Miksi Kokoomus ja muut porvarilliset voimat maan hallituksessa pitivät niin sitkeästi kiinni siitä, että hoitajamitoitusta vanhuspalvelulakiin ei tule? Tai miksi elinkeinoelämän johtomiehet niin sinnikkäästi väittävät että palkankorotuksiin ei ole varaa, mutta toisaalta sallivat itselleen samanaikaisesti tulotason, johon suuri enemmistö ei yllä elinaikanaan tai saa tehdä vuosikymmeniä palkkatyötä päästäkseen lähellekään näiden muutamien vuosittaista palkkasaalista? Miksi – äänestyspäätöksellä – Suomen hallituys päättää jättäytyä ulos eurooppalaisesta varainsiirtoveron kehittelystä?Yhtä mielenkiintoinen on kysymys siitä että miksi suuri enemmistö tyytyy tällaiseen asiaintilaan ja on valmis vapaissa ja avoimissa vaaleissa antamaan tukensa tälle ihmisten yhdenvertaisuutta loukkaavalle, konkreettisia seurauksia heille itselleen ja jälkipolvilleen aiheuttavalle yhteiskuntasuhteelle?
Omistuksen ja omistamiseen liittyvien etuoikeuksien suojelu on ankkuroitu vahvasti lainsäädäntöön, perustuslaki niistä ensimmäisenä. Omistamisella on perustuslaissa todellinen ja konkreettinen suoja, mitä erinomaisuutta ei kansalaisen työvoimalle ole kuitenkaan käytännössä suotu. Tavallinen kuuliainen kansalainen ja jo kotona ja koulussa opettuun rehellisyyteen ja on vaikea uskoa, että lainsäädäntöön liittyisi muita tavoitteita kuin yhteinen hyvä. Voiko olla mahdollista, että joillekin poliittisille voimille lainsäädännön yksinomainen tehtävä on suojella etuoikeutetun vähemmistön oikeuksia ja pitää lainkuuliaisuudella, rangaistuksilla ja nöyryytyksillä suuri enemmistö kurissa ja järjestyksessä? Tai että näisen etuoikeutettujen ykjsiselitteinen tavoite on jopa sopimusyhteiskunnassa kasvattaa eroa omistavien ja pääosin työllään elävien, omistamattomien välillä. Tavoitteena olisi siis vain elämisen välttämättömän ja työvoiman uusintamiseen tarvittavan vähimmäistoimeentulon tavoittelu.
Demokraatin 17.12. 2012 kolumnissaan ex-kansanedustaja Kimmo Kiljunen heittää samanhenkisiä kysymyksiä pääministeri Kataiselle. Miksi uusliberalistiset rakenteet etenevät niin helposti ja useimmiten ilman minkäänlaista julkista keskustelua? Onko niin, että poliittinen keskustelu on etuoikeuksiaan puolustavalle vain vaativaa viihdettä, johon ei pidä tunnepohjaisesti sekaantua ollenkaan? Tärkeää vain, että etuoikeuksien rakentaminen jatkuu demokraattisten, parlamentaaristen kulissien takana. Ratkaisujen tuleminen julkiseen keskusteluun ei ole tärkeää eikä niitä omistamisen ja siihen liittyviin etuoikeuksiin luonteenpiirteensä sementoivan pidäkään nostaa esille. Esimerkkejä piiloon jäävistä rakenyeista löytyy jopa käynnissa olevasta laivatilauksen turvaamisesta - vaaditut miljoonat tulisivat kaiken sen rakenteellisen tuen päälle joka jo ennestään on olemassa.
Kun ministeri vannoo virkavalansa tai antaa vastaavan juhlallisen lupauksen, hän lupautuu ajamaan kansalaisten yhteistä etua – ja tähän tehtävään hän kutsuu korkeampia voimia avukseen. Maan korkeimpien tuomioistuinten ja niihin valitujen tehtävänä on – arvovapaasti? - päättää pitämisestä tai päästämisestä silloin, kun epäillään yhteistä kansalaisetua loukatun. Eivät edes korkeimmat tuomarit ole vapaita arvovalinnoista ja siitä sosiaalisesta sidoksesta johon he lapsuudesta saakka ovat kasvaneet.
Ei omistusoikeuiden suojelu mikään pienen vähemmistön yksinoikeus kuitenkaan ole, vaikka sen puolustaminen suuren vähemmistön keskuudessa rajoittuu rahapussistaan tai käsilaukustaan kiinnipitämiseen, jonossa paikan säilyttämiseen tai mahdollisimman hyvän hinnan saamiseen jo väsähtäneestä autovanhuksestaan. Aina ei ole kysymys edes ahneudesta, vaikka se potentiaalina mahdollisuutena ihmisluontoon liittyykin. Onnistuminen asuntokaupoissa tuottaa meillä, omistusasumisen luvatussa maassa, hyvänolon tunnetta ja mahdollistaa parhaimmillaan ainakin pienessä määrin sellaista sosiaalista kiertoa, jota etuoikeuksistaan kiinni pitävä kilpailuhenkinen ja sulkeutunut vähemmistö ei mielellään taitaisi muille sallia.
Demokraatin uutispäätoimittaja Antti Vuorenrinne näkyy kirjoittavan tämän päivän (17.12. 2012) Demokraatissa Ruotsin sosialidemokraattisen työväenpuolueen alkavasta ohjelmatyöstä. Suomenruotsalainen Suhonen näkyy siellä vaativan uudistettavaan poliittiseen ohjelmaan sähäkkyyttä ja enemän uskallusta. Sosiaalisista suhteista kasvava pelko ja uskalluksen puute näyttäisi kalvavan myös ruotsalaista sosialidemokratiaa. Vuosikymmenien tasa-arvotyön tuloksena siellä ovat myös suuremmat joukot päässet maistamaan omistamisen ja vallitsevan stabiilin yhteiskunnallisen tilan ihanuutta. Ei ole helppoa ryhtyä vaatimaan selkeämpää analyysia ja rohkeampia tekoja, kun yhteiskunnallinen tilanne kääntyy vanhalta pohjalta huonompaan suutaan.
Herääminen on poliittiseen tietämättömyteen hautautuneessa kansanluonteessa harvojen hallussa.
Joululaulussa tämä ilmaistaan seuraavasti: ”Vasta ruunan reessä silmät aukeaa”. Voi olla että poliittinen ruuna saa tepsutella valitulla kirkkotiellä vielä pitkäänkin. Mutta kun yhteisiä arvoja koossa pitävät voimat alkavat murtua, niistä muodostuu hurja – ettensanoisi vallankumouksellinen – tilanne.
Se on kova hinta menetetyistä mahdollisuuksista – mutta lainsäätäjän käsissä se ei sellainen tilanne taida olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti