Satiirilla somempaan suuntaan

Kansanedustaja Mikael Jungner julkaisi tammikuun 2015 alussa pitkän "Mikaelin listan" erinomaisia, omaperäisiä ja luovaa asennetta osoittavia uudistuksia, joilla valtion talous saataisiin kuntoon. Tulin kommentoineeksi Facebookissa hänen esityksiään seuraavasti:

"Tässähän on hieno lista luovia, ennakkoluulottomia ehdotuksia. Nyt ei muuta kuin Mikael listan kanssa puolueyhdistyksen kokoukseen, hankkimaan siellä aluksi yksi ehdotuksen kannattaja jotta päästään äänestämään - sellainenhan siitä demokratiassa ilman muuta tulee. Jos esitys voittaa, yhdistys voi tehdä tästä esityksen ensi syksyn piirikokoukselle; jos se menestyy sielläkin, piiri voi tehdä esityksen puoluekokoukselle. Jos se vielä sielläkin saa enemistön niin meillähän on loistava, kansanvaltaisesti tehty esitys valmiina. Vaaleissa sitten katsotaan, kannattaako kansa näitä sinänsä loistavia ehdotuksia. Vaalivoiton jälkeen - jos sellainen joskus tulisi - ehdotuksista joku voisi päätyä jopa hallitusohjelmaan...

Mitä? Että vääräkö käsitys demoratiasta? Jos näin on, niin mikä olisi se oikea?"

Kommentteja on tullut niukanlaisesti, vaikka vakavasta aiheesta puhuttaessa pitäisi kyllä hetimmiten huomata, että tässä on kysymys sosialidemokratiaan kohdistuvasta satiirista, joka nyt Pariisin terroristi-iskujen aikana on käsitteenä tullut pitkästä aikaa yleiseen, laajempaan tietoisuuteen. Kritiikki ei kohdistu suinkaan Jungnerin esittämiin asioihin, vaan siihen, millä tavalla sosialidemokratia niitä Suomessa, järjestörakenteensa puitteissa virallisesti käsittelee. Kysymys on sosialidemokratiasta aatteellisena liikkeenä ja kansalaisten, jäsenten esittämistä uudistuksista.Puoluekokoukseen tulee nykyäänkin vähintäänkin satoja esityksiä, itsekin olen osallistunut sellaisten tekemiseen. Kun tarkastelee tätä muodollista tietä, niin voi hyvin ymmärtää kansalaisen, aloitteentekijän epätoivon: tuon koneiston läpi eivät ajatukseni ja ehdotukseni selviä koskaan toteutuksen asteelle.

Ei Mikaelin ja Liisan listojen tarvitse - tietenkään - kiertää muodollisen päätöksentekojärjestelmän kautta, vaikka se demokratian nimisissä sellaiseksi on tarkoitettukin. Myös tasa-arvoiseksi itseään nimittävässä yhteisössä on kuitenkin vaikuttajien ja päättäjien joukko, joiden ei tarvitse asemiin noustuaan liiemmälti ponnistella esitystensä julkisuuden ja päätöksentekoon pääsemisen puolesta. Tavalliselle tallaajalle tätä erityiskohtelua ei ole suotu, hänen on tyydyttävä niihin muodollisiin mahdollisuuksiin joita aatteellinen logistiikka järjestörakenteen kautta käyttöön tarjoaa .

Tänään puhutaan yhä vakavammin äänenpainoin mediamaailman muutoksesta ja sen vaikutuksesta tiedonkulkuun ja ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Sosialidemokraattien pää-äänenkannattaja "Demokraatti" on juuri luonut nahkansa tässä suhteessa ja muodonmuutokselta odotetaan tietenkin paljon. Liikkeen demokratiakäsitykseen muutos vaikuttaa samalla tavoin voimakkaasti. Herää kysymys, onko modernin tiedonvälityksen maailmassa enää järkevää alistaa sisältöjä moniportaisen, sinänsä muodollisesti kansanvaltaisen päätöksentekokoneiston kautta kulkevaksi sisältövirraksi.

Sosialidemokratian kannalta tämän kysymyksen esittäminen on erityisen tärkeää siksikin, koska liike syntyi vapautusliikkeenä. "Työ kättemme kuin hengenkin on ylevätä työtä", lauletaan Työväen Marssissa. Tarkasti tulkituna tämä tarkoittaa sitä, että tehtyjen esitysten tulee jo sellaisenaan päästä laajaan keskusteluun ja osaksi neuvoa antavaa toimintaa. Suomen kokoisessa väestöpohjaltaan pienessä maassa on aivan luonnollista että asiat ja esitykset tulevaan suoraan sen tasoiseen keskusteluun, jonne ne sisältönsä puolesta kuuluvat. Ei ole mitään järkeä pidätellä tehtyjä esityksiä kuukausi- ja vuosikaupalla päätöksentekokoneistossa jonka käsittelyn lopputulemasta ei ole varmaa tietoa.

Olen Helsingin piirin järjestökyselyissä muutamia vuosia sitten esittänyt hallinnollisen ja toiminnallisen suunnan erottamista toisistaan puoluekoneistossa. Ehdotus hukkui - tietenkin - käsittelyn mukanaan tuomiin kuohuihin. Kyllä järjestön sisäistä demokratiaa tarvitaan lainsäädännönkin vuoksi entiseen tapaan ja erityisesti sitä tarvitsevat puolueet, joilla on demokratiaan liittyvä tärkeä tehtävä ehdokasasettelussa ja demokratiaan kuuluvan koneiston ylläpitämisessä. Kun puolueen suhteesta tasa-arvoon, oikeudenmukaisuuteen ja turvallisuuteen on jo päätetty periaateohjelman tasolla, tulisi itse ajatusten ja toiminnan virran olla vapaampaa muodollisista rakenteista. Sisällöisen, poliittisen arvottamisen suunta määräytyy jo keskeisesti tällä tasolla. Jos tätä ei ymmärretä, koneisto itse muuttuu omien päämääriensä ja tavoitteidensa tehokkaimmaksi jarruksi.

Puhun tämän kirjoituksen otsikossa somemmasta suunnasta, jolla tarkoitan tietenkin sosiaalien median tuomaa lisäulottuvuutta yhteiskunnallisen arvottamiseen. Sitä kautta tuleva ajatusten ja esitysten vyöry on niin valtavaa, että poliittinen järjestelmämme joutuu katselemaan tuota ajatusten virtaa kuin valtavaa jokea joka vyöryy ohitsemme. Itse asiassa poliittisiin organisaatioihin tarvitaan rakenteita jotka poimivat tuosta virrasta käyttökelpoista ja arvopohjaa vahvistavaa aineistoa, ohjaavat ihmisiä löytämään mielenkiintoisia sisältöjä ja vahvistavat tätä kautta tapahtuvaa muutosta arvojemme ja tavoitteidemme haarukoimaan suuntaan.

Tiedossa on jo nyt - ihan omienkin kokemusten pohjalta - että sosiaalien media koordinoi kotimaista ja kansainvälistä keskustelua tehokkaasti ja vaikuttaa jo nyt aivan ratkaisevasti koko yhteiskunnan suuntautumiseen. Sillä on käytössään suoraan se luova potentiaali joka ihmisillä hyvin koulutettuna kansakuntana on tarjottavana. Poliittisen liikkeen tulee olla se "Me tulemme taas" tukkilautta, jolla iloisesti ja voimakkaasti asetutaan keskelle ajatusten virtaa seilaamaan mukana - ja elämään tätä päivää ihmisten kanssa.

Varma kantani lienee...

Ulkoministeri Erkki Tuomioja sanoi SDP:n vaalistrategiasta Facebook-päivityksessään 9.1. 2015, että "Ainoa toimiva strategia on sellainen joka on sopusoinnussa sen kanssa mitä vaalien jälkeen voimme ja haluamme tehdä".

Yksinkertainen lausahdus kätkee sisälleen suomalaisen ja eurooppalaisen sosialidemokratian dilemman, ristiriidan, johon vastauksia olisi löydettävä. Meillä niitä pitäisi löytää pian siksikin, kun jo 98. päivän päästä on eduskuntavaalit. Niissä ratkaistaan se, ovatko sosialidemokraatit ylipäätään siinä tilassa että voivat jatkossa vaikuttaa suomalaisen yhteiskunnan kehittämiseen. Tässä on kysymys paitsi voimisesta, myös haluamisesta - ja sen laadusta.

Tähänastisen seurannan perusteella näyttää siltä, että sosialidemokratia ei ole liikkeenä ratkaissut sitä, mikä on liikkeen poliittisten uudistusten laadullinen linja. Syynä siihen voidaan pitää - pääministeriämme parodioiden - kolmea seikkaa: ensiksi, poliittisen todellisuuden sanomaa, jonka mukaan sosialidemokratia joutuu hallitusvastuuseen halutessaan sopeutumaan vähemmistöosapuoleksi porvarilliseen hallitukseen tai parhaassa tapauksessa hallitusyhteistyöhön, jonka on saatava valtuutus työlleen oikeistoenemmistöiseltä eduskunnalta. Toiseksi, edetäkö poliittisessa toiminnassa ja etenkin työllisyyden parantamisessa kasvuun ja yritysten toimintaedellytysten parantamiseen perustuvaa linjaa vaiko asettuako vahvasti ja vakuuttavasti uudenlaista jakoa (Rooseveltin New Deal) ja jälkikeynesiläisyyteen perustuvaa vahvaa elvytyslinjaa ajavalle kannalle. Kolmantena sosialidemokratian linjaan ja ratkaisuihin voimakkaasti vaikuttava tekijänä on Euroopan Unionin hegemoninen vaikutus jäsenmaidensa kansalliseen politiikkaan ja eurooppalaisen sosialidemokratian vastaukset ja valinnat suhteessa sisämarkkinoiden kehittämiseen.

Eurooppalainen sosialidemokratia näyttää valinneen useissa tapauksissa parlamentaarisesta demokratiasta suoraan seuraavan "rakentavan" vaihtoehdon. Sen mukaisesti on menty porvarillisenemmistöisiin hallituksiin puolustamaan hyvinvointivaltiota. Tästä on seurannut joutuminen konservatiivisen enemmistöpolitiikan - kovan sellaisen - takuumieheksi. Sosialidemokratiasta on tullut austerity-politiikan osapuoli eikä se ole jäänyt seurauksista kärsivältä kansanosalta huomaamatta. Populistiset ja nyt myös vasemmistosta nousevat ja kannatusta saavat uudet poliittiset liikkeet ovat vahvasti kuvassa mukana. Yhteistä näille on austeritypolitiikan kritiikki, tosin vastaukset - sitten kun niitä saadaan - ovat hyvin erilaiset.

Todennäköistä on että vasemmistosta nousevat liikkeet hakevat Euroopan Unionin hegemonisesta otteesta irtautumista voidakseen toteuttaa itsenäisempää ja laadullisesti elvyttävämpää politiikkaa. Sosialidemokratia näyttää hallitusyhteistyön myötä olevan veljeyden vankilassa konservatiivien kanssa. EU:n poliittinen rakenne - Maastrichtin sopimus ennenkaikkea - estää sellaisen elvyttävän politiikan joka on ollut pohjoismaisen sosialidemokratian hyvinvointivaltion kehittymisen taustalla. Osa sosialidemokratiasta - aika usein enemmistö - on uskonut teollisen ja markkinoiden elpymiseen perustuvan kasvun yhteistä hyvinvointia luovaan vaikutukseen. Globalisaatio, finanssikriisi, kasvaneet tuloerot ja ostovoiman heikkeneminen ovat osoittaneet, että konservatiivien peesaaminen ei muodosta riittävää arvopohjaa sosialidemokratian kaltaiselle työn ja pääoman ristiriidasta tietoiselle liikkeelle.

Äänet elvytyspolitiikan, uuden jaon puolesta ovat voimistuneet myös Suomessa. Jälkineynesiläisten ajatusten esiinnousu on edes jossakin määrin luonut toivoa ja osoittanut vaihtoehtoja. "Raha ja talous" blogin ja fb-sivujen ylläpitäjät ovat eri yhteyksissä osoittaneet, että porvarilliselle, valtavirtaiselle talouspolitiikalle on vaihtoehtoja. Jäsenyys EU:n valuuttaunionissa on kuitenkin tehnyt huomattavasti vaikeammaksi tämän jälkikeynesiläisyydeksi kutsutun talouspoliittisen vaihtoehdon toteuttamisen. Valuuttaunioni estää itsenäisen kansallisen raha- ja talouspolitiikan toteuttamisen. Rahan arvon kansallinen muuttaminen ei ole mahdollista; itsenäinen, omiin sopimuksiin perustuva taloudellisen toimeliaisuuden lisääminen ei toimi enää samalla tavoin kuin itsenäisenä ja valuutastaan suvereenisti päättävänä maana olisi mahdollista. Kansallisen elvytyspolitiikan toteuttaminen on silti edelleen mahdollista, uusia rahoitusinstrumentteja kasvun aikaansaamiseksi voidaan luoda ja vieläpä tavoilla, jotka eivät rakennu kaupallisen lähestymistavan ensisijaisuudelle. Jonkinasteisia merkkejä tämän asian ymmärtämisestä oli jo nähtävissä syksyllä 2014 julkaistussa SDP:n vaaliohjelmassa; tosin esimerkkeinä mainitut toteutustavat viittasivat porvarillisen talousvaihtoehdon peesaamisen, eivät elvytyksen suuntaan. Tässä suhteessa sammutetuin lyhdyin vaaleihin meneminen merkitsee varmaa vaalitappiota; ainoastaan uskollisimmat sosialidemokraatit pysyvät puolueen vakaina kannattajina. Toisaalta vaaleihin on jo nyt niin vähän aikaa että itsensä ja kansan vakuuttaminen selkeästä ja lujasta, yhtenäisestä linjasta on käytännössä mahdotonta.

Euroopan Unionin vaikutus poliittisiin rakenteisiin jäsenmaissa on jo nyt lainsäädännöllisesti vahvaa ja se tukee lähes poikkeuksetta markkinaehtoista lähestymistapaa ja sen edelleen syventämistä. Euroopan Unionin ja USA;n välinen vapaakauppasopimus ja sen hyväksyminen tulee sanelemaan sen, onko ylipäätään mahdollista rakentaa vaihtoehtoista, kansanvaltaisiin arvoihin perustuvaa hyvinvointivaltiota. Eurooppalaisen sosialidemokratian porvarilliseen poliitiseen hegemoniaan suunatuva kritiikki ei ole ainakaan minun nähdäkseni tuottanut sellaista koko Unionin tai koko kansainväliseen yhteisöön suuntautuva arvopohjaista, aikaan sopivaa poliittista vaihtoehtoa joka olisi muodostumassa myös suurten joukkojen tietoisuuden ja poliitisen motivaation lähteeksi. Tässä maailmanajassa hiljaisuus ja suuntaa osoittamaton ambivalenssi saattaa merkitä hautautumista erilaisten populististen, anarkististen ja keskenään eri suuntaan vetävien ryhmäkuntien joukkoon. Hiljaisuudesta tulee haudanhiljaisuutta. .

En etsi valtaa loistoa...

Joulutaattona 2014

Joulun aikana toivotaan rauhaa, iloa ja sopeutumista kaiken keskellä siihen että maailma ei ole vielä suinkaan valmis. Kysymys on elämänasenteesta, elämäntavasta, suhteesta itseen, kanssaihmisiin, luontoon, tuottamisen ja kuluttamiseen. Hetki, ehkä muutama päivä tasapainossa itsensä ja maailman kanssa. Joulun sanomalla on elämänasennekysymyksenä paljon symbolista merkitystä. Entä onko joulun sanomaa sovellettavissa yhteiskunnallisiin ilmiöihin, maailmankatsomukseen tai politiikkaan?

Eriarvoisuus, yhdenvertaisuus, kurjuus tai hyvinvointi, nöyryytetyksi tai vahvaksi, uhkaavaksi tai turvalliseksi itsensä kokeminen ovat asioita joiden kanssa elämme ja kamppailemme päivittäin. Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien yleismaailmassa julistuksessa sanotaan että ihmiset syntyvät maailmaan tasa-arvoisina ja että heitä koskevat samat oikeudet ja velvollisuudet riippumatta alkuperästä, uskonnosta tai poliittisesta vakaumuksesta. Hyvinvointiyhteiskunnan ja -valtion suuret periaatteet on yhdessä hyväksytty. Hyvinvointivaltio tavoittelee joulun sanoman kaltaista tilaa, ei ainoastaan muutamaksi päiväksi vaan pysyväksi olotilaksi, päivittäin koettavaksi jatkumoksi.

Ihmisen turvallisuusrakenne on sellainen että se pyrkii kehittämään asenteita ja luonteenpiirteitä jotka se kokee varmimmiksi ja turvallisimmiksi vallitsevissa oloissa. Kun puhumme ympäristön ja rakenteiden vaikutuksesta luonteenpiirteisiinne, olemme jo tekemisissä sen kuuluisan vuorovaikutussuhteen kanssa, josta mm. työväenliikkeen arvoperinnössä puhutaan. Taistelu jokapäiväisestä leivästä yhteiskunnassa jossa palkatusta työstä on puutetta, ruokkii asenteita jossa vahvemmat sysäävät heikompia syrjään ja jossa häviäjistä tulee luusereita, elämän pelissä epäonnistuneita. Kun omistamisen katsotaan toimivan turvallisuustekijänä, on tarpeen hamuta tavaraa ja mammonaa enemmän kuin mitä todellisuudessa pystyy edes hallitsemaan. Riistävä elämänasenne on seurausta olosuhteista jossa koetaan ainoastaan väkipakon ja viimekädessä sotilaallisen vartustautumisen tuovan turvaa ahneilta ja vallanhaluisilta naapureilta. Kyllä kaupankäyntikin voi muodostua aseeksi, jolla pyritään epämiellyttäviksi ja moraalisesti epäkelvoiksi katsottuja työntämään sivuun ihmiskunnan yhteisten arvojen "ruokapöydästä". Tämän joulun aikaan joudumme seuraamaan millä tavalla itsemme Euroopan Unionin kautta asettamat pakotteet purevat naapurin hyvinvointiin ja pakottavat sen - toiveidemme mukaan - nöyrtymään omaan ja mielestämme oikeutettuun arvomaailmaan. Samalla olemme ajautumassa - 70 vuotta sitten päättyneen toisen maailmansodan jälkeen - uudelleen sodankaltaisiin olosuhteisiin, jossa taloudesta on tehty ase välien selvittelyyn. Kuinka tuhoisaksi tämä kehitys pääsee muuttumaan, se riippuu myös meidän elämäntavastamme ja siihen liittyvistä arvoista. Onko meillä omine asenteinemme oikeutta katsella naapureitamme nenänvartta pitkin? Saksalainen Nobel-kirjailija ja sosialidemokraatti Günter Grass sanoi joulun alla tehdyssä Die Zeit -lehden haastattelussa että "kolmas maailmansota on jo alkanut."

Demokratia elämäntapana, josta mm. sosialidemokraattisen puolueen periaateohjelmissa on puhuttu, näyttää olevan äärimmäisen haastava ja vaikea tehtävä yksilötasolla toteutettavaksi. Kun yhteisen hyvinvoinnin sijasta yksilön oma intressi nousee keskeiseksi, alkavat epäproduktiiviset asennoitumistavat ja luonteenpiirteet saada yhä vahvempaa jalansijaa. Kun adekvaatit vastaukset elämäntilanteeseen ovat samansuuntaisia, alkavat yksilölliset luonteenpiirteet yhteiskuntaluonteen muodossa ohjata myös politiikkaa. Haetaan turvaa omistamisesta, kilpailusta, aseellisesta varustautumisesta, vaihtoehtoisista elämäntavoista - ja tietenkin myös demokratiasta elämäntapana. Tätä kautta elämäntapaan liittyvät turvallisuustekijät kanavoituvat poliittisten puolueiden ohjelmiksi ja kamppailuksi yhteiskunnallisista asemista ja vallasta.

Olemmeko eläneet yli varojemme? Minä sanoisin että tähän mennessä rakennettu hyvinvointivaltio on puskuroinut vahvasti yksilöllisiä epäproduktiivisia suuntauksia vastaan, olkoon sitten kysymys ahneudesta, vallanhimosta, valmistautumisesta sotaan tai ylipäätään ihmisen terveyden ja hyvinvoinnin suojelemisesta. Yksilöllinen elämäntapa ja yhteiskunnan, kansallisvaltion tai yhteisen unionin tasolla tehdyt ratkaisut eivät ole väitetyllä tavalla yhteismitallisia. Ilman sodan jälkeen rakennettua hyvinvointivaltiota olisimme jo kauan sitten olleet pohjamudissa. Harmaitten mökkien ja pihamaiden ankeus olisi meilläkin vallitsevaa - pelkästään yksilön ponnistuksilla ei sosiaalista hallaa pystytä estämään. Tarvitaan yhteisö ja yhteisössä sen koossapitämiseen demokratiaa elämäntapana.

Kataisen sampo

Pohjoisista metsistä tuli mies joka erämaassa karaistuneella järkähtämättömyydellä toi koko mantereen käyttöön uuden kasvua, työllisyyttä ja menestystä luovan sammon. Eurokomissaari Kataisen lanseeraamaa kasvupakettia, jonka vipuvaikutuksen väitetään - ja nyt myös oletetaan - olevan jopa 16 -kertainen, ollaan laittamassa liikkeelle. Syntyvän kasvun väitetään olevan tutkittua tietoa ja siksi siihen voidaan luottaa.

Pohjoisiin erämaihin jääneelle Kataisen kannattajalle tulee mieleen, ettei miksei hän kotimaassa pääministerinä ja suurimman puolueen keskeisenä vaikuttajana laittanut samaa konetta täälläkin käyntiin? Kun Katainen hyppäsi kesken vaalikauden suoraan Brysselin koneeseen, jäi maa täällä hänen seitsenvuotisen kautensa jälkeen taloudellisesti entisestään lähes kohtalokkaalla tavalla heikentyneenä etsimään keinoja maan pelastamiseksi taloudellisen jyrkänteen reunalta. Miksi tämä ihmelääke otetaan vasta nyt käyttöön ja puolta maanosaa kattavan Euroopan Unionin tasolla? Jos tällainen kerrannaisvaikutus on olemassa, niin sitä kannattaa tietenkin käyttää. Kun olen aikaisemmissakin blogeissani pohtinut uusien rahoitusinstrumenttien kehittämistä, olen pitänyt mahdollisena sellaisten luomista ja väittänyt että tällainen vipuvaikutus on olemassa. Jotta sellainen todellisuudessa syntyisi, sille on olemassa kuitenkin muutamia tärkeitä ehtoja jotka Kataisen kasvupaketista näyttäisivät puuttuvan. Minua ilahduttaa kuitenkin jo sekin, että teoreettinen mahdollisuus uusien rahoitusinstrumenttien luomiseen on olemassa.

