lauantai 6. heinäkuuta 2019

Vuosituhannen alun suuri tehtävä

Euroopan Unionin oikeusvaltioperiaate - ja tuleva rahoituskehys; siinä kaksi hallitsevaa teemaa, joiden kohdalla Suomen hallitus toivoisi menossa olevalla puheenjohtajakaudella tapahtuvan kehitystä. Oikeusvaltioperiaatetta olen pohdiskellut jo aikaisemmassa blogikirjoituksessani "Oikeutta kaikille".  Tässä kirjoituksessa puhun rahasta ja talouspolitiikasta, eurooppalaisista tarpeista ja erityisesti siitä, minkälaista muutosta pitäisi tapahtua.







Euroopan Unionia voidaan pitää rahapoliittisesti itsenäiseen valtioon verrattavana yhteisönä, jolla suhteessa jäsenvaltioihin on - sitten kun jäsenyys on hyväksytty - lähes pakkoyhteisön luonne ja jolla on myös oma, itsenäinen keskuspankki EKP kansallisine keskuspankkeineen (Suomen Pankki). Jäsenvaltiot sen sijaan ovat Euroopan Unionin sisällä olevaan Valuuttaunioniin liittyessään luopuneet talous- ja rahapoliittisesta suvereniteetistaan. Rahapolitiikan osalta tämä on selviö, finanssipolitiikassa liikkumavaraa on sen verran mitä valittu - ja pysyväksi tarkoitettu -  konsolidoitu peruskirja ja siihen nojaaava ohjausjärjestelmä jäsenvaltioille sallii.

Euroopan Unionin talous- ja rahapoliittista talouskehystä tarkasteltaessa tämän talous- ja rahapoliittisesti auktorisoidun aseman ohella on tarkasteltava sitä, minkälaista talouspoliittista päälinjaa Euroopan Unioni edustaa. Lyhyesti voidaan todeta, että konsolidoitujen peruskirjojen lähtökohta on julistuksenomaisesta rauhan ja demokratian kunnioituksesta huolimatta painottunut "mahdollisimman kilpailukykyisen markkinalähtökohdan soveltamiseen:


Kolmas tärkeä piirre on sanattomalla sopimuksella yhteiseksi lähtökohdaksi hyväksytty  ns. valtavirtainen klassinen talousteoria, jota jo John Maynard Keynes ennen toista maailmansotaa julkaistussa ja mm. valtiotieteen kandidaatti Ahti Karjalaisen kääntämässä "Työllisyys, korko ja raha" (WSOY 1951) ankarasti arvosteli. Tälle lähestymistavalle on tunnusomaista kriittinen suhtautuminen velanottoon. Kaikkien investointien lähtökohtana on eksogeenisen talousajattelun edellyttämä etukäteissäästäminen. Säästämistä pyritään lisäämään kuluja, kuten työvoimaa ja palkkakuluja  vähentämällä, minkä tien J.M. Keynes totesi "mielettömäksi" tavaksi yrittää parantaa valtion taloutta:


Heterogeenisen talousajattelun yksi keskeisiä  kehittäjiä, J.M. Keynes edusti ajattelussaan endogeenista, dynaamista talous- ja rahapolitikkaa toteuttavaa lähestymistapaa, vaikka hän ei ehtinytkään saada täyttä tukea uusille, liberaaleille mutta luonteeltaan vallankumouksellisille, hyvin perustelluille näkemyksilleen. 

Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikkaa, sen kehittämistyä varjosti tietysti myös 1900-luvun loppupuolella vielä voimissaan ollut reaalisosialismi ja sen valtiojohtoinen, yksityisen omistamisen lopettamiseen tähdännyt politiikka. Keynes piti yksityistä omistusoikeutta tiettyyn määrään saakka keinona hillitä omistamis- ja ahnehtimisviettinsä hallitsemia ihmisiä sortumasta vielä opportunistisempiin toimintamalleihin. Valtion johtavaa roolia   talous- ja rahapolitiikan kehittäjänä hän ei missään vaiheessa kieltänyt:


Vielä haluaisin lisätä Euroopan Unionin talouskehykseen, reunaehtoja asettaviin raameihin Euroopan Unionin ja sen keskuspankkinsa kautta toteuttaman suvereenin valtion ja Valuuttauniuonin jäsenenä talous- ja rahapoliittisesta suvereniteetistaan luopuneiden jäsenvaltioiden kohtalokkaan tilanteen; lainaukseni on Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan toimittamasta kirjasta "Rahatalous haltuun - irti kurjistavasta talouspolitiikasta" (Like 2014):



Kun nyt tätä taustaa vasten katselemme Euroopan Unionin talouskehystä, voidaan sen sanoa toteuttavan klassista valtavirtaista talouspolitiikkaa ja itse asiassa kieltäytyvän kokonaan keskustelemasta muusta kuin tästä, konsolidoituihin peruskirjoihin betonoidusta lähestymistavasta.  Vastakkain on viime kädessä kaksi talouspoliittista koulukuntaa, klassinen ja heterodoksinen.



Klassinen, valtavirtainen lähestymistapa edustaa eksogeenista ja heterodoksinen endogeenista talouspolitiikkaa;  paineet vuosien mittaan ovat kasvaneet kovastikin ja siksi  EKP:n noudattama finanssi- ja rahapolitiikka on jo omaksunut mm. valtion velkakirjojen  osto-ohjelmasaan endogeensia piirteitä luomalla pelkillä omilla päätöksillään ja kirjanpidolla tuhansia miljardeja monetäärisiä resursseja vuosina 2014-2018. Peruskirjojen tiukka sääntö itse asiassa estää näiden voimavarojen käytön Unionin itsensä ja jäsenvaltioiden kautta niihin suuriin hankkeisiin, joihin talouskehyksellä pitäisi vastata.

Euroopan Unionin haasteet ja niitä varten toteutettavat hankkeet ovat mittasuhteiltaan valtavia, rahamääristä on tässä suhteessa turha sanoa yhtään mitään.Esimerkkinä migraatio: alkeellisella algebralla voidaan kuitenkin kuvata, mistä  ilmastomuutoksen, epädemokraattisen taloudenpidon ja autoritaaristen hallitusten aiheuttamassa kansainvaelluksessa on kysymys. Jos pakolaista merkitään kirjaimella A, pakolaisten kokonaismäärää B:llä ja heidän Euroopassa tarvitsemaansa tukea C:llä - EU:N ja sen jäsenmaiden taloustoimia mm. meidän perustuslakimme edellyttämän tasavertaisen kohtelun mahdollistamiseksi,   sekä sen lisäksi toimia mm. lähtömaan ja maanosan tilanteen kohottamiseksi kirjaimilla D ja E, päädytään pelkästään tämän yhden valtavan tehtäväkokonaisuuden kuvaamisessa seuraavanlaiseen kaavaan D+E = (A x B). Inhimillisten ja perusoikeuksien toteuttaminen tarkoittaa jokaisen tulijan tilanteen ottamista haltuun, hänen toimeentulonsa turvaamista, työllistämistä, tarpeellisen infrastruktuurin ja palvelujen luomista - ja sen lisäksi toimia lähtömaassa ja lähtömantereella, jotka Euroopan tapauksessa tarkoittavat Afrikkaa, Lähi-itää ja muitakin mntereita.

Samanlainen toimintakaava analysoiduista tarpeista ja niiden rahoittamisesta on tehtävä kaikkien mega-hankkeiden kohdalla: ilmastomuutos, digitaalinen vallankumous, sosiaalisen turvallisuuden ja oikeudenmukaisuuden varmistaminen EU:n jäsenmaissa, puhumattakaan puolustuksesta jota tasavaltamme presidentti on ensisijaisesti korostanut. Tehtävän monumentaalisuutta on vaikea yrittääkään hahmottaa - mutta kysymys on todellisista tarpeista. Yksinkertaistettu kaavani täytyy toistaa  omalla tavallaan kaikkien taloudelliseen kehykseen kuuluvien tehtävien kohdalla.

Euroopan Unionin talouskehyksen periaatteelliset ehdot rajaavat jäsenvaltioiden ja Euroopan Unionin  itsensä toteuttaman  ja juuri nyt Unionin edessä olevien tehtävien resurssoimista, siis toteuttamista. Kun vielä lisäksi Britannia on poistumassa EU-budjetin rahoittajien joukosta ja suuria hoitamattomia tehtäviä on ennestäänkin, voidaan kysyä, millä tavalla dynaaminen rahoituskehys Unionissa on luotavissa?

Euroopan Uniuonia vastustavat voimat ja kansallinen itsekkyys ovat kasvaneet jo niin suuriksi, että jäsenvaltioiden reaalisilla panostuksilla edessäolevia kooltaan megalomaanisia tehtäviä ei voida ajateltavan hoitaa. Eksogeenisen, etukäteen tapahtuvaan säästämiseen, valtion supistamiseen ja kulujen karsimiseen perustuvaa markkinalähtökohtaa ei voida pitää toimivana tienä. Arvattavissa on että määrällistä elvytystä tullaan jatkamaan ja mielikuvituksellisia markkinaratkaisuja näkemään. Tarjontaa voidaan varmastikin luoda, mutta ostovoimaa puuttuu. Markkina investoi vain jos on ostovoimaa. Valtio ja julkinen sektori sitävastoin investoi, jos on ilmaistuja ja todettuja tarpeita. Sekatalous vaatisi molempien  siipien käyttämistä, "economy-mix". Tarvittaisiin kokonaisvaltaista modernia, monetaarista lähestymistapaa, joka toistaiseksi on tehty mahdottomaksi. Jos dialogiakaan ei saada näistä kysymyksistä aikaiseksi, Eurooppa on tuomittu alisuoriutujaksi mannerten välisessä kilpailussa.

Kun nyt Euroopan Komission johton tulee kaksi hengeltään liberaalia, tosin konservatiisesta viitekehyksestä tulevaa naista, saattaa tapahtua toinenkin taloudellista valtavirtaa ja totunnaisia voimasuhteita järisyttävä muutos. Uskon ainakin EKP:n pääjohtajaksi tulevan Christine Lagarden olevan vahvasti tietoinen siitä, että vanha valtavirtainen talouspolitiikka ei toimi ja uusia, rohkeita ajatuksia on tultava kehiin. Sellainen saattaisi olla edessä olevien uhkakuvien ja haasteiden keskellä demokraattisen valtion ja julkisen sektorin kunnianpalautus, tehtävä jonka itseasiassa Unionin nykyisten vähemmistövoimien, demokraattien ja sosialistien olisi pitänyt jo aikoja sitten tunnustaa välttämättömäksi tehtäväksi. Unionin perusteisiin suuntautuvaa aloitteellisuuta ei ole kuitenkaan siltä taholta noussut esiin ja talous- ja rahapoliittiseen kenttään on jäänyt vanhan ja kunnianarvoisan eurooppalaisen liberalismin mentävä aukko. Ei ole minun tehtäväni laittaa sanoja haastavan tehtävän saaneiden johtajien suuhun. Uskon kuitenkin ajatuksen suuresta muutoksesta olevan jo lähes käsin kosketeltavissa. Vieläkö vaietaan? Vieläkö vastustetaan? Vai joko havahdutaan?






Euroopan Unionin rahoituskehystä koskevassa lähestymistavassa tarvitaan makrotaloudellista näkemystä, humanistista logiikkaa ja poikkeuksellista rohkeutta. Olen tässä omalta osaltani - joidenkin mielestä ehkä narsistisesti ja auktoriteetteja kunnioittamatta esittänyt oman lähestymistapani. Laskua tästä ajatustyöstä en lähetä kenellekään, vaikka jonkinlaisen korvauksen vaikenemisen ja haukuskelun sijasta saattaisin ansaita. Kysymys on Euroopan ja sen kansalaisten kohtalosta - ja tarpeesta historialliseen muutokseen.

Koskahan se Millenium-palkinto taas jaetaankaan?





Ei kommentteja: