Yhdellä siivellä ei voi lentää

Tarvitaan investointeja, jotta saadaan sitä mitä tarvitaan; siinä samalla syntyy työpaikkoja. Mitä työvaltaisempaa, siis inhimillistä työvoimaa tarvitseva kyseinen tarve ja siihen tehtävä investointi on, sitä enemmän syntyy työpaikkoja, palkkatyötä - ja toimeentuloa,  joka työntekijän kannalta on ratkaisevaa. Investointi sellaisenaan edustaa tavoitteen määrällistä ja laadullista ulottuvuutta, joka kirjanpidossa tasaa lisääntyvänä omaisuutena siihen sijoitetun pääoman.  Tietyillä edellytyksillä investointia ja sen tulosta voidaan kutsua edistykseksikin - riippuen siitä, mitä tuotetaan ja kuinka hyvin se palvelee kansalaisten toiveita ja tarpeita.

Onko sillä väliä, kuka investoi? Yksityisellä investoinnilla ja julkisella investoinnilla on huomattava ero sekä sen syntyvaiheessa että lopullisena tuloksena ihmisen ja hyvinvoinnin - esimerkiksi ympäristön - kannalta. Ero johtuu ensisijaisesti siitä, että yksityisellä sijoituksella tulee olla kysyntää kansalaisten keskuudessa. Samoin investoinnin edellytyksenä on se, että kansalaisilla on riittävästi ostovoimaa. Jos kysyntää ja ostovoimaa, kumpaa tahansa puuttuu, yksityiseen investointiin ei kannata lähteä olipa se kuinka tarpeellinen tahansa. Ei ole myöskään viisasta eikä moraalisesti oikein houkutella jo olemassa olevia yrityksiä investoimaan jos edellytykset sen onnistumiselle puuttuvat. Kysymys on vapaaseen kilpailuun liittyvästi riskinotosta, joka myös oikeuttaa sellaisen ylimäärän, "voiton" tavoittelun että yrittäjä saa katetta sekä sijoittamalleen pääomalle että panoksestaan projektin onnistumiseen ja laadukkaaseen suorittamiseen.

Vielä kyseenalaisempaa on houkutella nuorempaa sukupolvea ryhtymään yrittäjäksi aikana, jolloin ostovoima ja kysyntä eivät ole voimissaan. Kysymys on uhkapelistä, koska uusi yrittäjä kilpailee silloin vakiona pysyttelevän ostovoiman jakaantumisesta toisten yrittäjien kanssa. Yhden onnistuminen on pois toisen pussista, siitä mitä jää "viivan alle" lopullisessa tuloksessa ja taseessa. Jos kysyntää tai ostovomaa ei ole riittävästi, investointiin on turha lähteä vaikka resursseja, rahaa sattuisikin olemaan käytettävissä.

Julkisen sektorin investointi syntyy erilaisen prosessin tuloksena. Se perustuu kansalaisten keskuudessa ilmaistuna tarpeena  ja pyrkimyksenä tuon tarpeen tyydyttämiseen. Se voi olla mikä tahansa kansalaisia kiinnostava ulottuvuus alkaen sosiaalisesta palvelusta, kansalaisten yhdenvertaisuuden tavoittelusta, aina kulttuurin tuottamiseen tai yhteiskunnallisen tietoisuuden kehittämiseen. Myös "pehmeä sektori" tuottaa ja teknisesti automatisoituvassa maailmassa sillä on yhä enemmän merkitystä.

Kun tarve on ilmaistu, julkinen sektori, veronkanto-oikeudella varustettu valtio tai kunta tekee päätöksen ja perustaa projektin. Se ei välttämättä edellytä investoinnin edellyttämän rahan olemassaoloa, koska rahaa voidaan synnyttää perustamalla projekti ja lainaamalla rahaa. Projektin perustaja vastaa myös siitä että riittävää kysyntää hankkeen tulokselle on olemassa. Se myös maksaa hankkeen toteuttajalle aiheutuneet kustannukset.

Voi olla että julkisella sektorilla ei ole investoinnin edellyttämiä henkilöstöresursseja, "teknistä laitosta" hankkeen toteuttamiseen. Tällöin astuu kuvaan mukaan yrittäjä, joka toteuttaa hankkeen. Julkinen sektori voi ja sen pitääkin kilpailuttaa tarjoukset ja löytää oikea hinta/laatusuhde hankkeen toteuttamiselle.

Kansalaiselle toteutettu hanke merkitsee jotakin uutta ulottuvuutta arkielämässä; koulua, päiväkotiua, lenkkipolkua, urheilutaloa, kirjastoa - tai jotakin vielä tiedostamatonta, täysin uutta ulottuvuutta. Ajattelen tässä yhteydessä osallistavien rakenteiden kehittämistä, kansansivistystä, kansalaisjärjestöjen elvyttämistä, viriiliä yhteisöllisyyteen, yhteistoimintaan, aktivoitumiseen ja vastuunottoon kasvattavia rakenteita. Kaikki tämä merkitsee mahdollisuutta yrityksille,  kansalaisjärjestöille ja maksajalle, julkiselle sektorille uutta laadullista ja määrällistä tasoa hyvinvontiyhteiskunnassa. Talouden kielellä kysymys on yhteisestä, julkisesta säästämisestä - ei säästämisestä julkisesta.

Mistä rahat? Arvaan että tämä on tietenkin seuraava ja sinänsä oikeutettu kysymys. Itsenäinen valtio, jolla on oma pankki ja oma valuutta, omaa edellytykset laittaa pystyyn mikä hyvänsä tarpeelliseksi katsotun projektin. Se voi luoda tarvittavan pääoman omilla päätöksillään ja kirjanpidolla. Hankkeen aiheuttaman velan se voi kuitata poistoina suhteessa käyttöikään tai rahoittaessaan vaikkapa kansalaistoimintaa mahdollistaa velkojen lyheneminen negatiivisella korolla ja laskennallisella määrällisellä tai laadullisella hyödyllä, jonka hyvinvointivaltio saa hankkeen toteuttamisesta. Itsenäinen valtio ei voi mennä konkurssiin.

Miksi tätä ei sitten tehdä? Tai miksi esimerkiksi Kiina näyttää toimivan tähän suuntaan maailmanlaajuisesti rakentamisen, innovaatioiden,logistiikan ja kaupan alalla? Katse kääntyy Euroopan Unionin perusrakenteisiin, jotka estävät itsenäiselle valtiolle niin tarpeellisen rahapolitiikan dynaamisen sopveltamisen. Käy vilkaisemassa Euroopan Unionin Peruskirjan konsolidoidussa toisinnossa artikloita 127 - 139, jotka rajaavat jäsenvaltion itsenäisen rahapolitiikan keinovalikoiman ulkopuolelle. Tämä on valtava puute Euroopan Unionissa ja sen ytimessä, valuuttaunionissa. Paitsi että se muodostaa pysyvän esteen maanosan rationaaliselle kehittämiselle, se uhkaa ajaa koko Euroopan globaaliksi alikehittyneeksi takapajulaksi. Se on liian kova hinta aikanaan tehdystä ideologisesta valinnasta pitää valtio dynaamisen kehittämisen ulkokehällä.

Yksityisen investoinnin tarve ja suunnitelma syntyvät yrittäjän odotuksista mahdolliseen menestykseen ja se voi olla kansalaisyhteiskunnan, yksityisen kuluttajan tai ympäristön kannalta hyvää tai huonoa. Pääasia on kysynnän ja ostovoiman lisäksi siis voiton - rajoittamattoman voiton - tavoittelu. Julkisen sektorin investointi vastaa kansalaisten keskuudessa ilmaistuun tarpeeseen ja julkisen sektorin mahdollisuuteen toteuttaa tämä hanke. Kuinka hyvin yksityinen tai julkinen investointi on vastuullinen tuloksen jakautumisesta tai investoinnin seurauksista juuri nyt ajankohtaisen ilmastomuutoksen ja ympäristövaikutuksen osalta? Siihenkin on otettava investointipolitiikassa kantaa.

Investointipolitiikan kannalta siis molempia tarvitaan sekä julkista etä yksityistä toimijaa. Kumpikaan puoli ei pärjää yksin: julkisen sektorin tehtävä on luoda kysyntää ja ostovoimaa, yksityisen sektorin tarjottava tilanteesen sopivaa tuottamista ja palvelua.

Yhdelläsiivellä ei voi lentää - siksi tarvittaisiin avausta sekatalouden, julkisen ja yksityisen mahdollisuuksien täyteen hyväksikäyttöön.

Eurooppa - mennyttä kalua?

Saksalainen der Spiegel -lehti haastattelee numerossaan 32/4.8. 2018 ranskalaista sosiologi Emmanuel Toddia (67), jonka mukaan vuosikymmeniä torjutut asenteet ovat uudelleen täällä. Erityisesti hän arvostelee saksalais-ranskalaista omakehua, itsensä yliarviointia eurooppalaisessa yhteistyössä. Uusimmassa kirjassaan -  hän on kirjoittanut paljon - hän tarkastelee ihmiskunnan kehitystä ja erityisesti perhejärjestelmää, joka hänen mukaansa määrää kulloisenkin kulttuurin dynamiikan, menestymisen tai pysähtyneisyyden. Viimeisimmän kirjansa "Surullinen moderni" kirjoittaja ennusti jo vuonna 1976 neuvostojärjestelmän romahtamisen ja nyt hän povaa Euroopan Unionin ajautumista haaksirikkoon.

Toddin mukaan Eurooppa on surullisessa tilassa: se on rikkonainen, jakaantunut, onneton. Johtavia eliittejä vaivaa voimattomuuden tunne. Se tekee surulliseksi, mutta sitä ei näytetä voitavan välttää. Hänen lähtökohtansa ei ole taloudellinen, vaan antropologinen. Tiettyyn määrään saakka eurooppalainen yhteistyö ja instituutioiden rakentaminen oli sekä järkevää että edusti hyvälaatuista kunnianhimoa. Mutta perherakenteiden spesialistina ja elintapojen, tapakulttuurin tuntijana hän ei allekirjoita sitä, että kaikki eurooppalaiset kulttuurit on paketoitavissa yhteen ja että eurooppalaisesta kulttuurista voisi tulla yhtenäinen, homogeeninen tila. EU:sta on tulossa oman järjestelmänsä pyhittämisen ja yliarviointiensa myötä myös uhri.

Tämä väärä asennoituminen alkoi jo vuonna 1992, kun Euroopan Unionin projekti valuuttaunionista alkoi hahmottua. Se perustui eurooppalaiselle metafysiikalle eikä maailman todellisuuden havaitsemiselle. Hän sanoo jo silloin todenneensa, että ajatus yhtenäisestä Euroopasta  "haisee".

Hän katsoo että historia ei salli - marxilaisten oletusten mukaan - pysäyttää tai supistaa taloudellista kehitystä. Tiettyjen ratkaisevien muutosten toteuttaminen vaikuttaa syvästi yhteiskunnalliseen elämään. On olemassa vaara että Eurooppa lyö itsensä hajalle takaisin kansallisvaltioiksi, koska vallitseva talousajattelu ei ota näiden todellisisia eroja huomioon.  Ranskalaisten edellytetään elävän kuin saksalaisten, saksalaisilta kielletään oikeus olla saksalaisia. Kiistettiin, että Saksassa työskennellään tehokkaammin kuin Ranskassa ja että Saksa on kykenevä huomattaviin kollektiivisin ponnistuksiin. Saman aikaan ei huomattui että Saksassa syntyy paljon vähemmän lapsia - perhe ei kestänyt Saksan omaakaan oletusta. Tällaisia eroja löytyy todellisuudessa kaikista Euroopan maista. Eurooppalainen ideologia asettui imperiumin kannalle ja kieltäessään todellisuuden se ajautui umpikujaan.

Pariisin ja Berliinin suosima vastaus kriisiin on enemmän Europpaa, enemmän yhteisiä rakenteita, enemmän rohkeutta uuden esiin murtamiseksi. Toddin mukaan tämä ei ole mahdollista. Väärä oletus rakentuu hänen mukaansa kahdelle virhearviolle: 1) että Eurooppa voitaisiin puristaa kaikkia koskevan taloudellisen järjestyksen puitteisiin, jossa 2) keskeisenä periaatteena on yhtenäinen kulutusyhteiskunta. Jos Eurooppa olisi pohjoisesta etelään ja idästä länteen sovitettavissa samoihin raameihin, tämä ehkä olisi mahdollista. Meidän maailmamme on kuitenkin erilainen.

Miksi elinolosuhteiden yhtenäistäminen ei sitten enää toimi, vaikka alussa oltiin menestyksellisiä, kysyy der Spiegel. Toddin mukaan tämä toimi niin kauan kuin Eurooppa tavoitteli USA:n elintasoa ja Itä-Eurooppa toivoi pääsevänsä lännen tasalle. Trendi on kuitenkin muuttunut eikä tasa-arvo ole muodissa. Nyt tavoitellaan vapaakaupalla ja globaaleilla markkinoilla voittoja. Ne pakottavat maat katkeraan kilpailuun, mikä johtaa - kuten nyt huomaamme - talous- ja kauppasotaan. Euroopassa valuuttaunioni kärjistää edelleen vapaakaupan dramaattisia vaikutuksia: kaikki joutuvat osallistumaan samaan kilpailuun, vaikka ovatkin "eri tavoilla vammautuneita".

Toimittajan mukaan Euroopan Unionista on Saksassa tullut sillä tavalla sisäistetty käsite, että yksikään poliitikko ei halua ryhtyä "rauhanhäiritsijäksi" ja kritisoida Euroopan Unionia rakenteellisista heikkouksista. Todd ei kiistä tätä, mutta odottaisi Saksalta parempaa selvänäköisyyttä. Saksa ei yksin ole vastuussa Euroopan kafkamaisesta muutoksesta. Saksa on keskeinen vaikuttaja suuntautuessaan universaaleille globaaleille markkinoille, jossa se kuitenkin estottomasti ja häpeilemättä laajentaa omaa vaikutusvaltaansa - muusta Euroopasta piittaamatta.

Lehden toimittaja kokee, että Saksa pakotetaan vasatuunottoon maailmasta.

Todd ei tiedemiehenä usko olevan mahdollista lähestyä maailmaa abstraktin univeraaalin ihmisen  lähtökohdista. Ihminen on kyllä universaali, mutta elää erilaisissa perhe-, uskonto- ja yhteiskuntajärjestelmissä ja nämä määrittävät hänen todellista elämäänsä. Uskominen universaaliin ihmisabstraktioon on syvässä ristiriidassa läntisen yksilöllisyyttä korostavan ajattelun kanssa. Euroopan valitsemat taloudelliset, yhtenäisyyttä vaativat lähtökohdat ja toimintareseptit ovat aiheuttamassa katastrofaalisia seurauksia Euroopalle itselleen.

Saksan virheet ja puutteet? Todd pitää Saksaa taipuvaisena oikeaoppisuuteen, omahyväisenä ja kiihkossaan tolkuttomuuksiin menevänä, josta esimerkkinä hän mainitsee liittokansleri Merkelin kannanotot pakolaiskriisin yhteydessä vuonna 2015 ja siitä eteenpäin. Saksan jälleenyhdistymisen seurauksena siitä on tullut keskeinen tekijä Euroopassa, joka johtoroolissaan yrittää yhdistää kaksi abstraktia lähtökohtaa: amerikkalaisen taloudellisen universalismin ja ranskalaisen poliittisen universalismin. Tästä seuraa että syntyneessä finanssikriisissä ratkaisutavaksi muodostui autoritaarinen ja eriarvoisuuteen johtava toimintakäytäntö, jossa yksilöiltä vaadittiin näihin arvoihin sitoutumista.

Saksalaisen "sosiaalisen markkinatalouden" soveltaminen Kreikkaan tai Italiaan on Toddin mielestä  täysin hedelmätöntä. Ranskassa tämä käsite yhdistetään ordoliberalismiin, jolla on yhtä kielteinen kaiku kuin uusliberalismilla Amerikassa. Tämä yritys istuttaa Saksassa menestyksekästä talouskonseptia antropologisesti erilaisiin maihin ei onnistu, vaan aiheuttaa eristäytymispyrkimystä. Taloudellinen stressi johtaa siihen, että saksalaiset ovat yhä enemmän saksalaisia ja ranskalaiset ranskalaisia.

Taloudellinen universalismi vaatii voiton tuottamista kaikkialla, mikä aiheuttaa sen että antropologinen monimuotoisuus heitetään sivuun. Kun talousajattelu vaatii yhdenmukaista ajattelua ja keskinäistä taloudellista kilpailua ja tähän sopeutumista, alkavat tähän pakotetut kansakunnat vetäytyä kuoreensa ja tavalla tai toisella haluavat palata takaisin. Paineen alaisina myös kansojen alkuperäiset arvot nousevat uudelleen esiin. Liian pitkälle vietynä vapaakauppa merkitsee vihaimelisyyttä muukalaisia ja jopa naapuria kohtaan, rajatonta vapautta ja kansallista erinomaisuutta. Vetäytymisestä "omaan linnaan", yhtyneenä yhtäkkisiin irtiottoihin, siitä saamme juuri nyt kokemusta presidentti Trumpin politiikan muodossa ja kauhistuttavalla tavalla. Eurooppalainen oikeistonationalismi on tässä mielessä yhdenmukaisuutta vaativan, kilpailua äärimmilleen vievän talouspolitiikan tuote.

Todd korostaa kansallisten erikoispiirteiden ja kulttuurieroavaisuuksien suurta merkitystä. Ne ovat kehittyneet historian saatossa erilaisissa perhejärjestelmissä ja vaikuttavat vielä tänäänkin mitä syvimmin mentaliteettiin, arvoihin, moraaliin ja tapoihin. Ne ovat paljon vanhempia kuin uskonnot. Perhesiteet ja uskonto muodostavat tavallaan yhteiskunnallisen tiedostamattoman, kun taas talous ja politiikka ovat tiedostettua pintakuohuntaa. Kansakunta on historiallisesti myöhemmin syntynyt rakenne joka yhdistää ihmisiä yhteisöiksi ja jotka eivät olisi mahdollisia ilman aikaisempaa vuosituhantista kehitystä.

Taloudellisilla rakenteilla on tietenkin paljon merkitystä, mutta perherakenteilla on aina suuri vaikutus, olivatpa ne sitten vapaamielisiä tai autoritaarisia, yhdenvertaisuutta tai eriarvoisuuta korostavia - ja nämä puolestaan vaikuttavat poliittiseen ja taloudelliseen ajatteluun. Sosiaalinen elämä ulottuu syvemmälle kuin pelkkä taloudelliseen järjestelmään sitoutuminen.  Kansallisuus on rakenteellinen, pysyvänä pidetty suure, jonka vaikutus jatkuu vaikka kansallisuus katoaisikin. Tämän kuitenkin globalisaatioeliitti katsoo voivansa sivuuttaa.

Saksa on historiallisesti  kantaperheen edustaja, kun taas USA, Englanti ja Ranskan tietyt osat edustavat ydinperheajattelua. Perheellä on suuri merkitys. Perheen tapojen juuret ovat talonpoikaiskulttuurissa, joka etenkin Saksassa oli luonteeltaan autoritaarinen, hierarkinen, kurinalainen. Todd katsoo että nämä arvot ovat uudelleen heräämässä eloon. Ilman tämän torjutun tunnistamista meidän on mahdotonta ymmärtää liberaalien arvojen, kuten kansallinen itsemääräämisoikeus, ihmisen perusoikeudet ja ihmisen oikeus onneen, yhdistymistä autoritaarisiin, yhtenäistä ratkaisumallia vaativiin ja kurinpitotoimin ylläpidettäviin ratkaisumalleihin.

Todd pitää myös Ranskan presidenttiä Macronia autoritaarisena, pikkuporvarillisena ja erittäin vastuuntunnottomasti reagoivana. Hän korvaa politiikkansa mahdollisuuksien rajallisuuden peräänantamattomuudella.  Hän näkee Ranskan edesauttavan Brexitin toteutumista ja pitäisi tärkeänä, että Saksa löytäisi yhdessä Britannian kanssa tien pehmeämpään ratkaisuun.   Hänen mielestään saksalaiset erehtyvät pitäessään Ranskaa liberaalina demokratiana. Ranskassa ovat perinteiset puolueet romahtaneet eikä kunnon vaihtoehtoa ole olemassa. Tämä mahdollistaa Macronille autoritaarisen johtamistyylin, Napoleon Bonaparten tai Ludvig IV tyyliin. Raskasta ei ole tästä syystä Saksan keskeiseksi kumppaniksi, siksi sopisi sittenkin paremmin UK , jopa Berexitin jälkeen. Yhteistyöhenkeä näyttelevästä Ranskasta ja Macronista saattaa kehittyä Saksalle loppujen lopuksi pahahenkinen peikko.

Lehden toimittaja ihmettele Toddin kriittistä suhdetta Ranskan nykytilanteeseen. Todd toteaa:"Älkää tulko minulle jälkeenpäin sanomaan etten varoittanut."

(Referaatti der Spiegel lehden numerosta 32/4.8. 2018, "Europa ist Futsch") 

Eurooppalainen diktaatti

Euroopan Unioni tulkitsee itsensä länsimaiseksi, demokraattiseksi arvoyhteisöksi. Minä olen puolestani väittänyt Eurooppaa käsittelevissä blogikirjoituksissani, että Euroopan  Unionin rakenne on autoritaarinen yleisen tason demokraattisesta hymistelystä huolimatta. Kun näyttää siltä, että tämä väitteeni tulkitaan helposti niin tyypilliseksi, Eurooppaa kohtaan suuntautuvaksi vihapuheeksi, perusteet on otettava yhä uudestaan ja uudestaan puheeksi.

Euroopan Unionin konsolidoidun perussopimuksen talous- ja rahapolitiikkaa koskevassa luvussa, artiklan 119 1. kohdassa demokratian ja moniarvoisuuden sijasta Unionin talouspolitiikan lähtökohta määritellääm seuraavasti:

1. Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 3 artiklassa mainittujen tavoitteiden toteuttamiseksi jäsenvaltioiden ja unionin toimintaan sisältyy tässä sopimuksessa määrätyin edellytyksin sellaisen talouspolitiikan käyttöön ottaminen, joka perustuu jäsenvaltioiden talouspolitiikan tiiviiseen yhteensovittamiseen, sisämarkkinoihin ja yhteisten tavoitteiden määrittelemiseen ja jota harjoitetaan vapaaseen kilpailuun perustuvan avoimen markkinatalouden periaatteen mukaisesti.

 Artiklassa 120 tätä vapaaseen kilpailuun perustuvaa avoimen markkinatalouden periaaatetta todetaan sovellettavan talouspolitiikassa seuraavasti:

Jäsenvaltiot harjoittavat talouspolitiikkaansa niin, että ne myötävaikuttavat Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 3 artiklassa määriteltyjen unionin tavoitteiden toteuttamiseen 121 artiklan 2 kohdassa tarkoitetut laajat suuntaviivat huomioon ottaen. Jäsenvaltiot ja unioni toimivat 119 artiklassa määrättyjen periaatteiden mukaisesti noudattaen voimavarojen tehokasta kohdentamista suosivan, vapaaseen kilpailuun perustuvan avoimen markkinatalouden periaatetta.

Artiklassa 121 tätä jokaista jäsenvaltiota koskevaa ehdotonta talouspoliittista linjausta tarkennetaan vielä euraavasti:

1. Jäsenvaltiot pitävät talouspolitiikkaansa yhteistä etua koskevana asiana ja sovittavat talouspolitiikkansa yhteen neuvostossa 120 artiklan mukaisesti.

2. Neuvosto laatii komission suosituksesta ehdotuksen jäsenvaltioiden ja unionin talouspolitiikan laajoiksi suuntaviivoiksi ja antaa niistä kertomuksen Eurooppa-neuvostolle. Eurooppa-neuvosto keskustelee neuvoston kertomuksen pohjalta jäsenvaltioiden ja unionin talouspolitiikan laajoista suuntaviivoista tehtävästä päätelmästä. Tämän päätelmän perusteella neuvosto antaa suosituksen, jossa vahvistetaan nämä laajat suuntaviivat. Neuvosto antaa suosituksestaan tiedon Euroopan parlamentille.

3. Turvatakseen jäsenvaltioiden talouspolitiikan tiiviimmän yhteensovittamisen ja niiden taloudellisen suorituskyvyn jatkuvan lähentymisen neuvosto valvoo komission antamien kertomusten perusteella jokaisen jäsenvaltion sekä unionin taloudellista kehitystä sekä sitä, onko niiden talouspolitiikka 2 kohdassa tarkoitettujen laajojen suuntaviivojen mukaista, ja suorittaa säännöllisesti kokonaisarvion. (26.10.2012 Euroopan unionin virallinen lehti C 326/97 FI) Jäsenvaltiot toimittavat komissiolle tiedot toteuttamistaan tärkeistä talouspoliittisista toimenpiteistä sekä muut tarpeellisina pitämänsä tiedot tätä monenvälistä valvontaa varten.

4. Jos 3 kohdassa tarkoitetussa menettelyssä todetaan, että jäsenvaltion talouspolitiikka ei ole 2 kohdassa tarkoitettujen laajojen suuntaviivojen mukaista tai että se voi vaarantaa talous- ja rahaliiton moitteettoman toiminnan, komissio voi antaa kyseiselle jäsenvaltiolle varoituksen. Neuvosto voi komission suosituksesta antaa kyseiselle jäsenvaltiolle tarpeelliset suositukset. Neuvosto voi komission ehdotuksesta päättää julkistaa suosituksensa.

Varmemmaksi vakuudeksi pitää mainita vielä Lissabonin sopimuksen 2 artikla, sen kolmas kohta, jossa Unionin talouspoliittinen linja määritellään seuraavasti:

3.   Unioni toteuttaa sisämarkkinat. Se pyrkii Euroopan kestävään kehitykseen, jonka perustana ovat tasapainoinen talouskasvu ja hintatason vakaus, täystyöllisyyttä ja sosiaalista edistystä tavoitteleva erittäin kilpailukykyinen sosiaalinen markkinatalous sekä korkeatasoinen ympäristönsuojelu ja ympäristön laadun parantaminen. Se edistää tieteellistä ja teknistä kehitystä.

Euroopan Unionion jäsenvaltio ei voi - eikä Unioni kokonaisuudessaankaan -  poiketa tästä  konsolidoitujen,  siis pysyviksi ja ehdottomiksi määräyksiksi tulkittavien  peruskirjojen diktaatista. Se tarkoittaa myös sitä, että vaikka esim. Suomen eduskuntavaaleissa  tätä "business first" linjaa vastustava ja demokraattisen valtion ensisijaisuutta hyvinvoinnin kannalta vaativat voimat saisivat yksinkertaisen enemmistön,  niiden on joka tapauksessa noudatettava myös vaalien jälkeen Euroopan Unionin peruskirjojen määräämää "erittäin kilpailukykyisen markkinatalouden" johtavaa periaatetta.  Peruskirjojen diktaatti on tässä suhteessa diktatoorinen ja Unionia voisi tästä syystä demokraattisuuden sijasta luonnehtia peruskirjadiktatuuriksi.

Edelläsanotulla en tarkoita pahaa enkä suostu pitämään sitä Eurooppaan suuntautuneena vihapuheena. Tosiasiat on nähtävä sellaisina kuin ne ovat ja myös eurooppalaisen sosialidemokratian on katsottava tosiasioita suoraan silmiin. Tämä tarkoittaa sitä, että konsolidoitujen peruskirjojen valossa vahvan, demokraattisen, yhteistä voimavarojen kartuttamista tavoitteleva sosiaalivaltio ei ole Euroopan Unionin tavoitteena tai että ainakin väline jolla sosiaalisen oikeiudenmukaisuuteen pyritään, on väärin valittu. Markkinat eivät ole sosiaalisen eikä yhteiskuntavastuun väline, ne ovat yritysvastuuta suojeleva ja kehittävä mekanismi. Euroopan Unioni ei siten ole demokraattista hyvinvointivaltiota vaan kapitalistista, markkinaehtoista hyvinvointivaltiota tavoitteleva luomus- kuten muutaman vuoden takaisessa, Jorma Ollilan johtamassa ns. brändityöryhmän kuvauksessa suuntautuminen määriteltiin.

Euroopan Unionin ylväiden perussopimustenm ja konsolidoitujen peruskirjojen välillä vallitsee ristiriita, joka tekee koko Unionista lähtökohtaisesti irrationaalin, johdonmukaiseen, loogiseen toimintaan kykenemättömän yhteisön. Rationaalisuus edellyttäisi että ylevät länsimaisen demokratian periaatteet saisivat rationaalisen ja johdonmukaisen ilmaisun myös peruskirjoissa. Näin ei asianlaita ole. Vähintä mitä rationaalisuuden nimissä pitäisi edellyttää, olisi demokraattisen valtion  tasavertaisen aseman turvaaminen markkinaperiaatteen kanssa. Todellisuudessa juhlallinen vannominen demokratian nimiin edellyttäisi kansanvaltaisen ja avoimen valtion, jokaisen jäsenyyttä edellyttävän 'julkisen pakkoyhteisön'  ensisijaisuutta, isäntänä talossa olemista. Näin ei asianlaita Euroopan Unionissa ole.

Kolmas semanttinen seikka koskee Euroopan Unionin eettistä lähestymistapaa. Vastoin yleistä käsitystä myös etiikka on suhteellinen käsite, jonka sisältöä määräävät yksilön ja yhteisön luonteenpiirteet. Etiikka voi siksi saada joko elämää ylläpitävän ja sitä tukevan lähestymistavan, tai sitten enemmän tai vähemmän eiproduktiivisen, ihmisen ja kansakunnan mahdollisuuksia rajaavan suuntautumismuodon. Euroopan Unionin etiikka pitää sisällään useitakin eiproduktiivisen etiikan lajeja, joita olen blogikirjoituksessani erään toisen asian yhteydesä tulllut kuvanneeksi. Kysymys on Frankfurtin koulukunnan mestarillisen sosiaalipsykologin Erich Frommin kuvauksesta, joka näyttää pitävän edelleen 'kutinsa' ja puolustaa paikkaansa tänäkin päivänä. Euroopan Unioni noudattaa politiikassaan autoritaarista, alistavaa etiikkaa ja edellyttää eurokansalaiselta absoluuttista etiikkaa, epäilemättömyyden taitoa.

Pitäisi olla selvää, että arvopohjaltaan erilaiselle työväenliikkeelle ja sen eurooppalaiselle valtavirralle sosialidemokratialle Euroopan Unionin konsolidoitu perusrakenne ja sen mukainen  lähestymistapa tulisi olla  mitä terävimmän analyyttisen kritiikin kohteena.  Se että peruskirjoja lukkoon lyötäessä ja Euroopan Unioniin mentäessä - varsinkin Valuuttaunioniin liityttäessä  - tätä asiaa ei ymmärretty, jättää sosialidemokratian historiaan paljon pohdintaa aiheuttavan poikkeaman autoritaariseen, epädemokraattiseen suuntaan.  Sitä jää ihmettelemään, miksi olimme niin helposti vedätettävissä nykyiseen, epäproduktiiviseen umpikujaan.

---
Reino Seppänen kommentoi tuoreeltaan Fb:ssä ylläolevaa blogikirjoitusta:
"Mainio kirjoitus! Kuvaa osuvasti unionin pahan valuvian, joka tuottaa tulevaisuudessa yhä voimakkaampaa yhteiskunnallista epävakaisuutta. Uusliberalismin hegemoninen asema on se lähde, joka tuota epävakaisuutta tuottaa. Köyhyys ja sosiaalinen eriarvoisuus lisääntyy nopeutuvan varallisuuksien ja pääomien keskittymisen johdosta. Ranskan tapahtumat osoittavat, että tältä osin tulevaisuus on täysin arvaamaton. Tuota sumeutta lisää myös aikaan liittyvät suuret muutostekijät; robotisaatio / automatisaatio, digitalisaatio, kasvavat ympäristöongelmat, hallitsematon väestönkasvu ja uudet kansainvaellukset. Tuleeko näiden hallintayritykset tapahtumaan demokraattisen järjestelmän puitteissa? Se on kysymys joka minua askarruttaa. Pelkona on päätöksenteon keskittyminen entistä suppeamman eliitin käsiin ja väkivaltakoneistojen kasvu. Ainekset ihmisarvon kuihtumiseen ja ihmisoikeuksien rajoituksiin ovat olemassa. Käykö tässäkin tapauksessa niin, kuten kaikissa suurissa aatteissa ja myös organisaatioissa, että se muuttuu eräänlaisen evolution myötä alkuperäisen tarkoituksensa vastakohdaksi?"

Rahoitus ei ole taloutta eikä vuokra tuloa

http://evonomics.com
http://evonomics.com/finance-is-not-the-economy-bezemer-hudson/


Rahoitus ei ole taloutta; Vuokra ei ole tuloa

Kirjoittajat kiittävät toimittajaa ja kahta nimettömää tuomaria hyödyllisistä ehdotuksista, jotka paransivat tätä artikkelia huomattavasti. Bezemer haluaa kiittää Equilibrio -säätiötä ja New Economic Thinking -instituuttia taloudellisesta tuesta. Kaikki jäljellä olevat virheet ovat tekijöiden omia.

Miksi taloudet ovat polarisoituneet niin voimakkaasti 1980-luvulta lähtien ja varsinkin vuoden 2008 kriisin jälkeen? Kuinka taloutemme velkaantuivat  ilman todellista hyvinvoinnin kasvua ja elintasoa, samaan aikaan kun kaupungit, valtiot ja koko kansakunnat ovat laskussa? Vasta kun vastaamme näihin kysymyksiin, voimme muotoilla politiikkaa, joka poistaa nykyiset velkakriisit. Yleinen mielipide on, että tämä kriisi on perustavaa laatua ja että "paluuta normaaliin" ei yksinkertaisesti ole. Mutta syvällinen sekaannus jää edelleen siihen teoreettiseen kehykseen, jonka pitäisi ohjatatalouskupölan jälkeistä analyysiä.

Viime vuosisadan viimeisen neljänneksen makrotaloudellinen johto ja sitä yhdistävä teoria ja ideologia ylistivät lähestymistapaansa väittäen, että "Macro-talous menee hyvään suuntaan". (Blanchard 2008, 1). Oliver Blanchard, Ben Bernanke, Gordon Brown ja muut perustivat oman rahapolitiikkansa inflaation huomattavan alhaiselle tasolle ja vakaalle kasvulle, mitä he kutsuivat "Great Moderation" (Bernanke 2004) ja julistivat loppua "jytkyille ja tappioille", kuten Gordon Brown ilmaisi asian vuonna 2007. Mutta juuri 1980-luvun puolivälistä vuoteen 2007 nähtiin nopein ja syövyttävin inflaatio kiinteistöissä, varastoissa ja joukkovelkakirjoissa toisen maailmansodan jälkeen.
Tämä omaisuus-hintainflaatio oli lähes kokonaisuudessaan velkainstrumentti. Rahaa ja luottoa ei käytetä aineelliseen pääomainvestointiin tavaroiden ja muiden kuin rahoituspalvelujen tuottamiseen eikä palkkatason nostamiseen. Perinteinen rahapoliittinen tautologialla  MV = PT,  joka ei sisällä varoja ja niiden hintoja, ei ole merkitystä tässä prosessissa. Nykyiset kaikkein kehittyneimmät makrotaloudelliset mallit 1980-luvulta lähtien eivät sisällä  luottoa, velkaa tai rahoitussektoria (King 2012, Sbordone et al. 2010), eivätkä ne siksi ole myöskään hyödyllisiä. Ne ovat malleja niille, jotka "eivät nähneet sen tulevan" (Bezemer 2010, 676).

(MV=PT: Irving Fisher oli yksi 20-luvun alun suosituimmista taloustieteilijöistä. Vuonna 1911 hän tuli tunnetuksi Equation of Exchange" -konseptilla. Tämä yhtälö oli MV = PT, missä M edustaa rahan määrää, V: n liikkuvuutta, P hintaa ja T liiketoimia, transaktioita. Aikansa maamerkki-teoriana mukaan monet  pitävät yhtälön edelleen tärkeimpänä taloustieteen matemaattisena kuvauksena.)

Tässä artikkelissa esitämme vaihtoehtojen rakennuspalikoita. Tämä perustuu viime vuosien tieteelliseen työhömme, joka nojautuu sellaisten jättiläisten hartioihin kuin John Stuart Mill, Joseph Schumpeter ja Hyman Minsky.

Epätasapainoinen velkakirjojen luominen oli "Great Moderation" suuntauksen (Grydaki ja Bezemer 2013) takana. Tämä johti talouden  "Suureen polarisaatioon" velkojien ja velallisten välillä. Tämä taloudellinen laajentuminen sai vuokrankiskonnan muodon, josta edellytettiin parempaa tuottoa kuin tuotannosta saaduista voitoista (Bezemer ja Hudson 2012) - seikka joka useimmissa tämän päivän analyyseissa jää vaille huomiota (ehdotus, ks. Kanbur ja Stiglitz 2015). Tämä sokea piste johtuu siitä tosiasiasta, että taseet, luotto ja velka puuttuvat nykypäivän malleista.

Luottokriisi ja taantuma ovat näin ollen todellinen paradigma ja testi taloustieteelle (Bezemer 2011, 2012a, 2012b). Voimme vain toivoa ymmärtävämme kriisiä ja taantumaa kehittämällä luottoja, velkoja ja rahoitussektoreita sisältäviä malleja (Bezemer 2010, Bezemer ja Hudson 2012). Täällä annamme tälle väitteelle käsitteellisen perustan.Jotta voimme selittää vaurauden ja velan kehitystä ja jakautumista nykypäivän maailmantaloudessa, on syytä hylätä perinteinen olettama, jonka mukaan pankkijärjestelmän tärkein tehtävä on antaa luottoa rahoittamaan aineellisia pääomasijoituksia uusiin tuotantovälineisiin. Pankit rahoittavat pääosin kiinteistöjen ja rahoitusvarojen hankkimista ja siirtämistä.

Tämä ero "rahoituksen" ja "kiinteän omaisuuden" rahoituksen välillä merkitsee "luonteen funktionaalista erottelua" (Bezemer 2014, 935), joka oli keskeinen Karl Marxin, John Maynard Keynesin ja Schumpeterin työn kannalta. Sitten 1980-luvun taloudessa on ollut pitkä sykli, jossa pankkien lisääntyneet luototukset  ovat kiihdyttäneet kiinteistöjen, varastojen ja joukkovelkakirjojen hintojen nousua ja johtaneet lainanottajia toivomaan, että pääoman tuotot jatkuvat. Spekulaatiot saavat tilaisuutensa luototuksessa, ja velat nousevat lähes yhtä nopeasti kuin omaisuusarvot. Kun taloudellinen kupla puhkeaa, negatiiviset oman pääoman arvot tulervat vallitseviksi, kun omaisuuden hinnat alittavat kiinteään omaisuuteen tehdyt kiinnitykset, joukkovelkakirjat ja pankkilainat. Olemme vielä purkamassa sen suurinta tuhoa. Tämä romahdus on väistämätön viimeinen vaihe "Suuressa Muutoksessa".

Rahoitusjärjestelmä määrittää, millaista talouden hallintaa teollisuudella on. Yritysjohtajat, sekä rahanhoitajat ja rahastot, pyrkivät pääasiassa tuottamaan itselleen, omistajilleen ja velkojilleen taloudellista tuottoa. Päätavoitteena on tuottaa myyntivoittoja käyttämällä osakkeiden tuottoa kannustimena ja jakamala osakkeille tuottoa osinkona (Hudson 2015a, 2015b) samalla kun puretaan suurempia voittoja supistamalla ja ulkoistamalla työvoimaa ja lyhentämällä projekteja, joilla on pitkä toimitusajat. Toteutetut yritysostot nostavat liiketoiminnan kustannuksia, jättäen talouteen velkaantuneita. Voittoja käytetään koron maksamiseen omistajille, ei investoimaan uudelleen konkreettiseen pääoman muodostukseen tai palkkaamiseen. Konkurssin uhkaa käytetään aika-ajoin pyyhkäiemään eläejärjestelmät pois tai keinona neuvotella uudelleen eläkejärjestelyt samalla kun siirretäänn tappioita kuluttajille ja työvoimakustannuksiin.

Tämä taloudellinen lyhytnäköisyys ei ole sellainen suunnitelma, jonka hallitus olisi sitoutunut, jos sen tavoitteena olisi tehdä taloudet kilpailukykyisemmiksi laskemalla tuotannon hintaa. Se ei ole tapa saavuttaa täystyöllisyyttä, elintason nousua tai tasa-arvoista keskiluokan yhteiskuntaa. Selittääksemme, miten kuplatalouden velkojen muodostuminen johtaa velan deflaatioon, erottelemme kaksi dynamiikkaa: nykyinen tuotanto ja kulutus (BKT) sekä rahoitus-, vakuutus- ja kiinteistöalan (FIRE) sektori. Viimeksi mainittu liittyy lähinnä kiinteistöjen, rahoitusomaisuuden ja muiden omaisuuserien hankintaan ja luovuttamiseen. Tavoitteenamme on erotella tämä rahoitettu "varallisuus" sektori - omaisuuden ja velkojen tase - "todellisesta" taloudesta, luottojen, tulojen ja kulujen nykyisestä tuotannosta ja kulutuksesta.

Seuraavassa osiossa otamme käsiteltäväksi,  miten erottaa rahoitusala muusta taloudesta ja vuokraaminen muista tuloista. On kuin olisi "kaksi taloutta", jotka ovat tavallisesti keskenään yhteensopivia. Niitä on analysoitava erillisinä mutta vuorovaikutteisina järjestelminä;  kiinteistöomaisuudet ja kotitalouksien kiinnitysluotot ovat kupla-talouteen keskittyviä. Kolmannessa osassa tarkastelemme siksi kotitalouksien velan merkitystä. Nykyisessä pääoma-taloudessa (“rentier economy”) tämä ei edusta todellista rikkautta, vaan velkaantumisastetta. Neljännessä osassa keskustelemme tämän yleiskattavuuden patologisista piirteistä: tuottavuuden ja sijoitusten menetyksistä, jossa epätasa-arvo ja räjähdysherkkyys lisääntyvät.



Rahoitus ei ole taloutta eikä vuokra ei ole tuloa

Yksityisen sektorin menojen, pankkitoiminnan ja velan analysointi kuuluu laajasti kahteen lähestymistapaan. Yksi keskittyy nykyisten tavaroiden ja palveluiden tuotantoon ja kulutukseen sekä tässä prosessissa mukana oleviin maksuihin. Lähestymistapamme tarkastelee taloutta tämän tuotannon ja kulutuksen symbioosina pankki-, kiinteistö- ja luonnonvarojen tai monopolien kanssa. Nämä vuokratuotot ovat suurelta osin institutionaalisia, ja ne eroavat talouksista talous- ja
finanssipolitiikkansa mukaisesti. (Sitä vastoin kaikissa maissa "todellisilla" sektoreilla oletetaan yleensä olevan samaa tekniikkaa.)

Luottojen käsitteellinen eriyttäminen
Lainat finanssialaan kuulumattomalle kaupankäynnille laajentavat talouden investointeja ja innovaatioita, mikä johtaa BKT: n kasvuun. Dollarin, joka lainaa lainaa ja käytetään kotimaisiin investointitavaroihin, kasvattaa kotimaisia tuloja samassa suhteessa. Jos lainan myöntämistä koskeva liiketoimintasuunnitelma on hyvä, tuotannon lisääntyneet tuotot ovat enemmän kuin riittävät lainan maksamiseen: taloudellisen epävakauden ei tarvitse lisääntyä. Velka kasvaa, mutta myös tulot. Velkaantumisaste, velat/tulot,  ei tarvitse Kotitalouksien kulutusluotot antavat muiden kuin rahoituslainojen tavoin ostovoimaa ja todellinen kysyntä kasvattaa BKT: ta . Mutta verrattuna
yritysten lainoihin, sillä on kaksi ominaisuutta, jotka aiheuttavat vähemmän kasvua samalla lainamäärällä  ja enemmän taloudellista epävakautta.

Ensimmäinen on velkataakan ja lainan tuottojen välinen yhteensopimattomuus. Kulutusluottoa ei käytetä luoton tuottamiseen, joka maksaa lainaa, kuten liiketoiminnan rahoitus. Lainojen ja velkojen tuotot eivät ole samassa taseessa. Ellei makrotalouslaitokset siirrä tehokkaasti tuloja yrityksiltä kotitalouksille (esim. palkkoina), kulutusluotot aiheuttavat taloudellisia haavoittuvuuksia kotitalouksien taseissa.

Talouskasvu edellyttää hyvää luottoa reaaliselle sektorille. Mutta useimmat luotot tänään laajennetaan vakuudeksi, ja näin ollen ne perustuvat omaisuuden omistukseen. Kuten Schumpeter (1934) korosti, luotto ei ole "tuotannon tekijä", vaan tuotantoedellytyksenä. Siitä lähtien, kun neulonta-aikakaudella oli ilmennyt aikaeroja istutuksen ja sadonkorjuun välillä, luotto on ollut implisiittinen tuotannon, myynnin ja tuotannon lopullisen kulutuksen välillä etenkin pitkän aikavälin kaupan rahoittamiseksi, kun työn erikoistuminen on olemassa (Gardiner 2004, Hudson 2004a, 2004b ). Mutta sillä on riski talouden ylikuormittamisesta, koska pankkiluottojen luominen tarjoaa mahdollisuuden kiinnostuneille sijoittamaan taloudellisia "maksullisia" maksuja käyttömaksujen perimiseksi korkomaksujen muodossa ja valuutansiirtopalkkioiden muodossa.

Useimmat taloudelliset analyysit jättävät rahoitus- ja varallisuusalan näkymättömiin. Lähes kaksi vuosisataa, siitä lähtien, kun David Ricardo julkaisi poliittisen talouden ja verotuksen periaatteet vuonna 1817, rahaa on pidetty yksinkertaisesti "huntuna", joka vaikuttaa hyödykkeiden hintoihin, palkkoihin ja muihin tuloihin symmetrisesti.

Taloudellisen valtavirran analyysi keskittyy tuotantoon, kulutukseen ja tuloihin. Työvoiman ja kiinteän teollisen pääoman ohella vuokraoikeuden maa-oikeudet luokitellaan usein "tuotannontekijäksi", samoin kuin muut vuokra-erioikeudet. On myöskin kyse siitä, että korollisen pankkiluoton luominen ja jakaminen ei vaikuta suhteellisiin hintoihin tai tuloihin.

Saattaa tuntua ironialta , että Ricardo kirjoitti heti, kun Britannian talous oli sidottu sodan velkoihin Napoleonisten sotien jälkeen, joka päättyi vuonna 1815. Edellisen sukupolven kirjailijat, Adam Smithistä Malachy Postlethwaytille, selittivät, kuinka hallitus kiinnitti kiinnostusta kutakin uutta joukkovelkakirjojen liikkeeseenlaskusta lisäämällä uusi valmistevero korkomaksun kattamiseksi (Hudson 2010). Nämä verot nostivat elinkustannuksia ja liiketoimintaa, samalla kun ne tyhjensivät taloutta joukkovelkakirjojen haltijoille. Kuitenkin pankkien parlamentaarinen tiedottaja (ja jopa lobbaaja) Ricardo perusteli tasa-arvoisen ortodoksisuuden väittämällä, että rahat, luotot ja velat eivät olleet todella merkityksellisiä tuotannon, arvon ja hintojen kannalta. Hänen kauppatieteoriansa mukaan kansainväliset hinnat vaihtelivat vain suhteessa "todellisiin" työvoimakustannuksiinsa ottamatta huomioon rahaa, luottoa ja velanhoitoa. Rahalaitosten maksut pankkiin ja rahoitusvarojen ja velkojen jakautuminen eivät näytä vaikuttavan tulojen ja varallisuuden jakautumiseen.

Adam Smith ei hyväksynyt yksinoikeuteen perustuvaa vuokraa etenkin erikoiskauppossa, joita brittiläiset ja muut hallitukset käyttivät houkutellessaan joukkovelkakirjojen haltijoita vähentämään velkaansa. Ricardo korosti maanvuokran olemusta ilmaisena lounaana: tuotantokustannukset ovat vähäisempiä maapohjilla, jotka ovat parempia kuin marginaalinen hedelmällisyys tai implisiittisesti alueilla, jotka hyötyvät suotuisasta sijainnista. Mutta kuten Smith, hän kohteli tätä kiinnostusta normaalina liiketoiminnan kustannuksina ja siten osana tuotannonalaa, ei itsenäisenä tuotannonalan ja kulutuksen taloutena. Tällä perusteella hän jätti pankkien ja monopolien vuokrat pois taloudellisena erityisulottuvuutena - olettaen, ettänäiden tulot olivat maksu tuottavasta palvelusta, ja siksi korot näyttivät olevan välttämättömiä tuotantokustannuksia.

Tämä oletus perustuu nykypäivän kansallisiin tulo- ja tuotetileihin (NIPA). Kaikki "tulot" (lukuun ottamatta myyntivoittoja, jotka eivät ilmesty NIPA: ssa) löytyvät vastineestaan "tuotteesta", tässä tapauksessa rahoitustuotoista. Useimmat tulot - ja varmasti eniten ebitda (lyhyt "ansiot ennen korkoja, veroja, poistoja ja poistoja") - syntyy FIRE-sektorilla. Mutta onko se todellisuudessa osa "todellista" taloutta tuotannon, kulutuksen ja jakelun alalla (jolloin se on tuloja)? vai onko se maksua tällä alalla (missä tapauksessa se on vuokra)? Tämä on ero, jota Frederick Soddy (1926) teki todellisen rikkauden ja "virtuaalisen rikkauden" välille yhteiskunnan taseen vastuupuolella.

Jotta tähän kysymykseen vastattaisiin, on tarpeen jakaa talous "tuottavaksi" osaksi, joka tuottaa tuloja ja ylijäämää, ja "ulosottavan vuokraosuuden, joka poistaa tämän ylijäämän vuokralaisina, toisin sanoen kiinteistöoikeuksien, luottojen tai sukulaisten etuoikeuksina. Nämä ovat maksuja, joihin institutionaalinen koulu keskittyi 1800-luvun loppupuolella. Institutionaalisen koulun keskeinen poliittinen tavoite oli säännellä julkisten palveluiden ja monopolien hintoja ja tuloja noudattaen puhtaasti "taloudellisia" tuotantokustannuksia, jota klassiset taloustieteilijät määritelivät arvoksi (Hudson 2012).

Tavoitteenamme on arvioida uudelleen arvon ja vuokrauksen välinen ero, joka on vain menettänyt nykyajan analyysin. Vain silloin voimme ymmärtää, miten kuplatilanteen taipumusvoimakkuutta kannustivat luottovirrat - velka pyramidisoituminen -  lisäämään varallisuutta omistusoikeuksien siirron prosesseissa sille joka oli halukas ottamaan suurimman velan.

Tämän dynamiikan analysoimiseksi meidän on tunnustettava, että elämme "kahdessa taloudessa". Todellisessa taloudessa syntyy tavaroita ja palveluita, toteutetaan aineellista pääomaa, työtä palkataan ja tuottavuutta lisätään. Suurin osa tuottavista tuloista koostuu palkasta ja voitoista. Rahoitus- ja omaisuusvaateiden verkko - "Economy # 2" - on se, jossa otetaan ulos korot ja taloudelliset vuokrat. Valitettavasti tämä erottelu on epäselvä virallisissa tilastoissa. NIPA ilmaisee vuokraustulot
"tuloina", ikään kuin kaikki voitot saadaan "ansaitsemalla". Mikään ei näytä olevan ansaitsematonta  tai ulosvedettyä. "Vuokrat" -tuloryhmänä - kahden vuosisadan klassisen poliittisen talouden painopisteenä - on kadonnut Orwellin muistireikään.

Kansantalouden tilinpidosta on laadittu uudelleen 1980-luvulta lähtien rahoitus- ja kiinteistöalat "tuottavaksi" (Christophers 2011). Sitä vastoin suurta osaa kansantalouden tilinpidon kotitalouden tuloista ei ole kassavirrassa (korkoa ja veroja). Barry Z. Cynamon ja Steven M. Fazzari (2015) arvioivat, että Yhdysvaltojen

NIPA-laskennallisella kotitalouksien tulot ylittävät todellisen tulon kassavirrassa noin kolmanneksella. Tämä on se piirre, jota useimmissa taloudellisissa analyyseissä on käytetty näennäisesti empiirisenä kirjanpitomuotona ja  on ilmaus luotonantajan hyväksi suuntautuneesta pro-vuokranantaja ideologiasta.  Kotitaloudet eivät saa tuloja asumisestaan huneistolta jossa he asuvata. Asuntojen "palvelut" arvo ei kasva yksinkertaisesti siksi, että asuntojen hinnat nousevat, kuten kansantalouksien fiktiossa edellytetään. Rahoitusala ei tuota tavaroita tai edes "todellista" vaurautta. Ja siltä osin kuin se tuottaa palveluita, suurin osa tästä palvelee tulojen ohjaamista vuokranantajille, ei palkkojen ja voittojen tuottamiseksi.

Kuvitelmaa on se, että kaikki velka vaaditaan investoimaan talouden tuotantovälineisiin. Mutta pankit ansaitsevat velalla ja liittävät sen talouden tuotantovälineisiin ja odotettavissa oleviin tuleviin tulovirtoihin. Toisin sanoen pankit eivät tuota tavaroita, palveluita ja varallisuutta vaan vaateita tavaroista, palveluista ja varallisuudesta eli Soddyn "virtuaalisesta rikkaudesta". Prosessissa pankkilainat nostavat tällaisten saatavien ja etuoikeuksien hintoja, koska nämä tuotteet ovat kuitenkin kannattavia, koska pankit ovat halukkaita antamaan lainaa sitä vastaan.

Siinä määrin kuin FIRE-sektori vastaa BKT: n kasvusta, tämä on maksettava muista BKT: n osista. Rahoitus- ja kiinteistöomaisuuden kauppa on nolla-summapeliä (tai jopa negatiivista, summaa nollan alapuolella), joka koostuu suurelta osin keinotteluista ja tulojen poistamisesta, joka ei tuota "todellista" tulosta. Pitkän aikavälin vaikutuksen on oltava velan korottaminen suhteessa BKT: hen ja lopulta supistaa BKT: n kasvua, kun rahoituskupla antaa tilaa velanpoistoon, säästöön, työttömyyteen, epäonnistumisiin ja menetyksiin. Tämä on se tosiasia, joka siirtää nykyisen rahoitusalan klassisen vuokrateorian piiriin ja erottaa todellisen rikkauden luomisen pelkistä yleiskustannuksista.

"Raha" koostuu pääasiassa luoton luomisesta, koska "luotot luovat talletuksia" (McLeay, Radia ja Thomas 2014). Näin ollen kaikki bruttokansantuotteen ja -palvelujen liikevaihdon kasvu näkyy pankkitoiminnassa, joka tukee näitä transaktioita ( yritysten välisen kaupan luottojen rinnalla nyt myös rahamarkkinasijoitusten muodossa).

1980-luvulta lähtien pankkien luotonanto on noussut suhteessa BKT: hen (toisin sanoen suhteessa tuloihin). Paljon  luotuja luottoja on käytetty ei-tuottamiseen, vaan varallisuutena inflaatiota ja elinkustannuksien hintoja lisäävänä tekijänä.  Kuluttajat - etenkin kiinteistöjä, osakkeita ja joukkovelkakirjojen omistavat - ovat syventäneet velkaa elintasonsa säilyttämiseksi. Oikeat palkat ovat laskeneet jonkin verran, kun taas elinkustannukset verojen jälkeen ovat lisääntyneet.

Yhdysvalloissa FICA: n  (Federal Insurance Contributions Act) valkuutus, sisältäen sosiaaliturva- ja Medicare-kustannukset on noussut 15,2 prosenttia, sairausvakuutuskustannukset ovat nousseet, koulutuskustannukset ovat nousseet päästötodistusten ostajille ja asuntoluottokupla (jonka Alan Greenspan eufemisoi "varallisuuden luomiseksi"). on nostanut oman kodin hankkimisen hintaa.. Nyt tunnustetaan, että Yhdysvaltojen elintaso 1970-luvulta lähtien on tullut velkavetoista, eikä tulojen lisääntymisen perustuvaa. Tämä jäi suurelta osin huomaamatta, kunnes kupla puhkesi, koska luottovirtojen taustalla oleva erottelu on jätetty taloustieteen sisältöjen ulkopuolelle.

Ero suhteessa tähän päivään 
Se ei ollut aina niin. Taloudellinen teoria tänään on jossain määrin askel taaksepäin poistamalla 1800-luvun  näkemyksen - ja jopa keskiajan talouden ja jopa klassisen antiikin - suhteessa siihen, miten pankki ja korkea talous tunkeutuvat talouden elämään asettamalla sääntöjä ja polarisoimalla vaurautta ja tuloja. Aikanaan jo Marx ([1887] 2016, 1) erotti Pääoman 30. luvussa "luoton, jonka volyymi kasvaa tuotannon arvon kasvaessa eroavan "monetaristisesta pääomasta" - joka on erillinen ilmiö teollisuuden tuotannosta ". Tämä merkitsi sitä, että on olennainen ero tavaroiden ja palveluiden välisillä transaktioilla verrattuna  erot ovat omaisuuden ja rahaliikenteen välisiin siirtoihin. Keynes (1930, 217-218) erotti toisistaan myös "rahan taloudellisessa kiertokulussa " ja "rahasta teollisissa kierrossa".

James Tobin oli jo vuonna 1984 huolissaan siitä, että "työnnämme  yhä useammat resurssimme, myös nuortemme kerman, taloudellisiin toimiin, kauaksi tavaroita ja palveluita tuottavien taloudellisten toimintojen ulkopuolelle" (Tobin 1984, 14). Minsky myöhempinä vuosina varoitti siitä, mitä hän kutsui "rahanhallintakapitalismista" erotuksena teollisesta kapitalismista (Minsky 1987; Wray 2009). Richard Werner (2005, 1997) mukautti Irwin Fisherin (1933) vaihtokurssiä (MV = PT) erottamaan luoton "todellisesta" taloudesta, näkemään eron rahoitusvarojen ja "hyvinvoinnin" välillä.

Näiden erojen soveltaminen japanilaisiin tietoihin Werner (2005, 222) löytää "vakaan suhteen reaalitalouteen ja nimelliseen BKT: hen siirtyvän" rahan "välille".

Samoin Wynne Godley ja Gennaro Zezza (2006, 3 ) huomauttavat Yhdysvalloista: "Aiempien jaksojen suuria hidastumisia on usein seurannut nettoluotonantojen lasku. Itse asiassa nämä kaksi sarjaa ovat siirtyneet yhteen, mikä on hieman yllättävää. "Federal Reservin" taloustieteilijät huomaavat, että monet nykyaikaiset" analyytikot ovat havainneet, että pitkällä aikavälillä on ollut melko läheinen suhde ei-taloudellisen sektorin ja taloudellisen kokonaistoiminnan välillä (BGFRS 2013, 76).

Nämä korrelaatiot viittaavat pankkien luottojen ja muiden kuin rahoitussektorin taloudellisen toiminnan keskinäiseen 'yhden suhde yhteen' suhdelukuun (kuvio 1).

Luottotason kasvu reaaliselle sektorille kasvoi samassa suhteessa nimelliseen Yhdysvaltain bruttokansantuotteen kasvuun verrattuna 1950-luvulta 1980-luvun puoliväliin - toisin sanoen finanssimuutoksesta tuli kaikenkattava käänne. Määrittelyjen ja mittausten tekniset ongelmat, reaalisen sektorin pankkiluottojen kasvu ja nimellisen BKT: n kasvu liikkuivat lähes yhdessä, kunnes rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen alkoi höyrytä 1980-luvun alussa.

Kuvassa 1 on esitetty, kuinka 1980-luvun puolivälistä lähtien reaalinen sektori lainaa rakenteellisesti enemmän kuin sen tulot - muutamat huomattava trendimuutos jonka vain harvat huomasivat. Wynne Godley kirjoitti vuonna 1999, että "viimeisten seitsemän vuoden aikana nopea kasvu voisi johtua vain yksityisten menojen mahtavasta noususta suhteessa tuloihin. Tämä kasvu on ajanut yksityistä sektoria talouden alijäämään ennennäkemättömässä määrin"(Godley 1999, 1).

Kotitaloudet ajautuivat negatiivisten säästöjen alueelle. Yritykset siirtyivät ottamaan tuottojaan tavaroiden ja palveluiden myynnin sijasta  saadakseen tuoton pääomapalautuksista ja muista puhtaasti rahoituksellisista lähteistä. General Electric tuli GE Capitaliksi. Maria Grydaki ja Dirk Bezemer (2013) selittävät, kuinka velkaantumisen nousu selittää kupla-vuosien epäilyttävän hiljaisuuden, jota on tarjoiltu "suureta muutoksena"  Greenspanin, Bernanke'n ja muiden, omasta mielestään ylivoimaisten rahapoliittisten taitojen edustajina. Todellisuudessa se oli velkadeflaatiota,  "velkaantumista ennen myrskyä" kuten kaukonäköinen kirjailija totesi vuonna 1995 (Keen 1995).

Nykyaikaista tutkimusta tukee klassinen näkökulma, jonka mukaan velka voi olla taakka pääomalle eikä yhteiskunnallinen palvelu. Wiliam Easterly, Roumeen Islam ja Joseph Stiglitz (2000) osoittavat, että kasvun volatiliteetti vähenee ja kasvaa sitten suuremmilla rahoitusaloilla. Artikkelissaan "Shaken and Stirred: Explaining Growth Volatility" (2000, 6) kirjoittajat havaitsevat, että "vakiomuotoiset makrotaloudelliset mallit antavat näpäytyksen rahoituslaitoksille ... analyysimme vahvistaa
rahoituslaitosten roolin talouden laskusuhdanteessa."

Heidän artikkelissaan "liian paljon rahoitusta" Jean-Louis Arcand, Enrico Berkes ja Ugo Panizza (2011) väittävät, että pelastustoiminnan odotukset voivat johtaa rahoitussektorin laajentumiseen sosiaalisen optimaalisen tavoitteen ulkopuolelle. He käyttävät erilaisia empiirisiä lähestymistapoja osoittaakseen, että liiallisella rahoituksella alkaa olla kielteinen vaikutus tuotannon kasvuun, kun yksityiselle sektorille myönnetyt luotot saavuttavat 110 prosenttia bruttokansantuotteesta. Stephen

G. Cecchetti, M.S. Lisäksi Mohanty ja Fabrizio Zampolli (2011, 1) väittävät, että "tietyn tason ylittävä velka johtaa kasvun hidastumiseen". Kirjoittajat arvioivat, että valtion ja kotitalouksien velkasuhteessa raja on noin 85 prosenttia BKT: stä ja yritysten velkasuhteessa noin 90 prosenttia . Samalla tavoin kirjoittaessamme tätä artikkelia, OECD ja IMF antoivat raportteja, jotka varoittavat liiallisesta taloudellisesta kasvusta (OECD 2015, Sahay ym. 2015).




Vastaus tähän kysymykseen on sekä teoreettisesti järkevää että institutionaalisesti merkityksellistä, ja siinä on otettava huomioon erityiset muodot, joita "eiproduktiivisilla" tuloilla otetaan tietyn aikakauden aikana. Klassisille taloustieteilijöille tämä muoto oli maanvuokraus. Minskille (esim. 1986) tämä muoto oli pääomavoittoja osakemarkkinoiden investoinneista "marginaaleihin", mikä vaikutti sekä 1929 Great Crash -kokemukseen että rahoitusmarkkinoiden muotoon 1950- ja
1960-luvuilla, kun hän kehitti hypoteesiaan taloudellisesta epävakaudesta. Mutta kuten klassinen analyysi vuokrista osoittaa, Minskyn eteneminen "hedge"-rahastoista "spekulatiivisiin" ja "Ponzi" rahoitukseen ei ole rajoittunut pelkästään maapohjaarkkinoihin tai osakemarkkinoihin.

Meidän aikamme, luultavasti merkittävin muoto, jolla vuokraaminen on toteutettu, on kotitalouksien luottomarkkinoilla, erityisesti kotitalouskiinteistöissä. Ero näkyy suhteessa muihin kuin rahoitusalan yritysten tuotannollisiin lainoihin. Hyödyllinen tapa keskustella tästä erottelusta on luokitella lainoja kahdelle tasolle: niiden osuus tulon kasvusta ja niiden taipumuksesta lisätä talouden epävakautta. Taulukko 1 havainnollistaa tätä. On olemassa sekä käsitteellisiä että kokemuksellisia syitä tehdä ero
tällä tavalla. Nyt keskustelemme niistä vuorostaan.

Kotitalouksien velan merkitys
Luottojen ja velkojen klassinen analyysi yhdistettynä näihin viimeaikaisiin havaintoihin herättää keskeisen kysymyksen: Milloin rahoitusjärjestelmä tukee tuotantoa ja tulojen muodostumista kestävällä tavalla ja milloin se tukee keinottelua ja vuokratuottoa myyntivoittojen muodossa, eikä tulojen muodostumista?

Ensimmäinen on velkataakan ja lainan tuottojen välinen yhteensopimattomuus. Kulutusluottoa ei käytetäluotolla tuottamiseen  joka maksaa lainaa kuten liiketoimintaa luotolla rahoitettaessa. Lainojen ja velkojen tuotot eivät ole samassa taseessa. Ellei makrotalouslaitokset siirrä tehokkaasti tuloja yrityksiltä kotitalouksille (esim. Palkkoina), kulutusluotot aiheuttavat taloudellisia haavoittuvuuksia kotitalouksien taseissa.

Toiseksi, kun otetaan huomioon, kuinka paljon tuloja syntyy tietyllä velkajärjestelyllä, kotitalouksien kulutusluotot eivät ole tehokas tapa rahoittaa tuotantoa sen tavallisesti korkeiden korkojen vuoksi. Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että kotitalouksien luoton kasvuvaikutus on pienempi yritysluottoihin verrattuna (Beck ym.,

2012; Jappelli ja Pagano 1994; Xu 2000). Jokaiselle dollarille, joka on lisätty lisäarvoon laajentamalla luottoja kotitalouksille jotka kuluttavat ne yritysten kanssa, velanhoito maksaa enemmän kuin mitä on yritysten luoton kanssa. Bezemer (2012) osoittaa, että yksityisen velan kasvu ja bruttokansantuotteen kasvuvauhti nousivat keskimäärin 2: 1 1950- ja 1960-luvuilla 4: 1: een 1990- ja 2000-luvuilla. Nämä ovat karkeita, mutta silti merkittäviä viitteitä. Suuntaus ei johdu yksinomaan
kulutusluottojen kasvusta 1960-luvulta lähtien, sillä vielä suurempi kotitalousluottoluokka on kotitalouksien kiinnelainoissa.

Kulutusluoton tavoin kotitalouksien asuntoluotto lisää velkaa, mutta ei kotitalouksien tuloja. Tämä lisää talouden epävakautta. Toisin kuin kulutusluotot, nykyisten kiinteistöjen kiinnitysluotot eivät synnytä senhetkisiä tuloja missään muualla - ainakaan, ei tulojen ja vuokrien klassisessa taksonomissa. Asuntolainaa otetaan ostamalla omaisuuseriä, joista useimmat ovat jo olemassa. Se tuottaa kiinteistöjen myyntivoittoja, mutta ei tuloja tavaroiden ja palveluiden tuottamisesta. Ero on epäselvä siltä osin kuin kiinnityksiä käytetään henkilökohtaisen kulutuksen rahoittamiseen (erityisesti "osake-lainoja" asuinkiinteistöille) tai uudisrakentamista, mutta se on pieni osa asuntolainojen kokonaismäärästä.

Kiinteistöt ovat myös erityisiä, sillä kiinteistöomaisuus on kasvanut kaikkien länsimaiden suurimmista omaisuusmarkkinoista ja niihin myös osallistutaan laajasti. Klassisen analyysin jälkeen, jos jokainen luottokelpoinen kiinteistöomaisuus lisäsi omistajan tuloja lainanottajana , 1970-luvulla 1970-luvulla kotimainen omistus kasvoi voimakkaasti vuokrien louhimisen muodossa ja käänsi sen kiinnostuksen kohteeksi kiinteistölainanantajille. Arvopaperistaminen lisäsi tähän toisen ulottuvuuden. Kotimaisten asukkaiden lisäksi myös globaalit sijoittajat voivat osallistua asuntolainamarkkinoihin. Kuten Ponzi-ohjelmassa, mitä suuremmat tulot, joita asuntoluottomarkkinat käsittelevät, sitä kauemmin järjestelmä voi jatkua. Tämä on keskeinen syy epätavallisen pitkään jatkuneille asuntoluottomarkkinoille, jotka on yhteydessä länsimaisiin talouteen 1990-luvulta vuoteen 2007.

Kotitalouksien kiinteistöluotot ovat myös ainutlaatuisia tyyppisten pankkilainojen osalta ajatellen niiden makrotaloudellisista vaikutuksista laskusuhdanteissa eli niiden mahdollisuuksista kasvattaa kokonaisten talousjärjestelmien epävakautta. Laajasti omaisuuden omistajien hallussa olevien velkainstrumenttien  vuoksi asuntojen hintojen lasku ja  kotitalouksien kulutukseeen vaikuttava negatiivinen pääoma ovat merkittäviä makrotaloudellisella tasolla. Ja koska kiinteistöpääoma on pankkitalletuksille avainasemassa, se vaikuttaa myös pankkien omaan taloudelliseen epävakauteen. Tämä johtaa lainanantorajoituksiin paitsi asuntoluottoihin myös muuhun reaalitalouden rahoittamiseen.


Kokemusperäinen näyttö

Viime vuosina on tehty useita empiirisiä tutkimuksia, jotka tukevat edellä mainittua käsitteellistä keskustelua. Kuviossa 2, joka perustuu Dirk Bezemerin, Maria Grydakin ja Lu Zhangin (2016) laskelmiin, kuvaamme tulon kasvun korrelaatiota  luottokannan kasvun kanssa, joka on skaalattu BKT: llä. Tämä antaa arviointimahdollisuuden luottojen kasvun vaikutuksesta  tietyllä aikavälillä.  Kehitys on ollut alaspäin suuntautuvaa 1980-luvun puolivälistä lähtien, ja 1990-luvulta lähtien korrelaatiokerroin ei eroa merkittävästi nollasta. Luotto ei siis ole ollut enää "hyvää kasvulle", kuten monet niin pitkään uskoivat (King ja Levine 1993 ja Ang 2008).

Suuri syy tähän suuntaukseen oli se, että luottoa laajennettiin yhä enemmän kotitalouksille, ei yrityksille. Kuvassa 3 esitetään pankkiluottojen muutos vuodesta 1990 vuoteen 2011 tasolle, joka koostuu 14 OECD-taloudesta. Vaikka koko luottokanta kasvoi valtavasti 1990- ja 2000-luvuilla, luottojen määrä ei-rahoitustoimialoille oli pysähtynyt noin 40 prosenttiin  BKT: stä, kun taas sen osuus kokonaisluotoista romahti. Sitä vastoin pankkien liikkeeseen laskemien asuntoluottojen osuus kasvoi noin 20 prosentista kaikista luotoista. Òscar Jordà, Alan Taylor ja Moritz Schularick (2014) erinomaisessa historiallisessa tutkimuksessaan "Great Mortgaging" -raportti, jossa otokseen valittiin 17 maata, kasvoi kotitalouksien asuntoluottojen osuus 30-60 prosenttia  BKT: sta vuodesta 1900 lähtien, siis selvästi enemmän kuin 1970-luvulta lähtien. Kustannukset tulon kasvulle olivat suuria. Torsten Beck et ai. (2012), Bezemer, Grydaki ja Zhang (2016) sekä Jordà, Taylor ja Schularick (2014) esittävät kehittyneitä tilastollisia analyysejä, joiden mukaan kotitalouksien luoton osuus tulon kasvusta on vähäpätöinen tai selvästi negatiivinen. Viime vuonna IMF: n ja OECD: n raportit tekivät saman havainnon (Sahay ym. 2015, Cornede, Denk ja Hoeller 2015).

kuvio 2

Tällaiset suuret kotitalousluottojen määrät eivät ainoastaan heikentä tulojen kasvua. Kuten edellä todettiin, ne lisäävät myös taloudellista epävakautta. Suuri osa viimeaikaisista maakohtaisista tutkimuksista kertoo, että kotitalouksien luottojen lisääntyminen on positiivisessa suhteessa kriisitodennäköisyyteen (Barba ja Pivetti 2009, Büyükkarabacak ja Valev 2010, Frankel ja Saravelos 2012, Obstfeld ja Rogoff 2009, Rose ja Spiegel 2011, Sutherland et al. 2012). Kotitalousluottojen lisääntymisellä on myös selkeä yhteys vuoden 2008 jälkeisten taantumien pituuteen ja vakavuuteen - ne vaikuttavat selkeästi. Tämän mekanistisen yhteyden ovat Karen Dynan (2012) ja amerikkalaiset Atif Mian ja Amir Sufi (2014) osoittaneet.

Vaikutusvaltaiset Yhdysvaltain asunnonomistajat ovat vähentäneet menojaan vuoden 2007 jälkeen. Mutta yksityisen luottokannan nousun häpeällinen vaikutus, jonka kotitalouksien kiinteistöluottokannan kasvu on osoittanut - on se että kriisin jälkeisen taantuman vakavuus ei rajoitu pelkästään Yhdysvaltoihin. Philip Lane ja Gian Maria Milesi-Ferretti (2011) ovat havainneet, että keskimäärin kaikissa maissa on suuri osuus tuotannosta, kulutuksesta ja kotimaisesta kysynnästä pudonnut suhteessa vuosien 2008-2009 bruttokansantuotteeseen.

S. Pelin Berkmen & kumppanit (2012) osoittavat, että vuoden 2009 realisoituneen kasvun ja optimistisempien kriisiä edeltävien ennusteiden välinen kuilu korreloi voimakkaasti  kriisin jälkeiseen luoton kasvuun. He päättelevät, että kotitalouksien kriisiä edeltänyt lainojen kasvu on pääsyy  taantuman syvyyteen. Samanlaisia havaintoja raportoivat Cecchetti, Mohanty ja Zampolli (2011), Stijn Claessens et ai. (2010); Tatiana Didier, Constantino Hevia ja Sergio Schmukler (2012), ja muut.

Yhteenvetäen, jos jaamme pankkiluotot kolmeen kategoriaan, kuten taulukossa 1, luokittelumme viittaa siihen, että kotitalouksien kulutusluotot ja muut kuin rahoituslaitoksille myönnetyt lainat ovat tuottavia - lisätessään ostovoimaa tavaroiden ja palveluiden tuotannon tukemiseksi - mutta suuremmassa kuvassa taloudellinen epävakaus lisääntyy. Osamaksulainat vaikuttivat merkittävästi autojen massamarkkinoiden kehittämiseen, mutta tämä teki kotitalouksien rahoitustaseet haavoittuvammiksi. Monet yhdysvaltalaiset opiskelijat eivät selvinneet korkeakoulututkintooon saakka ilman opintolainoja. Siinä mielessä nämä lainat ovat tuottavia että ne antavat tutkinnon suorittaneille mahdollisuuden ansaita enemmän. Mutta jos opiskelijat eivät löydä työpaikkoja, joissa he ansaitsisivat tarpeeksi ylimääräistä hoitaakseen lainansa, kysymys ei ole tuottavasta toiminnasta. Joka tapauksessa velkaantuminen valmistumisen jälkeen heikentää kotitalouksien taseita. Tässä mielessä kiinnitykset ja muut velat yleensä lisäävät talouden epävakautta.

Tämä luokittelu ei ole tyhjentävä ja sitä olisi edelleen parannettava kunkin kategorian sisällä. Esimerkiksi runsas luotonanto  ei-rahoitustoimintaan ei tue tuotantoa tukevaa. Se voi saada muodon, joka nostaa kaupan olevia kiinteistöhintoja, tai näkyy lainoina yritysfuusioille,  yritysostoina tai osakkeiden takaisinostoohjelmina. Toisaalta kotitalouskiinnitykset voivat olla tuottavia siltä osin kuin niitä käytetään uudisrakentamiseen. Ne olisi siten erotettava marginaalisista (välittäjien) lainoista ja korko-osuuksista, joiden tarkoituksena on saada kaupaksi tai päästä eroon tuottamattomista taloista ja kaupallisista kiinteistöistä.

Näitä hienojakoisempia luokkia ei ole havaittavissa edellä mainituissa tutkimuksissa suoritetuissa maakohtaisissa tiedoissa. Niitä voidaan soveltaa maatutkimuksissa, jotka perustuvat kuvion 3 erotteluihin. Suurin este tälle tutkimusohjelmalle ei kuitenkaan ole empiirinen, vaan ajattelutapaan liittyvä,  vaikutelma, että velkainstrumenttien kiinteistöjen arvostukset edustavat talouden rikkautta, kiinnittäen vähän huomiota siihen, että sen rahoitusrakenteet heikentävät rikkauksien syntymistä. Tähän puutumme seuraavaksi.


Vuokratalous: varallisuutta vai jotakin muuta?

Disruptiivinen vaihtoehto

Viime aikoina on tajuntaan alkanut ilmestyä uusi ilmaus. Puhutaan disruptiivisesta ajattelusta ja toimintatavasta. Elokuussa ilmestyneessä der Spiegel lehden numerossa 34/18.8. 2018 suuren henkilöstöneuvontayrityksen johtaja Andreas Föller puhuu käsitettä selventäessään "tuoreesta ulkopuolelta tulevasta näkemyksestä".

Yrityksen sisällä jo pitkään toimineet ovat sisäistäneet vallassa olevan toimintakulttuurin, ovat siihen kasvaneet ja sitoutuneet. Palkka, asema ja palvelusuhteeseen liitttyvät edut rakentuvat vallitsevan kulttuurin pohjalle. Aikana jolloin mm. digitalisaatio nopeasti muuttaa kilpailuasetelmia ja toimintarakenteita, ei ole hyväksi pitäytyminen pelkästään vielä jotenkuten toimivissa rakenteissa. Juuri tässä yhteydessä "disruptiivinen sysäys" saattaisi nostaa yrityksen uudelle, ajanmukaiselle tasolle.

Pitäisikö ja voisiko disruptiivista lähestymistapaa ja toimintamallia soveltaa myös politiikkaan, talouteen tai järjestötoimintaan? Yritys ei taida olla niitä kaikkein helpoimpia, jos sellaiseen ryhdyttäisiin. Politiikassa muhivat vanhat ajattelutavat ja perinteet, vuosikymmeniä työstetyt ajatukset oikeasta ja väärästä, toimivasta ja toimimattomasta, tehokkaasta ja tehottomasta, vapaudesta ja välttämättömyydestä, tai rakentavasta ja häiriköivästä käyttäytymisestä.

Hallitus pitää kiinni tiukasti  perinteisiin tavoitteisiin sisältyneistä kilpailuperiaatteista ja hallintomalleista. Ajatus hyvinvointivaltion johtavasta roolista sellaisten perustuslaissakin kansalaisen turvaksi tarkoitetuista rakenteista kuin sosiaaliturva ja terveydenhoito eivät tunnu sopivan suureen SOTE-hankkeeseenkaan  millään tavalla. Olisiko disruptiivisesta lähestymistavasta apua tällaiseen tilanteeseen?

Talouspoliittinen ajattelu, vaikka se ei tiedettä sanan varsinaisessa merkityksessä olekaan, seuraa markkinoiden valitsemaa kielenkäyttöä ja niiden kannalta tärkeäksi koettuja ratkaisumalleja. Ne koetaan välttämättömyyksiksi. Valtion ja kansalaisyhteiskunnan on totuttava tähän valtavirtaiseen lähestymistapaan.  Näin siitäkin huolimatta, että toiminnan seurauksina syntyvät ongelmat ja niiden seuraukset ajavat suuria kansalaisjoukkoja turvattomuuteen työttömyyden, köyhyyden ja eriarvoisuutta heijastavien elämäntilanteiden muodossa. Talouspolitiikan piti nostaa kansantuloa, mutta sen sijasta se onkin riipaissut koko kansantulon kansan ulottumattomiin päinvastaisesta kielekäytöstä huolimatta. Disruptiiviselle ajattelulle ja reagoinnille olisi talouspoliittisessakin toimintatavassa erityisiä tehtäviä. Ajattelen tässä erityisesti liberaalin keynesiläisen lähestymistavan ideologista syrjäyttämistä ja lähes kuoliaaksi vaikenemista.

Euroopan Unioni kärsii mitä ilmeisimmin yksipuolisesta, markkinoiden varaan rakennetusta, irrationaalsia piirteitä omaavasta politiikasta ja talousajattelusta. Olen näissä blogeissani yrittänyt avata tätä ulottuvuutta, kun ratkaisumallit ovat selvästi olleet yksipuolisia ja siitä syystä tehottomia. Ajattelen tässä yhteydessä mm. Kreikkaan ja nyttemmin Italiaan suunnattuja taloudellisia pakotteita ja yhteiseksi turvaksi tarkoitetun koneiston austeristisia otteita mm. Kreikan tapauksessa. Vahvasta ja dynaamisesta valtiosta olisi sanoinkuvaamaton hyötö myös hyvinvointivaltiota tukevalle yritystoiminnalle.

Markkinaehtoisen ja -alisteisen politiikan linjaukset onnistuttiin ajamaan 1990-luvulla, neuvostoimperiumin hajotessa ja Berliinin muurin murtuessa ensin ns. Maastrichtin sopimukseen ja myöhemmin Euroopan Unionin keskeisiin, konsolidoituihin peruskirjoihin. Heikkohenkiseksi ajautunut neuvostokommunismi onnistuttiin lyömään matalaksi, mutta ilman demokraattisen valtion ja julkisten rakenteiden kautta toteutettavaa endogeenista talouspolitiikkaa Eurooppa hajoaa. Hajoamise syynä on pysähtyneisyys, jonka rinnalla esimerkiksi Kiinan dynaamisuus ja ilmeinen optimismi näyttäytyy eteenpäin suuntautuvalta edistykselliseltä politiikalta.   Tulee kysyneeeksi, eikö vaihtoehtoinen, demokraattisten valtioiden varaan rakentuva, kasvuhakuinen talous- ja rahapolitiikka voisi nostaa Euroopan nykyisestä alennustilasta? Euroopan Unionin peruskirjojen avaaminen ja dynaamisen, endogeenisen talous- ja rahapolitiikan salliminen voisi olla se disruptiivinen tie, joka muodostaisi uuden alun krampeista kärsivälle vanhalle mantereelle.


Järjestöpolitiikan jähmetyneisyydestä  voisi puhua paljonkin, mutta viittaan tässä yhteydessä vain muutamiin seikkoihin. Vaikka kansalaisjärjestöt ja toimiva kansalaisyhteiskunta on demokratian ehto, osallistavat rakenteet on jätetty lahoamaan oman onnensa nojaan. Yksikään puolue ei ole esittänyt konkreettisia ehdotuksia osallistamisen rakenteiden parantamiseksi. Sosialidemokratia uudistaa periaateohjelmaaansa synkän hiljaisuuden vallitessa. Jää vaikutema, että disruptiivinen ajattelu koetaaan häiritseväksi. Eli entisen ay-johtajaan Vihtori Rantaseen yhdistetyn anekdootin sanoin:"Mitäs demokratiaa tämä on kun yksi ja toinen rupeaa mielipiteitään esittämään."

Headhunter Andreas Föller toteaa kannanotossaan, että suurten yritysten ja julkisten yhteisöjen pitäisi ottaa disruptiivinen toimintatapa rakenteelliseksi osaksi toimintapolitiikkaansa. Hän puhuu "kahden talon" toimintatavasta: vallitsevan toimintakulttuurin sisällä tulisi tietoisesti antaa tilaa mielellään ulkopuolelta ja toisenlaisesta kokemuspiiristä tulevalle kehittelylle. Tämä sopii niin politiikkaan, talouteen, järjestöelämään kuin myös menossa olevaan digivallankumoukseen. Kun vanha rakenne on tehnyt tehtävänsä ja alkaa muodostua jarruksi, uusi, disruptiivinen vaihtoehto saataisiin käyntiin "nappia painamalla".

Vasemmistolaisesta ekumeniasta

"Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä." Tähän Kristuksen ylimmäispapillisen rukouksen sanomaan perustuu uskontokuntien ekumenia. Tätä vuosituhantista uskonnollista liikettä on vaivannut hajoaminen erilaisiin, toisiaan ymmärtämättömiin suuntauksiin. Ekumenian tehtävänä on palauttaa yhteinen usko keskeiseen, olennaisimpaan.

Mikä on tilanne työväenliikkeen, vasemmiston piirissä? Samat ilmiöt vaivaavat sitäkin. Ei ihme että saksalaisessa, yhdessä kesäkauden  der Spiegel -lehdessä irvailtiin toteamalla, että työväenliikken tavoiteet eivät koskaan toteudu, koska poliittinen vasemmisto ei tule toimeen keskenään. Tämä pitää erityisesti paikkansa Saksassa. Niin huonosti ei taida sosialidmokratilalla, maan vanhimmalla ja keskeisimmällä vasemmistoliikkeellä mennä koskaan, että se ryhtyisi tekemää yhteistyötä die Linken, DDR:n sosialistisen yhtenäisyyspuolueen perillisen kanssa.

Kuitenkin sen piiristä on tämän vuoden aikana noussut erityinen "Aufstehen!" liike, jonka alkuunpanijoita ovat Sahra Wagenknecht, tunnettu die Linken liittopäiväedustaja ja hänen aviopuolisonsa Oskar Lafontaine, entinen Saarlandin sosialidemokraattinen pääministeri ja Gerhard Schröderin hallituksesta eronnut valtionvarainministeri, joka erottuaan tästä tehtävästä ja SPD:stä liittyi die Linkeen protestina SPD:n liittokansleri Schröderin johdolla vetämälle, hänen mielestään liian markkinahenkiselle politiikalle. 

Die Aufstehen -liike perustettiin alkuvuodesta 2018, se avasi nettisivustonsa elokuussa ja aloitti varsinaisen toimintansa syyskuusta lähtien. Tämä kokoomaliike tavoittelee voimien yhdistämistä vasemmistossa ja työväenliikkeessä. SPD:n johto suhtautuu hankkeeseen kriittisesti, mutta mm. entisen liittokanslerin Willy Brandtin  poika Peter Brandt on ryhtynyt tukemaan Aufstehen -liikettä. Vasemmiston ja työväenliikkeen aatteellinen ja henkinen pirstaloituminen muodostaa vakavan ja pysyvän esteen liikkeen keskeisille tehtäville. Saksalainen sosialidemokratia edellyttää, että vasemmiston ekumenian tulisi toteutua sosialidemokratian, alkuperäisen työväenliikkeen tehtävää ajamaan lähteneen liikkeen sisällä.

Sosialidemokratia on tehnyt suhteessa arvoperintöönsä ilmeisiä virheitä, jotka johtavat säännönmukaisesti pirstoutumiseen. Liike, jonka tehtävänä on ihmisen aineellinen ja henkinen vapauttaminen, ei voi puristaa inhimillistä luovuutta ja erilaisuutta enemmistöpäätöksillä toimivan demokratian tai parlamentarismin jähmettävään pakkopaitaan. Inhimillinen vapaus edellyttää rakenteita, joissa luovuus ja aloitteellisuus pääsevät vapasti kehittymään, edustaman sanomaansa ja tulemaan myöskin poliittisen toteutuksen ja vastuunoton kohteeksi. Tämä on myös työväenliikkeen arvoperinnön keskeinen lähtökohta ja siksi edustuksellinen demokratia ei voi sivuuttaa tätä vapautussanomaa, vaan juuri sille on jätettävä elintilaa.

Sosiaalisen median suuri mielenkiinto perustuu juuri tähän, koska se antaa mahdollisuuden esiintymiseen omin sanoin, mielipitein ja asentein. Parlamentaarisen ja edustuksellisen demokratian olisi löydettävä luonnollinen suhteensa sosiaalisen median vapaaseen ilmaisuun ja ymmärrettävä, etä se parhaimmillaan edustaa juuri liikkeen alkuperäisen sanoman mukaista tehtävää, ihmisen luovaa vapautta ja itsensä toteuttamista. Samaan hengenvetoon on tietenkin todettava, että vapaan toiminnallisuuden kautta tulevat näkyviin inhimillisen toiminnan sekä produktiiviset, elämää ylläpitävät että sitä rajoittavat, epäproduktiiviset, elämää rajoittavat piirteet. 

Siihen on kuitenkin luotettava, että produktiiviset, elämää ylläpitävät voimat ovat kuitenkin vahvemmin ihmisen toimintaan rakentuneita voimia kuin elämää itseään vastaan asettuvat ratkaisumallit. Kysymys on ihmiselon ja elämän tarkoituksesta, joka suuntautuu täyteen toteutumiseen, täydelleen syntymiseen niin pitkälle kuin se ihmiselle ylipäätään on mahdollista. Rakkaus elämää kohtaan, on pohjimiltaan myös kanssaihmisen ymmärtämistä. Se puolestaan on myös ekumenian keskeinen ehto, myös vasemmistolaisen ekumenian.

Onko työväenliike, etenkin sosialidemokratia osoittanut ymmärtävänsä erilaisia lähestymistapoja ja avannut siten tietä vasemmistolaiselle ekumenialle? Tulee mieleen SDP:n puheenjohtajan Rafael Paasion tokaisu, aikansa"twiitti", joka kuului:"Seinät leveälle ja katto korkealle". Tai presidentti Mauno Koiviston pääministerikautenaan lausahtama "Ei pidä provosoitua kuin porovosoidaan". Molempien ilmaisujen taustalla on pyrkimys ymmärtää toisinajattelevia - niitähän me olemme yksilöinä pohjimmiltaan kaikki - mikä voisi olla myös vasemmistolaisen ekumenian lähtökohta. Luovuuden, omaehtoisuuden salliminen suhteessa asioihin ja sisältöihin, rakastaminen ja ymmärtäminen suhteessa kanssaihmiseen. Se muodostaa pohjan produktiiviselle, ekumeeniselle vasemmistolaiselle lähestymistavalle.

Yksityiskohtana muistuu mieleen työväentalon lapsitoiminnasta, Nuorista Kotkista  mieleen jäänyt kuntoisuuskäsky: "Kunnioita jokaisen ihmisen rehellistä vakaumusta." Ekumenian alkeisiin sekin lähtökohtaisesti kuuluu.

Kun sosialidemokratia ja vasemmistolaiset muutkin liikkeet  pohtivat liikkeen järjestöllistä uudistamista, liikkeen alkuperäinen tarkoitus ihmisen aineellisesta ja henkisestä vapauttamisesta pitää ottaa myöskin henkisenä ulottuvuutena huomioon. Operatiivisuus on rakennettava vapaalle toiminnallisuudelle, hallinto rakentukoon tiukasti järjestödemokratiassa opituille ja sisäistetyille periaatteille. On myös samalla pohdittava, minkälaisia yhdessäolon ja kohtaamisen muotoja kasvaminen demokratiaan edellyttää. Yksi tärkerimpiä periaatteita on toiminnan säännöllinen tarkastaminen ja tarkistaminen, rotaatio tehtävissä ja keskustelu demokratian toteutumisesta elämäntapana ja yhteistoiminnan muotona. Ymmärtämiseen kuuluu myös kuuntelu ja keskustelu. Vaiettu mielipide ei paljasta, onko kuultu tai onko ymmärretty. Sille ei vasemmistolainen ekumenia voi perustua.

Saksalainen "Auifstehen"-liike tavoittelee siis vasemmistolaista ekumeniaa. Meidän tehtävämme on herättää sen peruselementit eloon myös omassa elinpiirissämme.