Korruptio ja länsimainen arvoyhteisö

Helsingin Sanomat julkaisi 24.8. 2016 näyttävästi "historiallisen" jutun vantaalaisen sosialidemokraattisen poliitikon ja kaupunginjohtajan korruptoituneesta toimintatavasta, joka on johtanut poliisitutkimuksiin ja syytteisiin. Historiallisen tästä "historiallisesta" toimituksen tarinasta tekee se, että siinä leimataan etenkin sosialidemokratia ja sosialidemokraattinen kunnallispolitiikka erityisen alttiiksi korruptiolle. Lehti jatkaa asian käsittelyä myös 25.8. 2016 vahvan toimituspatterin voimin. Se että tutkittavana olevasta jutusta julkaistaan jo toisena päivänä peräkkäin tuomitseva juttu ennen oikeuden päätöstä, on sekin oireellista sivistyneen oikeuskäytännön kannalta.

Yleisön kommentit kirjoitukseen ovat olleet odotetun kaltaisia; sosialidemokraattinen kunnallispolitiikkas on mätää, siihen ei voi luottaa, verovarat valuvat yksittäisten poliitikkojen taskuun. Politiikkaa vaaditaan pois politiikasta, puolueiden tuki on poistettava. Tätä kautta saadaan ehdotomasti neutraali vallankäyttö muka toimimaan. Tikun nokassa on ensisijaisesti sosialidemokratia poliittisena, toimintatavoiltaan epäluotettavana liikkeenä.

Sosialidemokraattiselle liikkeelle tässä on tärkeä opetus siitä, miten kovasti julkisuus rankaisee demokratiaan, yhdenvertaisuuteen ja yhteisölliseen lähestymistapaan sitoutunutta liikettä siitä, jos se ei kiinnitä riittävästi huomiota toimintaperiaatteisiinsa ja demokratian edellyttämään demokraattiseen elämäntapaan yhteistoiminnan muotona. Hurskastelua jutussa on se, että kukaan meistä ei kykene viemään tätä vaatimusta loogiseen lopputulokseen saakka, so. niin vallankumoukselliseen lifestailiin mitä konsekventti yhdenvertaisuus edellyttää. Tässäkin suhteessa ihmisen toiminta on kuin kuuta osoittava sormi; se ei ole kuu vaan sormi, mahdollisimman autenttinen ja vilpitön yritys - siis yritys - kohdella kanssaihmistä samoin kuin itseäänkin.

Toimittajan haastattelema asiantuntija toteaa 24.8. tätä asiaa koskevassa uutisessa, että korruption vaara on aina olemassa, kun julkinen sektori on tekemisissä yksityisten palveluntarjoajien kanssa. ”Tyypillinen riskin paikka on asioiden ulkoistaminen. Silloin julkisuus häviää. Jos Suomessa siirretään nyt aiotusti kuntien toimintoja yhtiöihin, korruption riski kasvaa”, Tolvanen sanoo. Tätä seikkaa lehti ei sen kummemmin kommentoi, mutta monet esimerkit ja vuosikymmenien historia julkisista palveluista kertoo tästä omaa, jokseenkin surullista tarinaa. Se jutussa jää kertomatta, että korruptiovaaraan ja oman edun, voitontavoitteluun liittyvistä syistä juuri sosialidemokratia on ollut - ja on edelleen - äärimmäisen kriittinen yksityisten palveluntuottajien asettamiseen pelkästään taloudellisin perustein "samalla viivalle" julkisen sektorin oman palvelutuotannon kanssa. Se ei tietenkään poista korruption ja oman edun tavoittelemisen mahdollisuutta. Julkinen hallinto on kuitenkin myös palvelujen tuottajana sitoutunut kansanvaltaiseen hallintoon ja transparentteihin, avoimiin toimintakäytäntöihin.

Erityisen uhkan varsinkin kunnallispolitikassa muodostaa erilaisissa salaseuroissa ja "hyvä veli" verkostoissa tapahtuva suhmurointi. Sosialidemokraateilla ei perinteisesti eikä pääsääntöisesti ole koskaan ollut pääsyä leijoniin, rotaryklubeihin, kauppakamareihin ja vapaamuurareihin, joissa veljeä ja kaiketi siskojakin puolustetaan kaikin käytettävissä olevin keinoin kun kriittiseen tilanteeseen joudutaan. Tästä on ollut seurauksena myös se, että yritysmaailman yhteydet julkishallintoon ovat rakentuneet yksittäisten poliitikkojen ja näiden kanssa solmittavien sopimusten kautta. Yritysten yhteiskuntavastuu ei ole tähän päivään mennessä organisoitunut suhteessa julkishallintoon eettisesti kestävällä tavalla.

Vaikka Helsingin Sanomat näin kiihkeästi käy vantaalaisen sosialidemokraattisen kuntavaikuttajan toimintatapaan eettisin ja moraalisin perustein, en usko lehden kuitenkaan yleisellä poliittisella tasolla vetävän tästä muuten välttämättömiä loogisia johtopäätöksiä. Lehti itse on ilmoitustulojensa kautta kiinni tuhansin sitein omassa yritysspaghettiorganisaatiossaan eikä lypsävä lehmää pidä tieten tahtoen jättää mahoksi tai peräti tappaa. Uskon Helsingin Sanomien jatkossakin vahvasti puolustavan yksityisten palveluntuottajien pääsyä julkisen sektorin tehtäviä suorittamaan. Tämä linja näkyy jo lehden saman päivän pääkirjoituksesssa, jossa oletetaan yksityisen rahan hakeutuvan julkiseen palvelutuotantoon.Oletukseni myös on, että tulossa olevat vapaakauppasopimukset  saavat lempeän kohtelun suurimman päivälehtemme käsittelyssä, vaikka todennäköisesti juuri niiden kautta hyvinvointivaltion kansanvaltaiset käytännöt saatetaan pois viralta, ei ainoastaan Suomessa vaan koko "länsimaisessa arvoyhteisössä".

Käy vilkaisemassa, mitä olen jo aiemmin tässä blogissa kirjoittanut korruptiosta!

Osamietintö työstä...

Kirjoitin 26.08.2009 tällaisen analyysin työstä ja jouduin kaivamaan sen nyt esille vanhoista arkistoistani, kun sain luettavakseni Turun tulevaisuuskeskuksessa työskentelevän Jari Kaivo-ojan artikkelin perustulosta. Lukija arvioikoon sen suhdetta tulevaisuuskeskuksen perustuloa koskevaan pohdiskeluun.

Työväenliikkeen arvoperinnön keskeinen lähtökohta on ihmisen nostaminen keskiöön historiallisena, yhteiskuntaa muuttavana voimana. Tavoitteena on siis aineellisten olojen kehittäminen niin, että ihminen voi täysin toteuttaa itseään sopusoinnussa itsensä, kanssaihmistensä ja luonnon kanssa.

Tämä muodostaa sosialistisen humanismin ja sen taustalla olevan materialistisen historiankäsityksen perustan. Tämä lähtökohta muodostaa samalla vaihtoehdon idealistiselle, ihmisen ulkopuolelta tuleville, autoritaarisille tai muuten epäproduktiivisille rakenteille; niiden mukaan ihmisen on alamainen maallisille ja hengellisille voimille ja niiden muodostamalle järjestykselle.

Juuri tässä fenomenologisessa suhteessa syntyvä työväenliike käänsi arvopyramidin päälaelleen. Syntyi ihmiskeskeisille arvoille rakentuva työväenliike ja vähitellen myös kansanvaltaa, demokratiaan rakentuva yhteiskunta.

Ihmisen keskeinen itsensä ilmaiseminen tapahtuu toiminnan, leikin ja omaehtoisen työn kautta. Sille ominaista on luontainen, ilmeisesti ihmisen biologiseen olemukseen rakentuva aktiivisuus, jonka parhaimmillaan näemme lapsen luontaisessa aktivisuudessa. Se on pakotonta, tekemisen iloon ja luovuuteen perustuvaa toimimista. Tämä spontaani pyrkimys itsensä toteuttamiseen on keskeistä ihmisenä olemisessa ja se jatkuu läpi koko elämän uusia muotoja saaden, omaa osaamista ja vuorovaikutuksessa saatuja kokemuksia kumuloiden.

Näihin lähtökohtiin perustui myös nuoren Marxin ajatus päättää taloudellis-filosofisissa käsikirjoituksissaan rahaa koskevat muistiinpanonsa kuvaukseen vieraantumattomasta työstä:
”Olettakaamme että olisimme tuottaneet ihmisinä: kukin meistä olisi tuotannossaan kaksinkertaisesti myöntänyt itsensä ja toisen. Minä olisin

1) omassa tuotannossani esineellistänyt oman yksilöllisyyteni, sen omalaatuisuuden ja niin ollen olisin toiminnan kestäessä sekä nauttinut yksilöllisestä elämänilmauksesta että tuntenut esinettä katsellessani yksilöllistä iloa nähdessäni, että oma persoonallisuuteni on esineellisen, aistimellisesti havainnoitavissa olevan ja siten kaiken epäilyn yläpuolelle kohonneen mahdin muodossa.

2) Kun sinä nautit tuotteestani eli käytät sitä, minä saisin tästä välitöntä nautintoa, sillä olisin tietoinen että olisin työlläni tyydyttänyt inhimillisen tarpeen, tietäisin siis esineellistäneeni inhimillisen olemuksen ja niin ollen luoneeni toisen ihmisolennon tarpeelle sopivan kohteen.

3) Tietäisin olleeni välittäjä sinun ja ihmissuvun välillä, olisin siis tietoinen että sinä itse tiedät ja tunnet minun olleen oman olemuksesi lisäyksenä ja oman itsesi välttämättömänä osana, tietäisin siis hankkineeni itselleni vahvistuksen sekä sinun ajatuksissasi että sinun rakkaudessasi.

4) Tietäisin luoneeni yksilöllisellä elämänilmauksellani välittömästi Sinun elämänilmauksesi, siis vahvistaneeni ja toteuttaneeni yksilöllisessä toiminnassani tosi olemukseni, inhimillisen yhteisöllisen olemukseni.
Jokainen tuotteemme olisi peili, josta olemuksemme heijastuu. Tässä suhde muuttuu vastavuoroiseksi, sinun puoleltasi tulee tapahtumaan se mikä tapahtuu minun puoleltani…Minun työni olisi vapaata elämänilmausta, ja siten elämän nautintaa… Näin ollen työssä olisi myönnetty yksilöllisyyteni omalaatuisuus, koska siinä olisi myönnetty yksilöllinen elämäni. Työ olisi siis tosi toiminnallista omaisuutta.

Kun edellytetään yksityisomaisuuden olevan vallalla, yksilöllisyyteni joutuu luovutetuksi siihen pisteeseen asti että alan vihata toimintaani, siitä tulee minulle piinaa, pelkkää näennäistoimintaa ja siten myös vain pakotettua toimintaa, joka sälytetään harteilleni vain ulkoisen satunnaisen tarpeen, ei sisäisen välttämättömän tarpeen nojalla.” (Kirjasta David McLellan: Karl Marx, elämä ja teokset, sivut 13-114/PARIISI, Gummerus 1990).

Tämän pitkähkön lainauksen tarkoituksena on tehdä selväksi, että työn ja työvoiman vapauttaminen on työväenliikkeen arvoperinteen keskeistä sisältöä. Kun Internationalessa lauletaan ”Työn orjat sorron yöstä nouskaa”, sillä tarkoitetaan työelämän kertakaikkista muuttamista palkkaorjuudesta vapaan, omaehtoisen työn suuntaan. Säkeen perässä ei ole kysymysmerkkejä; laulu lauletaan poikkeuksetta seisten, kaikkia ihmisiä koskevalle työn vapauttamisen luonnolliselle – ei ideologiselle – periaatteelle kunnioitusta osoittaen.

Lähes samaan hengenvetoon on todettava, että tämä sinänsä selkeä arvolähtökohta ei ole aina näkynyt kirkkaana sen enempää työväenpuolueiden kuin ammattiyhdistysliikkeenkään toiminnassa. Olemme rakentaneet ylpeänä palkkatyön (siis palkkaorjuuden) pohjalle rakentuvaa toimeentuloa ja antaneet pääomien kasautua minotaurusmaisten labyrinttien perukoilla toimivien, lisäarvoa riistävien voimien käsiin.

Tästä on muodostumassa meille suuri ongelma nyt, kun täyden työeläkkeen saamiseksi edellytetään käytännössä elämänpituista, ehyttä työuraa. Hyvän koulutuksen saaneen nuoren sukupolven tulevaisuudenusko on joutumassa kovalle koetukselle.
Vaikka tämä järjestelmä pitääkin sisällään vapauttavia elementtejä – joilla sitä samalla puolustellaan – niin yhtä kaikki sen keskeinen lähtökohta on yksityiseen pääomaan ja työn ja pääoman vastakkainasettelun perustuva malli.

Yhtä päivänselvää on, että tältä tieltä on palattava ihmistä ja hänen toimintaansa vapauttavan ponnistelun pariin. Tämä lähtökohta muodostaa sen oikean ja väärentämättömän työväenliikkeen lähestymistavan, johon myös uusien ”työväenpuolueiden” on otettava kantaa.
Työn vapauttamisen periaatteen toteuttamisesta meillä on jo näyttäviä todisteita. Lapsityövoima on kielletty, lapsuus on työstä vapautettua aikaa, joka pyritään varmistamaan mm. lapsilisillä, neuvolatoiminnalla, päiväkodeilla ja näiden kasvatusperiaatteilla. Oppivelvollisuuskoulussa, jonka sisällä kamppaillaan sopeuttavan ja vapauttavan lähestymistavan välillä, on lomakautensa.

