Mitä on produktiivisuus?

Olen eri yhteyksissä puhunut sosiaalipsykologisesta käsitteestä produktiivisuus; se poikkeaa siinä määrin ajallemme ominaisesta taloudellisen produktiivisuuden käsitteestä, että on paikallaan julkaista käännös Erich Frommin produktiivisuuskäsitteestä. Se on kotoisin hänen kootuista teoksistaan, osasta II, Psykoanalyysi ja Etiikka (1947a, ss. 62-71, käännös saksasta IR)

Produktiivisuudesta

Olen edellä kuvannut produktiviteettia erityisenä maailmaan suuntautumisen tapana. Nyt nousee kysymys, onko jotakin sellaista, mitä produktiivinen ihminen tuottaa. Jos, niin mitä? Ihminen voi – kiitos hänen produktiivisuutensa – saada aikaan aineellisia esineitä, taideteoksia ja ajattelujärjestelmiä, mutta tärkein tuottavuuden kohde on ihminen itse.

Syntyminen on vain tietty kohta jatkuvuuden kokonaisuudessa, joka alkaa syntymänä ja päättyy kuolemaan. Mitä tällä välin tapahtuu, on prosessi, jossa omat mahdollisuudet syntyvät ja heräävät – ja  niiden mukana kaikki se mitä kaksi yhtyvää solua mukanaan kantavat. Fyysisen kasvun tapahtuessa itseohjautuvasti henkinen ja sielullinen kehitys ei ole itseohjautuvaa. Tästä seuraa että saadakseen emotionaaliset ja älylliset ominaisuutensa eloon ja syntymään täysin, on luova, produktiivinen toiminnallisuus välttämätöntä. Se että itsensä kehittäminen ei koskaan pääty, kuuluu ihmisenä olemisen tragiikkaan. Edes edullisissa olosuhteissa ainoastaan osa ihmiselle tarjolla olevista mahdollisuuksista tulee toteutettua. Jokainen ihminen kuolee ennenkuin hän on kokonaan syntynyt.

En aio kirjoittaa mitään ”produktiivisuuden” käsitteen historiaa, mutta haluaisin viitata muutamiin erityisen luonteenomaisiin produktiivisuuden piirteisiin, koska ne auttavat ymmärtämään tämän käsitteen olemusta. Produktiivisuus on yksi keskeisimmistä Aristoteleen etiikan käsitteistä. Voidaan määritellä ne hyveet, sanoo Aristoteles, jotka määrittävät ihmisen toimintaa. Kuten, mitä edellytyksiä tarvitsee huilunsoittaja, kuvanveistäjä tai jonkin muu taiteilija, jotka tekevät hänestä hyvän tässä erityistoiminnassaan ja jotka erottavat hänet muista ja jotka tekevät hänestä sen mitä hän on. Sellainen ominaisuus on ”sielun tehtävä suhteessa käsiteltävään elementtiiin eikä missään tapauksessa ilman sitä” (Aristoteles, Nikomachische Etik, 1098a). ”Ero ei todellakaan ole pieni: tunnistaako ylimmän hyvän omistamisena vaiko hyödyntämisenä, annetussa olomuodossa vaiko aktiivisena toteuttamisena. Sillä olomuoto voi olla käytettävissä ilman että siitä nousee esiin jotain arvokasta, esimerkiksi jos ihminen nukkuu tai oleilee muuten täydellisessä toimettomuudessa. Tämä ei voi tulla kysymykseen aktiivisessa toteuttamisessa, joka tarkoittaa: toimia välttämättä saadakseen jotakin arvokasta aikaiseksi.” (Aristoteles, Nikomachische Etik, 1098b-1099a). Aristoteleelle hyvä ihminen on se, joka järkevän toimintansa avulla auttaa erityisiä inhimillisiä ominaisuuksia eloon.

”Hyveen ja voiman käsitän yhdeksi ja samaksi”, sanoo Spinoza (Etiikka, osa IV, määritelmä 8) Vapaus ja onni perustuvat siihen, että ihminen käsittää itsensä siksi, mikä on hänelle potentiaalisesti mahdollista. Hän voi lähestyä ihmisen todellista olemusta enemmän ja enemmän (Etiikka, osa IV, määritelmä 20, Esipuhe). Spinoza käsittää hyveen voimana jota ihminen käyttää. (Etiikka, osa IV, määritelmä 8). Pahe on kyvyttömyyttä käyttää itsessä olevia voimia. Pahan olemus ilmenee Spinozalle voimattomuutena.

