"Kommunismista" ja "kommunistista" näyttää tulleen haukkumasanoja, joita varsinkin itsensä moraalisesti ja materiaalisesti ylivoimaiseksi mieltävässä lännessä käytetään tuon tuostakin. Sosialidemokratia joutui sisällissodan jälkeen ottamaan välimatkaa Vladimir Iljits Leninin johdolla venäläiseen sosialidemokratiaan syntyneeseen bolshevistiseen enemmistösuuntaukseen, joka ryhtyi kutsumaan itseään Venäjän ja sittemmin Neuvostoliiton Kommunistiseksi Puolueeksi. Ero sosialidemokratiaan ei liittynyt itse kommunismi- tai sosialismikäsitteen alkuperäiseen sisältöön, vaan siihen tapaan millä Leninin johtama bolshevistinen ryhmittymä alkoi toteuttaa haavettaan. Rautaiseen yksinvaltaan perustuva 'puolue', sen ehdoton yksinvalta ja tätä tukemaan syntyneet sotilaalliset, hallinnolliset ja järjestyksenpitoon tarkoitetut rakenteet olivat tunnusomaisia juuri neuvostotyyppisele yritykselle rakentaa sosialismia. Kiinan kommunistisen puolueen ylivalta perustuu tähän Leniniltä perittyyn ajattelutapaan, tosin kiinalaiseen kulttuuriin sovellettuna.
Sosialidemokratia tulkitsi alunperinkin yhteiskunnallista rakennustyötä tyystin toisella tavalla. Senkin juuret ovat työväenliikkeen "marxilaisessa", humanistisessa arvoperinnössä. Kysymys on koko ilmiöiden maailman, fenomenologian tulkitsemista uudella tavalla, ei ylhäältä päin johdettuna hierarkiana ja autoritaarisena, yksinvaltaisena rakenteena, joka on Hegelin filosofian rakenteen ydintä. Juuri tämä kirkon, hallintokoneiston ja armeijan ylivaltaan perustuvan tietopyramidin Marx halusi kääntää päälaelleen. Keskeiseksi ilmiöksi nostettiin aikaisemmin pyramidin laajaa jalustaa edustaneet kansalaiset ja tietopyramidi tuli näin käännettyä päälaelleen. "Ei muuta johtajaa, ei luojaa kuin kansa kaikkivaltias" muodostui siksi tietoisuutta ohjaavaksi voimaksi, josta kehittyi kansanvaltana ja dcmokratiana tunnettu yhteiskunnallinen ilmiö. Sellaisten käsitteiden kuin ihmisten yhdenvertaisuuden, solidaarisuuden ja hyvä toveruuden tuli symboloida tätä uutta asennemaailmaa. Sosialidemokratialle, työväenliikkeen arvopohjalta kasvaneelle poliittiselle ja yhteiskunnalliselle liikkeelle tällä oli keskeinen merkitys.
Leninin Venäjän tarpeisiin muokkaama kommunistinen liike edusti siis sanan sosiaalipsykologisessa mielessä autoritaarista, yksinvaltaista lähestymistapaa edustamaa luonteenpiirteistöä ja edellytti myös sellaisen juurtumista rakenteiden muutoksen myötä myös koko yhteiskuntaluonteeseen. Kuten Frankfurtin koulukunnan tunnettu sosiaalipsykologi ja yhteiskuntaluonteen teorian kehittäjä Erich Fromm toteaa, autoritaariselle ihmiselle ei ole tasa-arvoa olemassa; kaikki muut ovat joko hänen yläpuolellaan ja hän alistunut ja voimaton - tai sitten hänen alapuolellaan ja hän itse ylivoimainen, usein narsistinen ja vastarintaa sietämätön hallitsija. Yksipuoluejärjestelmä ja sen tueksi rakennetut väkivaltakoneistot edustavat juuri autoritaarista yhteiskunnallista ajattelutapaa. Auktoriteetilla, olipa se sitten johtavan puolueen käytössä oleva valtiokoneisto tai vaihtoehtoisesti markkina jolle on annettu määräävä asema oletetun hyvinvoinnin tuottajana, ei saa olla kilpailijaa. Jos sellainen kuvaan ilmestyy, se on eliminoitava ja mielellään kokonaan tuhottava.
