Metsä ja puut

Vuoden 2018 budjettikäsittelyissä vuorossa olivat eduskunnan oppositiopuolueiden varjobudjetit. Näitä käsiteltiin eilen 14.11. 2017 Eduskunnan täysistunnossa, joka televisioitiin. Kansalaisilla oli täten mahdollisuus seurata vaihtoehtoisten budjettien esittelyitä ja arvioida niitä suhteessa hallituksen linjaan.

Oppositiopuolueet esittelivät kukin koko joukon vaihtoehtoisia ajatuksia budjettikehykseen, joilla sinänsä olisi tasapainoittava vaikutus. Hallituksen kilpailukykyohjelma iskee rajusti ja pitkäaikaisesti kaikkein puolustuskyvyttömimmässä asemassa olevien elämäntilanteeseen. Tämä koskee joko rahalliseti tai rakenteellisesti kaikkia ikäryhmiä lapsista vanhuksiin, opiskelijoita, työttömiä ja erilaisia prekariaattiryhmiä unohtamatta.

Keskustelussa kävi selväksi, että hallitus ei aio antaa  tippaakaan periksi sovituista kilpailukykyvyn parantamiseen tähtäävistä toimistaa. Päinvastoin, oppositiota moitittiin verojen korottamisvaatimuksista, yritystoiminnan ja yrittäjien rokottamisesta  ja vastuuttomuudesta suhteessa yrityselämän voimistamiseen ja sitä kautta tapahtuvaan uusien työpaikkojen luomiseen.

Valtionvarainministerin kielenkäyttö oli kovasanaista ja uhmaavaa suhteessa opposition esityksiin. Taloudessa näyttäisi menevän hyvin vaikka ostovoima ei suurilla kansalaisryhmillä olekaan kasvamassa. Nousukautta kuitenkin eletään. Tosin kovin yksipuolista ja tässä mielessä siipirikkoista kasvu ja sen jakautuminen näyttää olevan. Mihin valtionvarainministerin ja Kokoomuksen vakuuttuneisuus poliittisen suunnan oikeutuksesta perustuu?

Yksityiskohtiin menevien muutosesitysten rinnalla keskustelusta jäi  puuttumaan yksi suuri - ja todennäköisesti hallituksen  ideologisen lihastenpullistelun oikeuttava - näkökohta. Menossa on nimittäin valtava Euroopan Keskuspankin määrällisen elvytyksen ohjelma, joka on ollut voimassa lähes täsmälleen yhtä kauan kuin mitä talouden piristymistä on ollut havaittavissa. Kuudensadan miljoonan kuukausittainen potti, joka syntyy pääosin valtion velkakirjojen myynnistä pankkien kautta edelleen Euroopan Keskuspankin taseeseen luo huimasti liikkumavaraa. Uusia velkakirjalainoja ei tarvitse laskea yhtä paljoa liikkeelle ja siitä huolimatta jää miljardeja käytettäväksi niihin tarkoituksiin, joita markkinayhteisön päätökset ja säännöt sallivat niitä käyttää. Tätä läpivirtausta oppositio ei näytä huomaavan eikä ymmärtävän.

Meillä telakkateollisuus on juuri saanut lainoja ja takuita Finnveran kautta 2,5 miljardin edestä. Uusia yrittäjiä tuetaan myös miljoonapotilla. Nämä ovat sellaisia kohteita, joihin tällä kertaa voidaan määrällisen elvytyksen euroja sijoittaa. Tarkkana täytyy kuitenkin olla, koska toisaalta kilpailun vääristymisteen johtavat valtion tuet ovat jyrkästi kiellettyjä ja sanktioituja. Nyt on löytynyt muutama alue joissa näitä määrällisen elvytyksen vapauttamia euroja voidaan käyttää. Paratiisilaivat käyvät maailmalla kaupaksi hyvin ja meillä niiden rakentaminen tapahtuu laadukkaalla ja hintatasoltaan kohtuullisella tasolla. Kilpailijat Euroopassa eivät tähän pysty - siinä näkyy palkkamaltin lisäksi monia koulutukseen, kansanluonteeseen ja korruptoitumattomaan elämäntapaan liittyviä aineksia.

Voisi lyhyesti todeta, että määrällisen elvytyksen vapauttama piristysruiske näkyy selvästi Suomen taloudessa. Muutoin yritykset ovat olleet äärimäisen varovaisia investoinneissaan. Peliteollisuutta ja metsäteollisuuden uutta, biojalostuksen tukien varaan perustuvaa nousua lukuunottamatta sydän-Suomen keskuksissa on edelleen hyvin hiljaista. Ostovoima ei ole kasvanut, kulutuskysyntä mataa ja laaja liikkeellelähtö näyttää antavan edelleen odottaa itseään.

Sosiaalisen ja terveyteen, koulutukseen ja julkisen sektorin arvokkaaseen työhön rahaa ei ole käytettävissä. Siellä odottavat suuret leikkaukset ja säästötoimenpiteet, jotka murentavat uskoa hyvinvointivaltion perustaan. Juuri koettu Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirin suuri yksityistämishanke varaslähtönä ennen SOTEn liikkeellelähtöä on yksi oire tästä huolestuttavasta tilanteesta.

Määrällisen elvytyksen suuri  - myöskin rakenteita vääristävä ja tuloeroja polarisoiva - vaikutus jäivät vaihtoehtobudjettikeskustelusta puuttumaan. Puhuttiin puista mutta metsää ei nähty. Suomi elää jo nyt täysin Euroopan Unionin, sen lainsäädännön ja poliittisen - myös rahapoliittisen ohjauksen - vaikutuksessa. Rahaa on käytettävissä markkinoiden elvyttämiseen enemmän kuin lääkäri määrä, mutta julkisiin rakenteisiin ja  meillä perustuslain takaamaan kansan perusturvallisuuteen ei senttiäkään. Se on Euroopan Unionin ja keskuspankinperuskirjoissa kielletty ulottuvuus. Tässä suhteessa nykymuotoiset eurooppalaiset rakenteet jättävät pohjoismaisen hyvinvointivaltion tuuliajolle - ja iskevät rajusti ja autoritaarisesti korvalle eurooppalaista sosialidemokratiaa ja ylipäätään vasemmistolaista lähestymistapaa .

Keinot Euroopan Unionin politiikan muuttamisen ovat ainakin toistaiseksi heiveröisiä ja pelisääntöjä noudatettaessa poissuljettuja, mahdottomia. Saattaa kuitenkin käydä niin, että Euroopan Unionin jäsenmaissa tästä yksipuolisuudesta kasvavat ja kärjistyvät kriisit pakottavat Unionin keskustelemaan myös markkinayhteisön bioksessa olevasta vääristymästä. Tuleeko tulevaisuudessa muutoksia - se riippuu markkinaliberalismia ajavien voimien etiikasta ja mahdollisesti vielä sivistyneistän sydämessä elävästä yhteiskunnallisesta humaanisuudesta. Demokraattisin keinoin ei ratkaisua ole muutoin saavutettavissa.

Eurooppalaisella sosialidemokratialla ei ole mitään syytä suostua syvenevään integraatioon ja federalistisen eurooppalaiseen "valtioon", jos perustassa olevaa valuvikaa ei korjata. Sama koskee myös eurooppalaista yhteistä asevarustelua - aiotaanko yhteinen puolustus  nostaa yövartijavaltion hengessä sosiaalisen ulottuvuuden edelle? Vaihtoehtobudjettikeskustelussa se näkyy sinänsä kannatettavina yksittäisinä korjausehdotuksina. Puiden ohella pitäisi nähdä myös metsä, taustassa oleva ja kaikkeen vaikuttava rakenne. Valtionvarainministerin elekielessä näkyi tietoisuus tästä määrällisen elvytyksen tarjoamasta aseesta oppositiota vastaan. Arvattavista syistä hän ei ryhtynyt avaamaan taustalla vaikuttavaa voimakenttää. Oppositiolla ei ole ollut kiinnostusta ja halua nähdä metsää puilta. Se näkyy voimattomuutena oppositiopolitiikassa.

SOTE-laiva kulkee kallellaan

Yksityistämistä ja kaupallistamista tukevan, Kokoomuksen vaatiman pakollisen vapaan valinnan ja Keskustapuolueen poliittisista valtasyistä ajaman, uuden hallinnon tason luominen maakuntamallin muodossa, suuressa sosiaali- ja terveyspoliittisessa uudistuksessa (SOTE) on vielä kolmaskin ulottuuus, joka tuntuu hatusta vetäistyltä ja yksityisestä intressistä lähtevältä tavoitteelta. SOTE-ratkaisun yhteydessä pitäisi säästää kolme miljardia. Tätä ei vaadita budjettia heti leikkaamalla, vaan kasvua hillitsemällä siitä laskennallisesta perustasta joka on sisällytetty pitkän tähtäimen ohjelmiin.

En puutu tässä itse rahasummaan, vaan säästötavoitteen periaatteelliseen lähtökohtaan ja sen aiheuttamiin seuraamuksiin. Säästämisellä on tavallaan kahdet kasvot, joiden arvolähtökohta on erilainen ja joka SOTE-uudistuksen yhteydessä näyttää jääneen avaamatta.

Kun puhutaan julkisesta säästämisestä yksityisen intressin lähtökohdista, säästäminen tarkoittaa yhteisten kulujen vähentämistä, karsimista minimiin, jotta yksityinen kulutus ja rahankäyttö voitaisiin tältäkin osin maksimoida. Kun taas säästämisestä puhutaan yhteisen edun lähtökohdista, merkitsee säästäminen voimavarojen kokoamista ja kasvattamista yhteisten hankkeiden toteuttamiseksi, uusien, SOTEsta puhuttaessa yhteistä hyvinvointia, sosiaalista turvallisuutta lisäävien, uutta teknologiaa ja keksintöjä kokonaisvaltaisesti soveltavien ratkaisujen löytämiseksi. Kysymys on yhteisöllisistä, uutta voimaa ja dynamiikkaa luovista ratkaisuista.

Säästötavoitteen motiivin ymmärtämisellä ja valitsemisella on tietenkin radikaaleja seurauksia itse järjestelmän kehittämisen kannalta. Jos motiivina on – kuten nyt näyttää olevan – yksityiseen intressiin perustuvan säästämistavoitteen sisällyttäminen SOTE-uudistukseen, merkitsee se julkisen sektorin kehittämisen kannalta jatkuvaa kustannusten vähentämispainetta. Toiminnot, kuten investoinit, palvelurakenteet ja hoitotoimenpiteet rajataan vähimpään mahdolliseen. Uudet tekniset, kustannuksia aiheuttavat innovaatiot eivät pääse näyttämään mahdollisuuksiaan, jos ”väärä säästäminen” jatkuvasti rajaa ne käyttöönottamisen ulkopuolelle. Sopeutumisella ja ”älykkäillä ratkaisuilla” on taipumus tulla kuvaan vasta sitten kun vahinko on jo tapahtunut. Julkisen sektorin maine jäykkänä, uudistusvastaisena, kielteisiä ja torjuvia vastauksia antavana nousee uuteen potenssiin. Samalla tulee todistettua luonteeltaan ”sosialististen”, kansanvaltaiseen päätöksentekoon perustuvien toimintatapojen jälkijättöisyys ja avuttomuus ratkaisumallien tarjoajana.

Nyt näyttää siltä että SOTEn soveltamiseen tuleva palveluseteli ei olisikaan määräsummainen rahallinen etu, vaan oikeus käyttää joko julkista tai yksityistä palvelulaitosta sosiaalisen tai terveydellisen palvelun saamisen hyväksyttävänä todisteena. Jos avoin shekki on tältä osin yksityisten palveluntarjoajien käytettävissä, merkitsee se palvelujen ja toimintojen istuttamista hoitotoimenpiteisiin tavalla, jossa vain mielikuvitus on rajana.

Tänä syksynä tehdyt, perustuslakikomitean vaatimat korjaukset ovat jossakin määrin lieventäneet tätä avoimen rahavirran mahdollisuutta, mutta kokonaan murtuvaa patoa ei ole missään tapauksessa tukittu. Yksityinen puoli haluaa tietenkin käyttää kaikkia kuhunkin hoito- tai palvelutoimenpiteeseen liittyviä mahdollisuuksia. Asiakkaan, kansalaisen kannalta tällä on suuri laadullinen merkitys toimenpiteitä tehtäessä. Itsellänikin on tästä jo esimerkkejä palveluseteliä käytettäessä hammashoidon ja viimeksi kuulolaitteiden hankkimisen yhteydessä. Avoin shekki yksityiselle palveluntarjoajalle näkyy laadukkaana ja monipuolisena hoitona ja palveluna. Tämä on seikka, joka puolustaa vahvasti sekajärjestelmää tässä suuressa uudistuksessa.

Kuinka julkisellla puolella voitaisiin SOTE-ratkaisuun liittää uusien innovaatioiden dynamiikkaa? Pelkkä säästötavoite rajaa SOTEen liittyvän näköalan kapeaksi ja lyhytnäköiseksi ja vailla kehittämismahdollisuuksia olevaksi byrokraattiseksi suoritukseksi. Yksi mahdollisuus olisi varata koko ajan tietty prosentuaalinen osuus sosiaali-ja terveydenhoidon rahoituksesta infrastruktuurin ja teknisen laatutason ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Julkisen ja yksityisen palvelutuotannon tulee laatutasoltaan olla jatkuvasti vertailtavissa myös hinnaltaan – ja siten, että julkinen puoli saa suoritetta kohden saman resurssitason kuin yksityinen sektori.

Säästäminen ei yhteisölliseltä kannalta saa merkitä voimavarojen vähentämistä vaan kartuttamista. Tässä mielessä hallitusohjelmaan sisälltetty säästötavoite osoittaa painopisteen asettuneen yksityisen intressin korostamiselle tämän suuren ja kansantaloudellisesti merkittävän uudistuksen yhteydessä. Sosiaali- ja terveydenhoitotoimi kestävät hyvin korkeammankin kustannustason ja etenkin silloin, kun tavoitteena kansan kuntouttaminen elämään täysillä, niin ruumiillisesti kuin henkisestikin.

Kuulen jo mielessäni vastaväitteitä, jotka perustuvat resurssien vähäisyyteen, julkisen sektorin velkaantumiseen, velkojen jättämisen tulevien sukupolvien hoidettavaksi. Samalla juuri marraskuun ensimmäisellä viikolla 2017 on kuultu 2,5 miljardin tuen antamisesta Finnveran toimesta Suomen telakkateollisuudelle. Hur det är möjligt? Kuinka se on mahdollista? What is going on?

Olenvtoisaalla blogipäivityksissäni kirjoittanut paljonkin EuroopanUnionin ja Euroopan Keskuspankin talous- ja rahapolitiikanmarkkinasuuntautumisesta, yksipuolisuudesta ja siipirikkoisesta suhtautumisesta juuri rahapolitiikassa yhteisiin kansanvaltaisiin rakenteisiin. Finnveran markkinatukien ja SOTEn yksityisen intresssiin perustuvien ratkaisujen asettaminen rinnakkain pitäisi herättää jo peruskoulunkin yhteiskunnallisella oppimäärällä huomaamaan , että yhteinen laiva kulkee pahasti kallellaan. Elinkeinoelämän Valtuuskuntakin on hiljaa kuin valtiosihteeri Audin takakontissa. Valtionvarainministeriö ei kerro sanallakaan siitä, mistä moiset rahat löytyvät. Euroopan Keskuspankin määrällinen elvytys vaikuttaa, mutta julkinen sektori siitä ei kostu kuin välillisesti.

Tämä ei enää kuulu SOTEen, saatat sanoa. Molemmat, markkinatuet ja SOTE kuuluvat kuitenkin kansalliseen taloudenpitoon. Kokonaisuutta on katseltava myös myös tämän SOTE-väännön yhteydessä.

SOTE-säästöissä ja telakkatuissa satavuotias Suomi-laiva kulkee edelleen pahasti kallellaan. Kummalta puolelta yhteinen vene alkaa hörpätä vaarallisessa määrin vettä, siitä sopii keskustella. Tässä ovat SOMEn edellyttämä reaalitalous ja paratiisiristeilijöiden unelmahöttö tällä kertaa vastakkain.

Sosialidemokratian juuret

"Sosialidemokratia on jo saavuttanut sen, mitä se tavoitteli; liikkeen on kyettävä määrittelemään tavoitteensa uudestaan ja uudistuttava jos se aikoo menestyä." Tämän toteamuksen kuulee poliittisessa keskustelussa tuon tuostakin. Voin kuvitella, että liikkeen arvoperintöä tuntemattomasta tuollainen suggestio tuntuu ahdistavalta ja lamauttavalta. Sellaiseksihan se on tarkoitettukin.

Ryhtyäkö siis kiihkeästi arvailemaan tulevaisuuden taktiikkaa ja strategiaa - vai yrittääkö löytää jotain arvokasta ja vielä toteutumatonta työväenliikkeen arvoperinnöstä, aikaisempien sukupolvien, isiemme ja äitiemme elämää ja toivoa ylläpitäneestä arvomaailmasta?

Hindutraditiossa - johon mm. jooga pysyvine asanoineen ja muine harjoituksineen kuuluu - pidetään juurta, lähdettä muuttumattomana, johon aina palataan ja jonka syvintä olemusta jatkuvasti tutkitaan ja avataan. Tradition arvot ovat pysyneet lähes muuttumattomina jo useita tuhansia vuosia. Aika-ajoin traditio on ollut lähellä katketa, mutta perinne on kuitenkin jatkunut niin vahvana, että se muodostaa mitä rikkaimman  perustan hindulaisuudelle.

Tuo perinne ei tavoittelekaan uudistumista siinä mielessä, että vanha koettaisiin jo saavutetuksi ja ylitetyksi. Päinvastoin, Patanjalia, Upanishadeja,  Bagavad Gitaa ja vanhoja mestareita, "guruja" tutkitaan ja niihin palataan yhä uudelleen ja uudelleen.

Minulla on tapana palata yhä uudelleen ja uudelleen myös ns. Frankfurtin koulukunnan suuriin mestareihin, joista erityisen intensiivisesti olen viitisenkymmnentä vuotta tutkinut tuon laitoksen sosiaalipsykologian eliniäkseen (mikä ei toteutunut) valitun johtajan Erich Frommin tuotantoa. Palaan jatkuvasti hänen löytöihinsä kuin varmalle lähteelle, josta aina löytyy mieltä kirkastavaa ja avartavaa eliksiiriä, "elämän vettä".

Pidän virheenä sitä, että niin  nopeasti aikaisempien mestareiden työ ja luova panos unohdetaan ja lähdetään haikailemaan uutta ilman jo ollemassaolevan arvopohjan ymmärtämistä ja tuntemista.

Sosialidemokratia, joka on sitoutunut ihmisyyden ja ihmisenä olemisen ehtojen maalliseen, "historian sisäiseen" kehittämiseen, on monessa suhteessa sukua muille maailman humanistisille perinteille, joihin hindulaisuus ja buddhismi - nämä kaksi keskenään hyvinkin läheistä harjoittamisen muotoa - ilman muuta kuuluvat. Perinteitä kunnioitetaan ja lähdettä, juurta tutkitaan ja avataan mitä erilaisimmilla tavoilla.  Voitaisiin todeta, että demokratia elämäntapana - sosialidemokratian tärkeä ulottuvuus - kaipaa tässä suhteessa yhteyttä paitsi oman arvoperintönsä avaamiseen, myös maailman muihin humanistisiin traditioihin.

Tämä saattaa kuulostaa selän kääntämiseltä tulevaisuudelle ja paluuta vanhaan. Toisaalta vaatimus vanhan ja jo muka toteutetun sivuuttamisesta tarkoittaa aikaisempien sukupolvien henkisen työn ja elämäntavan saavutusten aliarviointia ja historian kumulatiivisen kasvun vähättelyä.

Kun sosialidemokratia puhuu ihmisyydestä, demokratiasta elämäntapana, ihmisen omaehtoisuuudesta ja toiminnallisesta vapauttamisesta, tapaus ihmisen täydestä toteuttamisesta, on lähteellä, perinteellä, juurilla ja niiden radikaalilla avaamisella ja elvyttämisellä suurempi merkitys kuin historiattomalla ja perinteettömällä tulevaisuuden ennustamisella.

Sellaiset ulottuvuudet kuin autenttisuus, integriteetti, vastuuntunto ja  rikastuttaminen lähtevät liikkeen juurista, kaiken toiminnan ja ohjelmoinnin taustalla olevasta perustasta.

Tai ilmaiskaamme asia tietokonekielellä: jokaiselle tietokoneelle tärkeää on BIOS (lyhenne sanoista Basic Input-Output System), jonka varaan kaikki ohjelmalliset toiminnat rakentuvat. Poliittisen liikkeen arvoperintö on sen perustassa olevaa Input- ja Outputjärjestelmää, jolle tulevaisuutta rakennetaan. Tuohon perustaan ankkuroitu "tapaus ihmisen" toteuttamisen visio on sosialidemokratian ja ihmiskunnan kohdalla vielä mitä suurimmassa määrin kesken. Siksi sellaista uusiutumistarvetta, jossa vanha perusta hylätään ja unohdetaan, ei ole olemassa. Tradition ja siihen sisältyvän arvoperinnön sivuuttaminen poistaa liikkeen toiminnalle olennaisen syvyysulottuvuuden.

Palataan siis juurille, "sosialidemokratian biokseen", avataan sitä vanhojen mestareiden löytöjen pohjalta, jotta voisimme löytää kestävän tien tulevaisuuteen.

Saulin perilliset

”Sosialidemokratia on tehnyt tehtävänsä. Forssan 1903 kokouksen keskeiset tavoitteet on jo toteutettu. Hyvinvointiyhteiskunta on tässä suhteessa valmis. Sosialidemokratialla ei ole visiota tästä eteenpäin”.

Voiko suuri, satoja vuosia vanha liike kuolla tai menettää merkityksensä? Voiko se kadottaa yhteytensä juuriinsa ja lähtökohtiinsa niin että paluuta yhteiskunnallisessa tai aatteellisessa mielessä juurille ei enää ole?

Ihmiskunnan historiasta tästä löytyy kyllä esimerkkejä. Mihin katosivat ne voimat jotka rakensivat Kambodshaan tai Etelä-Amerikkaan suuret temppelinsä? Eikö hindulaisuuden suuri sanoma jota kuvataan Patanjali-joogassa tai Upanishadeissa kadonnut lähes tyystin säilyen vain suullisena, havahtuneelta mestarilta omistautuneelle oppilaalle välittyneenä traditiona?

 Miten on käynyt juutalaisuudessa? Mooses sai vuorella pilvenä ilmestyneeltä nimettömältä jumalalta kymmenen käskyä, joiden keskeinen perusta oli toiminta harmonian hyväksi ja ihmisen tekemien epäjumalien, abstraktien tai konkreettisten idolien palvonnasta luopuminen. Maimonides-suuntauksen mukaan juutalaisuus irtosi tästä periaatteesta ja kadotti perinteensä siinä vaiheessa kun Saul voideltiin kuninkaaksi.

Idolien palvonnasta luopuminen ja harmonian tavoittelu on niin tärkeää, että tästä arvoperiaatteesta luopuminen estää pääsyn takaisin käskyjen syvimpään sanomaan.

Palaan nyt takaisin sosialidemokratiaan. Yksi tärkeimmistä oppimestareistani, Frankfurtin koulukunnan suuri – mutta harvoin heidän joukossaan mainittu – mestari Erich Fromm – on työväenliikkeestä ja sen arvoperinnöstä sanonut että ”Marxin kommunismi on juutalaisen harmoniakäsityksen ilmaisemista 1800-luvun yhteiskunnallisella kielellä”.  Kun siis sosialidemokratia tavoittelee yhteiskunnallista tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta, rauhaa ja kansojen välistä solidaarisuutta, kyseessä on sama sanoma joka juutalaisuudessa ja kristinuskossa - islam mukaanluettuna -  ilmaistaan pyhäpäivän kunnioittamisena. Tavoitteena on harmonia, joka on niin tärkeä, että kerran viikossa on vietettävä vuorokausi tämän suuren tavoitteen hengessä.

Jumalan nimen kieltäminen  toisessa käskyssä viittaa toiseen tärkeään periaatteeseen, luopumiseen ihmisen itsensä luomien idolien palvonnasta. Kysymys ei ole ainoastaan jumala-nimestä ja sen erilaisista vastikkeista kirjoitettuina tai piirrettyinä, vaan ylipäätään niistä seitsemästä periaatteesta, jotka tulivat käskyinä Nooan pojille: lakiin perustuva sosiaalinen oikeudenmukaisuus, jumalanpilkasta kieltäytyminen ja epäjumalanpalvonta; näiden lisäksi noihin tärkeisiin kieltoihin kuuluvat aviorikos, verenvuodatus, ryöstäminen tai  lihan syöminen elävästä eläimestä.  Haluan siis sanoa tällä lyhyellä kuvauksella, että nuo tärkeät vanhatestamentilliset kristilliset periaatteet ovat sovellettavissa myös yhteiskunnalliseen, ”historian sisäiseen” toimintaan.

Elämme juuri näinä vuosina samanlaista aikaa kuin juutalaisuuden historiassa oli Saulin voiteleminen kuninkaaksi. Irtautuminen työväenliikkeen arvoperinteestä näyttää ilmeiseltä. Ei tunnu aikaan sopivalta nimittää itseään työläiseksi eikä kaiketi edes palkansaajaksi, puhumattakaan työväenliikkeen arvoperinteestä ja senmukaisesta toiminnasta. Samaan aikaan  ”epäjumalan palvomisen” muodot sanan vanhatestamentillisessa muodossa jatkavat voittokulkuaan.

Markkinoista, kaupallisuudesta, omistamisesta ja voiton tekemisestä ja voiton saavuttamisesta kokonaisedusta piittaamatta on tullut tämän päivän epäjumalanpalvontaa. Idoleita rakennetaan milloin mistäkin ja niiden ympärille rakennetaan suuria spektaakkeleita. Harmonian tavoittelu, pyhäpäivän kunnioittaminen suurena tulevaisuuden symbolina on menettämässä sananmukaisesti merkitystään. Juuri nytkin kiitsellään pyhäpäivien luonteesta ja voitonhimossa väitetään niiden olevan samanlaisia kuin mutkin päivät. Toivoisi työväenliikkeen ymmärtävän tässä asiassa antaa tukeaan uskonnollisille yhteisöille, vaikka ne eivät muutoin toisen käskyn suurta sanomaa näytä enää tavoittavankaan.

Kaupallisuus, yksityistäminen, markkinat ja niiden globaali kilpailu näyttävät ottavan historiallisen niskalenkin muista aatteeista. Euroopan Unionin myötä olemme siirtymässä näiden periaatteiden varaan rakentuvaan monokulttuuriin, jossa Nooan pojille annetuilla käskyillä ei näytä olevan sijaa. Yhteinen intressi on joutumassa lopullisesti alistetuksi markkinahengelle ja ”ahneiden sodalle”, loputtomalle kilpailulle.

Sosialidemokratia ei näissä olosuhteissa voi enää toteuttaa suurta yhteiskunnallista tehtäväänsä, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion rakentamista. Siitä on tullut poissuljettu vaihtoehto. Paradoksaalista on että liittyessään Euroopan Unioniin sosialdemokratia ja vasemmisto kokonaisuudessaan olivat hyväksymässä sellaisen eurooppalaisen rakenteen, joka sulkee työväenliikkeen arvoperinnön mukaisen yhteiskunnallisen toimintatavan rakenteidensa ulkopuolelle.

Onko siis sosialidemokratia tehnyt jo tehtävänsä? Onko kristillinen harmonia enää ollenlaan mahdollinen historian sisäisenä, siis konkreettisena yhteiskunnallisena tavoitteena? Onko sen aika lopullisesti ohi? Jos ei, niin missä muodossa noita periaatteita voi edelleen toteuttaa?

Kotitalousvähennystä myös kaikkein pienituloisimmille

Eläkkeensaajien Keskusliiton liittokokouksessa Lappeenrannassa, kokoushotellin aulassa oli levitettynä panderolli "Aina heikomman puolella". Tämä yksi maamme merkittävimmistä ikäihmisiä edustavista järjestöistä julisti siinä peruslähtökohtaansa, tasa-arvoista yhteiskuntaa, oikeutta kaikille, heikomman vahvistamista ja kuntouttamista. Kysymys on ihmisyyteen, kansankotiin ja hyvinvointivaltioon kuuluvasta peruslähtökohdasta: oikeus ihmisyyteen ja voimavarojensa täysimääräiseen kehittämiseen ja toteuttamiseen kuuluu kaikille. Heikompaan asemaan joutuneet, olivatpa ne mitä ikäryhmää tahansa, on se kansanryhmä jota on yhdessä nostettava. Ei ole sattumaa, että juuri emerituskansalaiset, hyvinvointivaltion rakennnustyön käynnistäneet, ovat vaarassa jäädä taloudellisilta edellytyksiltään köyhyysrajalle ja jopa sen alapuolelle.

EKL:n lehti Eläkkeensaaja nostaa vanhenevan sukupolven elämäntilannetta ja tavoitteita jatkuvasti esille. Liitto on ottanut edunvalvonnan aivan ilmeisesti keskeiseksi teemakseen ja  sen pää-äänenkannattaja kirjoittaa jokaisessa numerossaan sekä puheenjohtajan  että toiminnanjohtajan palstoilla tästä poliittisesta tehtävästään. Esimerkinomaisesti nostan juuri viimeisimmästä, syyskuun 2017 lopulla ilmestyneestä lehdestä  käsiteltyjä teemoja esille.

Kotitalousvähennys myös pienituloisten ulottuville
Liiton puheenjohtajaksi kesäkuun kokouksessa valittu Simo Paassilta kirjoittaa kotitalousvähennyksestä ja siinä olevassa, eriarvoisuutta lisäävästä ja kansalaisia eriarvoisesti kohtelevasta piirteestä. Hän kirjoittaa hallituksen suunnitelmista kehittää kotitalouysvähennystä nostamalla työn osuuden korvausta 50:stä 70:een prosenttiin. "Esitettyä suunnitelmaa ei ole aihetta vastustaa, mutta kotitalousvähennystä pitäisi kehittää niin, että myös pienituloiset voisivat hyötyä siitä" , Paassilta kirjoittaa.

