Joogaharjoitusten yhteydessä on noussut esiin "kosmisen ulottuvuuden" käsite. Minulle - niinkuin monille muillekin - tämä ilmaisu on vaikuttanut tietynlaiselta uskonasialta jota on ollut vaikeaa lähteä jäsentämään. Kuitenkin se on alitajunnassa jatkanut muhimistaan ja välillä nostanut itseään ilmaisuna tietoisuuteen. Niin nytkin.
Joitakin vuosia sitten minulle niin mieluista Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologia Erich Frommia lukiessani törmäsin alaviitteessä mainittuun kirjailijaan Richard Maurice Bruckeen, joka oli jo 1920-luvulla kirjoittanut kirjan Kosmisen tietoisuuden kokemuksesta. Kiinnostuin aiheesta ja tilasin kirjan kirjastomme kansainvälisen palvelun kautta. Kysymys oli varsin harvinaisesta kappaleesta, jota en saanut kirjastosta edes kotiin luettavaksi, vaan kirjaa piti lukea kirjaston lukuhuoneessa. Tein kirjasta referaatin, joka on linkin takana luettavissa. Kysymys ei ole siis käännöksestä vaan sisällön pääpiirteittäisestä avaamisesta. Mainitsen tämän copyright-vaatimusten vuoksi.
Tietoisuus on jo sellaisenaan vaativa teema käsiteltäväksi, mutta viittaan tässä yhteydessä Vedantakulttuurin tarjoamaan jakoon kasvien, eläinten ja ihmisen tietoisuuden eroista. Ihminen on tietoinen elämästään, itsestään ja ulkoisesta todellisuudesta. Eläin on tietoinen ulkoisesta todellisuudesta ja elämästä. Kasvi elää, mutta ei ei ole tietoinen sisäisestä tai ulökoisesta todellisuudesta siinä mielessä että kykenisi muuttamaan toimintakonseptiaan. Tästä voidaan tietenkin kiistellä, kysymys on kuitenkin elämään ja tietoisuuteen liittyvästä pääsäännöstä.
Se että ihminen on tietoinen itsestään, elämänsä rajallisuudesta, aika- ja avaruusulottuvuudesta ylipäätään, on jo tärkeä merkki kosmisesta tietoisuudesta. Me elämme tietenkin yhdessä hetkessä, silmänräpäyksessä, jonka edessä oleva aika on tulevaisuutta ja tuon hetken jälkeinen aika historiaa. Kykenemme tunkeutumaan varsin pitkälle menneisyyteen. Pohdiskelemme maailmankaikkeuiden syntyä, elämän historiaa ja tulevaisuutta maapallolla. Fossiileista jaluunsiruista voimme tutkimuksen avulla tuoda esiin runsaasti faktatietoa menneisyyden eläimistä, kasveista, ihmisestäkin.. Arkeologiset kaivaukset yhdistettynä geenitutkimukseen paljastavat yhä enemmän tietoa menneisyydestä. Oma linnunratamme kiertää kerran 200. miljoonassa vuodessa oman keskustansa ympäri. Ihmiskunta, tietoisena olemassaolostaan, on ensimmäisen kierroksensa alkutaipaleella. Jos tietoinen galaksinen olemassaoloaikamme typistettäisiin ajanlaskumme kellonaikoihin, voitaisiin todeta että Homo Sapiens elää vuorokautensa ensimmäistä minuuttia.
Avaruudessa ihmettelemme maailmankaikkeuden olemusta, sen näkyviä ja näkymättömiä ulottuvuuksia. Tiedämme että linnunratamme on vain yksi miljoonien tai miljardien galaksien joukossa. Tunkeudumme yhä pienempiin ainesosasiin, pohdiskelemme aineen ja universumin alkuhetkeä, koetamme ratkaista suuren mysteerin, elämän syntyä. Tallennamme omaa elämääme ja historiaamme, tosin vaihtelevalla ja tekniikan kehittymisenkin myötä vielä huteralla pohjalla. Ihmisen soluinformaatioon on kuitenkin DNA:n ja geenien periytymisen muodossa tallentunut uskomaton määrä jatkuvuutta ja pysyvyyttä.
Ihmismuisti vaikuttaa rajalliselta ja rajoja siihen muodostuu jo ihmisen eliniän perusteella. Emme tiedä onko elämää tai korkeampaa tietoisuutta olemassa. Elämme hetken tietoisina elämän ja universumin suuresta kierrosta. Mihin uskoa? Minkä varaan rakentaa vakaumuksensa ja varmuutensa? Uskoako Jumalaan, korkeampii voimiin vai rakentaako historian sisäiseen todellisuuteen ja siinä tavoiteltavaan harmoniaan?
Kristinusko näyttäisi korostavan asioihin, esineisiin tai ihmishahmoiseen jumalaan uskomisen sijasta etsimisen merkitystä. Toinen käsky kieltää jumalan nimen mainitsemisen missään muodossa. Samoin se kieltää esineiden ja jopa omaisuuden, pääoman palvomisen. Kolmas käsky vaatii meitä tavoittelemaan harmoniaa viettämällä yksi päivä viikosta lepopäivänä, tavoiteltavan harmonian hengessä.
Vedantakulttuuri puhuu ihmisen arkaaisesta muistista. Sen mukaan mikään ei tuosta alkukantaisesta muistista katoa tai unohdu. Kaikki on palautettavissa uudelleen tietoisuuteen. Hypnoosin avulla mieleemme voidaan palauttaa asioita, joita emme uskoneet ollenkaan muistavamme. Tietoisuuden syvyysulottuvuus on tässä mielessä edelleen avaamisen ja etsimisen kohteena.
Poliittinen ja yhteiskunnallinen tietoisuus on tässä hahmottelemassani mielessä myös osa kosmista ulottuvuutta. Siinä tavoitellaan aikaa ja tilaa ajatellen ihmiselle annetun lahjan, tietoisuuden täyttä toteutumista. Ihmiskunnan suuret mestarit ovat liittäneet myös ehdottoman rakkauden, elämää ylläpitävän, biofiilisen, kanssaihmisestä välittämisen, ketään ulos rajaamatta, osaksi tuota kosmista tietoisuutta.
Tämä etsiminen, tapaus ihmisen ymmärtäminen osana suurta kokonaisuutta, ajassa, tilassa ja muina ulottuvuuksina, se jatkuu edelleen. Ihmisen tietoisuus on siis yhteydessä kosmiseen ulottuvuuteen. Kysymys ei kuitenkaan ole ainoastaan uskosta, vaan etsimisestä - jatkuvasta etsimisestä.
lauantai 19. maaliskuuta 2016
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Kiitos ajatuksistasi Ilpo. Olet asiaan hyvin perehtynyt, ajatellut ja mietiskellyt näitä kauan, kuten tiedän.
Minuakin kiinnostaa etsimisen ja uskon välinen suhde. Mikäli yrittäisin nyt sitä osaltani selvittää, ei aikani tällä kertaa siihen riitä, kun tyttären poika Viljami (5 v) on pian tulossa kylään viikonlopuksi. Siksi vain muutama ajatus uskon käsitteestä. Psykologisessa ja mielenterveydellisessä mielessä ei käytännössä monestikaan ole merkitystä kuinka perusteellisesti hallitsemme käsitteitä. Uskolla en tässä tarkoita minkäänlaista yhteyttä uskontoon, kirkkokuntiin, lahkoihin, aatteisiin tai ideologioihin enkä Jumalaan enkä jumalaan sen paremmin kuin niiden kieltämiseenkään.
Uskolla johonkin itseään suurempaan voimaan on kuitenkin todistetusti ollut suuri merkitys ihmisen mielenterveydelliselle ja mentaaliselle hyvinvoinnille. Usko johonkin itsensä ulkopuoliseen antaa ikään kuin ”työkalun” irrottautua itsekeskeisestä omavoimaisuudesta. Oman tahdon väärinkäyttö saattaa johtaa meidät jossakin toiminnassamme, elämäntilanteessa, vaikeuksien ja onnettomuuksien kohdatessa jne. suuriin vaikeuksiin itsemme ja toisaalta myös muiden ihmisten ja ympäristömme kanssa. Usko voi tällaisessa tilanteessa olla se keino, jonka avulla voimme luovuttaa ja samalla vapautua psyykkisistä ja henkisistä pakkomielteistämme, joihin olemme omalla tahdollamme itsemme ajaneet.
Edellä sanottu toimii riippumatta siitä uskommeko Jumalaan tai jumalaan vai emme. Itse asiassa pelkästään tältä käytännölliseltä (mielenterveydelliseltä) kannalta katsoen sillä ei ole merkitystä onko jumalaa olemassa vaiko ei. Toisaalta jumalan kieltäjäkin uskoo johonkin. Minulla on hyvä ateistiystävä, joka on koko ikänsä kieltänyt jumalan ja jumalat kaikissa mahdollisissa hahmoissaan. Hän on harrastanut ursalaista tähtitiedettä ja tuntee varmasti minua paljon paremmin maailmankaikkeuden teorioita. Mutta tapa jolla hän tältä pohjalta oikeuttaa oman ajattelunsa, poliittisen ideologiansa ja toimintansa kuitenkin paljastaa sen, että hän ”uskoo” teoriaansa ja maailmankuvaansa niin ehdottomasti, että pitää sitä totuutena. Minulla herää tässä kohtaa aina epäilys.
On paljon hänen kaltaisiaan ihmisiä, joilla itsellään ei ole usein paljoakaan koulutusta saati omaa tieteellistä tutkimusta tai muuta näyttöä niistä asioista joihin ”uskovat” ja joiden varaan rakentavat maailmakuvansa ja identiteettinsä. Tuota kuvaa rakennetaan valikoidusti tiedoista ja asenteista, jotka tukevat oman identiteetin ja sosiaalisen roolin rakentamista, olipa se tiedotettua tahi ei. Niinhän me kaikki teemme. Kun tähän vielä liittyy yksinkertainen käsitys, että nykyisen todellisuuden kaiken pahan alku on ”kapitalismi” ja että sen kumoaminen on se ratkaisu niin omiin kuin muidenkin ongelmiin. Ongelmana on siis ikään kuin väärä järjestelmä.
Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Meidän lyhyt historiamme on eriarvoisuuden, vastakkaisten luokkien ja niiden välisten taistelujen historiaa, kuten Karl Marxin toteaa. Mutta samalla se osoittaa, ettei jonkun luokan tai järjestelmän kaataminen sinällään ole poistanut eriarvoisuutta eikä ole paljoakaan vienyt ihmiskehitystä eteenpäin; usein päinvastoin. Tässä on se yksi syy miksi olen kiinnostunut evoluutiotutkimuksesta ja evoluutiopsykologiasta. Maailmakaikkeus elää joka tapauksessa lainalaisuuksiensa mukaan opimmeko niitä ihmisinä koskaan tuntemaan tai emme. Mutta tietysti olisi toivottavaa, että me ihmiset. jotka olemme saaneet tällaisen mahdollisuuden elää tietoisina, voisimme elää ja jatkaa kehitystämme niin, että emme tuhoisia itseämme ja kulttuuriamme.
PS.
Luen parhaillaan teosta Birger Winsa ”Kylähullu ja meän lainatut siivet. Itiuutista nerhoon.” Se on ensimmäinen meänkielellä kirjoitettu lukemani tieteellinen julkaisu. Murre tekee ihan kouriintuntuvasti tieteelliset käsitteet elävämmiksi ja sitä kautta koskettavammiksi ja inhimillisemmiksi.
Kiitos Jukka kommentistasi. Ilman uskoa ei ihminen todellakaan taida tulla toimeen. Jos ei voisi uskoa siihen että aurinko nousee seuraavanakin aamuna ja tulee valoisaa, olisi vaikea jatkaa elämää ylipäätään. Tuohon uskoon liittyy mielestäni juuri intentio, tarve etsiä ja löytää vastauksia. Iän myötä taitaa kasvaa myös tarve selittää kokemustaan ja ymmärrystään, avata ja välittää sitä myös tulevalle sukupolvelle. Tärkeää kaiketi on se, että kaikkien elämän ylä- ja alamäkien ohella jaksaa jatkaa sitä - etsimistä...
Ratkaisevaa on kiinnostus, mielenkiinto. Kun se säilyy ja olletikin on tietoista, ei ole mitään hätää.
Lähetä kommentti