Vuonna 2008 tarjoutui tilaisuus osallistua saksalaisen ryhmän kanssa retkelle Suomen Lappiin, teemana tutustuminen saamelaisuuteen. Kaksiviikkoisen retken suunnittelija oli Nina Michael, Saksassa asuva ja juuri eläkkeelle jäänyt sairanhoitaja, joka oli päättänyt panostaa viimeiset vuotensa saamelaisuuden tutkimiseen ja tukemiseen. Minua ja vaimoani pyydetiin mukaan Helsingin Luonnonystävien edustajana, olimmehan kymmenen vuotta aikaisemmin olleet toteuttamassa erittäin hankalissa olosuhteissa humanistista ruokakeräystä Kuolan saamelaisille. Ehkä Nina ajatteli meistä olevan tukea myös koko tapahtuman läpiviemisessä, puhuiimmehan molemmat saksaa ja voisimme siten suomalaisten puolelta osallistua aktiiviseti tapahtuman läpivientiin.
Tapahtuman ensimmäinen viikko alkoi Rovaniemeltä, jossa tutustuttiin aluksi Arktiseen museoon ja pohjoisen elinolosuhteisiin, flooraan ja faunaan yleisellä tasolla. Luennon meille piti saamen kielestä ja -kulttuurista dosentti Leif Rantala, joka osasi myös Kuolan nimemimaalla häipymässä olevaa Akkalansaamea. Matka jatkui saksalaisten hautausmaan ja Sodankylässä sijaitsevan, jo vuonna 1689 rakennettuun puukirkkoon tutustumisella ja edelleen lappalaistaiteilija Andreas Alarieston kotinäyttelyyn. Sitä kautta matka jatkui Sodankylään, jossa tapasimme porosaamelaisen tutkijan Pekka Aikion ja saimme ensimmäisen kosketuksen porosaamelaiseen kulttuuriin filmien ja Pekan alustuksen muodossa.
Sieltä matkamme jatkui Utsjoelle katsomaan kirkkotupia ja kuulemaan esitelmää saamelaisen kulttuurin tilasta. Käytiin myös Norjan puolella saamelaismuseossa ja saatiin tuntumaa merisaamelaisten elämään. Tultiin Paatsjokivartta ylös Suomen puolelle ja majoituttiin kolttasaamelaisten sotien jälkeen perustetulla Sevettijärven asutusalueella hienossa matkailukeskuksessa.
Käytiin Ivalossa ja tutustuttiin suhteellisen uuteen Siida-museoon, johon saamelaisten kulttuuria ja historiaa on koottu yleisön ihmeteltäväksi. Yövyimme Inarissa mutta sitä ennen kävimme vielä tapaamassa Inarinsaamelaisia, kuuntelemassa heidän puhetapaansa, syöttämässä leipää poroille, heittämässä suopunkia ja kuulemassa tämän pienen kieliryhmän ajatuksia.
Inarista matka jatkui Saariselälle, jossa saimme kosketuksen metsäsaamelaisiin, Armi ja Timo Palonojan (aiemmin Magga) perheeseen ja siihen, miten he saamelaisina poroineen ja suurine vieraskotineen viihdyttävät turisteja ja antavat heille tuntumaa saamelaiseen elämänmuotoon. Me emme olleet kuitenkaan tulleet poroajelulle, vaan tarkoitus oli viettää toinen viikko tutustumisviikosta Palonojan saamelaisperheen seurassa erämaassa, poroaitaa ja turvekotaa rakentaen, poroja ruokkien ja keskustellen suuren erämääkodan hämärässä saamelaisesta kulttuuriperinnöstä. Mukana oli ryhmässä Rosenheimista Saksasta Franz ja Hannelore Sedlmeier. He olivat erityisen kiinnostuneita saamelaisesta shamanismista.
Samoin oli Myös Nina Michael, kahden viikon "Fact-finding" mission suunnittelija ja pääjärjestäjä. Kokoan parastaikaa hänen sähköpostiviesteistään ja niiden linkeistä kokonaisuutta saamelaisesta kulttuurista ja sen ulottuvuuksista liittyen erityisesti shamanismiin. Kävi kuitenkin niin, että retken toisen vaiheen alkaessa Nina ei ollutkaan niin hyvässä vedossa, että hän olisi jaksanut toimia erämaaolosuhteissa retken vetäjänä. Hän pyysi yllättäen minua ottamaan vastuun työleirivaiheen läpiviemisestä. Kun tilanne oli mikä oli, totesin entisenä toimitsijana että vastuuta on otettava ja vietävä toinen vaihe tästä opintomatkasta kunnialla päätökseen.
Vaelluskengät
Olimme tietenkin tietoisia retken erämaaosuudesta ja minäkin olin varautunut matkaan vaelluskenkien kanssa - nämä kengät oli hankkinut 1990-luvun alussa, viisitoista vuotta aiemmin Itävallasta. Olin kyllä kullut, että lähes ikuisilta vaikuttavat vaelluskengät on ohjelmoitu päättämään olemassaolonsa tasan viidentoista vuoden käytön jälkeen, mutta en sitä oikein todeksi ottanut.
Työvaihe alkoi poroaidan rungon rakentamisella. Satoi vettä ja meidät vietiin Hukkamaan erämaahan, jonne Timo oli jo koonnut valmiiksi poroaidan seipäitä. Ne piti sitten kanniskella suunnitellun poroaidan varteen. Yhden seipään kantaminen otti jo voimille, kahdesta puhumattakaan. Timo teki kangilla reikää rosoiseen somerikkoon ja vähitellen edettiin satoja metrejä seiväskasan jäädessä yhä kauemmaksi.
Jossakin vaiheessa alkoi tuntua siltä, että kenkäni eivät ole oikein kunnossa. Vasen jalka alkoi kastua ja ennen pitkää huomasin että pohja kengästä oli irtoamassa. Jäljelle jalan alle jäi vain vaahtokumikerros. Kun varakenkiäkkän ei olut käytettävissä, ajattelin että näillä pohjiolla on selvittävä myös toisesta poroaitapäivästä. Toisen päivän aikana alkoi myös oikean jalan kenkä vuotamaan ja iltaan tullessa toisestakaan pohjasta ei ollut muuta jäljellä kuin vaahtokumikerros. Ritvalle kävi samoin: viimesenä Hukkamaa-päivänä häneltäkin irtosi pohjat vaelluskengistä ja molempien vaelluskengien rippeet päätyivät tulomatkalla roskikseen.
Turvekota
Timo oli rakentamassa Hukkamaan pihapiiriin turvekotaa. Hänellä oli jo paikalla valmis seipäistä tehty runko ja sen peitoksi ryhdyttiin sitten hankkimaan turvetta, metsän kunttaa, jolla kodan runko sitten päällystettiin. Mukana hommassa oli Timon traktori leveine kuormauskauhoineen. Ajettiin erämaahan ja Timon sopivaksi katsomasta paikasta ruvettiin traktorilla työntämään pintakerrosta irti ja traktorin peräkärryyn. Homma ei ollut kaikkein helpoimpia, sillä kuntan sisässä - metsän tapaan - oli puiden ja pensaiden eläviä juuria, jotka pitä lapiolla katkoa kauhan täytyttyä jotta kunttakauha saatiin nostettua peräkärryyn. Kunttakasat painoivatkin kymmeniä kiloja, joten ei ollut kovin helppoa saada niitä aseteltua ja nosteltua kotarakennelman seinille.
Miksä turvekota? Kun ajattelet kesäaikaa, niin taljoilla tai perussulla peitelty koma saattaa käydä todella kuumaksi. Turvekota on sen sijaan kesällä viileä ja talvella, kun lunta sataa sen päälle, myös erinomaisen lämmin. Turvekodalle on siis käyttöä sekä kesällä että talvella. Kumma kyllä, jaksoin aika hyvin olla puuhassa mukana alkumatkan aikana vielä kipeäksi osoittautuneen jalkani kanssa. Työ oli miuelekästä ja mielenkiintoista - mutta minne kipu hävisi?
Pyhä kivi
Saamelaisten pyhä paikka; minäkin kapusin Pyhä-Nattaselle vuonna 2008 noiden kivikerrosten luokse keppi kädessä - oikea polvi oli oikutellut jo jonkin aikaa. Mukana oli myös saamelaisperheen Armi Palonoja, saamelaisnainen, jonka huomasin kantavan käsissään isohkoa punertavaa kiveä, kuvassa kivi on hänen käsissään. Mitä Sinä kiveä tänne kannat, kapeata polkua ja yli louhikkoisen tunturinlaen?, kyselin. Armi kertoi kiven olevan hänen isoäitinsä pihapiiristä Inarijärven rannalta, jo hävinneen saamelaismökin perustuksista. isoäiti oli saamelainen shamaaninainen joka paransi ihmisten vaivoja ihmeellisillä, salatuilla voimillaan. Kiveä kantava saamelaisnainen oli hänen miehensä Timon kertoman mukaan perinyt näitä shamanistisia voimia, jotka olivat niin vahvoja että ne vieläkin vaikuttivat jo hävinneen saamelaiskodan perustuksissa. Kuvassa olevien kivien juurella istuttiin ryhmän kanssa rinkiin ja rouva kierrätti jo lähes kuumaksi käynyttä kiveä retkeläisten käsissä pyytäen jokaista miettimään mielessään jonkin toivomuksen jonka toivoisi toteutuvan. Kivi tuli minullekin ja mietin kipeää polveani ja sitä miten poroaitauksen rakentamisesta ja turvekodan rakentamisessa edessä olevassa talkoovaiheessa selviän. Istuttiin ja hiljennyttiin. Sitten kierreltiin ottamassa kuvia mahtavasta, Lokan tekoaltaalle suuntautuvasta maisemasta, Sompiojärven vanhoista maisemista, Mutenian saamelaiskylästä ja nautittiin kokemastamme.Lähdettiin laskeutumaan alaspäin ja vaikeimpien paikkojen yli päästyämme yhtäkkiä huomasin, että olin unohtanut sen kepin sinne vuorelle... Sinne jäi myös se punertava kivi - saamelaisnainen pisti sen johonkin koloon, varmaan talteen seuraavaa käyntiä varten... Kumma kyllä, siihen loppuivat polvivaivat, nyt jo yli kymmeneksi vuodeksi...
Sienikoulu
Ilpo Rossi Tuossa kuvassa suomalaisia ovat vain Palonojan Armi, Ritva ja minä - muu joukko on saksalaisia. Kuvan otti Timo Palonoja saksalaisen Oton kameralla. Tultuamme alas Lokan tekoaltaan rannalle lepäiilemään, minulle ruvettiin tuomaan sieniä tunnistetttavaksi. niitä olikin alueella paljon, joten kehotin joukkoa keräämään sieniä kasseihinsa, uskoilutakkeihinsa ja pariiin suureen tyhjään pahvilaatikkoon, jotka löysimme rannalta. Lupasin pitää joukolle sienikurssin ja niin myös perillä tehtiin: ensin eroteltiin kerätyistä sienistä pois myrkylliseksi tai syömäkelvottomiksi todetut sienet ja myös ne joita ei tunnistettu - Lapissa on ihan omat sienensä sielläkin. Syötävistä sienistä eroteltiin sitten kovamaltoiset rouskut ja pehmeämaltoiset - tatteja, haperoita ja muita - omiin kasoihinsa. Samalla kerroin sienistä sen mitä niistä ulkomuistista tiesin. Kovamaltoiset sitten ryöpättiin ja pehmeämaltoiset paistettiin pannuissa. Sienten perkaaminen ja esittely kesti hyvinkin puolitoista tuntia ja sen päätteeksi me saimme loistavan sienimuhennoksen poron sisäfileiden kanssa ilta-ruoaksi. Rohkea temppu, kieltämättä, mutta kaikki selvisivät juhla-ateriasta hengissä... Palonojan Timo ei ollut tottunut syömään sieniä:"Poro syököön sienet, minä syön poroja", totesi Timo porofilettä nauttiessaan...
Miksi nimenmuutos?
Kyselin Timolta, miksi hän oli suomalaistanut entisen ja alkuperäisen Magga -sukunimensä? No, kun saamelaiskylässä varsin monet olivat Maggoja, ei edes postinkantaja aina tiennyt minkä Maggan postilaatikkoon lasku tai kirje kuului. Siksi Timo päätti ottaa nimekseen Palonoja jotta posti osaisi oikeaan laatikkoon...
Tykkäävätkö porot musiikista?
Vielä yksi muisto samalta reissulta; majoituimme suuressa erämaakodassa viitisentoista kilometriä Vuotsosta länteen. Poromies Timo esitteli ajoporojaan, joita ei oltu pistetty erämaahan, vaan pian alkavien turistikuljetusten vuoksi pidettiin aitauksessa, jonne niitä ruokittiin. Niille kaadettiin lehtipuita ravinnoksi ja Vuotsosta käytiin pihapiiristä niittämässä heinää traktorikuorma pari kertaa viikossa. Porot syövät aivan mahdottomasti! Aitauksessa oli myös ladon tyyppinen katos poroja varten - ja siellä soi radio Nova kovalla äänellä yötä päivää. Tykkäävätkö porot musiikista ja uutisista?, kyselin. Ei siitä ole kysymys, Timo vastasi. Täällä liikkuu karhuja melkein päivittäin, juuri toissayönä meni karhu poroaitauksen ohi molemmilta puolilta. Karhut pelkäävät ihmisen puhetta eivätkä ne taida musiikistakaan oikein pitää. Radio pitää karhut loitolla...