Hän jatkaa:
"Nykyjärjestelmässä verosta tehtävää kotitalousvähennystä voi hyödyntää vain silloin, jos henkilö maksaa tuloistaan veroa vähintään sen verran, kuin hän olisi oikeutettu saamaan verovähennystä saamistaan palveluista. Esimerkiksi eläkeläisellä pitäisi olla veronalaista ansiotuloa noin 20 000 euroa vuodessa, jotta hän pystyy hyödyntämään kotitalousvähennyksen täyden määrän 2400 euroa.

Jos eläkeläisen veronalaiset ansiotulot jäävät alle 11067 euron vuodessa, tuloista ei makseta lainkaan ansioverotuloa, jolloin myöskään kotitalousvähennyksestä ei ole henkilölle mitään hyötyä. Noin 150 000 henkilöä koko ikäryhmästä  ei voi  hyödyntää laisinkaan nykymuotoista kotitalousvähennystä.

Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra on jo vuonna 2015 ideoinut sellaisen kotitalousvähennysmallin, joka hyödyntäisi myös pienituloisimpia (Sitran selvityksiä 95) Mallin ajatuksena on, että kaikilla 75 vuotta täyttäneillä olisi tuloista riippumatta mahdollisuus hyödyntää kotitalousjärjestelmää, kun he ostavat kotitalouspalveluja.

Kotitalousvähennys olisi täten pienituloiselle suoran tuen ja verohuojennuksen yhdistelmä. Jos maksetut verot ovat vähennykseen oikeuttavaa summaa pienemmät, vähentämättä jääneen osan verovähennyksestä saisi suorana tukena. Rahamääräinen tuki olisi enimmillään 1200 euroa vuodessa.

Sitran esitys avaisi toteutuessaan uusia mahdollisuuksia kotitalousvähennyksen käyttöön. Se saattaisi myös osaltaan tukea sitä tavoitetta, että omassa kodissa asuminen pitempään olisi mahdollista entistä useammalle eläkkeensaajalle tulevaisuudessa. Kotitalousvähennyksellä tuetaan ikäihmisen arkea, mutta se myös lisää työllisyyttä ja elvyttää paikallista taloutta."

Tällaisen tärkeän ehdotuksen tekee siis EKL:n puheenjohtaja Simo Paassilta, puuttuen samalla taas yhteen eriarvoistavaan piirteeseen yhä markkinaliberaalimpia piirteitä saavassa politiikassa. Siinä on kysymys konkreettisesta aloitteesta liittokokouksessakin vahvasti esillä olleeseen teemaan: "Aina heikomman puolella."

Ihminen on sitä mitä hän kirjoittaa

Kirjoitustyyli ja luonteenpiirteet

Referoin tässä Ernst Schachtelin kirjoitusta, jonka löysin Erich Frommin postuumisti julkaistusta kirjasta "Arbeiter und Angestellten am Vorabend des dritten Reiches ISBN 3-423-04409-8, ei suom.) Tämä kirja on itseasiassa tutkimusraportti Saksan työväestön ja toimihenkilöiden henkisestä tilasta juuri Hitlerin valtaannousun aikoina 1930-luvun alussa. Tutkimuksessa käytettiin ns. avointa kyselylomaketta, jossa vastaajat saivat ilmaista omia mielipiteitään myös kirjallisesti esitettyihin kysymyksiin. Ernst Schachtelin analyysi perustuu puolestaan F.H. Allportin, L. Walkerin ja E. Lathersin 1934 ilmestyneeseen kirjaan Written Composition and the Charasterictic of  Personality.

Kirjoitus- ja ilmaisutyylillä on omat yhteytensä persoonallisuuteen ja luonteenpiirteisiin. Ilmaisutapa kertoo siis paljon myös kirjoittajasta itsestään ja änen tavastaan suhteuttaa itsensä yhteiskuntaan ja muihin ihmisiin.

"Kun toteuttaa kirjallista kyselyä saadakseen informaatiota vastaajien persoonallisuudesta, osoittautuu persoonallinen kirjoitustyyli hedelmälliseksi tutkimustekniikaksi psykologisessa analyysissa. Myös tässä tutkimuksessa (viittaa siis Frommin tutkimukseen) olemme käyttäneet tätä tekniikkaa osittain hyväksemme, voidaksemme paremmin järjestää yksityisten vastaajien kuhunkin kysymykseen antamia tulkittavia vastauksia. Monissa tapauksissa antaa nimittäin paremminkin vastauksen muotoilu lähtökohdan toivotun psykologisen informaation saamiseen kuin itse esitetty konkreettinen kysymys. Tämän ohella kirjoitustyylin analyysi on ennenkaikkea silloin mielekästä, kun sitä ei tehdä pelkästään yksittäisten kysymysten tulkintana, vaan koko kyselykokonaisuuden yhteydessä. Vain tässä tapauksessa voidaan toivoa, että saadaan avaimia vastaajan persoonallisuuden rakenteesta.

Se että on olemassa yhteys persoonallisuuden ja kirjoitustyylin välillä, se että ihmisen kirjoitustyyli on tietyllä tavalla luonteenomainen hänelle itselleen, on yleisesti tunnettua (tässä kirjoittaja viittaa  L. Walkerin ja E. Lathersin kirjaan Written Composition and the Charasterictic of  Personality, IR). Ranskalaisessa yhteydessä tämä puetaan täsmälliseen muotoon "Le style c'est L'homme" (ihminen on sitä mitä hän kirjoittaa). Aika usein voimme tunnistaa kirjailijan tai ystävän  todellakin hänen kirjoitustyylinsä perusteella. Tätä taustaa vasten tavoitteemme on nyt tunnistaa, miten pitkälle ihmisestä ja hänen  kirjoitustyylistään voi vetää  hedelmällisä johtopäätöksiä. Me haluamme siis löytää psykologisen yhteyden kirjoitustyylin ja kirjoittajan välillä ja yrittää havaita, mitä erityisiä luonteenpiirteitä kätkeytyy tiettyihin tyylillisiin ominaisuuksiin.

Lähtökohtaisesti näyttää olevan kaksi ulottuvuutta, joissa tyyli antaa avaimia henkilön itsensä havainnoimiseen: ensikseenkin kirjallisen ilmaisun tyylissä on yhä uudelleen toistuvia erikoisuuksia, joilla kirjoittaja värittää sanomaansa. Toiseksi yksittäinen ilmaisu voi nostaa esiin tietyn tunteen käsiteltävän  aiheen yhteydessä. Olkoonkin että kirjoittaja itse ei ole lainkaan tietoinen tästä tunteesta, tulee se tällä tavalla herätettyä, niin että paljastaa esimerkiksi vihamielisen äänensävyn, "kynän lipsahtamisen" tai vastaavan erikoispiirteen. Kirjoittajan käyttämä tyyli voidaan nähdä samansuuntaisena hänen yleisen käyttäytymisensä kanssa. Erikoisuus jossakin yksittäisessä ilmaisussa saattaa olla samansuuntainen  käyttäytymiseen vastaavanlaisessa tilanteessa. Jokainen tilanne  vapauttaa tiettyjä tunneärsykkeitä, jotka voivat saada ilmiasun suullisessa tai kirjallisessa muodossa.

Tavallisesti persoonallisuus näyttäytyy paremmin suullisessa kuin kirjallisessa ilmaisussa. Puhutun ja kirjoitetun sanan ero persoonallisuutta arvioitaessa perustuu pitkälle siihen tosiasiaan, että kirjoitetun ilmaisun suhde sisältöön on vähemmän suora kuin mitä se on henkilön ilmaistessa itseään suullisesti. Alaviitteessä kirjoittaja toteaa, että tämä pätee vain keskimääräisesti; vakavassa hermostollisessa häiriötilassa kirjoittajan ilmaisu saattaa olla hyvin avointa tai sekavaa, mikä ei kuitenkaan kerro kaikkea ilmaisijan luonteenpiirteistä. On enemmän ihmisiä, jotka puhuvat luonnollisella ja spontaanilla tavalla kuin sellaisia jotka näin kirjoittavat. Monille kirjoittaminen ei ole niin luontevaa ja joillekin ja jopa lukumääräisesti suurimmalle joukolle  jo koululauseen kirjoittaminen vastaa hyvin vaativaa suoritusta. Tällaiset tekijät vaikuttavat varmastikin huomattavassa määrin siihen tapaan ja tyyliin, jolla joku kirjoittaa. Tieteelliseen arviointiin antaa kirjallinen ilmaisu kuitenkin sen teknisen edun, että se mahdollistaa jatkuvan pääsyn ilmaisun havainnointiin. Vastaavanlainen kuvailu suullisesta ilmaisusta on paljon tilapäisempi ja se olisi mahdollista ainoastaan monimutkaisessa teknisessä koneistossa.

Kun analysoidaan persoonallista kirjoitustyyliä, on seuraavaksi tärkeää hahmottaa ne tekijät, jotka vaikuttavat kirjoittajan ilmaisuun. Puhumme siis tässä kirjoitustilanteesta. Nämä yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset tekijät ovat aina erilaisia liittyen kirjoittamisen tarkoitukseen. Kun koululainen kirjoittaa kouluainetta tai joku kirjoittaa esimiehelleen, tekee mainosta tai on kirjeenvaihdossa ystävänsä kanssa, tai jos kirjoittaja vastaa kyselyyn, joka kerta on kysymyksessä erikoistilanne joka vaikuttaa eri tavalla kirjoitustyyliin. Jopa kyselylomakkeen täyttäminen - josta kirjoittaja tässä yhteydessä puhuu - ei ole vastaajille psykologisessa mielessä millään muotoa samanlainen. Kun yhteisö tekee kyselyä ja saa vastaukset, sen merkitys vastaajalle, kyselyn tarkoitus, kyselyn subjektiivinen vastaanotto ja lopulta myös  anonymiteetin aste - kaiki nämä seikat ovat yhteydessä mitä suurimmassa määrin vastaajien erilaisiin tilanteisiin. Näistä lähtökohdista kyselylomaketta tulee tarkastella kokonaan eri lähtökohdista kuin esimerkiksi kirjallista älykkyystestiä, joka sellaisenaan luo tietynlaisen koetilanteen.

Tässä jo kuvattujen kirjoitustilanteiden lisäksi on tarkasteltava tekijöitä, jotka liittyvät asemaan ja taustaan yhteiskunnassa eli siihen, miten tottuneita vastaajat ovat kirjalliseen ilmaisuun tällaisessa kyselytutkimuksessa. Lehtimies,  joka kirjoittaa päivittäin samansuuntaisista aiheista on aivan ei tilanteessa kuin maanviljelijä,  joka kirjoittaa harvoin ja on ollut vähän tekemisissä kyselytytkimuksen aihepiirin kanssa. Toimistotyöntekijä suhtautunee kyselytutkimukseen samalla tavoin kuin tavanomaisen lomakkeen täyttymiseen - hän ei anna mitään vastausta ennenkuin hän on täysin varma ja antaa sen  sitten  matemaattisella tarkkuudella. Hyvininformoitu työläinen joka asuu suurkaupungissa, saattaa olla hyvinkin tietoinen niistä olosuhteista joita kyselylomake käsittelee, mutta joutuu helposti vaikeuksiin kun pitää ilmaista ajatuksiaan kirjallisessa muodossa. Vasta sitten kun on käyty läpi nämä tilannetta valaisevat tekijät, kirjoittajan sosiaalinen tilanne ja kirjoitetulle asetetut päämäärät, voidaan edetä siihen erityiseen henkilökohtaisen vaiheeseen, jossa syntyvät kirjoittamistilanteessa olevat ja persoonallisuutta kuvaavat tekijät. Niinpä saattaa esimerkiksi sellainen henkilö joka on hyvin varovainen ja joka pelkää jokaisen kysymyksen kohdalla vastaako hän oikein ja koko ajan harkitsee mitä kirjoittaa, olla täysin eri tilanteessa kuin henkilö joka ei anna tuollaisille ajatuksille ollenkaan tilaa, vaan pikemminkin on iloinen kun ensimmäistä kertaa hänenkin mielipidettään kysytään.

Montaa kertaa  juuri vastaustilanteen ainutlaatuisuus on sellainen, että se vaikuttaa henkilökohtaiseen suhtautumiseen ja niihin psyykkisiin mekanismeihin, jotka ovat yhteydessä "itsetuntoon" ja tulevat kirjallisessa ilmaisussa hyvin selvästi esille. "Itsetunnolla" tarkoitamme tässä - ilman että yrittäisimme tyhjentävästi selittää tämän syvällisen käsitteen koko olemusta - sitä erityistä piirrettä, miten ihminen arvioi itseään suhteessa toisiin ihmisiin. Tämä itsetunto voi olla kaikilla tasoilla täysin tietoista tai toisaalta toimia täysin tiedostamana taustalla. Sekä tietoinen että tiedostamaton itsetunto voivat olla samanaikaisesti aktiivisia ja ristiriitatilanteessa toimia toisiaan vastaan. Niinpä on ajateltavissa että tietoisella tasolla pelokas arkuus on päällimäisenä ja tämän arkuuden taakse piiloutuu samaan aikaan tiedostamattomia, omasta suuruudesta  uneksivia fantasioita, tai vastakohtaisesti tietoisen arroganssin ja röyhkeyden taakse kätkeytyy pelko tiedostamattomasta heikkoudesta. Joskus itsetunto palvelee kompensoiden tilanteeseen liittyvää epävarmuutta pitämällä sitä merkityksettömänä, vähempiarvoisena tai peittääkseen avuttomuutta. Ne erityiset keinot, joita yksilö kulloinkin käyttää, säilyttääkseen itsetuntonsa tai kohottaakseen sitä, ovat tiiviissä yhteydessä hänen persoonallisuuteensa. Itsetunto ilmaisee omalta puoleltaan lukuisia psyykkisiä mekanismeja, jotka edesauttavat persoonallisuuden rakenteen muovautumisessa.

Normaalitapauksessa itsetunto perustuu vertailuun muiden ihmisten kanssa, jolloin suhteuttamisprosessi voi itsetunnon olennaisena perustana saada erilaisia muotoja; se voi tapahtua aktiivisena vertailuprosessina, mutta se voi olla myös passiivista. Sellaisessa tapauksessa itsetuntoon vaikuttaa pääasiassa se mitä muut tietävät tai ajattelevat tai saattavat ajatella minusta. Se että itsetunto pohjautuu juuri vertailuun muiden ihmisten kanssa, on tilanteilla joissa asetutaan suhteeseen toisen ihmisen kanssa aivan erityinen merkitys itsetunnolle ja sen puolustusmekanismeille. Tämä vaikutus korostuu tilanteessa, jossa jätämme itsestämme tietynlaisen vaikutelman. Siten saattaa lomakekyselyyn vastaaja esimerkiksi pyrkiä   jättämään vaikutelman, jolla hän yrittää vakuuttaa lukijan koulutuksestaan, kun taas toinen kokee kysymyksen kokeeksi ja sen vuoksi näkee vaivaa välttääkseen "virheitä".

Samoin saattaa se rooli, joka pohjautuu itsetuntoon vastaustilanteessa saada joko ulospäinsuuntautuvan tai sisäänpäinkääntyneen ilmaisun muodon. Kun vastaajan mielenkiinto ja aikomukset ovat suuntautuneet käsiteltävänä olevan kysymykseen kohteena, muotoutuu myös ilmausutapa kohdeorientoituneeksi. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä etteikö vastaus tästä huolimatta saata olla persoonallisesti värittynyt. Vetäytyvä ilmaisu ei puolestaan sisällä mitään egoistista latausta, vaan on pikemminkin määräytynyt itseä koskevan arvioinnin pohjalta, mikä näkyy sanavalinnoissa ja mahdollisesti jopa puolustautumisena suhteessa kysymykseen. On runsaasti esimerkkejä kohdesuuntautuneesta vastaustavasta, mutta vähemmän sellaisia jotka edustaisivat pelkästään puolustautumismekanismia. Sekä suullisessa että kirjallisessa vastaustavassa vetäytyvä suhtautumistapa tulee useimmiten näkyviin vain toissijaisena, sanavalinnoiltaan taustalla vaikuttavana ilmaisuna. Mutta aivan kuten estottomassa ulospäinsuuntautuneesa ilmaisutavassa persoonalliset piirteet ja itsetunto tulevat selvästi esiin, sallii objektiivinen ja neutraali sananvalinta myös pidättyvässä, sisäänpäinkääntyneessä ilmaisussa analyysipohjaa. Kokonaisuudessaan siis täytyy löytää erilaisia yhdistämismuotoja ja kombinaatioita, kun verrataan ulospäinsuuntautunutta ja sisäänpäinkääntynyttä ilmaisutyyliä.

Ehkä sisäänpäinkääntyneen vastaajan tavanomaisin ilmaisumuoto on sellainen, joka sanavalinnoillaan yrittää nostaa niiden arvoa ja tärkeyttä. Sanojen valinta on yhteydessä sekä vastaajan yhteiskunnalliseen asennoitumiseen että hänen henkilökohtaisiin mieltymyksiinsä. Niinpä joku vastaaja saattaa valita mahdollisimman kultivoidun ilmaisutavan, kun taas toisen sanavalinnan ovat teennäisiä ja väkinäisiä. Kolmas saattaa pyrkiä  syvämietteiseen ja monimutkaiseen ilmaisutapaan. Joku saattaa puolestaan valita ilmaisun, joka vaikuttaa hyvin korkealentoiselta ja luo mahtipontisen vaikutelman. Itsetunnon vahvistamiseksi joku saattaa valita runollisen ja herkän kuvailutyylin. Löytyy sellaisiakin vastaajia, jotka sijoittavat vastaukseensa mahdollisimman paljon sitaatteja. Kaikki nämä sisäänpäinkääntyneet tyylit voidaan koota yhden, narsistisen tyylin käsitteen alle.
Narsistisen ilmaisutyylin erilaiset variantit antavat mahdollisuuden luonnekuvaan, jossa puhuja tai kirjoittaja antaa tietyssä määrin myös "kuulua itsestään". Narsistinen ihminen panee tietoisesti tai tietämättään painoa sille, että se mitä hän sanoo koskettaa myös  hänen omaa persoonaansa ja tästä syystä hän ei niinkään käsittele aiheena olevaa teemaa, vaan pyrkii sanavalinnoillaan esittelemään itseään oikeassa valossa.

Artikkelin kirjoittajat esittelevät vastausesimerkein erilaisia narsistisen ilmaisutavan muotoja.

Toinen ilmaisutyyli  antaa mahdollisuuden tehdä havaintoja vastaajan suhteesta autoriteettiin: tässä tapauksessa vastaaja yrittää sovittaa sanansa suhteessa johonkin autoriteettiin, yksittäishenkilöön tai instituutioon. Tämä institutionaalisten autoriteettien kuten koulun, viranomaisten tai sotilaiden koulumestarimainen, lyhytmuotoinen, töksähtelevä ilmaisu voi myös tulla näkyviin ilmaisutavassa. Usein autoritaarisesti suuntautunut henkilö samaistaa itsensä sellaisiin autoriteetteihin, joita hän on aikanaan pelännyt ja ehkä vieläkin pelkää - ja samalla myös ihailee. Psykoanalyyttisesti ilmaistuna kysymys on tapauksista, joissa koulumestarimaiset auktoriteetit pitävät yllä ja vahvistavat ilmaisijan "yliminää". Tässä törmätään ilmiöön, jossa henkilö kuvaa suhdettaan autoriteettiin ja sitä erityistä alistumista autoriteetin lakeihin, jota kautta tulee ilmaistua se että vastaajan oma arvo ja turvallisuus lisääntyvät kuuliaisuuden kautta. Alistumisellaan hän katsoo asettuvansa niiden yläpuolelle, jotka ovat vähemmän velvollisuudentuntoisia kuin hän itse.

Niin erilaisia kuin edellä viitatut kirjoitustyylit saattavat ollakin, ne edustavat joka tapauksessa yritystä puolustautua epävarmuutta, pelokkuutta, ja kaikkia omaa asemaa uhkaavia suuntauksia vastaan. Niin ylimitoitettu poisvetäytyminen kuin myös erilaiset autoriteetteihin viittaavat asennoitumiset kuuluvat puolustautumistyyliin.

Myös muita psyykkisiä mekanismeja voidaan kirjoitustyylissä aktivoida, kuten esimerkiksi sitoutumaton tai etäisyyttäottava, välimatkaa pitävä asennoituminen. Sitoutumaton henkilö, joka ei salli itseään asemoitavaksi, toivoo sen sijaan voivansa välttää mahdollisesti uhkaavat vaarat ottamatta koskaan selvää kantaa. Sensijaan etäisyyttäpitävä luonne seuraa mottoa:"Kun et salli itsellesi mitään, jossa Sinut voidaan sotkea mukaan johonkin, et voi myöskään mitään hävitä." Tällä tavalla hän arvelee olevansa kuin neutraali, kiinnostumaton katselija ja olevansa "asioiden yläpuolella", katsellen kaikkea ylivertaisesta näkökulmasta ja olemalla siten vähemmän haavoittuvainen. Niin kauan kuin kukaan ei puutu hänen näkökantoihinsa ja pitäytyy etäällä, ei hän voi koskaan olla väärässä, ja jos hän sattuisikin sanoman jotain väärin, ei se liikuta häntä niin pljoa kuin jos hän  olisi pysytellyt kokonaan taka-alalla. Kuten seuraavat esimerkit osoittavat, löytyvät tällaiset ilmaisemattomat mielipiteet siinä tavassa jolla hän sanoo jotakin.

Kysymys: Kuinka voidaan mielestänne parantaa maailmaa?
Vastaus: Jokaisen tulisi sopeutua maailmanjärjestykseen.

Kysymys: Kuinka mielestänne voidaan estää maailmansota?
Vastaus: Ainoastaan siten, että tahto estää sodat yleisesti hyväksytään.

Kysymys: Kuka on mielestänne syyllinen inflaatioon?
Vastaus: Yksittäistä ihmistä ei voida asettaa siitä syylliseksi.

Kysymys: Uskotteko, että lapsi voidaan kasvattaa täysin ilman ruumiillista kuritusta?
Vastaus: Vasta kun kasvatustieteessä yleisesti hyväksytään ruumiillisen kurituksen kielto.

Kuinka pitkä vuosiloma teillä on?
Vastaus: Keskimääräinen.

Kysymys: Uskotteko että ihminen on itse syypää kohtaloonsa?
Vastaus: Riippuu tilanteesta.

Kysymys: Mikä   hallitusmuoto on mielestänne paras?
Vastaus: Tasavalta on sopivin mahdollisuuksien rajoissa.

Kysymys: Mitä mieltä olette saksalaisesta oikeudesta?
Vastaus: Jokaisella asialla on varjopuolensa.

---
Erästä toista tyylillistä ilmiötä voimme kutsua niukkasanaisuudeksi. Tällaiselle henkilölle sanat ovat arvokas väline,  jota pitää käyttää säästeliäästi kuin kultaa, tunteita tai käärepaperia.  Tämä ei johdu ainoastaan siitä, että jokainen kommunikaatiotilanne on pidettävä niin lyhyenä kuin mahdollista vaan samalla  voidaan panna merkille erityinen puheilmaisun köyhyys, joka puolestaan vaikuttaa vuorovaikutuksen tunneyhteyteen. Ilmaisutapa kertoo vetäytymisestä ulkomaailmasta, järjestelmällisestä eristäytymisestä,  samoin kaikenlaisen tunnepitoisen kontaktin välttämisestä,  jota vastaaja pitää joko vaarallisena tai tarpeettomana. Tämä luonnetyyppi saattaa pyrkiä myös erityiseen tarkkuuteen ilmaisuissaan, mikä on tyypillistä myös narsistiselle ilmaisutavalle. Jälkimmäisessä tapauksessa niukkasanaisuus ei tarkoita pelkästään vetäytymispyrkimystä koko fyysisestä läsnäolosta. Kirjoittaja lähtee enemmänkin siitä, että hänen lakoninen ilmaisutapansa nousee paremmin esille kuin kommunikatiivinen  ja korostaa hänen ilmaisunsa painavuutta.

Lopuksi, tärkeä tyylillinen erikoisuus on myös ilmaisun värittömyys, joka tosin luonteenpiirteistön diagnoosin kannalta on vain rajoitetussa määrin käyttökelpoinen. Tällaista värittömyyttä ilmaisussa, joka ei millään muotoa ole rinnastettavissa elottomaan asian esittämiseen, voitaisiin kutsua tavanomaiseksi ilmaisumuodoksi. Tällaisen kirjoitustyylin syitä etsittäessä voidaan ajatella, että kirjoittaja hakee koulumaista, "hyvää" kirjoitustyyliä sosiaalisen tavanomaisuuden merkityksessä. Tällaisessa ilmaisussa, jota opetetaan kouluissa ja yliopistoissa ja jossa sopeudutaan tavanomaisuuteen, kadotetaan pakonomaisesti suora ilmaisutapa kaikkine virheineen - mutta myös yksilöllinen värikkyys ja eloisuus. F.H. Allportin jo aiemmin mainittu tutkimus (1934)  toteaa, että ei ole olemassa mitää yhteyttä akateemisten meriittien ja yksilöllisen, tyylillisen ilmaisutavan välillä, sellaista jossa tyylistä tunnistaisi kirjoittajan opintotaustan. Tästä hän vetää johtopäätöksen, jonka mukaan yksilöllinen kirjoitustyyli ei ole kouluperäistä yhtä vähän kuin "hyvä" kirjoittaminen olisi merkki akateemisen tai yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden hakemisesta. Mitä enemmän ilmaisija sopeuttaa itseään tavanomaiseen standardiin, sitä suuremmassa määrin hänen ilmaisustaan tulee väritöntä ja tästä tekijästä lähtien kasvavat erilaiset tyylilliset erot erilaisten ryhmien välillä.  Mitä pidempään ja intensiivisemmin tämä prosessi hyvän tyylin omaksumiseksi jatkuu, sitä hallitsevammaksi tulee koulumainen ja tavanomainen ilmausutapa. Se osa kansasta, joka on käynyt ainoastaan kansa/peruskoulun, osoittaa yksilöllisempää, radikaalimpaa ja myös naivimpaa ilmaisutapaa. Sitävastoin tavanomaisuus rajoittaa suorasukaisuutta, spontaniteettia ja yksilöllisyyden merkkejä ilmaisukäyttäytymisessä. Väritön ilmaisutapa toimii siten suodattimena, joka monella tapaa sokaisee kanssaihmisiä ja lopulta kertoo vain vähän persoonallisesta yksilöllisyydestä. Oikeastaan se kertoo vain, että nämä ihmiset kuuluvat sellaiseen ryhmään, joka on näin kasvatettu ja siksi käyttävät tällaista ilmaisua.

Siitä huolimatta väritön ilmaisutapa ei ole täysin vailla arvoa persoonallisuutta arvioitaessa, sillä kuten tähän ryhmään kuuluvia ihmisiä, jotka ilmaisevat itseään joka tilanteessa ja kaiken aikaa tavanomaiseen tapaan on vähän, niin  samoin löytyy myös vähän sellaisia jotka sattumalta käyttäisivät tätä ilmaisutapaa. On tilanteita, joissa nousee valoisampia tai tummempia ääniä tavanomaisen ilmaisun keskeltä, tilanteita joissa tunteet purkautuvat pintaan, joissa äänenpainot muuttuvat tai "kirjoitussulan murtuminen" osoittaa suurempaa avoimuutta. Mitä kattavampaa kyselymateriaali on, mitä enemmän erilaisia teemoja käsitellään, sitä suuremmaksi tulee todennäköisyys löytää tällaisia murtumakohtia tavanomaisessa tyylissä. Siten eivät ainoastaan tällaisten spontaanien purkausten tyyli  ja sisältö ole tärkeitä, vaan myös se tapa ja paikka, jossa ne normaaleina, neutraaleina pidettävissä olosuhteissa pääsevät päivänvaloon siten, että erilainen äänenpaino purkautuu muuten värittömän kielenkäytön  alta ja kertoo toisenlaisesta persoonallisuuden kerroksesta kuin tavanomainen kirjoitustyyli.

Kaikissa tällaisissa tapauksissa, kun kun tietty tunne purkautuu muuten värittömän ilmaisun alta, se osoittaa myös tunnetason kiihkeyttä ja rajuutta, johon aivan pienikin viittaus tarjoaa mahdollisuuden. Kirjoittaja mainitsee tässä kyselyssä oleen kuvaavan esimerkin. Kysyttäessä,  miellyttääkö teitä naisten puuterin, hajuvesien tai huulipunan käyttö, vastaus kuului: "Kun minä näen kadulla sellaisen naisen,  minä melkein oksennan, niin ilkeältä se minusta tuntuu; ne ovat pilanneet kauhealla tavalla ulkonäkönsä."
---
Tähänastisen kuvauksen tarkoitus on ollut osoittaa, että kirjallisen ilmaisun analyysi antaa mahdollisuuksia tiettyjen luonteenpiirteissä olevien näkökohtien avaamiseen. Kun käytettävissä on riittävän laaja kyselyaineisto, on mahdollista tällaisen analyysin avulla selvittää olennainen osa vastaajan luonteenpiirteistöstä. Seuraavan esimerkin pitäisi tehdä tämä lukijalle selväksi.

Mies on kolmekymppinen, kaivostyöläinen, ammattiyhdistystoimitsija ja SPD:n jäsen. Hän on erityisen niukkasanainen ilmaisussaan. Hän kitsastelee jokaisessa vastauksessaan ja ilmaisee itseään mahdollisimman lyhyesti. Vastakohtana muille vaitonaisille ihmisille, jotka yleensä eivät ole kovin kommunikatiivisia, näyttää tämä mies nauttivan niukkasanaisuudestaan, on ylpeä kaikesta mitä hän ilmaisee.

Hänen niukkasanaisuutensa ei viittaa niinkään hänen vastaustensa sisältöön, vaan ilmaisukieleen, jota hän pitää joutavana. Niinpä hän vastaa kysymykseen, joka koskee ostamista joko tavaratalosta tai alan liikkeestä, miksi hän ostaa tavaratalosta:"Keskimäärin halvempia." ja jättää sanat "koska ne ovat" pois. Koska joku toinen tässä yhteydessä olisi sanonut vain "halvempia", hän korostaa ilmaisuaan korostetulla tarkentamisella "keskimäärin". Samaa ilmaisutapaa seuraa hän myös kysyttäessä, miksi hän ei ole osuuskaupan jäsen, vastaamalla "Veli elintarvikekauppias" ja jättää sanat "Veljeni on" pois.

Yleensä tällainen tapa luonnehtia, joka on äärimmäisen niukkasanaista, edustaa tendenssiä jossa ei pihistetä ainoastaan rahasta vaan vedetään koko persoonaa pois pelistä. Jokainen liike ulkomaailmaan päin koetaan varalliseksi. Ulostulo tällaisesta tilanteesta näkyy usein asenteena, jolla on luontenomaista torjuva töykeys.  Tuollaiset vastaukset kuin "keskimäärin halvempia" tai "Veli elintarvikekauppias" kuulostavat sitä kuin hän haluaisi sanoa:"Mitä se teille kuuluu?" " Huolehtikaa omista asioistanne!" Sama asenne näkyy myös vastauksessa kysymykseen puuterin, parfyymin tai huulipunankäytöstä. "kestä hajua". Tässäkään hän ei vaivaudu sanomaan "Minä en" eikä hän yritä muotoilla mielipidettään niin, että hän vapauttaisi sen aivan liian iholletulkevasta yhteydestä omiin tunteisiinsa yrittämällä ottaa vähän objektiivisemman asenteen. Huoleton suhtautuminen menee jopa pienimpiin yksityiskohtiin. Kun häneltä kysyttään päivittäisestä ravinnosta, useimmat vastaavat "perunasta, lihasta, leivästä, vihanneksista" jne., hänen vastauksensa on "tavallista ruokaa". Hänen ylikorostunut täsmällisyytensä näkyy myös (saksankielessä) preposition poisjättämisenä. Kysymys pihistämisestä ei siis liity pelkästään sanoihin vaan ylipäätään informaation antamiseen. Hänen vastauksensa kysymykseen "Lainaatteko raha tai tavaroita ystävillenne" vastauksena on "ei ole lainattavaa", vaikka hän palkkansa puolesta kuuluu ylempään tuloluokkaan. Sama koskee myös kirjainten poisjättämistä silloin kun se on mahdollista. Kysymykseen monta kertaa viikoittain käyt kävelemässä, vastaus on: "1 x". Kuinka usein syöt lihaa viikossa?, vastaus on 2 x.

Nämä viittaukset lyhytsanaisuuteen ovat sidoksissa myös muihin luonteenpiirteisiin, jotka tulevat esille vastausten erityisissä sisällöllisissä vivahteissa. Varmastikin hän on täsmällinen, säännöllinen tavoissaan ja tietoinen velvollisuuksistaan. Omien vastaustensa mukaan hän haluaisi elää kauan. Vastauksena kysymykseen, mitä hän tekee sen eteen, hän ei vastaa "terveellistä elämää" tai "kunnollista ravintoa" , vaan "niinkuin elää pitää" - vastaus jolla ei ole korkean eliniän saavuttamisen kanssa mitään tekemistä. Hänelle enemmänkin järjestys on arvo, mutta emme saa koskaan tietää, mistä tämä "järjestys" koostuu.  Hänen mielipiteensä mukaan ihmiset ovat itse syyllisiä kohtaloonsa, koska "elävät epäsäännöllistä elämää". Sotilaalliseen järjestykseen tulee tässä lisäksi koulumestarimainen asennoituminen. Tosiasiassa hän pitää kaikkea lakina, käskyinä, velvollisuutena ja kieltoina ja se tulee esille hänen vastauksessaan selväksi. Hän puhuu mm. naisten ammatillista osallistumista vastaan ja hän perustelee sitä sanomalla "Talousvelvollisuudet".  Tässä kohtaa hänen äänenpainonsa on kenttävääpelin lyhyt, käskevä ilmaisu, mutta itse hän ei pidä sitä töykeänä, epäystävällisenä tai käskevänä. Eräässä kysymyksessä hän ilmoittaa antavansa palkkansa vaimoilleen, mutta vastaus on varsin epätavallisesti muotoiltu: "Vaimon tulee järjestää kaikki taloudenpito täsmälleen niin kuin hänen miehensä vaatii". Muissakin tämän haastateltavan vastauksissa tulee sama lyhytsanaisuus,  ylimielisyys, töykeys ja itsetietoisuus näkyviin. Kysymys: Mitä vaatteita pidätte mieluimmin kotonaollessane? Vastaus:"Herrasmiespukeutuminen". Itsetyytyväisyys tulee näkyviin hänen ilmaisuissaan "Vaimoni", asuinpaikkani" ja "divaanini" sohvasta puhuessaan.
---
Inspiraationa tämän referaatin tekemiseen on ollut se havainto, että ihmiset kirjoittavat tai ilmaisevat itseään sangen lyhytsanaisesti. Sanotaan että suomalainen vaikenee kahdella kielellä. Myöskin niukkasanaiseen ilmaukseen liittyvä töykeys tai muut taustamerkitykset kertovat ilmaisijan luonteenlaadusta. Koskahan meiltä löytyy psykologi tai psykoanalyytikko, joka ilmaisun perusteella osaisi tehdä analyysia luonteenlaadusta ja suuntautumisesta?

Euron pelastaminen

Euroopan Unionin raha- ja finanssipolitiikkaa on arvosteltu vuosia, euroa pelätään ja sitä rakastetaan. Kansalaisen analyysi näistä suurista makrotaloudellisista kysymyksistä on ollut pakostakin hajanaista ja haparoivaa. Onko kysymys välttämättömyyksistä vai ideologisesta painottamisesta - se jää keskustelussa useimmiten joko ratkaisematta tai puutteellisesti perustelluksi.

Nyt on kuitenkin ilmestynyt vapaasti pdf-muodossa luettava kirja nimeltään "Euron pelastaminen", alaotsikkona "Euroalueen taloudellisen hallitsemisen uudelleenmuotoilu"; päivän 15.9. 2017 Social Europe -verkkolehdessä kirjan johdannon kirjoittaja ja kaksi otsikkokirjoittajaa esittelevät lyhyesti tätä tärkeää teemaa. Tämä kirja on sikälikin tervetullut, että se tuo esiin keynesiläisiä ratkaisumalleja euroalueen uudelleenhahmottamiseen - ulottuvuus joka todellakin voi tarjota pelastustien kriisiytyneelle Unionille ja vahvistaa sosiaalista ja yhteiseen hyvinvointiin tähtäävää Eurooppaa.
Omat valmiutemme keskustella näistä kysymyksistä eivät välttämättä ole riittävät - siksi 15 analyyttista eurooppalaista puheenvuoroa on mitä tervetullein, keskustelupohjaa rikastuttava ulottuvuus.


I Hansjörg Herr: Euroopan rahaliiton kriisin historia
- loppupäätelmä  kirjan "Euroopan pelastaminen - euroalueen hallinnon uudelleenmuotoilu" ensimmäisestä luvusta (ss. 13-41)
(Saving the Euro –  redesigning Euro Area economic governance, Social Europe 15.9. 2017))
"Yllättävä seikka on se että sellaiset instituutiot kuin Euroopan Komissio tai Euroopan Keskuspankki eivät keskustelleet nähtävissä olevista heikkouksista Euroopan talousunionin (EMU) ensimmäisessä vaiheessa. Joku saattaa ajatella kuten Elisabeth II kun häneltä kysyttiin Lontoon taloudellisen (LSE) koulun akateemikkojen  luennon jälken kansainvälisestä myrskystä finanssimarkkinoilla: "Jos nämä asiat olivat niin suuria, kuinka kukaan ei nähnyt niitä?" (Telegraph). Tai hän olisi voinut kysyä: Miksi kukaan ei nähnyt EMUn kriisin tulemista?

Tällaiset seikat eivät puhu EMUn makroekonomisen hallinnon laadullisesta osaamisen puolesta.  Jo vuodesta 2005 viimeistään joidenkin maiden hintatason kehitys, ristiriitainen palkkakehitys, suuret budjettien epätasapainot saamoin kuin globaalin finanssijärjestelmän tila, kaikkien näiden seikkojen olisi pitänyt olla talouspoliittisen keskustelun polttopisteessä EMUn yhteydessä.  Professori Luis Caricano, yksi LSE:n johtajista vastasi kuningattarelle:"Kaikissa vaiheissa joku luotti johonkin toiseen ja jokainen ajatteli että hän oli tekemässä oikeaa asiaa."

EMU-kriisiä johdettiin vuodesta 2010 eteenpäin suurelta osin väärin perustein. EMU oli kykenemätän toimimaan viimekäden luotottojana ja antoi itseohjautuvan velkakriisin laajentua tarpeettomasti. Eriyttämällä talous- ja rahapolitiikan tavalla jolla EMUn johto sen teki oli seurauksiltaan tuhoisa ja se olisi ollut vältettävissä. Kuitenkin, Euroopan Keskuspankkia on pidettävä instituutiona joka piti EMUn yhdessä, tasoittaen tietä äärimmäisen stressiperiodin aikana. Sisäinen devalvaatio, taloudellinen riisto ja uusliberaalit rakenteelliset uudistukset olivat Troikan strategian keskiössä.

Sisäinen devalvaatio palkkoja leikkaamalla tarkoittaa deflaatiota. Deflaatio maissa joilla on paljon kotimaista velkaa, kuten EMU-kriisin maat johtaa korkeisiin, tuottamattomiin lainoihin ja jatkuvaan terveen talousjärjestelmän eroosioon. Rajoittava talouspolitiikka tunnusomaisesti vähenevän kysyvän leimaamana kiihdyttää kriisiä. Ja rakenneuudistuksista puhuttaessa  on päätettävä mitä uudistuksia tarvitaan. Edes välttämättömät uudistukset eivät johda nopeisiin taloudellisiin tuloksiin.Vuoden 2010 jälkeinen politiikka painoi EMUn hyvin lähelle japanilaistyylistä deflatoorista pysähdystilaa, skenaario joka saattaa jatkua vuosikymmeniä. (Diding ja Herr 2015a) Kuitenkin, EMUn pysähdystilan poliittinen sisältö ja dynamiikka on erilainen verrattuna Japanin tilanteeseen ja voi jopa tuhota  Eurooppa-projektin.


II Sebastian Dullien: Kuinka kriisinkestäväksi euroalueen pitää tulla? (ss. 41-60)
- Yhteenveto kriisin monimuotoisuutta koskevasta luvusta (ss. 41-60)

Yhteenvetona seitsemän vuotta kestäneestä kriisitietoisuudesta, voidaan todeta, että näiden seitsemän vuoden vimmatun  uudistustyön jälkeen  euroalue on paremmin kriisejä kestävä kuin mitä se oli vuonna 2010. On kuitenkin liian aikaista julistaa eurokriisi voitetuksi. Jos halutaan suojautua (osittaiselta)  kriisin uusiutumiselta pitkässä juoksussa, lisää töitä on tehtävä, erityisesti vähentämällä euromaiden eroavaisuuksia, luonteeltaan syklisiä nousu- ja laskukausia (boom-and-bust) sekä rakenteellisia kriisejä. Lisäksi, ja erityisesti lyhyellä tähtäimellä, näyttää tärkeältä, että matala taloudellinen kasvu ja korkea työttömyys on on tarkoitettu suojaamaan uudelta kriisikierteeltä, jossa poliittinen epävarmuus käynnistää häiritsevän pääomavirtauman ja vääristää rahamarkkinoita. Samaan aikaan kun on mahdollista että globaalit taloudelliset olosuhteet ja pankkien elpyminen sellaisissa maissa kuin Italia tulee auttamaan euroaluetta palaamaan kestävän kasvun tielle ja pitkittyneet kasvukauden enteet saattavat ratkaista joitakin perintönä tulevia samoin kuin laillisuusongelmia  ilman edelleen tarvittavia muutoksia euroalueella; on kuitenkin typerää uskoa että näin kävisi. Ennenkaikkea, jos eurokriisi  räjähtää uudelleen, kortti irtautumisesta yhtenäisestä valuutta-alueesta  otetaan uudelleen käteen. Silloin taisteleminen kriisiä vastaan saattaa käydä todella kalliiksi.

III Eckhard Hein: Vaihtoehtoinen lähestymistapa euroalueen makrotaloudelliseen politiikkaan 
-Yhteenveto vaihtoehtoisesta lähestymistavasta kriisin ratkaisemiseen (ss. 61-81)

Suomi pääsee uudenlaiseen ytimeen euroalueella Eckhard Heinin analyysissa:

"Nykyinen Euroalueen makrotaloudellinen lähestymistapa ja sen institituutioiden asemoituminen on perustunut mitä ilmeisimmin epäonnistuneelle yritykselle estää vuosien 2008/9  globaali kriisi ja sen muuttuminen eurokriisiksi sen sijasta että olisi onnistuttu aikaansaamaan nopea toipuminen kriisistä euroalueella. Vuosien 2008/9 suuren taantuman jälkeen euroaluetta kohtasi uusi käänne alaspäin vuosina 2012/13 ja vuoteen 2016 mennessä oli päästy vain vuoden 2007 tasolle.  Hidasta toipumista on tapahtunut mutta läheskään kaikki euromaat eivät ole vielä päässeet takaisin edes vuoden 2007 tasolle. Useissa maissa, kuten Espanjassa, Suomessa, Portugalissa, Italiassa, Kreikasta puhumattakaan reaalinen kansantuote on edelleen vuoden 2007 tason alapuolella.

Lähtien huomiosta että valtavirtainen makrotaloudellinen politiikka perustuen NCM:oon eli "uuteen makrotaloudelliseen konsensukseen" on pahasti epäonnistunut euroalueella, tulisi sekä yrityksessä suojella globaalien kriisien muuttumista eurokriiseiksi ja luoden edellytyksiä nopealle nousua kriisistä, olen linjannut muutamia vaihtoehtoisia politiikkatapoja  erityiseksi euroalueen institutionaaliseksi uudelleenkokoamiseksi post-keynesiläisessä hengessä. Näiden toimenpiteiden tulisi suuntautua keskeisiin NCM:ssä ilmenneisiin ongelmiin sekä ennen kriisiä että sen aikana. Ne olisivat omiaan käsittelemään vääristymiä ja epätasapainoja euroalueella, ne tarjoaisivat välineitä NCM-tapaiseen lähestymistapaan sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä, ja ne sisältävät ratkaisun viimekätisen takaajan kysymykseen hallitusten velkaongelmassa, seikka joka on laukaissut eurokriisin. Tämä lähestymistapa, tullakseen toimivaksi ja jota euron säästämiseen pyrkivät poliitikot tavoittelevat - edellyttää euroalueen taloudellisen hallinnon uudelleenmuotoilua sekä euroalueella kokonaisuudessaan että jäsenvaltioiden tasolla. Se edellyttää myös makrotason talouspolitiikan koordinointia  Euroopan Keskuspankin, Ecofinin sekä Euroopan ammattiyhdistysliikken ja työnantajajärjestöjen välillä, sekä makrotason talouspolitiikan integroimista teollisuusalojen ja alueiden välillä ja siten helpottaa onnistuneesti  Euroopan periferia-alueiden tavoittamista. Liikkuessaan tällaisen lähestymistavan suuntaan ja tukiessaan euroalueen eloonjäämistä lyhyellä tähtäimellä, on mitä tärkeintä katkaista linkki EKP:n jäsenvaltioihin kohdistuvan velkakirjapohjaisen vakauttamispolitiikan yhtäällä ja jäsenvaltioihin suuntautuvan riistävähenkisen politiikan välillä toisaalla. Tämä sallisi näiden maiden  sekä Euroalueen kokonaisuudessaan soveltaa kasvuhakuisempaa talouspolitiikkaa ja yhdistää elvytysprosessi taloudellisten ja poliittisten edellytysten luomiseen lisäuudistuksille."



IV Thomas Palley: Euron kuolemansyntien korjaaminen: raha- ja talouspolitiikan arkkitehtuurin uudistaminen
- Uusklassisen, valtavirtaisen talous- ja rahapolitiikan kritiikki ja  ja jälkikeynesiläisen vaihtoehdon nostaminen keskusteluun (83-103)

Thoms Palley tarkastelee euroaluetta valtavirtaisen, uusklassisen talousajattelun tuotteena, jossa keskeisellä sijalla ovat kaikki uusliberalistisen ja monetaristisen rahapolitiikan elementit.  Vaihtoehdoksi hän nostaa jälkikeynesiläisen, antisyklisen talous- ja rahapolitiikan.
Euroalueen kaksi kuolemansyntiä ovat euroalueen repeäminen erillisiin raha- ja talouspolitiikan lohkoihin sekä uusliberalistisen talousajattelun soveltamisen euroalueen politiikkaan.  Seuraksena on ollut 1930-luvun pahamaineisten kaikujen herääminen uudella vuosituhannella ja suuri vaara koko euroalueen hajoamisesta.
Lähes koko Euroopan Unionin ajan ongelmana on ollut taloudellisen kasvun hiipuminen ja jatkuvasti lisääntyvä työttömyys. Kun eurovaltiot olivat itsenäisiä, niillä oli taloudellinen valta omien keskuspankkiensa toiminnan suhteen ja mahdollisuus säädellä sekä rahan että velan määrää omilla päätöksillään. Valuuttaunionin ja Euroopan keskuspankin synnyttyä jäsenvaltioilta otettiin kansallinen päätösvalta tässä suhteessa kokonaan pois. Inflaation rajattiin Saksan Keskuspankin periaatteiden pohjalta keskimäärin kahteen prosenttiin ja julkisen velan määrää ja ja kasvuvauhtia alettiin tiukasti säännellä. Kun keskuspankki ei enää toimi viimeisenä vastuunottajana (last lender resort) jäsenvaltioiden velanotossa eikä tue niitä investoinneissa muuten kuin pankkien velkakirjojen oston kautta, eurovaltiot ovat ajautuneet pysyvään ja vaikeutuvaan taloudelliseen kriisiin.
Palley ehdottaa jälkikeynesiläisiä ratkaisuja näihin ongelmiin. Euroalueen talous- ja rahapolitiikka on muotoiltava uudelleen perustamalla erityinen finanssihallinto; keskuspankilla tulee olla oikeus jakaa ilman erityistä sääntelyä bondeja jäsenvaltioille niiden väestömäärän suhteessa. Päätökset bondien käytöstä tulee tapahtua kansallisella tasolla. Ne on keynesiläisittäin tarkoitettu jäsenvaltioiden käyttöön infrastruktiirin kehittämiseksi ja investointien käynnistämiseksi sekä palvelurakenteen vahvistamiseksi. Lisäksi on luotava valtioiden välinen rahastojärjestelmä erilaisten tasoerojen ja kehitysvauhtien tasoittamiseksi, jotta nykyisenkaltainen tilanne ei jatkuisi, tilanne jossa Saksa keskeisenä suurena euromaana imee kaikki kasvun tulokset itselleen.
Juuri euroalueen talous- ja rahapolitiikan arkkitehtuuri on ollut myös minun kritiikkini keskeisenä kohteena. Käytännössä nykyinen linja rajoittaa sosialidemokraattisen talous- ja rahapolitiikan mahdollisuuksia niin paljon, että dynaaminen kansankodin rakentaminen euromaissa estyy. Palleyn kirjoituksessa analysoidaan keskeisiä Chigagon koulukunnan ja jälki-keynesiläisen talous- ja rahapolitiikan keskeisiä eroja ja lopputulemia. Sanottakoon se vielä kerran: talous- ja rahapolitiikka ei ole eksaktia tiedettä vaan arvolatauksilla varustettua, ideologisesti tavoitteellista politiikkaa. Euroopan Unioni ja Valuuttaunioni on arkkitehtuuriltaan puhtaasti uusliberalistinen ja monetaristinen työkalu.

Social Europe verkkolehti