Mitä produktiivisuus on, sen löytää Goethen ja Ibsenin runoudessa kaikkein kauneimmassa muodossa. Faust on symbolinen ilmaus ihmisen ikuiselle pyrkimykselle löytää elämän tarkoitus. Sen enempää tiede, halu, valta eikä edes kauneus voi antaa Faustille vastausta. Goethe sanoo, että ainoa vastaus on olla produktiivisesti aktiivinen, mikä on samaa kuin hyvyys. Taivaan prologissa sanoo Herra, että ihmistä eivät estä ihmisenä olemiseen erehdys ja virheet, vaan hänen ei-aktiivisuutensa. (Fromm laina tässä Gothen ao. runoa.)

Kun Goethen Faust kantaa mukanaan uskoa ihmisestä tavalla joka oli tyypillistä edistyksellisille ajattelijoille 1700- ja 1800-luvuilla, antaa Ibsen 1800-luvun toisella puoliskolla Per Gynthissä kriittisen analyysin modernista ihmisestä ja hänen ei-aktiivisuudestaan. Frommin mielestä Per Gynthin alaotsikko voisi olla ”moderni ihminen itseään etsimässä” . Peer uskoo toimivansa itsensä hyväksi, kun hän asettaa tavoitteekseen rahan ansaitsemisen ja menestyksen. Hän elää peikon antaman ohjeen ”Ole itsellesi kylliksi” mukaan, eikä ihmisyyteen kuuluvan periaatteen ”Ole itsellesi uskollinen” mukaan. Ibsenin Per Gynth osoittaa, että epäonnistuminen elämässä on seurausta väärin valituista arvoista. Oman edun tavoittelu on estänyt häntä havaitsemasta mitä häneltä todella puuttuu – nimittäin pruduktiivisuutta.

(Fromm laina tässä Ibsenin ao. runoa.)

Tähän saakka olemme tarkastelleen produktiivisen orientaation yleisiä ominaisuuksia. Nyt haluamme tutkia, millä tavalla poroduktiivisuus ilmenee yksittäisissä toimeliaisuuden muodoissa. Tällä tavalla voimme ymmärtää, millä tavalla produktiivisuuden yleiset piirteet ilmenevät konkreettisesti ja erityistilanteissa.

Produktiivinen rakkaus ja poroduktiivinen ajattelu

Ihmisen olemassaololle on tunnuspiirteistä se, että ihminen on yksin ja maailmasta erotettu. Jotta hän voisi kestää tämän eristäytyneisyytensä, hänen on pyrittävä sekä kanssakäymiseen että yksinolemiseen. Tämä voi tapahtua moninaisilla tavoilla. On kuitenkin vain yksi mahdollisuus, jossa hän ainutlaatuisena olentona jää koskemattomaksi, ainoastaan yksi, jolla hän voi omat voimansa saattaa täyteen toimintaan kanssakäymisessään. On ihmisleämän paradoksi, että ihmisen on etsittävä samaan aikaan sekä läheisyyttä että riippumattomuutta, yhtaikaa yksinoloa muiden kanssa yhdessä ja oman ainutlaatuisuutensa ja erikoislaatunsa säilyttämistä. Kuten olemme edellä soittaneet, on produktiivisuus vastaus tähän paradoksiin – samalla se on vastaus myös ihmisen moraaliseen kysymykseen.

Voi olla maailmaan produktiivisesti suhtautuva tekemisen ja ymmärtämisen kautta. Ihminen tuottaa esineitä, ja tässä tuottamisen prosessissa hän käyttää voimiaan suhteessa aineeseen. Rakkauden ja järjen käytössä hän käsittää maailman henkisesti ja emotionaalisesti, tunteidensa kautta. Hänen ymmärtämisvoimansa mahdollistaa hänelle tunkeutua läpi pinnan ja tunnistaa kohteen olemuksen ja samalla asettua tominnalliseen suhteeseen kohteeseensa. Hänen rakkaudenvoimansa mahdollistaa tunkeutua häntä ja kanssaihmistä erottavan seinämän lävitse ja ymmärtää häntä. Vaikka rakkaus ja järki ovat kaksi erilaista mahdollisuutta maailman ymmärtämiseen, ja vaikka kumpikaan niistä ei voi ilman toista olla olemassa, ovat ne kuitenkin ilmaus kahdesta erilaisesta voimasta, tunteesta ja ajatuksesta, ja siksi niitä on tutkittava erikseen.

Produktiivisen rakkauden käsite eroaa perustavalla tavalla siitä mitä tavallisesti rakkaudella ymmärretään. Ei taida olla mtään sanaa jota käytettäisiin niin moniselitteisesti ja hämmentävästi kuin sanaa ”rakkaus”. Se kuvaa lähes jokaista sisäisen riippuvuuden tunnetta, lukunottamatta vihaa ja inhoa. ”Rakkauden” käsite sulkee sisälleen kaiken, alkaen jäätelöstä pitämisestä sinfonian rakastamiseen tai miedoimmasta mieltymyksestä mitä syvimpään riippuvuuteen. Uskoo rakastavansa, kun on rakastunut johonkuhun. Ihmiset kuvaavat riippuvaisuuttaan rakkautena; ahneuttaan haluta omistaa joku ja jokin, tähän he käyttävät tätä samaa sanaa. He uskovat että mikään ei ole helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin rakastaminen. Ainoa ongelma on vain oikean kohteen löytäminen ja rakkauden puute johtuu vain siitä että ei ole löytynyt sitä oikeaa kohdetta. Mutta vastakohtana tälle hämmentävälle ja toivesidonnaiselle asennoitumiselle on rakkaus aivan erityisenä tunteena, ja vaikka jokainen ihminen on kykenevä rakastamaan, on heidän toiveensa toteutuminen yksi vaikeimmista tavoitteista. Aito rakkaus perustuu produktiivisuuteen, luovuuteen, ja sitä voidaan myös kuvata ”luovana rakkautena”. Olemuksestaan johtuen se on aina samanlaista, koskekoon se sitten äidin rakkautta lapseen, rakkautta toiseen ihmiseen tai eroottista suhdetta kahden kumppanin kesken. Rakkautemme kohteet vaihtelevat ja tästä syystä vaihtelee myös rakkauden intensiteetti ja sen laatu. Tietyt peruselementit ovat kuitenkin rakkauden kaikille muodoille luonteenomaisia. Niitä ovat huolehtiminen toisesta, vastuuntunne toista kohtaan, toisen kunnioittaminen ja huomioonottaminen.

Huolehtiminen ja vastuuntuntoisuus osoittavat, että rakkaus merkitsee toimeliaisuutta, mutta ei intohimoa joka valtaa ihmisen, tai yhtä vähän tunnetta joka repäisee ihmisen mukaansa. Mitä huolehtiminen ja vastuunotto tarkoittavat, siitä kertoo loistavalla kuvauksella raamatun Joonan kirja. Jumala vaatii Joonaa menemään Niniveen kaupunkiin. Hänen täytyy varoittaa kaupungin asukkaita. Heitä tultaisiin rankaisemaan, jos he eivät luovu pahoista tavoistaan. Joona kuitenkin livistää tästä tehtäväsää, koska hän olettaa että ihmiset alkavat katua ja Jumala antaa anteeksi asukkaille. Joonalla on herkkä yhteys järkevyyteen ja järjestykseen; mutta mitä rakkaus on, sitä hän ei tiedä. Hän pakenee ja löytää itsensä valaskalan vatsasta. Tämä symbolisoi eristystä ja vankeutta – osoituksena siitä että häneltä puuttuu rakkautta ja ymmärtämystä kanssaihmisiään kohtaan. Jumala pelastaa hänet ja hän menee Niniveen. Hän saarnaa mitä Jumala haluaa. Mitä hän on epäillyt, se myös toteutuu. Asukkaat katuvat syntejään ja Jumala päättää olla tuhoamatta kaupunkia. Joona tulee vihaiseksi ja on pettynyt. Hän haluaa oikeudenmukaisuutta eikä armahdusta. Lopulta hän löytää lohdutusta puun varjosta, jonka Jumala antaa kasvaa suojatakseen häntä auringon polttavilta säteiltä. Kun Jumala antaa puun kuivua, Joonan mieli on surullinen. Hän valitta tätä Jumalalle ja Jumala vastaa: ”Sinä kannat murhetta öljypuusta, jonka eteen sinä et ole mitään tehnyt. Eräänä aamuna se oli tässä ja seuraavan yön jälkeen poissa. Minun mielestäni pitäisi olla huolissaan Niiniveen 120000:sta asukkaasta jotka eivät erota oikeaa väärästä- ja lisäksi heillä on niin paljon karjaa.” Jumalan vastaus Joonalle on ymmärrettävä vertauskuvallisesti. Jumala haluaa osoittaa, että rakkaus tarkoittaa tekemistä, jonkin kasvattamista suureksi. Rakkaus ja työ ovat yhteenkuuluvia, toisistaan erottamattomia suureita. Rakastaa sitä jonka eteen tekee työtä, ja tehdä työtä sen eteen mitä rakastaa.

