Poliittinen ilmarinta

Ilmarinta eli pneumothorax merkitsee ilman pääsyä keuhkopussionteloon, jolloin alipaineisen keuhkopussin ja normaalipaineisen ilman välille syntyy yhteys. Seurauksena on ilmarinnan puoleisen keuhkon kasaanpainuminen. Keuhko ei tällöin sisäänhengitettäessä laajene eikä siten osallistu hengitystoimintaan. Yhdellä keuhkolla hengittäminen menettelee, mutta tehot ovat poissa ja pärjääminen aika-ajoin hankalaa. Tulee mieleen tuttuja henkilöitä, joiden panos mm. politiikkaan ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen olisi ollut ihan toista luokkaa, jos fyysinen kunto olisi antanut molempien keuhkojen toiminnan muodossa periksi.

Otin tämän analogian käyttöön tarkastellakseni satavuotta täyttävää Suomea ja ennenkaikkea Eurooppaa ja sen sisälle synnytettyä Euroopan Unionia. Me tarvitsemme täydessä hapessa olevaa Unionia, varsinkin kun  lainsäädännöstämme väitetään jo 70 %:n tulevan Euroopan Unionin ja sen yhteydessä toimivien elinten kautta.

Rahapolitiikassa ja sen seurauksena myös talouspolitiikassamme olemme asettaneet Euroopan Unionin,  Euroopan Keskuspankin ja Euroopan Investointipankin paljon vartijaksi. Kun äänestäen päädyimme EU:n jäsenvaltioksi ja konsensuspäätöksellä meidät tähän arvoyhteisöön hyväksyttiin, olemme lujin pariaatteellisin sitein mukana tässä yhteisössä. Jo ennen liittymistämme periaatteensa saanut Maastrichtin sopimus, jäsenyytemme aikainen Lissabonin sopimus sekä Europopan Keskuspankin ja Euroopan Investointipankin  perustaminen ohjaavat toiminnallaan ja päätöksillään kaikkien jäsenmaiden toimintaa.

Markkinaehtoisuus tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että Euroopan Unioni on keskeisillä välineillään kehittämässä markkinoiden Eurooppaa. Tämä tapahtuu siinä vahvassa uskossa, että markkinat luovat ostovoimaa, pitävät yllä kysyntää, vahvistuessaan vastaavat investoinneillaan kansalaisten tarpeisiin ja kilpaillessaan pitävät hintatason siedettävänä ja kilpailukykyisenä. Tämä on sen kertomus, "narratiivi" jota nykyisen hallituksemmekin politiikka keskeisiltä osiltaan seuraa. Kilpailukykysopimus on sovellutus tästä lähestymistavasta.

Euroopan Unionin erikoisuuksiin kuulu se, että vaikka tämä jo 1950-luvun alkupuolella Hiili- ja Teräsunionina syntynyt, toisen maailmansodan raunioille rakennettu yhteisö vannookin demokratian ja rauhan nimiin, se ei keskeisillä päätöksillään rakenna toimintaansa valtion ja jukisten laitosten varaan. Tässä suhteessa se eroaa selvästi pohjoismaisesta kansanvaltaisesta hyvinvointivaltiosta, jonka toiminnalliset rakenteet on perinteisesti ankkuroitu julkisiin rakenteisiin, niiden kansanvaltaiseen hallintoon ja demokratian vaatimaan avoimuuteen.

Tästä tulemmekin julkisten rakenteiden ja niiden käytössä olevan itsenäisen rahapolitiikan perustelu- ja lähestymistapaan. Yritysmaailma ei lopulta kykene luomaan ostovoimaa, vaan lähtökohtaisesti - jo ensimmäisestä kuviteltavissa olevasta liiketoimesta lähtien -  tarvitsee ostovoimaa ja kysyntää voidakseen aloittaa toimintansa, voidakseen investoida ja voidakseen visioida oman toimintansa kehittymismahdollisuuksia.

Valtio ja julkinen yhteisö voi sen sijaan visioida ja luoda hankkeita, infrastruktuuria, palveluita ja - kuten hyvinvointivaltiomme hyvin osoittaa - mitä monipuolisimman verkoston yhä laadukkaampia palveluita. Tämä on rahapoliittisia välineitä käyttävän valtion ja julkisen sektorin erityispiirre: se vastaa tarpeisiin ja ostovoimaa vailla olevaan kysyntään luomalla resursseja ja käynnistämällä hankkeita. Koulutusjärjestelmän vahva perusta, mahdollisuus tekniseen ja sosiaaliseen, henkiseen erikoistumiseen rakentuu tälle resursseja generoivalle, yhteiseen mutta samalla pakolliseen valtiolliseen rakenteeseen. Me olemme ja pysymme suomalaisina - se on tämän suomalaisuuden myönteiseksi koettu, pakollinen puoli. Valtio olemme me - ja meidän on generoitava valtion kautta tarpeisiimme vastaavia hankkeita. Valtio todellakin pystyy siihen, kysymättä onko ostovoimaa. Pelkkä kulutuskysyntä riittää. Kuitenkin, tämä rahapoliitinen väline on Euroopan Keskuspankin - yksinomaan sen - käytössä.

Puhutaan tässä yhteydessä myös yhteiskuntavastuusta ja yritysvastuusta. Yhteiskuntavastuun kantamiselle on pyritty myös yrityksille asettamaan velvoitteita ja osoittamaan tehtäviä, joiden osalta niiden tulisi ottaa vastuuta yhteisten asioiden hoitamisessa.

Elinkeinoelämän - siis elinkeinoelämää hallinnoivan omistajanyrkin - suuntautumisena näyttää olleen yhteiskuntavastuun kiistäminen ja puhuminen pelkästään yritysvastuusta. Aloitteita ei näytä tulevan. Euroopan Unioni hengittää vaan yrityskeuhkollaan. Ideologinen painottaminen on painanut samalla toisen poliittisen keuhkon, valtion ja julkisen, kansanvaltaan perustuvan yhteisön kasaan. Euroopan Unionin keskeiset peruskirjan ja toteutettu politiikka edellyttävät, että yksikeuhkoiseksi puserretun Euroopan ja sen jäsenvaltioiden on juostava toisen keuhkon varassa yhä kovempaa, yhä määrätietoisemmin ja sitkeämmin, vaikka naama on jo selvästi hapenpuutteesta harmaana.

Miten tällaiseen tilanteeseen on ajauduttu? Miksi Eurooppaa ryhdyttiin tietoisesti rakentamaan lähes pelkästään markkinoiden varaan? Miksi jäsenvaltiot uskoivat niin vahvasti yksin markkinoiden ja kilpailevien  yritysten kykenevän luomaan vaurautta ja turvaamaan lujan ja pysyvän rauhan maanosaan?

Euroopalla oli takanaan vuosikymmenien taistelu valtion varaan rakennettua ns. reaalisosialismia, sen proletariaatin diktatuuriksi nimitettyä yksinvaltaista ja julmasti kansalaisiaan kohtelevaa totalitarismia vastaan. Sosialidemokratia ei koskaan tunnustanut eikä tunnistanut yksinvaltaisen, ns. marxismi-leninismiin perustuvan neuvostojärjestelmän ja sen maailmanvalloituspolitiikan vastaavan liikkeen käsitystä demokraattisesti rakennetusta sosialismista.

Sosialidemokratian malliksi muodostui alunperin Ruotsista liikkeelle lähtenyt kansankotiajatus, jossa työväenvallan sijasta korostettiin jokaisen kansalaisen oikeutta ihmisyyteen ja hyvinvointiin. Keskieurooppalainen, vahvasti katolisiin perinteisiin perustuva toiminta- ja ajattelutapa ei tunnistanut myöskään pohjoismaista mallia itselleen sopivaksi, vaikka sitä salaa ja erityisesti korostamatta ihailtiinkin. Sen saavutukset puhuivat puolestaan - ja niiden pitäisi puhutella Euroopan Unionia edelleenkin.

Palaan nyt uudelleen yhdellä keuhkolla hengittämiseen ja laajennan tämän analogian Euroopan Unionin ja sen jäsenmaiden poliittiseen ilmapiiriin. Euroopan Unioni hengittää vain toisella keuhkollaan. Se uskottelee uppiniskaisesti ja läntisiin arvoihin vedoten rakentavansa demokraattista ja rauhaa ylläpitävää arvoyhteisöä. Ei haluta nähdä, että muuhun maailmaan verratuna kasvot alkavat poliittisen hapen puutteessa käydä yhä harmaammiksi. Pienikin kasvun merkki tulkitaan irratioanaalin toivorikkaasti menestystarinan alkumerkiksi.

Eurooppalaiselle sosialidemokratialle - ajattelen nyt tässä mm. juuri käydyn Hollannin vaalitulosta - tämä on vakava harkinnan ja uudelleenorientoitumisen paikka. Molemmat keuhkot on maanosassa saatava käyntiin, Eurooppan Unionin perusfilosofia, rauhasta ja demokratiasta on otettava vastuuta aktivoimalla myös kansanvaltaiset rakenteet, valtio ja julkinen sektori.

Viittaan vielä yhteen puutteeseen sosialidemokratian itsensä sisällä: miksi tästä sairaasta eurooppalaisesta tilanteesta ei osata vetää poliittisia, yhteiskunnallisia johtopäätöksiä? Minä haluaisin uskoa, että sosialidemokratia nostaa tämän poliittisesta ilmarinnasta kärsivän mantereen jaloilleen. Se edellyttää kuitenkin perustavaa laatua olevaa paradigman, perusasenteen muutosta, avointa ja ratkaisuja hakevaa mieltä.

Muuten mörkö tulee ja syö meidät!