Ne tärkeät asiat jotka Kataisen kasvupaketista puuttuvat ja jotka näitä dynaamisia vaikutuksia luovat ovat seuraavat: rahoitusinstrumentien käyttäjällä tulee olla verotusoikeus; kun resursseja lasketaan liikkeelle uusiin hankkeisiin, on voitava olettaa että sijoituksesta tulee varmuudella verotuksen kautta ja ostovoiman kasvun ja kulutuskierron kautta jatkuvasti voimavaroja paketin koossapitämiseen. Toinen tärkeä ehto on se, että rahoitusvälineen resursseja käytetään tarkoituksiin, joissa tämä verotusoikeus toimii tehokkaasti; paras kohde edelleenkin on tällöin uusien, pysyvästi työllistävien työpaikkojen luominen. Ihanteellista olisi, jos käytettävät resurssit pysyisivät koko prosessin ajan kansanvaltaisessa, transparentissa kontrollissa. Tällöin nousee julkinen sektori uudella tavalla tarkastelun kohteeksi ja samalla mahdollisuudeksi.

Tällaisen uuden rahoitusvälineen liikkeellelaskijana voisivat siis meillä olla valtio, kunta ja pienessä määrin jopa kirkkokin jolla on veronkanto-oikeus, tosin ei pakkojäsenyyttä. Tehokkain tapa käyttää näitä koottuja voimavaroja on julkinen sektori itse, jonka toimialueella on nytkin huutava pula resursseista ja tekemätöntä, yhteisin päätöksin tärkeäksi koettua työtä enemmän kuin uskalletaan ääneen sanoa. Kansalaisyhteisöjen kenttä uinuu alaspainettuna ja unohdettuna puoliunessa ja vailla visioita resurssien puutteen tähden.Julkisen sektorin työt, etenkin kuntien palvelutehtävät, mm. tulossa oleva SOTE ja vanhuspalvelulain toteuttaminen vaativat paljon juuri paikallisesti, ihmisvoimin tehtävää työtä. Kaiken lisäksi tuon työn vaikutukset ovat välittömiä, sellaisenaan elämänlaatua ja hyvinvointia tuottavia eivätkä perustu monimutkaisiin perusteluketjuihin ja odotusarvoihin.

Julkisen sektorin kautta toimittaessa samalla tulee luotua myös investointipohjaa ja toimintamahdollisuuksia yrityksille uusien palvelurakenteiden yhteistyökumppaneina ja laajemminkin uuden työvoinman tuoman ostovoiman kasvun kautta.

Jos liikkeelle lähdetään yritysten kautta, tilanne muuttuu olennaisesti; yritys pyrkii toteuttamaan hankkeen mahdollisimman tehokkaasti, lyhyessä ajassa ja - luonteestaan johtuen - markkinoiden tyypillisillä ehdoilla. Niihin kuuluu hallinnoltaan suljettu rakenne ja tietenkin voitontavoittelu, jossa onnistuminen tuo valitulle joukolle glooriaa ja aineellista hyvää. Pysyvän kasvun - siis edellytettyjen vipuvaikutusten - aikaansaajaksi markkinoiden kautta tapahtuvasta liikkeellelähdöstä ei ole tai varovaisesti sanottuna, niiden syntyminen vaatisi muitakin tekijöitä mukaan. Kysenalaiseksi jää, pystyvätko tuotteen saajat, valtio ja julkinen sektori ylipäätään lunastamaan vähenevillä resursseillaan nämä kasvupaketin sinänsä hyviksi rankatut tuotteet. Vipuvaikutus saattaa pysähtyä jo yritysten haluttomuuteen lähteä kovaan kilpailuun hankkeista tai yhteisen sektorin kyvyttömyyteen maksaa uusista rakenteista. Tai siihen että kun kulutuskysyntä ei kasva, hankkeet muodostavat liian suuren riskin yrityksille rahoittajina. Se että valtiot toimivat käytännössä tämän vipuvartisen kasvupaketin takaajina, voi merkitä epäonnistumisen sattuessa raskasta laskua suoraan veronmaksajille.

Euroopan Keskuspankki ei ole ilmeisesti tässä hankkeessa keskeisesti mukana eikä se olisi sellaisessakaan, jossa lähdettäisiin liikkeelle valtion ja kuntien kautta. Tämä on Maastrichtin sopimuksella kielletty. Miksi? Syyt ovat mitä ilmeisimmin ideologisia. Etusija halutaan antaa markkinoille. Maastrichtin sopimuksen solmimisen aikoihin vaikutti tietenkin vielä vahvasti kommunismin pelko, jota marxilaisleniniläiset "reaalisosialismin" muodot olivat oikeutetustikin luoneet. Onneksi pohjoismainen sosialidemokratia ei sairastunut tuon kaltaiseen poliittiseen paniikkihäiriöön.

Jos liikkeelle lähdettäisiin julkisen sektorin kautta, voisi se tapahtua vain uudenlaisen valtion ja kansalaisten yhteisen visioinnin ja ponnistelun kautta, jossa rahoitusinstrumentteja luodaan kansan rationaalisen uskon, siis järjen käytön varaan. Kuntapondit, kuntien ja valtion itsensä liikkeellelaskemat joukkovelkakirjalainat voisivat olla tällaisia. Uskon myös Keskustan Sipilän tapaan että valtion nykyrakenteesta löytyy jemmattuja resursseja joita voitaisin käyttää tukena varsinkin liikkeellelähtövaiheessa. Tärkeää kuitenkin on että rahoitusvälieent suunnataan suoraan tarpeelliseksi todettujen työpaikkojen luomiseen ja että ne rakeneetaan kansanvaltaisten rakenteiden varaan. Uuden tien löytäminen on tehtävä niin, että koko kansa on tässä pelastusoperaatiossa mukana.

Löysikö eurokomissaari Katainen siis kalevalaisen sammon, tuon ihmelaitteen joka loi puolet syötäviä ja toisen puolen myötäviä? Olisi saattanut löytääkin ellei olisi kokenut ideologista vastakkainasettelua siksi tuonelan virraksi jonka yli ei ole käyminen.

Takaisin autonomiaan?

