Johdon mukaista politiikkaa

Moni varmaan ihmettelee sitä, että samaan aikaan kun taloudesta kerrotaan hyviä uutisia, hallitus kurittaa indeksien ja opintotukien leikkaamisella kaikkein avuttomimmassa asemassa olevien kansalaisten taloudellista ja yhteiskunnallista asemaa. Löytyykö mistään rationaalisia perusteita tällaiselle politiikalle? Riittääkö perusteeksi se että nyt on varauduttava vieläkin huonompiin aikoihin ja että tämän vuoksi avuttomien ryhmien leikkaukset ovat perusteltuja?

Kyllä useimmat huomaavat irrationaalin, järjettömältä vaikuttavan perustelutavan - mutta harvat osaavat löytää syvempiä perusteluja tällaiselle politiikalle. Vielä harvemmat osaavat kääntää tässä yhteydessä katseensa Euroopan Unionin suuntaan, josta kuitenkin jo kaiketi 70% kotimaisen lainsäädännön keskeisistä ohjausmekanismeista tulee. Löytyisikö hallituksen politiikan rationaliteetti tästä suunnasta? Siltä minusta näyttää.

Euroopan Unionin toimintaa ohjaavat perusarvot, jotka rakentuvat ylväästi rauhaan ja demokratiaan. Perusarvojen pohjalta on kuitenkin saatu aikaan Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja, joka kääntää tietyssä mielessä nämä  periaatteet vastakohdikseen. Keskeinen voimatekijaä ja vaikuttaja Euroopan unionissa ovat markkinat ja kaupan vapaudet, valtioiden rooli lainsäädännön ensisijaisena toimeenpanijana ja vastuunkantajana on jäädytetty jonnekin 1990-luvun alun tasolle. Silloin muuri saksojen välillä murtui ja liittotasavallan hallitus pääministeri Helmut Kohlin johdolla otti tehtäväkseen huolehtia "läntisen arvoyhteisön" ylivoiman ja hegemonian toteutumisesta. Silloin lyötiin lukkoon periaatteet, joiden pohjalta syntyi nyt voimassa oleva EU:n konsolidoitu peruskirja. Se kieltää yhteisen hyvinvoinnin rakentamisen Unionin talous- ja rahapoltiikan avulla jäsenvaltioiden varaan ja asettaa pankit ja yritykset demokraattisten ja tässä mielessä avointen julkisten rakenteiden sijaan keskeiseksi toimijaksi. Rautaesiripun takainen sosialismi siirrettiin lopullisesti sivuun. Sosialidemokraattien luoma pohjoismainen hyvinvointivaltio, demokraattisen sosialismin vaikuttava symboli joutui kuitenkin samalla markkinaperiaatteen ja hallinnoltaan suljetun kaupallisuuden armoille.

Näistä keskeisistä periaatteista seuraa kaupallisten, markkinoiden varaan ojjattavien ratkaisujen lisääntyminen. Tässä tehtävässä meidän hallituksemme on ottanut suorastaan valtavan loikan Euroopan Unionin hegemoniseksi julistaman politiikan suuntaan. Kaupallistaminen etenee, mutta julkisyhteisö joutuu yhä useammin ja mitä erilaisimmilla yhteiskunnallisen toiminnan alueilla katselemaan aidan raosta ulkopuolelta, miten markkinat hoitavat yhteisiksi tarkoitettuja asioita. Tässä mielessä Suomen hallitus on "Euroopan ytimessä" Saksan kanssa  ja toteuttaa lähinnä kaikkia muita vastaan kilpailevan Saksan kanssa tiukan talouskurin ja tarvittaessa muita jäsenvaltioita kohtaan austeristisia toimia harjoittavaa eurooppapolitiiikkaa. Tässä suhteessa nykyhallituksen toimet ovat täysin rationaalisia, "eurooppahenkisiä" eivätkä juurikaan sodi kaupallisuutta ja markkinameininkiä etusijalla pitävää politiikkaa vastaan.

Tosin merkkejä siitä, että hallituksen toimet sisältävät ristiriidan, on olemassa. Sote-lainsäädäntöä ei haluta viedä EU-tuomioistuimen tarkastettavaksi, koska se ilmeisesti maakuntahallinnon aseman osalta saattaisi merkitä Keskustapuolueen unelman, hyvinvointivaltiohenkisen ja keskustan ylivoimaisesti johtaman maakuntahallinnon torppaamista. Myös Kokoomus rakoilee tässä suhteessa; yhä uusia kansanedustajia ja kunnallishallinnon porvarillisia päättäjiä on alkanut kauhistella nyt toteutumassa olevan Sote-lainsäädännön seurauksia. Vaikuttaa siltä, että valistuneen porvariston ja maalaiskeskustan sisällä oivalletaan, että maata viedään kauhistuttavalla vauhdilla kohden tuntematonta - tai pahoja aavistuksia sisältävää  - tulevaisuutta.

Kirjoitin Facebookissa 17.4. 2018 kommenttipuheenvuoron hallituksen raamibudjeteista,  siis pitkälle tulevaisuuteen ulottuvan  ulottuvan suunnittelun,  käytävän keskustelun yhteydessä tästä ymmärtämättämyyden ja tietynlaisen, pelkästään Suomeen keskittyvän  viattomuuden ilmapiiristä seuraavasti:

"Kuuntelin Eduskunnan raamibudjettikeskustelun avaus- ja puoluepuheenvuorot - ja ihmettelin sitä, että EKP:n määrällinen elvyttäminen (QE) ei noussut edes opposition pääpuheenvuoroissa esille: tarkkoja tietoja määrällisen elvyttämisen suuruudesta tällä hallituskaudella ei ole ilmeisesti saatavissa, koska asiasta on pidetty äärimmäisen matalaa profiilia. Kun Suomen väkiluku on melko tarkkaan 1% Euroopan unionin väkiluvusta, jo tällä perusteella voidaan arvioida että määrällisen elvytyksen potti on ollut n. 30 mrd vuosina 2015- 2018. Suomen kerroin on ilmeisesti väkilukua suurempi joten myös määrällinen elvytys on tätäkin suurempaa. Karkea arvioni on että määrällinen elvytys on vähentänyt velanoton tarvetta 7 mrd:n verran vuositasolla. Hallitus antaa ymmärtää että sen loistava hallituspolitiikka olisi ponkaissut talouden kasvuun. Määrällinen elvytys ei voi suuntautua suoraan valtion menojen kattamiseen - yritystukiin ja niihin verattaviin kulueriin kylläkin. Tästä seuraa julkisen talouden jatkuva kurjistuminen ja avuttomiin väestöryhmiin suunnatut leikkaukset. Mistä johtuu että hallituksen poliittiset toimet eivät johda jatkuvaan kasvuun vaan odotukset ovat pikemminkin pessimistisiä? Oletukseni on, että kun EKP:n johtoon todennäköisesti loppuvuodesta tulee saksalainen Wolfgang Schäublen austeristisen politiikan jatkaja, määrällinen elvytys supistuu minimiin ja velkakierre voimistuu uudelleen. Uskon kyllä valtionvarainministeri Orvon olevan vahvasti tietoinen näistä pääomavirroista, mutta miksi herättää makrotaloutta ymmärtämätöntä oppositiota perussuomalaisesta unimaailmasta?"

Uusliberalistisen ja aidon liberalismin ero on siinä, että vanha "hyvä" liberalismi on vapaa keinojen suhteen myös rahapolitiikassa. Samalla tavalla kuin itsenäinen valtio voi luoda hankkeita ja pääomaa päätöksillään, Euroopan Unioni ja sen keskuspankki voisivat tukea myös valtioita ja koko Unionia suurissa ja tärkeissä hankkeissa samaan tapaan kuin nyt on tuettu yrityksiä määrällisen elvytyksen muodossa 2014-2018 tuhansilla miljardeilla euroilla. Itse asiassa Ranskan presidentti Macron ehdotti juuri tänään pakolaiskysymyksen hoitamista eurooppalaisilla päätöksillä. Ainoan suuren esteen muodostaa Euroopan Unionin ja EKP:n konsolidoitu peruskirja, joka ideologisin, neuvostotyyppisen sosialismin pelkoon pohjautuvin perustein kieltää tämän liberaalin, keynesiläisen vaihtoehdon. Eurooppalaiselle sosialidemokratialle tämä olisi luonteva, sosiaalinen ja demokraattinen visio tulevaisuuden eurooppapolitiikaksi

Hallituksen politiikka on siis johdon mukaista - ei johdonmukaista. Syynä tähän on konservatiivinen ja uusliberaali hegemonia ja sen tuottama irrationaali - ettn sanoisi järjetön ja sydämmetön - eurooppalainen ilmapiiri. 

Pro-euroooppalaisuuden kahdet kasvot

Onko pro-eurooppalaisuudella "kahdet kasvot? Olen kirjoitellut kriittiseen sävyyn Euroopan Unionin sisällä tapahtuneesta muutoksesta yksiulotteiseen, markkinaliberalismilla perusteltuun suuntaan. Oliko tämä toisen maailmansodan opetusten jälkeen perustetun Euroopan Hiili- ja Teräsunionin tarkoitus? Tässäkö hengessä Euroopan Unionin perustamisvaiheessa puhuttiin rauhan ja demokratian linnakkeesta? Tämäkö on se sosiaalisen markkinatalouden malli jota Euroopan konservatiivit sanoivat tavoittelevansa? Tästä kirjoittaa blogissaan Hans Kundnani...

Hans Kundnani kirjoittaa 6.4. 2018 Social Europe -verkkolehdessä Euroopan Unionissa tapahtuneesta muodonmuutoksesta, josta aletaan mitä ilmeisimmin tulla yhä tietoisemmiksi.
Asennoituminen pro-eurooppalaiseksi tarkoittaa intuitiivisesti sitä, että integraatio on hyväksi ja disintegraatio jo sellaisenaan vastustettava ajatus.

Siten Euroopan Komission pyrkimys muuttaa Euroopan vakausmekanismia (ESM) Euroopan Valuuttarahastoksi - tästähän Euroopan johtajat keskustelevat - mielletään integraatioprosessissa pro-eurooppalaiseksi lähestymistavaksi. Erityisesti Saksassa keskustellaan Euroopan Unionin uudistamisesta ja erityisesti siitä, hyväksyykö Saksa Ranskan presidentti Macronin alunperin tästä teemasta esittämät ajatukset.

Kuitenkin, on olemassa kaksi täysin erilaista tapaa suhtautua Komission esityksiin. Macronille syvenevä integraatio olisi suojelevan ja suurempaa keskinäistä solidaarisuutta tarkoittavan Euroopan kehittämistä. Tässä hengessä Euroopan Valuuttarahasto olisi yhteinen "istukkamainen", ravitseva rahasto koko euroalueelle. Saksassa, Wolfgang Schäuble mukaanluettuna, tällaista rahastoa näytetään tukevan täysin erilaisista löhtökohdista. Heidän mielestään Valuutarahasto tarkoittaa lisääntyvää jäsenvaltioiden kontrollia ja entistä voimallisempaa pakottamista seurata euroalueen fiskaalisia sääntöjä tarkoituksella siten lisätä Euroopan kilpailullisuutta.Jos tämä ajatus muodostuisi vallitsevaksi, "enemmän Eurooppaa" merkitsisi myös "enemmän Saksaa" - samalla tavoin kuin on viimeisen seitsemän vuoden aikana sitten eurokriisin puhkeamisen menetelty.

Nämä erilaiset visiot osoittavat että Euroopan integraation syventäminen ei ole automaatisesti ja sisällöllisesti hyvä asia.Tosiasiassa Euroopan Valuuttarahaston muodostaminen saattaisi merkitä käännöstä aikaan jolloi eurokriisi alkoi. Vaikka integraatiota on jatkettu sen jälkeenkin ja eurovaltiot ovat hyväksyneet tavan toteuttaa suvereenisuuttaan tavalla  joka olisi aikaisemmissa olosuhteissa ollut laadullisesti  lähes  mahdotonta eurooppalaisena projektina. Taitaa olla niin, että "enemmän Eurooppaa" -hankkeiden nimissä on muotoutumassa kokonaan toisenlainen todellisuus kuin mitä "pro-eurooppalaisella" kansalaisella on mielessään.

Keskeistä EU:n muutoksessa on suhtautuminen ehdollistamiseen. Ehdollistamista käytettiin aikaisemmin ulkoa tulevan ehdollistamisen ilmauksena. EU-jäsenmaat jotka halusivat liittyä euroon ehdollistettiin Maastrichtin sopimuksella ja vakaus- ja kasvusopimuksella. Kun eurokriisi alkoi, sisäistä ehdollistamista tiukennettiin "Maastricht III" sopimuksella. Se näytti joka tapauksessa pehmeämmältä kuin ulkoinen ehdollistaminen koska uhat EU:n jäsenmaita kohtaan eivät olleet uskottavia.Tämä tilanne kuitenkin muuttui kun Kreikka uhattiin sulkea euroalueen ulkopuolelle heinäkuussa 2015 - ajatus jonka Saksan vapaiden demokraattien johtaja Christian Lindner uudisti syksyn 2017 liittopäivävaalien yhteydessä.

Tämä "sisäisen ehdollistamisen" periaate on muuttanut soidaarisuuden käsitettä EU:ssa. Eurokriisin aikana velkaantneet maat vaativat solidarisuutta ja kokivat että he eivät sitä saaneet lainottajamailta näiden vastustaessa valtionlainojen keskinäistämistä. Lainoittajamaat kokivat osoittaneensa solidaarisuutta hyväksyessään velkojen aiheuttamat konkurssit. Totuus lienee jossakin välimailla: Euroalueella on ollut tietynlaista solidaarisuutta sitten kriisin puhkeamisen, mutta se on ollut solidaarisutta kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n tapaan - se tarkoittaa ehdollisia lainoja joita saadaan IMF:n edellyttämien rakennemuutosten muodossa valtion hallinnossa ja politiikassa. Näin ei ole aikaisemmin "solidaarisuutta" ymmärretty Euroopan Unionissa.

Näyttää siltä että tässä prosessissa Euroopan Unioni on kuin uudelleennimetty IMF - Kansainvälinen valuuttarahasto. Näyttää yhä enemmän siltä että EU:sta on tullut jäsenvaltioiden markkinakurin ylläpitäjä - se on jotakin todella erilaista kuin mitä Euroopan Unionin perustajilla oli aikanaan mielessä ja täysin erilaista mitä useimmat pro-europpalaiset jatkuvasti ymmärtävät EU:n olevan. Todellakin hälyyttävää on se, että keskusteltaessa kriisimaiden tilanteen helpottamisesta Euroopan Unioni on ollut vieläkin joustamattomampi kuin IMF - kansainvälinen valuuttarahasto. Kuten kirjoittaja mainitsee Luigi Zingalesin todenneen heinäkuussa 2015:"Jos Eurooppa ei ole muuta kuin ikävä versio IMF:stä, mitä on jäljellä Euroopan yhdentymisprojektista?" Euroopan vakaus- ja kasvumekanismin muuttuminen Euroopan Valuuttarahastoksi saattaa olla lopullinen, looginen askel prosessissa muovata Euroopan Unioni IMF:n, Kansainvälisen Valuuttarahaston kaltaiseksi rakenteeksi.

"Kilpaileva Euroopa"
Euroopan Unionin muuntuminen ruumiillistuu enemmän kuin kenessäkään muussa Saksan liitokanslerissa Angela Merkelissä. Hän on puhunut puhumasta päästyään Euroopan tekemisestä "kilpailukykyiseksi", siis kykneväksi kilpailemaan taloudellisesti ja ehkä myös geopoliittisesti maailman muiden alueiden kanssa. Mutta kilpailukykyiseksi tulemisen taustalla on tapahtumassa toinen, salakavala muutos;  pro-eurooppalaiset olettivat aikanaan Euroopasta tulevan jonkinlainen malli muulle maailmalle. Merkelin johdolla he ovat nyt hylänneet tämän ajatuksen ja kokevat EU:n lisääntyvässä määrin kilpailijana. Ajatuksen tukijat sanovat että ollakseen malli Euroopan Unionin pitää olla "kilpaileva". Mutta tullaksen kilpailevaksi, Eurooppa hylsyttää, tekee ontoksi sen mallin jonka puolesta se kerran pystytettiin.

Erityisesti Merkel selvästi uskoo että ollakseen kilpailukykyinen Euroopan on supistettava anteliaaksi koettua  hyvinvointivaltiota. Hän sanoo etä Euroopassa on 7 rosenttia maailman väestöstä, 25 prosenttia sen bruttokansantuotteesta ja 50 prosenttia sen sosiaalikuluista ja toteaa että näin anteliaalla tiellä ei voida jatkaa.Tämä logiikka on kurjistamisen taustalla "kriisimaissa". Esimerkiksi aikaisempi Kreikan valtionvarainministeri Yannis Varoufakis sanoi, että hänen ensimmäisessä tapaamisessaan Saksan valtionvarainministerin Schäublen kanssa tämä totesi että Euroopan yliantelias sosiaalimalli ei ollut enää kestävällä pohjalla ja että siitä piti hankkiutua eroon jotta Euroopasta saadaan kilpailukykyinen. Tällainen kilpaileva Eurooppa ei muistuta juurikaan pro-eurooppalaista mielikuvaa maanosasta joka korostaa "sosiaalista markkinataloutta".

Lopuksi kirjoittaja muistuttaa räikeästä - ja häiritsevästä mielikuvasta uudesta Euroopasta Mark Leonardsin kirjassa " Why Europe Will Run the 21st Century". Hän herättää siinä henkiin Jeremy Benthamin paneurooppalaisen mielikuvan kurittavasta ja rankaisevasta "noidankehävankilasta", jollaisesta myös Michel Focault on puhunut sävyisien ruumiiden tekemisenä. Siinä kurittaminen ja rankaiseminen on EU:n käyttämällä voimalla pakotettu niin tehokkaasti, etä säännöt tulevat viimeistä piirtoa myöten sisäistetyksi. Eli se mitä näyttää olevan tulossa ei ole niinkään "suojeleva Euroopopa" vaan "Kurittava ja rankaiseva Eurooppa".

(Ylläoleva on "vapaa käännös" Hans Kundnanin blogikirjoituksesta, IR)

Murskajaiset

Ns. työttömyyden lyhentämiseen tähtäävän "aktiivimallin" soveltamisella on monenlaisia seurauksia. Näennäistyöllistämistä, työttömyyskorvausten leikkaamista aktiiviseen työnhakuun perustuen, työttömien jakamista aktiivisin ja sopeutumattomiin, käänne sosiaaliturvan heikentämiseen, ristiinnaulitsemista jatkuvan työpaikanhaun ja toimeentuloturvan hakemisen välttämättömyyden väliseen kahden luukun kamppailuun.

Taustalla on muitakin, rajuiksi muutoksiksi luokiteltavia seuraamuksia. Kun kaikkiin työpaikkoihin on jatkuvasti hakemassa yhä enemmän työttömyysturvansa rajaamista pelkääviä "aktiivisia" työttömiä, mitä seurauksiatästä on niille, jotka vielä ovat mukana työelämässä? Mitä muutoksia aktiivimalli aiheuttaa esimerkiksi paikalliselle sopimiselle palkoista ja palvelusuhteen ehdoista? Millaista on olla aktiivi ammattiyhdistysliikkeessä, luottamusmies ja työsuojeluvaltuutettu? Miten toimivat tällaisissa olosuhteissa yhteistyökomiteat tai ja muut työnantajien ja työntekijöiden yhteistyöelimet?

Kun työpaikan hakijoita on jatkuvasti pilvin pimein ja tulijoita työpaikkoihin ehdoilla millä tahansa, muodostaa tämä tietenkin uhan koko paikallisen sopimisen järjestelmälle, jos sellainen on ollut tähän saakka olemassa. Irtisanomiset tuotannollisista ja taloudellisistya syistä ovat aina mahdollisia ja uutta, edunvalvontaan tottumatonta työvoimaa on koko ajan tarjolla. On kysyttävä, ollaanko tässä luomassa paikallisen työelämän murskainta, jossa vanhaa, kokenutta väkeä korvataan aina uudella, kokemattomalla, neuvottelutaitoja omaamattomalla "tuoreella" työvoimalla?

Miten käy ammattiyhdistys- ja edunvalvontakokemuksen? Ammattiyhdistysliikkeessä on jo muutenkin ollut tapana heittää eläkkeellelähtevät työntekijät  ulos ammattiyhdistystoiminnasta periaatteella "ei kannata maksaa jäsenmaksuja eläkkeellä". Eläkkeensaajien edunvalvonta on puolestaan sekin jäänyt hyvin yleisluontoisen seurannan varaan. Tästä onkin seurannut työeläkkeiden "eläkelupauksen" mukaisen tason vähittäinen rapaantuminen. Sen lisäksi on käynyt niin, että vanhemman polven kokemus ammattiyhdistystoiminnasta ja neuvottelutaidoista ei välity enää nuoremmalle sukupolvelle.

Mitä tästä kaikesta seuraa aktiivimallin soveltamisen tuloksena? Ilmeisesti kierto työelämässä kiihtyy siten, että kokenutta väkeä paiskataan työelämästä ulos ja tilalle otetaan uusia hakijoiden loputtomasta varastosta, tavoitteena työelämän yhä kiihtyvä deregulaatio, nopeutuva työpaikkakierto, satunnaiset työsuhteet ja tietenkin myös irtautuminen aikaisemmasta sopimuspohjasta.

Työelämän ehdoista ei valtakunnallisella tasolla enää neuvotella, mutta työnantajapuolella on ilmeisesti hyvät yhteydet lainvalmisteluun. Tämä näkyy mm. "aktiivimallin" ripeässä ja työnantajapuolen nurisemattomatta tapahtuneessa hyväksynnässä.

On alkamassa paikallisen sopimisen murskajaiset. Keskeisenä rouhijana toimii lakisääteinen "työttömien aktiivimalli". Pian ovat vanhat ja kokeneet, vielä neuvottelutaitoja omaavat työttöminä ja uutta prekariaattia. Työelämässä vähimmäispalkasta huolimatta ties minkälaisilla ehdoilla toimivat nousevat näissä murskajaisissa uudeksi, kiltiksi ja ehtoja asettamattomaksi työvoimaksi. Pysyvä ja ja turvallisuutta tarjoava järkähtämätön työelämä on muuttumassa soraksi, sepeliksi. Kuka tätä tulee loppujen lopuksi kestämään?

 

Pullon henki

Maaliskuun 2018 alussa USA:n presidentti Trump on ilmoittanut massiivisista, jopa 25 prosentin  tulleista teräksen ja alumiinin tuonnille ja tänään 12.3. 2018 35. prosentin tulleista saksalaisille autoille. Vapaakauppasopimusten verkosto alkaa repeillä ja tekee sen täysin odottamattomalla tavalla: vapaakauppasopimusten reilu peli ei riitäkään USA:lle. Ei riittänyt sekään että yritykset saavat vapaakaupassa ensisijaisen roolin suhteessa demokraattiseen valtioon ja sen laitoksiin. Paljastuu, että koko vapaakaupan tavoitteet ovat paitsi ideologisia suhteessa demokraattisen valtioon ja yksityiseen voitontavoitteluun, myös pohjimmiltaan amerikkalaisen protektionismin suojaksi ajateltu maailmanlaajuinen verkosto. "America first" ei näytä toteutuvankaan läntisen arvoyhteisön järkähtämättömien, henkiseen kallioon hakattujen periaateiden muodossa. Jotta perimmäiset ja todelliset tavoitteet toteutuisivat, USA on presidenttinsä Trumpin johdolla aloittamassa kauppasotaa, joka uhkaa romuttaa luottamukselliset suhteet ja niiden varaan rakennetut, reiluksi peliksi ja vapaaksi kilpailuksi oletetut rakenteet.

Euroopan Unioni on nyt joutumassa käymään taistelua uudella ja odottamattomalla rintamalla. Kauppasota on vaarassa nousta politiikan uudeksi muodoksi. Kun tiedetään että sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua, avautuu uusi vihamielinen rintama Euroopan Unioninkin ratkaistavaksi. Ongelmia on paljon ja olen jo aikaisemmin puhunutkin "seitsenpäisestä lohikäärmeestä", joka joutuu nyt kehittämään uuden, tultasyöksevän pään puolustautuakseen kauppasodassa.

Saksa on joutumassa terästeollisuuksineen, pitkälle kehittyneine  teknologioineen ja autoteollisuuksineen erityisellä tavalla tämän vaarallisella tavalla uhkaavan kauppasodan keskiöön. Jos uusi koalitiohallitus jatkaa konservatiivisen CDU:ta edustavan entisen valtionvarainministerin Wolfgang Schäublen linjoilla, kovenevat autoritaariset otteet ovat mitä todennäköisin tapa yrittää ratkaista saksalainen ja eurooppalainen ongelmavyyhti. Valtionvarainministeriksi on kuitenkin nyt nousemassa Olaf Scholze, sosialidemokraattisen SPD:n väliaikainen puheenjohtaja, tässä tehtävässä  huhtikuulle saakka. Hän on onnistunut erinomaisesti Hampurin pormestarina. Hänelle aukeaa nyt historiallinen paikka löytää uudentyyppisiä ratkaisuja sekä tähän että moniin muihinkin konservatiivisen ja uusliberaalin poliittisen toimintastrategian aiheuttamiin älyttömiin - irrationaaleihin - ongelmiin.

Sekä Saksa että Eurooppoa voisi näyttää kokonaan toisenlaiselta, jos olisi kykyä uuteen asennoitumiseen. Euroopan ei tarvitse olla niin avuton kuin miltä nyt näyttää.
Juuri nyt olisi tärkeä hetki katsella uudelleen Euroopan Unionin toimintatapaa, sen talous- ja rahapolitiikkaa - ja vastata vaihtoehtoisella tavalla sekä alkavaan kauppasotaan että muihinkin Unionin suuriin ongelmiin. Euroopan Unionin konsolidoitua peruskirjaa olisi muutettava yksipuolisesta, markkinoihin suuntautuvasta ja sille ehdollistetusta finanssipolitiikasta sekatalouden, siis myös demokraattisen valtiokoneiston avaamien mahdollisuuksien suuntaan. Tämä mahdollisuus on nykyisissä peruskirjoissa ja mm. Maastrichtin sopimuksessa rajattu mahdollisimman ahtaalle. Euroopassa valtiot alkavat yhä enemmän muistuttaa ravinnon puutteessa kehittymättömäksi jäävää sikiötä. Myös valtiot olisi saatava määrällisen elvytyksen piiriin; olisi aloitettava massiivinen sosiaalisen Euroopan rakennustyö sen määrällisen elvytyksen tyyliin, joka vuosina 2014-2018 on suuntautunut vajaatehoisena ja epätasapainoisena yritysmaailman hankkeiden tueksi. Tuota vaihetta voitaisiin presidentti Rooseveltin amerikkalaisen 1930-luvun mallin mukaan kutsua otsikolla New Deal 2.0.

Uusi asennoituminen vaatii eurooppalaisen valtaenemmistön, valistuneiden porvareiden pragmaattista ja ennakkoluulotonta heräämistä uuteen aikaan. Neuvostokommunismia ei tarvitse enää pelätä, demokraattinen, jälkikeynesiläiseeen finanssi- ja rahapolitiikkaan nojautuva uusi asennoituminen voi avata Pandoran lippaan. Euroopan Unionin perussopimuksella pulloon pantu eurooppalainen hyvä henki on päästettävä tekemään ihmeitä. Kauppasotaan ei tarvitse vastata yhtä suurella hulluudella. Eurooppalaiselle teräkselle, alumiinille ja saksalaisille autoillekin riittää markkinoita omassa maanosassa ja joka tapauksessa itseriittoisen Amerikan ulkopuolella.

Lisäys 26.3. 2018:
Joulukuun 1. päivänä 2017 Euroopan Sosialidemokraattisen Puolueen (PES) neuvosto hyväksyi Lissabonin kokouksessaan Eurooppa-politiikkansa suuret linjat tuleville vuosille. Tuossa ohjelmassa todetaan aika selkeästi, että EU:n politiikassa täytyy tapahtua muutos. Liian kauan aikaa EU:n fiskaalisia säätöjä on tulkittu  rajoittavalla tavalla, mikä estää valtioita investoimasta kasvuun ja joka aliarvioi sosiaalisia oikeuksia: "For too long, European fiscal rules have been interpreted in a restrictive way, hampering the ability of countries to invest and grow, and undermining social rights. These fiscal rules are no longer fit for the needs of our societies. They need to be revised to promote and encourage fiscal flexibility and stronger investment in sustainable development. We need a simpler and more transparent application in order to secure the sustainability, predictability and equal treatment of budgets along with the prosperity of our societies". Tämä kannaotto tarkoittaa mielestäni sitä, että Euroopan Unionin peruskirjoja ja ennenkaikkia sen konsolidoitua peruskirjaa on avattava ja koko rakennetta muutettava sekatalouden suuntaan.

Pii ja ympyrä, ihminen ja yhteiskunta

Yrjö Ahmavaara on kiinnostanut minua ihmisenä ja tutkijana siksi, että hän toimi tiedemiehenä monialaisesti ja yhdisti tieteen eri aloja uusiksi kokonaisuuksiksi. Onko ihmistä koskevalla tieteellä ja esimerkiksi matematiikalla tai fysiikalla mitään tekemistä toistensa kanssa? Kun katselee Yrjö Ahmavaaran henkilöhistoriaa ja tuotantoa, päätyy olettamukseen että on - ja paljonkin.

Asioiden ilmaiseminen matematiikan tai fysiikan tiukkojen sääntöjen puitteissa tuntuu äkisteltään vaikealta tai jopa mahdottomalta. Kuitenkin esimerkiksi Karl Marx oli hyvinkin kiinnostunut matematiikasta. Hänen pääomaa ja sen kiertoa käsittelevät päättelynsä on usein ilmaistu matemaattisina, rationaalisina ja loogisina ajatusketjuina. Harmonian tavoittelu ihmisen ja yhteiskunnan suurena välitavoitteena ilmenee hänen pohdinnoissaan ihmiskunnan esihistorian päätöksenä ja uuden, tasapainoisemman aikakauden, ihmisen kaikkia voimavaroja toteuttavana dynaamisena vaiheena. Se  sai ilmaisunsa hänen sosialismia ja kommunismia koskevissa määritelmissään.

Rationaliteetin hakeminen yhteiskunnallisen keskusteluun edellyttää loogista, kestävää päättelyä. Kun puhutaan yhteiskunnasta, puhutaan samalla myös ihmisestä, luonnosta, resursseista ja toiminnasta. Miten matematiikan käsitteet ja määritelmät voisivat yhdistyä tähän päätelyyn?

Harmonia ja tasapaino on myös matemaattinen rationaliteetti. Sellaiset ulottuvuudet kuin ympyrä, pallo tai tasasivuinen kolmio ovat harmonian symboleja nekin. Ei liene sattumaa että muinaiset faaraot rakennuttivat hautamuistomerkkinsä tasasivuisen kolmion muotoon. Zenin mestari harjoittelee koko elinaikansa ympyrän piirtämistä. Ihmistä voisi hyvinkin symbolisoida pii ja sen  ikuisuuksiin jatkuva, päättymätön desimaalisarjansa  osoittamassa, että ihmistä ei voida koskaan täysin määritellä eikä pistää lopulliseen muottiin. Tai se paradoksaalinen ilmiö algebrassa, että kahden miinusmerkkisen  luvun kertominen keskenään tuottaa positiivisen tuloksen.

Matematiikka antaa vihjeen siitä, että kokonaisvaltainen, ehyt teoria on mahdollinen. Se pitää sisällään myös sen että ehyen teorian lopputuloksena syntyy elämänkäytäntö, praxis joka kaikessa luovuudessaan soveltaa ehyttä, loogista, harmoniaa tavoittelevaa teoriaa - ja ymmärtää, että täydellisen tuloksen saavuttaminen on yhtä mahdotonta kuin piin desimaalisarjan päättyminen. Zenin mestari ilmaisee asian omalla tavallaan: kuuta osoittava sormi ei ole kuu - vaan sormi.

Niin monimuotoista kuin tiede ylipäätään voi olla, siinäkin kokonaisuudessa on matemaattisia ulottuvuuksia. Kulkevatko tieteenalat ja siellä syntyvät sovellutukset aina eri suuntiin vai onko löydettävissä niitä yhdistävä, yhteenliittävä ja akseloiva, niveltävä ulottuvuus? Kun ajattelen koulutusjärjestelmää, erikoistumista ja tieteenalojen yhteistyötä, tuollaiselle yhdistävälle tekijälle on mitä ilmeisimmin tilausta.

Harmonian tavoittelu saa tärkeän ilmaisunsa   omaksumassamme demokratian soveltamistavassa. Ihmisoikeudet kuluvat kaikille. Kansanvalta tarkoittaa osallisuuden, resurssien, vastuun ja itsensä toteuttamismahdollisuuksien mahdollistamista kaikille. Se etsii pienintä yhteistä jaettavaa ja suurinta yhteistä tekijää yhteiskunnallisten sovellutusten muodossa ja tavassamme muokata käyttöömme luonnon ja ympäristön aineellisia ja henkisiäkin resursseja.

Yrjö Ahmavaara korosti viimeisimmissäkin kirjoissaan ja kirjoituksissaan matematiikan merkitystä ja hamotteli jopa kyberneettistä, matemaattista maailmanjärjestystä lainalaisuuksineen. Minä en kuitenkaan halua mennä ihan niin pitkälle. Olkoon pii desimaaleineen symbolina sille että rationaalisimmasakin lähestymistavassa ja ehyimmässäkin logiikassa on mukana tuo piin päättymätön desimaalisarja.

Aikuiseksi kasvamassa?

Eurooppalaiseen ja kansaiväliseen kielenkäyttöön on tullut mukaan ilmauksia, jotka kuvaavat kielteisellä tavalla kokonaista kansakuntaa ja sen suhtautumista itseensä, naapureihinsa, kansainväiseen yhteistyöhön, talouteen ja joka sosiaalisiin suhteisiin. Tarkoitan tässä sellaisia käsitteitä kuin "suomettuminen", "austerismi" tai "Brexit". Jopa koko Euroopasta on käytetty ilmaisua "Euroskleroosi", joka lääketieteessä tarkoittaa monimuotoista kovettumaa, autoimmuunista sairaustilaa.

Suomettuminen on pohjimmiltaan sosiaalipsykologinen ilmaisu tarkoittaen alistumista toisen tahtoon. Suomen katsottiin alistuneen Neuvostoliiton tahtoon, jonka ilmauksena hyväksyttiin ystävyys-, yhteistyö- ja avuntoantosopimus. Katsottiin, että hävityn sodan jälkeen Suomi oli pakotettu hyväksymään tällainen sopimus, joka sitoi Suomen Neuvostoliiton etupiiriin. Tosiasiassa sen oli jo aiheuttanut hävitty sota ja hyväksytty rauhansopimus kovine ehtoineen, voittajavaltioiden jättäessä sen soveltamisen käytännössä Neuvostoliiton  tehtäväksi.

Tasavallan presidenttinä jo ennen sitä Urho Kekkonen ryhtyi soveltamaan tätä sopimusta sen aktiivisen hyväksymisen ja käytäntöön soveltamisen muodossa. Samalla tavalla kuin nöyrä orja alistuu isäntänsä tahtoon ja toivoo toimiensa avuilla saavansa isäntänsä luottamuksen Suomikin hyväksyi YYA-sopimuksen, aluksi vastentahtoisesti ja ajan myötä sitä aktiivisesti soveltaen.

Kun nyt jäljestäpäin katselee Venäjän ongelmia reuna-alueillaan olevien valtioiden kanssa, voisi YYA-sopimusta pitää myös suurvallaan viisaana naapurustopolitiikan ilmentymänä, jolla aikaa myöten oli suuri vakautta ja myös vaurautta luova merkitys. Suurin henkinen konflikti tuon sopimuksen aikana oli Neuvostoliiton nootti vuoden 1962 presidentinvaalien alla. Se tähtäsi Urho Kekkosen valtakauden jatkumisen ja Neuvostoliiton järjestelmää arvostelevien ja sitä vastaan ideologisin perustein taistelevien voimien, vakaumuksellisten porvareiden ja työväenliikkeen läntisen valtavirran, sosialidemokraattien aseman heikentämiseen. Myös näiden taipuminen ystävällisten suhteiden ja hyvän naapuruuden ylläpitämiseen ideologisista eroista huolimatta antoi aiheen "suomettumisen", "finlandisation" ilmauksen käyttämiseen.

Austerismi viittaa käsitteenä Itävaltaan (Austria) ja sen juuret ovat talouspolitiikassa. Kysymys on suhtautumisesta yhtäältä valtiojohtoiseen yhteiskuntajärjestelmään ja yritystoiminnan etusijalle asettavaan kilpailutalouteen. Sen monetaristista muotoa puhtaimmillaan edustaa taloustutkija Friedrich von Hayek , itävaltalainen teoreetikko. Kysymys on ehdottoman vallan antamisesta markkinoille ja sen näkymättömälle kädelle. Sen vastakohtana voitaisiin pitää  puhtaasti valtiojohtoista taloutta tai myös keynesiläistä, antisyklistä talousajattelua, "sekataloutta" jossa sekä valtio että markkinat hakevat tasapainoista talopudellista kehitystä.

Austerismi viittaa siis von Hayekiin ja hänen itävaltalaisuuteensa, ja sosiaalipsykologisessa katsannossa siitä on tullut riistävän ja pakottavan valtiollisen asennoitumisen ilmaus. Sen puhdasoppisimpia soveltajia on ollut Saksa juuri tehtävänsä jättävän valtionvarainministerinsä Wolfgang Schäublen johdolla. Hän ei ole monetartististen oppien soveltamisessa suinkaan yksin. Itse asiassa koko Euroopan Unionion talous- ja rahapolitiikka on saanut markkina-alisteisen, monetaristisen muodon, jonka juuret ovat tavassa soveltaa Euroopan Unionin perusarvoja tavalla, joka johtaa monetaristiseen, uusliberalistiseen, kokonaisvaltaiseen toimintakäytäntöön Euroopan Unionion konsolidoidun perussopimuksen muodossa. 

Kreikan taloudellisen itsenäisyyden nujertaminen on johdonmukaista konsolidoidun peruskirjan soveltamista ja sen seuraukset Kreikalle ovat olleet sekä taloudellisesti että sosiaalipsykologisesti nujertavat. Suomi ei joutunut koskaan YYA-sopimuksen johdosta Neuvostoliiton kanssa vastaavanlaisen kohtelun alaiseksi. Austerismi tarkoittaa autoritaarista, ehdotonta alistamista ja on tässä mielessä vapaaehtoisen alistumisen, "suomettumisen" kolikon vastapuoli; autoritaarisuuden tekeekin kuuluisan sosiaalipsykologin Erich Frommin mukaan niin hämääväksi juuri se, että se voi ilmetä joko täydellisenä alistumisena tai täydellisenä alistamisena. Kysymys on saman kolikon vastakkaisista puolista. Juuri alistuvaa autoritaarisuutta emme ole oppineet tunnistamaan. Suomettuminen ja austerismi ovat tässä mielessä autoritaarisuuden kaksi erilaista ilmentymää.

Entä sitten "Brexit", joka ilmauksena tulee sanoista "Britain" ja "Exit"? Tässäkään ei ole kysymys pelkästään taloudesta vaikka sillä vahva rooli EU:sta irtautumisessa onkin. Motiivit ovat vahvasti yksityisen intressin ajamisesta kansallisella tasolla ja tätä kautta tulee ymmärretyksi se, että juuri Toryt, Britannian ruohonsuuritason konservatiivit nationalististen ääriaineisten kanssa pääsivät voitolle Brexitistä järjestetyssä kansanäänestyksessä. Brerxit leimaa nyt koko saarivaltiota ja sitä pidetään itseriittoisena ja itsekkäänä oman edun tavoittelijana, rusinoiden poimijana pullasta, omistavan ja narsistisen poliittisen asenneilmaston ilmentymänä. Omistava, hamuava asennoituminen saa läntisessä arvoajattelussa aivan erityisen aseman, näyttäähän  se johtavan paitsi säälimättömään ja jopa  kohtalokkaaseen henkiseen vastakkainasetteluun, myös mitä jyrkimpään ja nopeasti etenevään taloudelliseen polarisoitumiseen.

Jos sosiaalipsykologisia, yhtenäiseen teoriaan pyrkiviä ilmauksia haluaisi käyttää, mikä Eurooppaa oikein vaivaa? Kaikille tieteen ja elämänalueille ulottuva alkeellinen ja kehittymätön asenneilmasto viittaa kehityksen pysähtymiseen ja koko mantereen jäämisen  arvoissaan ja asenteissaan vasta kasvuvaiheessa olevan lapsen tasolle. Tarjolla olisi myös suurenmoisia tieteen ja historiallisen kokemuksen saavutuksia, mutta siitä huolimatta päädytään aina epäproduktiivisiin toimintatapoihin. Jopa meillä ilmaisuna tutuksi tulleeseen "ytimeen pyrkimisessä" on nähtävissä  alistuvaa ja samalla aktiivista autoritaarista konformismia samaa mieltä olemisen hengessä. Tällaisesta lapsellisuudesta, keskenkasvuisuudesta käytetään sosiaalipsykologiassa ilmaisua infantilismi.

New Deal 2.0

USA on julistanut taloussodan Euroopalle ja koko muulle maailmalle. Tuontitullien asettaminen raudalle, teräkselle ja alumiinille ovat ristiriidassa sekä maailman kauppajärjestön WTO:n pitkän tähtäyksen pyrkimysten että jo vuosia kehitteillä olleen vapaakauppajärjestelmän kanssa. Molempiin näihin liittyy ongelmia jo ennestäänkin, ennenkaikkea markkinahengen kiihdyttämän globaalin kilpailun ja tuloeroja kasvattavan taloudellisen polarisaation muodossa.

Euroopan Komission kakkosmies Jyrki Katainen kuvasi televisiohaastattelussa 1.3. 2018 hyvin Euroopan joutumista "kahden tulen" väliin. USA:n tuontitullit vaikeuttavat eurooppalaisen, Kataisen mukaan joissakin tapauksissa aivan erityisiä laatuominaisuuksia sisältävän teräksen ja tullien alle joutuvien metallituotteiden kilpailukykyä suhteessa USA:n omaan tuotantoon heikentyy. Samalla toisaalta Kiina kilpailee jo nyt omalla teräksen ja alumiinin tuotannollaan painaen hintoja entistäkin alemmaksi.

Euroopan Komission puheenjohtaja Jean Claude Juncker ilmoittikin jo Euroopan Unionin ryhtyvän välittömiin toimiin maksujen asettamiseksi amerikkalaisille tuotteille Euroopassa. Globaali taloussota kiristyy astetta kovemmaksi ja uhkaa eskaloitua uusiin tuotteisiin, uusille palvelualoille ja tuhoaa jo nyt sitä luottamusta, jonka varassa läntinen arvoyhteisö lepää NATO:n yhteistä puolustusta myöten.

Euroopan vastaus tähän sodanjulistukseen on luonnollinen ajatellen sitä lähestymistapaa, jonka Euroopan Unioni on sisämarkkinoita luodessaan omaksunut. Kysymys ei kuitenkaan ole ainoastaan vapaiden markkinoiden kilpailusta, vaan markkinaehtoisen ja yhä enemmän markkina-alisteiseksi muuttuvan eurooppalaisen talousrakenteen suhteesta demokraattisen valtioon ylipäätään. Kilpailua ei käydä ainoastaan yritysmaailman ja sen eri odotusten välillä, vaan myös markkinoiden ja hyvinvointivaltion toimintamahdollisuuksien välillä.

Kuten Euroopan Unionin   konsolidoidusta peruskirjasta ja siitä johdetusta - nyt jo jättimäisessä - ohjelmallisessa kokonaisuudesta voidaan todeta, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion asema on jo kauan ollut vaarassa jäädä täysin alisteiseksi markkinoiden ensisijaisuudelle. Euroopassa pohjoismailla on eniten kokemusta yhteisen hyvionvoinnin rakentamisesta valtion ja julkisen sektorin rakenteiden varaan. Euroopan Unionin lähestymistapa ei ole tunnistanut yhteisöllisen motiivin dynamiikkaa, vaan on käytännössä arvolähtökohdissaan kieltäytynyt sen kehittämisestä ja peruskirjassaan luonut yhteistä hyvinvointia ulossulkevan, hylkivän järjestelmän.

Oikea vastaus Euroopan Unionin vahvistamiseen olisi ollut yhteisten, demokraattisten rakenteiden vahvistaminen kaikilla tasoilla, mukaan lukien Euroopan Unionin omat hallinnolliset ja toiminnalliset  ulottuvuudet. Taloustieteessä tätä lähestymistapaa on totuttu nimittämään keynesiläiseksi, antisykliseksi lähestymistavaksi. Poliittisessa kielenkäytössä keynesiläistä lähestymistapaa suosiva sosialidemokratia puhuu "demokraattisesta sosialismista", yhteisistä kansanvaltaisista rakenteista. Niiden lähtökohta on talous- ja rahapolitiikan mahdollisuuksien täysi hyödyntäminen myös julkisen sektorin suuntaan. Sen Euroopan Unioni nykyisessä lähestymistavassaan sulkee mahdollisuutena lähes kokonaan pois.

Voidaan kysyä, miksi näin on tapoahtunut? Pitää muistaa, että linjavalinta tapahtui  ideologisessa mielessä jo hyvin varhain. Tarkoitus oli paitsi rauha ja demokratia perustetun hiili- ja teräsunionin muodossa, myös kylmään sotaan olennaisesti liittyvän, Neuvostoliiton marxismi-leninismiksi nimitetyn autoritaarisen ja tässä mielessä vulgaarin "sosialismin" torjuminen. Euroopan Unionin kehittyvien rakenteiden piti sulkea neuvostokommunismin mallin mukainen kehitys poisi laskuista Euroopassa. Merkittävimmän uhan tälle muodosti Saksan jakautuminen läntisen liittotasavaltaan ja Saksan Demokraattiseen Tasvaltaan DDR:ään. Tämä kylmän sodan seurauksena syntynyt vastakkainasettelu johti ideologisin perustein vahvan valtion poissulkemiseen Euroopan Unionin sisämarkkinoilta. Vahinko vain, että tämä sama lähestymistapa sulki pois myös yhteisen sektorin ja sen varaan rakentuvan pohjoismaisen hyvinvointimallin pois vaihtoehtojen joukosta. Miksi tätä asiaa ei hoksattu Euroopan Unioniin konsensuksella liityttäessä, on sekin mielenkiintoinen kysymys. Neuvostotyyppisen reaktionäärisen hyvinvointivaltion poissulkeminen johti myös demokraattisen, progressiivisen vaihtoehdon nurkkaanajamiseen.

Kun puhutaan alkaneesta kauppasodasta kasvavine tullimuureineen, miten edelläkuvattu liittyy Euroopan vastaukseen USA:n reaktiönääriseen "Amerikka ensin" politiikkaan?

Raudalle, teräkselle ja alumiinille - ja paljolle muullekin riittää Euroopassa kysyntää, kunhan niille luodaan keynesiläisellä, antosyklisellä elvytyspolitiikalla uudet ja kasvavat markkinat. Jos EU ei ehdointahdoin kiellä tätä mahdollisuutta, paradigmanvaihdolla tähän on kaikki mahdollisuudet. Parhaana todisteenä tästä on jo toteutettu ja vieläkin menossa oleva, jäsenvaltioiden kautta yritysmaailmaan suuntautuva määrällinen elvytys (QE), jonka mittasuhtet nousevat vähintäänkin 3000 miljardiin euroon. Mikään muu kuin peruskirjojen sekatalousmallia ehkäisevä rakenne ei estä uuden lähestymistavan ottamista. Eurooppa voisi sisämarkkinoillaan lisätä investointeja infrastruktuuriin ja palveluihin valtavasti. Puutetta ja turhautumista on koettu jo riittävästi. Tämä olisi myös oikea vastaus USA:n tullimuurin kasvattamiseen. Sotaan ei pidä lähteä silloin kun muitakin ratkaisuja on tarjolla. Vastaus tähän viimeisimpään tulta syöksevään dragonimaiseen operaatioon on yhteisten demokraattisten rakenteiden elvyttäminen, New Deal 2.0 tietokonekieltä käyttääksemme.

Kysymys on niin polttavasta yhteiskunnallisesta ja koko mannerta koskevasta haasteesta että myös irrationaalia jääräpäisyyttä ja perustelematonta ylpeyttä edustavan poliittisen oikeiston, äärioikeistolaisten nationalistien, teräksestä ja alumiinista eroon pyrkivien vihreiden ja monoliittista vasemmistoa tavoittelevien voimien on otettava uusi, tietoinen jälkikeynesiläinen talous- ja rahapoliittinen asento. Nykyisestä Euroopan Unionista on tulossa muuten "seitsenpäinen lohikäärme", joka ei johda alkuperäisiin tavoitteisiin, rauhaan ja demokratiaan vaan kaikkia mahdollisia epäproduktiivisia piirteitä sisältävään taantumiseen primitiiviselle tasolle.