Saksalainen der Spiegel -lehti haastattelee numerossaan 32/4.8. 2018 ranskalaista sosiologi Emmanuel Toddia (67), jonka mukaan vuosikymmeniä torjutut asenteet ovat uudelleen täällä. Erityisesti hän arvostelee saksalais-ranskalaista omakehua, itsensä yliarviointia eurooppalaisessa yhteistyössä. Uusimmassa kirjassaan - hän on kirjoittanut paljon - hän tarkastelee ihmiskunnan kehitystä ja erityisesti perhejärjestelmää, joka hänen mukaansa määrää kulloisenkin kulttuurin dynamiikan, menestymisen tai pysähtyneisyyden. Viimeisimmän kirjansa "Surullinen moderni" kirjoittaja ennusti jo vuonna 1976 neuvostojärjestelmän romahtamisen ja nyt hän povaa Euroopan Unionin ajautumista haaksirikkoon.
Toddin mukaan Eurooppa on surullisessa tilassa: se on rikkonainen, jakaantunut, onneton. Johtavia eliittejä vaivaa voimattomuuden tunne. Se tekee surulliseksi, mutta sitä ei näytetä voitavan välttää. Hänen lähtökohtansa ei ole taloudellinen, vaan antropologinen. Tiettyyn määrään saakka eurooppalainen yhteistyö ja instituutioiden rakentaminen oli sekä järkevää että edusti hyvälaatuista kunnianhimoa. Mutta perherakenteiden spesialistina ja elintapojen, tapakulttuurin tuntijana hän ei allekirjoita sitä, että kaikki eurooppalaiset kulttuurit on paketoitavissa yhteen ja että eurooppalaisesta kulttuurista voisi tulla yhtenäinen, homogeeninen tila. EU:sta on tulossa oman järjestelmänsä pyhittämisen ja yliarviointiensa myötä myös uhri.
Tämä väärä asennoituminen alkoi jo vuonna 1992, kun Euroopan Unionin projekti valuuttaunionista alkoi hahmottua. Se perustui eurooppalaiselle metafysiikalle eikä maailman todellisuuden havaitsemiselle. Hän sanoo jo silloin todenneensa, että ajatus yhtenäisestä Euroopasta "haisee".
Hän katsoo että historia ei salli - marxilaisten oletusten mukaan - pysäyttää tai supistaa taloudellista kehitystä. Tiettyjen ratkaisevien muutosten toteuttaminen vaikuttaa syvästi yhteiskunnalliseen elämään. On olemassa vaara että Eurooppa lyö itsensä hajalle takaisin kansallisvaltioiksi, koska vallitseva talousajattelu ei ota näiden todellisisia eroja huomioon. Ranskalaisten edellytetään elävän kuin saksalaisten, saksalaisilta kielletään oikeus olla saksalaisia. Kiistettiin, että Saksassa työskennellään tehokkaammin kuin Ranskassa ja että Saksa on kykenevä huomattaviin kollektiivisin ponnistuksiin. Saman aikaan ei huomattui että Saksassa syntyy paljon vähemmän lapsia - perhe ei kestänyt Saksan omaakaan oletusta. Tällaisia eroja löytyy todellisuudessa kaikista Euroopan maista. Eurooppalainen ideologia asettui imperiumin kannalle ja kieltäessään todellisuuden se ajautui umpikujaan.
Pariisin ja Berliinin suosima vastaus kriisiin on enemmän Europpaa, enemmän yhteisiä rakenteita, enemmän rohkeutta uuden esiin murtamiseksi. Toddin mukaan tämä ei ole mahdollista. Väärä oletus rakentuu hänen mukaansa kahdelle virhearviolle: 1) että Eurooppa voitaisiin puristaa kaikkia koskevan taloudellisen järjestyksen puitteisiin, jossa 2) keskeisenä periaatteena on yhtenäinen kulutusyhteiskunta. Jos Eurooppa olisi pohjoisesta etelään ja idästä länteen sovitettavissa samoihin raameihin, tämä ehkä olisi mahdollista. Meidän maailmamme on kuitenkin erilainen.