Seuraan omassa ajattelussani edelleen Työväen Akatemian rehtorin ja talousajattelijan Väinä Liukkosen suurta periaatetta, jonka mukaan yhteinen säästäminen, siis säästämnen voimavarojen kartuttamisen muodossa on sosialidemokratian keskeinen väline yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden, yhdenvertaisuuden, sosiaalisen turvallisuuden toteuttamisen ja ihmisen henkisen ja ruumiillisen kuntouttamisen muotona.

Se mikä on juuri näinä aikoina muuttumassa, on yhä kiihtyvä markkinoiden rakenteellinen painostus kansanvaltaisille periaatteille rakentuvaa hyvinvointivaltiota kohtaan.

Vielä 1960-luvulla ja jopa 1970-luvun alussa oli mahdollista ottaa vaaleissa "valta käsiin" ja luoda uusia, yhteistä hyvinvointia tukevia rakenteita. Näinhän meillä tehtiinkin ja varsin lyhyessä ajassa, kun historiallinen mahdollisuus avautui, syntyivät rakenteelliset eläkeratkaisut, vuosilomat, peruskoulu, toimivat työmarkkinajärjestelmän tulopoliittisine kokonaisratkaisuineen. Mutta jo 1970-luvun alkupuolelta alkoi maailmalla vaikuttaa Milton Friedmannin ja Chigagon koulukunnan monetaristinen oppi, joka on muutamassa vuosikymmenessä ehdollistanut valtioita, yhteiskuntia ja kokonaisia maanosia markkinoille. Globaalinen tiedonkulku sen eri muodoissa on tehnyt mahdolliseksi sen että koemme tänään globalisaation vaikutuksia aivan yksilötasoa myöten.

Se suuri seuraava askel näyttää tapahtuvan solmittavana olevien vapaakauppasopimusten muodossa. Jos ne toteutuvat suunnitellussa muodossa, ottavat markkinat niskalenkin sekä pohjoismaisista hyvinvointivaltioista että demokratiasta ylipäätään. Noissa uusissa oloissa - jos paljon puhutut vapaakauppasopimuksen sisältämät välimiesoikeudet hyväksytään - yhteisten voimavarojen kartuttaminen muuttaa luonnettaan. Siitä tulee kanava jota kautta voimavaroja siirtyy yksityisille, hallinnoltaan suljetuille, voitontavoitteluperiaatteella palveluja järjestäville kansainvälisille konserneille. En usko edes pk-yritysten pärjäävän tuossa rakenteellisen riistämisen kilpajuoksussa. Samalla myös sosialidemokraattinen projekti demokraattisen sosialismin rakentamiseksi hyvinvointiyhteiskunnan kautta ja sen varaan tulee päätökseen. Markkinat ovat Euroopan Unionin konservatiivisen hegemonian avulla lopettaneet sosialidemokratian yhteiskunnallisena liikkeenä, jäljelle jää vain taistelu yksittäistilanteissa ihmisoikeuksien ja edes jonkintasoisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Tasa-arvo on lopullisesti heitetty romukoppaan.

Jarmo Rantanen, Tampereen emeritus-kaupunginjohtaja muotoili sanomisensa Facebookissa tähän näkymään seuraavasti:"Samalla kun globaalit yritykset ja niihin liittyvät järjestelmät ovat ottamassa itsenäisille valtioille kuuluvaa valtaa yhä enemmän itselleen ovat äänestämiseen ja henkilö per ääni periaatteeseen perustuvat demokratiat edes auttamassa häviämisprosessiaan sisäisestikin antamalla populismin näivertää ytimensä.Annetaanko mennä vai tehdäänkö jotakin?"

Kysymys on edelleen sosialidemokratian keskeisistä arvoista, oikeudenmukaisuudesta, tasa-arvosta, yhteisestä hyvinvoinnista ja tälle pojalle rakentuvasta vapaudesta. Tämä suuri visio on nyt selvästi romuttumassa eivätkä Jarmo Rantasenkaan kysymykseen tähän mennessä tulleet vastaukset ole kovin lupaavia olleet vaikka nämä dramaattiset uhkakuvat tunnistettaisiinkin.

Kysymys ei ole vain Suomesta vaan globaalista ilmiöstä; tässä ei ole pelkästään Suomen itsenäisyys vaarassa, vaan demokratia ylipäätään. Vetäytyminen kansakuntana ulos eurosta tai koko Euroopan Unionista on yksi yritys vastata tähän valtavaan ongelmaan. Se ei taida kuitenkaan meitä pelastaa Euroopasta ja vanhasta maailmasta puhumattakaan. Euro on välineenä verrattavissa polkupyörään: turha on polkupyörää syyttää jos löytää itsensä pöheiköstä. Myös Unionin tasolla voidaan tehdä toisenlaista talouspolitiikkaa jos niin halutaan. Mielestäni Suomessa tästä on hyvänä todisteena ns. jälki-keynesiläisyyden vahva nousu julkisuuteen viime kuukausien aikana. Euroopasta näitä ääniä on kuulunut jo 2000-luvun alusta lähtien nuorten taloustieteilijöiden havaintoihin perustuen, yhtenä esimerkkinä Stephan Schulmeister WIFOsta (Österreichische Institut für Wirtschaftsforschung).

Voihan toki olla mahdollista, että yhteisöllisyyden luuranko alkaa herätä ja alkaa uudelleen kiertää haamuna ympäri vanhaa maailmaa. Konkreettisen vaihtoehtoisen ohjelman ja strategian syntyminen edes Euroopan tasolla saattaa viedä vuosia ellei peräti vuosikymmeniä. Esimerkiksi amerikkalaiset ovat talousajattelussaan ja toimiin ryhtymisessään olleet selvästi notkeampia, rivakampia ja aloitekykyisempiä kuin mitä Euroopassa on tapahtunut.

En pitäisi mahdottomana sitäkään, että kansanvaltaisen hyvinvointiyhteiskunnan tarina päättyy markkinoiden niskalenkkin ja kuristusotteeseen jo lähivuosina. Ihmisen ikuinen tarve ja pyrkimys vapauteen, henkilökohtaiseen onneen ja sitä vastaaviin rakenteisiin tulee silloi etsimimään uusia muotoja. Sen sijasta että veroja rakastetaan ja maksetaan riistäviin rakentesiin, aloitetaan vanhan työväenliikkeen tapaan, vanhasta viisastuneita, rakentaa uusian autonomisia instituutioita joihin voimavaroja kootaan ja joissa uutta yhteisöllisyyttä rakennetaan. Tuollainen autonomia voi syntyä kuitenkin vain kansanliikkeiden toimesta silloin kun valtion ja muut julkiset rakenteet ovat tietokoneen vanhan kovalevyn tapaan lopullisesti korruptoituneet.

Uusista rahoitusvälineistä

SDP:n vaaliohjelman 2015 merkittävä kohta: "Rakennamme uusia kotimaahan sijoittavia rahoitusvälineitä. Esimerkkinä kohteista voivat olla kuntien kiinteistöomaisuuden hoitoon ja yhteiseen infrastruktuuriin sijoittaminen" Näin lukee SDP:n vastikään julkaisemssa "Suunta Suomelle -työtä, tasa-arvoa ja turvallisuutta" vaaliohjelmassa.

Tapanilan työväenyhdistyksen syyskokouksessa tänään 24.11. -14 todettiin iloisena ja tyytyväisenä että yhdistyksen puoluekokoukselle 2014 tekemä aloite uusien rahoitusinstrumenttien aikaansaamisesta julkiselle sektorille on läpäissyt kaikki järjestörakenteen tasot ja tullut mukaan vaaliohjelmaan. Miksi tämä lausahdus on niin tärkeä tulevissa vaaleissa. Kysymys on sosialidemokraatisesta monikärkiohjuksesta, jonka avulla kootaan rahoituksen muodossa ne sympatiat talteen jotka suuntautuvat yhteisen hyvinvoinnin ja julkisen sektorin kehittämiseen.

Miksi sijoittaa vain pörssiin, jossa rahat suuntautuvat yritysten kautta taivaan tuuliin? Miksi ei voida sijoittaa esimerkiksi joukkovelkakirjalainoina julkiselle sektorille, yhteisesti tärkeiksi todettuihin hankkeisiin ja palveluihin? Veronkantoon oikeutettu yhteisö voi laskea liikkeelle joukkovelkakirjalainan hyväksi koetun hankkeen (kuten esimerkiksi SOTE on)rahoituksen varmistamiseksi. Kun useimmissa tapauksissa valtaosa hankkeesta menee suoraan työllisyyteen ja palkkoihin, voi kunta tai valtio veroa kantavana yhteisönä laskea aina saavansa hankkeesta myös verotuloja. Niitä tulee sitäpaitsi moneen kertaan, kiertäähän paikallisesti sopimuspalkkoihin sijoitettu raha ahkerasti kukkarosta toiseen, Sijoittaja voi lisäksi odottaa saavansa pysyvää tuottoa ostamalleen joukkovelkakirjalainalle. Julkisen sektorin rahoitusinstrumentti on sijoituksena välitöntä hyötyä tuottava, oikeita ja tarpeelliseksi katsottuja työpaikkoja luova ja nopean pääomakiertonsa johdosta voimavaroja generoiva väline yhteisen hyvän välittömässä luomisessa.

"Esimerkkeinä voivat olla kuntien kiinteistön hoitoon ja infrastruktuuriin sijoittaminen", sanotaan vaaliohjelmassa. Valitut esimerkit kuvastavat sitä, miten heikosti ymmärretään verotusoikeudella varustetun yhteisön kuten kunnan dynamiikkaa. Kiinteistöt ja infrastruktuuri sellaisenaan eivät maksa veroja ja niillä on työpaikkojen lisääntymisen ja verotulojen kannalta merkitystä vain siinä määrin miten paljon nämä kohteet työllistävät valmistuttuaan. Työpaikkojen lisäämisen kannalta kaikki olemassa olevat tilat ja kiinteistöt kannattaa käyttää tarkkaan hyväksi ja tehdä satsauksia nimenoman työtehtävien ja tärkeäksi katsottujen projektien suorittamiseen. Kuntien kiinteistöt, maaomaisuus ja pääoma ylipäätään toimivat parhaiten takuuna sijoittajille siitä että heidän sijoituksensa ja niiden tuotto voidaan varmistaa. Joukkovelkakirjamuotoinen rahoitusinstrumentti on vain yksi uusi, sosialidemokratian kannalta dynaaminen esimerkki julkisen sektorin rahoitusmahdollisuuksien kehittämisestä. Mm. Keskustapuolueen vilauttelemia rahastoja voidaan tarkastella tästä, julkisen sektorin rahoitusmahdollisuuksia parantavasta näkökulmasta.

Kolme kirveeniskua

Euroopan talous - sitähän tässä murehtivat kaikki. Valittu politiikka - kuten tiedetään - näyttää vain pahentavan sairautta. Sama tauti on iskemässä hyvällä vauhdilla Suomeenkin. Valittamisen sijasta aion tässä blogikirjoituksessa esittää vaihtoehtoisen lähtökohdan, josta olen kyllä kirjoittanut ja puhunut aikaisemminkin. Analogiana lähestymistapaani tulee Kalevalasta ja sen tarina suuresta tammesta. Tammihan tarkoittaa suomenkielessä paitsi suurta puuta, myös patoa joka estää veden virtaamasta.

Kalevalainen tammi

“Ojenteli oksiansa, levitteli lehviänsä. Latva täytti taivahalle, lehvät ilmoille levisi: piätti pilvet juoksemasta, hattarat hasertamasta, päivän peitti paistamasta, kuuhuen kumottamasta.”

Väinämöinen käy tuota ihmettelemään ja hakemaan mielessään tammelle kaatajaa:

“...oisko tammen taittajata, puun sorean sortajata? Ikävä inehmon olla, kamala kalojen uia ilman päivän paistamatta, kuuhuen kumottamatta.”

Merestä nouseekin pieni mies:

“Nousipa merestä miesi, uros aallosta yleni. Ei tuo ollut suuren suuri eikä aivan pienen pieni: miehen peukalon pituinen, vaimon vaaksan korkeuinen.”

Väinämöinen epäilee pienen miehen voimia ja taitoa suuren tammen kaatamiseen. Yhtäkkiä - tämä on sitä niin tyypillistä Kalevalan ajatonta suggestiota - näkee miehen muuttunehen:

“näki miehen muuttunehen, uuistunehen urohon! Jalka maassa teutaroivi, päähyt pilviä pitävi; parta on eessä polven päällä, hivus kannoilla takana; syltä oli silmien välitse, syltä housut lahkehesta, puoltatoista polven päästä, kahta kaation rajasta.”

Kolmella kirveeniskulla tuo uljas uros rojauttaa pilviä hipovan tammen maahan, päästää pilvet juoksemaan ja päivän paistamaan.

Halusin lyhyin ottein kuvata tuon suuren tammen ja sen kaatamisen tarinan, koska analogia talouteen on niin ilmeinen. Olemme nyt vuosia seuranneet Euroopan Unionissa harjoitettua kurjistavaa, austerity-politiikaksi nimettyä talousajattelua ja maanosa on saatettu pysähdyksiin. Tuo henkinen rakennelma on kuin Kalevalan suuri tammi, joka estää pilvet juoksemasta ja päivän paistamasta.

Tilanne vaikuttaa epätoivoiselta ja olen kuulevinani jo erilaisia vallankumouksellisia ääniä ja ehdotuksia, toistaiseksi enimmäkseen vielä populististen poliittisten voimien suunnalta. Työväenliikkeen äärivasemmiston keino tällaisessa tilanteessa oli hakeutuminen vallankumoukselliseen tilanteeseen ja ns. proletariaatin diktatuurin rakentaminen. Tulokset tiedetään.

Pohjoismaisen sosialidemokratian lähtökohtana oli ja on yhteisen sektorin vahvistaminen, kansankodin luominen ja yhteisiin tarkoituksiin suuntautuvien voimavarojen kokoaminen. Porvarilliselle ajattelutavalle tämä on kuin kirosana, joka Kalle Isokallion jälkiviisaissa 31.10. 2014 esittämän mukaan tarkoittaa mitä suurinta kansan halveksimista. Hänen lähestymistavassaan todeksi otettavaa on vain se vihamielinen ja uhkaava asenne, joka siinä on aistittavissa pohjoismaista, yhteisölliseen motiiviin perustuvaa, avointa ja kansanvaltaista hyvinvointivaltiota kohtaan. Yhteisten resurssien kasvattaminen mahdollistaa työpaikkojen luomisen juuri sinne, missä niitä kaikkein eniten ja jopa huutavaan tarpeeseen olisi saatava: julkisiin palveluihin, uuden vanhuspalvelulain toteuttamiseen, SOTE:n rahoittamiseen. Juuri näihin tarvitaan uusia rahoitusinstrumentteja. Euroopan Unioni on kieltäytynyt siitä, mitä USA:n Fed teki vuosikausia ja ilmeisellä menestyksellä: osti valtioiden joukkovelkakirjalainoja useilla sadoilla miljardeilla. Tulosta on syntynyt, työllisyys parantunut ja tämä uskomattoman ennakkoluuloton projekti on ilmeisesti onnistunut tavoitteessaan.

Valtakunnan, siis kansallisellakin tasolla tarvitaan uusia rahoitusinstrumentteja. Keskustapuolueen esittämä suuri miljardirahasto on tässä katsannossa oikean suuntainen toimenpide, kuitenkin jalostettuna. Työpaikkoja pitää luoda julkisiin palveluihin tärkeiksi koettujen palvelujen mahdollistamiseksi ja sitä kautta yleisen taloudellisen ilmapiirin parantamseksi. Yksityisiin yrityksiin rahaa tunkemalla tilanne ei korjaudu. Kun ostovoimaa ei sopimuksin saada korotettua, voi se tapahtua ainoastaan luomalla uutta työtä, uusia työpaikkoja julkisille puolelle, jonka menestyminen perustuu verotusoikeuteen, työpaikkojen pysyvyyteen, sijoittumiseen kotimaahan ja pääoman kierron kautta myös yritystoiminnan elpymiseen.

Valtakunnallisella lainsäädännöllä voidaan kunnille - mitä ne nyt sitten jatkossa ovatkaan - mahdollistaa suora joukkovelkakirjalainojen tarjoaminen julkisia hyvinvointipalveluja käyttäville ja niihin myönteisesti suhtautuville kansalaisille ja yhteisöille. Sijoituksena niiden tulos voi olla pysyvän tuoton mahdollistaja. Varat, pääomat pysyvät kotimaassa ja tuottavat koko ajan välitöntä hyvinvointia ja elämänlaatua. Sehän talouden tarkoitus toki onkin. Satsaamien yhteiseen sektoriin on nopeasti tulosta tuottava vaihtoehto.

Julkinen hallinto edustaa tässä avointa ja kansanvaltaista, yksityinen suljettua ja autoritääristä rakennetta. Tätä julkisen sektorin eettistä neitseyttä ei pidä vapaakauppasopimuksin tuhota.

Kolme kalevalaista kirveeniskua? Sosialidemokratian - juuri sillä on arvopohjainen mahdollisuus tähän vaihtoehtoon - tulee olla mukana toteuttamassa julkisen sektorin vahvistamiseen tähtääviä rahoitustoimenpiteitä kehittämällä uusia rahoitusinstrumentteja sekä Euroopan tasolla, kotimaan politiikassa ja myös paikallisesti, kuntarakenteissa.

Pienestä miehestä saattaa yhtäkkiä kasvaa uljas uros, joka saa aikaan ihmeitä. Mielestäni tässä on myös Kalevalan suuri, lähestymistavan muutoksen mahdollistava sanoma nykyajalle ja vaihtoehdottomalle, kurjistavalle taloudenpidolle.