Tapahtuman ensimmäinen viikko alkoi Rovaniemeltä, jossa tutustuttiin aluksi Arktiseen museoon ja pohjoisen elinolosuhteisiin, flooraan ja faunaan yleisellä tasolla. Luennon meille piti saamen kielestä ja -kulttuurista dosentti Leif Rantala, joka osasi myös Kuolan nimemimaalla häipymässä olevaa Akkalansaamea. Matka jatkui saksalaisten hautausmaan ja Sodankylässä sijaitsevan, jo vuonna 1689 rakennettuun puukirkkoon tutustumisella ja edelleen lappalaistaiteilija Andreas Alarieston kotinäyttelyyn. Sitä kautta matka jatkui Sodankylään, jossa tapasimme porosaamelaisen tutkijan Pekka Aikion ja saimme ensimmäisen kosketuksen porosaamelaiseen kulttuuriin filmien ja Pekan alustuksen muodossa.
Sieltä matkamme jatkui Utsjoelle katsomaan kirkkotupia ja kuulemaan esitelmää saamelaisen kulttuurin tilasta. Käytiin myös Norjan puolella saamelaismuseossa ja saatiin tuntumaa merisaamelaisten elämään. Tultiin Paatsjokivartta ylös Suomen puolelle ja majoituttiin kolttasaamelaisten sotien jälkeen perustetulla Sevettijärven asutusalueella hienossa matkailukeskuksessa.
Käytiin Ivalossa ja tutustuttiin suhteellisen uuteen Siida-museoon, johon saamelaisten kulttuuria ja historiaa on koottu yleisön ihmeteltäväksi. Yövyimme Inarissa mutta sitä ennen kävimme vielä tapaamassa Inarinsaamelaisia, kuuntelemassa heidän puhetapaansa, syöttämässä leipää poroille, heittämässä suopunkia ja kuulemassa tämän pienen kieliryhmän ajatuksia.
Inarista matka jatkui Saariselälle, jossa saimme kosketuksen metsäsaamelaisiin, Armi ja Timo Palonojan (aiemmin Magga) perheeseen ja siihen, miten he saamelaisina poroineen ja suurine vieraskotineen viihdyttävät turisteja ja antavat heille tuntumaa saamelaiseen elämänmuotoon. Me emme olleet kuitenkaan tulleet poroajelulle, vaan tarkoitus oli viettää toinen viikko tutustumisviikosta Palonojan saamelaisperheen seurassa erämaassa, poroaitaa ja turvekotaa rakentaen, poroja ruokkien ja keskustellen suuren erämääkodan hämärässä saamelaisesta kulttuuriperinnöstä. Mukana oli ryhmässä Rosenheimista Saksasta Franz ja Hannelore Sedlmeier. He olivat erityisen kiinnostuneita saamelaisesta shamanismista.
Samoin oli Myös Nina Michael, kahden viikon "Fact-finding" mission suunnittelija ja pääjärjestäjä. Kokoan parastaikaa hänen sähköpostiviesteistään ja niiden linkeistä kokonaisuutta saamelaisesta kulttuurista ja sen ulottuvuuksista liittyen erityisesti shamanismiin. Kävi kuitenkin niin, että retken toisen vaiheen alkaessa Nina ei ollutkaan niin hyvässä vedossa, että hän olisi jaksanut toimia erämaaolosuhteissa retken vetäjänä. Hän pyysi yllättäen minua ottamaan vastuun työleirivaiheen läpiviemisestä. Kun tilanne oli mikä oli, totesin entisenä toimitsijana että vastuuta on otettava ja vietävä toinen vaihe tästä opintomatkasta kunnialla päätökseen.
Vaelluskengät
Olimme tietenkin tietoisia retken erämaaosuudesta ja minäkin olin varautunut matkaan vaelluskenkien kanssa - nämä kengät oli hankkinut 1990-luvun alussa, viisitoista vuotta aiemmin Itävallasta. Olin kyllä kullut, että lähes ikuisilta vaikuttavat vaelluskengät on ohjelmoitu päättämään olemassaolonsa tasan viidentoista vuoden käytön jälkeen, mutta en sitä oikein todeksi ottanut.
Työvaihe alkoi poroaidan rungon rakentamisella. Satoi vettä ja meidät vietiin Hukkamaan erämaahan, jonne Timo oli jo koonnut valmiiksi poroaidan seipäitä. Ne piti sitten kanniskella suunnitellun poroaidan varteen. Yhden seipään kantaminen otti jo voimille, kahdesta puhumattakaan. Timo teki kangilla reikää rosoiseen somerikkoon ja vähitellen edettiin satoja metrejä seiväskasan jäädessä yhä kauemmaksi.
Jossakin vaiheessa alkoi tuntua siltä, että kenkäni eivät ole oikein kunnossa. Vasen jalka alkoi kastua ja ennen pitkää huomasin että pohja kengästä oli irtoamassa. Jäljelle jalan alle jäi vain vaahtokumikerros. Kun varakenkiäkkän ei olut käytettävissä, ajattelin että näillä pohjiolla on selvittävä myös toisesta poroaitapäivästä. Toisen päivän aikana alkoi myös oikean jalan kenkä vuotamaan ja iltaan tullessa toisestakaan pohjasta ei ollut muuta jäljellä kuin vaahtokumikerros. Ritvalle kävi samoin: viimesenä Hukkamaa-päivänä häneltäkin irtosi pohjat vaelluskengistä ja molempien vaelluskengien rippeet päätyivät tulomatkalla roskikseen.
Turvekota
Timo oli rakentamassa Hukkamaan pihapiiriin turvekotaa. Hänellä oli jo paikalla valmis seipäistä tehty runko ja sen peitoksi ryhdyttiin sitten hankkimaan turvetta, metsän kunttaa, jolla kodan runko sitten päällystettiin. Mukana hommassa oli Timon traktori leveine kuormauskauhoineen. Ajettiin erämaahan ja Timon sopivaksi katsomasta paikasta ruvettiin traktorilla työntämään pintakerrosta irti ja traktorin peräkärryyn. Homma ei ollut kaikkein helpoimpia, sillä kuntan sisässä - metsän tapaan - oli puiden ja pensaiden eläviä juuria, jotka pitä lapiolla katkoa kauhan täytyttyä jotta kunttakauha saatiin nostettua peräkärryyn. Kunttakasat painoivatkin kymmeniä kiloja, joten ei ollut kovin helppoa saada niitä aseteltua ja nosteltua kotarakennelman seinille.
Miksä turvekota? Kun ajattelet kesäaikaa, niin taljoilla tai perussulla peitelty koma saattaa käydä todella kuumaksi. Turvekota on sen sijaan kesällä viileä ja talvella, kun lunta sataa sen päälle, myös erinomaisen lämmin. Turvekodalle on siis käyttöä sekä kesällä että talvella. Kumma kyllä, jaksoin aika hyvin olla puuhassa mukana alkumatkan aikana vielä kipeäksi osoittautuneen jalkani kanssa. Työ oli miuelekästä ja mielenkiintoista - mutta minne kipu hävisi?
Pyhä kivi
Saamelaisten pyhä paikka; minäkin kapusin Pyhä-Nattaselle vuonna 2008 noiden kivikerrosten luokse keppi kädessä - oikea polvi oli oikutellut jo jonkin aikaa. Mukana oli myös saamelaisperheen Armi Palonoja, saamelaisnainen, jonka huomasin kantavan käsissään isohkoa punertavaa kiveä, kuvassa kivi on hänen käsissään. Mitä Sinä kiveä tänne kannat, kapeata polkua ja yli louhikkoisen tunturinlaen?, kyselin. Armi kertoi kiven olevan hänen isoäitinsä pihapiiristä Inarijärven rannalta, jo hävinneen saamelaismökin perustuksista. isoäiti oli saamelainen shamaaninainen joka paransi ihmisten vaivoja ihmeellisillä, salatuilla voimillaan. Kiveä kantava saamelaisnainen oli hänen miehensä Timon kertoman mukaan perinyt näitä shamanistisia voimia, jotka olivat niin vahvoja että ne vieläkin vaikuttivat jo hävinneen saamelaiskodan perustuksissa. Kuvassa olevien kivien juurella istuttiin ryhmän kanssa rinkiin ja rouva kierrätti jo lähes kuumaksi käynyttä kiveä retkeläisten käsissä pyytäen jokaista miettimään mielessään jonkin toivomuksen jonka toivoisi toteutuvan. Kivi tuli minullekin ja mietin kipeää polveani ja sitä miten poroaitauksen rakentamisesta ja turvekodan rakentamisessa edessä olevassa talkoovaiheessa selviän. Istuttiin ja hiljennyttiin. Sitten kierreltiin ottamassa kuvia mahtavasta, Lokan tekoaltaalle suuntautuvasta maisemasta, Sompiojärven vanhoista maisemista, Mutenian saamelaiskylästä ja nautittiin kokemastamme.Lähdettiin laskeutumaan alaspäin ja vaikeimpien paikkojen yli päästyämme yhtäkkiä huomasin, että olin unohtanut sen kepin sinne vuorelle... Sinne jäi myös se punertava kivi - saamelaisnainen pisti sen johonkin koloon, varmaan talteen seuraavaa käyntiä varten... Kumma kyllä, siihen loppuivat polvivaivat, nyt jo yli kymmeneksi vuodeksi...
Sienikoulu
Ilpo Rossi Tuossa kuvassa suomalaisia ovat vain Palonojan Armi, Ritva ja minä - muu joukko on saksalaisia. Kuvan otti Timo Palonoja saksalaisen Oton kameralla. Tultuamme alas Lokan tekoaltaan rannalle lepäiilemään, minulle ruvettiin tuomaan sieniä tunnistetttavaksi. niitä olikin alueella paljon, joten kehotin joukkoa keräämään sieniä kasseihinsa, uskoilutakkeihinsa ja pariiin suureen tyhjään pahvilaatikkoon, jotka löysimme rannalta. Lupasin pitää joukolle sienikurssin ja niin myös perillä tehtiin: ensin eroteltiin kerätyistä sienistä pois myrkylliseksi tai syömäkelvottomiksi todetut sienet ja myös ne joita ei tunnistettu - Lapissa on ihan omat sienensä sielläkin. Syötävistä sienistä eroteltiin sitten kovamaltoiset rouskut ja pehmeämaltoiset - tatteja, haperoita ja muita - omiin kasoihinsa. Samalla kerroin sienistä sen mitä niistä ulkomuistista tiesin. Kovamaltoiset sitten ryöpättiin ja pehmeämaltoiset paistettiin pannuissa. Sienten perkaaminen ja esittely kesti hyvinkin puolitoista tuntia ja sen päätteeksi me saimme loistavan sienimuhennoksen poron sisäfileiden kanssa ilta-ruoaksi. Rohkea temppu, kieltämättä, mutta kaikki selvisivät juhla-ateriasta hengissä... Palonojan Timo ei ollut tottunut syömään sieniä:"Poro syököön sienet, minä syön poroja", totesi Timo porofilettä nauttiessaan...
Miksi nimenmuutos?
Kyselin Timolta, miksi hän oli suomalaistanut entisen ja alkuperäisen Magga -sukunimensä? No, kun saamelaiskylässä varsin monet olivat Maggoja, ei edes postinkantaja aina tiennyt minkä Maggan postilaatikkoon lasku tai kirje kuului. Siksi Timo päätti ottaa nimekseen Palonoja jotta posti osaisi oikeaan laatikkoon...
Tykkäävätkö porot musiikista?
Vielä yksi muisto samalta reissulta; majoituimme suuressa erämaakodassa viitisentoista kilometriä Vuotsosta länteen. Poromies Timo esitteli ajoporojaan, joita ei oltu pistetty erämaahan, vaan pian alkavien turistikuljetusten vuoksi pidettiin aitauksessa, jonne niitä ruokittiin. Niille kaadettiin lehtipuita ravinnoksi ja Vuotsosta käytiin pihapiiristä niittämässä heinää traktorikuorma pari kertaa viikossa. Porot syövät aivan mahdottomasti! Aitauksessa oli myös ladon tyyppinen katos poroja varten - ja siellä soi radio Nova kovalla äänellä yötä päivää. Tykkäävätkö porot musiikista ja uutisista?, kyselin. Ei siitä ole kysymys, Timo vastasi. Täällä liikkuu karhuja melkein päivittäin, juuri toissayönä meni karhu poroaitauksen ohi molemmilta puolilta. Karhut pelkäävät ihmisen puhetta eivätkä ne taida musiikistakaan oikein pitää. Radio pitää karhut loitolla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti