Yksityinen - yhteinen

Yhteiskunta on nimensä mukaisesti jotakin yhteistä. Yhteisöä voidaan toki katsella sekä yhteistä että yksityisestä näkökulmasta. Yhteisen tarkoituksena on palvella koko yhteisön etua.Kunta ja valtio yhteisöinä ovat aika pitkälle myös pakkoyhteisöjä. Sen tunnuksena niillä on esimerkiksi veronkanto-
oikeus ja yhteisön oikeudenmukaisuuden kannalta katsottuja etuoikeuksia kaavoituksessa, asuinalueiden rakentamisessa jne. Kuntaan tai valtioon on käytännössä pakko kuulua.  Yhteiseen etuun kuuluu se että tietyt kunnan tai valtion yksittäisten toimijoiden valinnat ovat luvanvaraisia. Yhteisen edun piiriin voitaneen katsoa kaikki se toiminta, jossa pidetään huolta siitä että kenenkään yksityistä etua ei aseteta muihin verratuna huonompaan asemaan.

Tämän päivän yhteiskunnallisessa keskustelussa tämä sinänsä yksinkertainen lähtökohta jää usein selvittämättä ja aiheuttaa suuren osan poliittisesta vastakkainasettelusta ja toistensa ohi käytävästä keskustelusta. Yksityisestä ja yhteisestä on tullut ideologinen raja-aita, koskeepa se sitten elinkeinoelämää, taloudellista hyvinvointia, palvelujen järjestämistä tai yhteisön hallinnollista kokonaisuutta.


Yksilön oikeuksien nimissä halutaan yksityisyyden ja omista lähtökohdista lähtevän ratkaisutavan lisäämistä. Itsemäärämisoikeuden nimissä hyväksytään hyvin itsekeskeisiä ja jopa narsistisia ratkaisu- ja johtamistapoja. Kanssaihmisestä pidetään huolta vain jos hänen toimintatapansa palvelee
yksilön reviirin ja päätäntäoikeuden ylläpitämistä ja säilyttämistä. Sosiaalipsykologiassa puhutaan tässä yhteydessä ehdollisesta rakkaudesta, mikä on autoritaarisen luonteenrakenteen keskeisiä - tosin ei ainoita - piirteitä.

Yhteisöllisyyden nimissä halutaan pitää huolta kaikista yhteisöön kuuluvista. Tämän ajattelu- ja motivaatiotavan taustalla on matriarkaalinen ehdottoman rakkauden periaate, joka näkyy parhaiten äidin ehdottomassa tavassa rakastaa lapsiaan ja pitää niistä huolta. Tuon periaatteen löytäjänä voidaan
pitää sveitsiläistä J.J. Bachofenia, joka vaikutti 1800-luvun alun Sveitsissä. Matriarkaalisessa yhteisössä heikommassa ja puolustuskyvyttömässä asemassa olevaa ei uhrata oman menestymisen alttarille. Äiti menee usein mieluummin kuolemaan kuin hellittää tästä uskomattoman vahvasta rakkauden periaatteesta.

Kun yhteiskuntavastuusta puhutaan, niin silloin  tarkoitetaan yhteisön - vaikkapa Suomen - kaikkien jäsenten edusta huolehtimista. Tämä asettaa mm. työmarkkinaosapuolille suuria ja osin aivan uusia haasteita. Yhteinen etu on otettava huomioon yrityksen yhteiskuntavastuuta kehitettäessä. Työntekijät
on otettava uudessa hengessä mukaan yrityksen tuloksesta päätettäessä - sehän on kokonaisuudessaan syntynyt yrityksen työntekijäin  työn, arvonmuodostuksen tuloksena. Maksettujen palkkojen yli menevä osuus on myös tällä työllä tuotettua ja siksi työntekijöillä on laajan myötämääräämisen
muodossa yhteisöperiaatteeseen rakentuva oikeus mukanaoloon yrityksen tuloksen käytöstä päätettäessä.

Ammattiyhdistysliikkeessä yhteisvastuun huomioiminen edellyttää koko yhteisön hyvinvoinnin huomioonottamista. Kysymys ei ole ainoastaan yrityksen työntekijäin palkasta, vaan myös lapsista, sairaista, opiskelijoista, tutkijoista, työttömistä, vanhuksista, sairaista ja vammaisista. Kun yhteiskunta
rakentuu palkkatyön periaatteen varaan, sillä on tästäkin syystä ehdoton vastuu kokonaisuudesta, yhteisestä hyvinvoinnista.

Solidaarisuuden käsite liittyy yhteiseen vastuuseen. Käsitteen taustalla oleva englanninklielinen sana solid (luja) viittaa vahvaan vakaumukseen yhteisten arvojen puolesta. Solidaarisuutta ylläpitäviä rakenteita ei ole yritysten erilaisesta tuottavuudesta huolimatta liiemmin kehitelty, vaikka tasausta tarvittaisiin käytännössä jokaisella työehtokierroksella. Lähes täysin automatisoitu ja uskomattomia voittoja tuottava virvoitusjuomatehdas ja sen muutama työntekijä ovat  kokonaan toisenlaisessa asemassa kuin terveellistä ruokaa pienillä katteilla työmaalle toimittava, omia taitojaan peliin laittava yrittäjä.

Miksi näin on, mistä oloja horjuttava tilanne oikein johtuu? Näyttää siltä että yksityisen ja yhteisen edun välistä eroa ja erilaisia motivaatiolähtökohtia ei ole riittävästi selvitetty. Erot kyllä tiedostetaan, mikä näkyy jopa hallituksen ministereiden, kunnan- ja kaupunginhallitusten ja valtuustojenkin keskusteluissa.

Yksityisen edun motiivaatiosta kasvava ratkaisumalli on  säännönmukaisesti toisenlainen kuin yhteisyyttä ja siitä lähtevää huolenpitoa edellyttävä toteutustapa. Raja ei kulje  työnantaja-palkansaaja-akselilla pelkästään. Kysymys on syvällä yhteiskuntaluonteessa olevasta ratkaisutavasta. Tässäkin suhteessa itsekunkin on tarkasteltava omaa lähestymistapaansa yksilön ja yhteisön välisistä arvolähtökohdista. Vaikka autoritaarisuus ja matriarkaalisuus eivät olekaan sukupuolisidonnaisia, niin typistettynä perhetasolle voitaisiin tässä sanoa vastakkain  olevan autoritaarisen, vain itsestään kiinnostuneen isän ja ja lapsista ja kotitaloudesta vaikeissakin olosuhteissa huolehtivan äidin.

Näiden orientoitumistapojen - luonteenpiirteistöjen -  välillä tässä ollaan suuntaa hakemassa.

Kerran kotka – aina kotka

Nuoret Kotkat -järjestö on viettänyt juuri 70-vuotisjuhlaleiriään Sauvon Ahtelassa. Osanottajia on eri puolilta Eurooppaa ja muuta maailmaa. Leiriperinne on tässä kasvamaansaattamisliikkeessä vahva ja kokemusta löytyy vuosikymmenien varrelta. Vanhat osaajatkin näyttivät olevan paikalla leirillä vieraillessani. Olin järjestänyt kohtaamisen juhlaleirille Saksasta Suomeen tulleen ystäväpariskunan kanssa. Tämän perheen pää oli 1970-luvun alussa johtamassa Saksan SJD-Die Falkenin 400:n osanottajan ryhmää Lahden Herrasmannin kansainvälisellä kotkaleirillä, jonka tunnus oli ”Uudenlaisen maailman tää joukko luoda tahtoo”. Tunnus tuli Dagfin Rimestadin leirille tekemästä ja tunnetun kotkakasvattajan ja helismaaperinteen vaalijan Salusiinin suomentamasta leirin tunnuslaulusta.

Tunnettua lienee että tässä sosialidemokraattisia kasvatusarvoja korostavassa lapsiliikkeessä kilpailu ei ole keskeisessä vaan enemmänkin leikinomaisessa asemassa. Sen tarkoitus on tuoda riemullisia hetkiä yhdelle jos toisellekin ja elämyksellistä yhteyttä muihin mukanaolijoihin ja myös luontoon. Kotkaliikkeen kasvatusperiaatteeet eivät nojaa merkkisuorituksiin ja portaittain lisääntyvään kognitiiviseen tietoon, vaan vapauttaviin, uusia näköaloja avaaviin elämyksiin yhteisessä toiminnassa, yhteistyön oppimisessa. Usein se jatkuu tätä kautta tapahtuvassa aktivoitumisessa ja aikanaan vastuunotossa elämän moninaisilla alueilla. Jokainen kokoaa omalla tavallaan näitä elämyksiä ja tuosta kokonaisuudesta nousee se affektiivisten, elämyksellisten tuntemusten ja arvojen joukko, kokonaisuus joka antaa suuntaa elämälle.

Kotkaliikkeen kasvatusarvojen juuret ovat pohjoismaisessa kasvatusperinteessä, jonka suuri oppimestari sanan teoreettisessa mielessä oli Torsten Husén. Hänen ryhmätyöhön ja yhdessä oppimiseen ja kasvamiseen perustunut ryhmädynamiikkansa löysi sovelluksia mm. Ruotsin Työväen Sivistysliikkeen ABF:n toiminnassa mm. laajan opintokerhotoiminnan (studiecirkel) muoodssa.. Ruosin kotkaliikettä vastaava järjestö Unga Örnar kehitti tätä ryhmädunamiikkaa edelleen lapsijärjestön kasvuympäristöön sopivaksi, demokratiaa ja siihen kasvamista toteuttavaksi kokonaisuudeksi. Siinä aloite on viime kädesä aina subjektilla, mukanaolevalla osallistujalla. Edellisten sukupolvien arvopohja välittyy elämyksellisten, affektiivisten tapahtumien ja kokemusten, ohjaajien, kasvattajien ja nämä arvot sisäistäneiden muiden toimijoiden, esimerkiksi vanhempien kautta.

Sosialidemokraattiset kasvatusarvot pohjoismaissa eroavat jonkin verran mannermaan perinteestä, joka muodostui kasvatuksen alueella hierarkiseksi. militantiksi ja kognitiivista osaamista korostavaksi. Merkkisuoritukset, osaamisen muodolliset symboolit, arvojärjestys ja siihen liittyvät kunniamerkit sävyttivät tätä kasvatustapaa ja niiden pohjalta oletettiin tavoiteltavan arvopohjan välittyvän. Kyllä sitäkin varmaan tapahtuu, mutta dynamiikaltaan tämä lähestymistapa on sukua toiseen maailmansotaan saakka vahvasti vaikuttaneille autoritaarisille, moninaisia ilmauksia saaneille, aika epäproduktivisille arvoille. Niistä irtautuminen ei ole helppoa, näyttäähän affektiivinen, muodoista piittaamaton elämysten varaan rakentuva toimintatapa sekavalta, selkeytymättömältä ja omia teitään noudattavalta kaaokselta. Noista yhteisöistä kasvaa kuitenkin demokratiaa, kanssaimisten oikeuksia kunnioittavia ja yhteiskuntarakenteeseen kansanvaltaa soveltavia kansalaisia, joide nuoruuden elämykset kantavat läpi elämän tuoden iloa, pysyvää toveruutta, kansalaiskuntoa ja vahvan vakaumuksen mahdollisuudesta soveltaa kansanvaltaa yhteiskuntaan ja elämän monimuotoisuuteen. ”Hyvä toveruus” on ilmaisu jolla kotkaliikkeen kautta kasvaneissa on erityisen palöjon merkityustä.

Saksalainen ystäväni kertoi vuonna 1909 syntyneestä, lasten leiritoimintaan monipuolisesti perehtyneestä Herman Echtermeierista, veteraanista joka 87-vuotiaana julkaisi kirjan ”Einmal Falken – immer Falken” /(Kerran kotka – aina kotka)).

Arvoihin yhdistynyt elämys kantaa – läpi elämän.

Arvokas elämä

Lannistaako työelämä, lomautukset, irtisanomiset, taistelu työpaikoista ja epävarma tulevaisuus suomalaisen palkansaajan?. Elinkeinoelämä ei näytä  palkansaajan kannalta olevan kannustavaa, tappioita tulee tässä elämän jalkapallossa eteen tavan takaa.

Täytyy myöntää että amerikkalainen elämänasenne, joka suorastaan pursuaa toivoa ja yrittämisen halua joskus aika vaikeissakin olosuhteissa, tuntuu suomalaisittain katsottuna irrationaalilta ja vieraalta.
Kun vahva motivaatio ja  korkea koulutuskaan eivät takaa pysyvään  työsuhteeeseen pääsyä ja sellaista menestystä että voisi vakavammin suunnitella omaa tulevaisuuttaan, alkaa tuollainen tilanne käydä sekä ruumiin että hengen päälle.

Fyysisesti ja varsinkin  harjottelemalla kehoa voi kuntouttaa ja lisätä tällä tavalla kestävyyttään. Mieltä painaviin ongelmiin ja psyykkisen kunnon vahvistamiseen tarvitaan lisäksi toisenlaisia lääkkeitä. Yksi näistä - keskitysleirikokemusten perusteella merkittävä - on yhteiskunnallinen ja poliittinen osallistuminen. Kerrotaan että poliittisesti valistuneet, analysointiin  kykenevät selvisivät myös noissa äärimmäisissä olosuhteissa paremmin kuin poliittisia tapahtumia ymmärtämättömät, epäpoliittisiksi itsensä luokitelleet. Poliittiseen tyhmyyteen liittyy  läheisesti myös henkinen epävarmuus ja mielenterveyden järkkyminen, varsinkin kun elämän perustarpeisiin liittyvät olosuhteet käyvät epävarmoiksi ja huolta aiheuttaviksi.

Hallitukselle selvityksen tehneen filosofi Pekka Himasen sisällöltään laajassa ja mielestäni uusia uria aukovassa selvitystyössä nimetään yhdeksi keskeiseksi tulevaisuudentekijäksi  arvokas elämä. Tulevaisuuden Suomen tulisi tarjota mahdollisuuksia juuri arvokkaasen elämään. Minulle arvokkaan elämän perustekijöitä ovat tietoisuus yhteiskunnallisesta kokonaisuudesta, kohtalaisen hyvin kestävä kuva tulevaisuudesta ja ainakin jossakin määrin välttämättömyyksien yli yltävä taloudellinen varmuus.

Tämä on jotakin täysin muuta kuin irtisanomiset, lomautukset, pakotettu osa-aika- tai pätkätyö, jatkuva taistelu sopimusten mukaisista palkoista, järjestäytyneen toiminnan vähättely ja sivuuttaminen, omistamiseen ja johtajuuteen liitetyt irrationaalit palkitsemiset, vaatimus jatkuvasta kilpailusta koulutus- ja työpaikoista, elämän- ja työkokemuksen aliarviointi ja jopa mitätöinti.

Kun katselen tämän päivän Suomea,oikeastaan kaikki arvokkaan elämän keskeiset tekijät ovat vaakalaudalla. Globaali kilpailu, Euroopan ja läntisen maailman taloudellinen  kriisi ja sen vaikutukset kotimaahamme eivät tarjoa asiantuntijallekaan selkeää kuvaa tulevaisuudesta saati sitten asioita harrastamattomalle, epäpoliittisuuttaan korostavalle yhteiskunnalliselle normaalinoviisille.

Myötämäärääminen työelämässä on muutamassa vuodessa supistunut pelätyiksi ja usein perin yksipuolisiksi osoittautuviksi "yhteistoimintaneuvotteluiksi"; myötämääräämisen piti lisätä arvokkaan  työelämän elementtejä sen sijasta että siitä tulikin sanelun ja alistamisen yksi uusi muoto. Arvokkaan elämän ainekset ovat joutumassa kaikkinensa vaakalaudalle. Rakenteellisesti tämä merkitsee lannistunuttta mielialaa, häviämistä kovassa kilpailussa elämän kaikilla pelitantereilla.

Arvokkaan elämän muodoksi olen tottunut omalla kohdallani määrittelemään demokratian elämäntapana ja yhteistyön muotona. Se vaatii päättäväisyyttä - päättäväisyyttä monessakin mielessä: päättelykykyä arvokkaan elämän hengessä (conclude), kykyä tehdä päätöksiä (deside) ja sitkeyttä viedä valinta myös päätökseen (complite).

Mikä avuksi lannistetulle kansalle, joka suuntaa kesälomien jälkeen taas työelämään ja sisäruokintakauteen? Kovempi kilpailu? Lujempi luonto? Pako sairauteen? Lannistuminen? Periksi antaminen ja vetäytyminen marginaaliin?

Suosittelesin oman elämäntilanteen ja haasteisiin vastaamisen välineeksi arvokkaan elämän tavoittelua ja demokratiaa elämäntapana sen keskeisenä valtavirtana.Ei sekään vaihtoehto onnistu ilman perusteellista analyysia ja jatkuvaa harjoitusta. Siinä kilvoittelussa ei kuitenkaan häviä koskaan.

Oljenkortta hukkuvalle

Olen blogeissani esittänyt kritiikkiä sosialidemokratian suhteesta arvoperintöönsä aika paljonkin ja pidättyväisestä palautteesta voisi päätellä arveltavan että en osaa muuta kuin kritisoida vallitsevaa tilannetta. Toisaalta on ollut myös niin, että ääni aatteellisesta korvesta ei tahdo ulottua niitten korviin joilla valittuina edustajina on nyt keskeinen aloiteoikeus. Kun seuraavassa esitän vaihtoehtoista lähestymistapaa, teen sen siksi että näköpiirissä aika uhkaavasta tilanteesta huolimatta ei ole varteenotettavia uusia esityksiä yhteiskuntapolitiikan linjauksiksi. Vappupuheetkin näyttävät tässä suhteessa aika tyhjiltä, valtakunnan päälehden puhe-ehdotukset mukaanluettuna.

Uuden vaihtoehdon pitää mielestäni vastata muutamiin tärkeisiin vaatimuksiin. Kysymys on järkevästä työstä, joka vastaa kuluttajien kipeimpiin tarpeisiin. Vähävaraisella työttömällä nuo tarpeet liityvät päivittäiseen toimeentuloon, ikääntyvällä ihmisellä palveluihin, hoitoon, kuntoutumiseen, elämän laatuun. Työelämässä olevan enemmistön keskeinen tarve on mahdollisuus professori Himasen keskeisenä edellyttämään arvokkaaseen elämään. Se tarkoittaa oikeutta tasa-arvoisena osallistua yhteiskunnan rakenteiden kehittämiseen ja mahdollisuutta suunnata omaa elämäntyötään sellaiseen joka edistää omaa hyvinvointia ja yleistä hyvää. 

Tähänastinen vaihtoehto on ollut yritys luoda vahvaa ja lujaa Eurooppaa Unionin lanseeraamien vapauksien kautta. Vapaa kilpailu on nostettu tätä kautta keskeiseksi periaatteeksi, jonka toimintamahdollisuuksia on vapautettu ja tuettu käytännössä rakenteen kaikilla tasoilla. Julkinen sektori on nähty paitsi voimavaroja kuluttavana myös aatteellisesti arveluttavana vaihtoehtona. Siihen on liitetty kaapeissa kolisteleva sosialismin luuranko ja yhteys aikansa eläneiksi koettuihin, Ranskan vallankumouksen parisataa vuotta sitten nostamiin kommunitaarisiin ihanteisiin.

Markkina-arvoihin nojautunut järjestelmä on yksityistä, rajoittamatonta aloitteellisuutta tukiessaan ajanut itsensä niin syvälle taloudelliseen ahdinkoon, että uusi nousu julkisen sektorin vahvistumisen kautta koetaan käytännössä nykytilanteessa mahdottomaksi.

Julkisen sektorin kautta tapahtuvaa elpymistä ja kuntoutumista rajoittavat EU:n tunnetut periaatteet sen kasvun rajaamisessa vuosittain kolmeen prosenttiin ja myös yli 60%:n velkaantumisen teko rangaistavaksi – jota kuitenkaan ei ole todellisuudessa pantu toimeen. Julkisen sektorin kasvun osalta raja taitaa olla hatusta vedetty – ainakaan hyviä perusteluja sen tälle tasolle asettamisesta en ole kuullut. Selvää on että veroilla ja maksuilla julkisen sektorin elvyttäminen ei ole näissäoloissa toimiva vaihtoehto. 

Kuitenkin pohdiskelen uudenlaisen vaihtoehdon laittamista liikkeelle. Se perustuu julkisten palveluiden hyväksyntään, niiden vahvaan työllistämiselementtiin ja siihen että työssäkäyvillä ihmisillä näyttää edelleenkin olevan rahaa, joka suuntautuu mm. pörssisijoittamiseen.

Julkisiin palveluihin sijoittamisen kannattavuus perustuu kunnallishallinnon verotusoikeuteen, jota käytetäänkin pelkän verotuksenkin muodossa yhden viidesosan tasolla verotettavaksi katsotuista tuloista. Tällainen tuloksentekotaso on yritysmaailmassakin varmasti hyvää keskitasoa ellei parempikin. Monet yritykset joutuvat tulemaan toimeen vähemmälläkin. Julkisen talouden toinen piirre on se, että sen tuotteet, elämän laatu ja hyvinvointi syntyvät kotimaassa, paikallisella tasolla eikä niitä noin vain voida siirtää ulkomaille tuotettavaksi. Kolmas tärkeä seikka on rahan pääasiallinen kiertäminen paikallistaloudessa, jossa uusintamiseen tarvitaan oikeastaan vain se osuus joka johtuu ulkomaan tuonnista. Ehkä kaikkein tärkeintä on julkisten palveluiden voimakas, eettisesti korkeatasoinen työllistävä vaikutus. Työn tulos julkisissa palveluissa muuttuu lähes välittömästi elämän laadun paranemiseksi. Yksityisessä tavaratuotannossa tällaisesta tehokkuudesta ei voi olla puhettakaan.

Miksi julkiselle sektorille ei ole luotu samalla tavalla sijoitusinstrumentteja kuin mitä pörssiin on tehty suurten riskienkin kustannuksella ja tuloksena jopa tuhoisia epäonnistumisia ? Miksi yhteiseen hyvinvointiin suuntautuvaa myönteistä asennetta ei osata konvertoida taloudelliseksi käyttövoimaksi? Minun mielestäni poliittista ajattelua vaivaa tässä suggestiivinen sokeus ja suuri ymmärtämättömyys pääoman kiertokulusta hyvinvointia tuottavassa, verotusoikeuteen perustuvassa palveluyhteiskunnassa.