Tästä sosiaalipyskologisesti kahden vastakkaisen rintaman asetelmasta seuraa luonnostaan kysymys, kumpi vaihtoehto on toimivampi tai ovatko molemmat lähestymistavat hyväksyttävissä? Voidaanko vallankumouksella saavuttaa jotakin sellaista mihin kansanvalta ei koskaan ulotu? Neuvostojärjestelmän epäonnistuminen puhuu yksinvaltaista järjestelmää vastaan - Kiina näyttää sen sijaan onnistuneen luomaan hegemonian, jossa myös markkina hyväksyy kommunistisen puolueen ehdottoman ylivallan ja suostuu toimimaan järjestelmän asettamilla ehdoilla. Mikä on sosialidemokratian ja kansanvaltaan ehdottomana ja keskeisenä periaatteenaan pitävän liikkeen vaihtoehto yhteiskunnan uudistamisessa ja demokraattisen, perustuslaillisen arvopohjan oloissa?
Näyttää siltä, että yhteiskunnallisiin oloihin syntyy aika-ajoin tilanteita, joissa kovastakin poliittisesta vastarinnasta huolimatta ilmaantuu mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen uudistustyöhön. Aika-ajoin ja ikäänkuin sattumalta avautuu 'historian akkuna' uudistuksille ja liike pääsee toteuttamaan yhteiskunnallisia tavoitteitaan. Kun ajattelemme oman maamme historiaa, tällaisia muutostilanteita on avautunut jo 1800-luvulla Venäjän Suomelle antaman autonomian oloissa. Syntyi suomalaisuusaate, oman kielen ja kulttuurin nousu, oma rahayksikkö, rautatiet, kansakoululaitos, osuustoimintaliike ja vihdoin työväenliike vaatimuksineen yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta, kokoontumis- ja järjestäytymisvapaudesta. Väliin tuli sortokausiakin, mutta torpparit vapautuivat, maa itsenäistyi ja sen mukana syntyi valtalaki jonka arvopohja vastaa hyvin pitkälle nykyistä eduskuntalaitostamme. Historiallinen akkuna avautui myös 1930-luvun lopulla maalaisliiton ja sosialidemokratian punamultayhteistyönä, vaikka samaan aikaan vahva isänmaallinen kansanliike ja Suur-Suomi-ajattelu hallitsi oikeistovoimien elämäntyyliä ja ajattelutapaa. Sodanjälkeiseen rakennustyöhön kuului teollistuminen ja parlamentaarisen poliittisen käytännön vakiintuminen. Myös Suomen kommunistinen liike tuli mukaan Rafael Paasion hallituksen myötä parlamentaariseen toimintaan, mikä merkitsi kommunistisen liikkeen ehdottomasta poliittisesta vallantavoittelusta luopumista. Autoritaariset luonteenpiirteet ja liikkeessä elätelty yksinvaltainen, "taistolainen" yhteiskuntaluonne saivat väistyä. Ihmisten eriarvoisuutta ja oman verenperinnön erinomaisuutta edustava poliittinen liikehdintä siirtyi populististen ja kansallista omaleimaisuutta suojelevien ja korostavien liikkeiden työvälineeksi.
Voidaan myös sanoa että 1960-luvun lopun 1970-luvun alun aikainen yhteiskunnallinen ilmapiiri merkitsi 'historiallisen akkunan' avautumista; suuria yhteiskunnallisia, koko kansaa koskevia uudistuksia saatiin liikkeelle: peruskoulu, työeläkejärjestelmämme, lasten päivähoitolaki (yhtenä ensimmäisistä) ja laaja työelämän uudistamisprosessi työehto- ja suositussopimuksineen leimasivat tuota edistyksellistä mutta lyhyttä jaksoa. Samaan aikaan alkoi päätään nostaa Chigagon poikien ja Milton Friedmannin monetarististen oppien esiinmarssi ja pahanenteinen voittokulku. Sen yhtenä ilmenemismuotona on nyt elinkeinoelämä irtautumassa sopimustoiminnasta tavoitellen Thomas Pikettyn mukaan "monarkistista" talousjärjestelmää, jossa yritykset ja markkina yksin määräävät työelämän ja kansalaisten toimeentulon ehdoista.
Surullista todeta että liittymisemme Euroopan Unioniin ei ole tuonut mukanaan demokratiaan ja kansanvaltaan suuria rakenneuudistuksia vaikka sellaisiin rakenteen ylätasolla aina viitataan. Vähänkään syvempi raapaisu eurooppalaisen todellisuuden pinnan alle osoittaa, että leninistisen yksinvallan sijasta on "mahdollisimman kilpailukykyiselle sosiaaliselle markkinataloudelle" (Lissabonin sopimus, 2. artikla, kohta 3) annettu ehdottoman auktoriteetin asema oletetun hyvinvoinnin saavuttamisessa. Toisen maailmansodan jälkeinen 'herkkä hetki' jolloin vannottiin rauhan ja demokratian nimiin, ei saavuttanutkaan sellaista hegemonista asemaa johon Euroopan Unionin perustuksia luotaessa vahvasti uskottiin.
Kun nyt katselemme tämän päivän yhteiskunnallista tilannetta ja Sanna Marinin johtaman hallituksen jopa yllättävän hyvää yksituumaisuutta suurten yhteiskunnallisten uudistusten liikkeellelaittamisesa, voisi sanoa että historian akkuna on taas kerran avautunut. Erikoisen sivumaun tähän tilanteeseen luo se, että vielä pari vuotta sitten vannottiin tiukasta kilpailukykyisen markkinan ensisijaisuuteen ja työelämän mukauttamiseen niin että yritykset voisivat paitsi sanella työelämän ehdot, myös saada vientiteollisuudessa voittoja hintakilpailussa muiden Euroopan Unionin jäsenmaiden ja muiden vientiämme tarvitsevien maiden kustannuksella. Sosialidemokratian niukka voitto vuoden 2019 vaaleissa mahdollisti SDP:n puheenjohtaja Antti Rinteen neuvotteleman hallitusohjelman ja laajapohjaisen keskusta-vasemmistohallituksen muodostamisen. Sivumaun kitkeryyttä lisää vielä se, että edellisen Sipilän hallituksen keskeisenä vetäjänä toiminut Keskustapuolue hyväksyi Antti Rinteen neuvotteleman edistyksellisen, 'perustuslaillisen' hallitusohjelman, mutta kyseenalaisti hänen persoonansa pääministerinä ja hallituksen vetäjänä. Asioista voitiin olla yhtä mieltä, mutta parlamentaarinen yhdenvertaisuuden henki ei ulottunut pääministeriin saakka.
Vielä muutama vuosi sitten tuntui siltä että olemme tuomittuja uusliberalistisen, valtavirtaisen talousajattelun asettamiin raameihin ainoana yhteiskunnallisena lähestymistapana. Ihmeelliseltä tuntuu tätä taustaa vasten se, että mikää tänään näyttää mahdottomalta voikin homenna olla jo täyttä todellisuutta. Bertold Brechtin sanoin "Ei milloinkaan saattaa olla totta jo tänään".
Lähes kaikki merkit viittaavat siihen että Sanna Marinin hallitus saa todellakin aikaan suuria yhteiskunnallisia, kansalaisten yhdenvertaisuutta ja yhteistä hyvinvointia vahvistavia uudistuksia. Tällaista hetkeä ei ole ollut sitten 1970-luvun, koska hallitusyhteistyö poliittista arvo-oikeistoa johtavan Kokoomuksen kanssa on aina muodostunut puolustustaisteluksi, jossa on onnistuttu ainakin jossakin määrin suojaamaan kansanvaltaisen hyvinvontivaltion perustaa, mutta jossa koko kansa koskevien yhteiskunnallisten uudistusten aikaansaaminen on jäänyt pahasti puolitiehen.
Tietenkin on niin, että yhteiskunnallisissa uudistusprosesseissa haavoitetaan poliittisia kilpailijoita ja arpia saadaan itsekin. Eteneminen ei juuri koskaan ole suoraviivaista, koska taustalla toimivat yksilöiden luonteenpiirteisiin ja koko kansakunnan yhteiskuntaluonteeseen juurtuneet kaavautuneet asenteet. Nyt näyttää kuitenkin siltä että produktiiviset, elämää ylläpitävät voimat ovat taas kerran löytäneet toisensa, keskinäinen suvaitsevaisuus antaa hallituspuolueille mahdollisuuksia profiloitua myös suhteessa omaan kannattajakuntaansa. Historian akkunaa hallitsee tällä kertaa perustuslakimme sisältämä sanoma kansalaisten yhdenvertaisuudesta ja sen hegemoniasta. Poliittisten ideologioiden sisällä vaikuttaa kaiken läpileikkaava produktiivisten ja eiproduktiivisten voimien analyysin ulkopuolella toimiva voima.
Kuten historia opettaa, tällainen vaihe ei välttämättä kestä pitkään. Siksi nyt on taottava, kun rauta on kuumana. Hyppäys uudelle hyvinvoinnin tasolle on mahdollinen. Tämän kirjoituksen aiheena ei ole kuitenkaan aavistella, mistä päin yhteisen hyvinvoinnin vaarantajat ovat jatkossa hyökkäämässä.
20.10. 2020
Anu Kantola kirjoitti Helsingin Sanomissa 20.10. 2020:
"Saatamme elää tämän aikakauden viimeisiä päiviä: historia voi tehdä kahden viikon päästä käännöksen
FILOSOFIASSA on kummitellut ajatus ratkaisevasta hetkestä. Søren Kierkegaardin ja Friedrich Nietzschen mukaan aina silloin tällöin koittaa hetki, joka muuttaa historian suunnan: päivä, jossa menneisyys ja tulevaisuus kohtaavat, ja otamme askeleen uuteen.
Elämmekö parhaillaan tämän aikakauden viimeisiä viikkoja? Tekeekö historia suuren käännöksen kahden viikon päästä tiistaina?"
23.10. 2020
"Suomi punnersi maailman onnellisimmaksi maaksi omin voimin ja pikkuhiljaa. Mutta onko pohjoismaisesta konsensusajattelusta vientituotteeksi? Professori Danny Dorling ja Annika Koljonen kirjoittivat kirjan suomalaisesta ihanneyhteiskunnasta eli Fintopiasta.
"MITÄ brittipoliitikkojen sitten pitäisi oppia Suomesta?
”Ensiksikin sen, että hyvinvointivaltion rakentaminen kestää hyvin kauan.”
Katse pitää siirtää yhdestä vaalikaudesta parin kolmen sukupolven päähän. Suomi rakensi nykyistä hyvinvointiaan pala palalta vuosikymmenien ajan.
Siinä missä Britannia sai kehittää koulu- ja terveydenhuoltojärjestelmiään imperiuminsa tuoman pääoman turvin, köyhä Suomi lähti nollasta.
Muihin Pohjoismaihinkin verrattuna Suomen lähtökohdat olivat huonot. Ruotsilla oli vanhaa rahaa, Tanskalla yhteydet Manner-Eurooppaan ja Norjalla öljynsä."
https://www.hs.fi/paivanlehti/23102020/art-2000006696214.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti