Hyväntekijöitä ja kaappareita

Saksalainen kirjailija Günter Grass kirjoitti 1970-luvun lopulla kirjan "Das Treffen in Telgte", suomeksi "Kirjailijakokous". Se kertoo 30-vuotisen sodan päätösvaiheissa vuonna 1647 järjestetystä kirjailijakokouksesta, jossa osanottajat käsikirjoitustensa avulla kuvaavat pyrkimyksiä uuteen maailmajärjestykseen ja rauhaisampaan yhdessäoloon kuin mitä vuosisadan alku on ollut. Kokous päättyy tulipalon muodossa murhenäytelmään ja samalla osoittautui, että "kirjailijat" olivat tulleet kokonaan muissa tarkoituksissa koko talven kestäneeseen kokoukseen. Itse kukin heistä näyttää tekevän kokonaan toisenlaista businesta kuin mikä tapaamisen alkuperäinen tarkoitus oli.

Aikaamme näyttää kuuluvan ilmiö, jossa alunperin hyvässä uskossa ja tarkoituksessa aloitettu toiminta alkaa muuttua ja osoittautuu loppupeleissä vastakohdakseen. Se näkyy erityisesti sosiaalisia tarkoituksia varten, hyvässä uskossa perustetuista yhteisöistä, jotka yhteisin varoin rahoitettuna aloittavat yhteistä hyvää tarkoittavat palvelunsa, mutta muuttuvat matkan varrella kaupallista ja myös vallassaolevien henkilökohtaista  menestystä palveleviksi "kovan rahan" toimijoiksi.

Erityisesti viime aikoina on puhuttu alunperin vuokra-asuntoja tuottamaan ryhtyneistä organisaatioista, mm. Valtakunnallisesta Vuokratalo-osuuskunnasta VVO:sta, Nuorisoasuntosäätiöstä ja näiden rahoittajasta ARA:sta ja RAY:sta, joiden politiikka on yhä selvemmin painottumassa businesstyyppiseen toimintaan. Sen sekaantuminen vaalirahoitukseen jo osoitti että eduntavoitteluintriigejä on sekä organisaatioiden hallinnolla että niiden taustalla olevilla poliittisilla suuntauksilla. Hyväntekijä on yhä ilmeisemmin muuttumassa kaappariorganisaatioksi, nykyajan mustan lipun alla purjehtivaksi piraatiksi.

Tähän liittyy myös Raha-automaattiyhdistyksen toimintamotiivien muutos ja yritys yhteiskunnallisena instituutiona sopeutua EU:sta tulevaan markkinaehtoiseen ohjaukseen. Sosiaalinen motivaatio on heikentynyt, kansalaisjärjestökenttää on ajettu ylhäältä rakennettuihin aitauksiin, arvopohja on kaventunut. Tällä on todennäköisesti huomattava vaikutus siihen, että erilaisia oman tulevaisuuden varmistamiseen tähtääviä organisaatioita yhä luodaan. Linnareissut eivät himmennä sädekehää, yhä uudestaan lähdetään liikkeelle.

Sisäpiireissä perustelut ovat ilmeisen hyväksyviä; on kysymys menestymisestä vaaleissa, oman eturyhmän edunvalvonnasta, yksityisen osapuolen saamisesta mukaan hyvän tarkoituksen edistämiseen. Onko yhteinen intressi, yhteisöllisyys, kansallinen intressi kokonaan katoamassa?

Näyttää siltä että ministerit ja ministeriöt, kukin vuorollaan ja omista lähtökohdistaan yrittävät puuttua asioiden kulkuun. Tarkoitusperät tahtovat kuitenkin jäädä suurelle yleisölle epäselviksi. Onko ministeri vahvistamassa vaiko estämässä menossa olevaa muodonvaihdosta?

Kaikkein suurin kaappaus taitaa olla tapahtumassa kuitenkin valtakunnallisessa tulopolitiikassa, työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen välisten neuvottelujen piirissä. Elinkeinoelämä on saanut vuosittain miljardihelpotuksia verotuksen keventymisen, eläkevastuiden keventämisen ja suoranaisten tukien muodossa sillä perusteella, että vihdoinkin saataisiin käänne aikaan, kilpailukyky paranisi ja uusia työaikkoja alkaisi syntyä, vienti alkaisi vetämään.

Juuri mitään ei ole kuitenkaan tapahtunut. Oletukseni on että elinkeinoelämä on saanut kymmenien miljardien eurojen helpotuksia ja tukia sitten vuoden 2008 jolloin nykyisen lamakauden katsotaan alkaneen. Tukien määrä on jo nyt niin suuri ettei aktiivisesti yhteiskuntaelämää ja politiikkaa seuraavakaan kykene enää hahmottamaan, mitä kaikkea vuosien varrella hyvän tarkoitukseen, työllisyyden parantamiseksi,  viennin edistämiseksi ja  talouskasvun aikaansaamiseksi on elinkeinoelämälle annettu. Mihin tuet ovat menneet, siitä ei ole julkisuudessa keskusteltu eikä ilmeisesti myöskään tutkimuksia tehty. Tuloerot ovat kuitenkin kääntyneet kasvuun ja kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on kasvamaan päin. Väitetään että vähätuloisin viidennes kansasta ei pääse tämän tuloryhmän alhaisen eliniän vuoksi koskaan nauttimaan maksamistaan työeläkkeistä. Valtavirtaista talouspolitiikkaa tukeva media - jonka ilmoitustulot ovat riippuvaisia elinkeinoelämän yritysten ilmoituksista - on johdonmukaisesti ja kritiikittömästi myötäillyt tapahtunutta.

Nyt kun yhteiset voimavarat ovat loppumassa ja käänne yhteisten arvojen kannalta uhkaa kääntyä entistä tuhoisammaksi, elinkeinoelämä on pistämässä pillinsä pussiin ja lopettamassa neuvottelutoiminnan valtakunnan tasolla. Katse on käännetty paikallisiin neuvotteluihin, hajanaisiin edunvalvontarakenteisiin, josko sieltä olisi vielä nyhdettävissä jotakin. Kun puhun kaappari-instituutioista tarkoitan tällä juuri hyvillä tarkoituksilla kuorrutettua toimintaa, "kirjailijakokousta" jonka todelliset tarkoitusperät ovat kokonaan muita kuin mistä julkisuudessa puhutaan.

Kansalaiselle osoitettu kysymys tässä yhteydessä on seuraava: osaatko vielä erottaa rosvon ja hyväntekijän?