Joonan tarina tarkoittaa myös sitä, että rakkautta ei voi erottaa vastuuntuntoisuudesta. Joona ei tunne itseään vastuulliseksi kanssaihmistensä elämästä. Hän voisi kysyä kuten Kain:”Olenko minä veljeni vartija?”(Gen.4,9). Vastuuntunto ei ole velvollisuus johon ihminen pakotetaan ulkopuolelta, vaan vastaus johonkin jonka tuntee koskettavan. Sanoilla ”vastuuntunto” ja ”vastaus” on samat juuret: olla vastuuntuntoinen tarkoittaa valmiutta vastata.

Äidinrakkaus on yleisin ja helpoimmin ymmärrettävä esimerkki produktiivisesta rakkaudesta. Sen syvin olemus on huolenpitoa ja vastuuntuntoa. Syntymään saakka työskentelee äidin keho lapsen hyväksi, syntymän jälkeen jatkaa äidin rakkaus kehon aloittamaa tehtävää huolehtien lapsen kasvusta ja kehittymisestä. Äidinrakkaus ei ole sidottu mihinkään ehtoihin joita lapsen tulee täyttää tullakseen rakastetuksi. Se on ehdotonta ja perustuu ainoastaan lapsen vaatimuksiin ja äidin vastaukseen. Ei ihme, että äidinrakkaudesta on tullut taiteessa ja uskonnossa kaikkein puhtaimman rakkauden symboli. Hebreankielinen sana, jolla kuvataan Jumalan rakkautta ihmiseen ja ihmisen rakkautta lähimmäisiään kohtaan on rachamim. Sanan juuret ovat sanassa rechem = äidin kohtu. (Kohtuullisuus voisi suomenkin kielessä merkitä kohtuullisuuden lisäksi täydellistä rakkauden yltäkylläisyyttä, IR)

Aivan yhtä silmiinpistävää ei huolenpidon ja vastuullisuuden yhteys ole yksilölliseen rakkauteen. Usein oletetaan, että jo rakastuminen olisi rakkauden korkein kohokohta. Tosiasiassa se on vasta alku, tilaisuus tulla rakastetuksi. Oletetaan myös, että rakkaus on seurausta mysteerisestä vetovoimasta kahden ihmisen välillä, tapahtuma joka ei vaadi ponnisteluja. Ihmisen luottamus ja hänen sukupuoliviettinsä tekevät tosiasiassa rakastetuksi tulemisen helpoksi; mitään mysteeristä ei tässä ole kysymys. Mutta tämä saavutus katoaa yhtä nopeasti kuin se on tullutkin. Sattumalta ei tulla rakastetuksi; oma rakastamisen kyky synnyttää rakkautta – kuten myös se miten tullaan kiinnostaviksi ja miten osoitetaan kiinnostusta. Ihmiset pohdiskelevat kysymystä, ovatko he puoleensavetäviä, ja unohtavat että heidän vetovoimansa on riippuvainen heidän omasta rakastamiskyvystään. Rakastaa produktiivisesti ja luovasti tarkoittaa, että huolehtii hänestä ja tuntee itsensä vastuulliseksi hänen elämästään, ei ainoastaan hänen fyysisestä olemassaolostaan, vaan myös hänen kaikkien inhimillisten kykyjensä kasvattamisesta ja kypsyttämisestä. Rakastaa luovasti on yhteensopimaton passiivisuuden kanssa, joka on ainoastaan rakastetun ihmisen katselemista; produktiiviseen rakkauteen sisältyy työtä, huolenpitoa ja vastuunottoa hänen kasvunsa hyväksi. Huolimatta lännen kaikkien yksijumalaisten uskontojen universalismista ja niistä edistyksellisistä poliittisista ohjelmista, jotka lähtevät liikkeelle ”kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta” , ei rakkaus ihmiskuntaa kohtaan ole tullut kaikkien yhteiseksi kokemukseksi. Rakkautta ihmiskuntaa kohtaan pidetään jonakin, joka parhaaassa tapauksesa kohdistuu johonkin yksittäispersoonaan, tai jonakin abstraktiona, joka saattaa tulla todeksi joskus tulevaisuudessa. Mutta rakkaus ihmiskuntaa kohtaan on erottamattomasti sidoksissa yksityiseen ihmiseen kohdistuvan rakkauden kanssa. Rakastaa yhtä ihmistä luovasti tarkoittaa, että on suhteessa hänen inhimilliseen ytimeensä ja samalla häneen yhtenä ihmiskunnan edustajana. Rakkaus johonkin yksittäiseen ihmiseen on satunnaista ja pinnallista, jos se sulkee pois rakkauden koko ihmiskuntaa kohtaan. Tämä rakkaus ihmiskuntaa kohtaan eroaa äidinrakkaudesta siinä mielessä, että lapsi on avuton, aikuinen sitävastoin ei. Mutta tämä ero on vain suhteellinen, sillä jokainen tarvitsee apua ja jokainen on riippuvainen kanssaihmisistään. Inhimillinen yhteenkuuluvaisuuden tunne on välttämätön edellytys yksilön kehittymiselle.

Huolehtiminen ja vastuuntunto ovat toki välttämättömiä tekijöitä rakkaudessa, mutta ilman rakastetun ihmisen kunnioitusta ja sen tunnistamista saa rakkaus hallitsemisen ja omistamisenhalun luonteen. Kunnioitus ei tarkoita pelkoa tai alistuvaa kunnioitusta. Vastaavasti kunnioittaminen tarkoittaa juuriltaan respektiä (respicere=katsoa), kykyä nähdä ihminen sellaisena kuin hän on, kykyä tulla tietoiseksi hänestä yksilönä ja ainutkertaisena olentona. Ihmistä ei voi kunnioittaa häntä tuntematta. Huolenpito ja vastuntunto olisivat sokeita, jos sitä ei seuraisi yksilön tunteminen.

Ja nyt produktiivisen ajattelun käsitteeseen, jota nyt haluamme lähestyä tutkimalla eroa järjen (reason) ja älykkyyden (intelligence) välillä.

Ihmisen älykkyys on käytännön tavoitteiden työkalu; sen tarkoituksena on tutkia asian niitä puolia jotka ovat tarpeen sen käytön tuntemuksessa. Tavoitetta itseään, tai mikä on sama, asian lähtökohtia, joihin älykäs ajattelu kohdistuu, ei kyseenalaisteta, vaan otetaan annettuna, olipa tavoite rationaalinen tai ei. Tätä älykkyyden erikoislaatuista piirrettä kuvattakoon äärimmäisellä esimerkillä, nimittäin paranoiisella ihmisellä. Hänen lähestymistapansa, se että kaikki ihmiset ovat liittoutuneet häntä vastaan, on järjetön ja harhaanjohtavakin, mutta hänen ajatteluprosessinsa jotka rakentuvat tälle lähtökohdalle, saattavat osoittaa huomattavaa älykkyyttä. Osoittaakseen paranoisten teesiensä oikeutuksen hän yhdistää huomioita ja johtaa loogisia rakenteita, jotka usein ovat niin vakuuttavia, että hänen oletustensa järjettömyys on vaikeasti havaittavissa. Luonnollisestikaan älykkyyden käyttö ei rajoitu ainoastaan patologisiin ilmiöihin. Useimmiten ja välttämättä se tavoittelee ajattelussamme jonkinlaisia käytännön tuloksia, ilmiön määrällisessä ja pinnallisessa mielessä, mutta ei asiaan kuuluvien ehtojen ja tarkoitusten hyvyyden kannalta, eikä varsinkaan yrityksenä ymmärtää ilmiön kulloisiakin laadullisia ominaisuuksia.

