Kapina globalismia vastaan

Marc Saxer: Kapina globalismia vastaan

Donald Trump on valittu Yhdysvaltain 45. presidentiksi. Harva piti tätä todennäköisenä. Mikä on merkillepantavaa, on se että se antoi vauhtia keski- ja työväenluokalle aiheen vuosikymmenen raivoon globalismia vastaan. Muutamia ajatuksia jälkiliberaalista ajasta.

1. Vaalit olivat täynä ruosteenruskeaa raivoa. Trump nappasi vanhat teollisuuskeskukset keskilännessä komeasti. Kuten vaalit briteissä, nämä vaalit aloittavat uuden aikakauden Yhdysvalloissa: tästä eteenpäin, globalisaation häviäjät ovat  enemmistönä. Ja tämä enemmistö etsii vahvaa mistä joka laittaa taas maailman raiteilleen, maailman joka näyttää pudonneen kokonaan raiteiltaan.

2. Jokainen joka uskoo että heidän raivonsa saa polttoaineensa järjettömistä peloista ja vanhanaikaisista asenteista ei ole vielä ymmärtänyt mitä on tapahtumassa. Totta, globalisaatio on tehnyt miljoonien elämän eri puolilla maailmaa paremmaksi. Mutta tarpeettomiksi jääneet työläiset vanhoissa teollisuuskeskuksissa tai mc-jobbarit uusissa palvelukeskuksissa eivät ole heidän joukossaan. Jos et usko, käy vilkaisemassa  Milanocicin 'elefanttikäyrää'*. Työväen- ja keskiluokka  on kaikissa läntisissä maissa menettänyt sekä merkitystään, menestystään että sosiaalista turvallisuuttaan. Ja tämä uusi allianssi, joka muodostuu sinikaulustyöntekijöistä ja valkokaulustoimihenkilöistä äänesti Trumpin presidentinvirkaan.

3. Tämä uusi enemmistö on sekoittunut oikean laidan hulluuteen, koska se ilmaisee heidän turhautumistaan eli  rasistiseen, seksistiseen, anti-semitistiseen ja väkivaltaiseen myrkyllisyyteen. Oikean laidan äänitorvet ovat lisänneet globalisaation häviäjien  haavoittuvuutta haukkumalla, että nämä ovat moraalittomia. Siten, uusliberaalit eivät syytä  näiden kurjuudestaan ainoastaan heidän henkilökohtaista epäonnistumistaan, vaan pitävät sitä myös oikeutettuna. Kuten "brexit-äänestäjät" trumpistit halusivat lähettää signaalin poliittiselle, taloudelliselle, akateemiselle eliitille ja myös medialle:"Me olemme enemmistö ja olemme saaneet tarpeeksi tästä sairaasta menosta!" Tai, on kuin työväen- ja keskiluokka osoittaisi pyssyn piipulla omaan päähänsä ja uhkaisi painaa liipasinta ellei heitä kohdannutta vääryyttä tunnusteta. Se että nämä vääryydet ilmaistaan kulttuurisin keinoin ei tarkoita sitä etteikö niillä olisi yhteiskunnallisia juuria.

4. Tämä raivo uhkasi kaataa Hillaryn ja se myös kaatoi hänet. Trumpin äänimäärä oli suurinpiirtein samaa luokkaa kuin Romneyn 2012 ja Mc Cainin 2008. Clinton sai enemmistön äänistä, mutta ei yltänyt samoihin lukuihin kuin Obama. Kuinka mahtava Clintonin koneisto saattoi hävitä kokonaan luokattomalle, rasistiselle, seksistiselle ja populistiselle vastaehdokkaalle? Näyttää, että tässä on kysymys laajemmasta trendistä . USA:n demokraatit elävät uudelleen samaa traumaa jonka he kokivat menettäessään etelän sukupolvi sitten. Tänään, valkoisen työväenluokan pakoretki kuvastaa trendiä joka muuttaa vaalimaisemaa kaikissa läntisissä maissa. Enemmän kuin kenenkään muun, Hillary Clintonin nimi yhdistetään 'kolmannen tien' sosiaaliseen demokratiaan, joka on vieraannuttanut keskustavasemmiston historiallisista juuristaan. Kuinka pitkälle tämä vieraantuminen on edennyt, sitä todisti myrsky vallanpitäjiä kohtaan. Demokraattien johto sulloutui tukemaan  vallanpitäjiä edistyksellistä  haastajaa vastaan. Se mikä romahti näissä vaaleissa ei ollut ainoastaan Hillary Rodham Clinton, vaan myös kolmannen tien sosialidemokratia.

5. Tämä uuden enemmistön pelko ja viha tulee epäilemättä vauhdittamaan oikean siiven populisteja myös Euroopassa. Missä hyvänsä missä vaalit voidaan leimata protestiksi vallanpitäjiä vastaan, on syytä pidättää hengitystä. USA:n vaalitulos ennustaa yllätystä myös Itävallan ja Ranskan presidentinvaaleissa.

6. Hallituksilla, olkoon minkä värisiä tahansa, ei ole muuta keinoa kuin reagoida tähän antiglobalistiseen mielenilmaisuun. Kysymys siten kuuluu, käännytäänkö kohden protektionismia ja että kuinka pitkälle tässä mennään. Liberaali maailmanjärjestys vapainen tavaravaihtoineen, palveluineen, pääomineen ja ihmisineen joutuu täten painostuksen kohteeksi. Keskeisiksi uhreiksi tulevat joutumaan epäilemättä kansat kehittyvissä maissa, jotka ovat riippuvaisia avoimista vientimarkkinoista yrittäessään nostaa kehitystään.

7. Tämä kapina globalismia vastaan saattaa antaa meille esimakua siitä mitä on tulossa, kun digitalisaation tuoma automatiikka alkaa syödä keskiluokan työpaikkoja. Taaskaan, se ei merkitse mitään vaikka työpaikkojen  nettomäärä jota digitalisaatio tuo, olisikin positiivinen. Se mikä ratkaisee, on kysymys - kuten kaupassa - siitä, kuka voittaa ja kuka häviää.

8. Siksi sosialidemokratian ja edistyksellisten liikkeiden on korkea aika oppia näistä viime vuosikymmenien strategisista ryöstöretkistä ja aloittaa keskustelu kuinka kohdata digitaalinen kapitalismi. Siksi on lopetettava  valittajien demonisointi ja otettava heidän suuttumuksensa liioitellun rasistisen  julkisivun takana vakavasti. Tämä tarkoittaa sitä että vasemmiston on lopetettava nojautuminen kapitalistisen kaupan korjaamiseen ja osoitettava tietä hyvään elämään digitaalisen aikakauden kohdatessa. Ei riitä että pääoma antaa reilun osuuden yhteiseen hyvään. Pitkässä juoksussa on välttämättä pantava painoa tietoyhteiskunnan yhteen tärkeimpään valuuttaan: tietoon.

* Branco Milanovicin 'elefanttikäyrä': Ilmeisen selvästi globaali keskiluokka on kasvanut ja tämä kuvastaa Kiinan suurta marssia eteenpäin ja samoin globaalin yhden prosentin valtavaa rikastumista. Golbalisaation voittajia ovat  monet, kolme vuosikymmentä sitten äärimmäisen köyhät kansalaiset, joiden prosentuaalinen nousu matalalta tasolta tarkoittaa edelleen suhteellisen matalaa tulotasoa verrattuna keskitasoon rikkaissa maissa. Se on suurin liike globalisaatiossa oikeaan suuntaan. Mutta suuria globalisaation voittajia olivat ne suhteellisen harvat ihmiset jo rikkaissa maissa, 'globaali plutokratia', jonka tulot ovat nousseet yli 50 prosenttia mutta huomattavasti korkeammalta lähtötasolta. Nämä molemmat muutokset ovat vailla vastaavuutta ihmiskunnan historiassa.

Marc Saxer on Friedich Ebert -säätiön Intian toimiston johtaja. Hänen kirjoituksensa julkaistiin perjantain 11.11. 2016 "Social Europe" -verkkolehdessä.

Periferian pakkopaita

Thomas Fazi ja Guido Iocide kirjoittavat keskiviikon 9.11. 2016 "Social Europe" -verkkolehdessä Euroopan Unionin muotopuolesta talous- ja rahapolitiikasta. Olen kääntänyt kyseisen uutisen tausta-aineiston esipuheen ja lyhennelmän ja se kuvaa täsmälleen, mihin ns. valtavirtainen talous- ja rahapolitiikka on maanosan johtanut. Kirjoittajien esittely SE:n kirjoituksen alaosassa

Globaali finanssikriisi altisti euron alkuperäisen tarkoituksen riistämällä jäsenmailta niiden fiskaalisen autonomian siirtämättä niiden keskeisille viranomaisille kulutusvoimaa lisääviä välineitä. Tämä tilanne jätti jäsenmaat äärimmäisen puolustuskyvyttömiksi taloudellisen kriisin kohdatessa, kuten vuoden 2008 odotusarvoihin perustunut finanssiboomi osoitti. Kuitenkaan kriisi ei tuonut mukanaan – kuten monet odottivat – jäsenmaiden hallituksille mahdollisuutta budjettirajojen höllentämiseen (sallien siten vastasyklisen politiikan) eikä myöskään täyteen mittaan kehitetyn talousunionin (tai vähintäinkin mallin taloudelliseen koordinaatioon ylijäämä- ja alijäämämaiden välillä). Sen sijasta saimme pahimmat mahdolliset vaihtoehdot molemmista 'maailmoista': lisääntyviä jäsenmaiden fiskaalisen autonomian rajoituksia eikä mitään välineitä hallinnolliseen kulutuskapasiteetin lisäämiseen Euroopan jäsenvaltiotasolla.

Seurauksena, jonka ennustivat monet eivaltavirtaisen taloustieteen edustajat, on ollut vuotta 1930 pahempi, pidentynyt kriisi aiheuttaen kaikenkattavan humanitäärisen kriisin useissa maissa. Pöydällä on lukuisia ehdotuksia – merkittävin niistä Euroopan Neuvoston vuonna 2012 tekemä ehdotus ”Kohden aitoa Euroopan Rahaliittoa” ja useita Euroopan parlamentin raportteja, jotka ehdottavat tämän rakenteellisen valuvian poistamista luomalla fiskaalinen ja poliittinen unioni. Tämä saattaisi olla tervetullutta kehitystä. ellei se todellisuudessa olisi ”uusi euroalue” jota edistykselliset federalistit eivät ole riittävän syvällisesti määritelleet ja joka siten tulisi aiheuttamaan uusia huolia sekä poliittisesti että taloudellisesti. Poliittisesti se aiheuttaisi lukuisia ja vaikeasti ennustettavia ongelmia, mm. tarkastustoimen ja osallistamisen suhteen. Taloudellisesti se ei sisällä tälle ylikansalliselle elimelle osoitettua todellista kulutusvoiman lisäämismahdollisuutta, joka mahdollistaisi EMU:n itsensä toteuttaman budjettialijäämien korjaamisen EKP:n tuella, fiskaaliset siirrot rikkaammilta köyhemmille jäsenmaille jne.

 Pikemminkin se mahdollistaisi Euroopan Talouskomisaari-aloitteen aktivoinnin, komissaarin jolla olisi suora oikeus puuttua kansallisiin budjetteihin. Ei ole vaikeaa nähdä että sellainen kehitys olisi poliittisesti kestämätöntä, kärjistäen Unionin keskipakoisia piirteitä. Samaan aikaan meidän on todettava että poliittiset edellytykset eivät ole kypsät täysimittaiseen fiskaalisen ja poliittiseen unioniin siirtymiselle, siten kuin edistykselliset federalistit ovat esittäneet.

Siten - sulkeaksemme pois täysin pysähtyneen tilan – mitä mahdollisuuksia meille jää EMU:n kehittämisen suhteen? Tämä kirjoitus väittää että ainoa järkevä ehdotus lyhyellä aikavälillä on tunnustaa, että joukko Euroopan periferiamaita on budjetteineen tasapainotaantumassa ja siten aivan välttämättömässä rahallisen elvytyksen tarpeessa, ja niiden pitäisi siten sallia kasvuhakuisempi rahapolitiikka siihen saakka kunnes yksityisen sektorin taseet ovat korjautuneet. Tällaisella ratkaisulla olisi puolellaan joukko taloudellisia ja poliittisia hyötynäkökohtia: niillä ei olisi ainoastaan välitöntä kokonaistaloudellista vauhdittamisvaikutusta – johtaen siten lisääntyvään vakauteen - , se saisi aikaan myös myönteisempiä asenteita Euroopan instituutioita kohtaan, joita ei enää pidettäisi vedenpitävien pakotteiden aikaansaajina. Tämä muutos loisi vähitellen edellytyksiä edetä solidaarisuuteen perustuvaa, demokraattista raha- ja poliittista liittoa.

Globaali finanssikriisi on paljastanut syvän valuvian eurossa, ja erityisesti Maastrichtin sopimuksen alkuperäisessä tarkoituksessa: se on poistanut jäsenvaltioilta niiden rahapoliittisen autonomian – ottamalla niiltä pois mahdollisuuden laskea liikkeelle rahaa ja säätämällä täysin keinotekoiset rajat valtioiden alijäämille Vakaus- ja kasvusopimuksessa (SGP) ilman mahdollisuutta siirtää kulutusvoimaa keskeisille kansallisille elimille. Tai, kuvataksemme asiaa toisin, ei olisi pitänyt luoda talousunionia – ja vieläkin tärkeämpänä, täysillä pääomaoikeuksilla – ilman varautumista jo luomisvaiheesta lähtien puuttumaan epätasapanoihin ja muihin epäsymmetrisiin Unionia kohtaaviin shokkeihin.

Tämä jätti jäsenvaltiot äärimmäisen puolustuskyvyttömiksi kohtaamaan taloudellisia kriisejä, sellaisia kuin vuoden 2008 kriisi selvästi osoitti. Kuitenkaan tuo kriisi jonka aiheutti – tämä on syytä muistaa - yksityinen, ei julkinen velka - ei herättänyt Euroopan johtoa avaamaan Maastrichtin pakkopaitaa helpottamalla yksittäisille hallituksille asetettuja rajoituksia ja sallien siten vastasyklisen elvytyspolitiikan, tai etenemällä täysivaltaista rahaunionia kohden tai vähintäänkin luomalla mallin helpottamaan alijäämä- ja yliojäämämaiden koordinaatiota. Sen sijasta me olemme saaneet pahimmat vaihtoehdot molemmista 'maailmoista': lisääntyvät jäsenvaltioiden rahapoliittisen autonomian rajoitukset eikä ollenkaan fiskaalisen kapasiteetin lisäystä Euroopan tasolla. Päinvastoin EU:n budjettia on jatkuvasti kiristetty sitten kriisin alettua. Seuraukset ovat helposti ennustettavissa keynesiläisistä lähtökohdista katsoen. Ne ovat olleet tuhoisia niin taloudelliselta, sosiaaliselta kuin poliittisiseltakin kannalta.

(Fazi 2014; Fazi and Iodice 2016).

Fiskaalisia bondeja helikopterirahan sijasta

Enrico Grazzini: Fiskaalisia bondeja helikopterirahan sijasta

Miksi fiskaalinen raha on parempaa kuin helikopteriraha ja kotitalouksien rahoittamisessa laudalta deflaation pelon ja nykyisen austerismin? Tästä kirjoittaa 8.11. 2016  "Social Europe"-verkkolehdessä Enrico Grazzini, joka on talousjournalisti, esseisti ja konsultoi talouden ja liiketoiminnan sisällöistä. Hän työskennellyt yli kolmekymmentä vuotta useille italialaisille sanoma- ja aikakauslehdille kuten Corriere della Sera, MicroMega, Il Fatto Quotidiano ja Economia e politica.

"Tässä tutustumme fiskaalisen rahan ja valtion tietynlaisten veroetuvelkakirjojen (Tax Discount Bonds (TBDs) väliseen eroon ja "helikoperirahaan, joka tarkoittaa keskuspankin (Euromaista puhuttaessa EKP) suoraa rahoitusta kansalaisten taskuihin - eli määrällistä elvytystä suoraan ihmisille. Helikopterirahaa ovat monet ekonomisitit suositelleet, kuten  Eric Lonergan and Martin Wolf, Financial Timesin pääkommentaattori talousasioissa, pitäen sitä parhaana 'viimeisenä keinona' kysynnän lisäämiseksi ja keinona kohdata seuraava mahdollinen kriisi. Samaan aikaan Labourin puoluejohtaja Jeremy Corbyn on ehdottanut tätä keinoa optimaalisena tienä vahvistaa taloutta tasa-arvoisella tavalla. Yhtäkaikki, fiskaalinen rahoitus on paras -ja saattaa olla myös ainoa - tie päästä käteisen puutteesta ja hillitä riistopolitiikkaa.

Ryhmä italialaisia taloustieteilijöitä on ehdottanut Italian hallitukselle tällaisten veroetuvelkakirjojen (TPD) liikkeellelaskemista tienä edistää kokonaiskysyntää ja nostaa bruttokansantuotetta ilman julkisen velan lisääntymistä. Nämä 'bondit' ovat euromääräisiä osuuksia  joita valtio laskee liikkeelle ja päteviä veroalennuksen saamiseen; niiden kestoaika on 2/3 vuotta liikkeellelaskusta ja siten välittömästi muutettavissa lailliseksi valuutaksi. Näitä velkakirjoja voitaisiin myöntää kustannuksitta ja ne voisivat nopeasti lisätä kulutuskysyntää. Niistä voisi muodostua sitä 'happea' jota tarvitaan maksuvalmiuskriisistä pääsemiseksi, tulojen lisäämiseksi ja uuden hyvinvoinnin luomiseksi 'keynesiläisen moninkertaistamisen' periaatteella. Tosiasiassa otaksumme, että fiskaalinen monestaminen (kääntäjän ilmaisu, joka viittaa sekä rahaan että monistamiseen) toimii samanmääräisenä kuin sitä toteutetaan, silloin kun sekä pääoma että työvoima ovat runsaissa määrin alikäytössä ja korot lähellä nollaa.

Projektimme tavoittelee suuren bondimäärän liikkeellelaskua kolmen vuoden aikana; kokonaismäärä voisi olla 2-3% kansallisesta BKT:sta ja ne aiheuttaisivat (terveen) taloudellisen shokin, lisäisivät reilusti kysyntää ja vauhdittaisivat taloutta. Tällaiset bondit eivät ole maksukelpoista eurovaluuttaa: siten, lähtien eurokriteereistä, ne eivät muodostu taloudelliseksi vastattavaksi eikä niitä voida laskea velaksi. Kiitos monestamisen vaikutuksen nopea BKT:n kasvu tulisi tuottamaan enemmän rahallista liikevaihtoa, niin että potentiaalisen alijäämän tasapainottaminen tapahtuisi kahden vuoden jälkeen fiskaalisena supistamisena liikkeellelaskusta.

Lisätäkseen kulutusta, tämä 'vapaa raha' kohdennettaisiin perheille käänteisessä suhteessa tuloihin samalla kun yrityksille niitä annettaisiin suhteessa niiden työntekijämäärään, tavoitteena laskea työvoimakustannuksia, lisätä yritysten kilpailukykyä ja pitää kauppa täten tasapainossa. Myös valtio voi käyttää näitä bondeja julkisen työn rahoittamiseen, työllisyyden ja yksityisten investointien lisäämiseen.

Koska bondit on osoitettu maksutta talouksille ja liike-elämälle, niitä voidaan helposti verrata HM-rahoitukseen (Helikopteriraha)  (vrt. Milton Friedmanin, J.M. Keynesin  ja Ben Bernaken ehdotuksiin). Fiskaaliraha FM on hyvin samanlainen  mutta ei sama kuin HM. Näistä on erilaisia variantteja, mutta HM:n laskee aina liikkeelle keskuspankki, kun taas FM:n laskee liikkeelle kansallinen hallitus. HM on samaa kuin että keskuspankki painaa rahaa ja antaa sitä suoraan kansalaisille lisätäkseen kysyntää. FM eli fiskaaliraha on valtion täysin takaamaa, veroa korvaavia hyvityksiä. Pähkinänkuoressa ero on se että helikopterirahassa keskuspankit ovat päätoimijoita, fiskaalirahassa taas päätoimijoita ovat kansalliset hallitukset.

Tavalliselle kansalaiselle  sekä helikopteriraha että fiskaalinen bondi näyttävät 'tuulentuomalta' rahalta. Mutta fiskaalinen bondi on paljon parempi ratkaisu euroalueelle sekä institutionaalisista että poliittisista syistä. Europpan Keskuspankin olisi hyvin vaikeaa painaa rahaa ja luovuttaa sitä suortaan kansalaisille.

Jopa 'määrällinen elvytys' (QE) - eli EKP:n painama raha joka hyödyttää pääasiassa euroalueen pankkeja - on kyseenalaistettu Saksan Keskuspankin ja hallituksen toimesta. Se johtaa suoraan Saksan suosimaan austeristiseen politiikkaan,  joten Saksan viranomaiset eivät missään tapauksesa hyväksy helikopterirahaa. Päinvastoin, fiskaalinen bondi voidaan aina laskea vapaasti liikkeelle kansallisen hallituksen toimesta, koska jokainen Euroalueen valtio on suvereeni rahapolitiikassaan ja koska fiskaalinen raha on täysin yhteensopiva Euroalueen sääntöjen kanssa.

Fiskaalista rahaa voidaan verrata helikopterirahaan eli suoraan kansalaisille suunnattuun elvytykseen, mutta se ei ole sama asia. Corbyn voisi mieliä Englannin Pankin laittavan tuoretta rahaa rahoittaakseen valtion pankin ja julkiset investoinnit. Mutta EKP ei koskaan voisi hyväksyä helikopterielvytystä Euroalueella, koska se tarkoittaa kansallisten hallitusten budjettien rahoittamista ja ruokkii kansallisten hallitusten kontrollia taloudesta. Sitä vastoin fiskaalinen raha ei tarkoita julkisen velan rahoittamista eikä myöskään valtion määräysvaltaa taloudesta. Fiskaalisen rahaprojektin mukaan kansalliset hallitukset voisivat siirtää fiskaalsia bondeja suoraan kotitalouksille, yrityksille ja (ainoastaan kiintiöidysti) hallitusten hallinnoitavaksi."
(Käännös IR)

Jälkikirjoituksena totean, että Enrico Grazzini ehdottaa tässä ensi kertaa mallia, joka mahdollistaisi jälkikeynesiläiseksi löuonnehdittavan fiskaalisen elvytyksen Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin voimassa olevien säännösten puitteissa.

Eurooppalaisessa jalkapuussa

Suomi eurooppalaisesssa jalkapuussa?
Kasvu- ja vakaussopimus on epäonnistunut, kirjoittaa Dimitris Papadimoulis, joka on Euroopan parlamentin varapuheenjohtaja, europarlamentaarikko ja kreikkalaisen Syriza-puolueen parlamenttiryhmän puheenjohtaja.

Hän kiinnittä aluksi huomiota siihen, että seitsemän euromaata on saanut Euroopan Komissiolta varoituksen liiasta velkaantumisesta ja annettujen kasvurajojen ylittämisestä; "Kun sellaiset vankat maat kuin Suomi ja vanhat keskeiset maat kuten Belgia joutuvat varoituksen ja häpäisyn kohteiksi, tämä syventää epäilyjä Euroopan taloudellisesta mallia kohtaan ja saattaa sen pätevyyden kyseenalaiseksi.

Heikko kasvu ja investointivoiman puute julkisen kysynnän lisäämiseksi ja kuluttamisen ja tuotannon mobilisoimiseksi pysähtyy valtiollisen velkaantumisen  3%:n kasvurajaan. Brysselin päättäjät ovat epäonnistuneet harmionisoinnin ja talousraamien yhdistämisessä niin kansalaisten kuin jäsenvaltioidenkin tasolla, samalla kun veronkierron ehkäisy ja veroparatiisien toiminnan säätely on epäonnistumassa. Tästä seuraa että edistykselliset hallitukset Kreikassa, Italiassa ja Portugalissa kokevat kovia aikoja yrittäessään toteuttaa kasvu-suuntautunutta politiikkaa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

Toinen korostamisen arvoinen seikka on se että poikkeaminen kasvu ja vakaussopimuksesta voi tapahtua toisinpäin.  Näin on asianlaita Saksan kanssa, jonka talous rullaa hyvin, ilman julkista velkaantumista ja ilman tarvetta julkisten menojen leikkaamiseen ja tehden  voimakkasta ja pysyvää kauppaylijäämää.  Nämä ylijäämät raunioittavat ei ainoastaan muiden jäsenmaiden vaan koko euroalueen kilpailukykyä.

Sitten vuoden 2011 Saksa on jatkuvasti kasvattanut vientiään muuta euroaluetta vastaan, rikkoen siten EU:n sääntöä maksimaalisesta 6%:n ylijäämästä vuosittain. Vuonna 2015 Saksan talous onnistui saavuttamaan 8,8%:n ylijäämän, samalla kun vuonna 2016 odotetaan Euroopan Konmision mukaan 8,5 %:n ylijäämää.
Saksan kohdalla Brysseli ei näytä seuraavan samoja sääntöjä ollenkaan samalla kun muut jäsenmaat, kuten Italia,  pakotetaan hyväksymään lisäkiristyksiä  oikaistakseen budjettialijäämäänsä. Tämä epäsymmetrinen, kaksijakoinen politiikka on tuhoisaa koska se vahingoittaa alueellista yhteenkuuluvuutta, valmistellen pohjaa yhä laajemmalle kapinoinnille EU:n instituutioita ja Brysselin päätöksentekoa vastaan.

Tästä monimutkaisesta tilanteesta johtuen Eurooppa tarvitsee pikaisesti merkittäviä muutoksia. Näiden muutosten on tultava Euroopan instituutioilta ja kansallisilta hallituksilta, Euroopan kansalaisilta, heidän äänensä ja huolensa täytyy olla keskustelun ytimessä.

Euroopan parlamentin roolin tulisi olla ainoana vaaleilla valittuna elimenä keskeinen. Paine Komissiota ja neuvostoja kohtan on kasvamassa ja sitä johtavat parlamentaaarikot erilaisista poliittisista perheistä, kuten vasemmistosta, sosialidemokraateista ja vihreistä. Näistä on muodostunut edistyksellinen allianssi ja joka vaatii kasvu- ja vakaussopimuksen revisiointia.

Kolmas ja viimeinen kohta jota täytyy korostaa on se että Euroalue tarvitsee uudistetun institutionaalisen kehyksen,  joka sallii keskittymisen kestävän kasvun politiikkaan. Sosiaalinen ja alueellinen yhteenkuuluvuus on myös Saksan intressissä, koska nykyinen voimatasapaino näyttää lisäävän kielteisiä asenteita Berliiniä kohtaan.

Eettisiä vaihtoehtoja

Yhteiskuntaelämään kaivataan asiantuntemuksen lisäksi myös eettistä pohdintaa. Tämän ulottuvuuden  nosti esille ministeriaikanaan  silloinen kuntaministeri Henna Virkkunen. Laukaisevana yksityiskohtana oli elinkeinoministeri Jyri Häkämiehen siirtyminen suoraan tärkeästä ministerin tehtävästä työnantajien Elinkeinoelämän Valtuuskunnan johtoon. Itse hän ei nähnyt välittömässä siirtymisessä mitään arveluttavaa – sellaista etiikka on.





Etiikka ei ole eksakti tieteen laji vaan historiaan, elämäntilanteeseen ja yhteiskuntaan ehdollisessa suhteessa oleva käsitys oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Päinvastoin kuin kuvitellaan, eettisiä vaihtoehtoja on runsaasti. Ne eivät ole suoraan valittavissa kuin kaupan hyllyltä, vaan niiden sitoutuneisuus ihmisenä olemiseen meidän oloissamme ratkaisee sen ”jalkoterien asennon” mistä näkökulmasta me omaa etiikkaamme rakennamme.


Frankfurtin koulukunnan suuri mestari Erich Fromm on kirjassaan ”Ihmisen osa” (Kirjayhtymä 1965) kuvannut ihmisen eettisiä vaihtoehtoja. Hän erottaa ainakin kuusi erilaista lähestymistapaa eettiseen elämänasenteeseen.


Keskeisin etiikan laji on Frommin käsitteistössä humanistista etiikka. Elämän taitoa, elämän kunnioittamista itsessä, muissa ihmisissä ja elonkehässä ylipäätään; ihmisen nostamista lajiolentona keskeiseen, ratkaisevaan asemaan. Totuus tekee ihmisen vapaaksi; uskalla epäillä ja etsiä ihmisyydelle parempia vaihtoehtoja.


Toisen etiikan lajin, ei niinkään harvinaisen, muodostaa autoritaarinen etiikka. Useimpien kohdalla se tarkoittaa kykyä sopeutua ja olla tottelevainen. Mitalin toisena puolena tässä ambivalentissa eettisessä suhtautumisessa on itsekeskeisyys ja narsismi, muista piittaamattomuus, arroganssi, röyhkeys – ja siihen perustuva etiikka. Elämä on kilpailua, vahvempi voittakoon – niin syntyy myös elinvoimainen yhteiskunta; minä kuulun etuoikeutettujen joukkoon.



Abosoluuttinen etiikka tarkoittaa epäilemättömyyden taitoa. Yhteiskunnallisesti valistumaton ja passiivinen ihminen lienee tunnusomaisin tällaisen eettisen vaihtoehdon kannattaja. Sen aktiiviset muodot voivat johtaa uskomattomiin katastrofeihin, kun epäilykyvytön massa kääntyy tukemaan vaikkapa narsistista, mobbaavaa ja suuruudenhulluja visioita hahmottelevaa johtajaa.



Relativistinen etiikka tarkoittaa sitoutumattomuuden etiikkaa. Ammattiliittojen vaaleissa mukana ovat sosialidemokraatit ja sitoutumattomat, vasemmistoliitto ja sitoutumattomat. Ilmoitustuloilla elävä porvarillisjohtoinen media korostaa sitoutumattomuuttaan. Sitoutumaton toimija – siinä on relativistisen etiikan paradoksi tiivistettynä kahteen sanaan!



Fromm kirjoittaa myös yhteisösidonnaisesta etiikasta, eristäytymisen taidosta. Vetäytymisessä ja hiljentymisessä on varmasti paljon hyvääkin, joskin 40 000 uskovaisen kokoontumisessa ei enää varmaankaan koeta erillisyyden tunnetta. Kun koko yhteisö eristäytyy yhteiskunnasta, voidaan puhua sen sisällä kehittyvästä yhteisösidonnaisesta etiikasta, ”eristäytymisen taidosta”.



Biologiasidonnainen etiikka, ”eläimellistämisen taito” tai ihmisen erottaminen luontosuhteesta näkyy sekin eettisessä kirjossamme, jopa esimerkiksi vihreän politiikan ääri-ilmiöissä. Tämä primitiivireaktioita, voimaa ja väkivaltaa sisällään pitävä tapa lähestyä elämää näkyy sekin suomalaisessakin yhteiskunnassa. ”Voima on samaa kuin totuus” sopisi ilmeisesti tämän elämäntavan tunnuslauseeksi.


Niin että kun peräänkuulutetaan myös eettisiä pohtijoita yhteiskuntaelämän rakennetta ja toimintatapoja työstäviin ryhmiin, edessä on valitsijoiden omaan luonteenpiirteistöön ja eettiseen linjavalintaan liittyviä ratkaisuja. Humanistinen etiikka on niistä vain yksi, ei aina niin kovin vahvasti esillä oleva etiikan laji.


---



Kirjoitus marraaskuulta 2012, jolloin elinkeinoministeri Jyri Häkämies siirtyi tästä tehtävästä suoraan Elinkeinoelämän Keskusliiton toimitusjohtajaksi...

Sosialidemokratian kaksi suuntaa

Douglas Voigt:
"Euroopan vuoksi Sosialidemokratian on tunnustettava kapitalismi epäoikeudenmukaisuuden lähteeksi."

Näyttää olevan niin, että samaan aikaan kun sosialidemokratia on vahvistunut gallupeissa maan suurimmasi poliittiseksi voimaksi, samalla myös ajankohtaisen yhteiskunta-analyysiin on ilmestynyt erilaisia painotuksia. Puhutaan keskusta-vasemmistolaisista ja perinteisistä, usein vanhemman polven sosialidemokraateista.  Iso-Britaniassa Labourin uudelleen valittua johtoa vastaan kapinoi puolueen parlamenttiryhmää hallitseva keskustavasemmistolainen siipi. Douglas Voigt kirjoittaa eurooppalaisen sosialidemokratian kahdesta suunnasta "Social Europe -verkkolehdessä lokakuun lopulla 2016. Olen maininnut asiasta Fb-sivuillani jo aikaisemmin, mutta nyt julkaisen kääntämäni koko artikkelin blogissani...

"Huolimatta populistisen nationalismin tilanteen hyödyntämisestä Brexitin kurimuksessa brittiläinen keskustavasemmisto on herättänyt huomiota kieltäytyessään harkitsemasta uudelleen eurooppalaisen  kapitalismi olemusta. Sitten kesäkuun 23. päivän tämä itsepäisyys on politiikassa ja mediassa näkynyt sinnikkäinä ilmaisuina sellaisten hahmojen kuin Peter Mandelssonin ja Polly Toynbeen toimesta, jakaen Eurooppaa  'avoimuuteen ja 'faktoihin' perustuvaan ja toisaalta 'suljettuun' Eurooppaan, jota hallitsevat populististen fantasioiden kaikukammiot. Tämä tarinankerronta rinnastaa tehokkaasti Nigel Faragen muukalaiskammoisen nationalismin Jeremy Corbynin demokraattiseen sosialismiin. Kuitenkin kun edellinen on marssinut konservatiivisen puolueen läpi valtaan, keskustavasemmisto syöksee Labourin valtataisteluun pyrkiessään puolustamaan  "uskottavaa kapitalismin ymmärtämistä", joka on jo tyrmätty kansalaisten toimesta. Tämä viittaa vaaralliseen kyvyttömyyteen ymmärtää ajan poliittista taloutta - heikkouteen jonka älyllinen tausta on nk. uusliberalistisessa sosiaalidemokratiassa.

Uusliberaali sosiaalidemokratia on saanut vaikutteita Anthony Giddensiltä ja Anton Hemerijkickiltä, toteuttajinaan Tony Blair ja Gerhard Schröder. Uusliberaali sosiaalidemokratia juhli 1990-luvulla 'uutta talousajattelua' kehitellessään sovittelevia tavoitteita  osaamisen, tuotteliaisuuden ja kuluttajien valinnan alueilla. Kansanvaltaisesta valtiosta tuli tässä lähestymistavassa globaalin kapitalismin palvelija, suuntautuessaan tekemään kansalaisista vain houkuttelevampia investointikohteita menetettyjen työehtojen, ankarampien hyvinvointisäännösten ja työkeskeisten koulutusohjelmien avulla.

Saksassa tehtyjen laajamittaisten tällaista politiikkaa selvittävien kenttätutkimusten jälkeen omat löytöni osoittavat kaksi koko Eurooppaa koskevaa havaintoa, valaisten miksi olemme todistamassa tämän päivän populistisen nationalismin nousua.

Ensiksi, kapitalistiset luokkasuhteet jatkavat selvästi eloaan tässä ns. 'uudessa taloudessa' tyrmäten luokkavastakohdat marxilaisena hölynpölynä ja tehden samalla tästä asennoitumisesta vieraantunutta ja itsetuhoista. Niitä itseasiassa laillistetaan. Esimerkiksi EU:n kilpailuttamislainsäädäntö suojelee yksityisiä investoijia julkiselta kilpailulta  ottamatta huomioon investointien yhteiskunnallista tarvetta alueella. Tämä vahvistaa tieten tahtoen yksityisen pääoman voimaa suhteessa kansalaisiin ilman vastaavaa taloudellista hyötyä. Samaan aikaan EU jättää sosiaalipolitiikan heitteille ja 'vapaan koordinaation metodin' varaan, jolla EU tehokkaasti rohkaisee 'kilpajuoksua pohjalle' samalla kun hyvinvointivaltiot etsivät mahdollisuuksia sosiaalisiin investointeihin.

Molemmat havaintoni luovat hierarkiaa ja laillisina nähtyjä eroja näiden kahden ryhmän välille; ne korostavat osakkeenomistajien voimaa palkkatyötä tekevien hyvinvoinnin kustannuksella. Siitä seuraa että sosiaalinen luokka ei määräydy tulojen mukaan, vaan sen mukaan mistä tulot ovat peräisin. Kuitenkin, vaikka vähän monimutkaisempana voimme tämän analyysin perusteella todeta  olevan erotettavissa neljä ryhmää: ensimmäinen, talousoperaatioihin keskittyneiden investoijien tulot, perinteisesti kutsuttuna pääomanomistajat; toinen, pääoma joka keskittyy voittojen kokoamiseen myynnistä; kolmas, työntekijät, joiden tulot perustuvat palkkoihin ja neljäs, hyvinvointivaltiosta riippuvaiset, joiden tulot perustuvat sosiaalisiin tukiin ja kodin anteliaisuuteen tai hyväntekeväisyyteen. Tämä yhteiskunnan jakaantumisen kaava on on ollut olennainen osa kapitalismia sen alusta saakka ja jatkaa olemassaoloaan tänäänkin.

Havainnot osoittavat että tämä luokkarakenne on sekä vahvistunut että tulossa yhä epätasa-arvoisemmaksi. Ennustettavasti alemmat tuloluokat kuten työläiset ja yhteiskunnasta riippuvaiset joutuvat taistelemaan jokapäiväisestä leivästään, samoin kuin liikkuvat ja velkaantuneet pienet yritykset joutuvat suurten konglomeraattien tai Kiinaan ulkoistetun käsityön  puristuksiin, josta tuskin voidaan puhua demokratian tai työhön liittyvien oikeuksien esikuvana. Tämän ylikansallisen kilpailun tuloksena  pienet yritykset joutuvat  globalisoitujen pääomanomistajien armoille, joilta tuskin löytyy joustavuutta tai yhteisöllistä kompromissimieltä. Tällaisessa ympäristössä äärimmäiset keinot tulevat käyttöön, edellyttäen yrityksiltä palkollistensa uhkaamista ja erottamista, sosiaalisten normien ja vastavuoroisen kunnioituksen vähättelyä kapitalistisen sosiaalisen demokratian sydämessä. EU:n työn joustavuuden ja kilpailukyvyn edistäminen on siten koettu työntekijöihin kohdistuvana joustamattomuutena ja suvaitsemattomuutena. Työnantaja jättää huomiotta sellaisia jokapäiväiseen elämään kuuluvia asioita kuin esimerkiksi lastenhoidon järjestäminen.  Työnantajat arvioivat tätä kustannus- ja kilpailukysymyksenä - logiikka joka syöksee alaspäin eurooppalaista kilpailulainsäädäntöä. Täten EU-politiikka rikastuttaa pääomanomistajia ja samalla väheksyy perustavaa laatua olevia yhteiskunnallisia normeja ja heikentää samalla tuottavaa ja molempia osapuolia hyödytttävää työnantaja-työntekijäsuhdetta - tekee lisääntyvän eriarvoisuuden muodossa koko järjestelmän  epäoikeudenmukaiseksi.

Toinen uusliberaalin sosiaalidemokratian piirre on moralisointi, jossa hyvinvointipolitiikka ehdollistetaan työmarkkinapolitiikalle. Osallistumisesta palkkatyöhön tulee velvollisuus sinänsä, sen sijasta että sillä  vahvistettaisiin muitakin pyrkimyksiä kuten kansalaisten osallistumista, kulttuurista kehitystä tai tasaapainoista perhe-elämää. Tämä linkittää työn käsitteen nimenomaisesti protestanttisiin normeihin ja edelleen käytännöllisesti katsoen kaikkiin yhteiskuntapolitikan lohkoihin - koulutukseen, hyvinvointiin, asumistukiin, eläkkeisiiin ja myös maahanmuuttoon. Valtio siten ilmoittaa omille kansalaisilleen että työ on yksilön ainoa moraalisen oikeutuksen lähde ja ainoa tie arvostettuun sosiaaliseen asemaan. Tämä asettaa työntekijät säälimättömään ristiriitaan  palkkatyön moraalisten vaatimusten ja sen välillä, että työnantaja katselee heitä vain kustannustekijänä. Tämä on demoralisoivaa ja raivostuttavaa. Olen havainnut tämän inhottavuuden koskevan erityisesti työmarkkinoilla olevia vanhempia työntekijöitä, joilla on jo koti, joiden taidot ovat vanhentuneita ja joita ylistettiin kun oli kyse lojaalisuudesta firman ja työntekijän, valtion ja yhteiskunnan välillä. Tämä ulottuvuus puuttuu ajan yksipuolisista lähestymistavoista.

Yhtä kaikki, kiinnittämättä huomiota sisällöttömiin puheisiin eriarvoisuuden ongelmista, olemme nähneet mitä eriarvoisuuden suvaitseminen merkitsee eri puolilla Eurooppaa ja miten pääomanomistajat ottavat yliotteen yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta. Kieltäytymällä hyväksymästä sitä että kapitalismi voi todella olla yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vihollinen, kallisarvoista aikaa hukataan taistelussa todellista vastapuolta vastaan. Globalisaation ongelman ja Euroopan Unionin suoraviinainen kieltäminen edustaa sitä kurjuutta, jonka avulla oikean laidan nationalistit juhlivat. Kansallisen omaleimaisuuden julkisivun takana he rajoittavat omaleimaisuutta, henkilökohtaisia valintoja, sukupuolten tasa-arvoa, kulttuurin monimuotoisuutta, ja korvaavat ne rodun ja sukupuolen pelkällä tyrannialla ja muilla ahdasmielisillä kansallisluonteen ilmenemismuodoilla - kuten on jo mitä ilmeisimmin käynyt Puolan ja Unkarin vähemmistöjen ja naisten kohdalla.

Vastalääke populistiseen nationalismiin  on aina ollut sosialidemokratia joka tunnistaa kapitalistisessa hierarkiassa piilevän epäoikeudenmukaisuuden samalla kun se tunnistaa henkilökohtaisen vapauden ja taloudellisen tuottavuuden edut. Käytännössä se tarkoittaa pääoman alistamista yhteiselle hyvälle ja työtä tekevän palkansaajaluokan voimaannuttamista.  Näin ollen, ehdotukset nollatuntisopimusten poistamisesta ja pyrkimykset ammattiyhdistysliikkeen voiman vahvistamiseen sopimustoiminnassa ovat perusteltuja.

Euroopan Unionin julkisia investointeja koskevan rajoittavan säätelyn purkaminen ja julkisten palvelujen yksityistämisen valvominen on myös perusteltua. Tällainen politiikka vahvistaa palkansaajien strategista voimaa, supistaa julkista riippuvuutta pääomanomistajista, ja sallii julkisten ja yksityisten yhteisöjen työskennellä yhdessä yhteiskunnallista merkitystä omaavien tuotteiden ja palveluiden aikaansaamiseksi. Tosiasia on että EU:n säännökset estävät suurelta osin tällaisen politiikan. Mikä ikävintä, uusliberaalit sosiaalidemokraatit käyvät taistelua vasemmistossa olevia poliittisia vastustajia vastaan - samalla estäen tehokkaasti kehitystä joka säästäisi Euroopan Unionin nationalistiselta populismilta.

Jos jotakin on opittu Brexitistä, on se että se 1990-luvun hyvälaatuinen käsitys kapitalismista, jota edelleen edelleen ylistetään sekä keskustavasemmistosssa että keskustaoikeistossa, useimmiten uusliberalismin nimellä kuvattuna, on kuollut ajatus ja oli väärin alun alkaenkaan lähteä tässä hengessä liikkeelle. Sen sijaan, luokkaeroihin perustuva lähtökohta, jolle sodanjälkeinen sosialidemokratia perustui, elää edelleen ja kuvaa hyvin kansalaisten jokapäiväistä elämää. Yksinkertaisesti, hyväksymällä tämän keskustavasemmistolaiset ja vasemmisto voivat yhtyä  ja säästää sekä Euroopan Unionin että  UK:n (United Kingdom) nationalistiselta populismilta ja samalla uudistaa taloudellista järjestystä niin, että se edistää tasa-arvoa voimaannuttamalla palkansaajat ja taloudellisen demokratian."

---

Douglas Voigt on filosofian tohtoriksi valmistuva Lontoon kuninkaallisen polittisen talouden koulussa ja vieraileva luennoitsija mm. Jenan Friedrich Stiller yliopistossa Jenassa, Saksassa.

Poliittinen etälamautin

Sosialidemokraattisen Puolueen puheenjohtaja Antti Rinne näkyy Demokraatisssa ottaneen kantaa valmisteilla olevaan SOTE-ratkaisuun toteamalla, että SDP ei hyväksy yritysvetoista SOTE-toimintaa, vaan että päätösvallan tulee olla julkisen sektorin ja siis kansanvaltaisen, parlamentarismin mukaisen päätöksenteon piiriin kuuluvaa. Hän sanoo SOTE-linjausten nousevan kuntavaalien tärkeimmäksi teemaksi. Sanavalinnat ovat omiani, mutta uskon Antti Rinteen tarkoittaneen juuri sosiaali- ja terveystoimen auktoriteetin pitämistä vaaleissa valittujen elinten käsissä.

Sosiaalisessa mediassa käydään juuri keskustelua siitä, mitä syntymässä oleva vapaakaupparatkaisujen ’myriadi’ tässä yhteydessä tarkoittaa. Yhtenä ulottuvuutena niissä kaikissa on erityinen välimiestuomioistuin, jonka tehtävänä on mm. ratkoa kaupan alalla syntyviä eturistiriitoja. Juuri EU:n ja Kanadan välillä hyväksytty CETA-sopimus pitää sisällään tämän juridisen menettelyn. Kansallisella päätöksenteolla tähän erityistuomioistuimeen voidaan vaikuttaa vain välillisesti, sillä osapuolet – tässä tapauksessa EU ja Kanada, mahdollisesti myös yritykset – valitsevat edustajat näihin juridisiin elimiin. Tietoa tässä suhteessa on vielä vähän eikä tutkiva journalismikaan ole vielä asiaa avannut, poliittisesta koneistosta puhumattakaan. Vaikutusmahdollisuudet näiden elinten kokoonpanoon pienellä, Suomen kaltaisella maalla ovat lähes olemattomat, vastannevat lähinnä kansanlääkityksen homeopaattista vaikutustasoa.

Vapaakauppasopimusten tarkoituksena on tuoda taloudellisia etuja ja yrityksille niitä on ilmeisesti tulossa ja tätä kautta välillisesti myös kansalaisille. Demokratiamenetyksistä julkisuus ei halua keskustella, vaikka mm. emeritusakatemiaprofessori Martti Koskenniemi on pitänyt tätä puolta vakavana uhkana. Vapaakauppasopimuksia on valmisteltu strategisista syistä lähes pimennossa eikä ainakaan minulla ole vielä ollut käytössä tämän laajan sopimuksen yksityiskohtia. Lienevätkö europarlamentaarikot todella tienneet, mitä he tätä tietääkseni monituhatsivuista asiakirjaa hyväksyessään ovat tosiasiassa päättäneet?

Omalta kohdaltani toivon taas kerran olevani epäilyksineni väärässä. Kun aatteelliseen arvoperintööni kuulu mm. Karl Marxin toinen mielitwiitti eli ”Jokainen tarkistus on tarkistettava”  pohdiskelen, mitä mahdollisuuksia Rinteellä ja sosialidemokratialla on pitää kiinni tästä julkisen sektorin ”ensi yön oikeutuksesta”. Hallituksen valmistelut jatkuvat kuitenkin edelleen siinä hengessä että Kokoomuksen ”valinnan vapauteen” vetoavasti verhottu markkinoiden pääsy SOTE-toteutukseen toteutuu. Ilmeisesti Kokoomuksen linjaus on lähimpänä  myös EU:n kilpailuttamisperiaatteita ja tulossa olevien vapaakauppasopimusten henkeä.

Kun julkisen ja yksityisen sektorin intressit joutuvat SOTE-ratkaisujen toteutuksessa ristiriitaan, tullaan jatkossa juridisia ratkaisukeinoja ilmeisesti käyttämään entistä enemmän sen ratkaisemiseksi, kenellä on oikeus kyseessä olevia palveluja toteuttaa. Julkinen sektori lähestyy asiaa kansalaisen palvelutarpeen näkökulmasta ja yritysmaailma ansaintaperiaatteesta. Onhan meillä merkkejä siitä, että yritysmaailma meilläkin nousee oikein vauhdilla ja vakavasti terveys- ja sosiaalipalveluja tuottamaan.

Yksi näistä merkeistä on se, että juuri äskettäin on perustettu erityinen Hyvinvointialan liitto, joka aloittaa toimintansa vuoden 2017 alusta ja jonka toimitusjohtajaksi juuri äskettäin valittiin Ulla-Maija Rajakangas, markkinaintressiä mm. sosiaalisessa mediassa johdonmukaisesti puolustanut pitkän linjan sosialidemokraatti. Sosiaalisessa mediasa hän ei ole tästä ulottuvuudesta tainnut mainita sanaakaan, vaikka onhan se hänen postauksistaan ollut aavistettavissa. Kysymys kuuluu: mikä on Hyvinvointialan Liiton intressi? Mitä se tavoittelee? Mistä se saa tulot toimintaansa? Minun oletukseni on, että lyhyen alkuvaiheen jälkeen Hyvinvointialan liiton rahoitus tulee verovaroista, ei yhteisillä päätöksillä, vaan juristiikkaa, EU:n markkinaperiaatteita ja vapaakauppasopimusten tarjoamia mahdollisuuksia hyväksikäyttäen. Yritysmaailma rakentaa palvelutuotantoa ja ansaintaansa markkinahegemonian varaan. Euroopan Unionin rakenteet tarjoavat tämän mahdollisuuden yritysmaailmalle hopealautasella. Sosialidemokraatti tämän toiminnan johdossa tarkoittaa mielestäni eettisesti sitä, että tässä keitetään vohlaa emänsä maidossa, vanhaa juutalaista sanontaa lainatakseni.

Kun siis sosialidemokratia tästä eteenpäin vaatii julkisen sektorin ensisijaista asemaa palvelutuotannosta päätettäessä, otetaan tässä se tietoinen riski että oikeutta tullaan käymään siitä, kuka noita palveluja saa toteuttaa. Pian nähdään, kuinka aktiivista tai mahdollisesti agressiivista roolia Hyvinvointialan liitto tulee toiminnassaan käyttämään. Silloin kun on kysymys rahan ansaitsemisesta, kaikkia juridisesti sallittuja keinoja tullaan tietenkin käyttämään. Kun esimerkkejä päätöksistä alkaa tulla ja julkinen sektori joutuu verovaroin suurten sakkojen maksajaksi yrityksille, muodostuu näistä tapauksista julkisten palvelujen autoriteettia murtava tekijä. Niistä muodostuu uusi politiikan etälamautin, jolla tehokkaasti ehkäistään palvelujen toteuttamista omana työnä.

Tässä siis pitäisi valmistautua kunnallisvaaleihin, hankkia ehdokkaita ja vakuuttaa heidät sosialidemokraattisten vaihtoehtojen kaikkivoipaisuudesta. Kuntouttavia ja voimaannuttavia ne olisivatkin – jos ne olisivat aidosti politiikassa sallittuja. Sosialidemokratian keskeinen väline yhteisen hyvinvoinnin luojana, valtio ja kunta eli veronmaksuoikeudella varustettu kansalaisyhteiskunta on EU:n peruskirjoin, eurooppalaisen lainsäädännön kautta, direktiivein ja tuomioistuimin saatettu pois päiviltä. Demokraattiset ja sosialistiset ratkaisumallit, yhteisen sektorin varaan rakentuvat, ovat lainvastaisia ja poliittiset toimet siihen suuntaan aiheuttavat rangaistuksia. Tässä suhteessa markkinalogiikan etälamautin on jo täydessä käytössä. Poliittinen vasemmisto on tullut yhteisin päätöksin – ja myös omasta tahdostaan – poliittisena voimana kuohituksi.

Myös sosialidemokraattisen puolueen periaateohjelmaa valmistellaan. Aikooko sosialidemokratia pitää vielä kiinni julkisen sektorin keskeisestä roolista poliittisena kuntouttamisen ja voimaannuttamisen välineenä? Näkyykö eurooppalaisen etälamauttimen vaikutus jo keskusteluun tulevissa julkisen sektorin roolia koskevissa esityksissä? Mikä on sosialidemokratian suositus julkisen sektorin voimaannuttamisen suhteen uusille kunnallisvaaliehdokkaille?