Työelämässä ovat vuosilomat, sairauslomat, äitiyslomat ja lastenhoitovapaat. Työelämän päätteeksi vihdoin pääsee sananmukaisesti ansaitulle eläkkeelle. Työn vapauttamisen kannalta ihmisen elämänkaari alkaa ja päättyy työstä vapautettuun jaksoon, ja työelämä itse muistuttaa meillä reikäistä juustoa. Yhteinen säästäminen, vahva hyvinvointiyhteiskunta avoimine, kansanvaltaisine rakenteineen luo näille vapauksille eettisesti hyväksyttävän ja arvokkaan perustuksen.
Kansalaistulo – jonka merkitys vuoden 2010 alusta työelämän astuvien osalta entisestään korostuu – on sellaisenaan eräs sovellutus työn vapauttamisen suuntaan. Tässä asiassa sosialidemokratia ja sen johtama ammattiyhdistysliike on tehnyt 1980-luvulta lähtien vääriä valintoja, mikä näkyy neuvottomuutena ja aloitekyvyttömyytenä juuri nyt esiin nousevien työelämää koskevien ongelmien edessä. Ei ole muuta tietä kuin se, että palataan liikkeen arvopohjassa olevien, ihmisen luovuttamattomista oikeuksista ja tarpeista lähtevien vaatimusten ja niiden hyväksymisen tielle.

Asiasta kolmanteen: paniikkireaktio on nykyaikainen ilmaus tilanteelle, jossa ihminen kokee pakokauhua ja ahdistusta, kun omaksutut elämänarvot eivät yhtäkkiä sovikaan yhteen totutun, kaavautuneen ja jo luonteenpiirteeksi sementoituneen asennoitumisen kanssa. Voisiko olla mahdollista, että aito vapaus aiheuttaa autoritaarisessa luonteessa paniikkireaktion kaltaista ahdistusta?

Musta lippu horisontissa

Eurooppalaisten pankkien pelätään taas sortuvan ja joutuvan ehkä ennenpitkää uudelleen pelastettaviksi. Kirjoitin äskettäin tähän teemaan liittyen seuraavan, melko epätoivoisen kommentin:


"Pankithan ovat olleet alun alkaen Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin "erityisessä suojeluksessa" - kaikki rahapoliittiset toimet ovat lähteneet liikkeelle juuri pankkien kautta. Pääomia on virrannut pankkeihin valtavia määriä oletuksella että ne löytävät näille pääomille käyttäjiä investointien ja niiden rahoittamisen muodossa. Kun ostovoimaa ja kysyntää on samaan aikaan ajettu alas, valtavista pääomamääristä uhkaa muodostua painajainen sekä pankeille että houkutuksiin sortuneille ylioptimistisille yksityisille investoijille, "markkinalle". Kiusaus odotusarvoisiin sijoituksiin käy uudelleen yhä ajankohtaisemmaksi ja pankkien, Euroopan Unionin muotopuolta rahapolitiikkaa hoitavan sylilapsen tilanne yhä vakavammaksi. Demokratiaan perustuvat rakenteet olisivat olleet Euroopan Unionille paljon tärkeämpi kohde ja välttämätön kumppani suurten eurooppalaisten tehtävien hoitamiseksi - mutta juuri tämän ulottuvuuden keskeiset sopimukset ja Unionin rakenteiden peruskirjat ovat kategorisesti hyljänneet. Kysyn SDP:n periaaateohjelmatyötä samalla pohtien: kuinka näin sosialiaalisen demokratian vastainen rakenne on voinut 1990-luvulla ylipäätään syntyä? Missä oli tehtävästään tietoinen sosialidemokratia, kun konsensuksella keskeiset rakenteet hyväksyttiin? Ja miten aiomme rakentaa hyvinvointivaltiota ilman valtiota ja kansanvaltaista julkista sektoria?"

Tämä katkerahko kuvaus kuvastaa sitä analyysia johon olen suhteessa nykyiseen Euroopan Unioniin päätynyt. Ei ole ilahduttavaa kuvata Euroopan Unionia poliittiselta rakenteeltaan autoritaarisena markkinarakenteena, joka perussäännöissään sulkee pois sosialidemokraattisen tulevaisuuden vision. Se mielestäni perustuisi pohjoismaisen hyvinvointivaltion tapaan vahvaan yhteiseen sektoriin, kansanvaltaisiin rakenteisiin ja yhteiseen päätöksentekoon perustuviin palveluihin. Juuri näissä asioissa yhteisellä rakenteella, siis julkisella rakenteella tulisi olla johtava rooli. "Markkina" voisi sopivalla tavalla täydentää sille luonteenomaisella tavalla kokonaisuutta. Nythän tarkoituksena on yhteisen sektorin alistaminen markkinavetoiselle, käytännösssä globaalien toimijoiden ylivallalle, jotka toimisivat kaiken yhteisen päätöksenteon ulottumatomissa."

Mitkä ovat sosialidemokratian vaihtoehdot tällaisessa tilanteessa? Mitä voidaan tehdä demokratian elvyttämiseksi ja kansanvaltaisen rakenteen rehabilitoimiseksi vanhalla mantereella?

Kaikkein parasta olisi että Euroopan konservatiivinen ja liberaali valtaenemmistö näkisi mihin nykyinen politiikka johtaa. Ei ole heillekään miellyttävää kuvitella joutuvansa tilanteeseen, jossa he joutuvat vastaamaan Euroopan saattamisesta tuhon partaalle uudelleen toisen maailmansodan jälkeen. Vaihtoehtona ei ole tällä kertaa rasistinen ja kansallissosialistinen tuhosuuntaisuus, vaan sen toinen, suhteellisen nuori epäproduktiivinen ilmentymä. Se on vallan antaminen markkinavoimille, joiden päätöksentekijät ovat tavoittamattomissa ja jotka toimivat hallinnoltaan suljetuissa, etuoikeuksia itselleen kahmivissa rakenteissa. Kaupallinen kylmäkiskoisuus ja oman edun tavoittelu yhdistyneenä ahnehtivaan omaisuuksien hamuamiseen ja autoritaariseen, epädemokraattiseen, alistavaan ja alistumista vaativaan Euroopan Unionin markkinarakenteeseen uhkaa tuhota demokratian lisäksi rauhan ja vakauden koko mantereella. Olisi siis mitä toivottavinta että valtaa pitävä enemmistö heräisi  havaitsemaan luotujen rakenteiden yhteiskunnallisen laviinivaaran ja avaisi systemaattisesti mahdollisuuksia sekataloudelle, markkinoiden ja kansalaisyhyeiskunnan kansanvaltaiselle vuorovaikutukselle.