Järki sisältää kolmannen, syvyysulottuvuuden, joka johtaa asioiden ja prosessien olemukseen. Järki ei toki ole erotettu elämän käytännön tavoitteista (jatkossa tulen esittämään missä mielessä tämä pätee) mutta se ei ole myöskään pelkkä senhetkisen käsittelyn työkalu. Sen tehytävä on tietää jotakin, ymmärtää jotakin, käsittää asioita ja asettaa ihminen tällä tavalla yhteyteen asioiden kanssa. Järki tunkeutuu asioiden pinnan lävitse, löytääkseen sen todellisen olemuksen, sen kätketyt yhteydet, asioiden syvemmän merkityksen, niiden ”järjen”. Se ei ole – Nietscheä lainatakseni – kaksiulotteinen, vaan näköalainen, perspektiivinen, mikä tarkoitta että se ottaa huomioon kaikki ajateltavissa olevat näkökohdat ja ulottuvuudet, ei ainoastaan käytön kannalta huomionarvoiset. Asettua yhteyteen tällä tavalla asian kanssa ei tarkoita ainoastaan sen käsittämistä mitä asian takana piilee, vaan pyrkimystä työstää vielä enemmän ilmiön olemuksen piileviä, universaaleja ja kaikkea koskettavia ominaisuuksia ja samalla irtautua ilmiön pinnallisista ja satunnaisista ulottuvuuksista.

Jatkamme tästä tutkiaksemme joitakin produktiivisen ajattelun luonteenomaisia erityispiirteitä. Produktiivisessa ajattelussa subjekti ja objekti, tekijä ja kohde eivät ole yhdentekeviä. Kohde vaikuttaa tekijään ja tekijä asettuu toimintasuhteeseen kohteen kanssa. Kohdetta ei ymmärretä minään kuolleena, vaan jonakin joka on irrotettu itsestään ja omasta elämästään, tai jonakin sellaisena joka on tullut eristetyksi omasta todellisesta olemuksestaan. Päinvastoin, subjekti on kiinnostunut kohteestaan, ja mitä tiiviimpi tämä yhteys on, sitä hedelmällisempää ajattelu on. Tämä suhde tekijän ja kohteen välillä hallitsee hänen ajatteluaan. Ihminen tai rakastettu muu ilmiö tulee siten ajattelun kohteeksi, koska se on myös mielenkiinnon kohde ja koska se on merkityksellinen yksilölliselle elämälle ja ihmisen olemassaololle. Kertomus Buddhan ”nelinkertaisen totuuden” keksimisestä kuvaa tätä hyvin kauniisti. Buddha näki kuolleen, sairaan ja vanhan miehen. Hän nuorena miehenä koki syvästi tämän kaikkia koskevan, eroa tekemättömän kohtalon. Hän reagoi tähän huomioon ja hän ajatteli sitä tarkoin. Oppi luonnosta, elämästä ja tiestä inhimilliseen hajoamiseen oli tulosta hänen ajattelustaan. Varmaankaan tämä tapa jolla hän reagoi ei ollut ainoa mahdollinen. Vastaavassa tilanteessa saattaisi moderni lääkäri ehkä ajatella, miten voisi taistella vanhuutta, sairautta ja kuolemaa vastaan, mutta myös hänen reaktionsa määräytyisi hänen kokonaisnäkemyksestään kohteen tilasta.

Produktiivisen ajattelun toteutuessa nousee esiin ajatus hänen kiinnostuksestaan kohteeseen. Hän on siitä ”otettu” ja hän reagoi siihen; hän ottaa osaa ja vastaa. Mutta myös objektiivisuus luonnehtii produktiivista ajattelua: ajattelijan kunnioitus kohdetta kohtaan, ja kyky nähdä kohde sellaisena kuin se on, eikä siten millaisena hän sen haluaisi kokea. Tämä vastakohtaisuus objektiivisuuden ja subjektiivisuuden välillä on yhtä luonteenomaista produktiiviselle ajattelulle kuin produktiivisuudelle ylipäätään.

Kykenemme olemaan objektiivisia vain, kun me myös kunnioitamme niitä asioita joita tarkkailemme: kun me olemme kykeneviä näkemään niiden ainutkertaisuuden ja muodostamaan molemminpuolisen yhteyden niiden kanssa. Tämä kunnioitus ei olennaisesti poikkea siitä kunnioituksesta jota koemme rakkaudessa. Jos haluan ymmärtää jotakin, täytyy minun olla kykenevä näkemään asia tavalla, jollaisena se omasta luonteestaan johtuen minulle ilmenee. Vaikkakin tämä pätee kaikkiin ajattelun kohteisiin, on se kuitenkin ihmisluonnon tutkimisen erityisongelma.

Eläviä ja ei-eläviä kohteita koskeva produktiivinen ajattelu sisältää myös erään toisen, objektiivisuuteen vaikuttavan ulottuvuuden: ilmiö on nähtävä kokonaisuutena. Jos tarkkailija erottaa kohteesta jonkin ulottuvuuden, ilman että näkee kokonaisuutta, eihän tule ymmärtäneeksi oikein edes tätä yhtä ominaisuutta. Tätä ominaisuutta on Max Wertheimer kuvannut tärkeänä produktiivisuuden piirteenä. ”Luovat prosessit”, kirjoittaa hän, ”omaavat usein seuraavia piirteitä: ymmärtää todella jotakin, kysyä ja tutkia sitä yhä uudelleen. Lopulta keskittyä tiettyyn määrättyyn kohtaan määrätyn kokonaisuuden sisällä; mutta tällä tavalla ei eristetä mitään kokonaisuudesta. Todellisuudessa kehittyy uusi ja rakenteellisesti syvempi kuva kokonaisuudesta, muutoksia kokonaisuuden rakenteellisessa näkemisessä, yksityiskohtien uudessa ryhmittelyssä jne. Kun syventyy tällä tavalla tietyn alueen rakenteeseen ja sen vaatimuksiin, tulee järjellä perusteltavaan ennustukseen, miten tämä alue – tai muut osa-alueet tässä rakenteessa – suoraan tai epäsuorasti ovat todennettavissa. Kaksi asiaa on tärkeitä: yhtäällä kokonaiskuvan muopostaminen ja toisaalta, miltä kokonaisuus osista katsoen edellyttää.” (M. Wertheimer, 1945, S. 167; vrt. myös S. 192).

Objektiivisuus ei vaadi ainoastaan, että näkee kohteen sellaisena kuin se on, vaan että näkee myös itsensä sellaisena kuin on. Että tulee tietoiseksi asetelmasta, jossa kohde on tekemisissä tekijän kanssa. Produktiivinen ajattelu on siten yhteydessä sekä kohteen luonteeseen että toteuttajaan ja että tämän ajatuksenkulku sisältyy tähän suhteeseen. Objektiivisuus perustuu tähän kaksisuuntaiseen määräytymiseen. Tämän vastakohta on väärä subjektiivisuus, jossa ajattelua ei suhteuteta kohteeseen ja ennakkoasenne vääristyy. Toiveajattelu ja fantasiat taannuttavat.

Mutta objektiivisuus ei ole myöskään sitä, mitä usein ”tieteellisyyden” nimissä tarjotaan, nimittäin synonyyminä yhdentekevälle, mielenkiinnon ja huolenpidon poissaololle. Kuinka voisi asian ulkokuoren alle tunkeutua ja asian syitä ja suhteita voida tutkia, jos ei tunne elävöittävää mielenkiintoa käsiteltävää asiaa kohtaan? Kuinka voi määritellä tutkimustavoitteita, jos niitä ei aseta suhteeseen ihmisen mielenkiinnon kanssa? Objektiivisuus ei tarkoita yhdentekevyyttä, vaan kunnioitusta.

Se ei tarkoita myöskään kykyä asettaa itsensä ulkopuolella ja väärentää itsensä. Mutta eikö subjektiiviset tutkijan elementit ole niin vahvoja, että hänen on irroittauduttava omasta ajattelustaan saadakseen toivottavan tuloksen? Eikö kaiken henkilökohtaisen mielenkiinnon poissulkeminen ole edellytys tieteelliselle tutkimiselle? Käsitys, että mitään sellaista mielenkiintoa ei saa olla joka saattaisi vaikuttaa tutkimustulokseen, on väärä. On tuskin koskaan tehty yhtään ainoaa löytöä tai huomiota, jossa tutkittavan oma mielenkiinto ei olisi antanut aihetta löytöön. Jokainen ajatus, josta tällainen mielenkiinto puuttuu, on tuomittu hedelmättömäksi ja hengettömäksi. Mutta kuitenkaan ei ole kysymys pelkästään siitä, onko mukana omaa mielenkiintoa vai ei. Tärkeää on, millaista lajia tämä mielenkiinto on ja missä suhteessa se on tutkittavaan kohteeseen. Produktiivisen ajattelun lähtökohtana on huomioitsijan oma mielenkiinto. Ideoita ei synny pelkästään mielenkiinnon itsensä johdosta, vaan sellaisten kiinnostuksen kohteiden kautta, jotka ovat ristiriidassa vallitsevan totuuden kanssa ja jotka löytöinä ovat yhteensovittamattomia kohteen omalaatuisuuden kanssa.

Päätelmämme, että produktiivisuus on ihmiselle annettu kyky, on ristiriidassa sen oletuksen kanssa että ihminen on pohjimmiltaan laiska ja että hänet pitää pakottaa aktiivisuuteen. Tämä käsitys on ikivanha. Kun Mooses pyytää, että tämä sallisi hänen kansansa lähteä, jotta se voisi palvoa erämaassa Jumalaa, faarao vastaa:”Laiskoja te olette kaikki! Siksi te sanotte: haluamme mennä ja uhrata teurasuhrin Jahvelle. ”(Ex 5,17). Tehdä työtä kuin orja, oli faaraolle samaa kuin tehdä jotakin. Jumalanpalvelus oli samaa kuin ”laiskottelu”. Kaikki jotka halusivat elää toisten työllä, jakoivat tämän käsityksen faaraon kanssa. Produktiivisuus joka ei sallinut itseään riistettävän, oli hänelle merkityksetöntä.

Miedän nykyinen kulttuurimme näyttää osoittavan päinvastaista. Länsimainen ihminen näytti viime vuosisatoina olleen täynnä työn ideaa, vaatimassa jatkuvaa aktiivisuutta. Olla tekemättä mitään – sitä hän ei kestä silmänräpäystäkään. Tämä vastakohta on kuitenkin vain näennäisesti totta. Laiskuus ja pakotettu aktiivisuus eivät ole vastakohtia, vaan kaksi oiretta jotka viittaavat inhimillisiin toimintahäiriöihin. Tärkein neurootikon oire on usein hänen kykenemättömyytensä työhön; niinsanotuilla sopeutuneilla pakonomainen aktiivisuus syntyy siten, että he eivät he eivät löydä mitän iloa rentoutumisesta ja rauhasta. Pakonomainen aktiivisuus ei ole laiskuuden vastakohta, vaan sen sivuvaikutus. Molempien vastakohta on produktiivisuus.

Luovan aktiivisuuden hyödyntämättömyys johtaa joko passiivisuuten tai yliaktiivisuuteen. Nälkä ja väkivalta eivät voi koskaan olla edellytyksenä luovalle aktiivisuudelle. Sitä vastoin vapaus, taloudellinen turvallisuus ja yhteiskuntaorganisaatio jossa työstä tulee järkevä inhimillisen kyvykkyyden ilmaisija, johtaa produktivisuuteen. Merkitykisellisiä ovat ne tekijät jotka ratkaisevalla tavalla tukevat sitä, että ihminen seuraa luonnollisia taipumuksiaan ja jossa hän käyttää voimiaan luovasti, produktiivisesti. Produktiivinen toiminta ilmenee rytmisenä ajattelun ja rentoutumisen vuorotteluna. Produktiivinen työ, produktiivinen rakkaus ja produktiivinen ajattelu ovat mahdollisia ainoastaan silloin, kun ihminen saa olla myös rauhassa ja yksin. Myös kyky kuunnella itseään, olla sinut itsensä kanssa on välttämätön edellytys sille että voi asettua suhteeseen toisten kanssa.