Sadan vuoden yksinäisyys

Tämä taitaa muodostua käänteentekeväksi blogikirjoitukseksi suhteessani Euroopan Unioniin, sen rakenteisiin ja sen harjoittamaan politiikkaan. Olisin toivonut että minun ei koskaan olisi tarvinnut ruveta kirjoittamaan tätä tekstiä yhteisöstä, jota pidetään sivistyksen ja länsimaisen demokratian etuvartiona. Lähes kuudenkymmenen vuoden intensiivinen ponnistelu poliittisen demokratian, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja yhteisen hyvinvoinnin puolesta pakottaa minut kuitenkin tämän tekemään.

Kysymys on suhtautumisesta saneluun ja sanelupolitiikkaan. Sanelu yhdessä asiassa on diktaatti. Rakenteisiin perustuva sanelu voi olla rationaalia ja järkevää yhteisen ymmärryksen tulkintaa ja toteuttamista. Jos se rakenteellisesti estää vaihtoehtoisen, järkevänä pidetyn toiminnan pysyvästi, silloin ei ole enää kysymys diktaatista yhdessä asiassa vaan rakenteellisesta sanelusta, diktatuurista.

Lainaan jatkossa kannanottoja, joita on kasaantunut Facebook-sivuilleni kriittisten eurooppalaisten ja kansainvälisten yhteiskunnallisten toimijoiden kirjoittamana.


Euroopan Unionin peruskirjat on kirjoitettava uudelleen
John Weeks kiinnittää 7.3. 2016 "Social Europe" verkkolehdessä huomiota vuoden 1992 Maastrichtin sopimuksen perustavaa laatua oleviin heikkouksiin, joiden juuret löytyvät uusliberalistisesta ja uusklassisesta ideologisesta talousajattelusta. Sen luonteeltaan yksipuolinen, "asymmetrinen" talouspolitiikka on ristiriidassa rationaalisen, järkevän talousajattelun kanssa. Sen mukaan 1) hallitusten politiikka ja sen tulokset selittävät yksityisen sektorin huonon menestymisen, 2) sääntöjen ja sääntelyn pitäisi keskittyä vastustamaan eikä helpottamaan yhteistä politiikkaa; ja 3) tietyt yhteisen politiikan tulokset ovat sellaisenaan kelvottomia ja eikä niiden kieltämiseen tarvita perusteluja (tulee mieleen jälkiviisaan Kalle Isokallion kielteinen perusasenne julkiseen talouteen).

Maastrichtin sääntöjen ideologiapohjainen muotopuoli lähestymistapa on niiden perustavaa laatua oleva ongelma. Ne kieltävät hallitusten vastasyklisen puuttumisen talouden kulkuun. Jo yksistään tästä syystä nämä sääännöt tulisi perusteellisesti uudistaa. Lisäksi, jos poliittista päätöksentekoa tarvitaan, vähintäinkin yksi tärkeä asia puuttuu, nimittäin ohjeet ulkomaankaupan tilien tasapainotukseen. Kuten Georg Irvin on ehdottanut, EU tarvitsee sanktioita ulkomaankaupan tasapainotusrajojen ylittämiseen, kuten Keynes suositteli Bretton Woods sopimuksessa. Kirjoittaja kritisoi kovasti julkisen sektorin 3%:n velkaantumisrajaa, 2%:n inflaatiotavoitetta ja 60%:n bruttovelkaantumisrajaa. Erityisen väärän kuvaan maan kestokyvystä nämä säännöt antavat Suomen kohdalla, joka on kirjoittajan mielestä joutunut täysin tarpeettomasti austeristisen, kurjistavan politiikan kohteeksi. Artikkelin lopussa on hyvä havaintokuva tästä tilanteesta.

Tässä ollaan tekemisissä yhden eurooppalaisen sosialidemokratian suurimman ongelman kanssa. Kansanvaltaisen hyvinvointivaltion rakentaminen perustuu yhteisen säästämisen, voimavarojen kokoamisen periaatteeseen tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja sosiaalisen eheyden luomiseksi. Tähän tarvitaan vahvaa, kansanvaltaista julkista rakennetta. Ällistyttävää kyllä, Euroopan Unioni on sulkenut toimintaperiaatteissaan tämän mahdollisuuden kokonaan pois. John Weeks näkee artikkelissaan tämän tuhosuuntaisena koko Unionin tulevaisuuden kannalta. Jos Euroopan Unioni aiotaan pelastaa, perussäännöt on kirjoitettava todellakin uudelleen ja mahdollistettava jäsenvaltioiden "vastasyklinen" toiminta, so. yhteisten voimavarojen kartuttaminen vahvan valtion ja vahvojen julkisten rakenteiden muodossa.


---
Helikopterielvytystä?
Suomalainen velkahysteria ja erityisesti porvarihallitusten austeristinen, riistävä suhtautuminen finanssirahoitukseen on vahvaa sukua Saksan CDU:n "schwaabilaisen kotirouvan" velkahysterian rinnastamiseen valtion velkaan, tosin Saksan tapauksessa muiden EU-maiden kuin omaan, pitkälti yli 2000 miljardin (2146 mrd tätä kirjoitettaessa) velkamäärään. Se ei tuota Saksalle mitään ongelmia niin kauan kun luottoluokitus pysyy kolmessa A:ssa ja velkojen korko lähellä nollaa. Velkahysterian yksi suurimpia rakenteellisia ilmenemismutoja ovat EU:n ja EKP:n peruskirjojen totaalinen jäsenvaltioiden taloudellisen tuen estäminen ja Maastrichtin sopimuksen asettamat rajat velalle ja julkisen sektorin kasvulle. Mutta: rahaa voitaisiin jakaa pankkien kautta tapahtuvan tehottoman "määrällisen elvyttämisen" sijasta suoraan jopa kuluttajille ja teho olisi parempi kuin nykyinen, ideologisesti demokraattisia instituutioita syrjivä lähestymistapa. Raha ja talous blogin toinen pitäjä Jussi Ahokas kirjoittaa lennokkaasti kuluttajille suunnatun "helikopterielvytyksen" finanssipoliittisesta luonteesta:
---


Miten ymmärtää riistävän politiikan pakkomiellettä?
Simon Wren-Lewis kirjoittaa tästä teemasta "Social Europe" verkkolehdessä 4.3. 2016."Riistämisen pakkomielle aikana jolloin lainaamisen kustannukset ovat todella alhaalla, on sulaa hulluutta. Myös IMF hyväksyy tämän käsityksen. Eritoten USA:ssa, Britanniassa ja Saksassa tämä kurjistamisen pakkomielle on vallalla. Simon Wren-Lewis erottaa tässä ainakin kaksi pääsuuntausta, amerikkalaisen ja saksalaisen. USA:n konservatiivit ja erityisesti rikkaat haluavat verot alas ja valtion pieneksi; Saksassa taas on vallalla käsitys jossa perheen taloudenpidon ja valtion talouspolitiikkaa pidetään samanlaisena. Puhutaan "swaabilaisen kotirouvan filosofiasta". Eritoten jälki-keynesiläisessä analyysissa tämä on todettu harhaiseksi asenteeksi. Meillä mm. pääministeri Jyrki Katainen edusti tätä saksalaisten konservatiivien pakkomiellettä. Syynä tähän voidaan pitää keynesiläisen talouspolitiikan poissulkemista sen kaikissa muodoissa. Kirjoittaja pitää yhtenä syynä tähän ikääntyvän väestön pelkoa säästöjensä menettämisestä mahdollisen inflaation seurauksena. Myös Britannian konservatiivit näyttävät omaavan samantapaista "swaabilaisen kotirouvan" ajattelutapaa taloudenpidossaan. Saksalaiset yhteydet Euroopan Unionin kautta jäsenvaltioiden politiikkaan ovat vaikuttavat ja jo nyt on useita tapauksia, joissa valtioiden talous on ajettu kurjistamispolitiikalla syöksykierteeseen. Kreikka on useimmiten käytetty esimerkki, mutta ajankohtaisin on Suomen tapaus. Suomi kärsii jo pahoista oireista austeristisen poliittisen hoidon seurauksena. Julkisen sektorin lomarahojen leikkaus on yhteen työntekijäsektoriin suunnattu, hengeltään riistävä loukkaus.
---

Vapaakauppasopimukset
Suomessakin arvostettu Nobel-ekonomisti Joseph Stiglitz yhtyy niihin, jotka varoittavat liittymästä EU:n ja USA:n välillä neuvoteltavaan TTIP-sopimukseen. Hän menee niin pitkälle, että kehoittaa brittejä äänestämään EU-jäsenyyttä vastaan. Mikäli TTIP-sopimus syntyy nyt kaavaillussa muodossa so. pitäen sisällään kansallisvaltioitten päätäntävallan alistamisen ulkopuoliselle välimiesoikeudelle, joka voisi velvoittaa demokraattisesti hallitun maan suorittamaan korvauksia monikansallisille yrityksille muutoksista kansallisissa sääntelytoimissa.
Tälläkin palstalla on kuultu näitä säveliä TTIP-sopimuksen siunauksellisuudesta. Tuoreita säveliä, jotka voisivat olla lähtöisin vaikkapa ajatuspaja LIBERA:sta!
---
Euroopan sosiaaliset oikeudet (26.3. 2016)
Daniel Seikel kirjoittaa "Social Europe" verkkolehdessä Euroopan Komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin pian virkaanastumesensa jälkeen antamastaan lupauksesta uudistaa ja vahvistaa Euroopan Unionion sosiaalista ulottuvuutta.Tätä osaa Unionin rakenteessa kutsutaan nimellä "European Pillar of Social Rights’ (EPSR)" ja nyt komissio on antanut tästä uudistustyöstä ensimmäisen luonnoksensa. Siinä sosiaaliset oikeudet eivät kuitenkaan nouse samalle tasolle Unionin perusasiakirjojen kanssa, vaan sosiaalisia uudistuksia käsitellään nykyisten päätösten ja ohjelmien puitteissa. Luonnos onkin vain kooste jo aiemmin päätetyistä ratkaisuista, mitään uutta profiloitumista ei siis ole odotettavissa.

Käänne talousinstituutioiden arvioinneissa? (30.3. 2016)

Keskitetyillä sopimuksilla deflaatiota vastaan?
Roland Janssen kirjoittaa "Social Europe" verkkolehdessä omituisesta käänteestä keskeisten kansainvälisten talousinstituutioiden arvioinneissa. Tähän saakka Euroopan Keskuspankki on puhunut joustavamman (lue:heikennetyn) sopimusjärjestelmän puolesta osana inflaation vastaista politiikkaa.
Japani on kärsinyt jo puolentoista vuosikymmentä deflatoorisesta kehityksestä, jonka mukana palkat ja myös - ostovoiman heikkenemisen myötä - hinnat ovat pudonneet. Nyt IMF:n pääekonomisti Olivier Blanchard suosittelee Japanille ja ilmeisesti muillekin keskitettyjä palkkaratkaisuja ja ainakin 3%:n palkankorotuksia hintavakauden ylläpitämiseksi. Myös Englannin Pankin pääekonomisti Andrerw Haldane on Englannin Ammatillisen Keskusjärjestön TUC:n kokouksessa 2015 todennut, että pankki on systemaattisesti jättänyt huomioimatta palkkojen korottamisen ja tarpeellisen, so. hyväksi todetun inflaation määrän yhteyden. Jos tätä ei oteta huomioon tulevina vuosina, merkitsee se Haldanen mukaan hintojen vajoamista alaspäin ostovoiman ja kulutuskysynnän heikkoudesta johtuen. Lisärahan pumppaaminen pankeille ei näytä riittävän paineeksi tarvittavan inflaation käynnistämiseen, joten businessjohtajat maailmalla eivät näytä taistelevan kynsin hampain tarvittavia, piristysruiskeen antavia palkankorotuksia vastaan.

Sana viikonvaihteeksi...(31.3. 2016)
Thomas Fazi, aktivisti joka on kirjoittanut kirjan "Taistelu Euroopasta", kuvaa "Social Europe" -verkkolehden maaliskuun viimeisessä numerossa sitä toivotonta tilaa, johon Euroopan Komission johtama rahapolitiikka on maanosan johtanut. Kirjoitus sisältää kannanottoja jotka perustuvat käytettävissä oleviin numerotietoihin. Se kannattaa lukea huolella, nostan vain muutamia sen toteamuksia kiihoittamaan lukijan analyyttista ruokahalua:
"Euroopan globaaliin talouskriisiin antama vastaus, joka perustuu fiskaaliseen riistoon, uusliberalistisiin rakenteellisiin uudistuksiin ja ekspansiiviseen rahapolitiikkaan, on yksiselitteisesti epäonnistunut...Eurokriisi on pelkästään makrotaloudellisin kääntein kuvattuna paljon pahempi kuin 1930-luvun suuri taantuma, josta toivuttiin neljässä-viidessä vuodessa kriisiä edeltävälle tasolle...Euroopan Komissio puhuu koordinoidusta investointien tehostamisesta, mutta toimien vaikutukset jäävät heikoiksi ja kaikkea muuta kuin vakuuttaviksi verrattuna ongelman syvyyteen...Komission retoriikka ja sen mukainen politiikka ei näytä osoittavan tietoisuutta sen enempää ongelmien syvyydestä kuin tarvittavien poliittisten toimien määrästä ongelmien hoitamiseksi...Avainongelman muodostaa tiukka pitäytyminen euroalueen fiskaalisissa säännöissä...Pahenevana jatkuva työttömyys on suistamassa ihmisiä yhä suuremmassa määrin köyhyyteen... Tätä vaikutusta lisää julkisen sektorin tarjoamien mahdollisuuksien puuttuminen...Erityisesti Unionin eteläiset maat ovat jo vajonneet sosiaalisen ulossulkemisen tilaan, mikä muodostaa valtavan kontrastin pohjoisen Euroopan hyvinvoiviin maihin - joihin Suomenkin edelleen lasketaan kuuluvan... Nämä muutospiirteet korostavat sitä tosiasiaa, että vallitsevissa olosuhteissa harjoitettu rahapolitiikka ei näytä tuovan elpymistä ja että sen sijasta tarvitaan koordinoitua EU:n fiskaalista voimistamista, korostaen erityisesti julkisen sektorin investointeja."

Sadan vuoden yksinäisyys?
Euroopan Unionin saaman austeristisen, oikeistolaiseen ja uusliberalistiseen hegemoniaan perustuvan politiikan rinnalla sosialidemokratialla ei ole mahdollisuuksia sellaiseen vahvaan valtioon ja julkisiin rakenteisiin perustuvaan hyvinvointipolitiikkaan, jonka varaan liikkeen aatteellinen visio on rakentunut. Pelättävissä on, että tästä seuraa sosialidemokraattista oikeus- ja hyvinvointivaltiota rakentavalle pitkä sivussaolon kausi, sadan vuoden yksinäisyys Gabriel García Márquez'ia lainatakseni.

Pienenä, heikkona toivon kipinänä muistuu kuitenkin mieleeni Bertold Brechtin kuuluisa sanonta:"Ei koskaan - voi olla jo tänään."

Taistelua on jatkettava...

Valtakunnan päämedioissa ja niiden kolumneissa on puitu taas sosialidemokratian tilaa, pääsääntöisesti kielteisessä,  päätä poliittisen vedenpinnan alle painavassa hengessä. Tämä tietenkin kuuluu poliittiseen demokratiaan ja sellaisena se on otettava ja hyväksyttävä. Porvarillisen median poliittiset toimittajat ja kolumnistit eivät liene kuitenkaan parhaimpia voimia käsittelemään työväenliikkeen arvomaailmaa filosofisena, ihmistä koskevana ulottuvuutena. Historiallinen asenteiden, väärinkäsitysten ja ennakkoluulojen jätevuori muodostaa tehokkaan esteen pääsemiseen lähteelle ja virkistävän, selkeän ja sellaisenaan raikkaan avaamisen suorittamisen.

On siis puhuttu Timo Harakan ja kumppaneiden lanseeraamasta  "Liike 2020" ohjelmasta ja työn käsitteen määrittelemisestä joko sosialidemokraattisen puolueen johdon tai sitten Timo Harakan esittämästä näkökulmasta. Näköharhaa tässä suhteessa mielestäni edustaa arvio että SDP:n ja Timo Harakan lähtökohdat olisivat kovin erilaiset. Molemmat pitävät työtä palkkatyönä ja ihmisen pääasiallista aktiviteettia työvoimana olemisena ja tässä suhteessa käytettävänä voimavarana. SDP:n on ammatiyhdistysliikkeen tukemana usein ilmaissut arvostavansa tällaista työtä, Timo Harakka taas sanoo että työvoimana olemiseen ei liity mitään erityistä arvoa.

Työn käsitteestä puhuttaessa kannattaa mainita, että Neuvostoliiton marxismi-leninismin "stahanovilainen" työkäsite vei palkkatyön virittämisen samantyyppiseen ekstaattiseen tilaan kuin mitä yritysmaailma tällä hetkellä lännessä tavoittelee. Sosialidemokratialla tai ammattiyhdistysliikkeellä ei tarvitse mielestäni olla mitään tekemistä tällaisen työvoiman itseruoskinnan kanssa.

Toisenlainen, palkkatyötä laajempi työn käsite näkyy myös työväenliikkeessä, sen kasvatus- ja kulttuurijärjestöissä. Työväen Svistysliikkeessä puhutaan - on puhuttu jo vuosikymmeniä - omaehtoisuudesta, ihmisen kasvamaan saattamisesta, ihmisyyden ihanteesta. Luovuuden käsitteestä - sehän kuuluu nykyäään kasvatuksen peruskäsitteisiin - alettiin puhua 1960-luvulla, kun Ruotsin Työväen Sivistysliiton kautta tuli käsite "skapandet", luovuus aikuisena oppimisen ja jatkuvan kasvatuksen käsitteistöön. Tätä ei nuorempi sukupolvi taida vielä tietää eikä vanhempi aina muistaa. Ei ihme että luovuus käsitettiin meillä pitkään pelkkänä lumen luontina, ennenkuin se alkoi saada henkisempää, sivistyksellistä sisältöä.

Keskustelussa näytetään tulkitsevan Harakan ulostuloa niin, että hän tässä ravistelee sosialidemokraattista työväenliikettä irti pölyisestä tehdastyöperinteestä ja vaatii moderninpaa, toistaiseksi vielä tarkempaa kuvaa vailla olevaa lähestymistapaa. Kun Harakka sanoo, että työllä - siis palkkatyövoimana olemisella ei ole erityistä arvoa, niin mielestäni hän vain ilmaisee tämän päivän tyylillä sen, mitä Karl Marx nimitti palkkaorjuudeksi, pelkkänä työvoimana olemiseksi. Tavoitteena ei ole parempi palkkaorjuus, vaan sen voittaminen ja lopettaminen, siirtyminen ihmisen esihistoriasta aitoon ihmisen voimavaroja kunnioittavaan ja vapauttavaan aikakauteen.

Ammattiyhdistysliikkeen moittiminen siitä että se puuhastelee työvoiman parempien elinolosuhteiden kanssa, ei ole oikeutettua sekään. Mehän elämme palkkaorjuuden aikakautta, jossa ihmisen on pakko myydä työvoimaansa saadakseen toimeentulon, pysyäkseen hengissä, turvatakseen tulevaisuutensa. Tätä tosiasiaa ammattiyhdistysliike on katsellut jo yli sata vuotta silmästä silmään ja asettuessaan työvoiman elinehtojen parantamisen puolelle sen lähtökohta on ollut pragmaattinen, ihmisen tosiasiallisen elämäntilanteen näkeminen ja ymmärtäminen.

Onko ammattiyhdistysliike siten unohtanut kokonaan ihmisen palkkaorjuudesta vapauttamisen? Vanhana ammattiyhdistystoimitsijana - sitäkin on tullut tehtyä - sanoisin, että sopimustoiminta pitää sisällään runsain mitoin aineksia, jotka tähtäävät ihmisen kuntouttamiseen ja henkiin herättämiseen omaehtoisena yhteiskunnallisena toimijana. Kun ajattelemme ihmisen elinkaarta, sieltä löytyy monia sellaisia rakenteita, joita ammattiyhdistysliike on joko tukenut tai ollut itse tavoittelemassa. Lasten ei tarvitse meillä osallistua työvoimaan, vaan he saavat vapaasti kehittää taitojaan omaehtoisuuteen, luovuuteen, aitona ihmisenä olemiseen. Peruskoulukin tähtää tähän, vaikka sen sisältöä on kovasti taivuteltu pelkäksi sopeuttamiskoneistoksi työvoimana olemiseen. Ihailen tässä suhteessa ikätoveriani, järvenpääläistä Juhani Räsästä, joka on tehnyt uskomattoman elämäntyön voimaannuttamisen alueella, ihmisen toiminnallisten  sisältöjen saamiseksi osaksi peruskoulun yhteiskuntaluonnetta, sisäistä tietoisuutta.

Luetteloa voisi jatkaa pitkäänkin: sairaana ei tarvitse tehdä töitä, vaikka sairastamisen ehtoja pyritäänkin säästösyistä heikentämään. Tosin takana voi olla muutakin, esimerkiksi käsitys siitä että ihminen on pohjimmiltaan laiska eikä häneen ole sairastamisienkaan suhteen luottamista. Vuosilomat, joustava työaika, työterveys - sitäkin ollaan lakkauttelemassa ja siirtämässä säästösyistä muihin kokonaisuuksiin  -  kaikissa näissä asioissa - puhumattakaan puhe- ilmaisu- ja myötämääräämisen noudattamisesta työelämässä -  on kysymys jostakin kauaskantoisemmasta kuin pelkästään työvoimana olemisen parantamisesta. Ja sitten työ- ja kansaneläkkeet - elämän iltapuhde ja viimeiset vuodet ihminen on vapautettu palkkatyön raadannasta. Eläkeläinen on todellakin vapaa kehittämään itseään ja toteuttamaan elämänsä suuria haaveita ja sisältöjä - mikäli ankeat elämänkokemukset eivät sitä ennen ole kokonaan sammuttaneet sisältöjen löytämisen iloa.

Sosialidemokraattista puoluetta voidaan moittia siitä, että se ei ole kuin hämärästi ja muiden tavoitteidensa taustalla onnistunut viittamaan siihen arvoperintöön, joka tahtoo jäädä kaikenlaisen puolinaisen ja jopa vastakkaisen pärrön, disinformaation  alle. Media kokonaisuudessaankaan ei ole kyennyt avaamaan ihmiselle hänen oikeuttaan kasvaa täyteen ihmisyyteen, vaan muut tavoitteet, markkinoiden menestys, poliittinen impivaaralaisuus, sitoutuminen turpeeseen, uskontoon  tai kieleen ovat politiikassa muka  tärkeämpiä. Myllertävässä globaalissa maailmassa pikkusieluinen, omaan lautaseen tuijottava ihminen jää helposti kansainvälisten megakoneistojen jalkoihin.  Sanottakoon siis tässä, että sosialidemokratian arvoperinteessä on tavoitteena työn, siis ihmisen kaiken aktiviteetin - haistamisesta ja maistamisesta alkaen - vapauttaminen, ihmisen kuntouttaminen ja voimaannuttaminen. Tavoitteena on tapaus ihmisen  mahdollistava, historian sisällä toteutuva yhteiskunta. Sen aineksia on jo paljon koossa, mutta ihmisen esihistoria, julmuutta, sortoa, kuolemaa ja kauhua pursuava draama  ei ole vielä ohi - siksi taistelua on jatkettava.

Ääni sisälläni sanoo: siksi taistelua on jatkettava. Siksi taistelua on jatkettava. SIKSI TAISTELUA ON JATKETTAVA!

Palaako renesanssin aika työelämään?

Juhani Räsäsen kuva "Universaalien hyveiden ja vahvuuksien "neuroverkosta"

"Nasima Razmyar, Timo Harakka ja Sanna Marin taisivat iskeä kultasuoneen. Eilisen SDP 2020-luvulla seminaarin jälkeen puhelimet ovat soineet koko päivän. SDP kiinnostaa sekä toimittajia että kansalaisia. Hyvä näin.
Tahdon rohkaista kaikkia SDP:n jäseniä keskustelemaan jatkossakin uusista ideoista ja ajatuksista. Pientä julkisuutta ei pidä säikähtää. Se on merkki siitä, että on saattanut sanoa jotain sanomisen arvoista. Sosialidemokraattisessa puolueessa jäsenistö päättää puolueen linjan."

Tämän SDP:n puheenjohtajan Antti Rinteen 13.2. 2016  Facebook -päivityksen rohkaisemana pistän siis minäkin lusikkani tähän poliittisia makuhermoja kiihottavaan soppaan. Kirjoitan tässä kansanedustaja Timo Harakan "Uusi aalto" -julistuksessa käyttämästä ilmaisusta, jonka mukaan työ ei ole arvo vaan resurssi. Ja sen suhteesta valtaan ja vallankäyttöön.

 Mielestäni Timo Harakka ymmärtää kirjoituksessaan työn "tyovoiman" synonyymina, yhtäällä resurssina,  pahimmillaan  palkkaorjuuden muotona, josta englanninkielessä käytetään nimitystä "labour" tai "job" - ja jolla ei sellaisenaan ole tekijälleen eritystä arvoa muuten  kuin korkeintaan toimeentulon lähteenä. Aikamme yhteiskunnallisesta tilanteesta käsin työ, "work" voi todellakin näyttää vain työvoimaresurssilta, jolle sellaisenaan ei pidä liian suurta arvoa antaa.

Työväenliikkeen arvoperinnössä työ on kuitenkin laajempi, kaikkea inhimillistä aktiviteettia  ("activity") koskeva ulottuvuus. Vaatimus työn vapauttamisesta pelkästä palkkaorjuudesta on liikkeen suuri inhimillinen ja yhteiskunnallinen tavoite ja pysyvä tehtävä. Lainaan tähän Juhani Räsäsen 14.2. 2016 lanseeraamaa kuvaa "Universaalien hyveiden ja vahvuuksien "neuroverkosta", jossa hän esittelee itseasiassa työn ja aktiivisuuden käsitteen henkisiä arvoja, jotka meidän tulee nostaa tietoisuuteen ja vallitsevaksi hegemoniaksi. Mielestäni on todella kiinnostavaa, että kun esim. Karl Marx määrittelee ihmisen aseman ja mm. työn tuossa uudessa, liikkeen tavoittelemassa yhteiskunnallisessa tilanteessa, siinä vapautumisen asteen määrittelee ihminen itse - ei yritys, yhteisö tai organisaatio. Ihminen on tässä suhteessa ajatuksineen, tunteineen, osaamisineen ja arvostuksineen keskeinen toimija. Miten tämä suuri omaehtoisuuden ulottuvuus saadaan kaiken inhimillisen työn ominaisuudeksi? Se on se suuri tehtävä, jonka mekin jätämme - joudumme jättämään - lapsillemme ja tulevaisuudelle ratkaistavaksi.

"Työ on resurssi", kirjoittaa kansanedustaja Harakka julistuksessaan. Sitähän se on - kahdellakin tavalla. Yhteisölle yhtä hyvin kuin yritykselle - mutta myös ihmiselle itselleen. Kansanvaltaisessa julkisyhteisössä kuten kunnassa, valtiossa tai niiden perustamassa instituutiossa tuon resurssin käyttö perustellaan yhteisistä tarpeista ja usein myös toteutetaan yhteisen, avoimeksi tarkoitetun ja kansanvaltaisen hallinnon puitteissa. Voisin kuvitella, että valistunut kansalainen antaessaan työpanoksensa on tietoinen niistä hyvistä aikeista, jotka hänen työvoimansa käyttöön liittyvät.

Samaa voidaan sanoa myös työstä kansalaisjärjestössä; meillä laki jo periaatteessa mahdollistaa - mutta ei takaa -  kansanvaltaisen hallinnon ja yhteisen päätöksenteon. Yrityksen toimintaehdot lähtevät businessideasta, riittävästä kysynnästä ja enemmän tai vähemmän hyvin perustellusta tarpeesta. Minimimäärä transparenssia on taattu osakeyhtiölaissakin, mutta vaikuttaminen hallintoon tai toteutukseen on sattumanvaraista ja kiinni omistajan ja keskeisten toimijain tahdosta ja mahdista. Kaikki se keskustelu, jota käydään työelämän ehdoista, työhyvinvoinnista, palkoista  ja sopimuksista, pyörii hyvin pitkälle juuri tämän resurssin, työvoiman oikeahenkisen tai epäproduktiivisen käytön ympärillä.

Työ - laajasti ihmisen aktiviteettina ymmärrettynä - on aivan olennainen ihmisyyteen liittyvä resurssi. Erot palkkatyövoimana ymmärretyn resurssin ja luovana, omaehtoisena toimintana käsitetyn resurssin välillä on suuri. Se että ihmiset usein pitävät työstään ja asemastaan resurssina työyhteisössä osoittaa vain, kuinka joustava ja mielikuvitusrikas ihmisen mieli oikeastaan on. Mutta kun raja tulee vastaan riistämisen ja alistamisen muodossa, syntyy liike sortoa vastaan. Näin on aina ollut ja on aina oleva, sanoisi Sinuhe Egyptiläinen Mika Waltarin kynällä ilmaistuna.

 "Mikään ei ole muuttumatonta paitsi ihmisen luontaiset ja luovuttamattomat oikeudet", sanoi Thomas Jefferson, Yhdysvaltain kolmas presidentti jonka muotokuva on ikuistettu kahden dollarin seteliin . Ihminen ei tule koskaan luopumaan hänelle kuuluvasta luovuttamattomasta oikeudesta, toteuttaa itseään kykyjensä ja voimiensa mukaan. Ihmisen aseman resurssina voi siis nähdä joko yhteisön tai ihmisen itsensä lähtökohdista. Se että työväenliike asettuu myös resurssiajattelussa viime kädessä ihmisen kannalle, on työväenliikkeen radikaalin ymmärtämisen peruskysymys.


Työhön resurssina liittyy tietenkin myös kysymys vallasta ja mahdista ja tämä on - on aina ollut - tärkeä ulottuvuus, kun puhutaan ihmisen elinvoiman käytöstä ja toteutumisesta. Muutosta tarvitaan minunkin mielestäni. Mutta maailma ei sanan sosiaalipsykologisessa mielessä muutu kovinkaan nopeasti. Saadaksemme historiallista perspektiiviä työn, vallan ja mahdin suhteeseen lainaan otteen  Frankfurtin koulukunnan suuren mestarin Erich Frommin  kuvausta renesanssiajan varakkaan ja vaikutusvaltaisen yläluokan kulttuurista  jo hänen ensimmäisessä suomeksi julkaistussa romaanissaan "Vaarallinen vapaus" (Escape from Freedom, 1941) :

"Massat, jotka eivät päässeet osalliseksi hallitsevan luokan varakkuudesta ja mahdista, olivat menettäneet entisen asemansa muodostaman turvan, ja niistä oli tullut muodoton massa, jota vallanpitäjät joko imartelivat tai uhkasivat ja aina riistivät. Uuden individualismin kera kasvoi uusi despotismi. Vapaus ja tyrannia, yksilöllisyys ja epäjärjestys olivat sekaantuneet yhdeksi vyyhdeksi. Renesanssi ei ollut pikkuliikehtimisen  eikä pikkuporvareiden kulttuuria, vaan se oli varakkaan aateliston ja porvariston kulttuuria. Taloudellinen toiminta ja vauraus saivat heidät tuntemaan itsensä vapaiksi ja tajuamaan yksilöllisyyden. Mutta samanaikaisesti nämä ihmiset olivat menettäneet jotakin: he olivat menettäneet tunteen, että he kuuluvat johonkin, tunteen jonka keskiaikainen yhteiskunta oli suonut. He olivat vapaampia, mutta myös yksinäisempiä. Valtaansa ja varallisuuttaan he käyttivät puristaakseen niiden avulla elämästä irti kaikien mahdollisen nautinnon; mutta tällöin heidän oli siekailematta käytettävä kaikkia keinoja, ruumiillisesta kurituksesta aina psykologiseen ihmisten käsittelyyn voidakseen hallita massoja ja voidakseen pitää kurissa heidän omaan luokkaansa kuuluvat kilpailijat. Tämä raju kamppailu vallasta ja hyvinvoinnista myrkytti kaikki ihmissuhteet. Lähimmäisiin tai ainakin oman luokan jäseniin kohdistunut yhteistunne hävisi ja tilalle tuli kyyninen ja riippumaton asennoituminen; toiset yksilöt olivat 'kohteita' joita käytettiin hyväksi ja jotka, jos se soveltui omiin päämääriin, säälimättä tuhottiin. Yksilöstä tuli intohimoisen itsekeskeinen. Hän himoitsi kyltymättömästi valtaa ja rikkautta. Tästä kaikesta oli tuloksena, että menestyksekkään yksilön suhtautuminen omaan itseensä myrkyttyi sekin,. Hänen omasta minästään tuli hänelle samanlainen hyväksikäytön kohde kuin oli tullut kaikista muistakin. On syytä epäillä, että renessanssin kapitalismin mahtiherrat olivat niin onnellisia ja itsevarmoja kuin millaisiksi heidät usein on kuvattu.  Näyttää siltä, että uusi vapaus sai heidät tuntemaan, että heidän sisäinen voimansa kasvoi, mutta samalla myös eristyneisyys lisääntyi ja samoin epävarmuus, epäileväisyys - ja kaiken tämän ansiosta - pelko." (Vaarallinen vapaus 1962, suom. Markku Lahtela)

Palaako siis renesanssin aika uudelleen työelämään?

Taistelu Euroopasta

Euroopan Unionin, rauhan ja demokratian linnakkeeseen - sitähän se perustamissopimuksensa mukaisesti pitäisi olla - syntyy koko ajan ja hyvällä vauhdilla uusia rakenteita, toimintatapoja, yhteisillä päätöksillä yleisellä tasolla siunattuja periaatteita, jotka kansalaisten osallistumisen, tietoisuuden ja toimintamahdollisuuksien kannalta näyttävät käyvän yhä hankalammiksi.

Kun kirjoitan tätä, olen tietenkin ja toivottavasti riittävän tietoinen subjektiivisesta näkemyksestäni ja siinä olevista puutteista. Tältä samalta pohjalta lähes jokaisen kansalaisen Euroopassa on kuitenkin käsityksensä maanosasta ja sen mahdollisuuksista rakennettava. Jos näkemyksessä on puutteita, niin sitä pahempi Euroopalle ja sitäkin suurempi haaste demokratialle, jonka varassa kuitenkin koetamme yhteiskunnallisessa mielessä elää.

Juuri näinä aikoina puhutaan paljon Unionin taloudesta ja rahapolitiikassa käsitteestä "Quantitative Easing". EKP yrittää rahamäärää lisäämällä mahdollistaa yhä tehokkaammin pankkien ja muiden rahalaitosten - ei vähiten kansallisten keskuspankkien - mahdollisuuksia lainanantoon. Tarkoitus on saada yritykset investoimaan  lisää , teollisuuden ja kaupan pyörät pyörimään, Eurooppa uudelleen käyntiin pitkän ja uuvuttavan alavireisen kauden jälkeen. Puhutaan lamasta ja puhutaan kriisistä.  Kansalaisille - meille suomalaisillekin - asia on kuitenkin etenkin vaalien alla ilmaistu suurina lupauksina, optimistisina odotuksina, "toivon vallankumouksena" - käsite joka juurtui meidän konservatiiviemme vaalikamppailujen keskeisenä, vähän huvittavastikin proletaaripainotteisena houkutteluna mielikuviimme. Näiden tulosten keskellä joudumme nyt sitten elämään.

On käynyt kuitenkin yhä ilmeisemmäksi etteivät yritykset ja markkinat valtavista rahavuoristaan huolimatta saa konetta käyntiin. Investointien pitää perustua aitoon tarpeeseen ja ostovoimaan, jotta niihin liittyvät odotusarvot toteutuisivat. Kansalaisten ostovoimaa on säästämisen merkeissä kuitenkin leikattu jo pidemmän aikaa: maltilliset nollasopimukset, julkisten kulujen leikkaaminen, työelämän sääntelyn purkaminen, työnantajan vastuiden vähentäminen mm. eläketurvan rakentamisessa - kaikki nämä ovat joko suoraan tai välillisesti kaventaneet kuluttamismahdollisuuksia ja myös kysyntää. Kaikki tämä on tehty sillä motivaatiolla, että kulujen vähentäminen  yrityksissä luo mahdollisuuksia uusiin investointeihin ja työpaikkoihin. Ei ole toiminut, ei kotimaisilla eikä Euroopan Unionin tasoisilla ratkaisuilla.

On käynyt ilmeiseksi etteivät yritykset voi luoda kysyntää. Tarjontaa on koetettu lisätä, mutta se on osoittautumassa myös yrityksille hankalaksi ja jopa vaaralliseksi suositukseksi. Jo nyt mm. lainojen korot kansainvälisillä markkinoilla ovat painuneet alle nollan, miinusmerkkisiksi. Suomen valtio voi saada lainaa ja siitä maksetaan valtiolle, jos se suostuu sitä ottamaan. Valtio voi sopimuksin luoda myös itse rahaa ja sillä projekteja, jopa rakenteita joihin kansa voisi työllistyä. Juuri valtion johdolla julkiset rakenteet  voivat luoda uutta työtä ja sitä kautta kysyntää, mahdollisuuksia myös yrityksille. Mutta.

Kaikkien tiedossa alkaa kuitenkin jo olla,  että Euroopan Unionin peruskirjoihin kuuluiva Maastrichtin sopimus asettaa tiukat velka- ja kasvurajat julkiselle sektorille. Heikommin  tiedostettua on se, että Euroopan Keskuspankilta, jolla  on yksinoikeus luoda euroalueelle rahaa, on perusartikloissaan tiukasti kielletty rahoittamasta valtiota millään julkisen rakenteen tasolla. Samalla valuuttaunionin myötä jäsenvaltioiden pankeilta tämä oikeus on otettu pois. Yksinkertaistaen voi sanoa, että perinteisen pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamiseen tähtäävä politiikka on suljettu pois Euroopan Unionista. Ainoa laillinen dynamiikan kehittäjä ovat markkinat. Kansanvaltaisten julkisten rakenteiden ainoa tehtävä on olla estämättä markkinoiden megakoneen toimintaa.

Suuren eurooppalaisen keskustelun - varsin yksipuolisen sellaisen - kohteena ovat olleet kansainväliset kaupparakenteet, ns. vapaakauppasopimukset. Niitä on monenlaisia: TTIP USA:n ja Euroopan Unionin välillä, CETA USA:n ja Kanadan, NAFTA USA:n ja latinalaisen Amerikan välillä, tietynlaisena mallina koko vapaakaupparakennekokonaisuudelle, TISA julkisen sektorin palvelujen vapauttamisessa kilpailulle ja TPP (Trans- Pasific Partnership) hallitsemaan ja "vapauttamaan" kauppaa lähes kaikkialla maailmassa. Poissuljettuja  ovat vain Mika Waltaria lainatakseni "ihmiskunnan viholliset" kuten Venäjä ja Kiina eräiden muiden maiden kanssa. Kaikissa näissä vapaakauppasopimuksissa markkinoille annetaan poliittinen ja juridinen "ensi yön oikeus" palvelujen tuottamiseen ja kauppaan. Kansanvaltaiset, demokraattiset rakenteet, kansalaisyhteiskunta jää kaikkineen alisteiseksi markkinavallalle. Pohjoismaissa elävästä ja yhteiseen hyvinvointiin tottuneesta ihmisestä tämä tuntuu käsittämättömältä. Vaaleissa kuitenkin meilläkin kansa on antanut ylivoimaisesti "vanhasta muistista" valtakirjan tälle politiikalle, todennäköisesti ymmärtämättä lainkaan rajuja käytännön seuraamuksia.

Markkinoiden megakone toimii siis Euroopassa yhä kiihtyvällä vauhdilla. Emme ole vielä toipuneet vuosia kestäneen laman seurauksista, laman joka alkoi pankkien valtavana velkavuorten kasvamisena ja päätyi takausten kautta valtioiden ja kansalaisten maksettavaksi. Kreikan yritys rakentaa vaihtoehtoista lähestymistapaa rusennettiin EU:n, tätä rauhan ja demokratian linnaketta johtavan troikan toimesta voimalla matalaksi. Kreikan ja sen kansalaisten - kuten suomalaistenkin - on maksettava suuren kuplan seuraukset. Mutta ei siinä kaikki.

Thomas Fazi, italialainen kirjoittaja avaa ""Social Europe" verkkolehdessä 1.2. 2016  Euroopan pankkiunionissa vuoden 2016 alusta tapahtuneita muutoksia, jotka merkitsevät kansallisten hallitusten kasvavaa vastuuta omien maidensa pankkien toiminnasta, erityisesti tapauksissa joissa pankit eivät selviydy vastuistaan vaikkapa vastuuttoman lainanannon seurauksena. Kirjoittajan mukaan tämä tulee merkitsemään pääomien virtaamista huonossa hapessa olevista EU:n periferiamaista Unionin keskustaan, erityisesti Saksaan. Valtioiden ja hallitusten vastuut ovat kasvamassa niin suuriksi että ei ole oletettavissa niiden selviävän tästä uudesta tehtävästä. Kirjoittaja pitää tehtyjä päätöksiä reseptinä koko pankkiunionin tuhoutumiseen ja samalla kahdeksan vuotta jatkuneen painajaismaisen kriisin jatkumiseen edelleen. Kysymys on kirjan nimen mukaisesti "Taistelusta Euroopasta".

On eurooppalaisen demokratian kannalta lohdutonta, että valtiot jotka tyhmänsorttisen uusliberaalin ja myös varomattoman sosialidemokraattisen politiikkansa seurauksena päätyivät takaamaan pankkien odotusarvoisia riskilainavuoria, joutuvat nyt Euroopan Unionin päätöksellä vastaamaan pankkiensa toiminnasta kaikissa olosuhteissa. Yhteiseksi turvaksi tarkoitettu Unioni on tässä siirtänyt vastuun takaisin jäsenmaille - ilman tarvittavia rahapoliittisia välineitä. Tältäkin osin idea yhteisestä Euroopasta on tuhoutunut. Kansallisilla vaaleilla ei muutoksen aikaansaamisessa ole mitään merkitystä lähivuosien aikana.

Omilta europarlamentaarikoiltakaan ei ole näistä asioista tullut minkäänlaista tietoa, kannanotoista puhumattakaan. Ei tietoa, ei arvioita, ei näkemystä, ei vaihtoehtoja. Itse pitää kaivaa tietoja kansainvälisistä lähteistä. Miten eu-kansalaisen pitää vastata tähän kriisiin?

Mielestäni tässä valmistellaan pohjaa väkivaltaiselle kumoukselle, sodalle, tuholle - taas kerran. Onneksi olen jo sen verran vanha että ehdin ilmeisesti ajoissa alta pois.

Työn tekijä on palkkansa ansainnut...

Linkin takana olevalla sivulla bloggari kirjoittaa: "Tiesitkö että Kela maksaa hallintonsa jäsenille kuukausittaista palkkiota?"  Kosmiseen maailmanjärjestykseen nimellään viittaavan bloggarin kirjoitus perustuu alunperin Iltasanomien juttuun, jossa kansanedustajien mukanaoloa erilaisten yhteisöjen hallituksissa ja niistä maksettuja palkkioita pidettiin yhtenä korruption muotona. Ottaisin tähän asiaan vähän toisenlaisen lähtökohdan.

Se että kansanedustajat hyväksyvät palkan ja palkkion maksamista yhteisöjen hallinnossa  toimimisesta ja ilmeisesti pitävät sitä oikeutettuna ja luonnollisena, on seikka johon on kiinnitettävä periaatteellista huomiota. Kansanedustajathan ovat tässä samalla hyväksyneet periaatteen, jonka mukaan luottamustoimisen tehtävän aiheuttamat rasitukset, niissä jaettu osaaminen ja tietotaito ovat rahanarvoista henkistä pääomaa, josta on maksettava korvaus. Tietääkseni kansanedustajat eivät ole missään vaiheessa ilmaisseet vastustavansa tätä periaatetta. He eivät vain ole tulleet ajatelleeksi, että samalla palkkioita ja korvauksia vastaanottaessaan he luovat uutta lähestymistapaa ja uutta käytäntöä oman henkisen pääomansa, osaamisensa luovuttamiseen. Minä mielelläni hyväksyn tämän periaatteen.

Ensimmäisenä tulee mieleen lähes viidenkymmenen vuoden takainen presidentinvaalitaistelu. Siitä on historiaan on jäänyt Kokoomuksen presidenttiehdokkaan, pääjohtaja Matti Virkkusen tokaisu tammikuussa 1968 :"Työmies on palkkansa ansainnut". Alunperin tämä on lainaus apostoli Paavalin kirjeestä Timoteukselle, jakeesta 18. Virkkusen  pääteemana oli  "Suomalaisen elämänmuodon ylläpitäminen". Pääjohtaja Virkkunen puolusti haastatteluissa toki myös yritysten suurta merkitystä osana suomalaista elämänmuotoa. Apostoli Paavalin lanseeraaman tärkeän periaatteen sisältö on se, että tehdystä työstä, niin henkisestä kuin ruumiillisestakin, työn tekijä on oikeutettu saamaan palkkaa.

Olen läpi vuosien puolustanut periaatetta, jonka mukaan työn käsitettä on laajennettava koskemaan ihmisen kaikkea aktiviteettia ja irroitettava se pelkästä toimeentulon hankkimiseen välttämättömästä työsuhteesta. Mutta samalla on herättävä huomaamaan, että teollisen ja digitaalisen vallankumouksen myötä koko työn luonne on muuttumassa. Työtä on myös se, mitä korvien välissä kehitetään. Myös tähän työhön pätee Paavalin tärkeä teesi:"työmies on palkkansa ansainnut." Myös vapaaehtoistyö on tässä mielessä myös korvaukseen, palkkaan ja palkkioon oikeutettua työtä.

Miksi kukaan hallintoelimissä toimiva ja sieltä palkkioita ja muita korvauksia nostava kansanedustaja ei ole huomannut, että hänen maksullisessa osallistumisessaan on syntymässä uusi ja tärkeä palkallisen työn ulottuvuus? Miksi yhteiskunta ei ole havahtunut huomaamaan, että kansalaisjärjestöissä, yritysten johdossa ja julkisissa tehtävissä tapahtuva vastuunotto on samanarvoista? Eikö ole niin, että luovassa yhteiskunnassa uusien innovaatioiden ja ideoiden kehittymistä tuetaan kaikilla tasoilla, ei ainoastaan ylimmällä portaalla tai keskeisimmissä tehtävissä?

Laajennetaan siis palkallisen työn käsite kaikkeen, myös nykyään vapaaehtoisena tehtävään työhön ja otetaan - vaaditaan otettavaksi - myös tämä tärkeä alue korvattavan työn piiriin Paavalin Timoteukselle ensimmäisessä kirjeessään painottaman periaatteen mukaisesti. Tämä merkitsisi valtavan dynamiikan avaamista luovuuden, osaamisen, vapaan työn ehtymättömille markkinoille.

Paavali antoi samassa jakeessa myös tärkeän ohjeen paikalliseen sopimiseen: "Älä tuki auraa vetävän härän suuta". Ruotsissa tämä periaate jo toimii, työntekijäpuolella on tulkintaetuoikeus paikallisen sopimuksen soveltamisessa. Mutta meillä EK, Elinkeinoelämän valtuuskunta kieltäytyy kantaansa perustelematta toteuttamasta tätä tärkeää kristillistä periaatetta.

Kun siis nostat palkkiota luottamustehtävästä siinä yhteisössä jossa toimit, vaikenemisen ja piilottelun sijasta Sinun pitäisi sanoa: "Kaikki työ ja osallistuminen on palkan arvoista työtä. Olen ansainnut tämän palkkion. Ja niin ovat ansainneet kaikki ne, jotka toimivat kansalaisjärjestöissä, hallituksissa, valtuustoissa tai erilaisissa toimikunnissa tärkeiksi katsottujen asioiden eteenpäinviemiseksi. Minun tehtäväni on mahdollistaa tämän periaatteen toteutuminen kansalaisoikeutena ja jokaista koskevana, yhdenvertaisena ulottuvuutena.

Käy katsomassa, mitä olen kirjoittanut osallistamisesta ja yhteiskunnan tehtävästä suhteessa työhön mm. blogeissani "Takaisin autonomiaan", "Kolme kirveeniskua", "Myrkyllisiä ehdotuksia" tai "Säästämisen kahdet kasvot".

Työ kättemme ja hengenkin, on ylevätä työtä!

Hylsyttämistä ja ujuttamista

On alkanut kuulua puhetta salaliittoteorioista. Poliittisia käänteitä ja todellisen juonen paljastumista pidetään niin arvaamattomana, uskaliaana tai alkuperäisestä tarkoituksesta poikkeavana ettei sitä pidetä enää oikein uskottavana. Tällaisten alkuperäiselle tarkoitukselle vieraiden ja jopa vastakkaisten motiivien olemassaoloa pidetään salaliittoteoriana. Kärki ei tällöin enää kohdistukaan itse sisältöön vaan väitteen esittäjään. Kyse on poliittisesta paranoiasta, vainoharhaisuudesta. Ei kannata ottaa tosissaan.

Tämän blogin otsikkoon olen ottanut käsitteen hylsyttäminen. Olet kai nähnyt kiväärin, tykin tai jonkun muun pyssyn hylsyn. Niitä lentelee mm. ampumahiihdossa hidastetussa kuvissa. Kun hylsystä otetaan ruuti pois, niin ammuttaessa paukahdus kyllä kuuluu, mutta mitään luotia ei pyssystä lennä. Vastaavanlaista tapahtuu kun sotaväen harjoituksissa tussautellaan paukkupatruunoilla. Poliittisessa hylsyttämisessä alkuperäisestä  tarkoituksesta otetaan ruuti pois - ja käytetään muihin tarkoituksiin.

Euroopan Parlamentin puheenjohtaja Martin Schulz, saksalainen sosialidemokraatti käytti juuri äskettäin tällaisesta toiminnasta nimitystä ujuttaminen. Kauniisti ja periaatteessa oikein muotoiltu pyrkimys delegoiidaan päätöksenteossa edelleen. Korkeintaan sivulauseessa ilmaistu pääperiaatteen vesittäminen - mielestäni Jyrki Katainen ministerinä ollessaan oli tässä erityisen taitava - muodostuukin jatkokäsittelyssä ja edelleen delegoituna pääasiaksi ja kääntää alkuperäisen tarkoituksen päälaelleen. Tuloksena syntyy jotakin, jota alunperin eivät hyvää tarkoittavat pääperiaatteen hyväksyjät ollenkaan tarkoittaneet.

Olen aikaisemmissa blogeissani esittänyt epäilyn, että Euroopan Unionin kauniiden rauhaa ja demokratiaa edistävien alkuperäistavoitteiden toteuttaminen on kääntymässä yhä selvemmin sosiaalisesta tietoisuudesta, turvallisuuden ja hyvinvoinnin yhteisen perustan luomisesta markkinoiden ylivallaksi, jossa kansanvaltaiset yhteiskunnalliset rakenteet tdellisuudessa alistetaan markkinoille yhteisen hyvinvoinnin tavoittelun nimissä.

Saksalaisessa kielenkäytössä ilmaisu "aushülsen" tarkoittaa alkuperäisen tavoitteen muuttumista ja katoamista taustaan niin ettei sitä voi enää tunnistaa uudesta ilmiasusta. Sitä jää kysymään, onko alkuperäinen tarkoitus ylipäätään ollut päätöksen sisällön toisenlaiseksi "ujuttamista" tavoitelleiden mielessä. Juuri tässä alkavat väitteet poliittinen paranoiasta ja salaliittoteorioista astua kuvaan mukaan.

Esimerkkejä? YLEn 1:n MOT-ohjelmassa toimittaja Kirsi Skön tarkasteli 25.1. 2016 valtion rahoittamaan "sosiaalista asuntotuotantoa". Ohjelmassa kävi ilmi, että sosiaalisuus on karsittu tästä valtion tukemasta asuntotuotannosta pois oikeastaan kokonaan ja jäljelle ovat jääneet vain tuet, jotka valuvat sijoittajien poääomalaareihin. Tuettujen vuokratalo-osuuskuntien rakenne on muuttunut yhtiömuotoiseksi ja vuokrataso varsinkin uusissa lumoaviksi luonnehdituissa kohteissa on kaukana sosiaalisuudesta ja nykyisellä palkkatasolla elävän saavuttamismahdollisuuksista. Järjestelmä on olemassa, mutta se on hylsytetty tyhjäksi alkuperäisestä tarkoituksestaan. Tuloksena tästä puimisesta ei taida ministeri Tiilikaisenkaan aikana veronmaksajalle olla tarjolla todellisia jyviä vaan akanoita. Hylsyttäminen ottaa jyvät pois, vain akanat jäävät jäljelle.

Onko tällainen ujuttaminen jatkunut kauankin? Hakusanalla "aushülsen" löytyi saksalaisen päivälehden arkistosta kuutisenkymmentä juttua joihin tämä hakusana viittasi. Die Zeit -lehti löysi hampurilaisen alkumuodot jo muinaisesta egyptistä ja kertoo jutussaan, miten alkuperäinen ajatus on vuosisatojen ja tuhansien kuluessa muuttunut terveellisestä ja välttämättömästä ravinnosta sekä tuottajien että kuluttajien kannalta kyseenalaiseksi  "Fast Foodiksi" Hylsyttämisestä. akanoittamisesta ja ujuttamisesta seuraa tietenkin valtavaa yhteiskunnallista turhautumista.

 Georg Orwellin "Eläinten vallankumouksessa" tätä ilmiötä on kuvattu klassisen taitavasti:"Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset." Kun luottamus oikeudenmukaisuuteen katoaa, seuraukset voivat olla hirvittäviä. Jokainen teko joka raunioittaa ihmisen uskoa demokratiaan ja oikeudenmukaisuuteen on - tietenkin - jyrkässä ristiriidassa sen kanssa mitä YK:n yleismaailmallisissa ihmisoikeuksien julistuksissa on sanottu ihmisoikeuksista. Erehtyminen on toki inhimillistä ja anteeksiannettavaa, mutta ihmisoikeuksien tietoista loukkaamista voi kaiketi pitää rikoksena ihmisyyttä vastaan.

Sitä jää miettimään, onko virkavalalla, jonka ministeri virkaan astuessaan vannoo, vielä jotakin merkitystä. Se kuuluu seuraavasti: "Minä N.N. lupaan ja vannon kaikkivaltiaan Jumalan edessä (vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta), että minä virassani noudatan perustuslakeja ja muita lakeja sekä toimin oikeudenmukaisesti ja puolueettomasti kansalaisten ja yhteiskunnan parhaaksi."

Metsästysmajan säännöt oli laitettu raameihin yhteisen oleskelutilan seinälle: Ensimmäinen pykälä: "Tässä metsästysmajassa ei saa tarjota muuta kuin riistaruokaa". Toinen pykälä: "Jos riistaa ei ole saatu, myös säilykelihasta tehty hernekeitto lasketaan riistaruoaksi."

Suuri tarinani

Poliittisesti aktiivisena, ihmisestä ja yhteiskunnasta kiinnostuneena ihmisenä olen tässä vuosien varrella koettanut kirjoittaa sosialidemokratian suurta tarinaa. Välillä se on hipaissut ajankohtaista käytännön politiikkaakin. Etenkin silloin, kun suuria käänteitä on ollut tapahtumassa, joko hyvään tai huolestuttavaan suuntaan. Myöntää täytyy että ilonaiheita on ollut harvakseltaan, murheita ja huolia sitäkin enemmän.

Keskeisenä lähtökohtana kirjoittamassani tarinassa on ollut ihminen ja hänen mahdollisuutensa elää täysipainoista ja turvattua elämää. Pitkän tähtäyksen tavoitteena on aina analyysissani ollut "tapaus ihmisen" mahdollistava yhteiskunta. Tavoite voi tuntua kaukaiselta ja hämärältäkin, mutta uskon tämän kysymyksen askarruttaneen ihmiskuntaa jo vuosituhansien ajan. Samalla se on kuitenkin radikaali, juuriin menevä. Pohjimmiltaan mikään ei ole politiikassa tärkeämpää kuin ihmisen hyvinvointi, ihmisoikeudet ja mahdollisuudet toteuttaa itsessään piilevät voimavarat.

Uskontokäsityksenikin kasvaa tuosta samasta lähtökohdasta. Onko kristinuskon tarkoitus Jumalan palvominen ja palveleminen? Jo toisessa käskyssä se jyrkästi kielletään. Kolmannessa asetetaan tavoitteeksi harmonia, tasapaino. Se on niin tärkeää, että kerran viikossa on vietettävä päivä vaalien sopusointua itsensä, kanssaihmistensä ja luonnon kanssa. Tuo pelkistävä, yksinkertaisuutta tavoitteleva visio määrittää myös näkemystäni luonnosta ja sellaisesta naturalismista, jossa ihminen on osa luontoa ja sen tasapainoa.

Ihminen on toimintansa, elinehtojensa, ajatustensa ja tunteidensa kautta aktiivinen, valintoja tekevä vaikuttaja. Tietoisuus itsestään, luovuudestaan, ulkopuolisesta maailmasta ja elämän rajallisuudesta nostaa esiin toiveen itsensä toteuttamisesta, omaehtoisuudesta. Alistuminen pelkäksi välikappaleeksi, toisten tahdon toteuttajaksi merkitsee ihmiselle orjuutta ja elämätöntä elämää.

Omaehtoisuudesta kasvaa myös ihmisen käsitys työstä. Työ voi parhaimmillaan olla suuri siunaus, omaehtoisuuden ylistyslaulua, mutta se voi muodostua myös helvetiksi joka rampauttaa ja vie ennenaikaiseen hautaan. Ihminen haluaa päästä eroon pelkästä työläisenä olemisesta. Tässä mielessä työväenliikkeen lopullinen tavoite on tehdä itsestään tarpeettomaksi. Tavoitteena ei ole kaikkia koskeva palkkaorjuus, niinkuin tällä hetkellä näytettäisiin uskovan. Tavoitteena tulee olla palkkaorjuuteen perustuvan ihmisen esihistorian päättyminen ja tietoinen, vakuuttunut pyrkimys ihmisen nostamisesta jumalien kaltaiseksi, mahdollisuuksiaan käyttäväksi toimijaksi.

Omistaminen? Kyllä omaisuutta ja sen suojaa tarvitaan ainakin perustarpeiden tyydyttämiseen. Käskyt kieltävät himoitsemasta sitä mikä toisen on. "Älä varasta" on Moosekselle välitettäväksi annettu eettinen elämänohje. Sosialisti Proudhon piti omistamista varkautena. Omistamisen hirvittävät erot ja sen synnyttämä vastakohtaisuus osoittaa, että ihmiskunta ei ole pitänyt kiinni kymmenessä käskyssä annetusta moraalisesta ohjeesta. Toisen ihmisen työn tulosten varastaminen on kaiketi rikos ihmiskuntaa kohtaan?

Uskon että alitajunnassa oleva visio saa ihmiset uskomaan demokratiaan, yhdenvertaisuuteen ja kansanvaltaiseen tapaan hallita niitä yhteisöjä joissa ollaan mukana. Meidän on oltava tietoisia, että harvainvalta voi rautaisella otteella edelleenkin hallita yhteisöjämme, kääntää muodollisen demokratian vastakohdakseen. Yhdessäolemista ja yhteisöjämme emme voi paeta, mutta sellaisia muotoja sille meidän on kyettävä kehittämään, että voimme tuntea katsovamme toisiamme samalta tasolta. Kun harmoniaa tavoitellaan, sen tunteen on perustuttava henkilökohtaiseen kokemukseen.

Puhuin alussa sosialidemokratian suuresta tarinasta, jonka varaan olen omaa sisäisen ja ulkoisen tasapainon tavoitteluani rakentanut. Tämä tie on osoittautunut elämän pituiseksi etsimiseksi. Asiat eivät ole niin kuin niiden pitäisi olla. Asiat voisivat olla toisinkin. Yhä uudelleen ja uudelleen nousee mielen syvyyksistä tarve löytää "tapaus ihmisen" toteutumiselle uutta sisältöä, uusia ratkaisumalleja.

Minä tunnen kuitenkin yhteyttä kaikkiin niihin jotka etsivät ja jotka ovat antaneet ajatuksissaan ja henkisessä maailmassaan tilaa päivittäiselle meditaatiolle, hiljentymiselle ihmistä koskevan vision syventämisessä.