Eihän se aina mukavalta tunnu, kun
joutuu ottamaan kriittistä ja analysoivaa kantaa juuri päällä
oleviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, mutta tehtävä se kuitenkin
on, varsinkin sellaisen joka on kasvanut sosialidemokraattiseen,
kansanvaltaiseen ja omaehtoiseen arvomaailmaan.
Työväenliikkeen arvoperinnössä itse
Karl Marxin toinen keskeinen maksimi, arvoperiaate kuului: jokainen
tarkistus on tarkistettava. Uskon kansanvaltaisen työväenliikkeen
kantavan tuota arvoperintöä toiminnallisena ohjeenaan edelleenkin.
Kysymys on siis tällä kertaa kesäkuun
lopulla pidetystä Euroopan johtajien huippukokouksesta ja siellä
otetusta ehdollisesta – mutta mahdollisesta – vahvojen pankkien
tukemisesta tarvittaessa. Vahvat tarkoittavat tässä tapauksessa
suuria ja keskeisiä pankkeja, hätäapua pyytävä pankki ei
kaiketi voi kovin vahvassa kunnossa olla. Näiden – ilmeisesti
saksalaisten, ranskalaisten, italialaisten ja espanjalaisten pankkien
tukeminen voisi olla mahdollista, kunhan ensin luodaan
pankkivalvontajärjestelmä velkojien pitkän tähtäimen saatavien
turvaamiseksi ja pankkijärjestelmän pitämiseksi ”oikeilla
raiteilla”.
Mitä nämä oikeat raiteet sitten
Euroopassa voisivat olla? Omat kokemuksemme valtiosta omistajana ja
omistamisen ohjaajana nousivat keskusteluun kokoomuksen
valtionohjauksesta vastanneen ministeri Häkämiehen tulkintojen
kautta. Valtio ei voi tehdä yksin hallituksessa mitään,
toimitusjohtajaan on luotettava, koko hallitus ottaa vastuuta.
Valtion oma profiili strategisena toimijana jäi siis köydellä
työntämisen tasoiseksi aktiivisuudeksi. Optiota ja palkkioita
jaettiin yhtiöön sitouttamiseksi ja kotouttamiseksi – ja pian
seuraavatkin sitten potkut keskeisille toimijoille. Siinä kaikki.
Kun pankkien valvontajärjestelmää
ryhdytään Eurooppaan rakentamaan konservatiivien tiukassa
komennossa, nousevat nämä kokemukset valtion omistajaohjauksesta
päällimmäisenä mieleen. Ohjaus ei puutu sisältöihin, vaan on
hierarkista, hengeltään autoritaarista maagisen auttajan kaipuuta.
Tähänkö on juuri puoluekokouksessa kovasti uudistuneen ja
nuorentuneen SDP:n puoluejohdon tyytyminen myös eurooppalaista
pankkivalvontaelintä luotaessa?
Kun Erkki Raatikainen oli SDP:n
puoluesihteerinä 1960-luvun lopulla, alettiin pankkien
sosialisoinnin ohella puhua myös ”pääomavirtojen ohjailusta”.
Kyllähän valtiokin voi pankin omistaa tai olla mukana yhtenä
omistajana, mutta tuon mandaatin moraalisena velvoitteena on myös
puuttuminen toiminnan strategiseen sisältöön – siis
pääomavirtojen ohjailuun.
Tämän päivän maailmassa
pääomavirtojen ohjailu tarkoittaisi pankkien pidättäytymistä
uhkapelityyppisestä odotusarvojen ja derivaattien varaan
rakentamisesta ja palaamista sinänsä tylsään mutta todelliseen
reaalitalouden rahoittamiseen. Tällaisia painotuksia on jo pitkään
kuultu Euroopankin tasolla vähemmistönä olevien sosialistien
ehdotuksissa. Nämä aloitteet eivät vain ole edenneet – ne
etenevät vain Saksan liittokanslerin kuolleen ruumiin yli hänen
omien sanojensa mukaan.Uusia rahoitusinstrumentteja syntyy kuuleman mukaan entistäkin kiivaammassa tahdissa.
Oikeistojohtoinen Eurooppa toivoo vielä
sellaista ihmettä, että pankkimaailma sittenkin toipuisi ja pääsisi
jaloilleen jatkamaan vanhaa toimintatapaa, tällä kertaa
todellisesta työstä kerätyillä verovaroilla. Se merkitsisi
tietenkin valtavaa suoneniskua kansalliselle uudistuspolitiikalle;
monet välttämätömäksi koetut uudistukset saisivat jäädä
odottamaan ja kuluja jouduttaisiin karsimaan edelleenkin –
tavoitteena se kuuluisa yövartijavaltio.
Kotimaiset kokemukset valtion
omistajaohjauksesta porvarillisen politiikan tapaan eivät siis avaa
uusia näköaloja reaalitalouden vahvaan elvyttämiseen.
Sosialidemokraattien poliittisissa ohjelmissa valtiolla ja kunnilla on
tässä politiikassa jo vanhastaan olennainen ja merkittävä asema. Pankkimaailman
pelastaminen on sukeltamista taloudellisten toimijoiden viidakkoon,
jossa jokaisella varkaalla on omat työkalunsa.
Millä eväillä siis lähdetään
Euroopan tasolla herrojen kanssa marjaan?
1 kommentti:
Samaan aikaan kun kirjoitin pankkien valvonnasta edellisessä blogissani ”Poliittisesta marjastamisesta”, kirjoittaa die Zeit -lehti otsikolla ”Pankkiiriroistot ovat uudelleen täällä”. Kysymys on englantilaisesta Barclay-pankista, sen johtajasta ja pankin johdosta, jotka saivat välittömät potkut pankkikrkojen (Libor) manipuloinnista. Kysymyksessä on toiseksi suurin brittiläinen pankki, jonka johtaja Bob Diamond sai timantinkovaa korvausta ponnisteluistaan – 30 miljoonaa euroa vuositasolla. Die Zeit-lehden mukaan ei ole mistään erityisestä mätäsaarekkeesta, epäilyt kohdistuvat muihinkin suuriin pankkeihin niin Brittein saarilla kuin Sveitsissä ja myös Saksassa (die Deutsche Bank, die UBS, Citigroup, HSBC oder Lloyds).
Se että myös sosialidemokraatit Keski-Euroopassa ovat lähteneet mukaan pelastamaan pankkeja, tietyillä ehdoilla tosin, kuvaa vain sitä miten suuri hätä mannermaalla on ennenkaikkea omista pankeista ja niiden tilasta. Oma suu on lähempänä kuin kontin suu, sanotaan. Taustalla ovat Kreikan jäseneksi ottamisen yhteydesä tapahtuneet virheet ja kuvittelu että pienen maan jäseneksiottaminen ei heilauttaisi EU:ta sinne eikä tänne.
Tämä tekee yhteisten ratkaisujen tekemisen myös EU:n sosialistiryhmässä tavanomaista vaikeammaksi. Vastuu aikaisemmistakin ratkaisuista on yhteinen, virheitä on tehty kautta poliittisen spektrin.
Entinen sosialidemokraattinen europarlamentaaarikko Günter van Verheugen pitää tätä pankkien pelastamisoperaatiota mahdottomana yrityksenä. ”Eli ”EU:n palastamispolitiikassa sivuutetaan yhä edelleen tärkeä seikka johon olen pitkään kiinnittänyt huomiota: reaalitalous.” Hän syyttää poliitikkoja – myös sosialidemokraatteja - ”päättäväisestä poiskatsomisesta” eli kriittisten äänenpainojen huomiotta jättämisestä. Verheugen on muutenkin sitä mieltä että Saksan perustuslakituomioistuin saattaa kaataa liittopäivien päätöksen tukea Merkelin politiikkaa eurooppalaisen pankkityön syventämisestä tavalla joka vahingoittaa itsenäistä kansallista talouspolitiikkaa. Verheugenin mielestä sama tilanne suhteessa maan perustuslakiin on monissa muissakin EU-maissa.
Lähetä kommentti