Arvokeskustelua 60 vuotta sitten...

Lomakohteen kirjasto tarjosi mukavan yllätyksen. Sieltä löytyi luettavaksi Sosialistisen Aikakauslehden nidottuja vuosikertoja 1950-luvulta. Kun tällä hetkellä ei ole olemassa mitään foorumia, jossa periaatekeskustelua  käytäisiin, ajattelin lainata 1950-luvun vaikuttajien tuohon ajankohtaan liittyviä periaaatteellsia kannanottoja. Yhteiskunnallisen tilanteen muutos ja kansanvaltaisten periaatteiden pysyvyys ovat niissä samalla kertaa koettavissa.


Pohjoismaisesta yhteistyöstä ja ulkopolitiikasta:

"Ymmärrettävistä syistä ei Suomi ole voinut toisen maailmansodan päättymisen jälkeen osoittaa erikoista aktiivisuutta Pohjolan valtioitten yhteistyöpyrkimyksiä kohtaan. Sellainen aktiivisuus olisi varmasti tulkittu väärin itäisen naapurimme taholta, koska pienet viitteetkin siihen suuntaan ovat jo aiheuttaneet vastalauseita.

Kumoamaton tosiasia kuitenkin on, että Pohjolan valtioitten jokapäiväinen kanssakäyminen yli rajojen milteipä kaiken inhimillisen toiminnan aloilla on vertaansa vailla maailmassa. Pohjoismaalaisuus on asiallisesti oma käsitteensä, oma elämäntyyli ja tapa.

Kirjottaja sai aiheensa tätä artikkelia  varten siitä, että  lehdissä oli Isvestijan kiukkuinen hyökkäys lähinnä eräiden ruotsalaisten lehtien lausuntojen johdosta. Noiden ruotsalaisten lehtien lausuntojen mukaan Suomen osallistuminen pohjoismaisen neuvoston työhön oli toivottavaa ja sellaisia olettamuksia oli todella mainittu, ettei Neuvostoliitolla olisi enää painavia muistutuksia tehtävänä tuollaisen askeleen johdosta.

K.o. neuvostoliittolaisen lehden arvostelussa näitä lausuntoja vastaan on eräs mielenkiintoinen passus. Siinä pidetään Suomen liittymistä positiivisena tekona vain siinä tapauksessa, että Norja ja Tanska eroaisivat vastaavasti Atlantin liitosta. Tämä ajatus ei  mielestämme ole realistinen, sillä eihän voi ajatella Norjan ja Tanskan muuttavan aivan radikaalilla tavalla ulkopolitiikkaansa ja tähän perustuvaa ulkomaankauppaa vain sen vuoksi, että Suomi pääsisi mukaan pohjoismaisen neuvoston neuvottelupöydän ääreen. Totuus tietysti on, että jokainen maa ratkaisee ulkopolitiikkansa itse, omien kannanottojensa mukaan. Suomi ei voi pyytää veljesmaitaan muuttamaan kantaansa niiden omissa asioissa ja asettua tuomariksi tuossa tai tässä kannanmäärittelyssä. Neuvonnasta on meillä itsellämme kyllin huonot kokemukset, sillä Suomella on ollut tuomareita liikaakin ennen ja jälkeen suurten onnettomuusvuosiemme."

(SDP:n puoluesihteeri Väinö Leskinen Sosialistisen Aikakauslehden numeron 1/1955 pääkirjoituksessa)

Demokratian kehitysilmiöistä:

"Kun valtiollisten asioiden hoito on monesti siirtynyt pois julkisuuden valopiiristä kulissien takana tapahtuvien keskustelujen ja neuvottelujen varaan, ei yleinen mielipide enää pääse niin helposti kuin ennen valvomaan tehtäviä ja tehtyjä ratkaisuja.

Useinhan on osoittautunut, että hallitusohjelmista saadaan tieto ikäänkuin pala palalta sitä mukaa, kuin niitä yritetään toteuttaa. Myös se vaara on tietenkin tarjolla, että liukkaat yksityishenkilöt pääsevät neuvotteluissa lupaamaan liian paljon yleisen edun kustannuksella oman asemansa pönkittämiseksi. Eräänlainen poliittinen yksityisyritteliäisyys elääkin nykyään kulissien takana kulta-aikojaan, kuten kaikki ovat joutuneet havaitsemaan Helsingin poliittisia uutisia seuratessaan. Mutta pahin vaara on kuitenkin nähdäkseni se, että kun ns.

poliittinen peli on käynyt yhä kovemmaksi, puolueet joutuvat pakostakin ajamaan yhä voimakkaammin yksinomaan oman ryhmänsä etuja, ja silloin tahtoo kokonaisuus unohtua eli, niinkuin Jahvetti Suomen Sosialidemokraatissa sanoisi lyhyesti ja ytimekkääästäi, unohtuu Suomi-neito.

