Vasta ruunan reessä...

Miksi Kokoomus ja muut porvarilliset voimat maan hallituksessa pitivät niin sitkeästi kiinni siitä, että hoitajamitoitusta vanhuspalvelulakiin ei tule? Tai miksi elinkeinoelämän johtomiehet niin sinnikkäästi väittävät että palkankorotuksiin ei ole varaa, mutta toisaalta sallivat itselleen samanaikaisesti tulotason, johon suuri enemmistö ei yllä elinaikanaan tai saa tehdä vuosikymmeniä palkkatyötä päästäkseen lähellekään näiden muutamien vuosittaista palkkasaalista? Miksi – äänestyspäätöksellä – Suomen hallituys päättää jättäytyä ulos eurooppalaisesta varainsiirtoveron kehittelystä?Yhtä mielenkiintoinen on kysymys siitä että miksi suuri enemmistö tyytyy tällaiseen asiaintilaan ja on valmis vapaissa ja avoimissa vaaleissa antamaan tukensa tälle ihmisten yhdenvertaisuutta loukkaavalle, konkreettisia seurauksia heille itselleen ja jälkipolvilleen aiheuttavalle yhteiskuntasuhteelle?

Omistuksen ja omistamiseen liittyvien etuoikeuksien suojelu on ankkuroitu vahvasti lainsäädäntöön, perustuslaki niistä ensimmäisenä. Omistamisella on perustuslaissa todellinen ja konkreettinen suoja, mitä erinomaisuutta ei kansalaisen työvoimalle ole kuitenkaan käytännössä suotu. Tavallinen kuuliainen kansalainen ja jo kotona ja koulussa opettuun rehellisyyteen  ja on vaikea uskoa, että lainsäädäntöön liittyisi muita tavoitteita kuin yhteinen hyvä. Voiko olla mahdollista, että joillekin poliittisille voimille lainsäädännön yksinomainen tehtävä on suojella etuoikeutetun vähemmistön oikeuksia ja pitää lainkuuliaisuudella, rangaistuksilla ja nöyryytyksillä  suuri enemmistö kurissa ja järjestyksessä? Tai että näisen etuoikeutettujen ykjsiselitteinen tavoite on jopa sopimusyhteiskunnassa kasvattaa eroa omistavien ja pääosin työllään elävien, omistamattomien välillä. Tavoitteena olisi siis vain elämisen välttämättömän ja työvoiman uusintamiseen  tarvittavan vähimmäistoimeentulon tavoittelu.

Demokraatin 17.12. 2012 kolumnissaan  ex-kansanedustaja Kimmo Kiljunen heittää samanhenkisiä kysymyksiä pääministeri Kataiselle. Miksi uusliberalistiset rakenteet etenevät niin helposti ja useimmiten ilman minkäänlaista julkista keskustelua? Onko niin, että poliittinen keskustelu on etuoikeuksiaan puolustavalle vain vaativaa viihdettä, johon ei pidä tunnepohjaisesti sekaantua ollenkaan? Tärkeää vain, että etuoikeuksien rakentaminen jatkuu demokraattisten, parlamentaaristen kulissien takana. Ratkaisujen tuleminen julkiseen keskusteluun ei ole tärkeää eikä niitä omistamisen ja siihen liittyviin etuoikeuksiin luonteenpiirteensä sementoivan pidäkään nostaa esille. Esimerkkejä piiloon jäävistä rakenyeista löytyy jopa käynnissa olevasta laivatilauksen turvaamisesta - vaaditut miljoonat tulisivat kaiken sen rakenteellisen tuen päälle joka jo ennestään on olemassa.

Kun ministeri vannoo virkavalansa tai antaa vastaavan juhlallisen lupauksen, hän lupautuu ajamaan kansalaisten yhteistä etua – ja tähän tehtävään hän kutsuu korkeampia voimia avukseen. Maan korkeimpien tuomioistuinten ja niihin valitujen tehtävänä on – arvovapaasti? - päättää pitämisestä tai päästämisestä silloin, kun epäillään yhteistä kansalaisetua loukatun. Eivät edes korkeimmat tuomarit ole vapaita arvovalinnoista ja siitä sosiaalisesta sidoksesta johon he lapsuudesta saakka ovat kasvaneet.

Ei omistusoikeuiden suojelu mikään pienen vähemmistön yksinoikeus kuitenkaan ole, vaikka sen puolustaminen suuren vähemmistön keskuudessa rajoittuu rahapussistaan tai käsilaukustaan kiinnipitämiseen, jonossa paikan säilyttämiseen tai mahdollisimman hyvän hinnan saamiseen jo väsähtäneestä autovanhuksestaan. Aina ei ole kysymys edes ahneudesta, vaikka se potentiaalina mahdollisuutena ihmisluontoon liittyykin. Onnistuminen asuntokaupoissa tuottaa meillä, omistusasumisen luvatussa maassa, hyvänolon tunnetta ja mahdollistaa parhaimmillaan ainakin pienessä määrin sellaista sosiaalista kiertoa, jota etuoikeuksistaan kiinni pitävä kilpailuhenkinen ja sulkeutunut vähemmistö ei mielellään taitaisi muille sallia.

Demokraatin uutispäätoimittaja Antti Vuorenrinne näkyy kirjoittavan tämän päivän (17.12. 2012) Demokraatissa Ruotsin sosialidemokraattisen työväenpuolueen alkavasta ohjelmatyöstä. Suomenruotsalainen Suhonen näkyy siellä vaativan uudistettavaan poliittiseen ohjelmaan sähäkkyyttä ja enemän uskallusta. Sosiaalisista suhteista kasvava pelko ja uskalluksen puute  näyttäisi kalvavan myös ruotsalaista sosialidemokratiaa. Vuosikymmenien tasa-arvotyön tuloksena siellä ovat myös suuremmat joukot päässet maistamaan omistamisen ja vallitsevan stabiilin yhteiskunnallisen tilan ihanuutta. Ei ole helppoa ryhtyä vaatimaan selkeämpää analyysia ja rohkeampia tekoja, kun yhteiskunnallinen tilanne kääntyy vanhalta pohjalta huonompaan suutaan.

Herääminen on poliittiseen tietämättömyteen hautautuneessa kansanluonteessa harvojen hallussa.
Joululaulussa tämä ilmaistaan seuraavasti: ”Vasta ruunan reessä silmät aukeaa”. Voi olla että poliittinen ruuna saa tepsutella valitulla kirkkotiellä vielä pitkäänkin. Mutta kun yhteisiä arvoja koossa pitävät voimat alkavat murtua, niistä muodostuu hurja – ettensanoisi  vallankumouksellinen –  tilanne.
Se on kova hinta menetetyistä mahdollisuuksista – mutta lainsäätäjän käsissä se ei sellainen tilanne taida olla.

Kuka nyt kolistelee?

Edellinen blogini oli tarkoitettu ironiseksi talouspoliittisen tilanteen psykologisoinniksi, se todettakoon tiedoksi siltä varalta, että kirjoitukseni olisi ymmärretty ainoaksi ohjeeksi vallitsevaan, uhkaavaksi koettuun taloudellisyhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Yksilön kannalta säästäminen on tietenkin välitön reaktio ja joskus jopa ratkaisu rahan ja resurssien puutteeseen – silloin kun niitä jo ennalta on olemassa. Elinkeinoelämän uhkaavat puheet talouslamasta saattavat todellakin johtaa tilanteeseen, jossa ihmiset lakkaavat kuluttamasta, palkkojen laskemisen, työpaikan menettämisen, terveyden pettämisen tai muun uhkakuvan pelossa. Ongelmat työelämässä heijastuvat ennenpitkää – useimmiten välittömästi – myös perheeseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Sen sijasta että yksilötason reagointi toisi parannusta asiaan, tilanne saattaa yhteiskunnan kokonaistalouden kannalta kääntyä päinvastaiseksi. Sosioekonomisen tilanteen järkkyminen siis näyttää päinvastoin lisäävän sellaisia kustannuksia, joista alunpitäen olisi kriisin vuoksi pitänyt säästää.

