Työn tekijä on palkkansa ansainnut...

Linkin takana olevalla sivulla bloggari kirjoittaa: "Tiesitkö että Kela maksaa hallintonsa jäsenille kuukausittaista palkkiota?"  Kosmiseen maailmanjärjestykseen nimellään viittaavan bloggarin kirjoitus perustuu alunperin Iltasanomien juttuun, jossa kansanedustajien mukanaoloa erilaisten yhteisöjen hallituksissa ja niistä maksettuja palkkioita pidettiin yhtenä korruption muotona. Ottaisin tähän asiaan vähän toisenlaisen lähtökohdan.

Se että kansanedustajat hyväksyvät palkan ja palkkion maksamista yhteisöjen hallinnossa  toimimisesta ja ilmeisesti pitävät sitä oikeutettuna ja luonnollisena, on seikka johon on kiinnitettävä periaatteellista huomiota. Kansanedustajathan ovat tässä samalla hyväksyneet periaatteen, jonka mukaan luottamustoimisen tehtävän aiheuttamat rasitukset, niissä jaettu osaaminen ja tietotaito ovat rahanarvoista henkistä pääomaa, josta on maksettava korvaus. Tietääkseni kansanedustajat eivät ole missään vaiheessa ilmaisseet vastustavansa tätä periaatetta. He eivät vain ole tulleet ajatelleeksi, että samalla palkkioita ja korvauksia vastaanottaessaan he luovat uutta lähestymistapaa ja uutta käytäntöä oman henkisen pääomansa, osaamisensa luovuttamiseen. Minä mielelläni hyväksyn tämän periaatteen.

Ensimmäisenä tulee mieleen lähes viidenkymmenen vuoden takainen presidentinvaalitaistelu. Siitä on historiaan on jäänyt Kokoomuksen presidenttiehdokkaan, pääjohtaja Matti Virkkusen tokaisu tammikuussa 1968 :"Työmies on palkkansa ansainnut". Alunperin tämä on lainaus apostoli Paavalin kirjeestä Timoteukselle, jakeesta 18. Virkkusen  pääteemana oli  "Suomalaisen elämänmuodon ylläpitäminen". Pääjohtaja Virkkunen puolusti haastatteluissa toki myös yritysten suurta merkitystä osana suomalaista elämänmuotoa. Apostoli Paavalin lanseeraaman tärkeän periaatteen sisältö on se, että tehdystä työstä, niin henkisestä kuin ruumiillisestakin, työn tekijä on oikeutettu saamaan palkkaa.

Olen läpi vuosien puolustanut periaatetta, jonka mukaan työn käsitettä on laajennettava koskemaan ihmisen kaikkea aktiviteettia ja irroitettava se pelkästä toimeentulon hankkimiseen välttämättömästä työsuhteesta. Mutta samalla on herättävä huomaamaan, että teollisen ja digitaalisen vallankumouksen myötä koko työn luonne on muuttumassa. Työtä on myös se, mitä korvien välissä kehitetään. Myös tähän työhön pätee Paavalin tärkeä teesi:"työmies on palkkansa ansainnut." Myös vapaaehtoistyö on tässä mielessä myös korvaukseen, palkkaan ja palkkioon oikeutettua työtä.

Miksi kukaan hallintoelimissä toimiva ja sieltä palkkioita ja muita korvauksia nostava kansanedustaja ei ole huomannut, että hänen maksullisessa osallistumisessaan on syntymässä uusi ja tärkeä palkallisen työn ulottuvuus? Miksi yhteiskunta ei ole havahtunut huomaamaan, että kansalaisjärjestöissä, yritysten johdossa ja julkisissa tehtävissä tapahtuva vastuunotto on samanarvoista? Eikö ole niin, että luovassa yhteiskunnassa uusien innovaatioiden ja ideoiden kehittymistä tuetaan kaikilla tasoilla, ei ainoastaan ylimmällä portaalla tai keskeisimmissä tehtävissä?

Laajennetaan siis palkallisen työn käsite kaikkeen, myös nykyään vapaaehtoisena tehtävään työhön ja otetaan - vaaditaan otettavaksi - myös tämä tärkeä alue korvattavan työn piiriin Paavalin Timoteukselle ensimmäisessä kirjeessään painottaman periaatteen mukaisesti. Tämä merkitsisi valtavan dynamiikan avaamista luovuuden, osaamisen, vapaan työn ehtymättömille markkinoille.

Paavali antoi samassa jakeessa myös tärkeän ohjeen paikalliseen sopimiseen: "Älä tuki auraa vetävän härän suuta". Ruotsissa tämä periaate jo toimii, työntekijäpuolella on tulkintaetuoikeus paikallisen sopimuksen soveltamisessa. Mutta meillä EK, Elinkeinoelämän valtuuskunta kieltäytyy kantaansa perustelematta toteuttamasta tätä tärkeää kristillistä periaatetta.

Kun siis nostat palkkiota luottamustehtävästä siinä yhteisössä jossa toimit, vaikenemisen ja piilottelun sijasta Sinun pitäisi sanoa: "Kaikki työ ja osallistuminen on palkan arvoista työtä. Olen ansainnut tämän palkkion. Ja niin ovat ansainneet kaikki ne, jotka toimivat kansalaisjärjestöissä, hallituksissa, valtuustoissa tai erilaisissa toimikunnissa tärkeiksi katsottujen asioiden eteenpäinviemiseksi. Minun tehtäväni on mahdollistaa tämän periaatteen toteutuminen kansalaisoikeutena ja jokaista koskevana, yhdenvertaisena ulottuvuutena.

Käy katsomassa, mitä olen kirjoittanut osallistamisesta ja yhteiskunnan tehtävästä suhteessa työhön mm. blogeissani "Takaisin autonomiaan", "Kolme kirveeniskua", "Myrkyllisiä ehdotuksia" tai "Säästämisen kahdet kasvot".

Työ kättemme ja hengenkin, on ylevätä työtä!

Hylsyttämistä ja ujuttamista

On alkanut kuulua puhetta salaliittoteorioista. Poliittisia käänteitä ja todellisen juonen paljastumista pidetään niin arvaamattomana, uskaliaana tai alkuperäisestä tarkoituksesta poikkeavana ettei sitä pidetä enää oikein uskottavana. Tällaisten alkuperäiselle tarkoitukselle vieraiden ja jopa vastakkaisten motiivien olemassaoloa pidetään salaliittoteoriana. Kärki ei tällöin enää kohdistukaan itse sisältöön vaan väitteen esittäjään. Kyse on poliittisesta paranoiasta, vainoharhaisuudesta. Ei kannata ottaa tosissaan.

Tämän blogin otsikkoon olen ottanut käsitteen hylsyttäminen. Olet kai nähnyt kiväärin, tykin tai jonkun muun pyssyn hylsyn. Niitä lentelee mm. ampumahiihdossa hidastetussa kuvissa. Kun hylsystä otetaan ruuti pois, niin ammuttaessa paukahdus kyllä kuuluu, mutta mitään luotia ei pyssystä lennä. Vastaavanlaista tapahtuu kun sotaväen harjoituksissa tussautellaan paukkupatruunoilla. Poliittisessa hylsyttämisessä alkuperäisestä  tarkoituksesta otetaan ruuti pois - ja käytetään muihin tarkoituksiin.

Euroopan Parlamentin puheenjohtaja Martin Schulz, saksalainen sosialidemokraatti käytti juuri äskettäin tällaisesta toiminnasta nimitystä ujuttaminen. Kauniisti ja periaatteessa oikein muotoiltu pyrkimys delegoiidaan päätöksenteossa edelleen. Korkeintaan sivulauseessa ilmaistu pääperiaatteen vesittäminen - mielestäni Jyrki Katainen ministerinä ollessaan oli tässä erityisen taitava - muodostuukin jatkokäsittelyssä ja edelleen delegoituna pääasiaksi ja kääntää alkuperäisen tarkoituksen päälaelleen. Tuloksena syntyy jotakin, jota alunperin eivät hyvää tarkoittavat pääperiaatteen hyväksyjät ollenkaan tarkoittaneet.

Olen aikaisemmissa blogeissani esittänyt epäilyn, että Euroopan Unionin kauniiden rauhaa ja demokratiaa edistävien alkuperäistavoitteiden toteuttaminen on kääntymässä yhä selvemmin sosiaalisesta tietoisuudesta, turvallisuuden ja hyvinvoinnin yhteisen perustan luomisesta markkinoiden ylivallaksi, jossa kansanvaltaiset yhteiskunnalliset rakenteet tdellisuudessa alistetaan markkinoille yhteisen hyvinvoinnin tavoittelun nimissä.

Saksalaisessa kielenkäytössä ilmaisu "aushülsen" tarkoittaa alkuperäisen tavoitteen muuttumista ja katoamista taustaan niin ettei sitä voi enää tunnistaa uudesta ilmiasusta. Sitä jää kysymään, onko alkuperäinen tarkoitus ylipäätään ollut päätöksen sisällön toisenlaiseksi "ujuttamista" tavoitelleiden mielessä. Juuri tässä alkavat väitteet poliittinen paranoiasta ja salaliittoteorioista astua kuvaan mukaan.

Esimerkkejä? YLEn 1:n MOT-ohjelmassa toimittaja Kirsi Skön tarkasteli 25.1. 2016 valtion rahoittamaan "sosiaalista asuntotuotantoa". Ohjelmassa kävi ilmi, että sosiaalisuus on karsittu tästä valtion tukemasta asuntotuotannosta pois oikeastaan kokonaan ja jäljelle ovat jääneet vain tuet, jotka valuvat sijoittajien poääomalaareihin. Tuettujen vuokratalo-osuuskuntien rakenne on muuttunut yhtiömuotoiseksi ja vuokrataso varsinkin uusissa lumoaviksi luonnehdituissa kohteissa on kaukana sosiaalisuudesta ja nykyisellä palkkatasolla elävän saavuttamismahdollisuuksista. Järjestelmä on olemassa, mutta se on hylsytetty tyhjäksi alkuperäisestä tarkoituksestaan. Tuloksena tästä puimisesta ei taida ministeri Tiilikaisenkaan aikana veronmaksajalle olla tarjolla todellisia jyviä vaan akanoita. Hylsyttäminen ottaa jyvät pois, vain akanat jäävät jäljelle.

Onko tällainen ujuttaminen jatkunut kauankin? Hakusanalla "aushülsen" löytyi saksalaisen päivälehden arkistosta kuutisenkymmentä juttua joihin tämä hakusana viittasi. Die Zeit -lehti löysi hampurilaisen alkumuodot jo muinaisesta egyptistä ja kertoo jutussaan, miten alkuperäinen ajatus on vuosisatojen ja tuhansien kuluessa muuttunut terveellisestä ja välttämättömästä ravinnosta sekä tuottajien että kuluttajien kannalta kyseenalaiseksi  "Fast Foodiksi" Hylsyttämisestä. akanoittamisesta ja ujuttamisesta seuraa tietenkin valtavaa yhteiskunnallista turhautumista.

 Georg Orwellin "Eläinten vallankumouksessa" tätä ilmiötä on kuvattu klassisen taitavasti:"Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset." Kun luottamus oikeudenmukaisuuteen katoaa, seuraukset voivat olla hirvittäviä. Jokainen teko joka raunioittaa ihmisen uskoa demokratiaan ja oikeudenmukaisuuteen on - tietenkin - jyrkässä ristiriidassa sen kanssa mitä YK:n yleismaailmallisissa ihmisoikeuksien julistuksissa on sanottu ihmisoikeuksista. Erehtyminen on toki inhimillistä ja anteeksiannettavaa, mutta ihmisoikeuksien tietoista loukkaamista voi kaiketi pitää rikoksena ihmisyyttä vastaan.

Sitä jää miettimään, onko virkavalalla, jonka ministeri virkaan astuessaan vannoo, vielä jotakin merkitystä. Se kuuluu seuraavasti: "Minä N.N. lupaan ja vannon kaikkivaltiaan Jumalan edessä (vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta), että minä virassani noudatan perustuslakeja ja muita lakeja sekä toimin oikeudenmukaisesti ja puolueettomasti kansalaisten ja yhteiskunnan parhaaksi."

Metsästysmajan säännöt oli laitettu raameihin yhteisen oleskelutilan seinälle: Ensimmäinen pykälä: "Tässä metsästysmajassa ei saa tarjota muuta kuin riistaruokaa". Toinen pykälä: "Jos riistaa ei ole saatu, myös säilykelihasta tehty hernekeitto lasketaan riistaruoaksi."

Suuri tarinani

Poliittisesti aktiivisena, ihmisestä ja yhteiskunnasta kiinnostuneena ihmisenä olen tässä vuosien varrella koettanut kirjoittaa sosialidemokratian suurta tarinaa. Välillä se on hipaissut ajankohtaista käytännön politiikkaakin. Etenkin silloin, kun suuria käänteitä on ollut tapahtumassa, joko hyvään tai huolestuttavaan suuntaan. Myöntää täytyy että ilonaiheita on ollut harvakseltaan, murheita ja huolia sitäkin enemmän.

Keskeisenä lähtökohtana kirjoittamassani tarinassa on ollut ihminen ja hänen mahdollisuutensa elää täysipainoista ja turvattua elämää. Pitkän tähtäyksen tavoitteena on aina analyysissani ollut "tapaus ihmisen" mahdollistava yhteiskunta. Tavoite voi tuntua kaukaiselta ja hämärältäkin, mutta uskon tämän kysymyksen askarruttaneen ihmiskuntaa jo vuosituhansien ajan. Samalla se on kuitenkin radikaali, juuriin menevä. Pohjimmiltaan mikään ei ole politiikassa tärkeämpää kuin ihmisen hyvinvointi, ihmisoikeudet ja mahdollisuudet toteuttaa itsessään piilevät voimavarat.

Uskontokäsityksenikin kasvaa tuosta samasta lähtökohdasta. Onko kristinuskon tarkoitus Jumalan palvominen ja palveleminen? Jo toisessa käskyssä se jyrkästi kielletään. Kolmannessa asetetaan tavoitteeksi harmonia, tasapaino. Se on niin tärkeää, että kerran viikossa on vietettävä päivä vaalien sopusointua itsensä, kanssaihmistensä ja luonnon kanssa. Tuo pelkistävä, yksinkertaisuutta tavoitteleva visio määrittää myös näkemystäni luonnosta ja sellaisesta naturalismista, jossa ihminen on osa luontoa ja sen tasapainoa.

Ihminen on toimintansa, elinehtojensa, ajatustensa ja tunteidensa kautta aktiivinen, valintoja tekevä vaikuttaja. Tietoisuus itsestään, luovuudestaan, ulkopuolisesta maailmasta ja elämän rajallisuudesta nostaa esiin toiveen itsensä toteuttamisesta, omaehtoisuudesta. Alistuminen pelkäksi välikappaleeksi, toisten tahdon toteuttajaksi merkitsee ihmiselle orjuutta ja elämätöntä elämää.

Omaehtoisuudesta kasvaa myös ihmisen käsitys työstä. Työ voi parhaimmillaan olla suuri siunaus, omaehtoisuuden ylistyslaulua, mutta se voi muodostua myös helvetiksi joka rampauttaa ja vie ennenaikaiseen hautaan. Ihminen haluaa päästä eroon pelkästä työläisenä olemisesta. Tässä mielessä työväenliikkeen lopullinen tavoite on tehdä itsestään tarpeettomaksi. Tavoitteena ei ole kaikkia koskeva palkkaorjuus, niinkuin tällä hetkellä näytettäisiin uskovan. Tavoitteena tulee olla palkkaorjuuteen perustuvan ihmisen esihistorian päättyminen ja tietoinen, vakuuttunut pyrkimys ihmisen nostamisesta jumalien kaltaiseksi, mahdollisuuksiaan käyttäväksi toimijaksi.

Omistaminen? Kyllä omaisuutta ja sen suojaa tarvitaan ainakin perustarpeiden tyydyttämiseen. Käskyt kieltävät himoitsemasta sitä mikä toisen on. "Älä varasta" on Moosekselle välitettäväksi annettu eettinen elämänohje. Sosialisti Proudhon piti omistamista varkautena. Omistamisen hirvittävät erot ja sen synnyttämä vastakohtaisuus osoittaa, että ihmiskunta ei ole pitänyt kiinni kymmenessä käskyssä annetusta moraalisesta ohjeesta. Toisen ihmisen työn tulosten varastaminen on kaiketi rikos ihmiskuntaa kohtaan?

Uskon että alitajunnassa oleva visio saa ihmiset uskomaan demokratiaan, yhdenvertaisuuteen ja kansanvaltaiseen tapaan hallita niitä yhteisöjä joissa ollaan mukana. Meidän on oltava tietoisia, että harvainvalta voi rautaisella otteella edelleenkin hallita yhteisöjämme, kääntää muodollisen demokratian vastakohdakseen. Yhdessäolemista ja yhteisöjämme emme voi paeta, mutta sellaisia muotoja sille meidän on kyettävä kehittämään, että voimme tuntea katsovamme toisiamme samalta tasolta. Kun harmoniaa tavoitellaan, sen tunteen on perustuttava henkilökohtaiseen kokemukseen.

Puhuin alussa sosialidemokratian suuresta tarinasta, jonka varaan olen omaa sisäisen ja ulkoisen tasapainon tavoitteluani rakentanut. Tämä tie on osoittautunut elämän pituiseksi etsimiseksi. Asiat eivät ole niin kuin niiden pitäisi olla. Asiat voisivat olla toisinkin. Yhä uudelleen ja uudelleen nousee mielen syvyyksistä tarve löytää "tapaus ihmisen" toteutumiselle uutta sisältöä, uusia ratkaisumalleja.

Minä tunnen kuitenkin yhteyttä kaikkiin niihin jotka etsivät ja jotka ovat antaneet ajatuksissaan ja henkisessä maailmassaan tilaa päivittäiselle meditaatiolle, hiljentymiselle ihmistä koskevan vision syventämisessä.

Eurooppalainen "Valse triste"

Euroopan komissio keskustelee nyt Puolan uuden johdon kanssa demokratiasta. Se on komission - ja minunkin mielestäni -  uhattuna. Heti alkajaisiksi uusi, enemmistön saanut oikeistopuolue ja perin vahvasti senmukaisia arvoja edustava ja omista lähtökohdistaan Euroopan Unioniin vastentahtoisesti - ei siis pelkästään kriittisesti - suhtautuva puolue muutti tiedotusvälineiden asemaa siten, että mm. radiosta ja TV:stä tulee hallituksen äänitorvi. Moniarvoisuus on vaarassa.

Meillä porvarienemmistöinen hallitus muutti YLE:n pääjohtajan asemaa vähän samalla tavalla. Jungnerin määräaikaisen kauden päätteeksi valittiin uusi pääjohtaja Kivinen - toistaiseksi. Porvarihallitukselle mieleisen Kivisen kausi pääjohtajana jatkuu siis hänen eläkeikäänsä saakka. Kivisen kaudella on tehty jo koko joukko muutoksia, jossa etulyöntiasemaa annetaan kaupallisille kanaville. En ole ainoa joka on huomannut että myös ohjelmien sisältöjä juonnetaan toisista lähtökohdista kuin aikaisemmin. Viimeksi mm. "Kahdeksan myyttiä työstä" on herättynyt tarkkaavaisten kavereideni huomiota tässä suhteessa.

Euroopan Komissio on tässä suhteessa paljon vartijana ja Euroopan Parlamentin suostumuksella sen asema määräävänä, puremaan oikeutettuna  vahtikoirana on vain vahvistunut. Uuden hallintomallin puitteissa Komissiolla on lukuisia mahdollisuuksia seurata ja puuttua jäsenvaltioiden kehitykseen ja budjettiin, jos talouden suunta   ja toimenpiteet eivät seuraa Komission indikaattorien varoitusmerkkejä. Yhdessä Euroopan keskeisten perussääntöjen, Maastrichtin sopimuksen, Lissabonin sopimuksen, Euroopan Keskuspankin peruskirjan ja näihin tehtyjen lisäysten ja muutosten kanssa Euroopan Unionille on viitoitettu puhtaasti uusliberalistinen, markkinaehtoinen tulevaisuus. Tämän linjan muuttaminen ei ole enää kansallisissa käsissä. Euroopan Komissio voi vaatia - kuten Kreikan tapauksessa jo kävi ilmi - jäsenvaltiota pysyttelemään "yhteisillä päätöksillä" viitoitetulla tiellä.

 Kansallisilla vaaleilla ei ole tässä suhteessa enää määräävää merkitystä. Jos joku on tästä eri mieltä, niin vääntäköön sen julkisuudessa rautalangasta - siis ymmärrettävässä muodossa - muidenkin nähtäväksi. Tämä on monella tapaa myös kohtalonkysymys sosialidemokratialle, joka paistattelee nyt mielipidetiedustelujen kärjessä suurimpana poliittisena voimana. Tilanne ei ole enää samankaltainen kuin aikaisemmin. Eurooppapolitiikassa juna meni jo ja juuri poliittisen demokratian kannalta uhkaavaan suuntaan.

Meidän kolmen ässän hallituksen pakkolait ovat esimerkki jo etukäteen tapahtuvasta sopeutumisesta Komission käytössä olevien indikaattoreiden mukaiseen politiikkaan: Sitä voidaan kuvata yrityksenä ratkaista uusliberalistisen politiikan raameissa  ikään kuin oikullisen, politiikasta riippumattoman maailmantalouden synnyttämiä pakonomaisia ongelmia. Monet nuoret taloustieteilijät ja vähitellen eräät vanhemmatkin ovat alkaneet epäillä tämän pakolliseksi tieksi rakennetun eurooppapolitiikan oikeutusta ja onnistumismahdollisuuksia. Meillä tätä vaihtoehtoista - taloudellisen valtavirran taholta "mitättömäksi vähemmistöksi " luonnehdittua -  lähestymistapaa edustavat mm. "Talous ja raha" blogin pitäjät Jussi Ahokas ja Lauri Holappa. Keskeinen ero valtavirtaiseen talouspolitiikkaan on talous- ja rahapolitiikan tehtävän ymmärtäminen kokonaisvaltaisemmin, jossa yritysten ja markkinain ohella julkinen, kansanvaltainen hallinto ja sille määritettävät resurssit nähdään tärkeänä ja välttämättömänä toimijana myös eurooppalaisessa talouspolitiikassa. Markkinoita myötäilevä ja neuvostotyyppistä sosialismia pelkäävä Euroopan Unionin enemmistö on tietoisesti luonut tämän muotopuolen, siipirikon järjestelmän. Taitavasti on yleisellä tasolla käytetty konsensusta asioissa, joissa piru piilee yksityiskohdissa. Vaurauden, turvallisuuden ja oikeudenmukaisuuden sijasta Unionista on tulossa kohtalokas Minotaurus-hirviö, joka vaatii vuosittain eläviä ihmisuhreja ja kaiken lisäksi paljon suuremmassa mittakaavassa kuin tuo Kreikan tarujen olio, puolittain ihminen, puolittain härkä konsanaan.

Onneton uusliberalistinen, markkina-alisteisuutta ja sen ensisijaisuutta korostava eurooppalainen talouspolitiikka on Komission johdolla koitumassa mitä ilmeisimmin koko maanosan kohtaloksi, koska "muuta vaihtoehtoa ei ole". Entä demokratia? Minusta näyttää siltä että Puolan ja Unkarin rikkomukset jäävät toiseksi sen megakoneen rinnalla, joka on annettu Eurooppaa lähes pysyvästi hallinneen konservatiivienemmistön käyttöön. Kansalliset, valtavirrasta poikkeavat lähestymistavat, pohjoismainen, kansanvaltainen  hyvinvointivaltiomalli mukaanluettuna eivät ole kyenneet pitämään omaa hallintomalliaan yleisessä tietoisuudessa, kiitos yksipuolistuneen, markkinain ehdoilla toimivan median, markkinoiden lobbarikoneistojen ja -  niin pahaa pelkään - markkinapainotteiseksi muuttuvan oikeuskäsityksen hegemoniassa.

Löytyisiköhän musiikista jotakin, joka symbolisoisi Euroopan Unionin ja sen jäsenvaltioiden huolestuttavaa tilaa? Sibeliuksen 150-juhlavuosi on niin lähellä, että tulee mieleen "Valse Triste", nuoren tytön kuolinkamppailusta kertova, vaikuttava musiikiteos.

Harvainvallan rautainen laki

Tulee aikoja jolloin on palattava vanhaan, kerrattava historiaa ja katsottava taaksepäin, jotta osaisi varautua siihen mitä edessä on oleva. Tänään TV1:n "jälkiviisaissa" puhuttiin sosialidemokratiasta ja sen sisällä piilevästä tyytymättömyydestä. Tämä tapahtui saatteeksi tiedolle, jonka mukaan sosialidemokratia oli gallup-kannatuksessa noussut ainoaksi yli 20 %:n yltäväksi ryhmäksi. Uskon monen kokeneen sosialidemokraatin paitsi hillitsevän malttiaan keikkuvien gallup-tulosten keskellä, myös miettivän sitä, miten välttää propagandistista henkseleiden paukuttamista ja sytyttää aitoa ja oikeaa inspiraatiota sosialidemokraattisten arvojen ja asenteiden ajankohtaistamiseksi.

Tässä on pari vuotta etsikkoaikaa, sillä nykyinen hallitus istunee vallassa vielä Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlien jälkeenkin pitäen kiinni valitsemastaan austerity- eli kurjistamispolitiikastaan. Muuta vaihtoehtoa sillä ei ole menettämättä kasvojaan eurooppalaisten sisarpuolueidensa ja Rooman Paavin silmissä.

Mutta myös vastuullista oppositiopolitiikkaa harjoittavan sosialidemokratian on nyt - käytettävissä olevan ajan puitteissa - visioimaan uutta, kansanvaltaa ja oikeudenmukaisuutta vahvistavaa visiota suomalaiselle yhteiskunnalle. Talouspolitiikassa on löydettävä uusi eurooppalainen, elvyttävä tie yhdessä aatetovereiden kanssa. Toiseksi, meidän on kyettävä uudistamaan osallistamisen ja osallistumisen  ohutta polkua valtavirraksi, joka kannustaa ja avaa väyliä patoutuneille odotuksille ja pidättymistä edellyttäneelle yhteiskunnalliselle ilmapiirille. Liikkeen on uudistuttava tavalla joka yhdistää uuden informaatioteknologian ja todellisen, fyysiseen läsnäoloon perustuvan yhteisöllisyyden.

Jotta ymmärtäisimme nykytilanteeseen sisältyvän, osallistumista ja aktivoitumista  estävän vaaran, toistan tässä Jorma Aaltosen Sosialistisessa Aikakauslehdessä 4/1957 julkaiseman kirjoituksen "Harvainvallan rautaisesta laista". Kirjoitus on julkaistu Sosialidemokraattisen Puolueen sisäisen kriisin riehuessa pahimmillaan minkä lukija ottakoon huomioon. Kannatuksen nousun myötä mielenkiinto SDP:tä ja kansanvaltaisia joukkojärjestöjä kohtaan kasvaa. Tämä tulee asettamaan taas kerran vaatimuksen kasvamisesta kansanvaltaan ja demokratiaan elämäntapana. Ei järjestäytymätön anarkia tarjoa kaaosta kummempaa mahdollisuutta, mutta tämä kirjoitus kuvaa myös mahdollisuutta muodollisesti demokraattisen organisaation rämettymisestä autoritaariseksi, johtajavaltaiseksi, omaa tuhoaan sisällään kantavaksi pölhökannoksi (kiitokset Kalle Päätalolle tästä sanasta).   Se kannustakoon meitä nykyisessä  "selkä seinää vasten" tilanteessa hakemaan uusia, demokratiaa tukevia ja inspiroivia rakenteita - me tarvitsemme niitä välttämättä.

"Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen kriisi on sekä tunnettu että tunnustettu tosiasia. Tällaisen kriisin tapahtuessa on tärkeätä, että' se tunnustetaan ja että tosiasioita katsotaan suoraan silmiin. Siksi on hyödyllistä tarkastella, mitä sveitsiläis-italialainen tutkija Robert Michels on kirjoittanut jo noin 50 vuotta sitten puolue-elämän harvainvaltaisista pyrkimyksistä ja ns. harvainvallan rautaisesta laista. Näiden tosiasioiden tunteminen voi olla avuksi nykyistä puoluekriisiä pohdittaessa.

Michelsin mielestä todellista demokratiaa on mahdotonta toteuttaa käytännössä. Syynä on organisaation välttämättömyys. Koska johdon tarve synnyttää organisaation ja tämä vaatii johtoa, se joutuu aina muutamien harvojen käsiin riippumatta puolueen periaatteista ja päämääristä.

"Joka puhuu organisaatiosta, puhuu tendenssistä kohti harvainvaltaa", kirjoittaja julistaa. Harvainvaltaisia pyrkimyksiä esiintyy vallankumouksellistenkin puolueiden keskuudessa, vieläpä aivan niiden alkuvaiheissakin, jolloin kansanvalta on jokaisen huulilla. Organisaatio tuhoaa väistämättömästi demokratian. Päätelmä on Michelsin tutkimusten ydin, ja hän käyttää siitä nimitystä "harvainvallan rautainen laki".

Harvainvallan syntyyn vaikuttavat perussyyn organisaation lisäksi teknilliset ja psykologiset syyt. Johtajien omanarvon tunto, heidän kyvykkyytensä ja taitonsa lijittavat väistämättä heidän asemaansa. Toisaalta vaikjuttavat samaan suuntaan johdettavien joukkojen kyvyttömyys, kiitollisuuden tunne johtajia kohtaan, johdon ja sen kunnioittamisen tarve ja yleisen mielipiteen pelko.

Organisaation syntyminen merkitsee jo harvainvallan alkamista. Sen luonteesta johtuu, että jäsenten suuri lukumäärä estää kaiken säännöllisen kanssakäymisen heidän välillään. Päätettävien asioiden runsaus estää joukkojen osallistumisen päätöksien tekoon. Organisaation tehtävistä tulee niin monimutkaisia, että vain asiantuntijat voivat ne hoitaa.

Välittömän kansanvallan ihannetta ei voida säilyttää organisaation kasvaessa. Jo tilan puutteesta johtuu, että suurten järjestöjen  jäsenet eivät voi kaikki kokoontua samalla kertaa päättämään asioista. Kun edustusperiaatteeseen siirrytään eli siis valitaan edustaja, johtajien erottuminen joukoista on alkanut.
V
POLIITTINEN PUOLUE ON TAISTELUJÄRJESTÖ
Puolueen tehtävien toteuttaminen vaatii iskuvalmiutta. Täten alkaa päätöksenteon keskittyminen. Joukoilta ei voida kysyä mielipidettä ainakaan tärkeissä ratkaisuissa, koska tiedustelu veisi liian pitkän ajan (Huom! Kirjoitus on 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, IR). Hollantilainen sosialisti van Kohl onkin sanonut suoraan:"Taistelevassa poliittisessa puolueessa demokratia ei voi kuulua kotikäyttöön" Lisäksi juuri tärkeimät päätökset on tehtävä nopeimmin.

Kun organisaation tehtävät kasvavat, johtajiston on erikoistuttava. Tästä seuraa ammattimaisen johtajiston kasvu. Järjestön muuttuessa virkavaltaiseksi ammattijohtajien valta lisääntyy samassa suhteessa kuin organisaatio kasvaa.

Teknillisten syiden rinnalla vaikuttavat psyykilliset syyt. Valituista johtajista alkaa tulla itseoikeutettuja, ja heidät valitaan aina uudelleen. He puolestaan alkavat pitää edustustehtäväänsä heille kuuluvana oikeutena.

Harvainvallan syntyyn vaikuttaa vielä massojen johdon tarve. Enemmistö seuraa välinpitämättömästi yhteisten asioiden hoitoa, ja vain häviävän pieni vähemmistö osallistuu puolueen toimintaan. On olemassa äänioikeus, mutta ei äänestysvelvollisuutta. Enemmistö on kiitollinen jos sillä on johtajia, jotka haluavat sen puolesta huolehtia asioista. "Johdon tarve liityneenä enimmäkseen vilkkaaseen sankarinpalvontaan on massoilla, myöskin organisoiduilla työväenpuolueilla, rajaton."

Joukot tuntevat kiitollisuutta johtajiaan kohtaan. Se kuvastuu myös poliittisten liikkeiden nimissä. Puhuitaan marxilaisista, poujadisteista ja leninisteistä. (Meillä mm. tannerilaisista, leskisläisistä, skogilaisista, simonisteista, paasiolaisista, IR)

Johtajisto, jonka henkilökohtaiset ominaisuudet lujittavat yhä sen valtaa, hallitsee liikkeen rahavaroja.
Aluksi on usein tapana, että johtajille maksetaan samaa palkkaa kuin heidän johtamansa joukon keskimääräinen palkkataso on, mutta tästä periaatteesta luovutaan hyvin pian.

Rahavarojen lisäksi johtajat voivat käyttää puolueensa lehdistöä oman etunsa ajamiseen. Sen avulla he voivat julistaa massoille mainettaan ja tehdä nimensä tunnetuiksi. Johtajisto hallitsee aina lehdistöä, vaikka joukoilla olisikin nimellinen oikeus valvoa sitä.

Johtajiston omassakin suhtautumistavassa tapahtuu muutoksia: ns. sielullinen muodonvaihdos alkaa.
Nuoruuden innon kadottua ja uskon puolueen oppiin alkaessa heiketä johtajat eivät kuitenkaan halua luopua saavuttamistaan asemista. Porvarillisista piireistä peräisin olevat johtajat eivät yksinkertaisesti voisi palata takaisin. Työväen keskuudesta lähteneiden johtajien paluu tehtaaseen olisi hyvin usein vaikeata ja merkitsisi elintason huomattavaa alenemista.

Johtajat alkavat samaistaa itsensä ja puolueensa. Jokaista asiallistakin hyökkäuystä he pitävät henkilökohtaisestiu itseään vastaan suunnattuna."Puolue - se olen minä" -ajattelu alkaa rehoittaa. 

Tosiasiallisesti tällaiset psykologiset muutokset liittyvät demokratian kehitykseen. Kansanvallasta on tullut bonabartismia. Demokraattisesta hallitustavasta on tullut itsevaltiasta, mutta se ei enää voi perustua jumalallisiin oikeuksiin eikä vallanperimykseen. Sen perustana on kansa. Sana bonabartismi johtuu Napoleonista, joka oli uuden kansanvallan taitava käyttelijä.

Bonapartismin tekniikkaan kuuluvat usein suoritettavat kansanäänestykset, jotka päättyvät poikkeuksetta niiden toimeenpanijain eduksi. Niihin liittyy kuitenkin tuskin koskaan todellista mielipiteen muodostamisen vapautta eivätkä ne siten myöskään ilmaise kansan todellista tahtoa.

Jokaisesta oppositiosta tulee epädemokraattisia. Bonapartistinen johtaja on erehtymätön, koska miljoonat äänestäjät eivät voi erehtyä. "Bonapartismi tunnustaa kansan tahdon niin voimakkaaksi, että se antaa sille oikeuden itsemurhaankin."

Johdossa ilmeneviä harvainvaltaisia pyrkimyksi on pyritty vastustamaan, mutta siinä ei ole onnistuttu. Mikään keino ei ole ollut riittävä, jotta se olisi estänyt harvainvallan muodostumisen. Perussyy on organisaatio itse ja siihen liittyvät tendenssit.

Vanhat johtajat istuvat tiukasti paikoillaan nuorten johtoon pyrkivien ponnistellessa heidän valta-asemansa murtamiseksi. Puolueiden historian sisin tunnusmerkki on ikuinen taistelu nuorten parantumattoman idealismin ja vanhojen parantumattoman vallanjanon välillä.

Vain johtajien välinen valtataistelu tarjoaa joukoille ainoan mahdollisuuden vaikuttaa organisaation johtoon. Valtataistelu voi johtaa siihen, että jokainen taisteleva osapuoli alkaa tavoitella joukkojen tukea.

Tällainen mahdollisuus on kuitenkin pelkästään teoreettinen. Sillä taistelu merkitsee vain, että entiset johtajat vaihtuvat uusiin. Varsinaiset joukot ovat yhtä kaukana vaikutusvallasta kuin aikaisemminkin. Joukot eivät nielaise johtajiaan, vaan nämä nielaisevat toisensa. Jos johtajat ovat yksimielisiä, ne voittavat aina massan.

Näin siis kirjoitti sveitsiläis-italialainen tutkija, jonka tarkastelun kohteena olivat erityisesti Saksan sosialistiset puolueet. Suomalaisten on aiheellista syventyä pohtimaan, soveltuvatko Michelsin havainnot meikäläisiinkin olosuhteisiin vai ovatko ne meille täysin vieraita."

Euroopan Unionin hiljainen vallankumous

Euroopan Unionin hiljainen vallankumous - onko se politisoitavissa?

Verkkolehti "Social Europe" julkais 20.1. 2016 irlantilaisen taloustieteilijä Roland Ernen luennon Unioni uudesta hallintotavasta. Kysymys on Euroopan Parlamentissa hyväksytystä linjasta. Tässä lyhyt yhteenveto luennoitsijan sanomasta:

Kolmen prosentin kasvuraja ja 60 %:n velkaantumisraja on nyt istutettu EU-lainsäädäntöön tavoitteena. Lisäksi on hyväksytty toiminnallinen tasapainottomuusmenettely, joka mahdollistaa komission esitykset jäsenvaltioille esiintyvien tasapainottomuuksien poistamiseksi. Kysymys ei ole ainoastaan toteamuksista, vaan myös taloudellisista pakotteista tasapainon uudelleensaavuttamiseksi.

 Aikaisemminkin on ollut tällaisia määräyksiä mutta ministerieuvosto on pysäyttänyt ne enemmistöllään. Nyt komission ehdotus menee läpi ellei tarkkailussa oleva valtio saa kokoon omalle veto-ehdotukselleen ministerineuvoston enemmistöä. Kysymys on siis käänteisestä menettelystä aikaisempaan verrattuna. Kysymys on radikaalista muutoksesta, josta komission silloinen puheenjohtaja Barroso käytti nimitystä "Hiljainen vallankumous".

Mikä on siis jäsenvaltion rikos kun tasapainottumuustilanne syntyy? Tässä komissiolle annetaan valta päättää siitä, mikä on asianmukaista tai epäasiallista talouspolitiikkaa. Tässä mennään keskittämisessä luennoitsijan mukaan jo pidemmälle kuin mitä tapahtuu federatiivisen hallinnon puitteissa esimerkiksi Yhdysvalloissa, Saksassa tai Sveitsissä. Se mikä on asiallista ja hyväksyttävää, sekin on kokonaisuudessaan jätetty toimeenpanevien elinten päätettäväksi.

 On nimetty 11 indikaattoria, joiden tehtävänä on kertoa mikä on hyvää talouspolitiikkaa. Näitä indikaattoreita ministerineuvostojen on noudatettava. Jos puutteita löytyy, toimenpiteisiin ryhdytään. Asiallinen talouspolitiikka tarkoittaa samaa kuin uusliberaali sääntely. Mm. palkanmuodostus kuuluu tämän uuden sääntelyn piiriin. Sopimusten desentralisointi yrityksiin ja paikallistasolle on osa tätä säätelyä.

Euroopan Unionin tasolta pitää löytyä ammattiyhdistyspoliitikkoja, europarlamentaarikkoja ja vasemmistolaisia tutkijavoimia jotka kiinnittävät huomiota tähän radikaaliin muutokseen. Luennoitsija Roland Erne pitää välttämättömänä että poliittista huomiota kiinnitetään tähän toimintatapaan.
Miksi ammattiliitoille on ollut niin vaikeaa kehittää toimintatapaa tätä uutta hallintotapaa vastaan?

Jack Deloirs kirjoitti aikanaan artikkelin, jonka mukaan markkinat eivät voi yksin hallita yhteismarkkinoita ja siksi tarvitaan yhteinen eurooppalainen hallinto säätelemään taloudellista toimintaa. Luennoitsijan mukaan tämä on vanha keynesiläinen ajatus, ja sen mukaan markkinavoimat edellyttävät vastapainokseen yhteistä julkista hallintoa. Tarvitaan koordinaatiota mm. palkka- ja sopimuspolitiikassa jotta vältyttäisiin liian suurilta tasapainottomuuksilta palkka- ja työehdoissa jäsenvaltioiden välillä. Ilmeisesti tästä syystä eurooppalainen ammattiyhdistysliike ei asettunut vastustamaan komission alustavaa politiikkaa vaikka olikin jossakin määrin skeptinen Deloirsin esittämää linjaa kohtaan. Komission uudessa tasapainottumuuksien hallintamenettelyssä voi valtio työnantajana osallistua julkisen sektorin palkkojen muodostukseen ja näin menetellessään se ei kuitenkaan riko työmarkkinaosapuolten neuvotteluautonomiaa. Tätä kautta komissio voi nyt pakottaa valtiota tasapainottomuuksien hallitsemiseksi mm. alentamaan julkisen sektorin palkkoja ja muodostamaan täten reunaehtoja koko työehtosopimuskentän sopimismenettelylle. Tätä komission menettelytapaa on em. syistä todella vaikeaa vastustaa. Tämä on yksi tärkeimmistä eurooppalaiseen ammattiyhdistyspolitiikkaan liittyvistä haasteista.

Kansalliset erot tasapainottomuuksissa aiheuttavat sen, että yhteiseurooppalainen tahdonmuodostus palkansaajien puolelta käy entistä vaikeammaksi. Jos Euroopassa olisi ollut yhteistä sääntelyä palkanmuodostuksesta, eläkeijistä ja muista tärkeistä työelämään liittyvistä ehdoista, tällainen komission ehdotus ei olisi koskaan läpäissyt europarlamentin käsittelyä läpihuutojuttuna. Nyt sosiaaliset ongelmat ja taloudelliset erot on keskitetyllä päätöksenteolla siirretty kansallisten hallitusten ratkaistaviksi ja ehdollistettu uudella komission tasapainottumuuksia ratkaisemaan tarkoitetulla uusliberaalilla "hiljaisella vallankumouksella". Luennoitsija korostaa että kilpailu palkkatasosta työntekijöiden keskuudessa on luonnollista ja että se on yksi tärkeä motiivi järjestäytymiselle ja ammattiliittojen toiminnalle.

Lopuksi luennoitsija esittää kolme aluetta, joilla olisi toimittava:

1) Kuinka sosiaalistaa Euroopan uusi hallintomalli? Siinä on toki mukana jotakin sosiaalista, mutta komissio jakaa sen edistykselliseen ja taannuttavaan sosiaalipolitiikkaan. Tämä haastaa myös vasemmistopoliitikkoja: jos palkanmuodostukselle määritellään yläraja, miksi ei määritellä myös minimiä? Tasapainottomuuksien kurissapitäminen edellyttää vain asianmukaista talouspolitiikkaa. Komisiolla on tässä kuitenkin entistä enemmän parlamentilta saatua perustuslaillista sananvaltaa kuin kansallisilla toimijoilla.

2) Merkitseekö tämä uusliberalismin  sisällyttämistä perustuslailliseksi ulottuvuudeksi?

3) Kuinka haastaa Euroopan uuden hallintomallin mukainen metodologinen kansallistaminen? Uudessa hallintomallissa jäsenvaltiot ovat omissa laatikoissaan, jossa niiden on löydettävä menetelmät ongelmien ratkaisemiseen - komission haluamalla tavalla. Kaikkia asioita ei voi kuitenkaan ratkoa kansallisella tasolla - onhan yksi keskeisimpiä motiiveja Unioniin liittymiselle  ollut ongelmien ylikansallinen luonne. Jopa EKP näyttää ymmärtävän että kaikkia ongelmia ei sittenkään voida ratkaista jäsenvaltioiden tasolla.

Kun nyt meilläkin ollaan aloittelemassa sovitteluun tähtääviä neuvotteluja ns. pakkolakimenetelyssä, on Euroopan Unionin uudella hallintomallilla, uusliberaalilla "hiljaisella vallankumouksella" valtavan paljon merkitystä.

Business-mentaliteetin haaste

Nils Nilsson: Business-mentaliteetin haaste

"Sosialidemokraattien piirissä on joukko hyviä käytännön miehiä. Monet ovat saaneet kokemusta sekä kunnallisissa, osuuskunnallisissa, valtakunnallisissa, yksityisissä että muissa käytännöllisissä tehtävissä ja havainneet pystyvänsä hoitamaan tällaisia tehtäviä yhtä hyvin kuin monet liike-elämän miehet. He ovat olleet tilaisuudessa vertailemaan älyään sekä arvostelukykyään ja järjestelytarmoaan hyvinkin onnistuneitten liikemiesten kanssa ja havainneet omat edellytyksensä yhtä suuriksi, ellei suuremmiksikin kuin useiden liikemiesten.

On hyvin luonnollista, että näille huomattavalla käytännöllisellä järjestelykyvyllä varustetuille henkilöille sellainen puolue-elämä, joka rajoittuu poliittiseen ajatteluun, järjestöihin sekä poliittiseen toimintaan eduskuntatyön ja ja siihen liittyvän työn puitteissa, ei anna riittäviä mahdollisuuksia "toteuttaa itseään", toimia kykyään ja tarmoaan vastaavalla tavalla. Mutta ei siinä kaikki: juuri heihin kohdistuu kaikkein ärsyttävimpänä liikemaailman taholta toistamiseen esitetty haaste, joka asettaa kyseenalaiseksi koko heidän yksilöllisen arvonsa ja toimintakykynsä. Siltä taholta nim. väitetään, että sosialidemokraatit kyllä pystyvät puhumaan, politikoimaan, laatimaan paperisuunnitelmia ja mahdollisesti joskus ehkä virkamiesmäisesti hoitamaan välttävästi joitakin virkamiestehtäviäkin, mutta he eivät kelpaa käytännön miehiksi.

Tällainen haaste on sitäkin sietämättömämpi, kun tiedetään, että valtaosa, ehkä 95 prosenttia yhteiskunnan taloudellisista ja käytännöllisistä tehtävistä, historiallisista ja omistussuhteista riippuen, on sosialidemokraattista aatetta vastustavien käsissä. Sosialidemokraattisesti ajattelevan käytännön miehen ja naisen edessä on tällöin erittäin tuskallinen ratkaisu: joko pistää aatteensa ja käsityksensä takataskuun, jotta pääsisi toteuttamaan kykyjään, tai sitten luopua antamasta yhteiskunnalle panostaan sellaisella käytännöllisellä alalla, johon tietää pystyvänsä. Toisin sanoen: joko henkisesti ja moraalisesti rämettyä tai sisäisesti ja toimintaihmisenä kuihtua. Voitaneen jopa väittää, että juuri tästä syystä kykyjen käyttämättä jääminen edustaa yhteiskunnassamme yhtä suurta tehonmenetystä kuin mitä edustaa jatkuva huomattava työttömyys. Historian antaman opetuksen mukaan ovat ne kansakunnat onnistuneet parhaiten, jotka ovat jatkuvasti pystyneet muovailemaan yhteiskuntaelämänsä niin joustavasti, että "nousevilla luokilla" ja ryhmillä, samalla kun niillä on ollut tilaisuus - taistellenkin - saavuttaa niille kuuluva asema yhteiskunnassa, niillä on samalla ollut tilaisuus antaa valtava panoksensa yhteiskunnan eteenpäinviemiseksi. Sosiaalinen vapautuminen ja itsetehostus kirvoittaa myöskin syvissä riveissä luovaa kykyä koko kansakunnan hyväksi.

Tämän sisäisen ristiriidan ratkaisulle yhteiskuntamme ei kuitenkaan tarjoa vallan suuria mahdollisuuksia. Tärkein ala on ehkä edistysmielinen osuuskauppaliike, jonka piirissä voidaan suorittaa yhteiskunnallisesti luovaa käytännöllistä ja taloudellista työtä, ilman että joutuisi pahaan sisäiseen ristiriitaan tai ristiriitaan toveripiirin, lapsuuden ympäristön ja muistojen tai elämänkatsomuksen kanssa.

Mutta tälläkin alalla tarjoutuvat vastuunalaiset paikat - sellaiset, jotka vastaavat asianomaisten tietoisuutta toimintakyvystään - ovat lukumäärältään melko rajoitetut - niitä tuskin on enempää kuin muutama sata kaikki yhteenlaskettunakaan.

Sisäinen paine, halu osoittaa porvareille, että "kyllä mekin pystymme hoitamaan tehtäviä" uhraamatta elämänkäsitystämme, vaatii kuitenkin ilmenemismuotoja. Se on myötävaikuttamassa eräiden sellaisten liikeyritysten syntymiseen, jotka tavalla tai toisella liittyvät sosialidemokraattiseen toimintaan sanan laajimmassa merkityksessä ja joihin liittyy myöskin joskus pyrkimys tukea rahallisesti puoluetoimintaa.

Mutta näihinkin yrityksiin liittyy erinomaisen suuria vaikeuksia, ja useimmissa tapauksissa tällaiset yritykset joutuvat toimimaan erittäin raskaitten tasoitusten ("handicaappien") rasittamina. sillä ne ovat tavarain, raaka-aineitten, erikoiskoulutetun henkilökunnan, markkinain ja luoton hankkimisessa epäedullisessa asemassa sen johdosta, että liike-elämä muodostaa kaikkien tuotantotekijöiden suhteen tietynlaisen kokonaisuuden kaikkine henkilökohtaisine suhteineen, taloudellisine riippuvaisuussuhteineen ym. ja että sosialidemokraatiksi tunnettu yrittäjä jää ainakin osaksi näitten ympyröitten ulkopuolelle, varsinkin jos hän on haluton luopumaan poliittisesta vakaumuksestaan, olkoonpa hän käytännön miehenä miten kyvykäs tahansa.

Juuri tässä piilee erittäin suuri vaara. Kun kerran koko liike-elämä, niin ajatellaan, on sellaisen poliittisesti ja ideologisesti määräytyneen ryhmän hallussa, joka historiansa aikaisemmassa vaiheessa aikanaan syntyneiden käsitysten ja voimasuhteiden perusteella on pystynyt pitämään käsissään valtiovaltaa ja johtamaan sitä niin, että talouselämä on pysynyt tiukasti heidän käsissään

- niin miksei myöskin sosialidemokratia käyttäisi tuota samaa valtiovaltaa hyväkseen oman taloudellisen toimintansa laajentamiseksi, silloin kun sillä on riittävästi vaikutusvaltaa valtioon nähden!

Mutta tuollainen aluevaltaus on paljon vaikeampi tehtävä kuin yritys, joka syntyy pelkästään ansiotarkoituksessa ja markkinoilla esiintyvän, laskettavissa olevan kannattavuuden takaavan kysynnän tyydyttämiskesi. Hyvät alat ovat jo niin sanoaksemme miehitetyt; tulos pitäisi saada niin ollen syntymään vähemmän kannattavalla, mutta sitä tärkeämmällä alalla. Mutta edellä mainituista rasittavista "tasoituksista" johtuen yritys osoittautuu kannattamattomaksi. Lähellä on silloin ajatus yhteiskunnan tuen hyväksi käyttämisestä. Ja jos yrityksessä sattuu olemaan mukana joku "todellisella liikemiesmoraalilla" varustettu yrittäjä, joka ajattelee puhtaasti "businessmaisesti", niin edessä saattaa olla hairahtuminen ja skandaali.

Älköön luultako, että vastapuoli ei olisi häikäilemättömästi käyttänyt valtiovallan voimakeinoja omien taloudellisten etujensa ajamiseksi. Monet itsenäisyytemme ajan tullisuojajutut ovat olleet sitä laatua, että niitä voitaneen verrata salaputkijuttuun, ja ne ovat koskeneet valtavasti suurempia arvoja. Jo ennen sotaa tuli ilmi asioita, jotka sekä taloudellisten arvojen että muodollistenkin seikkojen puolesta olivat vallan toista suuruusluokkaa kuin salaputkijuttu. Muistan tässä yhteydessä mm. arvottomien lentokoneenmoottorien ostot, joissa nykymarkoissa laskien oli kysymys kukaties 1000 kertaa suuremmista arvoista kuin salaputkijutussa.

Mutta näissäkin asioissa ovat sosialidemokraatit ankaran "tasoituksen" rasittamia. He kyllä muistavat, miten esimerkiksi 30-luvulla jolloin eduskunnan enemmistö, valtiovalta, virkamiehistö ja liikemaailma olivat poliittisesti ja ideologisesti suurin piirtein samaa maata, niitä edustaville piireille kaikki oli niin helppoa. Tuttavia ei mielellään haluttu asettaa seinää vastaan.

Muodollisissa hallinnollisissa kysymyksissä, joista vain voitiin edes jonkinkaanmoisella juristerialla selviytyä. tulkittiin asiaa "parhaalla mahdollisella tavalla" silloinkin, kun tapahtuneet toimenpiteet sellaisinaan olivat mitä kyseenalaisimpia.

Mutta annapas, kun hairahdus tapahtuu toiseen leiriin kuuluvalle virkamiehelle tai vastuunalaisessa asemassa olevalle henkilölle! Silloin kyllä liikemaailma - joka muuten on hyvin hanakka "vispiläkauppaan" hallinnollisessa asemassa olevien oman leirin miesten kanssa - ja korkeat virkamiehet, jotka suhtautuvat sosialidemokraatteihin ennakkoluuloisesti ja vieroksuen, sekä porvarillinen lehdistö, sanalla sanoen koko se ryhmitys, joka aikaisemmin on tottunut siihen, että tuollaiset asiat kuuluvat sille eivätkä muille, käyttävät tilaisuutta hyväkseen mustatakseen koko sosialidemokraattista leiriä ja palauttaakseen itselleen entisen monopoliasemansa, samalla koettaen pysyttää uudet tulokkaat kaikkien sisärenkaitten ja niille kuuluvien asioiden ulkopuolella.

Sodanjälkeinen poikkeustila säännöstelyineen on varmasti ollut omiaan valtavasti lisäämään niitten toimenpiteitten lukumäärää, jotka ovat alttiit korruptiovaaroille. Ne ratkaisut, jotka tapahtuvat toisaalta liikemaailman, toisaalta valtiovallan toimenpitein, sellaiset taloudelliset kosketuspisteet valtiovallan ja liikemaailman välillä, joissa korruptioilmiöitä saattaa esiintyä, ovat pakostakin lisääntyneet. Mutta tämä ei varmastikaan riitä koko selitykseksi. Tärkeänä tekijänä on, että kosketukset ennen sotaa tapahtuivat sosiaalisesti paljon "homogeenisemmassa" kentässä.

On suorastaan matemaattinen laki, että jos lahjomien antajat ja lahjomien saajat ovat "samaa maata", niin epäkohtien ilmituloprosentti ei ole läheskään niin suuri kuin silloin, kun pelissä on eri kenttiin kuuluvia henkilöitä.

Edellyttäen, että olosuhteet valtiovallan ja liike-elämän välillä muuten ovat samanlaiset, korruptioilmiöiden lukumäärä on homogeenisessä kentässä epäilemättä paljon suurempi kuin heterogeenisessä, mutta skandaalien ja skandaalivihjailujen lukumäärä on silti homogenisessä kentässä pienempi. Rohkenenpa väittää, että jos meillä sodanjälkeisen säännöstelyn aikana olisi ollut vain puhtaasti porvarillisia hallituksia, niin korruptioilmiöiden määrä olisi ollut moninkertainen verrattuna siihen, mitä se meillä sodanjälkeisenä aikana todellisuudessa on ollut, mutta skandaalikohu silti vain murto-osa siitä, mitä porvarilliset piirit nyt ovat ylläpitäneet.

Tähän voidaan sanoa: korruptioilmiöiden vähentämiseksi pitäisi kosketuskohtien lukumäärää supistaa niin paljon kuin mahdollista, toisin sanoen kaikki säännöstelytoimenpiteet pitäisi poistaa ja talouselämän hoito uskoa kokonaan "businessmiehille". Ja sitähän porvarillisella taholla vaaditaankin. Mutta sosialidemokraattien taholla vastataan, että vaikkakin pitää poistaa kaikki sellainen varsinainen säännöstely, jolla on poikkeusajan luonne, niin valtiovallan ja talouselämän välille jää kuitenkin aina kosketuskohtia ja että itse asiassa kaikki ajat ovat suuremmassa tai pienemmässä määrin poikkeusaikoja ja että kokonaan valvomatta jätetty talouselämä on osoittautuva ratkaisevissa kohdin toimintakyvyttömäksi, kuten tähän saakka. Eiköhän esim. koko tullipolitiikka ole säännöstelypolitiikkaa, sillä erolla vain, että talouselämä silloin yksipuolisesti vaatii itselleen valtiovallan tukea. Ja loputtomasti voitaisiin osoittaa muitakin kohteita, joissa talouselämä on ollut niin vapaa kuin se yleensä inhimillisen kokemuksen ja historian valossa on pystynyt olemaan.

Ajatus että korruptiovaarat voitaisiin poistaa poistamalla talouselämän ja valtiovallan kosketuspisteet, on pelkkää utopismia. Loogillisesti siitä olisi seurauksena joko talouselämän diktatuuri, jolloin valtiovalta olisi liikemaailman välikappale, tai valtiovallan diktatuuri, jolloin vapaa markkinatalous lakkaisi olemasta.

Ja silloinkin, kun sanottua ajatusta on pyritty suuntaan tai toiseen toteuttamaan, ovat korruptioilmiöt jatkuneet niin täyskapitalistisessa kuin valtiososialistisissakin maissa. Ei ole siis mahdollista poistaa korruptiota poistamalla lahjuksiin alttiiksi tekeviä valtiovallan ja talouselämän kosketuksia. Yhteiskunta on tavallaan elimellinen kokonaisuus, tarvitaan sekä valtiovaltaa että talouselämän miehiä ja naisia. Ja tästä seuraa, että sittenkin on parempi, että yhteiskunnallinen kenttä on sillä tavoin heterogeeninen, että sen päätekijät pitävät toisiaan tasapainossa.

Mutta palataksemme tästä korruptioilmiötä koskevasta teoretisoinnista (jota voitaisiin ja pitäisikin jatkaa vielä perusteellisemmin kuin edellä on tapahtunut) alkuperäiseen kysymykseen - kysymykseen, mitä olisi tehtävä riittävien toimintamahdollisuuksien antamiseksi pystyville, nimenomaan sosialidemokraattisesti ajatteleville miehille ja naisille, joille liike-elämä on suurin piirtein suljettu - niin ei mikään olisi mielenkiintoisempaa kuin saada kuulla siitä toistenkin käsityksiä. Ilmeistä nimittäin on, että edellämainittuun paineeseen liittyy puolueen toimintaa vakavasti uhkaavia moraalisia ja muita vaaroja, ellei sen purkauttamiseksi löydetä ajoissa tarkoituksenmukaista ja tyydyttävää ratkaisua."

- Kirjoitus on Sosialistisen Aikakauslehden numerosta 2 vuodelta 1955. Nils Nilsson oli koulutukseltaan teologi ja toimi mm. SAK:n talouspoliitisena sihteerinä 1950-luvun puolivälistä eläkkeellejäämisensä saakka.

Olemme samassa veneessä...

Kreikan ammattiyhdistysoikeuksia koskeva vetoomus: MayDay, MayDay!

"Työehtosopimukset nyt!

Kreikan rahoituskriisistä on nyt kehittynyt samalla myös kattava hyökkäys työntekijöiden oikeuksia vastaan. Uusliberalistien joukot ovat onnistuneet käyttämään kriisiä mahdollisuutena toteuttaa aggressiiviset suunnitelmansa.

Olemme nyt tilanteessa, jossa kattavan työehtojen purkamisen myötä vaurautta ja valtaa jaetaan pääoman hyväksi ja työvoiman vahingoksi.

Asettuaksemme ongelman ytimeen, meidän täytyy ymmärtää perustavanlaatuinen ristiriita: tämän päivän yhteiskuntien kokoaman valtavan rikkauden ja kasvavan eriarvoisuuden ristiriita. Mielestämme on kriisin ratkaisemiseksi vähennettävä näitä eroja ja pyrittävä torjumaan työn arvon nujertamiseen tähtäävät toimet; Lyhyesti, valtaa ja vaurautta on jaettava uudelleen työn hyväksi.

Kreikassa se on onnistunut uusliberalistisella politiikalla heikentämään kaikkia työntekijöiden oikeuksia. Nykytilanteesta kertovat luvut kuvaavat ongelman laajuutta selkeällä tavalla: työehtospopimusten poistaminen johti jopa 40%:n palkkojen alennuksiin. Lähes joka kolmas työntekijä yksityisellä sektorilla ansaitsee 300:n euron nettopalkkaa (enintään 440 euroa brutto) ja työskentelee ns. joustavassa työsuhteessa, johon voi kuulua osa-aikainen työ, ulkoistettu työnteko, työkierto jne.

Tällä hetkellä 45%:lla työntekijöistä palkat ovat alle 751 euroa, mikä vastaa tasoa ennen vähimmäispalkkojen väkivaltaista pienentämistä. Vuonna 2012 tämä luku oli vain 17%, sisältäen kokopäiväiset minimipalkat ja osa-aikaiset ​​työsuhteet. Eräiden arvioiden mukaan epävirallisen talouden ja pimeän työvoiman määrä on useita satoja tuhansia.Ylipäätään loukkaukset työntekijäin oikeuksia kohtaan ovat nousseet mittaamattomasti. Samaan aikaan kun työttömien määrä on noussut 1,5 miljoonaan, työpalkkojan maksaminen saattaa viivästyä jopa kaksitoista kuukautta.

Tällaisessa tilanteessa emme voi toivoa jotakin pelastavaa ihmettä. Tiedämme, että voimme palauttaa arvokkuutemme vain järjestäytymällä ja yhteiskunnallisella taistelulla. Kamppailemme jotta saavuttaisimme uudelleen oikeuden työehtosopimuksiin ja arvokkaaseen elämään. Kamppailemme meihin kohdistettujen sortotoimien lopettamiseksi. Työehtosopimusjärjestelmän romuttaminen yhdessä maassa tarkoittaa suurta uhkaa sisämarkkinoiden Euroopassa kaikkien maiden työntekijöille. Me kaikki tarvitsemme työehtosopimusten takaaman oikeuden ihmisarvoiseen elämään."

---

Tämän kaikille eurooppalaisille ammattiliitoille tarkoitetun solidaarisuusvetoomuksen ovat joulukuussa 2015 allekirjoittaneet mm. Saksan IG-Metallin liittohallituksen jäsenet Wolfgang Lemb ja Hans-Jürgen Urban.

Sivustolta "Eurooppa on perustettava uudelleen"