Turvallisuuden kahdet kasvot

Viime aikoina on väläytelty Eurooppalaisen puolustusyhteistyön kehittämistä. Yhteisen sotilaallisen turvallisuuden mahdollisuus on välähtänyt myös tasavallan presidentin puheissa ja pohdiskeluissa. Sotilaallinen varustautuminen on kuitenkin niin mielettömän kallis ja riskialtis tehtävä, että perinteisesti yritystoiminnan ja markkinoinnin varaan tätä ulottuvuutta ei ole katsottu voivan jättää. Poliittinen oikeistokin on hyväksynyt sodan valtion, yhteisen sektorin toteuttajaksi ja  "sosialistisen" politiikan tältä osin verovaroin tai rahapoliittisin keinoin toteutettavaksi mahdollisuudeksi.

Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin rahapolitiikan yksipuolisuus, se että yhteisö tukee vain markkinalähtöistä taloudellista toimintaa ja kieltää kategorisesti yhteiseen hallintoon, siis  valtion ja ylipäätään julkisen sektorin varaan rakentuvan rahapoliitisen elvytyksen, on yksi suurimpia rampauttavia piirteitä talousyhteisön rakenteessa. Sama koskee tietenkin myös yhteistä eurooppalaista sotilaallista varustautumista. Olisiko porvarillinen hegemonia valmis tältä osin raottamaan pyhiä periaatteita ja hyväksymään sotilaallisen varustautumisen yhteisin rahapoliittisin toimin toteutettavaksi?

Tämä piirre haavoittaa syvästi myös Euroopan Unionin sisäistä demokratiaa. Perinteisesti poliittinen vasemmisto on rakentanut toimintansa vahvan valtion varaan. Pohjoismainen hyvinvointivaltio, yhteinen kansankoti on saavutuksineen loistokas ja voitokas osoitus siitä, että dynaamista turvaa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta voidaan rakentaa yhteisin voimin.

Se hyvinvointi, jota olemme tänään kokemassa ei ole syntynyt ilman yhteisiä ponnistuksia. Kun resursseja on käytettävissä, juuri valtio - tarkoitan tällä tässä yhteydessä kaikkia yhteisiä, kaikkia koskevia rakenteita - voi luoda uusia projekteja yhteisesti havaittujen tarpeiden tyydyttämiseksi, luoda niille ajanmukaisen infrastrukturtin ja palkata tekijöitä projektien toteuttamiseksi. Rahapoliittisesti itsenäinen valtio voi tehdä tämän oman keskuspankkinsa kanssa pelkällä kirjanpidollisella päätöksellä. Euroopan Unioni ja sen keskuspankki eivät voi yhteisen sektorin hyväksi tätä tehdä - ellei konsensuksella aikaansaatuja rakenteita olla valmiita muuttamaan.

On jäänyt sellainen vaikutelma että näistä syvällisistä periaatteista oltaisiin valmiita tinkimään juuri Euroopan yhteisestä puolustuksesta puhuttaessa. En pitäisi mahdottomana, että juuri nyt haetaan lisääntyneen jännityksen ja tiukkojen periaatteellisten sanktioiden tueksi rakenteellisia keinoja, joilla varmistetaan myös sotilaallinen varustautuminen pyhien periaatteiden uskottavuuden vahvistamiseksi.

Kun eurooppalaisen sotilaallisen varustautumisen rahoitusta pohditaan, nousee väistämättä esille mahdollisuus rahapolitiikan välineiden käyttämisestä tähän tarkoitukseen.  Markkinalle sota on aivan liian riskialtis investointi sellaisenaan - sotatila on ainoa jossa yksityisen omaisuuden suoja on pois käytöstä ja todella uhattuna. Markkinat käyvät vain ahneiden sotaa - suurista periaatteista taistelevat valtiot keskenäään. Voitaisiinko rahapolitiikan toinenkin siipi, valtioiden tukeminen ottaa käyttöön puhuttaessa sotilaallisesta varustautumisesta Euroopan tasolla?

Ymmärrettävästi näistä asioista puhutaan Euroopassa paljon varovaisemmin sanakääntein kuin suorasukaisessa Amerikassa. Turvallisuus - nimenomaan sanan sotilaallisessa ja varustautumismerkityksessä - muhii vahvasti tyyneltä näyttävän pinnan alla.

Voi kuvitella että  konservatiivinen ja liberaali poliittinen siipi olisi valmis avaamaan rahapoliittista ovea valtioiden suuntaan silloin kun on kysymys sotilaallisesta varustautumisesta yhteiden turvallisuuden nimissä.

Sosialidemokraialle yhteinen turvallisuus on merkinnyt sosiaalista ja taloudellista turvaa ennenkaikkea rauhan oloissa. Olisi mieletön ja järkyttävä asetelma, jos rahapolitiikkaa sallittaisiin käyttää sotilaalliseen varustautumiseen, mutta tämä ovi olisi suljettu yhteisen hyvinvoinnin rakentamiselta. Tässä nousevat näkyviin turvallisuuden kahdet kasvot.

Kommunismia ja neuvostotyyppistä sosialismia pelännyt poliittinen oikeisto onnistui poliittisen peittelyn ja pehmittelyn keinoin rakentamaan konsensukseen perustuvan unionin, jossa yhteisen sektorin rakentaminen on rahapoliittisin keinoin tehty lähes laittomaksi, illegaaliksi. Rauhan oloissa ja suurienkaan riskien uhatessa sellaista konsensusta ei ole nähtävissä, joka sallisi yhteisen sektorin saattamisen uhkaavien epävarmuuksien poistamisessa ajan vaatimalle tasolle.

Entä sodan vaara ja sotilaallinen varustautuminen? Tällaisen uhan edessä poliittinen oikeisto saattaisi perinteensä mukaan sallia valtion ottavan vastuuta. Kun sotilaallinen varustautuminen on niin kallista että sitä tuskin saadaan rahoitettua reaaalisesta työstä maksettavilla veroilla, edellyttäisi tilanne myös sellaisia rahapoliittisia keinoja jotka mahdollistaisivat varustautumisen edellyttämän teollisen ja ehkä myös kaupallisen kehittämisen. Uskon markkinaa kiinnostavan varustautumiseen tähtäävän teollisuuden  kiinnostavan enemmän kuin mitä ulospäin halutaan näyttää.

Olisiko sotatilaan varustautuminen se mahdollisuus, jolla Euroopan rahapolitiikan keskeisiä periaatteita saatettaisiin avata? Suuri osa sosialidemokraateistakin pitää sotilaallista varustautumista tarpeellisena sosiaalisen turvallisuuden ohella. Jos keskeisiä perussääntöjä ryhdytään avaamaan, voisi tämä olla se historiallinen hetki, jolloin sodan ohella myös rauhan ja demokratian kannalta välttämättömiä suuria yhteiskunnallisia uudistuksia voitaisiin Euroopan tasolla rahoittaa  myös rahapoliittisin keinoin.

Onko niin, että saadaksemme sosiaalista turvallisuuta tarkoittavat yhteiset palvelut  rahoituksen kohteeksi meidän on hväksyttävä valmistautuminen sotaan ja sen edellyttämän varustautuminen?

Onko tämä se "momentum" jossa historiallinen ikkuna myös sosiaalisuuden suuntaan voisi avautua?