastakkainasettelu on edelleen kasvamassa ja se saa ilmauksia paitsi meillä, myös laajemminkin Euroopassa ja maailmalla. Suuret yhteiskunnalliset ongelmat ovat hoitamatta samaan aikaan kun "oikeutta kaikille" liike on hiipumassa. Gallupdemokratia ja kansalaisten odotukset ovat mitä ilmeisimmin syvässä ristiriidassa.

Yhteiskunnallisen paradoksin ainekset ovat siis mitä ilmeisimmät. Samaan aikaan kun suuret ongelmat kärjistyvät, yhteiskunnallisen ja poliittisen vastauksen antaminen jää vaisuksi tai kokonaan tekemättä. Syntyy sormituntuma joka kertoo pinnan alla olevasta yhteiskunnallisten mannerlaattojen jännitteestä.

Miten toimia henkilökohtaisesti ja minkälaisia suosituksia meidän tulisi antaa kansalaiselle suhteessa poliittisenmielipiteen ilmaisuun? Tilanteessa jossa sanan- ja mielipiteen ilmaisemisen vapaudesta seuraa rangaistuksia, on aivan luonnollista pitää poliittinen kantansa salaisuutena. Keskustelemattomuus saattaa johtaa ennenpitkää tietenkin myös poliittiseen osaamattomuuteen ja jopa aktiiviseen mukautumiseen. Demokratian ja yhteiskunnallisen osaamisen taso laskee - se on se välttämätön hinta jonka autoritaariset, ihmisen ajattelun ja toiminnan vapautta horjuttavat rakenteet aiheuttavat. Tämä on historiallisen suuri haaste sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja kansanvallan puolesta taistelevalle liikkeelle - kuten esimerkiksi sosialidemokratialle.

Edellisestä käynee ilmi, että ei ole ainakaan väärin jättää mielipitensä ilmaisematta. En minäkään ole ottanut kantaa SDP:n presidenttiehdokkaaseen julkisesti, puolueäänestyksessä kylläkin. Noudatan tässä vain "pyhän salaisuuden" periaatetta, sitä joka on ilmaistu yleisessä, yhtäläisessä ja salaisessa äänioikeudessa.

Kun mielipidetiedusteluilla myös muokataan poliittista ilmastoa, ohjeeni galluphaastattelijan kanssa tekemisiin joutuvalle on seuraava: älä kerro poliittista mielipidettäsi, vaadi "pyhän salaisuuden" noudattamista myös tässä tilanteessa!