Toinen strateginen vaihtoehto on tyytyminen nykytilaan ja reformivaatimusten esittäminen nykyisten markkinarakenteiden sisällä. Se merkitsisi historiallista kompromissia työn ja pääoman välillä tavalla, jossa markkinoiden hallussa olevalla pääomalla on suvereeni valta ja jonka hyväntahtoisuuden varassa yhteiskuntavastuu lepäisi. Tosiasiassa markkinat eivät ole aidosti kiinnostuneita Yhteiskuntvastuusta, vaan yritysten suunnalla hahmotellaan lähtökohdaksi yritysvastuuta, sellaisenaan anarkistista kaappari-instituutiorakennetta. Demokratialla ei tässä mustan lipun järjestelmässä ole todellisuudessa minkäänlaista sananvaltaa. Todennäköisesti edes ammatillinen järjestäytyminen ei digitaalisesti organisoidussa Internet-maailmassa löydä riittäviä muotoja oikeudenmukaisen jaon toteuttamiseksi.

Voidaan tietenkin ainakin teoreettisesti elätellä sellaista mielikuvaa, että maanosan kansan heräävät kollektiivisesta unestaan ja ryhtyvät vaatimaan menettämiään, heille kuuluvia universaaleja oikeuksia. Vaaleissa saavutetulla vallalla ei  kuitenkaan Unionin rakenteita muuteta, ne pysyvät sellaisenaan niin kauan kuin yksikin valtio muutoksia vastustaa. Voi yrittää mielessään hahmotella sellaista vallankumouksellista tilannetta, jossa muutokset esimerkiksi kohden pohjoismaisen hyvinvointivaltion kaltaista rakennetta olisivat mahdollisia. Unionin siipirikon rakenteen täydellinen romahtaminen, sodankaltaiseen tilaan johtava loputon terrori tai peruuttamattomia seurauksia aiheuttava luonnonmullistus saattaisivat olla tällaisia ehdotonta muutosta edellyttäviä poikkeusolosuhteita.

Iso-Britannia on juuri luonut yhden mallin Brexit-äänestyksellään. Eron perusteet ovat kyseenalaisia eivätkä missään tapauksessa vastaa sosialidemokratian kaltaisen liikkeen lähtökohtia. Maailma eikä Eurooppa elä sosialidemokratiaa ja siten kaikenlaisia  omaan lautaseen tuijottamisen muotoja saatetaan jatkossa käyttää perusteena omille teille lähtemiseen. Nationalistiset, isänmaanrakkaudella ja kulttuurieroilla höystetyt irtiotot ovat populismin nousun myötä mahdollisia, vaikkakin niiden vastaukset todellisuudessa ovat aina jääneet hämäriksi. Muukalaisviha, työväenliike ilman sosialismia, hervoton huulenheitto, ja kuvitelmiin perustuva kansanluonteen kapitalisointi, "perussuomalaisuus", raivoranskalaisuus tai uhounkarilaisuus  eivät riitä harmonisen tulevaisuuden pohjapiirrokseksi eikä rakennuskiviksi.

Ero Eurosta? Vaikka moitin Euroopan Unionia ja Valuuttaunionia autoritaarisista, siipirikkoisista rakenteista, yhteisvaluutta on kuitenkin  sellaisenaan luonut vakautta ja turvallisuutta muuten epävakaissa olosuhteissa. Eläkkeensaajien tulotaso ei olisi pysynyt niin vakaana kuin mitä se euroaikana on ollut. Erojen syntyminen ja köyhyyden lisääntyminen ei mielestäni ole ollut vaihdon välineen eli euron syytä. Paluu markkaan merkitsisi Suomelle ainakin alkuvaiheessa totaalista putoamista omaan eristettyyn kategoriaan. Todennäköisesti  palattaisiin samanlaisiin eroihin kuin mitä Suomen ja muun Euroopan välillä oli sata vuotta sitten.

Jos tilanne jatkuu samanlaisena kuin mitä se on ollut viimeiset kahdeksan vuotta, siis jatkuvaa alamäkeä ja elinehtojen kiristämistä, joutuu sosialidemokratia miettimään paluuta uudelleen autonomisiin, valtiosta riippumattomiin hyvinvointirakenteen muotoihin. Kuluttajien osuustoiminta, ammattiyhdistysliike, urheilun ja kulttuurin omat rakenteet olivat helpotusta tuovaa omaehtoista vastausta riistäviin ja epäinhimillisiin olosuhteisiin. Ei sellaisia veroja tarvitse rakastaa jotka siirtyvät autoritaaristen ja riistävien ratkaisujen seurauksena kokonaan muihin tarkoituksiin kuin mihin ne alunperin oli tarkoitettu.

Tässä suhteessa pätee edelleenkin Työväen Marssin sisältämä julistus omien toimien merkityksestä: "Mink' kuntos keksii, kirvees lyö, se olkoon vapauden työ, jonk' eestä poistuu sorron yö, jonk eestä poistuu sorron yö."

Maallikkona maailmassa

Blogikirjoittelussa ja sosiaalisessa mediassa tulee osallistuttua monenlaiseen keskusteluun ja pohdiskeluun. Aika usein tulee huomaamaan, että taloudesta, Euroopasta, hyvinvointivaltiosta ja jopa historiasta puhuttaessa maallikko törmää asiantuntijoihin, erityiskoulutukseen ja koulutuksen suomaan yleispätevyyteen ylipäätään. En halua kiistää koulutuksen merkitystä sellaisenaan, mutta välillä tulee mietiskeltyä maallikon asiantuntemuksen ja tiedemiehen
pätevyyksien välistä suhdetta.

Se on selvää, että koulutuksesta ja kouluttautumisesta palkitaan ja siihen liittyy ilman muuta paljon osaamista. "...tohtorit ovat tottuneet koostamaan esityksiä ja pitämään niitä, hakemaan tietoa ja kokoamaan sitä yhteen, ohjaamaan muita, opettamaan, kirjoittamaan, koordinoimaan erilaisia projekteja. He ovat kielitaitoisia omalla alallaan, ja monesti tottuneet kiertelemään seminaareja ja kongresseja. He ovat verkostoitumisen mestareita." Sanoo Tiina Raevaara, filosofian tohtori ja kirjailija, Oma aikamme on kuitenkin myös pitkän koulutien käyneille aika ajoin aika armoton. "Innovaatiolöpinä on aika turhaa, jos kukaan ei työllistä tohtoria, sanoo  Tiina Raevaara Suomen Kuvalehden artikkelissa.

Akateemisen tutkinnon suorittanut on tietenkin asiantuntija omalla alallaan siihen määrään saakka, mitä  koulutusjärjestelmä haluaa ja osaa tarjota. Kun katselee esimerkiksi taloustiedettä, niin kovin yksipuoliselta osaaminen vaikuttaa. Puhutaan taloudellisen tutkimuksen valtavirrasta, virallisista totuuksista ja vallitseviksi muodostuneista käytännöistä. Taloustutkimus ei taida pitää sisällään kovin syvällistä filosofian tai sosiaalipsykologian tuntemusta ja näistä avautuvaa monipuolisten tarpeiden kenttää. Lisäksi akateemisen tutkijan on pysyttäydyttävä faktoissa, jotka puolestaan ovat asiaan vihkiytyneiden käytössä. Ei ole harvinaista että tietoa salataan ja että oma tieto auktorisoidaan koskemattomaksi. Euroopan Keskuspankin ja sen toimijoiden ei tarvitse ottaa vastaan neuvoja,  kommentoida heihin kohdistuneita väitteitä eikä myöskään selittää omia toimenpiteitään.

Kuinka päteviä aikoja sitten suoritetut tutkinnot ovat, sitä sopii kysyä nopeasti muuttuvassa maailmassa. Vanhalle tekniikan tohtorille saattaa tietotekniikan hallitseminen olla ylivoimainen tehtävä, puhumattakaan johtavassa asemassa olevaa, joka on tottunut tällaisissa asioissa sihteerinsä tietotaitoihin. Se ei estä kuitenkaan virallisen tutkinnon tuomaa narsistista, omahyväistä suhdetta omaan persoonaan. Valmistumisella ja valmiina olemisella on tietty ero.

Asiaan vihkiytymätön mutta sisällöistä kiinnostunut maallikko on aivan eri asemassa osallistuessaan yleiseen keskusteluun. Hänen perustiedoissaankin saattaa olla puutteita, mutta hänellä on muutamia etuja puolellaan. Hän on oppinut koulussa kirjoittamaan ja ilmaisemaan esimerkiksi järjestöelämässä omia mielipiteitään. Tärkeät sosiaaliset taidot opitaan yhteisössä ilmeisesti paremmin kuin tutkijan kammiossa. Harrastus tekee mestarin maallikostakin. Lisäksi akateemisesti erikoistumattomalla maallikolla on yksi suuri etu puolellaan. Hänen analyysinsa voi huoletta liikkua "poikkitieteellisesti"   niin taloustieteen, filosofian, teknisen tietämyksen  kuin sosiaalipsykologiankin alueella.

Yhteiskunnallisista olosuhteista puhuttaessa elettävällä todellisuudella on faktatietona suuri merkitys. Kukaan ei voi tietää todellisuudesta enempää kuin sitä elävä ja kokeva ihminen. Tieto ei ole hänen kokemuspiirinsä ulkopuolella. Hänen on opittava havainnoimaan ja kuvaamaan  näitä olosuhteita. Kuten Hietanen toteaa Tuntemattomassa (s. 106) teorian ja todellisuuden erosta annoksista puhuttaessa:"Mää en tiär semmottist kaloreist yhtikäs. Mun sualen vaan sanova et niit on surkkia vähä".

Karl Marx käänsi fenomenologiassaan Hegelin  tietopyramidin ylösalaisin väittäen, että todellinen tieto tulee elettävästä todellisuudesta ja että kansalaisyhteiskunnan on orientoiduttava sieltä  saatavan tiedon eikä auktoriteettien, kirkon, valtion tai sotilaallisen sanelun mukaan. Elettävä todellisuus ja kyky ilmaista reaalisia olosuhteita on filosofisessa mielessä demokratian tärkeimpiä perusteita. Kansanvalta, osallistuminen ja osallistaminen ovat tärkeitä koko kansakunnalle. Sitä kautta tulee tietoa tiedemaailmalle - ja se antaa toivoa myös tavallista mutta aktiivista elämää elävälle maallikolle.

Tieteen, akateemisen sivistyksen ja koulutuksen tehtävänä on rakentaa työnsä todellisuuden ja myös totuudellisuuden pohjalle. Parhaimmillaan se voi  näyttää vihreää tai punaista valoa ajan keskustelussa ja toiminnassa tehtäville valinnoille. Kyllä se voi myös paneutua yritykseen antaa oman erikoisalan kautta koko maailmanselitystä. Tässä suhteessa tiedemiehellä ja maallikolla ei ole suurensuurta eroa - eikä tarvitse ollakaan jos haluamme kunnioittaa kansanvaltaa.

Kontula - Helsingin ongelmakaupunginosa?

Kontulan - Helsingin ongelmakaupunginosa. Nimimerkki "Todellinen prinsessa" kuvasi ja analysoi tätä kaupunginosaa blogissan erinomaisesti - ja minäkin innostuin vastaamaan siihen:

Erinomainen kuvaus Kontulan ostarista, joka palveluineen on todennäköisesti pääkaupunkiseudun parhain. Olemme asuneet ostarilta n. 400 metrin päässä jo vuodesta 1979 eikä tähän mennessä ole sattunut kertaakaan mitään väkivaltaan tai häiritsevään käyttäytymiseen viittavaa omalla kohdallamme. Kontulan ostari on ehdottomasti elävä ja toimiva kokonaisuus, jollaista ei muualta kaupungista juurikaan tapaa. Murrosvuodet ovat takanapäin ja Kontulassa, Helsingin Bevery Hillsissä – kaupungin korkeimmalla sijaitsevassa kaupunginosassa mahtavine näköaloineen – on viihtyisää asua. 

Kun Yliopiston campusta rakennetaan nyt Myllypuroon ja Itä-Helsinkiin tulee massoittain nuoria opiskelijoita asuntotarpeineen, veikkaan Kontulan ilmeen nuorentuvan ja myös asuntojen hintojen alkavan asettua Helsingin keskitasolle. Haluaisin vielä mainita Kontulan Uimahallin aamu-uimareiden jo vuosia jatkuneen yhteydenpidon myös uimahallin ulkopuolella syntäri- ja nimipäiväkahveineen, sairaalakäynteineen ja myös viimeiselle matkalle saattamisineen. En tiedä vastaavaa sosiaalista yhteishenkeä missään muualla Helsingissä enkä sen ulkopuolellakaan. Viimeksi tänä aamuna tavatessamme aamukahvilla uimariporukan kanssa totesimme että tästä kaupunginosasta me lähdemme vain ”jalat edellä” kuten sanonta kuuluu. Haluaisin mainita myös Symppiksen sosiaalista lähestymistapaa ja huolenpitoa edustavana paikkana Kontulassa.

Vielä pieni anekdootti Kontulasta. Vuosia sitten hampurilainen aikaikasvatusryhmä oli tutustumassa Helsinkiin eurooppalaisena kaupunkina ja minun tehtäväkseni oli langennut toimia muutama päivä heidän oppaanaan. Ohjelmaan oli sijoitettu myös tutustuminen Helsingin ongelmakaupunginosiin ja sellaiseksi oli valittu Kontula. Totesin tälle neljänkymmenen hengen joukolle että asun Kontulassa ja voin tulla heitä aamulla päivän ohjelman alkaessa metroasemalle vastaan. Tarkoitukseni oli näyttää vieraille alkoholiongelmaisille tarkoitettu oleskelupaikka uimahallin takana kalliolla ja heti alkajaisiksi halusin näyttää miten siellä aikaa vietetään. 

Jalkakäytävvä seisoskelikin joukko nuoria romaanimiehiä nahkapuseroissaan, hiukset siististi leikattuimna kuten romaanimiesten tyyliin kuuluu. Näyttelin joukolle kalliolla olevaa oleskelupaikkaa, kun yksi romaanimiehistä otti taskustaan mahongin värisen kännykän ja vastasi puhelimeen. Vierasjoukko räjähti yllätyksekseni nauruun! Vai ongelmaisten paikka? Yksi vieraista kertoi että vain yhdellä vierasjoukosta oli tuohon aikaan kännykkä. Toinen kertoi, että kun Hampurissa puhutaan ongelmakaupunginosasta, tarkoittaa se sitä että poliisi ajaa pillit ulvoen kaupunginosan läpi uskaltamatta pysähtyä! Lounastamaan joukko meni Kontulan ala-asteelle, jossa parastaikaa oli kasvisruokaviikko. Koulussa oli tuohon aikaan 25. eri kansallisuutta ja saksalaiset katselivat ihmeissään miten nuoret oppilaat keräsivät noutopöydästä itselleen annoksen kuin mitään erikoista ei olisi tapahtumassa. Saksassa ei ole nimittäin kouluruokailua suomalaiseen tapaan. Ongelmakaupunginosasta tuli saksalaisten vieraiden silmissä paikka, jollaiselta he toivoisivat Hampurin kaupunginosien tulevaisuudessa näyttävän.

Helsingin Sanomien toimittajat rampatkoon keskustan ilottomia ja elottomia katuja ja hakekoon lisää suhteuttavaa elämänkokemusta Euroopan yhä levottomammiksi käyvistä olosuhteista.

Kuka sosialismia tarvitsee?

Kuka tarvitsee sosialismia? Oikeisto ja konservatiivinen maailmanaika - myös liberaaleja arvoja kannattavat - näyttää vierastavan koko käsitettä. Päällimmäisenä muistissa on marxismi-leninismin luomus yksipuoluejärjestelmästä ja vahvan valtion varaan rakennetusta valtiojohtoisesta suunnitelmataloudesta, jonka oli määrä voittaa kapitalistinen riistojärjestelmä niin taloudellisessa, sotilaallisessa kuin kulttuurisessakin kilpajuoksussa, lopullisesti. Ei syntynyt pääskystä, tuli lepakko.

Sosialidemokraattien periaateohjelmassa sosialismin käsite on pysynyt pitkään.  Matkan varrella on näkynyt paljonkin merkkejä siitä  että koko käsite haluttaisiin heivata sivuraiteelle, historian roskatynnyriin. Sosialidemokraattien kohdalla on tämä reagointitapa näkynyt jo pitkään: kun joku antaa käsitteelle sen alkuperäisestä sisällöstä poikkeavan, usein täysin vieraantuneen sisällön - kuten Stalinin johtamassa Neuvostoliitossa tapahtui - sosialidemokraatit hylkäsivät käsitteet, kuten sosialismin ja kommunismin. Tästä nähdään että myös ilmaisut voidaan kapitalisoida, riistää niiltä alkuperäinen sisältö ja käyttää ne jopa alkuperäisen tarkoituksen kannalta täysin päinvastaisiin tarkoituksiin ja toimintatapoihin. Onko niin, että suurilla aatteilla ja uskonnoilla on sisäsyntyinen taipumus muuttua vastakohdakseen?

Mitä olisi sosialidemokraattinen sosialismi tai demokraattinen sosialismi - kuten olemme sitä tottuneet nimittämään? Väinö Liukkonen, Työväen Akatemian valovoimainen rehtori 1950-60- luvuilta tapasi kansantaloustieteen tunneilla korostaa, että sosialidemokraateille sosialismi on yhteistä säästämistä, yhteistä voimavarojen kartuttamista. Sen pohjalle voidaan rakentaa kansanvaltainen hyvinvointivaltio ja luoda edellytykset ihmisen omaehtoisuudelle, aineelliselle ja henkiselle kuntoutumiselle ja tervehtymiselle, kansanvaltaiselle hyvinvointivaltiolle.

Minun opiskeluaikoinani tuo kehitys oli alkamassa ja muistan Liukkosen veikeästi nauraen todenneen, että yhteinen säästäminen, voimavarojen kartuttaminen käy niin yleisesti selväksi että demokraattinen sosialismi toteutuu   kuin itsestään. Sitten 1960-luvulla avautuikin historiallinen akkuna, tuli suuri vaalivoitto, vasemmistoenemmistö eduskuntaan ja alkoi kiihkeä ja nopea ohjelmatyö puoluesihteeri Erkki Raatikaisen johdolla. Sosialidemokraattiset, takarivissä olleet voimat pääsivät purkamaan ideoitaan ja toteuttaman visioitaan. Puolueriita väistyi taka-alalle, SAK eheytyi, työelämää ryhdyttiin myös nopeasti uudistamaan. Syntyi perusta kansanvaltaiselle hyvinvointivaltiolle. Voi pitää suorastaan ihmeenä että runsaan kymmenen vuoden aikana polkaistiin melkein kuin tyhjästä valtava määrä yhteistä hyvää. Siihen osallistui yhteiskunnallisia voimia laidasta laitaan,  osin epäröiden mutta suomalaista kansallista tuntoa ja rationaalisen logiikan lakeja noudattaen. Sodan jaloista selvinnyt sukupolvi tiesi että ihmisestä ja yhteisestä asiasta on kysymys. Silloin saivat alkunsa työeläkejärjestelmä, lasten päivähoito, peruskoulu, suhteellinen vaalitapa suurissa joukkojärjestöissä, työelämän demokratisointiin tähdänneet uudistukset, tulopoliittiset kokonaisratkaisut, laaja suositussopimusten kokonaisuus - ja vahva kunnallinen itsehallinto.

1970-luvulla alkoi henki muuttua. Alkoi kuulua kaikuja Milton Friedmannin monetarismista, alettiin puhua yksityistämisestä ja kaupallistamisesta. Juuri aikaansaadut julkiset palvelut todettiin muka tehottomiksi. Nuorta hyvinvointivaltion rakennetta alettiin epäillä ja nakertaa yhteisen hyvän sijasta oman ideologisen ryhmittymän tai edunvalvonnan tarpeita palvelevaksi. Hyvinvointivaltio koettiin reaalisosialismin vaaralliseksi esiasteeksi. Tosiasiassa sosialidemokratia oli käynyt työpaikoilla ja joukkojärjestöissä vuosikymmeniä kestäneen katkeran taistelun kansanvaltaisten arvojen puolesta ja hyvinvointirakenteet kaikkineen osoittivat jo tietä kohden yhteistä, demokratiaan perustuvaa modernia rakennetta.

Aika pian muuta kuin yhteistä hyvinvointia tavoittelevat voimat oppivat käyttämään hyvinvointivaltion resurssivoimaa omien, omaan poliittiseen viitekehykseen rajoittuvien tavoitteiden toteuttamisen. Maatalouspolitiikka, Maalaisliitto ja sittemmin poliittiseksi keskustaksi itsensä manipulointitarkoituksessa nimittänyt Keskustapuolue käytti yhteisiä voimavaroja maataloustukiaisiin ja ylipäätään omien taustaryhmien maasuttamiseen. Kuvaavaa on että työeläkejärjestelmässsä MYEL, Maaseutuyrittäjien eläkelaitos ei vieläkään kerää työeläkemaksuja, vaan ne kustannetaan suoraan valtion budjetista. Hyvinvointivaltio, demokraattisen sosialismin nuori aihio kelpasi heti alusta saakka eturyhmäpolitiikan välikappaleeksi iltalypsyineen, omille alueille ensiksi suunnattuine uudistuksineen - ja sitten niiden pysäyttämiseen kun päästiin rintamaille. Terveyskeskus-uudistuksen toteuttamiselle kävi näin ja vaarana on että SOTE valjastetaan myös vain yhden ryhmän edunvalvonnan välikappalleeksi.

Yritysmaailma ja Kokoomus sen ensisijaisena edunvalvojana oppi aika pian luomaan ja käyttämään hyvinvointivaltion rakenteita yritysmaailman välikappaleena. Tämä toiminta on saanut jo tähän mennessä niin paljon valtion kassaa ja voimavaroja tyhjentäviä muotoja, että niitä ei yhdellä istumalla pysty edes luettelemaan. Yritystukien määrät ovat herättäneet jo arvostelua, viimeksi SAK on vaatimattomasti kysellyt ammattiyhdistysliikkeen edustuksen perään SITRAn tapauksessa. Sen lisäksi on liuta muitakin, Tekesille kelpaa melkein minkälainen yritys hyvänsä ideoineen kumppaniksi, mutta kansalaisjärjestöjä katsellaan pitkin nenänvartta, vaikka ne voisivat hetkessä luoda uuden, työllistävän kulttuurin.

Yritysmaailma ja Kokoomus sen esikoisoikeutta nauttivana käyttää hyvinvointivaltion rakennetta  kilpailukyvyn ja suomalaisen yritysmaailman tehostamisen verukkeella ennennäkemättömällä tavalla hyväkseen. Miljardeja euroja on siirtynyt yritysten tuiksi ja taseisiin siinä hyvässä uskossa että yritykset vihdoinkin alkaisivat työllistää. Yhteskuntavastuun sijasta on EK:ssa ruvetttu puhumaan yritysvastuusta. Yrityksestä on siis ensisijaisesti pidettävä huolta, oma suu on lähempänä kuin kontin suu. Tässä piilee se vaara, että aasi - valtio -  kuolee juuri kun se oppii olemaan syömättä, siis kokoamatta voimavaroja. Yritysmaailma ei voi luoda työpaikkoja, jos ei ole kysyntää ja ostovoimaa. Tarvitaan vahvaa valtiota, joka investointeineen luo pohjaa hyvälle infrastruktuurille, uusille rakenteille ja palveluille. Paradoksaalista kyllä, sosialidemokratia olisi paljon vahvempi tuki vahvoine hyvinvointivaltioineen yritysmaailmalle kuin sen perustaa köyhdyttävä kokoomuslainen politiikka. Tämä viisaus ei näytä mahtuvan konservatiivien ja erilaisten liberaalien muuten joustavaan ajattelutapaan sen enempää Suomessa kuin koko Euroopassakaan.

Perussuomalaiset sanovat rakentavansa hyvinvointivaltiota ilman sosialismia. Hauska huuli sellaisenaan, mutta sisältö jää puuttumaan. Poliitttinen kokemus osoittaa, että yhteisen hyvinvoinnin rakentaminen ilman demokratiaa johtaa yksipuolisuuteen ja epäproduktiivisiin ratkaisuihin. Minulle kansanvaltainen, yhteiseen, kaikkia koskevaa hyvinvointia tavoitteleva valtio on juuri sitä sosialismia sanan sosialidemokraattisessa mielessä.

Ruotsalainen kielivähemmistö on rakentanut hyvinvointia omien autonomisten säätiöidensä ja valtiosta riippumattomien rakenteidensa varaan. Rajallista käsitystä yhteiskuntavastuusta sellainenkin lähestymistapa edustaa. Hyvinvointivaltio tarkoittaa yhteistä, kaikkia koskevaa ja tässä suhteessa rajoja asettamatonta palvelu- ja toimintarakennetta.

Vihreät käyvät kuumana luonnon, kansallis- ja luonnonpuistojen puolesta -  ja hyvä niin. Hyvinvointivaltio kykenee puolustamaan myös luontoarvoja. Suhde palvelurakenteeseen ja yhteiseen hyvinvointiin on kuitenkin ollut poukkoilevaa, sen tiedämme me vahvan vihreän vallan alla elävät helsinkiläiset paremmin kuin hyvin. Jos käydään kuumana luonnon puolesta ja suhtaudutaan kylmäkiskoisesti ihmisiin ja kansanvaltaisiin rakenteisiin, sorrutaan helposti fanaattisuuteen: palava jää, kuumana asian puolesta, kylmänä suhteessa kanssaihmiseen.

Euroopan Unionin kääntyminen lähes pelkästään markkinoiden ehdoilla toimivaksi, vapaakauppasopimusten myötä jopa markkina-alisteiseksi yhteisöksi ei lupaa yhteisen hyvinvoinnin, demokratian eikä rauhankaan kannalta sitä mitä tavoiteltiin Euroopan yhteisöä, Hiili- ja Teräsunionia perustettaessa. Tosiasia on, että tämän päivän Eurooppa ja sen jäsenvaltiot tarvitsisivat yhteistä voimavarojen kartuttamista mitä kipeimmin. Kansanvaltainen hyvinvointivaltio rakenteineen, siis demokraattinen sosialismi voisi muodostaa sellaisen voimakkaan valtavirran jolla monella tapaa rampautunut mantere nostettaisiin uudelleen jaloilleen.

Mutta kuka sosialismia kaipaa?

Kuka voittaa?

Kaupallisuus ja siihen kuuluva idolien palvonta puskee lävitse puolueiden puheenjohtajista keskusteltaessa. Haetaan ihmemtyyppiä joka pistää kerralla asiat kuntoon. Puheenjohtajan edellytetään olevan jonkinlainen Taika-Jim tai viidakon Urja, Phantom, joka yksin laittaa puolueen ja maan asiat kuntoon. Kuinka hyvin tällainen sopii järjestödemokratiaan tai kansanvaltaiseen toimintatapaan ylipäätään?

