Veljeyden ja sisaruuden hengessä

Demokratian, kansanvallan merkitys koko ihmiskunnalle, sivilisaatiolle on eräs aikamme historiallisia ulottuvuuksia. Se on yksi tärkeimmistä motivaatiopohjista ja sen erilaisista sovellutuksista, tasoista ja ulottuvuuksista löytyy monenkirjava joukko esimerkkejä.

Demokratiassa, kansanvallassa lähtökohtana on ihmiskeskeisyys, humanismi. Meidänkin poliittiset johtajamme ovat eri yhteyksissä julistautuneet humanisteiksi ja demokraattisten arvojen kantajiksi ja kannattajiksi.

Ihmisyyden ja siitä kasvavan aloitteellisuuden, omaehtoisuuden juuret löytyvät ihmiskunnan historiasta, erilaisista kulttuureista ja sen ilmauksista. Itse käsite tulee munaiskreikasta: demos (kansa, väkijoukko) ja kratos (komento, valta); se tarkoittaa kirjaimellisesti kansanvaltaa. Sovellutuksia tuosta lähestymistavasta löytyy muistakin kulttuureista; buddhalaisuus, Intian vanha Vedantakulttuuri, kristinusko ja ”uuden maailman” alkuperäiskulttuurit sisältävät ilmaisuja ja käytäntöjä ihmisen nostamisesta keskeiseen asemaan.

Entä työväenliike? Läntinen, kapitalistisiin arvoihin rakentuva sivilisaatio on arvostellut työväenliikkeen arvoperinnettä sen materialistisesta historiankäsityksestä ja korostanut omaa, humanistista ja demokraattista arvoperustaansa. Kun nyt olemme kokemassa kansainvälistä finanssikriisiä ja globaalia talouslamaa, voimme vain todeta, että omistamisen ja ahneuden materialistinen projekti on tullut tienhaaraan juuri sen itsensä edustaman rajoittamattoman ahneuden seurauksena. Paradoksaalista on, että arvokeisarin alastomuutta eivät taaskaan huomaa muut kuin kaikkein lapsenmielisimmät!

Onko työväenliikkeen arvoperustalla yhteyttä humanismiin? Nuoren Marxin eräs kommunismia koskevista maksimeista, mietelauseista kului: ”Ei ole humanismia ilman sosialismia eikä sosialismia ilman humanismia” (Filosofiset ja taloudelliset käsikirjotukset, joita ei ole kunnolla suomennettu). Riippumatta siitä, mitä itse kukin kommunismista ajattelee, tuon mietelauseen sisältö kuvastaa juuri sitä, miten 1800-luvun alun valistuksen aikakausi nosti ihmisen keskeiseen asemaan. Ajatuksen suuruutta ja rohkeutta rakenteeltaan autoritaaristen ja idealististen (ihmisen ulkopuolella olevaan ideaan) uskonto- ja valtiorakenteiden vaihtoehtona voi vain ihmetellä.

Kansanvaltaisten rakenteiden aikaansaaminen ja hallinnollinen hyväksyminen on alusta saakka ollut tuskallinen, kiistoja ja vastakkainasettelua aiheuttanut prosessi. Yleisen ja yhtäläisen ääni- ja vaalioikeuden sekä kokoontumis- ja järjestäytymisvapauden aikaansaamiseksi tarvittiin ammattiyhdistysliikkeen toimeenpanema yleislakko ja joukko suuria mielenosoituksia runsas sata vuotta sitten. Osuuskauppaliikkeen, ammattiyhdistysliikkeen ja muiden työväenliikkeen järjestöjen käyttöönottama kansanvallan periaate oli mullistava askel eteenpäin kohden kansanvaltaa. Vähitellen tuosta käytännöstä tuli ainoa laillinen vapaan yhdistystoiminnan periaate.

Poliittista demokratiaa vaanii yhä edelleenkin monenlaisia uhkatekijöitä. Muodollinen demokratia näyttää sallivan yllättävän paljon autoritaarista, hierarkista toimintakäytäntöä, johon myös mieluusti vedotaan sitten kun valta ja asema organisaatiossa on saatu omiin käsiin. Juuri nyt on noussut esille erilaisten kaappari-instituutioiden rooli puoluerahoituksessa, joka lonkeroineen ja labyrintteineen muodostaa ilmeisesti pysyvän uhan asiasisältöihin perustuvalle kansanvallalle. Kun vielä tähän lisätään ”maagisiin auttajiin” perustuva henkilöä korostava vaalijärjestelmämme ja kyvyttömyytemme nostaa aktiivinen, osallistava yhteiskunnallinen toiminta sille kuuluvaan arvoon, on tullut lueteltua joukko vuosituhannen alun suurista kansanvallan uhkakuvista – poliittisen demokratian osalta.

Talouselämä ei ole koskaan oppinut soveltamaan kansanvaltaisia käytäntöjä toimintaansa. Yrittämisen vapautta on tulkittu oikeudeksi yksin päättää ”omistajana” yhteisellä työllä tuotetusta lisäarvosta, liikevoitosta. Tämä autoritaarinen malli, joka ei tunnusta yhteistoiminnan ja yhteisen vastuun paremmuutta, on johtanut paitsi valtaviin tuloerojen kasvuun myös toistuviin katastrofeihin, joista yhtä olemme parastaikaa finanssikriisin muodossa todistamassa. Taloudellinen demokratia taapertelee edelleen lapsenkengissään eikä ole tähän päivään mennessä lunastanut lupausta yhteisestä hyvinvoinnista.

Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta sovellutuksineen valtakunnallisella ja paikallisella tasolla on kansanvaltaisen, demokratiaan perustuvan hallinnon ja tuotannon edustava malli. Se on pärjännyt erinomaisesti varsinkin kriisiaikoina. Sen varaan rakennettu pahojen aikojen puskurointi näyttää sopivan malliksi muuallakin maailmassa. Sen köyhdyttäminen ja tukahduttaminen luo puolestaan tilaa spekulatiiviselle taloudelle ja toimintakäytännöille. Valtion laitosten yhtiöittäminen ja siirtäminen hallinnoltaan suljetun yksityisen sektorin ehdoilla toimivaksi on takaisku avoimelle ja kansanvaltaiselle hallinnolle ja osallistavalle yrittämiselle. Kunnallisten palveluiden setelivetoiseksi tekeminen merkitsee pikkusormen antamista hallinnoltaan hämärälle ja motiiveiltaan tuntemattomille välikäsille. Toivottavasti edustuksellinen demokratia tuottaa jatkossa sellaiset valtionyhtiöistä ja peruspalveluista vastaavat ministerit , jotka osaavat antaa arvoa kansanvallalle ja omaavat tahtoa ja taitoa kehittää yhteiseen intressiin perustuvaa julkista sektoria.

Sivistyksellisessä demokratiassa olemme kokeneet suuria edistysaskeleita alkaen koululaitoksemme kehityksestä, yhteisen peruskoulun suvereenista ylivoimasta elitistisiin vaihtoehtoihin verrattuna. Yhteisen sivistyksellisen kansanvallan kulmakiviä voitaisiin luetella sekä opetustoimen että sosiaalisen turvan ja terveydenhoidon alueelta runsain mitoin. Onko yliopistolaitoksemme koulutusjärjestelmän huipulla rakentumassa vain huippujen virittämisjärjestelmäksi? Onko urheilu muuttunut huippu-urheilun ja siihen kytkettyjen taloudellisten palkkioiden kautta kansallista kuntoa demoralisoivaksi ulottuvuudeksi? Onko kansalaisjärjestökentän ja yhteiskunnallisen osallistumisen anemia suoraa seurausta sivistyksellisen demokratian aliarvioimisesta?

Aika, jolloin ihminen on vapaa täysin rinnoin toteuttamaan itseään ja samalla tietoinen omasta asemastaan kansanvaltaisen yhteisön vastuullisena toimijana, taitaa edelleenkin antaa odottaa itseään. Demokratian kamara on ohut ja haavoittuva eikä sitä aina osata soveltaa itseään sivistyneenäkään pitävissä olosuhteissa.


Edelleenkin tarvitaan vahvaa näkemystä ihmisenä olemisen suuresta visiosta, joka niin hyvin kuvataan YK:n ihmisoikeuksien julistuksen ensimmäisessä artiklassa:

”Kaikki ihmisolennot syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.”

Työkäsitystä on edelleen työstettävä

Kirjoittelen aina silloin tällöin työstä ja työn käsitteestä, ihmisenä olemisesta, ihmisen omaehtoisuudesta ja toiminnallisesta aktiivisuudesta. Työn käsitteen ihmiskeskeinen tulkinta ei edelleenkään hallitse analyyttista todellisuuttamme. Ihmisen aktiivisuus ja toimeliaisuus on kuitenkin niin keskeinen osa mm. työväenliikkeen arvoperintöä, että siihen on aina uudelleen ja uudelleen palattava. Kysymys on radikaalista yhteiskunnallisten olojen, talouselämän ja ihmisenä olemisen tulkinnasta.

Mitä on radikaalisuus? Työväenliikkeen arvoperinnössä siinä on keskeisellä paikalla ihminen mahdollisuuksineen ja niiden puuttumisineen. "Olla radikaali tarkoittaa menemistä asioiden juuriin; asioiden juuri on kuitenkin ihminen itse." Tämä Karl Marxin sosiaalipsykologinen "twiitti" 1840-luvulta ohjaa edelleen keskeisenä soihtuna työväenliikkeen arvoperinnöstä analyyttisen voimansa hakevaa kansalaista. Ihminen on keskeistä. Talous on ihmisyydelle alisteista, vaikka sillä elämisenehtojen pohjana onkin ratkaiseva merkitys aineellisen ja henkisen elämän mahdollisuuksien kehittymiselle.

Kun puhumme ihmisestä, puhumme hänestä lajiolentona samaan tapaan kuin Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien julistuksessa tehdään. Ihminen on julistuksen mukaan  suojattu ja vapaa syntymästä hamaan kuolemaan. Ihmisoikeuden ovat perustuslain tasoisia luovuttamattomia oikeuksia.

Kun palkkatyö on osa ihmisen aktiviteettia, koskevat sitä samat eettiset periaatteet kuin ihmisen muutakin toimintaa. Elämän - ja historian, ihmiskunnan aikanajanalla tapahtuvan - tarkoituksena  on ihmisen täysi toteutuminen. Työväenliikkeen - ajattelen tässä yhteydessä erityisesti perinteistä rikasta sosialidemokratiaa - historia on alusta saakka ja kaikilla toiminta-alueilla täynnä esimerkkejä ihmisen yhä suuremmasta mahdollisuudesta toteuttaa itseään ja saavuttaa tuo ihmeellinen vaihe, jossa ihmiskunta tunnistaa ja tunnustaa ihmisoikeudet ja ryhtyy määrätietoisesti ja kärsivällisesti ponnistelemaan kohden  ihmiskunnan esihistorian loppua ja uuden vaiheen alkamista. YK:n ihmisoikeusjulistukset ovat tässä suhteessa äärimmäisen merkittävä saavutus.

Miten tämä "työn vapauttamisen" suuri päämäärä näkyy omassa ajassamme? Ihmisen elämään on jo nyt luotu koko joukko luonnollisina pitämiämme toimintaperiaatteita, jotka puhuvat ihmisen vapaan kehityksen ja itsensä toteuttamisen puolesta elämänpituisella aikajanalla.

Lapsi on jo luonnostaan, äidin kirjoittamattoman mutta vahvan matriarkaalisen oikeuden perusteella vapaa kasvamaan rakkauden ja huolenpidon ilmapiirissä. Lapsi on vapautettu suuressa osassa maapalloa palkkatyöstä, vaikka työn vapauttamisen historia ei tässä suhteessa olekaan vielä pitkä. Mummot ja vaarit puhuvat vieläkin siitä, miten piti heti kynnelle kyettyään lähteä työhön kotona, sisällä ja ulkona, alustalaisena tai työntekijänä. Pihalla juokseva ja leikkivä lapsi on vahva vapaan toiminnallisuuden symboli: lapsi juoksee ja toimii ilman että kukaan häntä siihen pakottaa.

Lapsella on oikeus koulukäyntiin ja opiskeluun ennen toimeentulon edellyttämää siirtymistä palkkatyöhön. Sekin voidaan laskea omaehtoisuuden kehittämisen välineeksi, vaikka koulutus sellaisenaan pitää sisällään myös taivuttamista. Se että iloisena ja toivoa täynnä olevasta esikoulun oppilaasta sukeutuu joissakin tapauksissa myrtynyt ja passiivinen, pelokas kyräilijä, on sekin koulutuksen tulosta - ja samalla suuri haaste koko kasvuprosessin edellytysten kehittämiselle.

Kun nuori - tai kuka tahansa - kokee itsensä luuseriksi eikä löydä itselleen mielekästä paikkaa itsensä toteuttamiseen eikä toimeentulon hankkimiseen, on se osoitus siitä, että rakenteissa on jotakin pahasti vialla. Ensisijaisesti sen pitäisi herättää miettimään sitä, missä on yhteiskunnallisessa uudistustyössä menty metsään ja vasta toissijaisesti - ja silloinkin tietoisena pakottamisen tai taivuttelun kysenalaisesta luonteesta - ryhtyä pakonomaisiin toimenpiteisiin nuoren saattamisesta tätä kautta "kansalaiskuntoon".  Kuinka aktiivisesta lapsesta tuli passiivinen, taktisia, peliluontoisia keinoja hakeva kyynikko, joka uskottelee voivansa elää koko elämänsä marginaalissa?

Ammattiyhdistysliikkeen toiminta voidaan nähdä myös yritykseksi löytää jatkuvasti uusia keinoja "työn vapauttamisen" periaatteen toteuttamiselle. Kahdeksan tunnin työpäivä, säälliset palvelusuhteen ehdot, laaja, laeilla turvattu sopimuspolitiikka, oikeus sairausajan palkkaan, oikeus vuosilomiin, viran tai toimen jättäminen määräjaksi ilman että menettää sitä, sekä oikeus ikääntymisen myötä siirtyä "ansaitulle" eläkkeelle; kaikki nämä saavutukset ovat samalla suurta työn vapauttamisen narratiivia, tarinaa. Kollektiiviset sopimukset symbolisoivat lisäksi oikeutta ja kohtuutta - sitä eivät yritysten optiot, osakelahjoitukset ja muut ylimääräiset palkitsemisjärjestelmät millään muotoa edusta.

Kuvaan ovat tulleet erityiosesti nuoria koskevat nollatuntisopimukset, nuorten jääminen ilman opiskelupaikkaa, määräaikaisert ja osa-aikaiset,työsuhteet, sopimuspalkkojen alittamiseen tähtäävät paikallisen sopimisen muodot, niin voidaan kaiketi puhua modernista palkkaorjuudesta. Kun tähän lisäksi tulevat mm. pääkaupunkiseudun asuntojen korkeat hinnat, asumisen levittäytyminen automatkojen päähän, niin kurjuuden elementit alkavat olla täysimääräisesti koossa. Ainoaksi ihmettelemisen aiheeksi jää, miksi nuorempi sukupolvi ei nouse kapinaan näitä orjuutta muistuttavia olosuhteita vastaan?

Kun nyt Hjallis Harkimo ja Björn Wahlroos virittelevät ilmapiiriä ammatillista järjetäytymistä vastaan heille tähän mahdollisuuksia tarjoavan median välityksellä, herättää se koko joukon kysymyksiä. Ammattiyhdistysoikeudet ovat YK:n ihmisoikeusjulistukseen, pykäliin 22-25 liittyviä yleismaailmallisia perusoikeuksia, perustuslain tasoisia luovuttamattomia oikeuksia. Kun nyt muutoinkin näytetään etääntyvät peruslain yksiselitteisestä, kansalaista puolustavasta ja tukevasta tulkinnasta, ei pidä ihmetellä sosiaalisessa mediassa viriävästä tuhosuuntaisten kielikuvien ja attribuuttien lisääntymistä.

Tämä vapaussanoma liittyy edelleen pohjatietona,  kaikkeen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen analyysiin poliittisen työväenliikkeen arvoperinnössä ja tätä "tallin hajua" sosialidemokratia kantaa edelleen mukanaan - kuten se on tehnyt läpi koko historiansa. Ei ole mitään merkkejä siitä, että sosialidemokratian käsitys vapaudesta, omaehtoisuudesta, luovuudesta ja työn vapauttamisen historiallisesta tehtävästä olisi vanhentunut. Ohuen, arkipäivän kamaran alla vaikuttaa pysyvä, järkähtämätön usko historialliseen tehtävään. Sillä on tietty yhteys jokaisen kansalaisen arkitodellisuuteen ja elämään: ihminen ei luovu koskaan pysyvästi oikeuksistaan - ei varsinkaan toiveestaan täydeksi ja täydelliseksi ihmiseksi tulemisesta.

Puskureita kansanvaltaa vastaan?

Kansalaisjärjestötoiminta, osallistuminen ja vastuunotto järjestötoiminnasta - politiikasta puhumattakaan - osoittaa edelleen näivettymisen merkkejä. Alhaalla, ruohonjuuritasolla  liike on hiipumassa - miten mahtaa olla ylhäällä, siellä missä vastuuta otetaan ja kannetaan?

Huomiota on kiinnittänyt joukko uusia yhdistyksiä ja kansalaisaloitteita, jotka ovat syntyneet jo valmiissa rakenteissa. Ne eivät edusta uusia suuria aatteita, vaan niitä rakennetaan asemien vahvistamiseksi. Suurempaa osallistumistakaan niiden kautta ei edellytetä, riittää kun antaa allekirjoituksella nimensä käyttöön.

Varat toiminnan pyörittämiseen eivät tule opetusministeriön veikkausvoittorahoista eikä rahapelien pelaamisesta; ne tulevat kansanedustajien, europarlamentaarikkojen ja hallinnollisten instituutioiden käyttökuluista. Niistä ei tarvitse tehdä erikseen tiliä eikä kaikista ilmeisesti makseta edes veroja. Ne eivät palvele uusien, yhteisöllisiksi koettujen arvojen ponnistelua kohden näkyvyyttä ja vastuunottoa, vaan jo olemassaolevien, ajoittain huteriksi osoittautuvien asemien pönkittämistä.

Näin on käymässä mm. tulevassa tasavallan presidentin vaalia koskevassa mittelössä. Presidenttiehdokas Niinistö päätti perustaa kansalaisvaltuuskunnan puolueiden ulkopuolisena, riippumatomana, kansan laajoista joukoista tukea hakevana ehdokkaana. Paavo Väyrynen näyttää tekevän samoin pyrkiessään neljännen kerran Suomen Tasavallan presidentiksi. Sininen tulevaisuus miettii  niska punaisena, pitäisikö sen ryhtyä hurjan kovaan tehtävään ja kerätä vaadittavat 20 000 nimeä oman presidenttiehdokkaan nimeämiseksi. Puolue ei ole vielä rekisterissä vaikka se jo hallituksessa istuukin. Hallitukseen pääsee ilman rekisteröityä puoluettakin, mutta presidentiehdokkaan nimeäminen on sallittua suoraan vain rekisteröidyille puolueille.

Paavo Väyrynen perusti jo uuden puolueenkin, johon vaadittavat allekirjoittajat löytyivät. Muuhun ei sitten jäseniä tarvitakaan, koska mitään kenttäorganisaatiota ei ole tarkoitus perustaa. Valituista parlamentaarikoista löytyy siinä määrin parlamentaarisesta arvopohjasta piittaamattomia, että eduskuntaryhmän voi eri puolilta aisan yli potkijoista perustaa kahvikupposen ääressä.

Sininen tulevaisuus näyttää syntyneen ministeritason aloitteesta ja rahoituspohja toiminnalle koostuu mitä ilmeisimmin perussuomalaisten säätiöön jemmatuista säästöistä ja kansanedustajien omaan kenttätoimintaan tarkoitetuista varoista. Heidät eduskuntaan äänestäneet perussuomalaiset arvoineen eivät nyt kelpaa, resurssit käytetään kannatajakunnan vaihtamiseen.

Onko tämä ihan uusi ilmiö - vallankumous ylhäältäpäin? Ei ole, on syntynyt jo vahvoja rakenteitakin, jotka on toteutettu ministeriöiden silmien alla ja perusteltu hallinnollisilla tarpeilla. Toimijat, vastuunkantajat ja käytössä olevista resurseista päättäjät valitaan kokonaan muualla kuin edustajakokouksissa. Tämä erityisesti työväenliikkeen joukkojärjestöissä sata vuotta toiminut kansanvallan ilmenemismuoto näyttää nyt joutavan romukoppaan, valta on tärkeintä ja se voidaan omantunnon niin salliessa napata käyttöön myös vallitsevien rakenteiden kautta.

Opetusministeriön sateenvarjon alla on syntynyt joukko kokoomajärjestöjä liikunnan, urheilun ja huippu-urheilun alueelle, sellaisia kuin Valo, ja monia muitakin puskureiksi luokiteltavia, ylhäältä luotuja rakenteita. Samanlaisia löytyy raittiustyön ja sosiaalisen lomatoiminnan alueelta. Itsenäinen vastuunotto on siirtynyt historiaan, uusiin rakenteisiin luodaan yhdenmukaisia, yhtenäistäviä käytäntöjä, joiden periaatteet eivät välttämättä ole yhteneväisiä aatteellisten järjestöjen alkuperäisten tavoitteiden kanssa. Lisää taitaa olla tulossa.

Sanotaan, että Euroopan Unionin kilpailuttamisperiaatteet edellyttävät näitä uusia organisaatioita. Tällaisten puskureiden luominen onkin lähtenyt liikkeelle juuri Euroopan Unionin piiristä. Siellä luotiin jo varhaisessa vaiheessa oma ikääntyvien ihmisten hallinnollinen yhteisö eurooppalaisten eläkeläisjärjestöjen pitämiseksi vähän etäämpänä vallan ja resurssien kammareista. Yksi viimeisimpiä operaatioita on kansainvälisten ympäristöjärjestöjen lemppaaminen pois eurooppalaisten ympäristöprojektien toteuttamisesta ja suuntautuminen pelkästään markkinavoimiin, yrityksiin ja sitä kautta toteutettaviin ympäristöprojekteihin. Harva taitaa tietää, että ilman minkäänlaista yhteiskunnan  tukea nämä järjestöt tuskin pystyvät pitkään toimimaan.

Muutama vuosi sitten oli tapana puhua megatrendeistä, siitä mitä suurissa linjakysymyksissä kotimaassa tai maailmalla on tapahtumassa. Kansalaisjärjestötoiminnan kuihtuminen on poliittinen valinta sekin. Ei pidä ihmetellä, jos nukkuvien puolue kasvaa edelleen, jos ehdotettu valinta järjestötehtäviin aiheuttaa osaamattomassa mutta luottamusta nauttivassa henkilössä paniikkireaktion. Ei pidä ihmetellä sitäkään, että taito keskustella yhteiskunnallisista asioista muuttuu niin äkkiä vihapuheeksi samalla kun suuri vaikeneminen käy yhä yleisemmäksi. Ylhäältä perustetut "järjestöt" eivät tarjoa mahdollisuutta yhteisöllisyyteen,  aktivoitumiseen ja kasvamiseen vastuunottoon. Niiden tarkoituksena on ottaa loppukin valta sitä hamuavan käyttöön.

Kuinkahan kauan tällaista rynkytystä kestetään?

Työn olemuksesta - ja vieraantumisesta

Jaan tämän Lauri Ihalaisen työn käsitteen avartamista koskevan raportin linkkinä täällä blogissani.

Kirjoitin jutun ilmestyessä Facebook-sivullani:"Alustavasti vaikuttaisi siltä, että tässä haetaan edelleen parempaa sopeutumista palkkatyön - ei työn vapauttamisen yhteiskuntaan." Kun SDP:n työn arvojen syventämisessä lähdetään liikkeelle inhimillisistä arvoista ja päädytään esittämään parempaa sopeutumista ja omista  lähtökohdista luopumista muutoin kuin toimeentulon hankkimismielessä, voidaan jo aavistaa että suhteessa sosialidemokratian arvopohjaan tässä joustetaan niin pitkälle, että alkuperäinen tavoite ihmisen täydestä toteutumisesta siirtyy horisontin taakse.

Jokaisessa sosialidemokratian työtä ja ihmisen omaehtoisuuden toteutumista käsittelevässä ohjelmassa pitäisi aina aluksi muistuttaa "työn vapauttamisen" suuresta tehtävästä ja ohjelman sellaisenaan pitäisi olla askelmerkkejä sisältävää suuntautumista arvopohjan suuntaan, nykyisen tilan kiistäjänä ja uuden vaihtoehdon selkeänä ja ymmärretävänä, yhteiseen taisteluun kutsuvana julistuksena. Näin ei näytä olevan laita tässäkään työn syvintä olemusta käsittelevässä ohjelmassa. Sunnuntaipuheista koskien ihmisyyttä taivutaan konkreetisissa toiminnassa pääoman ja yhä sen ehdoilla tapahtuvan esineellistymisen suuntaan.

Lainaan tähän omana suomennoksenani pienen pätkän saksalaisen pitkäaikaisen nuorisojärjestöjohtajan (Sozialistische Jugend Deutschlands - SJD-Die Falken) ja aatteellisen vaikuttajan Lorenz Knorrin (s. 1921) sekä Walter Tschapekin (s. 1928) kirjasta "Kar Marx meidän aikanamme" (Karl Marx in unserer Zeit, ISBN 978-3-88864-462-7, 2009, ss 92-94):

"Jatkuva yksityisomaisuuden varmistaminen ylipäätään ja tuotantovälineissä aivan erityisesti herättää kuitenkin vastarintaa ja protesteja tätä jatkuvaa ja kiihtyvää epäinhimillisyyttä kohtaan.Tämä muodostaa työväenliikkeen historiallisen tehtävän kapitalistisen yhteiskunnan ylittämiseksi ja samalla tehtävän saada lopetettua ihmisen kanssaihmistään kohtaan harjoittama riisto ja saada aikaan yhteiskunta, jossa "jokaisen vapaa kehittyminen on kaikkien vapaan kehittymisen ehto" (Marx). Kieltämisen kieltämisen tie tulee täten sovellettavaksi käytännön politiikaksi.

Ihminen olennaisine elin- ja kasvupyrkimyksineen tulee tässä esineellistetyssä maailmassa luokitelluksi ihmisyyttä alemmaksi eli osaksi tuotantoprosesssia, ei luovaksi toimijaksi sellaisenaan. Yhteiskunnallisen suhteen esineellistäminen "tavarafetishismiksi" johtaa siihen, että ihmissuhteet toteutuvat ja tunnistetaan tai ollaan tunnistamatta sekä toteutetaan esineellistyneenä suhteena.

Yhteiskunta, jonka tunnuksena on ihmisyys mutta joka esineellistää kaiken ja johtaa kaiken rahasta, on ristiriidassa ihmisyyden kanssa. Se nostaa esineellistymisen ylimmäksi johtotähdeksi, vaikka sen täytyisi nostaa ihmisen toteutumismahdollisuus ylimmäksi periaatteeksi. Marx kirjoittaa: "Ihminen tulee sitä köyhemmäksi mitä enemmän hän tuottaa rikkauksia ja mitä enemmän tuotanto lisää valtaa ja sen liikkuma-alaa. Ihminen tulee sitä enemmän hyvinhiotuksi tavaraksi mitä enemmän hän tavaraa luo. Esinemaailman korostaminen heikentää ihmisten maailmaa suorassa suhteessa. Työ ei tuota ainoastaan tavaraa, se muokkaa samalla  ihmistä ja tekee työläisestä tavaran, ja jopa samassa suhteessa jossa hän tavaroita tuottaa." Ihminen "tavarana" on sovittamattomassa ristiriidassa sunnuntaipuheissa ylistetyn ihmisenä olemisen kanssa, niin kirkossa kuin hämärretyissä puheissa tosielämässä.

Edelleen Marxia: "Tavara jonka työ tuottaa, tuote, ilmenee nyt hänelle olemukseltaan vieraana,  riippumattomana voimana suhteessa tekijäänsä. Työn tulos on työtä, joka ilmenee nyt esineenä/asiana ja on siten työn esineellistymä. Tämä työn esineellistyminen näkyy kansantaloudessa työläisen kehittymisenä, vastakkainasettelu tuotteen menettämisenä ja sille alisteisena, sen hankkiminen vieraantumisena." Se alkuperäinen suhde, jossa tuottaja tunnistaa työnsä tuloksen ja tilanteensa paranemisen, ei ole enää käsillä! Sen sijasta tuotettu tavara/tai asia ilmenee vieraana, uhkaavana, se ei palvele enää tekijänsä itsemääräämisoikeutta, se on ilmaus etääntymisestä, vieraantumista tuotetusta tuotteesta.

Tämä vieraantuminen vaikuttaa monella tavalla:
1) Työntekijän vieraantumisena tekemästään tuotteesta; se ei toimi enää hänen tuotteenaan, se on hänelle vieras;
2) Vieraantumisena työstään, koska kysymyksessä on taloudellinen pakko ja ei siten edusta enää tekijänsä itsensä toteuttamista ja itsemääräämisoikeutta;
3) Vieraantumisena omasta ihmisluonnostaan ja lajiolemuksestaan; ihmisen ja luonnon välillä vallinnut symbioosi on tuhottu;
4) Yksilöiden vieraantuminen toisistaan yhteiskunnallisina olentoina; he eivät kohtaa enää solidaarisina yhteistyön tekijöinä vaan kilpailijoina, joka ilmenee usein vastakkaisina ja vihamielisinä suhteina. Kilpailu nostaa esiin täysin erilaiset ominaisuudet kuin mitä ystävällinen ja hyviin naapurisuhteisiin perustuva yhteistyö.
>P>
"Kaikkien fyysisten ja henkisten tuntojen tilalle astuu vieraantuminen kaikissa muodoissaan, omistamisen henki." Yksilön haluaminen supistuu kapitalistisessa tavaratuotannossa "omistamisen haluamiseksi", mikä vastaa tuottamistavan esineellistymistä. Aineellinen yksityisomaisuus on siten ilmaus yksilön elämän vieraantumisesta."

Kun nyt linkitän Demarissa olleen ohjelman esittelyn tähän blogiin, pyydän lukijaa - varsinkin sosialidemokraattisia arvoja hakevaa ja kunnioittavaa - tarkastelemaan ohjelman lähtökohtien ja käytännön ehdotusten suhdetta toisiinsa. Kun puhutaan sosialidemokratian umpikujasta ja vallitsevasta arvotyhjiöstä, näkyy se mielestäni selkeästi tässäkin työn syväluotaukseksi tarkoitetussa ohjelmassa.

Kaupallisuus elämänasenteena ja mielikuvademokratia

Tamperelainen Seppo Tuovinen analysoi kesäkuun puolivälin aikoihin Ranskan uuden presidentin ja hänen uuden ja hyvin menestyneen puolueensa politiikkaa otsikolla "Takinkääntäjät" seuraavasti:

"Olen tuntenut suurta epäluuloa takinkääntäjiä kohtaan. Emmanuel Macron on sellainen. Olen havainnut, että kyseiselle herralle, joka tosin nyt on Ranskan presidentti on kolme asiaa ollut tärkeitä ja ylitse muiden: 1) Raha 2) Valta 3 Macciavelli ( Macronhan on Maciavellistä tehnyt opinnäytteensä yliopistossa ja paljon rahaa ykstyisessä liikepankissa). Aika hyviä yhdistelmiä, jos niitä oikein käyttää omaksi hyödykseen politiikassa. En tiedä, mitä näillä "arvoilla" on sosialidemokratian kanssa tekemistä.

Joku polittinen tarkkailija kirjoitti, ettei Macronilla ollut presidentinvaaleissa kiinteää ohjelmaa, vaan hän otti sekalaisen joukon "arvoja" sekä oikeistolta että sosialisteilta. Niillä ja sopivilla mielikuvilla voitettiin presidentinvaalit. Tietenkin Macron oli parempi valinta kuin Le Pen. Macron on machiavellinsa lukenut: Hajoita ja hallitse. Hän on hajoittanut aika perusteellisesti oman vanhan puolueensa sosialistit. Macronin leiriin on lähtenyt muistaakseni 27 kansanedustajaa sosialisteista. Kato on käynyt myös keskustaoikeistossa. Sieltäkin on siirtynyt Macronin leiriin väkeä - nimekästäkin. Arvailuksi jää mihin saakka Macronin ”lumo” parlamenttivaaleissa ja niiden jälkeisessä politiikassa kantaa."

Seppo Tuovisen analyysi Macronista, joka nappaa persoonallisuuspakettiinsa jotain sosialisteilta, jotain markkinamiehiltä, hiukan vanhaa ja vähän jotakin uutta, avaa tässä meille tilaisuuden tarkastella kaupallisen luonteenpiirteistön olemusta sosialipsykologian näkökulmasta.  Kysymys on mitä ilmeisimmin nykyajalle niin tyypillisestä arvovapaasta kaupallisesta luonteenpiirteistöstä, joka vuosia seuraamani Erich Frommin luonnekartoituksessa sijoittuu selvästi ns. epäproduktiiviseen oireryhmään, syndroomaan. Kun alamäki alkaa, siitä voi seurata varsin tuhosuuntaisia ihmiskohtaloita. Kysymys ei ole pelkästään Macronista itsestään, vaan siitä suuresta ihmisten massasta, joka on löytänyt tiekseen kaupallisen, positivistisen, tilanteeseen sopeutumista edellyttävän asennoitumistavan pärjätäkseen elämän kovassa kilpailussa.

 Kaupallinen asennoituminen lähtee siitä, että pitää rakentaa mahdollisimman myyvä paketti sekä itselle että puolueelle ja sitten ryhdytään "myymään" tätä mielikuvaa ikäänkuin todellisena luonteenpiirteistönä ja toiminnallisena mallina. Luonteenrakenne on kuitenkin Frommin mukaan hyvin pysyvää laatua oleva turvallisuuselementti ihmisessä, sen tarkoituksena on korvata menetetty vaistopohja ratkaisuja tehtäessä.

 Ei luonteenrakenne ole pöytälaatikosta vedettävä ominaisuus, puku tai naamari joka otetaan päälle sopivassa tilanteessa, vaan syvälle elämäntapaamme ja olemukseemme rakentunut osa. Autoritaarista ihmistä, alistuvaa tai alistavaa, on lähes mahdoton muuttaa elämää rakastavaksi ja kassaihmiseen tasa-arvoisesti suhtautuvaksi. Sama koskee omistushalua, väkivaltaa, tuhosuuntaista (destruktiivista) asennetta ja myös toisaalla elämää ylläpitävää, produktiivista, koko yhteisöä ajattelevaa ja siitä vastuuta ottavaa "sosialidemokraattista" luonteenrakennetta.

Kaupallinen asennoituminen (marketing character) on Frommin  kestävässä, yhteiskunnan perusrakenteista kasvavassa luonnekarakterologiassa suhteellisen uusi, ilmeisesti markkinavoimien voimakkaan vahvistumisen seurauksena syntynyt ilmiö. Tässä Fromm siis yhdistää onnistuneesti - ja nerokkaasti - Freudin psykoanalyyttista metodia (ei kuitenkaan Freudin libidosuuntautuneita perusteita) ja Marxin yhteiskuntarakenteen ja siinä elävän ihmisen vuorovaikutusta ja heijastumista ihmisen "haistamiseen ja maistamiseen":..Suomessa entinen Kulutusosuuskuntien Keskusliiton valistussihteeri ja sittemmin Yleisradion pääjohtaja Sakari  Kiuru on oivaltanut tämän asian kirjassaan "Mielikuvademokratia" (Into kustantamo ISBN: 978-952-264-172-4) erinomaisesti - ja on huolissaan sen esiinmarssista.

Totesin Frommia lainaten, että kaupallinen asennoituminen luonteenpiirteenä on eiproduktiivinen, kylmäkiskoinen, oletettuja myyviä eleitä ja ilmeitä haaliva ja käyttävä  tuhosuuntainen luonteen kaavautuma. Miten tämä ilmenee niiden miljoonien ihmisten elämässä, jotka ovat ottaneet 'positiivisen asenteen' eli positivistisen, omasta todellisesta minästään piittaamattoman mielikuvamaailman asennoitumistavakseen?

Hinta tästä todellisen itsensä poissulkemisesta on yksilötasolla todella suuri. Masentuminen työelämässä on edelleen lisääntymään päin, lääkkeiden käyttö samoin. Alkoholin ja huumeiden käyttö kielivät nekin siitä, että on päästävä irti työminästä, työelämästä, arjen rasittavista olosuhteista. Suruun pitää syödä ja ottaa kunnon känni mielen tyhjentämiseksi. Ruoka, jatkuva itsensä prameiuleva hemmottelu ylensyönnin tai ekstaasihakuisen ravinnon muodossa taitavat myös olla niitä kaupalliseen asenteeseen liittyviä  pakomekanismeja. Itsemurhan voi tehdä myös veitsellä ja haarukalla.

Kysymys ei ole siis pelkästään kansanjohtajien kuten Macronin, Trumpin tai Soinin valitsemasta persoonallisuuspaketista, joissa kaupallinen asennoituminen - sekoittuneena muihin luonteenpiirteistöihin kuten autoritaarisuuteen tai hillittömään hamuamiseen - saa ilmenemismuotoja. Kysymys on ennenkaikkea läntistä markkinahegemoniaa vaivaavasta kansantaudista, joka aiheuttaa yksilötasolla valtavasti tuhoa eri muodoissa.

Läntinen kulttuuri ei markkinahegemoniassaan tarjoa tietä henkisesti terveempään elämäntapaan. Samalla kun sosialidemokratia on ymmällään kannatuksensa putoamisen kanssa, juuri sen ulottuvissa saattaisi olla tie henkisen ja fyysiseen tasapainoon markkinahenkisen valtavirran vaihtoehtona. Se on kuuluisa periaateohjelmien lausahdus demokratiasta elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä yhtyneenä hyvinvointivaltion rakenteiden vahvistamiseen ja edelleenkehittämiseen. Kysymys on samalla tavalla vaativasta harjoituksesta kuin mm. joogassa, Zen Buddhismissa tai vaihtoehtoisista elämäntavoista uskoa elämäänsä hakevien kohdalla. 

Se on erikoistumista tavallisuuteen, demokratiaan elämäntapana, joka palkitsee hakijansa jo ensimmäisistä yrityksistä lähtien mielen tyyneydellä, elämää ylläpitävällä asennoitumisella suhteessa itseensä ja kanssaihmisiin. Kun siihen yhdistyy toive suuremmasta yhteisöllisyydestä ja poliittinen visio yhteisestä hyvinvoinnista, saatamme olla löytämässä myös  elämänasenteen tasolla vastauksia tuhosuuntaisen, eiproduktiivisen ja valtavia ongelmia aiheuttavan markkinahenkisen positivismin vastapainoksi.

Muistinpalautusta

Logiikka ontuu

Kirjoitin tämän tekstin alunperin jo kaksi vuotta siten, 11.6. 2015 ja julkaisin sen silloin Facebook-sivuillani. Kysymys on julkisen sektorin merkityksestä hyvinvointivaltion rakentamisessa. Erityisesti tarkastelen tässä Keskustapuolueen ja sen keskeisten ministerien asennoitumista yksityisen ja julkisen sektoriin tässä yhteydessä.

Elinkeinoministeri Olli Rehn ja pääministeri Juha Sipilä ovat useaan kertaan todenneet, että jos valtion kautta tapahtuva elvytys olisi toimiva ratkaisu, pitäisi Kreikan, Espanjan ja Portugali eli näiden PIIG-maiden olla taloudellisesti mitä parhaimmassa kunnossa. Näiden maiden taloudellinen tilanne siis osoittaisi että valtion kautta tapahtuva elvytys ei ole toimiva ratkaisu.

Entä pohjoismaat? Niissä on vuosikymmeniä rakennettu julkisen sektorin varaan, verot ovat Unionin korkeimmalla tasolla, mutta myös talous on – ehkä Suomea lukuunottamatta – edelleen erinomaisessa kunnossa. Rehnin ajatuksenjuoksun mukaan pohjoismaisen hyvinvointimallin olisi pitänyt ajaa myös pohjoismaiden taloudet rapakuntoon jo ajat sitten.

Rehnin analyysista herää ainakin kaksi pohtimisen arvoista kysymystä. Ensiksikin, onko valtion kautta tapahtuva elvytys todellakin kehno vaihtoehto, pankkien, investointiyhteisöjen ja yritysten kautta tapahtuvaan elvytykseen verrattuna? Toinen kysymys kuuluu, missä määrin Keskustapuolue on ylipäätään ollut julkisen sektorin varaan rakentuvan hyvinvoinnin kannalla? 

Vaatisi seikkaperäistä tietoa siitä, missä olosuhteissa Kreikan velkaantuminen on tapahtunut. Pääsääntö näyttää olleen vahva yksityisen sektorin mukaantulo investointeihin, valtion järjestämät takuut rahoitukselle ja toteutuksen yhteydessä mukaan iskenyt korruptio, jonka johdosta huomattava osa varoista on päätynyt veroparatiisien pankkien tileille. Kreikka myöntää itsekin tämän olleen maan tavan. Olettaisin taustojen löytyvän muutaman vuosikymmenen takaisista autoritaarisista, rojalistiseen valtaan ja ehkä myös kirkon bysanttiseen kaikkivoipaisuuteen, siis vahvaan asemaan perustuneista käytännöistä. 

Sellaista avointa ja demokraattista hallintoa, yhtyneenä vähäiseen tai lähes järjestäytymättömään korruptioon kuin mikä on sävyttänyt pohjoismaista hallintoa ja hyvinvointiratkaisuja - sellaista ei Välimeren maista ole löydettävissä. Tuloksena on hukkaan, hankkeiden kannalta epäolennaiseen, tehottomaan ja jopa rikolliseen jemmaamiseen valuva raha ja olemattomat tulokset sijoitetun pääoman määrään nähden. Käynnissä olevan prosessin aikana nykyinen Syrizan johtama hallitus on Kreikassa tämän avoimesti myöntänytkin.

Pohjoismaissa vahva sosiaalinen omatunto ja rehti, korruptioon vaikeasti taivutettavissa oleva elämäntapa on johtanut toisenlaiseen tulokseen. Yhteisillä päätöksillä, yhteisellä voimien kartuttamisella, avoimella kansanvaltaisella hallinnolla ja yksityistä voittoa tavoittelemattomilla käytännöillä on pystytty osoittamaan, että veroa kantava yhteisö voi olla tavattoman voimakas pääoman kokoaja, yhteisiin hankkeisiin sijoittaja ja tehokas pääomien käyttäjä. Kun julkisen sektorin hankkeet ovat lisäksi paljon henkilöstöä vaativia ja samalla palkkapolitiikassaan ehdottoman avoimia ja järjestäytyneitä, muodostavat näihin hankkeisiin sijoitetut varat veronmaksun kautta voimavaroja kartuttavan  myönteisen kehän, edellyttäen tietenkin että sijoittaminen yhteisiin hankkeisiin on pitkäjänteistä. 

Yksityinen yritys tarvitsee sijoituksilleen kysyntää ja ostovoimaa. Julkinen investointi taas puolestaan luo kysyntää ja ostovoimaa. Siksi yhteinen säästäminen voimavarojen kartuttamisen muodossa luo tärkeän perustan julkisen sektorin kautta tapahtuvalle elvyttämiselle.

Missä määrin Suomen Keskustapuolue tunnistaa itsensä vahvan hyvinvointivaltion initioijaksi ja kehittäjäksi? Vaikka puhutaan hyvinvointivaltion pelastamisesta, niin keinovalikoima näyttää päinvastaista. Tästä seuraa että sellaiset elvyttävät toimet jotka olisivat yhteiskunnallisen eheyden kannalta tarpeellisia koko Euroopassa, jäävät nyt kehittämättä. Voi olla että hallitus saa Euroopan konservatiiviselta hegemonialta synninpäästön ja luvan jatkaa, mutta kansan kannalta tulos näyttää uhkaavasti kääntyvän päinvastaiseen suuntaan.

Pelkkä odotettavissa oleva virheliikkeiden korjaus ei auta jos ajosuunta on kokonaisuudessaan väärä.

---

11.6. 2017

Kirjoitin siis edelläolevan tekstin kaksi vuotta sitten. Juuri samoihin aikoihin ilmeni, että Euroopan Keskuspankki - tuo autokraattinen ja poliittisten päätösprosessien lähes ulottumatomissa oleva laitos - oli aloittanut ns. määrällisen elvytyksen (Quantitave Easing), jossa keskeisenä toimena on valtion velkakirjojen osto yksityisten pankkien ja rahoituslaitosten kautta EKP:n omaan taseeseen, jossa se näkyy vastattavana. EKP:llä on suvereeni valta luoda rahaa pelkillä päätöksillä ja kirjanpidollisilla toimilla niin paljon kuin se tykkää. Vuoden 2017 loppuun mennessä määrällistä helpotusta tapahtunee yli 3000 miljardin edestä, se näkyy aikanaan EKP:n tilinpäätöksissä vastattavien kasvuna.

Mitkä ovat tulokset? Jos tämä massiivinen väline olisi suunnattu suoraan jäsenvaltioiden käyttöön, työttömyyden, sosiaalisen ja terveydellisen kurjistumisen pysäyttämiseen ja kansalaisten kuntouttamisen, maanosaan virtavien pakolaisten nopeaan asuttamisen ja integrointiin työelämään ja paikallsiin oloihin - Eoroopan henkinen ja aineellinen tila alkaisi näyttää kokonan toisenlaiselta kuin missä nyt ollaan. 

No miksi ei suunnattu? Vastaus Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin perusasiakirjat sulkevat tämän mahdollisuuden pois - ja kaiken lisäksi lopullisesti. Eikä tässä kaikki: tältä osin jäsenvaltioilla ei ole peruskirjan mukaan valitus- tai muutosoikeutta.

Yksiulotteisuuden seurauksia

Jussi Halla-aho on tänään 10.6. 2017 valittu Perussuomalaisten puheenjohtajaksi. Timo Soinin kaksijakoinen, yhtäällä populistinen ja mobbaava, toisaalla vallasta kiinnipitävä irrationaali auktoriteetti, saa luopua Halla-ahon, vakavasti, huolellisesti ja uskottavastikin argumentoivan uuden puheenjohtajan tieltä.

Tuomioja näkyy nimitelleen kirjoituksissaan Halla-ahoa "noidan oppipojaksi". Vaikka en henkilökohtaisesti tällaista populismiin suuntautuvaa ilmaisua käyttäisikään, totta näyttää olevan, että perussuomalaisten uuden puheenjohtajan  konstit Suomen ja maailman pelastamiseksi perustuvat erilaiseen maailmankuvaan ja toisenlaisiin odotuksiin kuin mitä esimerkiksi sosialidemokraatit ja Sosialistinen Internationaali kautta maailman edustaa.

Tämä peruslähtökohta ei poista sitä tosiasiaa, että kansa omine analyyseineen on yhtä ahtaalla kuin sosialidemokratiakin suhteessa pakolaisvirtoihin. Otaksun aika monen sosialidemokraatin olevan kohtalaisen ilahtunut Halla-ahon valinnasta - ja niin olen minäkin, koska Halla-ahon vakavuus viittaa eheyteen ja vastuullisuuteen - sillä analyysipohjalla johon hän on opinnoissaan ja työurallaan kasvanut. Voisi jopa väittää, että ei meidän koulutusjärjestelmämme, poliittinen keskustelukulttuurimme eikä myöskään massamedia - joukkotiedotusvälineet - anna aineksia parempaan filosofisten, taloudellisten ja politiikan välineiden käyttämiseen suurten yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisussa.

Jäsenyytemme Euroopan Unionissa näyttää tässä suhteessa vähentävän myös neuvottomaksi jääneen sosialidemokratian keinoja suurten, koko mannerta koskevien ongelmien ratkaisuun. Sen keskeiset välineet, Komissio, Neuvostot ja virkakoneisto on valjastautunut käyttämään valtavirtaisen, konservatiivisen talouspolitiikan markkinoille ja yrityksiin suuntautuneita välineitä yrityksenä rakentaa rauhan, demokratian ja yhteisen turvallisuuden Eurooppaa.

Tämä trendi on ollut vallitseva Unionissa ja sen ydinalueella keski-Euroopassa ja Brittein saarilla jo pitkään. Sen keskeinen piirre on valtiokoneiston, julkisen pakkoyhteiskunnan keinojen käyttämättä jättäminen massiivisten ongelmien iskiessä. Oireryhmään kuuluu, että ensimmäisenä tarjotaan välineeksi militaristisia, asevarusteluun, puolustukseen ja tarvittaessa myös hyökkäykseen käytettäviä ratkaisumalleja - ja tälle alueelle suotaisiin erityisasema myös rahoituksen suhteen.

Jos tätä tilannetta katselee poliittisena ja pohjimmiltaan myös arvokysymyksenä, tarkoittaa se sitä että oikeistolainen, konservatiivinen narratiivi, kertomus on tullut unionissa vallitsevaksi käytännöksi. Kun päätökset on sementoitu konsensuspäätöksin yhteiseksi lainsäädännöksi, jota ei voi poliittisin ratkaisuin muuttaa - ajattelen mm. Euroopan Keskuspankin autokraattista asemaa - , voidaan vallitseva tilanne nähdä eurooppalaisen sosialidemokratian suurena strategisena, ilman korjausmahdollisuutta olevana virheenä. Toisissa olosuhteissa talous- ja rahapolitiikkaa voitaisiin käyttää juuri sellaisena välineenä jolla eurooppalaisia perusarvoja, rauhaa, demokratiaa ja oikeudenmkaisuutta rakennetaan.

Se että sosialidemokratia itsekään ei osaa eikä pysty tästä poliittisesta amputaatiostaan puhumaan, muistuttaa rintamamiesten hiljaisuutta suhteessa omiin haavoittumisiinsa ja kärsimyksiinsä hävityn sodan jälkeen. Kun sosialidemokratia vaikenee - kuinka voidaan ajatella populismin ja puutteellisen taloustiedon varaan rakentuvan perussuomalaisten puolueen keksivän mitään muuta vaihtoehtoa, kuin kansallisen suojautumisen, sulkeutumisen ja pään pensaaseen laittamisen maailman kärsimyksien edessä?

Talous- ja rahapoliittinen siipirikkous on porvarillisesti ja konservatiivisesti toimivan Euroopan Unionin poliittisen johdon itse - tietoisesti - aiheuttama haavoittuvuus. Tässä mielessä eurooppalainen oikeisto markkinamiehineen kantaa raskasta vastuuta mm. pakolaisten ja maahanmuuttajen  epätoivosta ja irrationaaleista toimista. Euroopassa ei olisi tarvinnut käydä näin. Sosialidemokratian vastuuseen kuuluu se, että se luopui yhteisen julkisen rakenteen varaan rakennettavasta, dynaamisesta hyvinvointivaltiosta salliessaan Euroopan Unionin rakenteiden muuttua yhteistä sektoria ja yhteistä vastuunottoa hylkiviksi monstereiksi.

Halla-ahon voitto saattaa ennakoida Euroopan Unionin hajoamista. Porvarillisille poliitisille voimille on mahdotonta luopua aatteensa ytimestä, vallan antamisesta markkinoille. Mieluummin valmistaudutaan vaikka sotaan ja aseellisiin ratkaisuihin, joilla pidetään terrosisteiksi osoittautuvia poliittisia vastustajia kurissa. Ydinaseiden maailmassa kurimus ei kuitenkaan ole yksipuolinen - onnettomuus koskee meitä kaikkia.

Jos luova rakenteellinen vaihtoehto olisi tarjolla, voisin kuvitella perussuomalaisten Halla-ahonkin johdolla olevan valmis tukemaan sosiaalisia ja demokraattisia rakenteita ja niiden voimistamista. Perussuomalaiset eivät mielestäni sittenkään ole kiinni katkeamattomin sitein markkinafilosofiassa, toisin kuin Kokoomus ja Euroopan tasolla myös Keskusta ja sen europarlamentaarikkoryhmä Alde. Hallituksen pääministeri Sipilä ja Kokoomuksen Orpo ovatkin jo ottaneet etäisyyttä Halla-ahoon.

Kahden muun hallituspuolueen epäluuloinen murina voi merkitä pientä toivon pilkahdusta. Halla-aho on jo kuitenkin oppinut taistelemaan ja pärjäämään omilla aseillaan, joten edessä oleva revohka voidaan kirjata Euroopan Unionin ja sen taloudellisessa ytimessä olevan Suomen yksiulotteisen politiikan luonnolliseksi seuraukseksi.