Kun tämä hallituskausi on viety päätökseen ja hallituksen suuret uudistukset kuntarakenteessa sekä sosiaali- ja terveydenhoidossa onvat saaneet eduskunnan hyväksynnän, rintamasuuntaa on muutettava elvytyksen ja kasvun hakemiseen yhteisen sektorin kautta. Suurempien kuntakokonaisuuksien syntyminen palvelee erinomaisesti myös uusilla keinoilla vauhtiin laitettavaa julkisen palvelurankenteen kehittämistä. Tätä varten on luotava uusia rahoitusinstrumentteja pitkän tähtäyksen suurten julkisten hankkeiden rahoittamiseksi. Pitkäaikaiset, mielellään kuntien itsensä lanseeraamat joukkovelkakirjalainat tai kohdistetut kuntabondit olisivat juuri sopivia välineitä kasvun käynnistämiseksi tätä kautta. Liikkeellelähdön voima ja nopeus määräytyvät siitä, onko hukkuvalla jokin muu reaalinen vaihtoehto käytettävissään. Ainakaan vappupuheissa sellaista ei noussut esille mistään suunnasta.

Suomalaisen teollisuuden investoinnit ja uudet innovaatiot voivat toteutua vain, jos kotimaista kulutuskysyntää saadaan voimistettua. Luonnollisin tie on luoda aluksi työpaikkoja sinne missä niitä eniten tarvitaan eli julkiselle palvelusektorille. Pienet ja keskisuuret teollisuusyritykset hyötyvät tästä lähes välittömästi eikä suurtenkaan hankkeiden toteutuminen olisi jatkossa enää niin epävarmalla pohjalla kuin mitä se on tällä hetkellä.

Sosialidemokratian kannalta tässä on kysymys palaamisesta liikkeen arvoperinnöstä kumpuaville lähteille. Uskon myös että myös muiden puolueiden piirissä paikallistasolla löytyy halua tältä pohjalta kasvavaan yhteistoimintaan.

Vappusnookeria

Minulla on ollut tapana kirjoittaa itselleni vappupuhe, vaikka en sitä missään pidäkään. Tehtävä on tänä vuonna aika epäkiitollinen, vaikea ja haastava. Näköaloja sumentavat kamppailu eurokriisin, kasvavan työttömyyden, kuntarakenne- ja soteuudistusten kanssa. Joukkoliikkeen koneisto yskii, toimeentulon näkymät ovat työelämään tulossa olevalle nuoremmalle sukupolvelle pessimismin sävyttämän hämärän peitossa.

Katselen tässä snookeria televisiosta uutisten seurannan lomassa. Mielipidetiedustelut povaavat sosialidemokratialle runsaan 16%:n kannatusta. Olisiko snookerilla ja sosialidemokraattien poliittisstrategisella tilanteella jotain yhteistä?

Snooker on tilanne, jossa pelaajalla ei ole yhtään vaadittua kohdepalloa suoraan pelattavissa. Pitää käyttää pelipöydän laitoja osuman saadakseen, minkä lisäksi valkoinen lyöntipallo on saatava turvalliseen paikkaan josta pelivastustaja ei pääse hyökkäämään ja tekemään pisteitä.

Joskus käy niinkin että pelaaja tekee itselleen vahingossa snookerin eikä pysty jatkamaan peliään ainakaan välittömästi. Riskit menetyksiin kasvavat.

Poliittisen asetelman kannalta sosialidemokratian tilanne muistuttaa snookeria, joltakin osin jopa itse aiheutettua tilannetta. Taustalla on epätyydyttävää ja virheellistä analyysia, arvoperinteen tahallistakin unohtamista ja näistä syistä seuranneita poliittiseen snookertilanteeseen johtaneita ratkaisuja.

Konservatiivien voimapolitiikka yhtyneenä ahnehtivaan uusliberalistiseen ajatteluun on ajanut niin yrittämisen, rahamaailman, yhteiset julkiset rakenteet kuin tavalliset ihmisetkin pitkäkestoiseen umpikujaan. Eurosnookerissa ei ole hyviä eikä varsinkaan helppoja ratkaisuja näköpiirissä.

Työelämässä on pelipallo lähes ratkaisemattoman edessä. Työttömyys on kasvamaan päin. Sosialidemokratian piirissä on panostettu paljon nuorisotakuuseen, joka alkaa yhä selvemmin näyttää enenmmän pedagogiselta kuin takuunomaista turvaa tuottavalta hankkeelta. Myös sosialidemokratia on panostanut kasvuun ja sitä kautta tapahtuvaan työpaikkojen luomiseen. Palkankorotusten väitetään olevan myrkkyä valitun linjan toteutumiselle. Ostovoiman kasvua ei ole luvassa.

Piristysruiskeeksi on valittu poliittisen oikeiston vaatimat verovähennykset ja yhteiskuntavastuun purku. Kasvun kautta työtä ja toimeentuloa vaativa sosialidemokraattinen politiikka  joutuu tässä katsomaan valittua linjaa silmästä silmään. Yrittäjät eivät puhukaan enää yhteiskuntavastuusta, se on korvattu yritysvastuuhehkutuksella. Samalla on kiristetty eritoten välillisiä veroja, jotka rokottavat suhteellisesti eniten kaikkein pienituloisimpia. Verottoman tulon alarajan nostaminen kuntatasolla toki helpottaa vähän vaikka se ei ostovoimaa lisääkään.

