Poliittisesta hajuttomuudesta ja - mauttomuudesta

Luonto-ohjelmia katsellessa tulee havainneeksi, kuinka vastasyntyneet ja muuten puolustuskyvyttömät eläinten vasat, varsat ja karitsat painautuvat maahan jotta petoeläimet eivät niitä havaitsisi. Kaiken lisäksi ne erittävät mahdollisimman vähän hajuja, omaavat ympäristöön sopeutuvan suojavärin eivätkä edes ääntele jotta niitä ei havaittaisi. Tuo itsesäilytyskeino näyttää toimivan. Parhaiten menestyvät ne jotka omaavat parhaat suojautumiskeinot.

Ihminen eroaa eräässä suhteessa eläinkunnasta, nimittäin tietoisuutensa osalta. Kasveilla on havaittavissa biologinen elämä, mutta ei juurikaan ulkoista tietoisuutta. Eläinkunnassa elämä ulottuu myös ulkoiseen tietoisuuteen. Ihminen on sen lisäksi tietoinen itsestään, menneisyydestään, jossakin määrin myös tulevaisuudestaan ja sen ennakoitavuudesta. Lajiolentona ihminen pystyy myös muokkaamaan oppimisen ja osaamisen muodossa elinympäristöään elämälle otollisemmaksi. Kuinka laajasti tämä ulottuu oman elämän ulkopuolelle, sukuun, elinpiiriin, toimintakulttuuriin, kansakuntaan tai jopa koko ihmislajiin, siinä suhteessa on ihmistenkin keskuudessa suuria eroja. Reagoimista ihmiselle tyypillisellä tavalla oman elämänpiirinsä muokkaamiseen kutsutaan – yllätys, yllätys – politiikaksi.

Kun nyt puhutaan poliittisista virkanimityksistä ja niiden haitallisuudesta, ollaan tietenkin aralla alueella. Kysymys ei ole ainoastaan jonkun puolueen jäsenkirjasta, vaan tavasta suhtautua omaan ja ympärillä olevaan elämään, ihmisyyteen, kansalaisuuteen ja yhteiskuntaan. Paluu vaistopohjaiseen, eläimelle tyypilliseen toimintatapaan on mahdotonta; vanhan testamentin mukaan kerubit vartioivat paratiisin portilla tulisin miekoin estäen ihmisen pääsyn takaisin tuohon rajoitetun tiedostamisen ehkä autuaaseen tilaan.

Puolueettomuudella, epäpoliittisuudella, neutraalisuudella, muodollisella koulutuksella ja tieteellisellä lähestymistavalla on meidän kulttuurissamme merkityksellinen asema. Se merkitsee vihreää valoa vaativiin tehtäviin, vastuunottoon, arvostettua muodollista asemaa yhteiskunnassa.

Sosialidemokraatttisessa liikkeessä on aina puhuttu myös ns. koetellusta kansalaiskunnosta. Se on tarkoittanut osallistumista useimmiten järjestöpohjaisesti toteutettuun toimintaan, kasvamista yhteisöön, aktivoitumista tiedon ja tietoisuuden lisääntyessä ja vihdoin vastuunottoa useimmiten yhä vaativammista tehtävistä. Tätä ponnistelua on myös liikkeessä aina arvostettu, mm. tunnustukset ansiomerkkien ja mitalien muodossa on jaettu osoituksena ja arvonantona pitkäjänteisestä, sitkeästä ja laadukkaaksi todetusta toiminnasta. Näyttää myös siltä että mitä vähemmän osallistutaan, sitä heikommaksi ja ohuemmaksi painuu yhteiskunnallinen tietoisuus. Ei ole sattumaa, että yhteiskunnallisesti tiedostamattomista ihmisistä todellakin tulee vain ulkoisella tietoisuudella varustettua ”vaalikarjaa”.

Pitkään elämässä mukana ollut tulee ilmaisseeksi yhteiskunnallisen tahtotilansa ja poliittisen suuntautumisensa lukemattomia kertoja ja tavan takaa erilaisissa yhteyksissä elämänsä varrella. Se tarkoittaa sitä että astuu esiin silloin kun sen tarve on ilmeinen ja tekee sen pelottomasti, vastuulisesti ja avoimesti. Virallisesti pidetään myös hyvänä ja oikeana sitä, että kansalainen ilmaisee tämän tahtotilansa myös vaaleissa olemassaolevien puolueiden ja poliittisten ryhmien kautta. Vaali on salainen ja kaikille yhtäläinen, mutta vaaleihin ehdokkaaksi asettuva ilmaisee jo poliittista väriä ja suuntaa. Useimiten nuo ihmiset ovat kokeneita, kanssaihmistensä arvostamia ja näiden esille nostamia kansalaisia.

Poliittisten virkanimitysten vastakohtana ja yhtä lailla toimivana elementtinä on poliittinen syrjintä. Puolueen jäsenkirjan voi pitää visusti pöytälaatikossa ja esiintyä neutraalina, epäpoliittisena toimijana, mutta esimerkiksi sosiaalisessa mediassa esitetyt mielipiteet tai kavereiden valinta antavat viitteitä poliittisesta suuntautumisesta. Nämä eivät tulevaisuudessa ole vähämerkityksellisiä asioita. Väärään viiteryhmään kuuluminen heikentää mahdollisuuksia päästä tehtäviin, etenemistä työuralla ja jopa töihin pääsemistä ylipäätään. Ihan viime vuosiin saakka on mm. Saksassa ollut käytössä ns. ”Berufsverbot”, joka on estänyt tietyn poliittisen suuntauksen omaavilta nimityksen virkoihin. Monen kohdalla anonymiteetti, nimimerkin suojassa esiintyminen on varmasti perusteltua, kun ajatellaan vääränlaisen poliiittisen mielipiteen ilmaisemista vaikkapa työyhteisössä. Pelko tärkeän yksityisyyden menettämisestä – jota mm. salaisuuden periaate vaaleissa edustaa – on siksi vakavasti otettava tosiasia.

Kun siis nyt puhutaan luopumisesta poliittiista virkanimityksistä, niin todennäköisesti se tarkoittaa esimerkiksi pääsyn vaikeutumista yhteiskunnan ja muihinkin ammatillisiin palvelutehtäviin niiltä, jotka ovat kaikkein pontevimmin ja avoimimmin olleet ajamassa hyvinvointiyhteiskunnan rakentamista vahvistamista ja jotka yhteiskunnallisessa toiminnassa saamiensa kokemusten pohjalta tiedostavat yhteisen turvallisuuden, yhdenvertaisuuden, perusturvan, peruskoulun ja peruspalvelujen merkityksen. Hajuton ja mauton poliittinen eläin selviää tässä eloonjäämiskamppailussa paremmin kuin koeteltua kansalaiskuntoa yhteiskunnallisessa toiminnassa hankkinut. Nöyristelystä, omista ajatuksista luopumisesta ja epäinhimillisiinkin olosuhteisiin sopeutumisesta tulee hyve josta palkitaan.

Joissakin yhteyksissä olen kuullut toimittavan niin, että hakijoiden nimet paljastetaan vasta papereiden perusteella tehdyn päätöksen jälkeen. Jonkinlaisen suoja sekin valintavaiheessa tarjoaa, mutta poliittinen hajuttomuus ja sen edellyttäminen alkaa muistuttaa saman tien myös poliittista mauttomuuta.

Keskustelu poliittisista virkanimityksistä ja niistä luopumisesta paljastaa omalla, paradoksaalisella tavallaan sen, kuinka vaikeaa on kasvaa erilaisen mielipiteen suvaitsemiseen, eri tavalla ajattelevan ja toimivan ihmisen hyväksymiseen ja miten vaativa asia on toteuttaa demokratiaa elämäntapana. Pidän traagisena myös sitä, että juuri ne ominaisuudet – kuten tietoisuus menneisyydestä, tulevasta, itsestä ja kanssaihmisistä, oikeasta ja väärästä, itsestä ja koko lajista – uhkaavat muodostua tabuiksi, kielletyiksi ulottuvuuksiksi vielä tänäänkin, kohta sata vuotta täyttävässä Suomessa. 

Lisäys 28.11. 2013:
Se että perustuvatko poliittiset virkanimityksen Neuvostoliiton ja sen liittolaisten kommunististen puolueiden tapaiseen nomenklatuuraan, sitä pitää selvittää kaiketi tapauskohtaisesti. Jos nimitys tehtävään tapahtuu virkaiän, pelkän muodollisen, usein aivan toisenlaisissa olosuhteissa hankitun koulutuksen, ulkonäön, fyysisen koon tai oletetun julkisuuskuvan mukaan, pitäisin noita ilmiöitä poliittisen nimityskulttuurin epäproduktiivisena puolena. Koeteltu kansalaiskunto, luovuus ja todettu onnistuminen ratkaisuissa, eettinen selkeys ja korkea moraali olisivat minun mielestäni niitä oikeita ja hyväksyttäviä perusteita tehtävään valitsemiselle. Suuret ja yhä kasvaneet palkkaerot saavat puolestaan saalistajat, omistamiseen ja hamuamiseen turvallisuutensa rakentaneet terävine kyynärpäineen ja pyrkijälle tyypillisine asenteineen liikkeelle. Niillehän on tyypllistä se, että jokaisella varkaalle on omat työkalunsa. Roomalainen ilmaisu "Primus inter pares" - paras vertaistensa joukossa - sopii mielestäni aika hyvin tunnukseksi oikealle ja kestävälle nimityspolitiikalle. 
Pohjimmiltaan on kysymys rationaalisesta tai irrationaalisesta suhteesta  autoriteettiin.  Lainaan tähän Frankfurtin sosiaalipsykologisen koulukunnan opettajaani Erich Frommia:

"Mutta on olemassa vielä toisenlainen, rationaalinen autoriteetti, jolla ymmärrän kaikkia niitä autoritetin muotoja, jotka perustuvat pätevyyteen ja tietoon, jotka sallivat kritiikin ja jotka luonnostaan pyrkivät poistamaan tendenssejä, jotka perustavat suhteen alistumiseen ja alaisuuteen ja jotka perustuvat ihmisen  todennettuun pätevyyteen esimerkiksi ammatissa. Kun olen laivassa ja kun kriittisessä tilanteessa kapteeni jakaa käskyjään, silloin en edellytä mitään keskusteluja hänen kanssaan. Seuraan hänen ohjeitaan, koska ymmärrän ja minulla on perusteita otaksua että hän on pätevä. Kun etsin pätevää lääkäriä, silloin tunnustan hänen rationaalisen autoriteettinsa, koska olen vakuuttunut, että hän ymmärtää jotain ammatistaan ja minun on sen vuoksi suuntauduttava hänen ohjeittensa mukaan. Dynaamisesti katsottuna tässä on kysymyksessä täysin toisenlainen autoriteetti kuin irrationaalissa autoriteettisuhteessa, joka perustuu kokonaan toisenlaisiin motiiveihin ja tehtäviin ja jolla on kokonaan toisenlaisia vaikutuksia."
(Die moralische Verantwortung des modernen Menschen (Modernin ihmisen maraalinen vastuu) Erich Fromm, 1958a, kootut teokset osa 9, "Sozialistische Humanismus und hunmanistische Etik"  (Sosialistinen humanismi ja humanistinen etiikka) 1981 Deutsche Verlagsanstalt, käännös IR)