Miksi elinolosuhteiden yhtenäistäminen ei sitten enää toimi, vaikka alussa oltiin menestyksellisiä, kysyy der Spiegel. Toddin mukaan tämä toimi niin kauan kuin Eurooppa tavoitteli USA:n elintasoa ja Itä-Eurooppa toivoi pääsevänsä lännen tasalle. Trendi on kuitenkin muuttunut eikä tasa-arvo ole muodissa. Nyt tavoitellaan vapaakaupalla ja globaaleilla markkinoilla voittoja. Ne pakottavat maat katkeraan kilpailuun, mikä johtaa - kuten nyt huomaamme - talous- ja kauppasotaan. Euroopassa valuuttaunioni kärjistää edelleen vapaakaupan dramaattisia vaikutuksia: kaikki joutuvat osallistumaan samaan kilpailuun, vaikka ovatkin "eri tavoilla vammautuneita".
Toimittajan mukaan Euroopan Unionista on Saksassa tullut sillä tavalla sisäistetty käsite, että yksikään poliitikko ei halua ryhtyä "rauhanhäiritsijäksi" ja kritisoida Euroopan Unionia rakenteellisista heikkouksista. Todd ei kiistä tätä, mutta odottaisi Saksalta parempaa selvänäköisyyttä. Saksa ei yksin ole vastuussa Euroopan kafkamaisesta muutoksesta. Saksa on keskeinen vaikuttaja suuntautuessaan universaaleille globaaleille markkinoille, jossa se kuitenkin estottomasti ja häpeilemättä laajentaa omaa vaikutusvaltaansa - muusta Euroopasta piittaamatta.
Lehden toimittaja kokee, että Saksa pakotetaan vasatuunottoon maailmasta.
Todd ei tiedemiehenä usko olevan mahdollista lähestyä maailmaa abstraktin univeraaalin ihmisen lähtökohdista. Ihminen on kyllä universaali, mutta elää erilaisissa perhe-, uskonto- ja yhteiskuntajärjestelmissä ja nämä määrittävät hänen todellista elämäänsä. Uskominen universaaliin ihmisabstraktioon on syvässä ristiriidassa läntisen yksilöllisyyttä korostavan ajattelun kanssa. Euroopan valitsemat taloudelliset, yhtenäisyyttä vaativat lähtökohdat ja toimintareseptit ovat aiheuttamassa katastrofaalisia seurauksia Euroopalle itselleen.
Saksan virheet ja puutteet? Todd pitää Saksaa taipuvaisena oikeaoppisuuteen, omahyväisenä ja kiihkossaan tolkuttomuuksiin menevänä, josta esimerkkinä hän mainitsee liittokansleri Merkelin kannanotot pakolaiskriisin yhteydessä vuonna 2015 ja siitä eteenpäin. Saksan jälleenyhdistymisen seurauksena siitä on tullut keskeinen tekijä Euroopassa, joka johtoroolissaan yrittää yhdistää kaksi abstraktia lähtökohtaa: amerikkalaisen taloudellisen universalismin ja ranskalaisen poliittisen universalismin. Tästä seuraa että syntyneessä finanssikriisissä ratkaisutavaksi muodostui autoritaarinen ja eriarvoisuuteen johtava toimintakäytäntö, jossa yksilöiltä vaadittiin näihin arvoihin sitoutumista.
Saksalaisen "sosiaalisen markkinatalouden" soveltaminen Kreikkaan tai Italiaan on Toddin mielestä täysin hedelmätöntä. Ranskassa tämä käsite yhdistetään ordoliberalismiin, jolla on yhtä kielteinen kaiku kuin uusliberalismilla Amerikassa. Tämä yritys istuttaa Saksassa menestyksekästä talouskonseptia antropologisesti erilaisiin maihin ei onnistu, vaan aiheuttaa eristäytymispyrkimystä. Taloudellinen stressi johtaa siihen, että saksalaiset ovat yhä enemmän saksalaisia ja ranskalaiset ranskalaisia.
Taloudellinen universalismi vaatii voiton tuottamista kaikkialla, mikä aiheuttaa sen että antropologinen monimuotoisuus heitetään sivuun. Kun talousajattelu vaatii yhdenmukaista ajattelua ja keskinäistä taloudellista kilpailua ja tähän sopeutumista, alkavat tähän pakotetut kansakunnat vetäytyä kuoreensa ja tavalla tai toisella haluavat palata takaisin. Paineen alaisina myös kansojen alkuperäiset arvot nousevat uudelleen esiin. Liian pitkälle vietynä vapaakauppa merkitsee vihaimelisyyttä muukalaisia ja jopa naapuria kohtaan, rajatonta vapautta ja kansallista erinomaisuutta. Vetäytymisestä "omaan linnaan", yhtyneenä yhtäkkisiin irtiottoihin, siitä saamme juuri nyt kokemusta presidentti Trumpin politiikan muodossa ja kauhistuttavalla tavalla. Eurooppalainen oikeistonationalismi on tässä mielessä yhdenmukaisuutta vaativan, kilpailua äärimmilleen vievän talouspolitiikan tuote.
Todd korostaa kansallisten erikoispiirteiden ja kulttuurieroavaisuuksien suurta merkitystä. Ne ovat kehittyneet historian saatossa erilaisissa perhejärjestelmissä ja vaikuttavat vielä tänäänkin mitä syvimmin mentaliteettiin, arvoihin, moraaliin ja tapoihin. Ne ovat paljon vanhempia kuin uskonnot. Perhesiteet ja uskonto muodostavat tavallaan yhteiskunnallisen tiedostamattoman, kun taas talous ja politiikka ovat tiedostettua pintakuohuntaa. Kansakunta on historiallisesti myöhemmin syntynyt rakenne joka yhdistää ihmisiä yhteisöiksi ja jotka eivät olisi mahdollisia ilman aikaisempaa vuosituhantista kehitystä.
Taloudellisilla rakenteilla on tietenkin paljon merkitystä, mutta perherakenteilla on aina suuri vaikutus, olivatpa ne sitten vapaamielisiä tai autoritaarisia, yhdenvertaisuutta tai eriarvoisuuta korostavia - ja nämä puolestaan vaikuttavat poliittiseen ja taloudelliseen ajatteluun. Sosiaalinen elämä ulottuu syvemmälle kuin pelkkä taloudelliseen järjestelmään sitoutuminen. Kansallisuus on rakenteellinen, pysyvänä pidetty suure, jonka vaikutus jatkuu vaikka kansallisuus katoaisikin. Tämän kuitenkin globalisaatioeliitti katsoo voivansa sivuuttaa.
Saksa on historiallisesti kantaperheen edustaja, kun taas USA, Englanti ja Ranskan tietyt osat edustavat ydinperheajattelua. Perheellä on suuri merkitys. Perheen tapojen juuret ovat talonpoikaiskulttuurissa, joka etenkin Saksassa oli luonteeltaan autoritaarinen, hierarkinen, kurinalainen. Todd katsoo että nämä arvot ovat uudelleen heräämässä eloon. Ilman tämän torjutun tunnistamista meidän on mahdotonta ymmärtää liberaalien arvojen, kuten kansallinen itsemääräämisoikeus, ihmisen perusoikeudet ja ihmisen oikeus onneen, yhdistymistä autoritaarisiin, yhtenäistä ratkaisumallia vaativiin ja kurinpitotoimin ylläpidettäviin ratkaisumalleihin.
Todd pitää myös Ranskan presidenttiä Macronia autoritaarisena, pikkuporvarillisena ja erittäin vastuuntunnottomasti reagoivana. Hän korvaa politiikkansa mahdollisuuksien rajallisuuden peräänantamattomuudella. Hän näkee Ranskan edesauttavan Brexitin toteutumista ja pitäisi tärkeänä, että Saksa löytäisi yhdessä Britannian kanssa tien pehmeämpään ratkaisuun. Hänen mielestään saksalaiset erehtyvät pitäessään Ranskaa liberaalina demokratiana. Ranskassa ovat perinteiset puolueet romahtaneet eikä kunnon vaihtoehtoa ole olemassa. Tämä mahdollistaa Macronille autoritaarisen johtamistyylin, Napoleon Bonaparten tai Ludvig IV tyyliin. Raskasta ei ole tästä syystä Saksan keskeiseksi kumppaniksi, siksi sopisi sittenkin paremmin UK , jopa Berexitin jälkeen. Yhteistyöhenkeä näyttelevästä Ranskasta ja Macronista saattaa kehittyä Saksalle loppujen lopuksi pahahenkinen peikko.
