Projekti on kesken...

Kohdattiin taas parin vuoden tauon jälkeen entisten työkavereiden, nykyisin eläkkeellä olevien kesken. Vanha työnantajamme, jo eläkkeellelähdön jälkeen nimeään ja rakennettaan muuttaut työntaja oli kutsunut meidät kokoon. Kysymyksessä on sikäli poikkeuksellinen työnantaja, ettän sen keskeisenä tehtävänä on ajaa työntekijöiden työelämään ja ammattiin liittyviä oikeuksia. Saada tehdä työtä ammattiliiton palveluksessa toimitsijana oli minun mielestäni suuri etuoikeus. Työssä yhdistyi toimeentulon hankkiminen ja oman maailmankatsomuksen keskeisten arvojen toteuttaminen. Näin suurenmoista yhtälöä ei kaikissa työsuhteissa pääse koskaan kokemaan, vaikka usein se näyttää toteutuvan joko tehtävän kokonaiskuvan tai sitten ammatillisen ja muun, jopa spontaanin  osaamisen kautta yllättävän usein.

Mistä puhuttiin? Tuntui taas mukavalta kohdata yhteisön työkavereita ja erityisesti niitä, joiden kanssa oltiin läheisesti tehty yhteistyötä. Puhuttiin ammattiyhdistysliikkeen tehtävästä nykyaikana, työhön ja asemaan liittyvistä intohimoista, hyvistä ratkaisumalleista kriisitilanteissa, työtehtävän ja edunvalvonnan visionäärisestä yhdistämisestä. Yhtenä osallistujana voi kokea vain sen keskusteluyhteyden, jossa sattumoisin sillä kertaa on mukana. Voi aavistaa että samanlaista ajatusten, ideoiden, kokemusten  ja elämysten sinkoilua tapahtui kaikissa muissakin osallistujien pöydissä.

Mikä nyt eteen, kun Elinkeinoelämän Keskusliitto on purkanut neuvotteluorganisaationsa ja ei halua muodollisestikaan esiintyä neuvotteluosapuolena? Mitä lyhenne EK voi tästä eteenpäin tarkoittaa ammattiyhdistysaktiiville? Oltiin sitä mieltä, että ammattiyhdistysliike osaa itsekin tulkita talouselämän kulkua niin hyvin, että se kykene määrittelemään tuotannon tulosten perusteella myös sen aikaansaaneiden työntekijöiden palvelusuhteen oikeudenmukaiset ehdot. Elinkeinoelämän Keskusliittopa siinä ei todellakaan välttämättä tarvita - lainkaan. Lyhenne EK on työntekijäpuolen kannalta tarkoittaa tämän jälkeen keskeisesti vain yhtä ulottuvuutta: Ei Kiinnosta.

Mistä sopimusneuvotteluissa - myös silloin kun ne toteutetaan paikallisesti - on kysymys? Kysymys on juridisessa mielessä eräänlaisesta joukkokanteesta. Kun saksalainen autonrakentaja Volkswagen asentaa autoonsa vääriä ja auton ympäristöystävällisyyden kannalta itselleen edullisia mittaustuloksia, ovat amerikkalaiset autonostajat nostaneet joukkokanteen tätä yritystä vastaan ja Volkswagen joutuu maksamaan korvauksia kaikille vääriin mittaustuloksiin ostonsa perustaneille  autonomistajille. Sama koskee työntekijöiden oikeuksia; kun työntekijät ovat työllä luoneet uutta arvoa ja tulosta yritykselle tai yhteiskunnalle, yhteisten neuvottelujen kautta on saatava tästä hyödystä sovittu osa kaikille siihen osallistuneille. Tiimityöhön ja osittuneeseen valmistukseen tai toteutukseen perustuva työ ei ole juri koskaan yksilösuoritus. Se on lähes poikkeuksetta paitsi oman yrityksen sisällä tehtyä tiimityötä, myös koko sosiaalisen rakenteen ja infrastruktuurin mukanaan tuomaa tulosta. Neuvottelu ja sopiminen työntulosten jakamisesta kertoo yhteisön sosiaalisesta ja eettisestä osaamisesta, oikeudenmukaisuuden ja vastuuonoton hyväksymisestä, perustan luomisesta yhteiselle hyvinvoinnille ja tasapainoiselle yhteisön ja yhteiskunnan kehittämiselle.

Usein kauhistellaan lakkoja. Niitä pidetään jonkinlaisena moraalittomuuden ja ahneuden ilmauksena. Tosiasiassa ammattiliitot perustuvat toimintanhsa mitä huolellisimpaan tutkimukseen. Yhteinen vaatimusten jakaminen saavutetuista tuloksista kitkee nopeasti pois kaikkein yltiöpäisimmät, usein narsistiset oman edun tavoittelijat ja heidän pyrkimyksensä. Yksilökohtainen ja työyhteisön kokonaispanosta aliarvioiva johdon tai sen alaisuudessa toimivien yksilöiden palkitseminen ei tätä tee. Päinvastoin, se jättää yhteisölliset oikeudenmukaisuustavoitteet ja sosiaalisen eheyden sivuseikaksi lisäten jännitteitä ja epäonnistumisen vaaraa. Se edustaa ennen valistuksen aikaa eläneitä alkukantaisia vaistoja, välinpitämättömyyttä kanssaihmisestä ja koko yhteisöstä. Lakkohan ei ole muuta kuin yhteistä kieltäytymistä työpanoksen antamisesta silloin kun oikeudenmukaisuuden yksilölliset ja yhteisölliset tarpeet eivät toteudu. Tämä läksy - ja siihen liittyvä mielenlujuus, solidaarisuus - on myös tulevien sukupolvien opittava. Kun työpaikalla tulee eteen kysymys ammatillisesta järjestäytymisestä, silloin annetaan vastausta koko siihen arvomaailmaan, jolle yhteinen hyvinvointi perustuu.

Jo työelämässä tuli näistä asioista paljon puhuttua sekä ammattiliiton jäsenten että työtovereiden kesken. Usein jaoimme yhteisen käsityksen tehtävän tärkeydestä ja myös tarpeesta kasvaa uudelle tietoisuuden tasolle sekä näiden arvojen välittäjänä että niitä koskevan tietoisuuden syventäjänä. Hauskaa - ja samalla edelleenkin haastavaa - oli kokea eräänkin entisen työtoverin tervehdykseen liittämä tokaisu, nykyajan twiitti kättä puristettaessa: "Meidän projekti on vielä kesken..."

Mitä voit tehdä? Muista että paikkakunnaltasi löytyy jo työelämänsä päättäneitä, ammattiyhdistysliikkeessä arvokasta työtä tehneitä ja edelleen maailmanmenoa pohdiskelevia - ja sitä usein kummeksuviakin entisiä toimijoita. Eikö ole aika koota vähäiset voimat yhteen ja elävöittää tärkeät toiminnan ja taistelun perinteet, hyödyntää sitä tietotaitoa, jota edellisillä, vielä elävillä työntekijäsukupolvilla on hallussaan?

Kahden pahan välissä

Ranskan presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen jälkeen haikaillaan taas kovasti arvoliberalismin perään. Ensimmäisen kierroksen voittaja Macron on ilmaissut olevansa eurooppamyönteinen ja haluavansa uudistaa Euroopan Unionia. Macron toimi jonkin aikaa Hollanden kauden alkuvaiheesa Ranskan sosialistihallituksen valtionvarainministerinä, mutta joutui ristiriitaan hallituspuolueen politiikan kanssa ja erosi. Uusi tuleminen tapahtuu nyt sitoutumattomana keskitien kulkijana. Linjaa kuvataan milloin keskustavasemmistolaiseksi, riippumattomaksi keskustalaiseksi tai keskustaoikeistolaiseksi suuntautumiseksi.

Ranskalainen keskitie tarkoittanee koalitioiden hakemista arvoliberaalissa hengessä kaikista niistä suunnista joista yhtymäkohtia yhteisiin linjauksiin olisi löydettävissä. Kysymykseen tulenevat Euroopan kansanpuolueet ja kristillisdemokraatit, liberaaleihin arvoihin vetoava ja koviin oikeistolaisiin painotuksiin taipuva Euroopan parlamentin Alde-ryhmä ja edelleen Euroopan Parlamentin toiseksi suurimpana ryhmänä esiintyvä Demokraattien ja Sosialistien ryhmä. Myös Vihreä liike on ilmeisen sopiva yhteistyökumppani vaikka sen hohto Euroopan tasolla onkin hiipumassa.

Euroopan Unionin politiikka on muuttunutt viime vuosina konsensushenkisestä yhä selvemmin markkinapainotuksia korostavaksi. Pohjan tälle suuntautumiselle muodostavat Euroopan Unionin voimassaolevat keskeiset perusasiakirjat. Taustalla on vahva usko markkinoiden uudistavaan ja sitä kautta uutta luovaan  ja pelastavaan voimaan. Surullinen tosiasia kuitenkin on, että sitten valuuttaunionin luomisen viriiliä dynamiikkaa ei ole Euroopan Unionin kehittämiseen tullut. Sen sijaan on tullut alusta alkaen yhteiskunnallisen uudistumisen vauhdin hiljeneminen ja pysähtyminen - sekä alkava taantuminen heikompien jäsenmaiden alkaessa pudota pois kyydistä. Puhutaan jo erivauhtisista kehityksistä jäsenmaiden kohdalla.

Perinteiseen vahvaan, kansanvaltaiseen hyvinvointivaltioon nojaava sosialidemokraatti voisi todeta, että näin käy välttämättä kun ryhdytään rakentamaan politiikkaa pelkkien markkinoiden varaan, Valtio ja kansalaisyhteiskunta toimijana on suljettu lähes kokonaan pois mm. Maastrichtin sopimuksessa ja Euroopan Keskuspankin peruskirjassa  toiminnallisena vaihtoehtona. "Määrällisen elvytyksen" vastaanottajana ja toimivana subjektina EU:n jäsenvaltio on julkisesti ilmaistussa suuntautumisessa kokonaan pois laskuista. Uudistetun peruskirjan versiossa ilmaisu on piilotettu muotoon, jossa EKP kieltäytyy ottamasta vastuuta jäsenvaltioiden sitoumuksista. Se tarkoittaa että rahapoliittiset toimet suunnataan markkinoille, pankeille ja investointilaitoksille. Tosin näille suunnattu määrällinen elvyttäminen kätkee piilotetun ja julkistamatta jätetyn kanavan jäsenvaltioiden velkakirjojen siirtämisestä vaivihkaa EKP:n taseisiin. Se on kuitenkin vastoin sääntöihin lukittua oppikirjaa - ja siksi siitä ei myöskään puhuta.

Kilpailupolitiikka puolestaan rajaa mahdollisuuksia ostovoiman nostamisen ja kulutuskysynnän lisäämiseen. Tämä viralliseksi poliittiseksi totuudeksi kohonnut linjaus tarkoittaa, että yritykset eivät uskalla ryhtyä investoimaan, koska makrotasolla kysynnän ja ostovoiman lisäystä ei ole odotettavissa. Suuret optiot ja tuloerojan polarisoituminen eivät auta mitään, koska tulojen lisääntyminen ylimmissä tuloluokissa ei lisää kulutusta. Ostovoiman puute suurten massojen keskuudessa, ylimpien tulonsaAjaryhmien kulutuskyvyn rajallisuus ja markkinoiden kyvyttömyys luoda ostovoimaa muodostavat sen myrkkykeiton, joka ajaa Euroopan Unionia yhä pahempaan umpikujaan.

Sosialidemokraattisella politiikalla - jota väitetään vanhenevien kansalaisten väistyväksi yhteiskunnalliseksi suuntaukseksi - olisi tähän tepsivä ja nopeasti vaikuttava keino. Kysymys on määrällisen elvyttämisen suuntaamisesta suoraan jäsenvaltioille tavalla, jossa vastataan hyviksi koetuilla tavoilla kansalaisten sosiaalisiin, kulturellisiin ja koulutuksellisiin tarpeisiin.  Itse asiassa koko Euroopan poliittinen vasemmisto hakee vastausta juuri tästä suunnasta. Populistiset voimat saattaisivat myös hyväksyä valtioiden kautta tapahtuvan määrällisen elvytyksen. Perussuomalaisten ja populistien rajat sulkevaa ja sotilaallista varustautumista kannattavaa linjaa voisi kuitenkin kutsua tavaksi toteuttaa keynesiläistä rahapolitiikkaa äärioikeistolaisella ja sosiaalisen kuntoutumisen kannalta taantumuksellisella tavalla.

Aikamme paradokseihin kuuluu sekin, että tästä opillisesti täysin oikeistolaisesta politiikasta on seurannut Euroopan Unionin heikentyminen ja Iso-Britannian konservatiivisen enemmistön puoluetaktisista syistä käyntiinsaattama Brexit-ilmiö.  Brittien toryt eivät ole kuitenkaan liikkeellä sosiaalisemman Euroopan puolesta, vaan väittävät Unionin politiikan olleen liian sosiaalista ja vapaamielistä. Tämän ilmauksena on nähty maahanmuuttajien ja pakolaisten kasvavat virrat, joiden pääsy jakamaan etuoikeutettujen ruokapatoja on ehdottomasti estettävä. Samalla pakolaisten elvyttävä tuotantopotentiaali uhkaa jäädä kokonaan käyttämättä.

Merkkejä siitä, että Unionin kautta olisi aikahorisontin tällä puolen nähtävissä järkiintymistä ja aivan välttämättä tarvittavaa perusasennoitumisen muuttumista, ei ole näkyvissä. Suomen nykyinen hallitus edustaa tässä myös Euroopan Komission yksipuolista ja tuhosuuntaista ydinsanomaa. Meilläkään ei valoa tunnelin päässä ole näkyvissä. Valtionvarainministeri Orpo viittasi puolivälihiiren (kysymyksessä ei ole kirjoitusvirhe!) päätökseksi  "suureen sosiaalipoliittiseen uudistukseen" vuoden 2019 vaalien jälkeen. Mitä se muuta voisi tarkoittaa kuin Saksan Hartz IV -tyyppistä sosiaalisen ulottuvuuden kiristämistä, jonka mukaan tuen tarpeessa olevan on käytettävä kaikki henkilökohtaiset varansa asuntoa ja autoa myöten ennenkuin viime käden hengissäpitävää tukea on saatavissa.

Samaan aikaan uskotaan jo talouden olevan nousu-uralla. Hallituksen puoliväliriihen lausunnoissa ei näkynyt tähän viittaavia iloisia ilmauksia. Eurooppa on muuttunut henkisesti "Abendlandiksi" jossa ideologisista syistä ja itäeurooppalaistyyppisen autoritaarisen valtiososialismin pelossa kielletään myös kansanvaltainen, pohjoismaissa hyväksi koettu kansankoti, hyvinvointivaltio.

Ranskan eroa EU:sta ajavalla äärioikeistolaisella Le Penin puolueella on Euroopan Unionin itsensä käyttöön antamat aseet Ranskan irrottamiseksi Unionista ja samalla rauhaa ja demokratiaa tukemattoman yhteismarkkinasuuntautumisen kuoppaamiseksi koko mantereen tasolla. Äärioikeisto ei kuitenkaan tavoittele sosiaalisempaa, yhteistyöhenkisempää ja kansalaista kuntouttavaa kehitystä, vaan mitä ilmeisimmin paluuta 1930-luvun aatteellisiin aineksiin. Irrationaali yritys ratkaista mantereen ongelmat markkinoiden avulla on päättymässä irrationaaliin yritykseen ratkaista ongelmat kansallisella, nationalistiseen linnoittautumiseen ja varustautumiseen suuntautuvalla politiikalla.

Mikä on sosialidemokratian vastaus tähän asetelmaan?   Kirjailija ja sosialisti Mark Twainin vastaus tähän ristiriitaan oli seuraava:"Kahdesta pahasta älä valitse kumpaakaan." Keskustaliberaalin ranskalaisen Macronin vastausta voidaan tässä vaiheessa vain arvailla.

Sosiaalisen ikkunan päivittäminen

Kunnallisvaalituloksen ja nykyhallituksen vuoteen 2019  jatkuvan, sosiaali- ja terveyspalvelujen kaupallistamisen ja resurssittoman, paikalliselta tasolta alueelliselle siirtyvän palveluiden etäännyttämisen myötä SDP:n  vuonna 1903 Forssan kokouksessaan julistama, kuntien varaan rakentuva  hyvinvointiprojekti on lopullisesti ohi. Huippukohtansa tämä 115-vuotias kehitystrendi saavutti 1970-luvulla historiallisen ikkunan avautuessa pohjoismaiseen kansankotimalliin perustuvan hyvinvointivaltion luomisessa. Tuo aika ei kestänyt pitkään, korkeintaan kymmenen vuotta, mutta sen tulokset jäivät historiaan peruskouluineen, päivähoitoineen, terveyskeskusjärjestelmineen, kuntainliittoineen, laajoine sopimuspoliittisine uudistuksineen ja ennenkaikkea yhteistä, kansanvaltaista hyvinvointia toteuttavine rakenteineen ja sitä tukevana 'uutena tietoisuutena'.

Vaikutukset olivat siis syviä myös kansalaisten sosiaalisessa tietoisuudessa ja ajattelutavassa. Hyvinvointipalveluihin opittiin luottamaan ja niiltä vaadittiin samalla myös yhä parempaa suorituskykyä. Julkisen sektorin ja vahvan henkilöstörakenteen varaan rakentuva järjestelmä osoitti, että vanhoja, tylysti, autoritaarisesti ja kylmäkiskoisesti toteutettuja  asenteita  voitiin ja osattiin  kehittää. Vastoin konservatiivisia  käsityksiä byrokraattiset asenteet ja toimintatavat eivät olleet hyvinvointivaltion sisäänrakennettuja, pysyviä ominaisuuksia vaan pikemminkin jäännettä ajalta, jolloin kanssaihmisen kohtalosta ja hyvinvoinnista ei välitetty.

Kansanvaltaisen hyvinvointivaltion rakenne perustuu  kansalaisen loogisiin kykyihin, omanarvontuntoon ja luonnolliseen kasvamiseen demokratiaan, osallistumiseen, osallistamiseen ja  omakohtaiseen, yhteiskunnalliseen tietoisuuteen perustuvaan vastuunottoon. Tämä perusta on kaupallistamisen ja hallinnollisen etäännyttämisen myötä katoamassa. Sosialidemokratian suuri visio kansanvaltaisesta hyvinvointivaltiosta painuu taka-alalle, vaikka sosialidemokratiaa kunnioittamattomat ja sen arvopohjaa ymmärtämättömät voimat yrittävätkin hahmotella kuvaa modernista hyvinvointirakenteesta. Vanha, hyvä yhteinen vastuunotto siirtyy taka-alalle, koska uutta uljasta tulevaisuutta tavoittelevat voimat eivät osanneet antaa arvoa sille mitä on jo saavutettu. Isien ja äitien perintö heitettiin roskalavalle vanhojen valokuvien, huonekalujen ja muun roinan kanssa.

Voiko historiallinen ikkuna yhteisen hyvinvoinnin suuntaan avautua uudelleen? Missä muodossa se voisi uudessa, vähintäänkin euroopanlaajuisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa tapahtua? Ilmeisen selvää on, että kansallinen konsensuskaan - jota ei tällä hetkellä ole - ei voi enää olla riittävä pohja sosiaaliselle ja kansanvaltaiselle käänteelle. Euroopan Unioni on markkinaehtoisine ja niiden varaan yksipuolisesti rakentavine voimineen se ehdoton este, jonka arvoperusta määrää sekä Suomen että koko mantereen arvopohjan la toimintalinjan.

Eihän tässä hätää olisi, jos Eurooppa ja Euroopan Unioni osoittautuisi vitaaliksi ja dynaamiseksi toimijaksi, jolla on selkeä visio kansalaisten tarpeita palvelevaksi strategiaksi. Markkinat eivät ole kuitenkaan sellaiseksi osoittautuneet, eivät edes käsittämättömän suuren, yli 3000 miljardin ilmaisen määrällisen elvytyksen turvin. Monimutkaisilla kommervenkeillä on onnistuttu jonkin verran voimavaroja suuntaamaan tärkeisiin yhteiskunnallisiin investointeihin. Nuo ratkaisut edustavat kuitenkin periaatteessa Unionin ehdottomasti kiistämää ja kategorisesti kieltämää, usein keynesiläiseksi kutsuttua ajattelutapaa. Verovaroja ja itsenäistä rahapolitiikkaa toteuttava julkinen pakkoyhteiskunta - sitähän sekä EU että sen jäsenvaltiot ovat -  kykynee varmasti omilla toimillaan luomaan resursseja ja kysyntää. Yksityinen sektori sen sijaan luo resursseja vain ostovoiman ja kysynnän kautta, se tarvitsee niitä voidakseen investoida ja kehittää toimintaansa.

Voiko siis sosiaalisen tietoisuuden ja yhteisen hyvinvoinnin ikkuna avautua? Miten se voisi tapahtua?  Nykyisissä olosuhteissa minun katseeni kääntyy eurooppalaiseen politiikkaan ja kansainvälisen sosialidemokratian rakenteisiin ja ohjelmallisiin tavoitteisiin. Yhteisen hyvinvoinnin uusi visio voi lähteä toteutumaan vain koko mannerta uudistavien rakenteiden ja laajan yhteistyön kautta.

Sosialidemokratian poliittinen voima ei tähän sosiaalisen tietousuuden henkiinherättämiseen yksin riitä, ei sen enempää Suomessa kuin koko Euroopassakaan. Kun siis vihreät, kristilliset, itsensä vasemmalle sijoittavat ja itseään sosialidemokraattista valtavirtaa edistyksellisempinä pitävät voimat havittelevat  yhteisestä hyvinvoinnista voimaa hakevaa tulevaisuusvisiota, katseet on käännettävä Eurooppaan ja heräämiseen eurooppalaisen kansankodin rakentamiseen.

Juna näyttäisi kuitenkin kulkevan kokonaan toisenlaiseen suuntaan. Oletettu valo edessä saattaa olla samaa raidetta vastaantuleva megakone täydellisen taloudellisen polarisoitumisen, sodan, ympäristökatastrofin tai hillittömän suurten kansainvaellusten muodossa. Jokaisen on mielessään ratkaistava, selvitäänkö suurista rytinöistä softalla vai raudalla.

Ei aihetta hötkyilyyn

Kevään 2017 kunnallisvaalit on siis käyty ja tulokset ovat tiedossa. Kertaamatta niitä totean vain, että se kaupallistamisen ja hallinnollisen etäännyttämisen ilmapiiri, joka saa ilmauksensa ns. SOTE-hankkeessa, on kunnallisvaaleista huolimatta edelleen vahvoilla, toteutetaanhan tätä suurta hanketta edellisten eduskuntavaalien tulosten pohjalta.

Uusien valtuutettujen kannalta tämä merkitsee jo vähintäänkin kolmekymmentä vuotta kestänyttä yksityiseen säästämisfilosofiaan pohjautuvan asenteen kärjistymistä, jonka mukaan julkisista palveluista on otettava 'löysät pois', on säästettävä, sopeutettava, löydettävä uusia, taloudellisesti edullisempia ratkaisuja. Uudelle kunnanvaltuutetulle tämä merkitsee raskasta sopeutumista omien palveluun ja resursseja vaativien visioiden rajaamiseen,  työntämiseen taka-alalle, Ei tullut takkia, yritetään tehdä liivit. Ei taida tulla liivejäkään.

Sosialidemokratian kannalta voidaan nyt todeta 115 vuotta vanhan ja tähän saakka kestäneen Forssan vuoden 1903 kunnallispoliittisen ohjelman pohjan lopullista romuttumista. Kunta ei ole enää se, joka ottaa täyden, kansanvaltaisen ja hallinnollisesti avoimen vastuun kuntalaisen sosiaalisesta ja terveydellisestä  hyvinvoinnista. Vastuu siirtyy hallinnollisesti askelta etäämmälle olevalle maakunnalle. Resursseista ei enää päätetä itsenäisen veronkannon muodossa, rahat tulevat etukäteen mitoitettuna, tällä kertaa kolmen miljardin säästötavoitteella valtiolta maakunnille. Palvelujen järjestäjänä ei ole enää välttämättä kansanvaltaan perustuva hyvinvointivaltio, julkisyhteisö, vaan kuvaan astuu mukaan pakotettu vapaa valinta, palveluiden kaupallistaminen.

Euroopan Unionin takavuosina kaavaileman läheisyysperiaatteen, kunnallisten palvelujen muodossa toteutetun  subsidiariteetin sijaan siirrytään askelta etäämmälle, maakunnille delegoituun sosiaali- ja terveystoimeen.Palveluista päättävällä hallinnolla on askelta pidempi matka palvelun tarvitsijaan. Maakuntahallinnossa olevan ei tarvitse koskaan nähdä palvelun  tarvitsijaa. Hän päättää asiasta useimmiten konkreettisen kokemuksen ja tiedon sijasta muiden perusteiden kuin asiakkaan kokeman tarpeen ja toiveiden pohjalta.

Tämä tarkoittaa mielestäni kaupallisen asennoitumisen ja suuntautumisen vahvistumista palvelun toteuttamista koskevassa tilanteessa. Asiakkaan tarpeita ja niiden pohjalta tehtäviä toimia arvioidaan yhtäältä julkiselle sektorille asetettavien säästötavoitteiden, kustannusten vähentämisen lähtökohdasta. Kaupallisella puolella  tämä tapahtuu puolestaan voiton tavoittelun maksimoimisen näkökulmasta. Nämä resursseihin liittyvät kaupalliset arvot ovat koko ajan mukana puntarissa, kun palvelun laadusta ja toteuttamisesta päätetään.

Kaupallinen suuntautuminen on sanan sosiaalipsykologisessa mielessä Frankfurtin koulukunnan  Erich Frommin mukaan 1800- ja 1900-luvun mukanaan tuoma uusi, epäproduktiivinen asenneilmapiiri. Se kilpailee epäproduktiivisuudessa autoritaaristen, väkivaltaisten ja destruktiivisten lähestymistapojen kanssa samassa sarjassa. Produktiivinen, biofiilinen, elämää ylläpitävä lähestymistapa on jotakin kokonaan muuta. Siinä läheisyys, konkreettinen kokemus, elämyksellisyys ja toiminnallinen eheys ovat toimien keskiössä.

Olin kuulevinani kunnallisvaalien kommentaattorien suusta, että sosialidemokratialta vaalien vaatimattoman menestyksen johdosta vaaditaan nyt uudistumista, uudelleenasennoitumista, uusien näkökulmien löytämistä. Pitäisi siis ilmeisesti siirtyä sosiaalisesta softasta kaupallisuuden kovaan rautaan.

Lisääntyvän kaupallisuuden suunnasta sosialidemokratialla ei mielestäni ole mitään erityisen hedelmällistä suuntaa löydettävissä. Poliittisten arvojen ja strategian kannalta kysymys on enimmäkseen torjuntavoitoista, kriittisestä analyysista ja viime kädessä euroopan-  ja maapallonlaajuisesta historiallisesta ponnistelusta kohden produktiivisempia, palvelun tarvitsijan ja niitä toteuttavan ihmisen ja hänen luomansa koneiston omaehtoisuutta aidosti toteuttavaa toimintaa.

Tämä sama strategiavaatimus koskee tietenkin myös vihreitä, vasemmistoliittoa, kristillisiä, perussuomalaisia, keskustan väkeä maaseudulla, suurinta - ylivomaisesti suurinta  - osaa kaikista palvelun  tarvitsijoista ja toteuttajista.

Ikääntyvän hyvinvointivaltion rakentajan, pohjoismaisesta kansankotiajattelusta viehtyneen toimijan  kannalta valliseva suuntaus merkitsee tavoitteiden  siirtymistä poliittisen horisontin  taakse, kauas tulevaisuuteen. Sitä en minäkään enää ole näkemässä - mitä suurimalla todennäköisyydellä.

Ei siis ole aihetta poliittiseen hötkyilyyn, kiihkeään hyppäämiseen mukaan kaupallisia, ihmisestä etäämmällä olevia ratkaisuja toteuttamaan. Se ei merkitse kuitenkaan henkistä passiivisuutta, vaan herkeämätöntä harjoitusta demokratian toteuttamiseksi elämäntapana.