Eettisiä vaihtoehtoja

Yhteiskuntaelämään kaivataan asiantuntemuksen lisäksi myös eettistä pohdintaa. Viimeksi tämän asian on nostanut esille nykyinen kuntaministeri Henna Virkkunen. Laukaisevana yksityiskohtana oli elinkeinoministeri Jyri Häkämiehen siirtyminen suoraan tärkeästä ministerin tehtävästä työnantajien Elinkeinoelämän Valtuuskunnan johtoon. Itse hän ei nähnyt välittömässä siirtymisessä mitään arveluttavaa – sellaista etiikka on.

Etiikka ei ole eksakti tieteen laji vaan historiaan, elämäntilanteeseen ja yhteiskuntaan ehdollisessa suhteessa oleva käsitys oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Päinvastoin kuin kuvitellaan, eettisiä vaihtoehtoja on runsaasti. Ne eivät ole suoraan valittavissa kuin kaupan hyllyltä, vaan niiden sitoutuneisuus ihmisenä olemiseen meidän oloissamme ratkaisee sen ”jalkoterien asennon” mistä näkökulmasta me omaa etiikkaamme rakennamme.

Frankfurtin koulukunnan suuri mestari Erich Fromm on kirjassaan ”Ihmisen osa” (Kirjayhtymä 1965) kuvannut ihmisen eettisiä vaihtoehtoja. Hän erottaa ainakin kuusi erilaista lähestymistapaa eettiseen elämänasenteeseen.

Se keskeisin etiikan laji on Frommin käsitteistössä humanistista etiikkaa. Elämän taitoa, elämän kunnioittamista itsessä, muissa ihmisissä ja elonkehässä ylipäätään; ihmisen nostamista lajiolentona keskeiseen, ratkaisevaan asemaan. Totuus tekee ihmisen vapaaksi; uskalla epäillä ja etsiä ihmisyydelle parempia vaihtoehtoja.

Toisen etiikan lajin, ei niinkään harvinaisen, muodostaa autoritaarinen etiikka. Useimpien kohdalla se tarkoittaa kykyä sopeutua ja olla tottelevainen. Mitalin toisena puolena tässä ambivalentissa eettisessä suhtautumisessa on itsekeskeisyys ja narsismi, muista piittaamattomuus, arroganssi, röyhkeys – ja siihen perustuva etiikka. Elämä on kilpailua, vahvempi voittakoon – niin syntyy myös elinvoimainen yhteiskunta; minä kuulun etuoikeutettujen joukkoon.

Abosoluuttinen etiikka tarkoittaa epäilemättömyyden taitoa. Yhteiskunnallisesti valistumaton ja passiivinen ihminen lienee tunnusomaisin tällaisen eettisen vaihtoehdon kannattaja. Sen aktiiviset muodot voivat johtaa uskomattomiin katastrofeihin, kun epäilykyvytön massa kääntyy tukemaan vaikkapa narsistista, mobbaavaa ja suuruudenhulluja visioita hahmottelevaa johtajaa.

Relativistinen etiikka tarkoittaa sitoutumattomuuden etiikkaa. Ammattiliittojen vaaleissa mukana ovat sosialidemokraatit ja sitoutumattomat, vasemmistoliitto ja sitoutumattomat. Ilmoitustuloilla elävä porvarillisjohtoinen media korostaa sitoutumattomuuttaan. Sitoutumaton toimija – siinä on relativistisen etiikan paradoksi tiivistettynä kahteen sanaan!

Fromm kirjoittaa myös yhteisösidonnaisesta etiikasta, eristäytymisen taidosta. Vetäytymisessä ja hiljentymisessä on varmasti paljon hyvääkin, joskin 40 000 uskovaisen kokoontumisessa ei enää varmaankaan koeta erillisyyden tynnetta. Kun koko yhteisö eristäytyy yhteiskunnasta, voidaan puhua sen sisällä kehittyvästä yhteisösidonnaisesta etiikasta, ”eristäytymisen taidosta”.

Biologiasidonnainen etiikka, ”eläimellistämisen taito” näkyy sekin eettisessä kirjossamme, jopa esimerkiksi vihreän politiikan ääri-ilmiöissä. Tämä primitiivireaktioita, voimaa ja väkivaltaa sisällään pitävä tapa lähestyä elämää näkyy sekin suomalaisessakin yhteiskunnassa. ”Voima on samaa kuin totuus” sopisi ilmeisesti tämän elämäntavan tunnuslauseeksi.

Niin että kun kuntaministeri Virkkunen peräänkuuluttaa myös eettisiä pohtijoita yhteiskuntaelämän rakennetta ja toimintatapoja työstäviin ryhmiin, edessä on valitsijoiden omaan luonteenpiirteistöön ja eettiseen linjavalintaan liittyviä ratkaisuja. Humanistinen etiikka on niistä vain yksi, ei aina niin kovin vahvasti esillä oleva etiikan laji.

Hyvä tahto

Joulu lähestyy ja sen mukana hyvän mielen ja hyvän tahdon toivotukset. Työmarkkinapolitiikkaa tämä ei näytä koskevan. On ajauduttu umpikujaan, jonka purkamiseksi normaali logiikka ja järkevä ajattelu ei näy riittävän.

Luultavasti suurin osa tilannetta seuraavista ymmärtää että taustalla ovat paitsi yritysten ja ihmisten henkilökohtaiset intriigit ja tavoitteet, myös aimo annos maailmankatsomusta ja siihen pohjautuvia arvoja ja asenteita – molemmin puolin, sekä työnantajilla että työntekijäosapuolella. Kuitenkin on aina hädän hetkellä kyetty ottamaan järki käteen ja sopimaan. Laihakin kompromissi on vienyt eteenpäin ja joskus parhaina hetkinä on saavutettu jopa historiallisesti merkittäviä tuloksia.

Mitkä olisivat tämän päivän eväät todellisen hyvän tahdon ja yhteisymmärryksen löytymiselle?Otan tässä demokratiaan ja kansalaisuuteen liittyvän etuoikeuden esittää teitä eteenpäin, vaikka tavallisesti tämä tehtävä näytetään jätettävän ammattitiedottajille ja työmarkkinaeliitille.

Ensimmäisenä nousee mieleen kysymys palkoista ja työvoimakuluista kokonaisuudessaan.

Eurooppalainen trendi näyttää olevan se, että suhteellinen pääoman tuotto on kasvamassa samaan aikaan kun työvoimakulut polkevat paikallaan tai ovat vähenemässä. Suomen tilanne saattaa poiketa jossakin suhteessa – esimerkiksi maantieteellisesti – yleiskuvasta. Palkkoja työnantajapuolella vaaditaan alas, mutta esimerkiksi johdon palkkioista, optioista ja johtoelitiille suunnatusta päänsilityksestä ei haluta edes keskustella. Suuri askel myös eettisessä mielessä olisi julkisella sektorilla pitkään toiminut perinne kaikkien palkkojen sijoittamisesta taulukoihin ylintä johtoa myöten. Samassa venessä olemisen henki, transparenssi asenne olisi suuri hyppäys eteenpäin.

Tämän tärkeän kuluerän avaaminen ja ottaminen yhteisen arvioinnin kohteeksi yritystoiminnassa muuttaisi hetkessä tilannetta kestävämpään suuntaan. Kun kokonaisuus olisi myös työntekijäpuolen tiedossa, löytyisi varmuudella valmiutta asettaa yhteiset tavoitteet tasolle, joka ei nostaisi työvoimakustannuksia vaan saattaisi jopa laskea niitä. Niin kauan kuin etuoikeuksista ja suljetuista järjestelmistä pidetään kiinni, puuttuu konsensukselle lähes välttämätön,  tukeva eettinen pohja.

Voi olla että työnantajapuolella myhäillään sillä, että työpaikkademokratia ja yhteistoiminta työyhteisöissä on saatu supistettua pelkiksi pelätyiksi yhteistoimintaneuvotteluiksi, joissa vallitsevilla tuotannollisilla ja taloudellisilla perusteilla ei päästä enää eteenpäin. Myötämääräämisen avaaminen sen alkuperäisiä tavoitteita vastaavaksi kansanvaltaiseksi prosessiksi pehmentäisi valtavasti työyhteisöjen henkistä ilmapiiriä ja saattaisi osaltaan kääntää sairaaksi ja sairautta aiheuttavaksi koettua ilmapiiriä terveempään suuntaan.

Erityisen tärkeää tämä olisi niissä yrityksissä, jotka ovat kilpailemassa julkisen sektorin palvelutehtävistä. Suljetut rakenteet, hyvä veli yhteydet ja verovaroilla ylläpidettävien palvelurakenteiden näkeminen pelkkänä saalistuskohteena ei muodosta pohjaa hyvälle tahdolle.

Hyvä tahto? Eikö se ole vain naivi, joulun aikaan liittyvä sanontatapa, jolla ei todellisen maailman kanssa ole juurikaan tekemistä? Onko sillä ylipäätään mitään ntekemistä taloudellisten realiteettien maailmassa? Löytyykö mistään meitä kaikkia velvoittavaa ja jo hyväksyttyä hyvän tahdon periaatteellista ilmausta?

YK:n ihmisoikeuksien julistuksen ensimmäinen, perustavaa laatua oleva artikla kuuluu seuraavasti:

"Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä."

Saanko luvan?

Elinkeinoelämän valtuuskunnan EK:n johdossa tapahtuneet muutokset jättävät ulkopuolisen, julkisuudessa olleen informaation varassa elävän tarkkailijan jokseenkin ymmälleen. Näyttäisi siltä että EK on ajanut itsensä umpikujaan, josta ilman uutta asentoa on vaikeaa päästä eteenpäin.
EK:n toimitusjohtajana Pukkista edeltänyt  Fagernäs muutti toimitusjohtaja-aikanaan EK:n sääntöihin perustuvaa toimintarakennetta niin, että neuvottelu keskitetyistä palkka- ym- sopimusratkaisuista ei enää kuulunut EK:n kompetenssiin.

Välivaiheiden jälkeen Pukkinen peri tehtävän, johon oli sääntömuutosten perusteella ainoastaan yksi mahdollionen lähestymistapa. Keskustella voidaan mutta päätöksiä yhteisen, kolmikantaan perustuvan allekirjoittamisen muodossa oli EK:n sääntöjä rikkomatta mahdotonta tehdä. Pukkinen noudatti uutena toimitusjohtajana tätä periaatetta, joka ei kuitenkaan käytännössä toiminut.  EK:ta hengenheimolaisenaan pitävä Kokoomus oli hallitusyhyhteistyössä johtavana voimana sopinut pyrkimisestä maltilliseen ja kaikkia osapuolia tyydyttävään kolmikantaiseen ratkaisuun. EK tuli lopulta mukaan hallintonsa luotamusmiesjohdon ottaessa vastuuta juuri hyväjsyttyejen sääntöjensä vastaisesti osallistumalla allekirjoituksillaan  kolmikantaiseen sopimukseen. Toimitusjohtaja ei voinut tietenkään tällaista vaihtoehtoa uusien sääntöjen rikkomisena tietenkään ajaa,  ei ainakaan julkisuudessa.

Työnantajapuoli on sitten ryhtynyt lipeämään tästä sopimuksesta koskien ennenkaikkea neuvoteltavaksi jäänyttä kolmen päivän koulutusvapaata. Suomi maksoi julmankovat sotakorvauksensa, koska nimet oli rauhansopimuksessa paperiin laitettu. Nyt työnantajaleiri syyllistyi epäisänmaalliseen käyttäytymiseen. Nimi paperissa ei merkinnytkään sitä että sovitun takana seistään ja sana pitää. Jo tässä tilanteessa oli nähtävissä että toiminnan johtamiselta oli syöty looginen pohja pois. Toimitusjohtajaa tästä ei voitane syyttää; oli vain käynyt selväksi että aikaisemmin tehdyt sääntömuutokset eivät kestä sopimusyhteiskunnan asettamia paineita.

Uusi EK:n toimitusjohtaja saa siis ratkaistavakseen ikävän ristiriidan, jossa yhtenä lisäpaineena on lahjakkaan ja loogisesti oikein toimineen toiminnanjohtajan torppaaminen ja uusien ratkaisumallien etsiminen. Ministeritehtävästään johtuen hänellä on ilmeisesti koko joukko sellaista tietoarsenaalia käytettävissään, jossa yritysten asemaa helpotetaan ja ohjataan käyttämään vero- ym. rakenneratkaisuilla luotuja mahdollisuuksia yritystoiminnan elvyttämiseksi ja voimistamiseksi. Paradoksaalista on tässä se, että kokoomustaustainen ministeri joutuu käyttämään periaatteessa sosialistiseksi luokiteltavaa toiminta-arsenaalia maailmanlaajuisen uusliberalistisen laman torjumiseksi täällä pohjoisessa Euroopan kolkassa.

Fagernäsin luoman syndrooman torjuminen sulkeutunutta politiikkaa jatkamalla ajaisi Häkämiehen nopeassa tahdissa pahaan ristiriitaan hallitusvastuussa olevan Kokoomuksen kanssa. Uusia ratkaisuja ei EK:n piiristä ole kuulunut; strateginen ja moraalinen katastrofi on ihan käsin kosketeltavissa.

USA:n presidentinvaaleissa lopputuloksen selvittyä eräs republikaanien johtohahmo tokaisi: nyt olisi tappelun sijasta opeteltava tanssimaan yhdessä demokraattien kanssa. USA:ssa tämä on todennäköisesti ainoa järkevä vaihtoehto. Tanssitaito taitaisi olla tarpeen myös suomalaisen sopimusyhteiskunnan, konsensuksen ja loistavia tuloksia tuoneen työmarkkinayhteistyön pelastamiseksi. Siis perinteisen jököttämisen sijasta voitaisiin aloittaa hyvällä tanssiinkutsun kumarruksella ja sanonnalla:
Saanko luvan?