Porvarillinen talouspolitiikka ottaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen pysyvänä ja muuttumattomana faktana, silloinkin kun se ilmiselvästi kouristelee itseaiheuttamissaan ongelmissa. Kyvyttömyys muuttaa olosuhteita, etsiä epäortodoksisia ja ennakkoluulottomia vastauksia kriisiin on yhteiskuntaluonteemme edellyttämää positiivisuutta, positivismia. Yritys analysoiden löytää vastauksia kriisiin osoittautuu mahdottomaksi, jos ei nähdä analogiaa harjoitetun talouspolitiikan ja sen seurausten välillä.

Euroopan Unioni on konservatiivien, siis yritysvetoista markkinataloutta ensisijaisena ja ainoana vaihtoehtona toteuttava strateginen visio, jota yhteisön elimet, virkakoneisto ja lobbaajien verkosto pitävät yllä ja yrittävät kehittää sekä pitkällä tähtäimellä että nyttenmin myös erilaisilla rescue-toimenpiteillä, ilman visiota siitä mihin oikeastaan tämä strategia johtaa. Pienenkin hengähdystauon aikaansaaminen näyttää olevan omiaan luomaan epäselvää uskoa siihen että ehkä tästä vielä jotenkin eteenpäin selvitään.

Eurooppalaisessa kaapissa on kuitenkin luuranko, joka aika-ajoin ryhtyy kolistelemaan ja antamaan merkkejä siitä että henkinen kuolema ei välttämätä seuraakaan fyysistä majallemenoa.

Neuvostotyyppisen autoritaarisen  - ja tästä syystä työväenliikkeen arvoperinteen kanssa sovittamattomassa ristiriidassa olevan – yhteiskuntakokeilun jälkeen olisi rohjettava uudelleen nähdä, että kansanvaltaisen, transparentin ja yhteisiä voimavaroja karttuttavan yhteiskuntarakenteen avulla voitaisiin muuttaa suuntaa ja alkaa parantaa henkitoreissaan olevan maanosan verenkiertoa ja energiatasoa ylipäätään. On sääli että tuon yhteiskuntakokeilun aiheutama paniikkihäriön kaltainen henkinentila vaivaa edelleen yhteiskunnallista analyysia ja talousajattelua.

Pohjoismaiset, kansanvaltaiset ja yhteiskunnan – siis valtion ja kuntien  vahvan pääoma- ja palvelurakenteen – varaan rakentuneet hyvinvointivaltiot ovat kohtuullisesti menestyneet vielä nykyisissäkin kriisiksi ja lamaksi luonnehdituissa olosuhteissa. Totta on että nopea sodanjälkeinen teollistuminen ja sen mukana tullut talouskasvu mahdollisti pohjoismaisen mallin. Mutta yhtä totta on myös se että tuo mahdollisuus olisi menetetty ilman vahvaa hyvinvointivaltiota samaan aikaan rakentanutta sosialidemokratiaa.

Kasvu yksin ei takaa yhteistä hyvinvointia. Yhtyneenä irrationaaliin odotusarvopolitikkaan se voi yhtä hyvin muodostua mielettömäksi eriarvoisuutta ja epätoivoa tuovaksi kaaokseksi. Kasvun tulosten kasaaminen kansanvaltaisella tavalla yhteistä hyvinvointia tuottaviksi laadullisiksi ominaisuuksiksi on sen sijaan se avain, joka mahdollistaa elämän laadun ja hyvinvoinnin laajoille kansalaispiireille, parhaimmillan koko kansalle.

Kyllä ajatuksia ja ehdotuksia siitä, mitä vieläkin voitaisiin tehdä, on olemasa ja niitä esitetään. Kun ne eivät ole linjassa vallitsevan taloususkon kanssa, ne eivät saa myöskään asianmukaista käsittelyä sen enempää mediassa kuin hallintokoneistossakaan.

Kansanvallan ominaisuuksiin kuuluu myös se, että hyvinvoinnin rakentamisen on perustuttava kansalta vaaleissa saatuun mandaattiin. Kun suggestiomahti on median kautta tuhoisan, todellisen riistämisen mahdollistavilla voimilla, takaiskuja yhteisen hyvinvoinnin kehittämisessä ei voida välttää. Kun osaaminen ja tietoisuus perustuvat nyt hakusessa olevaan vahvaan osallistumiseen ja kykyyn tehdä yhteiskunnallista analyysia, voisi veikata nykyisen lamailmapiirin jatkuvan vielä pitkään. Tarvittaisiin kykyä nähdä toisin, re-visioida. Samoin tarvittaisiin vaihtoehtoisen politiikan uudelleenmuotoilua, re-formeja. Suuret yhteiskunnalliset uudistukset odottavat vielä tulemistaan aikahorisontin taivaanrannan takana.

Työväenliikkeen arvoperinteseen kuuluu myös yhteiskunnallisten muutosten tapahtuminen vastakohtien kautta kohden kehittyneempiä muotoja. Ennenpitkää välttämättömiin muutoksiin herätään. Ne vaativat tuekseen myös visionäärisiä näkijöitä, rationaalisia ja osaavia johtajia, jotka ovat osanneet vetää oikeat johtopäätökset ja löytävät myös maailmalta – meidän tapauksessamme ensisijassa Euroopasta – samaan suuntaan ohjaavia, rationaalisia voimia.

Kuka nyt eteisessä kolistelee? Se ei taida kuitenkaan olla joulupukki...

Myönteistä asennetta!

Joskus on koetettava olla positiivinen ja yritettävä nähdä myönteistä synkänkintuntuisissa asioissa. Työmarkkinaosapuolien välinen vastakkainasettelu on selvästi kovenemassa, vanhat kokeneet jyrät nousevat uudelleen keskeisiin asemiin. Uskotaan nyt kerran heitäkin ja koetetaan elää sen logiikan mukaan mitä meille  tarjotaan.

Nyt kun tuo taloudellinen tilanne on mennyt niin huonoksi että palkallaan elävän tulotasoa on laskettava, niin kaiketi tässä on ryhdyttävä toimiin kulutuksen vähentämiseksi. Nyt on suu pantava säkkiä myöten.

On yksinkertaisesti saatava säästöä aikaiseksi pahan päivän varalle, ne näyttävät olevan tulossa vääjäämättä.

Terveet elämäntavat ja kotona tehty perinteinen yksinkertainen ruoka ovat nyt tärkeitä asioita. Särpimeksi kelpaavat kotimaiset kalat, kuten muikku, hauki, ahven, särki, säynävä ja lahna.   Suomalaiset ovat selvinneet läpi vuosisatojen yksinkertaisella suolakalalla, siihen kannattaa satsata nytkin.

Olut on meillä julmetun  kallista, baareissa ei kannata istuskella. Kun litra olutta maksaa saman verran kuin 6-7 litraa kaukaa maailmalta rahdattua polttoaineitta, on parempi pidättäytyä tällaisesta ylellisyydestä. Vesi on vanhin voitehista, se on parasta yksinkertaisten eväiden kyytipojaksi. Kahvin ryystäminen kuppiloissa on todella kallista. Termospullo mukaan ja siihen lämmintä juotavaa, mieluimmin omista marjoista tehtyä.

Vähät ostokset kannattaa keskittää osuuskauppaan, sitä ei tietääkseni olla myymässä kansainvälisille sijoittajille. Lehtien tilaukset kannattaa lopettaa heti eikä vasta viidestoista päivä. Iltapäivälehti on pelkkää surua ja suuttiumusta aiheuttava törssäystä. Karamellit, suklaa ja muu makea on vaarallista myrkkyä klotisohvalla iltojaan viettävälle – poista moinen uhka elämäntavoistasi! Puhelinmyyjälle ei pidä antaa tilaisuutta, kännykkä kiinni! Tekstiviestiin kannattaa turvautua kalliin puhelun sijasta.

Tietokoneella pelaamisen sijasta vanhat pelikortit esiin; mieluummin ulos mäkeä laskemaan kuin olla aina räpläämässä tietokonetta. Lukemattomia kirjoja löytyy vielä kirjastosta. Aikakauslehdet ovat nekin pelkkää hömppää täynnä.

Auton käyttö on todella kallista touhua, siitä on parasta luopua. Vanhalla autolla pääsee vielä, uutta ei tällaisessa tilanteessa pidä ryhtyä havittelemaan. Apostolin kyyti, polkupyörällä paikasta toiseen siirtyminen ja julkiset kulkuvälineet saavat näissä oloissa riittää.

Kaksi tuntia töitä lisää viikossa? Kyllä ja mieluummin niin että siihen tarvitsee työnantajan laittaa rahaa ollenkaan. Riittää kun pari viikkotyötuntia korvataan vaikkapa yrityksen osakkeilla tähän uhraukseen osallistuville. Joku saattaisi uhrata lomastaankin osan hyödyllisen työntekoon tällä periaatteella tai miettisi tuloa töihin jopa eläkkeeltä kartuttamaan osakesalkkuaan.

Jouluna syödään vain keskiaikaista ruokaa: ruispuuroa, lanttulaatikkoa ja suolakalalla höystettyä rosollia. Uudenvuoden raketit kannattaa jättä ostamatta – miksi aiheuttaa mokomaa kotieläimiä pelottavaa räiskettä ja ylimääräistä sotkua muuten lumivalkoisella pihamaalla?

Jos sattuu putkahtamaan mielen joku yritysidea tai tehtävä työ, niin ei kannata tavallisen tallaajan lähteä yrittämään. Ulkomailla sama homma tehdään paljon halvemmalla.

Perusta tietokoneelle kansio ”Yritysideat ja tekemättömät työt”. Aktivoi kansio ja paina delete-näppäintä. Tietokone kysyy: poistetaanko yritysideat ja tekemättömät työt?  Paina enteriä.

Myrkyllisiä ehdotuksia

Olen kirjoitellut jo muutamia vuosia – ensimmäinen kerta taisi olla aivan 1980-luvun alussa – siitä, että yhteiskunnan on perustuslain henkeä seuraten suojeltava kansalaisten työtä ja työvoimaa. 1970-luvun puolivälissä (27.11. 1975) tasavallan presidentti Urho Kekkonen julisti kansallisen hätätilan ja runnasi kokoon viiden puolueen hätätilahallituksen. Maassa oli tuohon aikaan asiantuntijoiden mukaan  63 200 työtöntä, joista naisia oli 40%; pakkolomat ja osa-aikatyö astuivat samaan aikaan kuvaan. Työttömyyden uhka alkoi kohdistua myös tehdaspaikkakunnille.
Tein tuohon aikaan – käsitteet työpaikkatakuusta eivät tuolloin olleet vielä vakiintuneet – ehdotuksen ”kansallisesta palkkarahastosta” tarkoituksella ryhtyä kokoamaan rahastoa työttömien saamiseksi töihin, johon julkinen valta oli velvoitettu perustuslaissamme.

Sitten ruvettiin puhumaan nuorten yhteiskuntatakuusta ja se toteutettiinkin 1980-luvun alussa, mutta tulokset jäivät lyhytaikaisiksi. Kansalaistulon käsite tuli mukaan keskusteluihin ja samoihin aikoihin alkoi myös vastarinta kasvaa. Se ei lopulta kelvannut ammattiyhdistysliikkeelle eikä sosialidemokratialle missään muodossa. Kansanvaltainen työväenliike asettui periaatteessa vastustamaan tätä aloitetta. Perusteet vaihtelivat kansalaispalkan laiskistuttavasta ja passivoivasta vaikutuksesta ratkaisun suuriin kustannuksiin. Vaihtoehdoksi valittiin taloudellisen kasvun vaatimus, jota kautta oletettiin sekä yleisen että nuorten työllisyyden paranevan.

Sitten tuli 1980-luvun lopun maailmanmullistus neuvostotyyppisen kommunismin romahtaessa ja neuvostokaupan hiipuessa. Työttömyys nousi huikeisiin mittasuhteisiin. Siinä vaiheessa myös minun lähisukulaisiani joutui työttömäksi vähän alle viisikymppisinä, eikä kukaan heistä toipunut enää takaisin työelämään. Sitten romahdusta seurasi kasvun kausi Nokian noustessa nopeasti keskeiseksi kasvun moottoriksi. Samalla se tarjosi maan hallitukselle mahdollisuuden uskoa siihen että kasvun kautta työttömyyden ongelma vihdoin voitaisiin voittaa. Ponnistelut olivat hallitustasollakin mittavia, mutta tosiasiaksi jäi että nousun jälkeenkin työttömyys jäi aikaisempaa korkeammalle tasolle.

Uusliberalistinen talousbuumi – rahan tekeminen rahalla ja ilman sen suurempia ponnisteluja – rysähti kasaan, ensin Amerikassa ja sitten Euroopassa, jossa rakenteet oli sovitettu liberalististen oppien raameihin. Tarkoitus oli pitää valtio pienenä ja kohdistaa tukitoimet yrityksiin. Valtiot vain takasivat yritysten osin suuruudenhulluja visioita ja niihin otettuja pankkilainoja, jotka ovat nyt sitten romahtaneet kansalaisten maksetttavaksi. Työttömyys on kasvanut mittoihin, jossa yksikään suistuvaan talouskierteeseen joutunut maa ei uskalla luvata enää rauhallisten ja vakaiden olojen jatkumista. Totuus on että Euroopan hallituksilla ei ole toimivaa konseptia työttömyyden ongelman ratkaisemiseksi. Sosiaaliset etuudet alkaen terveydenhoidosta aina eläkkeisiin on sidottu työtuloihin ja työn tekemiseen. Työttömyyden myötä romahtaa perusta koko elämältä aina hamaan harmaseen tulevaisuuteen.

Tässä tilanteessa Kalevi Sorsa -säätiö järjesti 3.12. 2012 täystyöllisyysseminaarin, johon yhdeksi alustajaksi oli kutsuttu Kansas Cityn Missouri Yliopiston professori Randall Wray. Hän on tullut rapakon takana tunnetuksi vaatimuksestaan ja analyyseistaan yhteiskunnan kaikkia kansalaisia koskevasta työtakuusta. Hän pitää sitä 1930-luvun presidentti Rooseveltin New Deal -hankkeen tapaan ainoana todellisena mahdollisuutena saattaa läntiset maat uudelleen kasvu-uralle.

Valtion tehtävä on hankkia työtakuusen rahat – sitä pitää professori Ray täysin mahdollisena ainakin niissä maissa, joilla on oma kansallinen valuutta. Euroalueen maiden kohdalla työtakuun rahoittajaksi pitäisi saada EKP tai jokin muu EU:n instituutio. Ikävä seikka Euroopan kannalta on se, että EKP on periaatteessa sulkenut valtioiden hankkeiden tukemisen pois ohjelmistaan – EKP tukee vain yrityksiä. Muitakin kansallisia rahoituslähteitä valtio voisi käyttää, jos vain halua siihen löytyy.
Työpaikkojen löytämisen professori Ray asettaa paikallisten viranomaisten, yhteisöjen ja kansalaisjärjestöjen tehtäväksi. Tekemätöntä työtä riittää, senhän me kaikki tiedämme. Töihin ja palkkatuloon pitää päästä kiinni heti, koulutuksesta ja asuinpaikasta riippumatta; valtion on huolehdittava työtakuuohejlman puitteissa siitä, että kerran viikossa nyt työttöminä oleville rapsahtaa tilille vähintään viikon minimipalkkaa vastaava määrä rahaa.

Työehtosopimusten määräyksiä on noudatettava, työajan joustavalla määrällä mahdollistetaan ammattitaitoon sidotun palkan toteutuminen. Yritysmaailman tehtävänä on imeä työtakuussa olevia töihin vapaille markkinoille. Lähtöajatuksena on se, että pääsääntöisesti ja suurella varmuudella valtaosa ihmisistä haluaa tehdä työtä, oppia joko työsuhteessa tai sen ulkopuolella uusia työtaitoja ja kehittää itseään uusiin haasteisiin. Työtakuu piristää kulutuskysynnän kasvaessa  myös yksityistä sektoria, pienteollisuutta, kauppaa ja palveluja eikä siten ole ristiriidassa yksityisen sektorin vaudittamisen kanssa. Laiskuus ja nojailu ei ole ihmisen luonteeseen eikä temperamenttiin ikuisiksi ajoiksi sidottu ominaispiirre.

Uskon Kalevi Sorsa -säätiön tuovan professori Wrayn esitelmän pääpiirteet lähiaikoina sivustoillaan  kaikkien ihmeteltäväksi. Ratkaisumallina se poikkeaa täysin siitä, mitä esimerkiksi sosialidemokratia ja ammattiyhdiostysliike on viimeisen kolmenkymmenen kärsimyksen vuoden aikana tarjonnut lääkkeeksi työtömyyteen.

Esitelmän vastaanotto näytti kirjavalta ja osin happamalta; vedottiin Amerikan ja Euroopan erilaisuuteen, mikä taloudellisen liikkumavaran ja osavaltioiden itsenäisyyden suhteen on tietenkin totta. Eurooppa on sidottu uusliberalistiseen toimintatapaan, josta USA talouskriisinsä loppuvaiheessa nopeasti ja – amerikkalaiseen tapaan – ilman murheita irtautui. Julkisen sektorin kasvuvauhtia ja velkaantumisastetta on Euroopassa Maastrichtin kuuluisalla ja joka paikasta vuotavalla sopimuksella kuitenkin aika tehokkaasti kahlittu. Sitoutuminen eurooppalaiseen rahapolitiikkaan ja euroon itse asiassa estää valuuttaliitossa olevien maiden itsenäisen reagoinnin. Hyvinvointivaltion pohjoismaisesta ja ihmistä turvaavasta perinteestäkin puhuttiin. Kaikkien näiden korkeiden työttömyysvuosien jälkeen voi kai perustellusti sanoa, että tämä hieno pohjoismainen perinne on romuttumassa eikä se enää meitä suojaa. Valitettavasti.

Paneelissa mukana olut ruotsalainen Leena Sommestad kertoi ruotsalaisten rakentavan korkean koulutuksen ja ulkomaille tapahtuvan sijoittamsen varaan. Ruotsin eläkeläisten ja laajasti sijoittavan kansan kohtalo on sidottu näihin investointeihin ja niiden tuottamaan tuloon vastaisuudessa. Siksi Ruotsissa ei mitään työtakuuta tunnuta tarvitsevan. Ruotsin tie ei ole kuitenkaan sama kuin Suomen valitsema.

Työtä työttömille nyt? Ei näytä toteutuvan, ei edes nuorten työttömien osalta. Henkinen ja poliittinen ilmapiiri on sidottu tulenkeksijä Prometheuksen lailla aikaisempien kannanottojen ja poliittisten linjavalintojen kallioon. Kysyin luennon jälken 1990-luvun lopun minusteritason vaikuttajalta, miltä professori Wrayn ajatukset kuulostivat. ”Toxid ideas”, kuului vastaus. ”Siinä sitä ollaan puhtaan paidan kanssa”, sanoisi edesmennyt isäni tästä vastauksesta.