Lehden toimittaja ihmettele Toddin kriittistä suhdetta Ranskan nykytilanteeseen. Todd toteaa:"Älkää tulko minulle jälkeenpäin sanomaan etten varoittanut."
(Referaatti der Spiegel lehden numerosta 32/4.8. 2018, "Europa ist Futsch")
Toddin mukaan Eurooppa on surullisessa tilassa: se on rikkonainen, jakaantunut, onneton. Johtavia eliittejä vaivaa voimattomuuden tunne. Se tekee surulliseksi, mutta sitä ei näytetä voitavan välttää. Hänen lähtökohtansa ei ole taloudellinen, vaan antropologinen. Tiettyyn määrään saakka eurooppalainen yhteistyö ja instituutioiden rakentaminen oli sekä järkevää että edusti hyvälaatuista kunnianhimoa. Mutta perherakenteiden spesialistina ja elintapojen, tapakulttuurin tuntijana hän ei allekirjoita sitä, että kaikki eurooppalaiset kulttuurit on paketoitavissa yhteen ja että eurooppalaisesta kulttuurista voisi tulla yhtenäinen, homogeeninen tila. EU:sta on tulossa oman järjestelmänsä pyhittämisen ja yliarviointiensa myötä myös uhri.
Tämä väärä asennoituminen alkoi jo vuonna 1992, kun Euroopan Unionin projekti valuuttaunionista alkoi hahmottua. Se perustui eurooppalaiselle metafysiikalle eikä maailman todellisuuden havaitsemiselle. Hän sanoo jo silloin todenneensa, että ajatus yhtenäisestä Euroopasta "haisee".
Hän katsoo että historia ei salli - marxilaisten oletusten mukaan - pysäyttää tai supistaa taloudellista kehitystä. Tiettyjen ratkaisevien muutosten toteuttaminen vaikuttaa syvästi yhteiskunnalliseen elämään. On olemassa vaara että Eurooppa lyö itsensä hajalle takaisin kansallisvaltioiksi, koska vallitseva talousajattelu ei ota näiden todellisisia eroja huomioon. Ranskalaisten edellytetään elävän kuin saksalaisten, saksalaisilta kielletään oikeus olla saksalaisia. Kiistettiin, että Saksassa työskennellään tehokkaammin kuin Ranskassa ja että Saksa on kykenevä huomattaviin kollektiivisin ponnistuksiin. Saman aikaan ei huomattui että Saksassa syntyy paljon vähemmän lapsia - perhe ei kestänyt Saksan omaakaan oletusta. Tällaisia eroja löytyy todellisuudessa kaikista Euroopan maista. Eurooppalainen ideologia asettui imperiumin kannalle ja kieltäessään todellisuuden se ajautui umpikujaan.
Pariisin ja Berliinin suosima vastaus kriisiin on enemmän Europpaa, enemmän yhteisiä rakenteita, enemmän rohkeutta uuden esiin murtamiseksi. Toddin mukaan tämä ei ole mahdollista. Väärä oletus rakentuu hänen mukaansa kahdelle virhearviolle: 1) että Eurooppa voitaisiin puristaa kaikkia koskevan taloudellisen järjestyksen puitteisiin, jossa 2) keskeisenä periaatteena on yhtenäinen kulutusyhteiskunta. Jos Eurooppa olisi pohjoisesta etelään ja idästä länteen sovitettavissa samoihin raameihin, tämä ehkä olisi mahdollista. Meidän maailmamme on kuitenkin erilainen.
Miksi elinolosuhteiden yhtenäistäminen ei sitten enää toimi, vaikka alussa oltiin menestyksellisiä, kysyy der Spiegel. Toddin mukaan tämä toimi niin kauan kuin Eurooppa tavoitteli USA:n elintasoa ja Itä-Eurooppa toivoi pääsevänsä lännen tasalle. Trendi on kuitenkin muuttunut eikä tasa-arvo ole muodissa. Nyt tavoitellaan vapaakaupalla ja globaaleilla markkinoilla voittoja. Ne pakottavat maat katkeraan kilpailuun, mikä johtaa - kuten nyt huomaamme - talous- ja kauppasotaan. Euroopassa valuuttaunioni kärjistää edelleen vapaakaupan dramaattisia vaikutuksia: kaikki joutuvat osallistumaan samaan kilpailuun, vaikka ovatkin "eri tavoilla vammautuneita".
Toimittajan mukaan Euroopan Unionista on Saksassa tullut sillä tavalla sisäistetty käsite, että yksikään poliitikko ei halua ryhtyä "rauhanhäiritsijäksi" ja kritisoida Euroopan Unionia rakenteellisista heikkouksista. Todd ei kiistä tätä, mutta odottaisi Saksalta parempaa selvänäköisyyttä. Saksa ei yksin ole vastuussa Euroopan kafkamaisesta muutoksesta. Saksa on keskeinen vaikuttaja suuntautuessaan universaaleille globaaleille markkinoille, jossa se kuitenkin estottomasti ja häpeilemättä laajentaa omaa vaikutusvaltaansa - muusta Euroopasta piittaamatta.
Lehden toimittaja kokee, että Saksa pakotetaan vasatuunottoon maailmasta.
Todd ei tiedemiehenä usko olevan mahdollista lähestyä maailmaa abstraktin univeraaalin ihmisen lähtökohdista. Ihminen on kyllä universaali, mutta elää erilaisissa perhe-, uskonto- ja yhteiskuntajärjestelmissä ja nämä määrittävät hänen todellista elämäänsä. Uskominen universaaliin ihmisabstraktioon on syvässä ristiriidassa läntisen yksilöllisyyttä korostavan ajattelun kanssa. Euroopan valitsemat taloudelliset, yhtenäisyyttä vaativat lähtökohdat ja toimintareseptit ovat aiheuttamassa katastrofaalisia seurauksia Euroopalle itselleen.
Saksan virheet ja puutteet? Todd pitää Saksaa taipuvaisena oikeaoppisuuteen, omahyväisenä ja kiihkossaan tolkuttomuuksiin menevänä, josta esimerkkinä hän mainitsee liittokansleri Merkelin kannanotot pakolaiskriisin yhteydessä vuonna 2015 ja siitä eteenpäin. Saksan jälleenyhdistymisen seurauksena siitä on tullut keskeinen tekijä Euroopassa, joka johtoroolissaan yrittää yhdistää kaksi abstraktia lähtökohtaa: amerikkalaisen taloudellisen universalismin ja ranskalaisen poliittisen universalismin. Tästä seuraa että syntyneessä finanssikriisissä ratkaisutavaksi muodostui autoritaarinen ja eriarvoisuuteen johtava toimintakäytäntö, jossa yksilöiltä vaadittiin näihin arvoihin sitoutumista.
Saksalaisen "sosiaalisen markkinatalouden" soveltaminen Kreikkaan tai Italiaan on Toddin mielestä täysin hedelmätöntä. Ranskassa tämä käsite yhdistetään ordoliberalismiin, jolla on yhtä kielteinen kaiku kuin uusliberalismilla Amerikassa. Tämä yritys istuttaa Saksassa menestyksekästä talouskonseptia antropologisesti erilaisiin maihin ei onnistu, vaan aiheuttaa eristäytymispyrkimystä. Taloudellinen stressi johtaa siihen, että saksalaiset ovat yhä enemmän saksalaisia ja ranskalaiset ranskalaisia.
Taloudellinen universalismi vaatii voiton tuottamista kaikkialla, mikä aiheuttaa sen että antropologinen monimuotoisuus heitetään sivuun. Kun talousajattelu vaatii yhdenmukaista ajattelua ja keskinäistä taloudellista kilpailua ja tähän sopeutumista, alkavat tähän pakotetut kansakunnat vetäytyä kuoreensa ja tavalla tai toisella haluavat palata takaisin. Paineen alaisina myös kansojen alkuperäiset arvot nousevat uudelleen esiin. Liian pitkälle vietynä vapaakauppa merkitsee vihaimelisyyttä muukalaisia ja jopa naapuria kohtaan, rajatonta vapautta ja kansallista erinomaisuutta. Vetäytymisestä "omaan linnaan", yhtyneenä yhtäkkisiin irtiottoihin, siitä saamme juuri nyt kokemusta presidentti Trumpin politiikan muodossa ja kauhistuttavalla tavalla. Eurooppalainen oikeistonationalismi on tässä mielessä yhdenmukaisuutta vaativan, kilpailua äärimmilleen vievän talouspolitiikan tuote.
Todd korostaa kansallisten erikoispiirteiden ja kulttuurieroavaisuuksien suurta merkitystä. Ne ovat kehittyneet historian saatossa erilaisissa perhejärjestelmissä ja vaikuttavat vielä tänäänkin mitä syvimmin mentaliteettiin, arvoihin, moraaliin ja tapoihin. Ne ovat paljon vanhempia kuin uskonnot. Perhesiteet ja uskonto muodostavat tavallaan yhteiskunnallisen tiedostamattoman, kun taas talous ja politiikka ovat tiedostettua pintakuohuntaa. Kansakunta on historiallisesti myöhemmin syntynyt rakenne joka yhdistää ihmisiä yhteisöiksi ja jotka eivät olisi mahdollisia ilman aikaisempaa vuosituhantista kehitystä.
Taloudellisilla rakenteilla on tietenkin paljon merkitystä, mutta perherakenteilla on aina suuri vaikutus, olivatpa ne sitten vapaamielisiä tai autoritaarisia, yhdenvertaisuutta tai eriarvoisuuta korostavia - ja nämä puolestaan vaikuttavat poliittiseen ja taloudelliseen ajatteluun. Sosiaalinen elämä ulottuu syvemmälle kuin pelkkä taloudelliseen järjestelmään sitoutuminen. Kansallisuus on rakenteellinen, pysyvänä pidetty suure, jonka vaikutus jatkuu vaikka kansallisuus katoaisikin. Tämän kuitenkin globalisaatioeliitti katsoo voivansa sivuuttaa.
Saksa on historiallisesti kantaperheen edustaja, kun taas USA, Englanti ja Ranskan tietyt osat edustavat ydinperheajattelua. Perheellä on suuri merkitys. Perheen tapojen juuret ovat talonpoikaiskulttuurissa, joka etenkin Saksassa oli luonteeltaan autoritaarinen, hierarkinen, kurinalainen. Todd katsoo että nämä arvot ovat uudelleen heräämässä eloon. Ilman tämän torjutun tunnistamista meidän on mahdotonta ymmärtää liberaalien arvojen, kuten kansallinen itsemääräämisoikeus, ihmisen perusoikeudet ja ihmisen oikeus onneen, yhdistymistä autoritaarisiin, yhtenäistä ratkaisumallia vaativiin ja kurinpitotoimin ylläpidettäviin ratkaisumalleihin.
Todd pitää myös Ranskan presidenttiä Macronia autoritaarisena, pikkuporvarillisena ja erittäin vastuuntunnottomasti reagoivana. Hän korvaa politiikkansa mahdollisuuksien rajallisuuden peräänantamattomuudella. Hän näkee Ranskan edesauttavan Brexitin toteutumista ja pitäisi tärkeänä, että Saksa löytäisi yhdessä Britannian kanssa tien pehmeämpään ratkaisuun. Hänen mielestään saksalaiset erehtyvät pitäessään Ranskaa liberaalina demokratiana. Ranskassa ovat perinteiset puolueet romahtaneet eikä kunnon vaihtoehtoa ole olemassa. Tämä mahdollistaa Macronille autoritaarisen johtamistyylin, Napoleon Bonaparten tai Ludvig IV tyyliin. Raskasta ei ole tästä syystä Saksan keskeiseksi kumppaniksi, siksi sopisi sittenkin paremmin UK , jopa Berexitin jälkeen. Yhteistyöhenkeä näyttelevästä Ranskasta ja Macronista saattaa kehittyä Saksalle loppujen lopuksi pahahenkinen peikko.
Lehden toimittaja ihmettele Toddin kriittistä suhdetta Ranskan nykytilanteeseen. Todd toteaa:"Älkää tulko minulle jälkeenpäin sanomaan etten varoittanut."
(Referaatti der Spiegel lehden numerosta 32/4.8. 2018, "Europa ist Futsch")
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti