Musta lippu horisontissa

Eurooppalaisten pankkien pelätään taas sortuvan ja joutuvan ehkä ennenpitkää uudelleen pelastettaviksi. Kirjoitin äskettäin tähän teemaan liittyen seuraavan, melko epätoivoisen kommentin:


"Pankithan ovat olleet alun alkaen Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin "erityisessä suojeluksessa" - kaikki rahapoliittiset toimet ovat lähteneet liikkeelle juuri pankkien kautta. Pääomia on virrannut pankkeihin valtavia määriä oletuksella että ne löytävät näille pääomille käyttäjiä investointien ja niiden rahoittamisen muodossa. Kun ostovoimaa ja kysyntää on samaan aikaan ajettu alas, valtavista pääomamääristä uhkaa muodostua painajainen sekä pankeille että houkutuksiin sortuneille ylioptimistisille yksityisille investoijille, "markkinalle". Kiusaus odotusarvoisiin sijoituksiin käy uudelleen yhä ajankohtaisemmaksi ja pankkien, Euroopan Unionin muotopuolta rahapolitiikkaa hoitavan sylilapsen tilanne yhä vakavammaksi. Demokratiaan perustuvat rakenteet olisivat olleet Euroopan Unionille paljon tärkeämpi kohde ja välttämätön kumppani suurten eurooppalaisten tehtävien hoitamiseksi - mutta juuri tämän ulottuvuuden keskeiset sopimukset ja Unionin rakenteiden peruskirjat ovat kategorisesti hyljänneet. Kysyn SDP:n periaaateohjelmatyötä samalla pohtien: kuinka näin sosialiaalisen demokratian vastainen rakenne on voinut 1990-luvulla ylipäätään syntyä? Missä oli tehtävästään tietoinen sosialidemokratia, kun konsensuksella keskeiset rakenteet hyväksyttiin? Ja miten aiomme rakentaa hyvinvointivaltiota ilman valtiota ja kansanvaltaista julkista sektoria?"

Tämä katkerahko kuvaus kuvastaa sitä analyysia johon olen suhteessa nykyiseen Euroopan Unioniin päätynyt. Ei ole ilahduttavaa kuvata Euroopan Unionia poliittiselta rakenteeltaan autoritaarisena markkinarakenteena, joka perussäännöissään sulkee pois sosialidemokraattisen tulevaisuuden vision. Se mielestäni perustuisi pohjoismaisen hyvinvointivaltion tapaan vahvaan yhteiseen sektoriin, kansanvaltaisiin rakenteisiin ja yhteiseen päätöksentekoon perustuviin palveluihin. Juuri näissä asioissa yhteisellä rakenteella, siis julkisella rakenteella tulisi olla johtava rooli. "Markkina" voisi sopivalla tavalla täydentää sille luonteenomaisella tavalla kokonaisuutta. Nythän tarkoituksena on yhteisen sektorin alistaminen markkinavetoiselle, käytännösssä globaalien toimijoiden ylivallalle, jotka toimisivat kaiken yhteisen päätöksenteon ulottumatomissa."

Mitkä ovat sosialidemokratian vaihtoehdot tällaisessa tilanteessa? Mitä voidaan tehdä demokratian elvyttämiseksi ja kansanvaltaisen rakenteen rehabilitoimiseksi vanhalla mantereella?

Kaikkein parasta olisi että Euroopan konservatiivinen ja liberaali valtaenemmistö näkisi mihin nykyinen politiikka johtaa. Ei ole heillekään miellyttävää kuvitella joutuvansa tilanteeseen, jossa he joutuvat vastaamaan Euroopan saattamisesta tuhon partaalle uudelleen toisen maailmansodan jälkeen. Vaihtoehtona ei ole tällä kertaa rasistinen ja kansallissosialistinen tuhosuuntaisuus, vaan sen toinen, suhteellisen nuori epäproduktiivinen ilmentymä. Se on vallan antaminen markkinavoimille, joiden päätöksentekijät ovat tavoittamattomissa ja jotka toimivat hallinnoltaan suljetuissa, etuoikeuksia itselleen kahmivissa rakenteissa. Kaupallinen kylmäkiskoisuus ja oman edun tavoittelu yhdistyneenä ahnehtivaan omaisuuksien hamuamiseen ja autoritaariseen, epädemokraattiseen, alistavaan ja alistumista vaativaan Euroopan Unionin markkinarakenteeseen uhkaa tuhota demokratian lisäksi rauhan ja vakauden koko mantereella. Olisi siis mitä toivottavinta että valtaa pitävä enemmistö heräisi  havaitsemaan luotujen rakenteiden yhteiskunnallisen laviinivaaran ja avaisi systemaattisesti mahdollisuuksia sekataloudelle, markkinoiden ja kansalaisyhyeiskunnan kansanvaltaiselle vuorovaikutukselle.

Toinen strateginen vaihtoehto on tyytyminen nykytilaan ja reformivaatimusten esittäminen nykyisten markkinarakenteiden sisällä. Se merkitsisi historiallista kompromissia työn ja pääoman välillä tavalla, jossa markkinoiden hallussa olevalla pääomalla on suvereeni valta ja jonka hyväntahtoisuuden varassa yhteiskuntavastuu lepäisi. Tosiasiassa markkinat eivät ole aidosti kiinnostuneita Yhteiskuntvastuusta, vaan yritysten suunnalla hahmotellaan lähtökohdaksi yritysvastuuta, sellaisenaan anarkistista kaappari-instituutiorakennetta. Demokratialla ei tässä mustan lipun järjestelmässä ole todellisuudessa minkäänlaista sananvaltaa. Todennäköisesti edes ammatillinen järjestäytyminen ei digitaalisesti organisoidussa Internet-maailmassa löydä riittäviä muotoja oikeudenmukaisen jaon toteuttamiseksi.

Voidaan tietenkin ainakin teoreettisesti elätellä sellaista mielikuvaa, että maanosan kansan heräävät kollektiivisesta unestaan ja ryhtyvät vaatimaan menettämiään, heille kuuluvia universaaleja oikeuksia. Vaaleissa saavutetulla vallalla ei  kuitenkaan Unionin rakenteita muuteta, ne pysyvät sellaisenaan niin kauan kuin yksikin valtio muutoksia vastustaa. Voi yrittää mielessään hahmotella sellaista vallankumouksellista tilannetta, jossa muutokset esimerkiksi kohden pohjoismaisen hyvinvointivaltion kaltaista rakennetta olisivat mahdollisia. Unionin siipirikon rakenteen täydellinen romahtaminen, sodankaltaiseen tilaan johtava loputon terrori tai peruuttamattomia seurauksia aiheuttava luonnonmullistus saattaisivat olla tällaisia ehdotonta muutosta edellyttäviä poikkeusolosuhteita.

Iso-Britannia on juuri luonut yhden mallin Brexit-äänestyksellään. Eron perusteet ovat kyseenalaisia eivätkä missään tapauksessa vastaa sosialidemokratian kaltaisen liikkeen lähtökohtia. Maailma eikä Eurooppa elä sosialidemokratiaa ja siten kaikenlaisia  omaan lautaseen tuijottamisen muotoja saatetaan jatkossa käyttää perusteena omille teille lähtemiseen. Nationalistiset, isänmaanrakkaudella ja kulttuurieroilla höystetyt irtiotot ovat populismin nousun myötä mahdollisia, vaikkakin niiden vastaukset todellisuudessa ovat aina jääneet hämäriksi. Muukalaisviha, työväenliike ilman sosialismia, hervoton huulenheitto, ja kuvitelmiin perustuva kansanluonteen kapitalisointi, "perussuomalaisuus", raivoranskalaisuus tai uhounkarilaisuus  eivät riitä harmonisen tulevaisuuden pohjapiirrokseksi eikä rakennuskiviksi.

Ero Eurosta? Vaikka moitin Euroopan Unionia ja Valuuttaunionia autoritaarisista, siipirikkoisista rakenteista, yhteisvaluutta on kuitenkin  sellaisenaan luonut vakautta ja turvallisuutta muuten epävakaissa olosuhteissa. Eläkkeensaajien tulotaso ei olisi pysynyt niin vakaana kuin mitä se euroaikana on ollut. Erojen syntyminen ja köyhyyden lisääntyminen ei mielestäni ole ollut vaihdon välineen eli euron syytä. Paluu markkaan merkitsisi Suomelle ainakin alkuvaiheessa totaalista putoamista omaan eristettyyn kategoriaan. Todennäköisesti  palattaisiin samanlaisiin eroihin kuin mitä Suomen ja muun Euroopan välillä oli sata vuotta sitten.

Jos tilanne jatkuu samanlaisena kuin mitä se on ollut viimeiset kahdeksan vuotta, siis jatkuvaa alamäkeä ja elinehtojen kiristämistä, joutuu sosialidemokratia miettimään paluuta uudelleen autonomisiin, valtiosta riippumattomiin hyvinvointirakenteen muotoihin. Kuluttajien osuustoiminta, ammattiyhdistysliike, urheilun ja kulttuurin omat rakenteet olivat helpotusta tuovaa omaehtoista vastausta riistäviin ja epäinhimillisiin olosuhteisiin. Ei sellaisia veroja tarvitse rakastaa jotka siirtyvät autoritaaristen ja riistävien ratkaisujen seurauksena kokonaan muihin tarkoituksiin kuin mihin ne alunperin oli tarkoitettu.

Tässä suhteessa pätee edelleenkin Työväen Marssin sisältämä julistus omien toimien merkityksestä: "Mink' kuntos keksii, kirvees lyö, se olkoon vapauden työ, jonk' eestä poistuu sorron yö, jonk eestä poistuu sorron yö."