Puheenjohtajapeli mediassa muistuttaa aika pitkälle amerikkalaisia saippuasarjoja; haetaan kauniita ja rohkeita, nuoria ja väsymättömiä, räväköitä ja kärsimättömiä. Parhaat tässä liikkeeessä tapaamani johtajat ovat olleet aika tavallisen näköisiä ja kokoisia, mutta tiukan paikan tullen määrätietoisia vaikuttajia. Kaupallisen elämäntyylin peliin, jossa pöytälaatikosta vedetään sopiva tilannenaamari päälle, siihen ei pidä kansanvallan varaan rakentuvassa yhteisössä lähteä. Sisällöt ja visiot ratkaisevat!

Puoluejohto valitaan aina kaudeksi kerrallaan ja tämä sääntö koskee kaikkia. Kyse ei ole uhasta vaan yhteisesti päätetystä käytännöstä. Mediaa tietenkin kiinnostaa hengeltään aika epäproduktiivinen puheenjohtajapeli ja taustalla manipulointiin pyrkivä ajatus siitä että puheenjohtaja määräisi politiikan suunnan. Sosialidemokraattisessa puolueessa - jota kaikkein parhaiten tunnen - keskeiset linjaukset tehdään yhteisillä päätöksillä ja myös puheenjohtajan on näiden linjausten mukaan elettävä. Olla innostava, visioiva, uusia vaihtoehtoja esiinnostava - ja hyväksyä nämä piirteet iloisena asiana muissakin mukanaolijoissa - sellaiseen henkeen on sosialidemokratian pyrittävä - kirjoitin näin puhenjohtajapelistä Facebookissa Helsingin Sanomien nostettua 20.7. 2916 (Kotimaa, puolueet) SDP:n puheenjohtajakysymyksen tikun nokkaan. Tässä suhteessa kaikki mainitut ovat hyviä vaihtoehtoja ja tuskin tulevat olemaan esteenä uuden tulemiselle. Tämä aika alkaa olla raskaana uuden, demoratiaa kunnioittavamman  vision syntymiselle.

Frankfurtin sosiaalipsykologisen koulukunnan mestareiden - kuten mm. Erich Frommin - ajattelussa ja kuvauksissa kaupallinen luonteenpiirteistö sijoittuu epäproduktiivisten suuntautumisten joukkoon. Yhdessä alistavan ja vastaanottavan autoritaarisuuden, hamuavan, mielikuvituksen rajoja hipovan ahneuden ja omistamisen, väkivaltaan ja jopa sadismiin mieltymisen rinnalla Fromm sijoittaa kaupallisen elämäntavan yhdeksi elottomuutta, nekrofiliaa ilmaisevaksi kaavatuneisuuden muodoksi.

Tämä tuli mieleen Yhdysvaltain republikaanien puoluekokouskuvauksia katsellessani, kun presidenttiehdokkaaksi valitun Donald Trumpin häntä sukupolvea nuorempi ja kaunis vaimo Melanie marssitettiin todistamaan miehensä visioiden puolesta. Heti hoksattiin että lähes sanasta sanaan saman puheenvuoron oli käyttänyt vastavalitun presidentin puoliso Michelle Obama vuonna 2008. Kun naamiot putoavat,  kaupallisuudelle niin tyypillinen plagiointi paljastuu. 

Plagiointi on toisen henkilön tuotannon käyttämistä siitä ilmoittamatta, varastamiseeen verrattavaa? Kaupallisuuteen kuuluu myös pettäminen. Tämän aamun 21.7. 2016 uutisissa kuultiin että  norjalainen huippuhiihtäjä Martin Johnsrud Sundby on jäänyt kiinni dopingista. Tiedossa on myös että maailman kansainvälinen olympiakomitea ehdottaa Venäjän sulkemista kokonaan pois kansainvälisestä kilpaurheilusta systemaattiseksi väitetyn ja viranomaisten tukemasta dopingin, pettämisen organisoinnista. Kysymys on oletetusta ja ilmeisesti todistetusta systemaattisesta pettämisestä vuoden 2014 talviolympialaisissa, jotka järjestettiin Shotsissa. Olkoon totta tai ei, pettäminen ja sen avulla ansiottoman arvonnousun tavoittelu on tyypillistä kaupalliseen orientaatioon kuuluvaa epäproduktiivista toimintatapaa.

Idolien palvonta on yksi aikamme merkittävimmistä kaupallisuuden muodoista. Erich Fromm viittaa tässä yhteydessä kristinuskon eettiseen sanomaan ja erityisesti kymmeneen käskyyn. Jo toisessa käskyssä pilvenä ilmestynyt auktoriteetti kieltää nimensä mainitsemista missään yhteydessä ja ylipäätään minkään kuvan, esineen tai symbolin palvomisen. Sitä joka tällaiseen palvontaan ryhtyy - se ei toisen käskyn mukaan jää rankaisematta.

Epäjumalanpalveluksesta käytetään englannin kielessä ilmausta idolatry ja samassa kielessä sana viittaa myös joissakin yhteyksissä mielisairauteen. Idolin, johtajan, idean, ideologian palvonta on valtionkirkkomme mukaan syntiä. Maalliselta kannalta katsottuna se on myös - ainakin pahimmillaan - uhka myös demokratialle. Kun kuuntelen televisiouutisista Turkin presidentin Recep Tayyip Erdoganin tiukkaa sanailua kumousta yrittäneiden rankaisusta ja hetkessä esiinnousseista mustista listoista, poliisien, opettajien, lakimiesten, yhteiskunnallisten aktiivien  ja sotilaiden pidätyksistä - ja samalla hänen kannattajiensa alamaisista palvontarituaaleista, minulle nousee väistämättä mieleen sekä kristinuskon että myös Islamin ehdoton kielto kuvien ja esineiden palvonnasta. 

Kun siis media käy meilläkin kuumana puheenjohtajavaalien, gallupeiden ja kaikenlaisten julkisuuden henkilöiden rankkausten kanssa, aiheutetaan sillä samalla myös uusia esteitä sellaisille elämää ja kansanvaltaa ylläpitäville arvoille kuin luovuus, jokaisen ihmisen oikeus oman ainutlaatuisuutensa kehittämiseen, lahjakkuuteensa  ja taitoihinsa perustuvan panoksen antamiseen yhteisölle. 

Manipulointi, plagiointi, stimulantit ja idolien perusteeton palvominen. Valtakunnan tärkeimmän ja suurimman päivälehden kirjoitus 20.7. 2016 Kotimaa - puolueet -osastolla antoi siis aiheen kaupallisuuden ja siihen liittyvän epäproduktiivisuuden tarkasteluun ja sen vähemmän imarteleviin ilmenemismuotoihin juuri tämän hetken maailmassa. En väitä että kuvaukseni on tyhjentävä, mutta demokratian ja yhteisen hyvinvoinnin kannalta sillä on merkitystä. Kun kysytään että kuka voittaa, vastaus on ilmeinen: regressio, taantumus, paluu asenteisiin ja arvoihin, joiden olisi toivonut jo jäävän ihmiskunnan esihistoriaan.