Pilvilinnan varassa?

Kasvu työllisyyden takaajana ja hyvinvoinnin vision keskeisenä innoittajana? Tämä jo koko sodanjälkeisen ajan taloudellinen ja sosiaalinen mantra on tulossa monellakin tapaa uudelleen keskusteluun ja arvioitavaksi myös periaatteellisista lähtökohdista.
Kun työttömyys 1970-luvun lopulla alkoi lisääntyä hälyttävästi, perustettiin  tasavallan presidentti Urho Kekkonen toimesta Martti Miettusen hätätilahallitus jossa koko vasemmisto oli mukana. Tuohon aikaan alettiin keskustella myös kansalaispalkasta ja kansalaistulosta, valtion perustuslaillisesta velvollisuudesta suojella kansalaisen työvoimaa. Puhuttiin myös radikaalista työajan lyhentämisestä kuuten tuntiin, jolloin voitaisiin siirtyä työelämässä kolmivuorosta nelivuororytmiin ja vain päiväsaikaan tuotettavissa paveluissa yhden sijasta kahteen työvuoroon.
Nämä mallit eivät kuitenkaan poliittiselle johdolle tuohon(kaan) aikaan kelvanneet. Täystyöllisyyttä ja työpaikkojen lisäämistä ylipäätään tuli tavoitella kasvun kautta. Voi kaiketi perustellusti todeta, että kasvun kautta saavutettava työllisyyden parantaminen on ollut kaikkien poliittisten puolueiden - vihreitä ja poliittisen vasemmiston piireistä nousseita vaihtoehtoisia kannanottoja lukuunottamatta - yleinen, yhteinen ja myös keskeinen lähestymistapa täystyöllisyyden tavoittelemiseen.
Täystyöllisyyden tavoite on tärkeä ennenkaikkea siksi, että niin monet sosiaaliset etuudet ovat sidoksissa työsuhteeseen ja tätä kautta saavutettavaan täyteen toimeentuloon. Työmarkkinaosapuolten välisillä sopimuksilla ja sitä tukevalla lainsäädännöllä on eri tavoin varmistettu terveydenhoitoa, työttömyysturvaa, sosiaalisia oikeuksia, eläkkeitä ja koulutuksen rakenteita. Jos kasvua ja sitä generoivia yrityksiä ei synny, sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja hyvinvointivaltioon kuuluva perusturva eivät toteudu sillä tasolla joka täystyöllisyyspyrkimyksen myötä on talouspolitiikan implisiitisenä, sisäänrakennettuna toiveena.
Kasvuun perustuva täystyölisyys ajaa myös poliittista vasemmistoa tukemaan yhä kiihtyvää uusien yritysten perustamista.
Globaali kilpailu ja periaatteessa myös Euroopan Unionin neljään peruspilariin kirjatut vapaudet vaikeuttavat tuntuvasti kasvun paikallista pysyvyyttä ja lisääntyvän tehokkuuden ja automaation myötä myös sen suuntautumista tärkeänä pidettyyn työllisyyteen. Rajoituksia on muitakin; yrityksen keskeisenä tehtävänä on tehdä voittoa sen omistajille. Tämä keskeinen vaatimus on johtanut vastakkainasetteluun sekä työntekijäjärjestöjen että myös julkisen sektorin oman, demokratia-perusteisen palvelujen tuottamisen kanssa. Euroopan Unionin kiinteä sitoutuneisuus "vapaaseen markkinatalouteen" merkitsee sitä, että julkinen sektori nähdään voimavaroja kuluttavana, markkinoille alisteisena muodollisen legimiteetin välineenä. Tämä toimintalinja on määrittänyt Euroopan Unionin toimintaa ja rakennetta vähintäänkin 1970-luvulta lähtien.

Näyttäisi siltä, että Unionin politiikassa ei kasvun rajoja aina  tunnisteta eikä hyväksytä periaatteessakaan, vaikka rauha ja demokratia olivat keskeisiä Hiili- ja Teräsunionia perustettaessa.. Kasvun itsensä tehtävänä on tuottaa sellaista uutta laatua, joka vähentää tai jopa poistaa ympäristöriskejä. Rooman klubin "Kasvun rajat" , Vihreän liikkeen syntyminen ja sen johtohahmot, kuten Eero Paloheimo ja Osmo Soinivaara ovat kirjoituksissaan ja toiminnassaan kritisoineet jatkuvan kasvun pohjalle rakentuvaa tulevaisuuden tavoittelua.
Ammattiyhdistysliike on - tietenkin - sitoutunut vahvasti työelämän ja kautta saavutettavan hyvinvoinnin ja turvallisuuden tavoitteluun. Globalisaatio, automatisaatio, informaatiovallankumous, kilpailu edullisimmista tuotantokustannuksista ja ympäristön asettamat kasvun rajat kyseenalaistavat koko ajan ja kiihtyvällä vauhdilla tätä viime vuosikymmenten keskeistä strategista linjausta.

Markkinoiden vapauttamisen logiikkaan kuuluu lisäksi myös se, että vapaa kilpailu ja sen tueksi tehdyt lukuisat vapaakauppasopimukset rajaavat ja eliminoivat voimakkaasti kaikenlaista sääntelyä, jonka piiriin myös työehto- ja palkkasopimukset kuuluvat. Euroopan Unionin ja USA:n välinen vapaakauppasopimus asettaa yritystoiminnan etusijalle myös julkisissa palveluissa, koska se katsoo demokratiaan kuuluvien, alati läsnäolevien linjausten kuten avoin ja kansanvaltainen hallintoi, transparenttius, myötämäärääminen, toistaiseksi voimassa olevat, sopimuspohjaiset työsuhteet,  (democracyimmanent restrictions) myös estävän vapaata kilpailua. Seuraavaksi - viimeistään vuonna 2015 - käydäänkin EU:n parlamentissa keskustelua siitä, voidaanko valtio ja muut julkisiksi luettavat rakenteet pakottaa maksamaan sakkoja ja korvauksia yrityksille, joiden toimintaa ne omilla ratkaisuillaan vaikeuttavat tai jopa estävät. Nimellä TTIP kulkeva USA:n ja Euroopan Unionin välinen, julkisuudelta käytännössä salassa valmisteltu vapaakauppasopimus uhkaa monella tavalla kansalaisten perusturvallisuutta ja demokratiaa, vaikka odotusarvona leijuva toive on hyvinvoinnin ja vaurastumisen edistäminen.

Jos edelläkuvatut kasvuun liittyvät uhkakuvat toteutuvat, täytyy sen merkitä totaalista lähestymistavan muutosta työväenliikken ja etenkin sosialidemokratian piirissä. Kasvuodotusten varjolla on  muodollisesti demokraattisessa päätöksenteossa ajauduttu tukemaan niin laajoja ja syvällisiä  hegemonisia vapauksia markkinoille, että niiden toteutuminen merkitsee väistämättä sosialidemokratian ajaman pohjoismaisen hyvinvointivaltion suhteellisen nopeaa ja perusteellista alasajoa ja samalla liikkeen strategisen vision sammumista. Tämä tiertenkin edellytyksellä, että pidetään edelleen kiinni omaksutusta yrityspohjaisen kasvun kautta saavutettavasta täystyöllisyydestä, toimeentulosta ja turvallisuudesta.

Näkymätön käsi?

Olen puhunut yhteisen säästämisen, julkisten voimavarojen kokoamisen puolesta ja merkityksestä yhä uudelleen ja uudelleen. Käsitykseni on, että huonoinakin aikoina ja vaikeissakin olosuhteissa voimavarojen kokoaminen kannattaa ja tuottaa myös tulosta. Kysymys on yhteisöllisestä motiivista, joka toteutuessaan tukee ja tyydyttää yksilöllisiä tarpeita elämän ydinalueella, perusturvassa, toimeentuloedellytysten parantamisessa, pitkäjännitteisen perustan vahvistamisesessa, perustan jolle voi rakentaa perheen ja ylipäätään luottamuksen tulevaisuuteen.

Onko esimerkkejä yhteisen säästämisen onnistumisesta ja merkityksestä? Pohjoismainen hyvinvointimalli, kansanvaltainen, julkisiin palveluihin perustuva yhteiskunta on sitä sellaisenaan. Vahva paikallishallinto, kunnat, kuntayhtymät, julkiset laitokset ja yhteisöt muodostavat voimavarapotentiaalin, joka luo resursseja generoivan toimintakehän, ylläpitää ja uusintaa työpaikkoja, mahdollistaa yritystoimintaa ja sen luomia erilaisia täydentäviä ja erikoispalveluja. Vahva julkinen sektori on ennenkaikkea yhteiseen säästämiseen, siis voimavarojen kokoamiseen ja käyttämiseen liityvä superkone, megamachine jossa pääoma kiertää ilman suurempaa hävikkiä ilmestyen yhä uudelleen ja uudelleen palkkapusseihin, kauppojen kassoihin, palvelujen ylläpitoon ja uusintamiseen. Veronkanto-oikeudella ja lakisääteisillä maksuilla on tässä hyvän tuottamisen kehässä olennainen, sopimuksellinen merkitys.

Väite että julkinen sektori vain kuluttaa eikä tuota mitään perustuu yksinkertaistuksiin ja yksilöllisiin lyhyen tähtäimen intresseihin ja niiden mukana harhaisiin oletettuihin etuihin.
Työeläkejärjestelmämme on vastaavanlainen esimerkki, tosin toimintamekanismeiltaan erilainen siinä mielessä että maksetut eläkkeet eivät palaudu välittömästi uudelleen eläkekiertoon, vaan niiden on tehtävä hieman pidempi matka eläkkeensaajan kukkarosta kulutukseen, palveluihin, maksettuihin palkkoihin ja veroihin.
Kun S-kauppa on nyt parissa vuosikymmenessä noussut johtavaksi kauppaketjuksi prismoineen, S-marketteineen ja ABC-palvelukeskuksineen, on siinäkin kysymys voimavarojen kokoamisesta ja siihen perustuvasta menestyksestä, tosin ryyditettynä hyvillä, aikaan ja yhteiskuntarakenteeseen sopivilla kaupallisilla rakenteilla. Kun näin on syntynyt hyvää tuottava rakenne, on aika paradoksaalista että kilpailuviranomaiset haluavat nyt käyttää lainsäädäntöön perustuvaa pakkoa tämän menestyksen jarruttamiseksi. Pääsäännön mukaanhan juuri kilpailun  itsensä tulisi automaattisesti poistaa epäkohtia ja karsia epäterveitä rakenteita. Tässä yhteinen säästäminen on osoittautumassa myös uskomattoman vahvaksi voimaksi samaan aikaan kun maassa ja maailmalla eletään laman ja laskusuhdanteen aikaa. Olisipa toivonut että Porissa käytävät #Suomiareena keskustelut olisivat hoksanneet yhteisöllisyyden ja siihen perustuvan yhteisten voimavarojen kokoamisen myös tulevaisuuden menestymisen lähteeksi.
Tästä samasta asiasta on kysymys paitsi Suomessa, myös Euroopassa ja maailmalla ylipäätään. Kun voimavarat - sekä reaalituottoon että mielikuvitukseen perustuvat  - valuvat suljettujen rakenteiden kätköihin, edes niiden määrä ei ratkaise ongelmia vaan lisää niitä. Ainoana vaihtoehtona tarjolla oleva ideologinen sokeus estää näkemästä oman lautasen reunan yli oikeudenmukaisuuteen, avoimeen hallintoon ja tasaisempaan jakautumiseen sisältyvää suurenmoista yhteisöllisyyden voimaa.

Ei oikeastaan tarvitsisi sanoa - mutta sanon kuitenkin - että Euroopan Unioni kärsii tästä samasta epäproduktiivisuuden syndroomasta, jonka väitetään aiheutuvan jostakin ulkoa tulevasta mystisestä, exogeenisesta näkymättömän käden ongelmasta. Ongelman sisäsyntyisyys, väärästä yhteiskunta-analyysista johtuva endogeeninen luonne halutaan tietenkin ja tieten tahtoen peittää.

Kysymys ei ole monimutkaisista asioista joihin ei löydy ratkaisuja. Hyvään, koko yhteisön tasoa nostavaan  koulutukseen perustuvan Pisa-maan politiikan luulisi sisältävän  sen verran rationaliteettia että ratkaisuvaihtoehtoja osattaisiin kehittää. Valtavirtaiseen ajatuksenhjuoksuun toivoisi kesän poliittisten tapahtumien kehittävän sen verran suvantoja että ihan oikea havaitseminen ja rohkeus yhteisen hyvän kokoamiseen ja vahvistamiseen saisi sijaa.

Talouspoliittinen tarhakäärme?

Yhä selkeämmin näyttää siltä, että Suomi pähkäilee kahden olemukseltaan erilaisen talouspoliittisen suuntautumisen välillä. Kysymys on toisaalta  - niin julkisen  kuin yksityisenkin sektorin - sopeutumisesta lamatunnelmiin ja opetteleminen elämään suu säkkiä myöten. Oletukseni on, että kunnallisvaltuustoissa tämä sopeutuminen on arkipäivää. Uutisia säästötoimenpiteistä ja supistuksista tulee päivittäin.  Etenkin uusille  valtuutetuille tämän täytyy olla kova koulu: poliittinen realismi - myös muiden ryhmien argumentoinnin kuunteleminen - vaatii sopeutumista enemmistön tahtoon. Kun vaihtoehtoja ei ole tarjolla, radikaalista ja uusia näköaloja hapuilleesta uudesta valtuutetusta kasvaa muutamassa vuodessa valtavirtaista talousajattelua seuraava ja toteuttava pragmaatikko. Sellaisiahan sosialidemokraattien toivotaan todellisuudessa olevankin.

Samaan aikaan makrotasolla mm. sosialidemokratia kuitenkin kuuluttaa pysyvää ja usein jopa kärjistyvää ristiriitaa liberaalin ja konservatiivisen talousajattelun kanssa. Euroopan Unionissa tämä valtavirta on vaikuttanut jo pitkään. Se näkyy hyvin selkeästi hyväksytyissä ohjausmekanismeissa, jotka ovat tehneet vaihtoehtoisen politiikan kerrassaan vaikeaksi - onhan loogista että aiemmin hyväksyttyjä linjauksia noudatetaan. Euroopan Unioni ei ole sallinut valtiollisten elinten - siis julkisen sektorin - kautta tapahtuvaa elvytyspolitiikkaa. Siinä ensi yön oikeus annetaan säännönmukaisesti pankeille ja yritysmaailmalle. Kun kansallisillakin tasoilla tähän on vaihtelevien hallituskoalitioiden puserruksessa ja työpaikkojen, kasvun odotuksissa menty, ovat yhteiset toimet jääneet taka-alalle. Yhteiseen sektoriin, kansanvaltaiseen hallintoon ja toteutukseen perustuvat vaihtoehdot elävät toki aluskasvillisuutena poliittisessa keskustelussa, mutta tietoinen suuntautuminen, suunnittelu ja toteutus törmäävät sekä Unionin että erilaisten porvarillisten koalitioiden muodostamaan poliittiseen todellisuuteen. Käytännössä ajaudutaan yhä uudelleen ja uudelleen valtavirtaisen - talousliberalistisen - talouspolitiikan ja poliittisen strategian toteutukseen. Tämä on sitä hegemoniaa jonka kanssa joudutaan päivästä toiseen elämään. Vaihtoehtoisen linja läpiajaminen vaatisi poliittisten päätöstentekijöiden talousteoreettista ja sosiaalista osaamista - siitä on kuitenkin tullut harvinainen luonnonvara.
Toisenlaistakin talousanalyysia löytyy - Suomestakin. Nuoret taloustieteilijät Lauri Holappa ja Jussi Ahokas pitävät yllä sivustoa "Keynesin jalanjäljissä" ja ovat kirjoittaneet kirjan "Rahatalous haltuun". Sivusto sisältää hyvin perusteltua aineistoa valtavirtaisen talouspolitiikan vääristä teoreettisista oletuksista ja - kun poikkeavia analysantteja ei juurikaan ole - esimerkkejä nykyisen kriisin aiheuttaneista ja sitä pahentavista poliittisista päätöksistä. Kirjan puolestaan soisi kuuluvat jokaisen sosiaalista oikeudenmukaisuutta tavoittelevan peruslukemistoon.
Kriittisiä puheenvuoroja on toki kuultu ja nähty paljonkin eurooppalaista nykymenoa kauhisteltaessa. Talouspoliittinen teorianhallinta ei kuulu niihin taitoihin joita peruskoulussa opetetaan - eikä näytetä opetettavan ulkopuolisen rahoituksen varassa ponnistelevissa yliopistoissakaan. Virallisen talousanalyysin piirissä olevat taloudelliset tutkimuslaitokset  näyttävät nekin joutuvan jatkuvasti lähtemään valtavirtaisen talousanalyysin käsitteistöstä ja hegemoniaalisesta asemasta. Tilannetta heikentää se, että taloutta pyörittävällä koneistolla on oikeuksia pitää tai päästää silloin kun on kysymys työstä ja toimentulosta. Tällaisena aikana työpaikasta on pidettävä kiinni fyysisen ja hebnkisen terveyden uhallakin. Ratkaisuja ihmisten kohtaloista tehydään ns. yhteistoimintamenettelyksi näivettyneen myötämääräämisen puitteissa. Ammattiyhdistysliike on itsekin uskonut ja toivonut juuri voimakkaiden kasvusykäysten tuovan lisää työpaikkoja. Tiukempi  hyvinvoinnin jakaminen työajan lyhentämisen, suuremman palkkatasa-arvon  ja subjektiivisen oikeuden mukaisen työn ja toimeentulon varmistamisessa oavt jääneet taka-alalle. Yksiulotteisen, talouspoliitista valtavirtaa myötäilevän julkisuuden paineen pelätään tuhoavan näiden vaatimusten myötä koko ammattiyhdistyslikkeen.
Talouspoliittinen tarhakäärme? Tarkoitan tällä tätä periaatteiltaan selkiintymätöntä, hengeltään lyhytnäköistä ja kaksipäisellä kielellä tapahtuvaan tunnustelua ja haikailua valtavirtaisen talouspolitiikan ja yhteisöllisiä vaihtoehtoja aidosti tukevan, julkiselle sektorille  kasvuimpulsseja antavan politiikan välillä.


http://goo.gl/zYyYJh

http://goo.gl/RZoShH

Saksan minimipalkka - brutaalisti amputoitu...

Saksalainen die Zeit -lehti kertoo, että Saksassa astuu vuoden 2015 alusta voimaan minimipalkkalaki, jonka mukaan työstä on maksettavan 8,50 euroa tunnissa - vähintään. Lakiin sisältyy poikkeussäännöksiä, jotka mahdollistavat pienemmän palkan maksamisen vuoden 2016 loppuun. Asiasta on sovittava kuitenkin alan ammattiliiton kanssa. Harjoittelijoille -  Saksan ammatillisen koulutuksen luonteesta johtuen heitä on paljon - voidaan maksaa vähemmän. Julkisten alojen ammattiliittomammutin ver.di:n puheenjohtajan mukaan poikkeukset amputoivat brutaalisti voimaantulevaa lakia. SPD:n parlamenttiryhmän puheenjohtaja on kuitenkin kuvaillut voimaantulevaa lakia mittasuhteiltaan historialliseksi.

Voiko vähimmäispalkalla Saksassa elää? Täydessä työsuhteessa se merkitsee 1400 euron kuukausipalkkaa bruttona, käteen jäävä osuus on 1040 euroa. Sosiaalisen tuen varassa elävä Hartz IV vastaanottaja saa 391 euroa kuukaudessa ja tämän lisäksi vuokrakuluihin keskimäärin 333 euroa eli yhteensä 724 euroa kuukaudessa. Vähimmäispalkalla elävä saisi siis joka tapauksessa enemmän kuin mitä toimeentulon ehdottomaksi alarajaksi määritelty sosiaalituki tarkoittaa.

Saksan talousinstituutin DIW:n mukaan minimipalkka merkitsisi joka kuudennen työntekijän palkannousua. "Minityösuhteessa olevista - opiskelijat, väliaikaistyötä tekevät työttömät, eläkkeellä lisäansiota tavoittelevat - hyötyjiä olisi noin puolet eli joka toinen. Valtion sosiaalimenoja minimipalkkalaki laskisi niiden osalta, jotka vajavaisen työsuhteensa vuoksi saavat myös Harz IV mukaista sosiaalitukea.

Minimipalkkalain onnistuminen riippuu nyt siitä, palkkaavatko yritykset väkeä töihin edes tällä palkalla. Tässä mielessä vastuu työllistämisestä on siis edelleen yrityksillä, ei julkisilla rakenteilla. Kaukana ei olla ajatuksesta, että yhteiskunta ottaa itse täyden vastuun työllistämisestä ja siis siitä että ihmisen toimeentulo on minimitasolla turvattu kaikissa tilanteissa.

Brutaalisti amputoitu...

Kokeilematon malli

Juuri pidetyssä Sosialistisen Internationaalin kongressissa Meksikossa näytetään Uutispäivä Demarin uutisen mukaan päädytyn näkemykseen, jonka mukaan uusliberalistinen vyörytys olisi päättymässä ja uusi, tasa-arvoisempaa omistamista ja kulutusta edustava ajattelutapa olisi nousemassa uudelleen merkittäväksi voimaksi läntisessä maailmassa.

Tällaisia merkkejä toki on nähtävissä ihan tavanomaisellakin uutisten seurannalla. Kovat taloudelliset kiristys- ja kurjistustoimet eivät näytä tuottavan odotettuja tuloksia. Entistä suurempia kansanosia - ilmeisesti osa koulutettua keskiluokkaakin - on joutunut Unionion politikan seurauksena kurimukseen, jossa itselle tai perheen jälkikasvulle ei löydy selkeää tietä tulevaisuuteen. Köyhyys ja huimat tuloerot ovat herättäneet pohtimaan myös muita kasvun ja vaurastumisen vaihtoehtoja. Italian uusi, analysointitavoiltaan kaiketi sosialidemokratiaa edustava pääministeri Matteo Renzi haluaa kiristyspolitiikan päättyvän ja  satsausten suuntautuvan kasvua luoviin investointeihin. Sanamuodot eivät ehkä aina ole kovin täsmällisiä mutta sanoma on joka tapauksessa selvä: on ryhdyttävä luomaan hyvinvointia välittömästi lisääviä työpaikkoja ja kasvua sitä kautta.
.
Tasaisempaan tulonjakoon perustuva yhteisyhteiskunta on tehokkaampi kuin räikeideän vastakohtaisuuksien valtakunta. Rikas vähemmistö ei yksinkertaisesti pysty kuluttamaan määräänsä enempää ja köyhillä ei ole siihen mahdollisuuksia. Tasa-arvo niin koulutuksessa kuin pääomanmuodostuksessakin edustaa suurempaa tehokkuutta kuin jyrkästi luokkiin  jakautunut vaihtoehto.

Tämä näkyy meillä esimerkiksi hengeltään  tasa-arvoisen peruskoulun oppimistuloksissa. Yhä useampi yltää siinä parempiin tuloksiin kuin koulutusjärjestelmässä, jossa olisi haettu vain huippumenestyjiä. Kun ammattiyhdistysliike kamppailee tulopoliittisten sopimusten ja kattavien palkankorotusten puolesta, kysymys on paitsi yhdenvertaisuudesta myös kulutusmahdollisuuksien lisäämisestä. Ylimmälle johdolle osoitetut optiot ja osakkeilla tai rahalla palkitseminen eivät ole sellainen ostovoiman vauhdittaja kuin saman rahan jakaminen yhtiön henkilökunnalle, työn ja tuloksen todellisille tekijöille palkankorotusten muodossa.

Ostovoima lisää kysyntää ja kysyntä puolestaan tuotantoa siellä missä sitä todella tarvitaan. Yritys luoda verohelpotuksilla ja yritystuilla investointeihin rohkaisevaa kysyntää on epäproduktiivinen tie. Julkisen sektorin vahvistaminen sitä pääomittamalla luo tärkeitä työpaikkoja infrastruktuurin kehittämiseen ja juuri niihin palveluihin, joiden kehittäminen yhteisillä päätöksillä nähdään kiireellisimmäksi ja tarpeellisimmaksi.

On suuri vahinko - etten sanoisi tragedia - että Euroopan Unioni ei ole tullut tarttuneeksi tähän vaihtoehtoon. Oletukseni on, että ns. reaalisosialismin epäonnistuminen autoritaarisena ja sulkeutuneena ratkaisuna aiheutti ja aiheuttaa edelleen kyvyttömyyttä tukea kansanvaltaista ja avointa hyvinvointivaltiomallia. Tämä "pohjoismainen malli" on edelleenkin kokeilematta eurooppalaisena ulottuvuutena.