Ympäristöarvot ja luontoon liittyvä elämän kunnioittaminen on kokemassa turkistarhauksen ja talvivaarojen kaltaista elinkeinoelämän ja elämänlaadun vastakkainasettelua. Euroopan ainoa alkuperäiskansa saamelaiset kokee arvomaailmansa ja elämäntapansa olevan mitä suurimmassa määrin uhattuna.

Menoleikkurit ovat kovassa käytössä valtionhallinnossa ja julkisella sektorilla ylipäätään. Kehysbudjetissa kasvu on rajattu pitkälle tulevaisuuteen nollaan ja mm. kulttuurimäärärahoja ei lisätä edes hintatason nousua vastaavasti. Supistuksia, ohentamista, työpaikkojen vähentämistä ja muuta kulttuurikurjuutta on odotettavissa niin pitkälle kuin silmä siintää. Hyvinvointivaltion kaupallistaminen, supistaminen ja toissijaistaminen suhteessa yritysmaailmaan on EU:n diktaatin suojelemaa porvarillista hegemoniaa.

Kun osallistamisen ei ole satsattu edes menneinä vähän parempina vuosina, niin tuskinpa sellaista on odotettavissa tästä eteenkään päin. Kansalaisjärjestökentän ja valtiovallan väliin on viime vuosien aikana syntynyt kaappari-instituutioita, joiden alaisuuteen vanhaa järjestökenttää voimalla puserretaan. Juuri nyt on urheilun ja liikunnan kenttä tällaisen ylhäältä rakennetun yhteenpuristamisen kynsissä. Aatteella ei yleisellä tasolla ole juurikaan tämän kanssa mitään tekemistä, kysymys on siitä kuka pitää valtaa urheilu- ja liikuntapolitiikassa ja muissa järjestömaailman ylhäältä rakennetuissa troijalaisissa. Snookertilanteita on sosialidemokratialle täälläkin odotettavissa.

Syitä poliittisen otteen herpaantumiseen on paljon, eivätkä ne kaikki ole pelkästään poliittisten vastustajien syytä. Kun tässä tilanteessa ollaan hallitusvastuussa yhdessä monenkirjavan ja tiukassa paikassa porvarienemmistöisen hallituskokoonpanon kanssa, jää poliittiselle hämmentämiselle runsain mitoin tilaa. Kun tähän lisätään vielä se että politiikalle ja yhteiskunnalliselle asennoitumiselle on onnistuttu luomaan kansalaisten  mielissä eurooppalaisittainkin katsoen harvinaisen kielteinen arvoilmapiiri, niin myös tässä suhteessa ollaan snookeria muistuttavassa tilanteessa. Työn orjat eivät puhalla yhteen hiileen, vaikka nälkä alkaa olla yhä useamman vieraana. Työn vapauttaminen, omaehtoinen elämäntapa on yhä harvemmalle mahdollinen ja kiinni onnenkantamoisesta - jos sellainen kohdalle sattuu.

Snooker on sinänsä mitä kiehtovin peli ja lisäksi siinä jaetaan aika muhkeita rahapalkintojakin. Samoin on tilanne poliittisessa snookerissa – voittajat keräävät potin, häviäjät eivät joudu ainoastaan nuolemaan näppejään, vaan kohtaavat tulevaisuuden entistä epävarmemmassa asemassa.

Kun nyt kuitenkin toukokuun ensimmäistä, työn vapauttamisen maailmanlaajuista juhlaa taas kerran vietetään, on todettava että eivät työväenliikkeen arvot ja ihmisen ikuinen tarve itsensä täyteen toteuttamiseen ole maailmasta minnekään kadonneet. Joogaopettajani toteaa että vaikka ihmisellä on ajatuksia, se ei tarkoita vielä kuitenkaan toteutettua ajattelua. Tänä aikana on haastettava kanssaihmistä pohtimaan entistä syvemmin demokratiaa elämäntapana, sen soveltamista omaan elämään ja harjaantumisen kautta myös ympäröivään maailmaan, oman aikamme yhteiskuntaan. Toisenlainenkin hegemonia voi olla vielä mahdollinen. Koska?

Bertold Brechtin mukaan se voi olla mahdollinen jo tänään!

Järjestötroijalaisia

EHYT, Hyvinvointilomat, VALO ry – mitä järjestöjä nämä ovat? Kysymyksessä on uusi järjestöstruktuuri, rakenne joka on syntynyt perinteisten alan kansalaisjärjestöjen yläpuolelle, resursseja jakavan valtiovallan ja aatteellisten yhteisöjen väliin. Ehkäisevä päihdetyö, sosiaalinen lomatoiminta tai liikunta ja urheilu ovat niitä yhdistäviä aihealueita joiden ympärille nämä sateenvarjo-organisaatiot on muodostettu. Näitä on muitakin, ainakin jossakin määrin yhteiskunnallisen suuntautumisen pohjalta rakennettuja. Niiden puitteissa järjestöjen toiminnan sisältöä ja merkityksiä on arvioitu uudelleen. Aika kovaa pelkistystäkin on tehty – näihin yhteisöihin kuuluvat aatteelliset järjestöt ovat menettäneet oikeutensa suoraan valtionapuun. Resursseja jaetaan uudelleen, vanhojen järjestöjen omista arvoista lähtevät painotukset joutuvat uuden järjestötason puntariin. Järjestön suora yhteys valtiovaltaan on kadonnut tai katoamassa.

Kysymyksessä on suuri murros, jonka sanelijana ovat aikamme pragmaattiset lähtökohdat. Pääsy perustelemaan omaa toimintaa suoraan päättäjille joutuu läpikäymään vielä yhden ylimääräisen järjestötason, jossa aatteellisesta järjestöstä päätöksenteossa on yksi tai kaksi edustajaa. Tässä prosessissa vahvat vahvistuvat ja heikot karsitaan pois. Jopa aatteellisisa tavoitteissa uuteen jäsenyyteen taivutetut joutuvat rajaamaan oman aatteellisen toimintansa niin, että uuden järjestötason arvot ja perustelut tulevat osaksi uutta suuntautumista. Yleisenä perusteena muutokselle on yhteiseksi tunnnustettu mutta yleisyyden leveällä pensselillä maalailtu päämäärä, jonka sisälle sopivat ainakin perinteiset aatteelliset arvopainotukset. Kun arvot määritellään näin laveasti, käytännön ote siirtyy niille, joilla on valtaa ja joilla on kontakti resurssien jakajiin.

Kansalaisjärjestön tekee yhteiskunnan kannalta merkitykselliseksi sen dynaaminen tehtävä kasvatuksessa demokratiaan. Siellä kasvetan yhteisöön, opitaan yhteistoiminnan keskeiset periaatteet, siellä aktivoidutaan niin oman järjestön kuin sen edustajien ajatusten eteenpäinviemiseen. Näiden arvojen pohjalta, ilman ulkopulista painostusta voidaan ottaa myös vastuuta yhteiskunnallisista tehtävistä. Saavutettu kansalaiskunto punnitaan vaaleissa, ei aatteellisen yhteisön yläpuolella olevassa, ylhäältäpäin luodussa arvorakenteessa.

Ainakaan pohjoismaista en tunne vastaavanlaista kehitystä, jossa ylhäältäpäin luodaan valtiovallan ja kansalaisjärjestöjen väliin uusi rakenne, joka resursseja hallinnoidessaan ehdollistaa järjestöjen itsenäisen aatteen ja käytännön toiminnan. Vastaavanlaista ilmiötä edustaa mielestäni entinen DDR:N (Deutsche Demokratische Republik) , jossa muodollisesti itsenäisten aatteellisten puolueiden piti kuitenkin hyväksyä Sosialistisen Yhtenäisyyspuolueen (SED) keskeiset arvot mm. siten että omien aatteellisin tunnuksin ei ollut asiaa valtiolliseen vaikuttamiseen. Harva taitaa muistaa että DDR:ssä toimi myös sosialidemokraattinen puolue tällaisessa vallalle alistetussa rakenteessa. Suomessa syntyvän rakenteen lähtökohdat eivät ole samat, vaan oikeastaan päinvastaiset. Uusien yhteisöjen toimintaa ehdollistetaan markkinoille ja kilpailulle, joilla luodaan uusia niiden ehdoilla pärjääviä vaikuttajia ja idoleja. Demokraattista sentralismia uudessa asussa?

Kun aatteelliset suuntaukset ja jopa vastakkainasettelut eivät keskeisten arvojen osalta ole täällä vanhalla mantereellakaan minnekään hävinneet, näyttäytyvät uudet yhteisöt myös valtaa ja hegemoniaa pitävien arvoihin taivuttavina järjestötroijalaisina. Mukaan mennään yleisen ja yhteisen hyvän toivossa ja vähäistenkin taloudellisten resurssien menettämisen pelossa. Uusien rakenteiden todellinen luonne paljastuu vasta sitten, kun uusi järjestöhevonen on otettu käyttöön.

Euroopassa puhutaan paljon ns. eivaltiollisista kansalaisjärjestöistä eli ”NGO:s” rakenteesta, joka tulee lyhenteenä englanninkielisestä ilmaisusta ”Nongovernemental Organisations”. Ne ovat syntyneet alhaaltapäin, eheiden aatteellisten arvojen ympärille. Niillä on ollut paljon merkitystä integriteetin, autenttisuuden, elämän rikastuttamisen ja vastuullisen, ennustettavan toiminnan mahdollistajina.

Kun katselee näiden uusien järjestöjen syntyhistoriaa, niin joutuu kyseenalaistamaan niiden merkityksen vapaina kansalaisjärjestöinä, vaikka yhdistysrekisteri ne näyttää hyväksyvänkin. Olen kuullut että esimerkiksi tämän vuoden alusta aloittanut liikuntaa ja urheilua edustava VALO ry edellyttää, että ainakin puolet sen tavoitteista ja toiminnasta tulee pohjautua VALO ry:n asettamiin arvoihin ja tavoitteisiin.

Vapaa ja omaehtoinen kansalaistoiminta näyttää joutuvan näinä aikoina uuteen kurimukseen, jossa rakenteiden mukana tuhoutuvat myös moniarvoisen yhteiskunnan keskeiset ihanteet. Tietääkseni mm. Työväern urheiluliitto joutuu toukokuubn alussa järjestettävässä liittokokouksessaan ottamaan kantaa tähän "VALO-ilm iöön". 

Kun katselen esimerkiksi Työväen Retkeilyliittoa yhden maailman vanhimman ympäristöinternationaalin ainoana suomalaisena jäsenjärjestönä, ei voi olla tuntematta vakavaa huolestumista järjestön menestymisestä näissä uusissa rakenteissa. Yhteiskunnan tuella on suuri käytännön merkitys niille jotka sitä saavat. Kysymys on keskeisen hallinnon ja toimiston ylläpitämisestä, toimistotekniikasta, representaatiosta, yhteisön arvojen välittäåmisestä ja arvostuksesta ylipäätään. Omassa keskuudessamme merkitykselliseksi koettu kilpailusta vapaa, ympäristöä ja energiaa säästävä, kulutussuuntautumiseltaan maltillinen liikunta, matkailu, lomailu ja sen rakenteiden ylläpitämien saattavat jäädä menossa olevan suuntauksen jalkoihin. Kysyn itseltäni ja muilta: onko aatteella ja arvoilla, omaehtoisuudella ja itsenäisellä vastuunotolla vielä merkitystä uutta suuntaa hakevassa suomalaisessa yhteiskunnassa?  

Varis vaakkuu varvikosta...

Yhteisöverojen lasku ja yrittäjäomistajien osinkoihin liittyvät verovapaudet muodostavat sen paketin, jolla kaivattua kasvua yritetään nyt siis saada liikkelle. Asialla ei ole ollut ainoastaan poliittinen oikeisto, myös sosialidemokratia on vuosikausia pitänyt olennaisen tärkeänä juuri työllisyyden toteuttamista kasvun - siis yritysten kasvun - kautta. Tämä lähestymistapa ei ole sosialidemokratialle mikään itsestäänselvyys, koska tässä joudutaan katseleman asioita kahdenkin perusristiriidan yli. Työn ja pääoman välisessä ristiriidassa ollaan siis tukemassa pääoman, sen resurssien ja investointinäköalojen toteutumista. Toinen näistä ristiriidoista kulkee hallinnoltaan suljetun yksityisen aloitteellisuuden ja tässä suhteessa avoimen julkisen sektorin, hyvinvointivaltion välillä.

Kun kasvun kautta saavutettavan työllisyyden kelkkaan on hypätty, niin siinä on sitten myös pysyteltävä. Kysymys kuuluu, käyttävätkö yrittäjät ja elinkeinoelämä helpotusten kautta syntyvää liikkumatilaa Suomessa tehtäviin investointeihin? Olin jo kirjoittamassa ”kotimaassa tehtäviin investointeihin”, mutta Suomihan ei ole globaaleilla markkinoilla toimiville yrityksille mikään arvopohjainen kotimaa, kansainvälisistä osakesijoittajista puhumattakaan. Voimavarat sijoitetaan sinne missä niille nähdään eniten kasvumahdollisuuksia. Tässä suhteessa verohelpotukset ja osinkojen kautta tarjottavat stimulanssit lepäävät toiveajattelun hennon logiikan varassa.

Investointeja tehdään kaiketi sinne missä kulutuskysyntää on nähtävissä. Kaupan piiristä tulleiden tietojen mukaan kulutuskysyntä on ollut viime aikoina laskemaan päin. Kansalaisille on lankeamassa monenlaisia maksuja ja velvoitteita, jotka vähentävät mahdollisuuksia ostovoiman kasvattamiseen. Se tavallisin reaktio vaikeutuvina aikoina on yhä kotitalouden realismiin perustuva pidättäytyminen ylimääräisestä kulutuksesta.

Kun palkankorotuksia ei ole tiedossa ja neuvotteluhalukkuudeltakin on tipahtanut pohja pois, on sekä kansalaisten että yrittäjien varauduttava tiukempiin aikoihin. Miksi tehdä uusia investointeja kun kuluttajien ostovoima on vähenemässä? Yrittäjät eivät näy puhuvan yhteiskuntavastuusta, vaan tämän termin sijalle kaupataan yhä useammin yritysvastuuta.

Ei ole mukavaa olla taas pahanilman lintuna ja kraakkua täältä tavallisen kansalaisen varvikosta ikävä ennustus: pelimerkkien laittaminen yritysten investointien kautta tapahtuvaan kasvuun on itse asiassa näiden houkuttelemista epävarmoihin investointeihin. Kysymys ei ole näiden investointien laadusta – valmistettavat tuotteet saattavat olla hyviäkin. Kun ostovoimaa ei ole, niin investointien tuotot on haettavat muualta kuin Suomesta jo senkin vuoksi että markkinamme ovat jo kooltaan suhteellisen pienet. Ulkomaille tapahtuvat sijoitukset saattavat tuottaa hyvinkin, mutta myös työpaikat syntyvät sinne missä investoidaan – pääsääntöisesti.

Kun blogikirjoittajalta edellytetään paitsi kritiikkiä myös vaihtoehtojen esittämistä, totean vain että pelimerkkejä sekä meillä että koko EU:n alueella pitäisi käyttää yhteisen sektorin vahvistamiseen. Siellä olisi nopeasti luotavissa ei ainoastaan uusia työpaikkoja, vaan voitaisiin avata kokonaisia hyvinvointisektoreita ja kasvu alkaisi luonnollista tietä julkisten peruspalveluiden parantumisena, paikallisen yritystoiminnan ja palveluiden piristymisenä. Kuitenkin sekä Maastrichtin sopimuksen asettama 3 prosentin vuosittainen kasvuraja julkiselle sektorille että hallituksen kaavailemat pidemmän aikajakson raamit rajoituksineen ja supistuksineen tökkäävät pallon jalkaan tällaiselle  ajattelulle.

Uudet valtuutetut kunnissa saavat tottua ajatukseen että muuta ei ole tehtävissä kuin supistuksia entiseen koko edessä olevan valtuustokauden aikana. Puritaanisen konservatiivisen ajattelutavan oppiminen on kova koulu yhteistä, uudistushakuista visiota tavoittelevalle kunnanvaltuutetulle, olipa hän missä poliittisessa ryhmässä hyvänsä. Rahattomana ja resurssien puutteessa valuvat hyvätkin hankkeet maanrakoon.

Nyt on hypätty samaan bussiin yritysmaailman logiikan kanssa ja sen hegemonian mukaan on elettävä. Elikeinoelämän pääomapuoli on saanut tavoittelemansa. Ammattiyhdistysliike joutuu jo syksyllä kuulemaan, miten globaalin kilpailun alaspäin vievä kierre kohden mustaa aukkoa toteutuu ellei palkkavaatimuksista tingitä...

Jos tässä kuvaamani logiikka olisi toiminut 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa, suomalaista hyvinvointimallia ei olisi syntynyt ollenkaan.