Eurooppa mätäkuussa 2015

Euroopan talouskriisi ei näytä lannistumisen merkkejä. Suomikin on Unionin mallioppilaana joutunut suorittamaan tänä kesänä ehtoja - talouspolitiikassa ei ole löydetty sellaisia keinoja joilla rapautuva hyvinvointivaltio saataisiin jaloilleen.

Euroopan kokonaistilanne ei ole sen parempi. Kreikan poliittinen lannistaminen on  tuonut hetken suvannon talouspoliittiseen keskusteluun, mutta merkkejä on jo siitä että Kreikka ajautuu ennenpitkää uusiin vaaleihin. Kreikalle myönnetyt rahoituspaketit palautuvat suurelta osin takaisin Euroopan Keskuspankkiin, joka puolestaan on syytänyt viimeisen vuoden aikana lisää rahaa pankeille ja investointilaitoksille. Nämä puolestaan eivät saa rahaa kaupaksi yrityksille -  ne eivät nimittäin voi liuoda kysyntää, joka on investointien välttämätön ehto.

Kysyntää voi luoda sen sijaan valtio, jolta odotetaan edelleenkin palvelutarjontaa ja yleishyödyllisiä investointeja. Projekteja ja työpaikkoja olisi tiedossa pilvin pimein, ainoa mikä puuttuu ovat taloudelliset resurssit, siis raha. Euroopan Unioni ja  Euroopan keskuspankki eivät voi euromaita tässä suhteessa auttaa. Valtioiden suora tukeminen on sekä Unionin että keskuspankin perussäännöissä yksiseliotteisesti kielletty.

Eurooppalainen vasemmisto on perinteisesti rakentanut hyvinvointivaltiota juuri yhteisen sektorin varaan. Se on edelleenkin keskeinen vaihtoehto - tai oikeastaan olisi jos se Unionin puitteissa olisi mahdollista. Näin ei ole, mikä aiheuttaa mm. Iso-Britanniassa tilanteen, jossa myös työväenpuolueen, Labourin radikaalisiipi on kääntymässä nykymuotoista Euroopan Unionia vastaan. Yhdessä Cameronin ja brittikonservatiivien "rusinat pullasta" strategian kanssa tämä voi hyvinkin johtaa siihen, että britit poistuvat Euroopan Unionista ilmeisesti vuoden 2017 aikana tuoteutettavan kansanäänestyksen jälkeen.

Eurooppalainen sosialidemokratia on alamaissa, näköalaton ja vailla vaihtoehtoja. Se ei varmastikaan johdu siitä, etteikö tarvetta suurille, koko kansaa koskeville reformeille olisi edelleenkin  olemassa. Osallistavan ja osallistumista vahvasti tukevan demokratian rakentaminen on edelleenkin kesken, työelämä ja sen mukana kansalaisten toimeentulo on yhä epävarmemmissa kantimissa. Nuorelle sukupolvelle ei uudessa ihanassa Euroopan Unionissa ole tarjolla muuta kuin työttömyyttä ja parhaimmassakin tapauksessa pätkätyösuhteiden katkeileva putki.

Kaiken lisäksi Euroopan Unionin rajoilla kuohuu. Ukrainan kriisi, suhteet Venäjään, Turkkiin, Lähi-Itään - Afrikasta puhumattakaan - eivät ole sellaisessa kunnossa, jota neljäkymmentä vuotta sitten hyväksytty ETYKin päätösasiakirja antoi aavistella. Eurooppaa ravistelee turvallisuuskriisi pahoja kolhuja saaneen talouspolitiikan lisäksi.

Kreikan kriisin yhteydessä myös poliittinen demokratia on saanut vakavia kolhuja Euroopassa. Konsensus on muuttumassa autoritaarisen vallankäytön välikappaleeksi. Kreikan kohtalo on ilmeisesti tarkoitettu pelotteeksi niille maille ja liikkeille, jotka epävarmojen tulevaisuudennäkymien keskellä haikailevat kansallisen suvereniteetin auvoisiksi koettuja aikoja. Talous- ja rahapoliittinen välineistö oli ennen valuuttaunioniin liittymistä käytössä ja kyllähän sitä devalvaatioiden ja rahapolitiikan tasapainottamisen  muodossa käytettiinkin.

Euro on pysynyt kuitenkin vakaana ja monet - kuten me eläkkeensaajat - ovat voineet nauttia muutaman vuoden turvallisuuden tunteesta jotenkuten arvonsa säilytäneiden eläkkeiden muodossa. Uuden yhteiskuntasopimuksen muodossa tämäkin turvallisuus taitaa olla katoamassa - ennakkotiedot kantavat ymmärtää että sopeutustoimet koskevat ennenkaikkea kaikkein puolustuskyvyttömimpiä ryhmiä.

Eiköhän tämä tulehtuneen tuntuinen voivottelu saa tällä erää riittää vaikka se sattuukin sille sopivaan perinteiseen aikaan. Onhan tässä käsillä mätäkuu!

Money, money, money

Pieni tekstinpätkä kymmenen vuoden takaa: itävaltalainen Stephan Schulmeister opasti minua ensimmäistä kertaa ymmärtämään finanssikapitalismin ja reaalikapitalismin välistä eroa:
25.2. 2005
Käänsin tänään analyysia pääomataloudesta, saksalaisen Stephan Schulmeisterin tekstiä reaalipääoman ja finanssi(sijoitus)pääoman eroista. Siis:
Reaalikapitalismi
edustaa kiihokejärjestelmää, jonka voittopyrkimys on edustaa kiihokejärjestelmää, jonka voittopyrkimys on yhteydessä pitkäntähtäimen investointeihin ja innovaatioihin tavaramarkkinoilla, siis reaalitalouteen perustuviin spekulaatioihin. Tätä tukevat erityisesti: pysyvät vaihtokurssit, alhainen korkotaso, vakaat raaka-aineiden hinnat, kohtuullisesti nousevat osakekurssit, aktiivinen konjunktuuri-, kasvu- ja työllisyyspolitiikka, yhteistyöhenkiset työmarkkinasuhteet, pienenevät tuloerot ja tätä kautta tuleva kysynnän stimulointi. Näissä olosuhteissa lisääntyy reaalipääoma paljon helpommin kuin finanssitaloudessa. Niiden sisältämä dynamiikka vaikuttaa pysyvästi korkeaan kasvuun: Reaalitalous on myönteistä summapeliä, joka tarkoittaa sitä että oman pääoman lisäämiseen tähtäävä pyrkimys kasvattaa myös samanaikaisesti "kokonaiskakkua".

Finanssikapitalismi
on sen sijaan kiihokejärjestelmä, jonka voitontavoittelu on yhteydessä suuremmassa määrin finanssimarkkinoiden lyhytaikaisiin investointeihin ja innovaatioihin, siis finanssitaloudellisiin spekulaatioihin. Tätä tukevat erityisesti: heiluva korkokanta, vaihtokurssit ja raaka-aineiden hinnat, korkeat, nimittäin yli kasvutason olevat korkoprosentit, uudet spekulointitekniikat, erityisesti futuurien, optioiden, sääntelyn purkamisen ja valtion aktiivisesta talouspolitiikasta vetäytymisen yhdistelmät. Nämä olosuhteet heikentävät mahdollisuuksia lisätä omaisuutta reaalitaloudessa, mutta mahdollistavat samanaikaisesti tehdä "nopeaa rahaa" finanssispekulaatioilla. Niihin sidottu aktiviteetti tavara- (ja työ-)markkinoilta finanssimarkkinoille estää talouskasvua.

Kommentteja: Kuten olin ounastellutkin, reaalipääoman keskeinen ristiriita ei ole niinkään työn ja pääoman, vaan reaalipääoman ja finanssipääoman intressien välillä. Pörssisijoitukset ovat poissa ostovoimasta ja ne vähentävät siten kulutuskysyntää ja jarruttavat kasvua. Reaalipääomalle on ensisijaista juuri tasainen ostovoiman ja kulutuskysynnän kasvu - sen intressissä on siten myös sopiminen ostovoiman kasvusta.

Tyhjästä on huono nyhjästä

Nyt tarvitaan vientivetoista kasvua - tämä on se mantra jota on valtavirtaisen - sen joka tuutista ulostulevan - talousajattelun toimesta jo vuosikausia toitotettu. Sosialidemokraattien ja ammattiyhdistysliikkeen suunnalla tällä ajattelulla on ollut myös aika vahva hegemonia; jo 1980-luvulla lähdettiin täystyöllisyyden tavoittelussa siitä. että kunhan kasvun kautta saadaan lisää työpaikkoja ja palkkatuloja, myös tärkeä täystyöllisyystavoite voidaan ainakin pääpiirteittäin saavuttaa. Tämä lähestymistapa muodosti pohjan myös ammattiyhdistysliikkeen tulopolitiikalle. Haettiin yhteistä pohjaa työnantajapuolen kanssa kasvun, uuden teollisuuden, uusien työpaikkojen ja kaikille tarkoitetun hyvinvointipohjan laajentamiseksi.

Vähitellen työnantajatkin tulivat mukaan näihin tulopoliittisiin neuvotteluihin omine argumentteineen. Tarvittiin palkkamalttia ja työrauhaa, jotta saataisiin tilaa investoinneille ja uudelle tuotannolle. Tarvittiin joustoja ja sopeutumista, innovatiivisuutta, luovuutta ja sosiaalisia taitoja, jotta tuotanto olisi kilpailukykyistä ja kauppa kävisi. Lisäksi tarvittiin verohelpotuksia ja yhteiskunnan tukea eri muodoissa vähitellen niin paljon, että itse tavoite, työllisyyden parantaminen alkoi käydä mahdottomaksi kun tulokset osoittautuivat pelkäksi toiveajatteluksi. Tosiasiassa yhteinen hyvinvointi - yhteiskuntavastuu - yksityisestä voittomotiivista lähtevällä yrityksellä ei ollut alun perinkään keskeinen tarkoitus. Tarkoitus oli lisätä ylijäämää, voittoja ja henkilökohtaista vaurautta yrittäjälle itselleen.

Yrityksellä ja veroa kantavalla julkisella yhteisöllä on hyvin merkittäviä eroja. Yritys tarvitsee kysyntää ja ostovoimaa, jonka varaan se voi suorittaa investointeja. Riskilläkin voidaan toimia ja joskus - kuten esimerkiksi Nokian tapauksessa - se kannattikin jonkin aikaa. Tosiasiassa yritys ei investoi jos kysyntää ja ostovoimaa ei ole tarjolla. Tämä on pääsääntö, josta ei voida tinkiä. Yrittäjän houkutteleminen investointeihin ilman tietoa potentiaalista kysynnästä tai tarvittavasta ostovoimasta on uhkapeliä.  Valtio ja kunta on rakennettu tyydyttämään keskeisiä kysyntätarpeita ja niiden veronkanto-oikeus mahdollistaa infrastruktuurin ja palvelujen rakentamisen. Itsenäinen valtio, jolla on oma rahapolitiikka käytössään, voi tarvittaessa luoda rahaa tyhjästä omilla päätöksillään, Raha vaihdon välineenä on julkisyhteisölle sopimus rakenteen tai palvelun tuottamisesta, se ei ole ostettava tai myytävä hyödyke, tavara sellaisenaan. Julkinen yhteisö siis vastaa kysyntään silloinkin kun resursseja palveluiden käyttäjillä on niukasti tai ei välttämättä lainkaan. Resursseillaan valtio ja kunta luovat kysyntää ja mahdollistavat myös yksityisen sektorin palvelurakenteen kehittymisen. Julkisyhteisön intressi on yhteisöllinen, yritysmaalma pelaa yksityisen intressin lähtökohdista.

Euroopan Unionissa ja Euroopan valuuttaunionissa tämä julkisyhteisön rooli on alun alkaen tehokkaasti rajattu jo olemassaolevaan. Maastrichtin sopimus rajaa valtioiden ja kuntien ja näiden erilaisten toimintakombinaatioiden resurssien, kasvun ja velkaantumisen tiukkoihin raameihin. Lisäksi valuuttaunioni on rajannut jäsenvaltioilla aikaisemmin olleen itsenäisen rahapolitiikan pois toimintamahdollisuuksista EKP:n perussopimuksen 123 artiklassa. Unioni ei anna valtiolle tai kunnalle mahdollisuutta elvyttää rahapoliittisin keinoin eli tekemällä sopimuksia hankkeista ja rahoittamalla ne oman keskuspankin toimenpitein. Tässä suhteessa EU on muotopuoli, epäsymmetrinen ja poliittisesti tarkoitushakuinen. Se on rajannut sosialismin ja kommunismin  pelossaan vahvan valtion mahdollisuuden pois välinekokoelmastaan. Surullista on, että siinä samalla on myös pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio rakenteineen joutunut yksityisen intressin lähtökohdista johdetun, epätoivottuna pidetyn toimintakulttuurin alaiseksi.

Sosialidemokratia - politico non grata

Minulta on siis vienyt jonkin aikaa ennenkuin olen selkeämmin tajunnut, että Euroopan Unioni on markkina- eikä sosiaaliprojekti. Olisi kyllä alunpitäen pitänyt ymmärtää että sisämarkkinat keskittyy markkinoiden toimintaan, jossa yrityksillä, pankeilla, investointi- ja vakuutuslaitoksilla on merkittävä rooli.

Se mikä muodostui hämmentäväksi seikaksi oli valtiollisten elinten merkittävä, keskeinen rooli näiden sisämarkkinoiden luomisessa. Neljää suurta vapautta, työn, rahan, palvelusten ja ihmisten vapaata liikkuvuutta piti siis katsella myös markkinoiden, ei pelkästään ihmisten ja valtiorakenteen näkökulmasta.

Oli siis kysymys valtioiden välisestä yhteistyöstä ja yhteisestä sopimisesta. Kun itse jouduin - ja pääsin  - 1970-luvun alkupuolella mukaan silloisen Euroopan Yhteisön, EY:n eräisiin elimiin mukaan ollessani kansainvälisen järjestön tehtävissä, yritin perustella EY:n vastustajille - myös sosialidemokraateille - että kysymyshän on valtioiden välisestä yhteistyöstä. Vielä Suomen liittyessä Euroopan Unioniin tämä peruslähtökohta oli omassa suhtautumisessani Euroopan Unioniin hallitsevaa. Pidin myös itsestään selvänä että kun kerran Euroopan Unionista järjestetyssä kansanäänestyksessä oli päädytty jäsenyyden kannalle, niin myös liittyminen yhteiseen valuuttaunioniin ja euroon kuului luonnollisesti  asiaan. En protestoinut vaikka euroon liittymisestä ei kansanäänestystä järjestettykään.

Olin myös jossakin määrin naivin harhakäsityksen vallassa sen suhteen, että oletin pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion mallin olevan niin ylivoimainen, että se olisi vietävissä myös muualle Eurooppaan, miksei myös muualle maailmaan. Euroopan Unioni ei ole kuitenkaan näitä pohjoismaille niin tyypillisiä julkisia palvelurakenteita arvostanut. Markkinoiden aseman vahvistamisen rinnalla alettiin yhteiselle hyvinvoinnille, yhteisten voimavarojen keräämiselle ja sitä kautta luotaville subjektiivisille oikeuksille ja kaikkia koskeville palveluille asettaa esteitä. Jo viimeistään vuonna 1991 oli luotu periaatepohja niille ratkaisuille, jotka sitten vahvistettiin Maastrichtin kokouksessa 1996.Tuossa sopimuksessa valtion ja julkisen sektorin roolia kavennettiin massiivisesti. Julkisen sektorin kasvulle - ja samalla yhteisten palvelujen kehittämiselle - asetettiin tiukat rajat. Myös  Euroopan Keskuspankkia koskevassa perussopimuksessa (artikla 123) päätettiin, että "Tilinylitysoikeudet ja muut sellaiset luottojärjestelyt Euroopan keskuspankissa tai jäsenvaltioiden keskuspankeissa, jäljempänä ’kansalliset keskuspankit’, unionin toimielinten, elinten tai laitosten, jäsenvaltioiden keskushallintojen, alueellisten, paikallisten tai muiden viranomaisten, muiden julkisoikeudellisten laitosten tai julkisten yritysten hyväksi ovat kiellettyjä samoin kuin se, että Euroopan keskuspankki tai kansalliset keskuspankit hankkivat suoraan niiltä velkasitoumuksia." Yhteisöllisten palvelurakenteiden toteuttaminen valtioiden tai kuntien avulla ja Euroopan keskuspankin rahoituksella kiellettiin yksiselitteisesti.

Olisi siis pitänyt ymmärtää, että sellainen yhteisen sektorin vahvistaminen, joka on pohjoismaisen hyvinvointimallin perustana, ei ole mahdollista Euroopan Unionissa. Hintavakauden ylläpito on niin keskeinen tehtävä, että riskiä tässä suhteessa ei voida edes periaatteessa ottaa. Kun rahajärjestelmä ei jousta eikä luo kysynnälle edellytyksiä, ainoaksi joustavaksi tekijäksi muodostuu  yritysten kautta tapahtuva kasvu ja niiden tarjoamat työpaikat ehdoilla jotka globaali kilpailutilanne asettaa.
Kun katselen tätä taustaa vasten sosialidemokraattisen politiikan mahdollisuuksia Euroopassa ja etenkin nyt Kreikan tilanteesta saatavien kokemusten valossa, joutuu toteamaan että Euroopan Unioni ei salli sellaisen elvyttävän politiikan toteuttamista joka on ollut hyvinvoinnin kasvattamisen kautta mahdollista ja tyypillistä pohjoismaissa. Sosialidemokratian rooli voi perusasetelmista johtuen olla ainoastaan puolustautuva, defensiivinen, kaikkein heikompia ja pahimpia ongelmia vaihtoehtoina poissulkeva toimintatapa. Visio yhteisestä, kansanvaltaisesta, avoimesta, perinteisen valtion rahapolitiikan keinoilla toteutettavasta  hyvinvoinnin kasvattamisesta ei ole mahdollista ilman perustavaa olevaa sääntöjen rikkomista.

Kun siis sosialidemokraattien gallup-kannatus mataa maassa, niin voi vain todeta että kansa on havainnut tämän Euroopan Unionin myötä syntyneen sosialidemokratian poliittisen vammaisuuden  jo paljon aikaisemmin kuin liike itse. Toivon pitäminen yllä perustuu tietenkin vapauden, yhdenvertaisuuden ja yhteisen vastuullisuuden ideaan - joka ei kuitenkaan Unionin rakenteissa ole sosialidemokratian keinoin mahdollista. Sosialidemokratia on kansanliikkeenä eitoivottu ja poliittisilta visioiltaan  Unionin perustavoitteen kanssa ristiriidassa oleva liike, politico non grata.

Turha siis haikailla sosialidemokraattisen uudistuspolitiikan perään Unionin tai valtiollisten rakenteiden kautta.