Aivan selvänä ja avoimena on nykyään havaittavissa eräillä tahoilla kylmä yksinomainen puolue-etujen ajaminen kokonaisuuden edusta piittaamatta. Ja kuitenkin on ainoa kestävä ohje politiikassa se, että mikä sisältyy tunnuslauseeseemme: tänään puolue, huomenna kansa. Puolueiden tulee ajaa lähinnä niiden väestönosien etuja, jotka ovat niiden kannattajia, mutta valtakunnallista ajattelutapaa ei ole myöskään unohdettava. Näin tulenkin jälleen siihen, mitä jo aikaisemmin korostin; on entistä tärkeämpää kansanvallan pitämiseksi oikeilla raiteilla, että kansalaiset, yleinen mielipide valppaasti seuraa yleistä kehitystä poliittisella alalla. Se on kansalaisten oikeus, mutta myös velvollisuus demokraattisessa yhteiskunnassa.

Kansanvaltainen valtiollinen järjestys merkitsee, että kansalaiset itse osallistuvat asiain yleisen suunnan määräämiseen. Tämä vuorostaan edellyttää, että kansalaiset tarpeellisella valppaudella itse seuraavat valtiolaivan yleistä kurssia niin sisäisillä vesillä kuin ulkoisillakin ulapoilla. Demokratia vaatimalla vaatii, ollakseen todellista kansanvaltaa, valpasta yleistä mielipidettä.

Vain tällä ehdolla pysyy todellisuutena  hallitusmuotomme säännös, että Suomi on itsenäinen tasavalta, jossa valtiovalta kuuluu kansalle."

(Tohtori Tauno Suontausta Jyväskylän työväenyhdistyksen tilaisuudessa. Puhe julkaistiin kokonaisuudessaan Sosialistisen Aikakauslehden nimerossa 1/1955)

Laissez-faire - antaa mennä?

Japanilaisista kamppailulajeista "Jiujitsu" perustuu vastustajan liikkeen hyväksikäyttöön. Valittua liikerataa vauhdittamalla vastustaja menettää tasapainoinsa ja häviää kamppailun. Euroopan poliittinen tilanne ja sen keskeisen vaikuttajan, Euroopan Unionin jo perussäännöissään valitsema linja antaa aiheen pohtia maanosan ja maamme tulevaisuutta tältäkin, ehkä hieman erikoiselta tuntuvalta kannalta.

Pohjoismaista hyvinvointivaltiota on aiheellisesti nimitetty sosialidemokratian luomukseksi. "Kansankoti" -ajatus sai alkunsa Ruotsista. Sen ensimmäisiä ideoijia oli Ernst Wigfors . Yhteistä hyvinvointia alettiin rakentaa julkisen sektorin, avoimen ja kansanvaltaisen hallinnon varaan. Tuo periaate voimaannutti Ruotsin ja ruotsalaiset, loi pohjaa kansalaisten henkilökohtaiselle hyvinvoinnille, dynamisoi elinkeinoelämää ja teollista rakennetta - ja mikä tärkeintä: loi rauhanomaisen, keskustelevan ja yhteisöllisen, tasa-arvoisen kulttuurin; likavärde, jämställdighet, djärv målsättning. Ruotsi tuli kuuluisaksi yhdenvertaisuudesta, samanarvoisuudesta ja rohkeista yhteiskunnallisista tavoitteista. Hyvinvointiyhteiskunta levisi Ruotsista pohjoismaisen yhteistyön myötä myös muihin pohjoismaihin. Voidaan sanoa että hyvinvointivaltio on vaikuttanut vahvasti, melkeinpä hegemonisesti kansalaisten ajattelutapaan ja yhteiskunnallista uudistustyötä koskeviin odotuksiin.

Yhteiskunnallinen muutosprosessi ei olisi dialektista, vastakohtien kautta kohden uutta etenevää ellei välillä tulisi takaiskuja, pahojakin. Hyvinvointiyhteiskunta ruokkii turvallisuuden ja pysyvyyden tunnetta ja olemukseltaan kansanvaltaisena sallii myös omista lähtökohdistaan poikkeavan ajattelun, käytännön ja myös poliittisen aktivoitumisen. Perinteisesti yksityisestä intressistä ja sitä puolustavista autoritaarisista rakenteista (armeija, kirkko, lainsäädäntö) lähtevä konservatiivisuus  on aina asettunut ikäänkuin luonnostaan yhteisen hyvinvoinnin kyseenalaistajaksi ja valtaan päästessään sen romuttajaksi. Porvarillinenkin ajattelu on kuitenkin omaksunut muodollisen demokratian siksi yhteiseksi pelisäännöksi. jolla yhteiskunnassa toimitaan. Jos kansanvallalla ei ymmärretä muuta kuin vapaita vaaleja ja mielipiteenvapautta, voidaan sanoa sen olevan osa porvarillistakin ajattelua.

Hyvinvointiajattelun uhkaajaksi on vähitellen noussut myös nationalistisia, "isänmaa vastaan muu maailma" arvoja. Se pitää kyllä yhteistä hyvinvointia tärkeänä, mutta rajaa sen tiukasti koskemaan vain oman maan kansalaisia. Pohjimmiltaan kysymys on ymmärtämättömyydestä ja osaamattomuudesta suhteessa hyvinvointivaltion sisäiseen dynamiikkaan. Työllä ja yhteisellä osallistumisella arvoja luova yhteiskunta ei periaatteessa romahda väen paljouteen, ihonväriin eikä uskonnollisiin näkemyseroihin. Jokainen käsipari, jokainen henkistä ja fyysistä kapasiteettiaan käyttävä ihminen on hyvinvointiyhteiskunnalle vahvistava voimavara.

Euroopan Unioni on lukuisilla sopimuksilla keskittynyt toimintaan markkinoiden kautta - juuri siksihän puhutaankin yhteismarkkinoista. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa ellei Unioni olisi samalla Maastrichtin ja Valuuttaunionin perussopimuksissa rajannut yhteisen sektorin kehittämisen (EUROOPAN UNIONIN TOIMINNASTA TEHDYN
SOPIMUKSEN KONSOLIDOITU TOISINTO s 99/326) siten, että sen kautta on mahdotonta luoda uusia, yhteisiä ponnistuksia vaativia rakenteita ja projekteja. Velkaantumista ja kasvua rajaavien, tosiasiassa hatusta vetäistyjen prosenttien lisäksi Euroopan Valuuttaunioni yksiselitteisesti kieltää artiklassa 123 keskuspankilta julkisen sektorin rahoittamisen. Tämä on vakava puute, joka tekee unionista siipirikon ja yksipuolisen tavalla, jollaisia omaa valuuttaansa ja rahapolitiikkaansa vartioivalla valtioilla ei ole. Se voi koska tahansa polkaista  hankkeita käyntiin omilla päätöksillään ja myös rahoittaa niitä. Euroopan Unionin rahaliittoon kuuluvilla valtioilla kuten Suomella tätä mahdollisuutta ei ole.

Tämä muodostaa pohjoismaiselle sosialidemokratialle Euroopan Unionissa pysyvän ongelman ja suuren strategisen haasteen. Euroopassa, jolla itsellään ei ole ehkä Itävaltaa lukuunottamatta kokemusta pohjoismaistyyppisestä hyvinvointivaltiosta, julkisen sektorin varaan rakennettu hyvinvointi rinnastetaan melkein välittömästi Neuvostoliiton ja sitä seuranneiden maiden autoritaariseen yhteiskuntajärjestelmään ja torjutaan "sosialistisena" ratkaisuna. Valtiojohtoisen politiikan torjuminen johtaa suoraan markkinaehtoiseen - ja kuten nyt nähdään, markkina-alisteiseen yhteiskunnalliseen rakenteeseen. Siinä ei sosialidemokraatisella kansankotiajattelulla ole  mitään sijaa eikä sellaisia myönteisiä merkityksiä joita meillä kansalaiset yhteisessä hyvinvoinnissa näkevät.

Porvarillinen, konservatiivinen hegemonia on viime vuosina ollut vahvistumaan päin siitäkin huolimatta että Euroopan Unioni ja sen valuuttayhteistyö aiheuttaa jäsenvaltioille kasvavia ongelmia. Meillä Kokoomuksen rinnalle on noussut nyt Keskustapuolue ja sen autoritaarinen, porvarillisia mieltymyksiä omaava oikeistosiipi. Tämän lisäksi Soinin johtamat perussuomalaiset (nyttemmin Sinisen tulevaisuuden rp. kautta, lisäys 21.11. 2017) , joiden keskeinen valtti on ollut Euroopan Unionissa toteutetun politiikan mätkiminen populistisilla, eri puolilta manteretta koostuvilla sutkauksilla, ovat yhtäkkiä hallitukseen päästyään ryhtyneet paavillisemmaksi kuin paavi itse: perussuomalaiset tukevat melkeinpä äärioikeistolaisin äänenpainoin Unionin markkina-alisteisia ratkaisuja. Ainoan poikkeuksen muodostaa puolustuslaitos, armeija - ainoa yhteiskunnallisen toiminnan alue jonka yksityistämistä ja kaupallistamista porvarilliset voimat eivät ole ennenkään halunneet. Taisteluissa on nimittäin panoksena myös oma henki.

Ei tietenkään kuulosta hyvältä, kun totean että markkina-Eurooppa sulkee jo lähtökohtaisesti valtion, julkisen sektorin ja sen rakenteet uusien ulottuvuuksien dynaamisena kehittäjänä itsensä ulkopuolelle. Tämä asia ei noussut riittävässä määrin esille Euroopan Unioniin liityttäessä ja otettaessa eduskunnan päätöksellä Euro käyttöön. Vaikka valtiota ei kokonaan suljetakaan ulkopuolelle - ei ainakaan toistaiseksi - Eurooppaa kehitetään pelkästään markkinoiden kautta toimivaksi. Kun puhutaan Euroopan talouden vaikeuksista, juuri tämä muotopuolisuus on yksi suuri ongelmien aiheuttajista.

Markkinat eivät yksin voi luoda kysyntää, ne tarvitsevat tuekseen uusia hankkeita generoivaa valtiota, kysynnän ja ostovoiman kasvusta kiinnostuneita voimia ja ylipäätään näkemystä markkinoiden ja valtion vuorovaikutteisesta, dynamiikkaa luovasta yhteistoiminnasta. Tätä meidän rakenteistamme - meillä tarkoitan tässä koko Euroopan Unionia ja euroaluetta - tällä hetkellä puuttuu. Näivettymisen merkit ovat selvät, mutta viisautta irtautua tuhosuuntaisista rakenteista samaan tapaan kuin mitä esimerkiksi USA:ssa Fed-politiikassa tapahtuu meillä ei ole näkyvissä. On täysin mahdollista että heräämme "viimeisellä rannalla", jolloin massiivista, kaoottista purkausta ei enää voida välttää.

Poliittinen vastakkainasettelu näiden kysymysten ympärillä näyttää jatkuvan eikä ratkaisuja ole näkyvissä. Nyt kysynkin, onko sellaisella poliittisella vastakkainasettelulla, jossa toisen osapuolen keinovalikoima on lainomaisesti suljettu pois käytöstä, enää todellista merkitystä. Eikö ole parempi antaa valtavirran viedä tilanne pisteeseen, jossa luonnollisen, "dialektisen" käänteen on tapahduttava ja uuden tasapainoisemman ratkaisun olisi ikään kuin synnyttävä prinsessa Euroopan itsensä poliittisesta kohdusta. Tavallisen keskivertokansalaisen poliittinen välinpitämättömyys vie meitä mitä ilmeisimmin suurta murrosta kohti.

Mitä se poliittinen Jiu-Jitsu sitten olisi? Olisiko se sitä, että hyväksytään palkkojen alentaminen, repaleiset työsuhteet, pelkistetään, yksinkertaistetaan, sopeutetaan elämää yhä vaatimattomammaksi. Lopetetaan kuluttaminen ja ostetaan vain se vähin tarpeellinen siitä S-kaupasta. Käytetään vaatteet loppuun, leikataan tukat itse, pysytellään vapaa-aikana kotimaisemissa, lopetetaan yrittäminen, ei esitetä mitään uudistuksia koska niitä ei kuitenkaan tule, istutaan valtuustossa mykkänä ja myhäillään. Sulkeudutaan omien joukkoon ja pidetään toinen toisiamme hengissä. Miksi yrittää mitään, kun laillinen tie dynaamiseen vaihtoehtoon on kokonaan poissuljettu. Ei käytetä edes sitä vajavaista palveluseteliä, siinähän verorahat luisuvat tuntemattomille omistajille rajojen takana. Ei anneta tietojamme monikansallisille firmoille jotka kuitenkin käyttävät niitä ennenpitkää meitä vastaan. Rukkaset naulaan ja pensselit santaan. Heitetään kirves lapsen pesuveden mukana kaivoon. Vauhditetaan sekasorron tulemista, "Laissez-faire" - antaa mennä...

Vai onko niin että tästä vaihtoehdosta tulee väistämätön pakko?

Toisen sivistystien kantavuus

Jussi Pikkusaarelta, Työväen Sivistysliiton pitkäaikaiselta pääsihteeriltä ilmestyi vuonna 2014 Työväen Sivistysliiton historiaa ja kehitystä kuvaava kirja "Työväen omaehtoisen sivystystyön aatteen kantavuus". Kirja on itseasiassa erinomainen kuvaus Työväen Sivistysliiton historiasta ja tietyssä mielessä se ylittää perinteisen historiankirjoituksen rajat siinä mielessä, että se on samalla myös hyvin omakohtainen kuvaus TSL:n kehityksen vuosista, suurista persoonallisuuksista ja saavutuksista - mutta samalla myös kuvaus ajautumisesta näkemyseroihin ja ristiriitaan Työväen Sivistysliikkeen kehityksen suunnasta.

Jussi Pikkusaari on rehti ja analyyttinen kirjoittaja ja siksi kirjasta saa mielestäni selkeän kuvan siitä, minkälaisiin ristiriitoihin ajauduttiin. Ilmoittaudun tässä ennen tarkempaa kuvausta Pikkusaaren vision kannattajaksi, mutta haluan "en aivan ulkopuolisena" sanoa asettamistani toiveista ja tapahtuneesta kehityksestä sanasen minäkin, osallistuinhan 1960 ja 1970-luvuilla Työväen Sivistysliiton edustajiston kokouksiin yhden jäsenjärjestön sihteerin ominaisuudessa. Kirjan melankoolinen sävy on ymmärrettävä, sillä kirjoittajalla on järjestön kehittämiseen ja toiminnan sisältöön liittyviä toteutumattomia toiveita, joista hän joutuu kehittämistyön kuluessa luopumaan. Jäsenjärjestöjen omat, kokonaistehtävään suhteuttuna rajalliset intressit saavat yliotteen ja suuri sivistysidea painuu taka-alalle. Loppuvaikutelmaksi kuitenkin jää, että kirjoittaja näkee edelleenkin pieniä toivonmerkkejä "aatteellisesta heräämisestä". Itse asiassa minä yritän omalta osaltani tässä avata tietä ja näyttää suuntaa tämän tärkeän yhteiskunnallisen tehtävän tiedostamiseksi. Kysymys ei ole enemmästä eikä vähemmästä kuin aktiivisen ja tiedostavan kansalaisen havaitsemisesta, tukemisesta ja nostamisesta siihen arvoon joka hänelle koeteltua kansalaiskuntoa omaavana todellisuudessa kuuluu.

 Oma muodollinen sivistystieni katkesi keskikoulun suorittamiseen keskisuomalaisessa yhteiskoulussa. Syyt olivat moninaisia, mutta yhtenä tärkeimpänä oli rintamamiestilalla elävän suurperheen elämän karuus, köyhyys ja epävarmuus. Isä sairasteli, oppikoulua oli käytävä asumalla kodin ulkopuolella sukulaisissa. Murrosikäkin sattui siihen pahimmilleen ja jouduin vielä tuplaamaan yhden luokan - opiskelutaitoni osoittautuivat aika kehittymättömiksi. Oikean tekniikan opittuani selvisin keskikoulusta lopulta erinomaisella todistuksella. Päätin jo tuolloin hakeutua edistysmielisen osuuskauppaliikkeen palvelukseen - siellähän oli kirjeopisto ja osuuskauppakoulu, jossa saattoi perehtyä tähän mielestäni suurenmoiseen ideaan. Pääsinkin osuuskauppaan ruokatavaraosastolle harjoittelijaksi opettelemaan maidon, leivän, lihan ja vielä silloin vähäisten einesten myyntiä. Yhdeksi tärkeimmistä taidoista tuolta lyhyeltä ajalta muodostui lihanleikkuu, teurastaminen ja myytävän hankkiminen myymälään yhdessä myymälänhoitajan kanssa. Isäni sairauden vakavuus pakotti minut palamaan kuitenkin takaisin rintamamiestilalle 17-vuotiaana muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen. Muuten olisivat isäni tekemät hankintakaupat jääneet metsätöiden muodossa toteutumatta ja kahdeksanlapsinen perheemme olisi jäänyt heitteille ja senaikaisen äärimmäisen niukan sosiaalihuollon varaan.

Kun muutamassa vuodessa oli pahimmasta selvitty, isäni oli ensimmäisenä ehdottamassa että hakeutuisin opiskelemaan Työväen Akatemiaan, kun "näyttävät nuo aatteelliset asiat niin kovasti kiinnostavan". Kotipitäjässä oli hyviä esimerkkejä Työväen Akatemian nauttimasta suuresta arvostuksesta ja siitä että tämän kansankorkeakoulun käyneet pärjäsivät hyvin elämässä. Seurasin isäni ohjetta ja syksyllä 1959 minut hyväksyttiin opiskelemaan tähän Kauniaisissa sijaitsevaan kansankorkeakouluun. Täällä sain seuraavan herätteen työväen sivistystyön olemuksesta.

Akatemian opettajakuntaan kuului myös Työväen Sivistysliiton silloinen pääsihteeri, kouluneuvos Arvi Hautamäki, jolle oli muotoiltu hänen persoonaansa sopiva luentoalue työväenliikkeen ja sosialismin historiasta. Oletukseni ei liene aivan väärä kun totean että hän venytti teemaa intensiivisellä opetustavallaan työväen omaehtoisen sivistystyön suuntaan. Hänen pedagogisiin taitoihinsa kuului hyvä valmistautuminen, ja niinpä saimmekin opiskelumme tueksi päivän teemaan liittyvän monistetun disposition, jäsentelyn. Arvi puhui hiljaisella äänellä, mutta katseli oppilaita kosketusetäisyydeltä silmiin painottaen demokratiaa, kasvamista, omaehtoisuutta ja "toisen sivistystien" tarpeellisuutta. Ainakin minulle jäi vaikutelma, että Työväen Akatemia edusti sitä toista sivistystietä. Työväestön ja ylipäätään kansan keskuudesta nouseville nuorille ja aikuisille oli mahdollistettava yhteiskunnallisen osallistumisen muodossa kasvu vastuunottoon ja vaativiinkin yhteiskunnallisiin tehtäviin. Kuten tiedetään, juuri Työväen Akatemialla on tässä suhteessa vahvat ja suurta arvonantoa ansaitsevat perinteet.

Työväen Akatemian jälkeen minutkin napattiin mukaan sosialidemokraattiseen nuorisoliikkeeseen ja myös varhaisnuorisojärjestö Nuoriin Kotkiin, jotka molemmat järjestöt edustivat arvopohjaltaan työväen sivistysliikkeen keskeisintä olemusta. Olavi Hurri, TSL:n pääsihteeri 1960-70 luvuilla oli ollut perustamassa ja organisoimnassa kotkaliikettä jo 1940-luvulla; Arvi Hautamäki oli puolestaan TSL:n pääsihteerinä samalla Nuorten Kotkain Keskusliiton puheenjohtaja. Sodan kauhut kokenut sukupolvi oli järjestöä perustamassa ja halusi tulevalle sukupolvelle yhteistoimintaan ja yhdessä kasvamiseen perustuvan kansanvaltaisen tulevaisuuden. Sivistysliikkeen kasvatusihanne tuli kuitenkin kotkaliikkeeseen sen silloisen pääsihteerin aktiivisesti tukeman pohjoismaisen yhteistyön kautta. Kuinka se tapahtui?

Ruotsin kotkajärjestö Unga Örnar toimi itse asiassa hyvin läheisessä yhteistyössä Ruotsin työväen Sivistysliiton ABF:n kanssa. Juuri tuohon aikaan lahden toisella puolen vaikutti suuri pedagogi Torsten Húsen, joka oli monin eri tavoin ollut kehittämässä ryhmätoiminnan pedagogiikkaa, "ryhmädynamiikkaa". Keskeinen idea oli se, että opintoryhmässä tai -piirissä kasvettiin yhteisöllisyyteen ja yhteistoiminnan taitoihin. Siitä seurasi aktivoituminen toiminnan sisältöihin ja ennenpitkää vastuunotto erilaisista, vaativistakin tehtävistä paitsi ryhmässä itsessään, myös sen ulkopuolella.

 Tämä "kasvamaan saattamisen" periaate, jota kouluneuvos Hautamäki jatkuvasti korosti, oli muodostuva siksi pohjoismaista tulevaksi ja oman maamme autoritaarista kasvatusperinnettä korvaavaksi työmuodoksi kotkaliikkeessä. Omaehtoisuudesta muodostui täten toisen sivistystien kivijalka, jonka pohjalle voitiin rakentaa kasvamista "kunnon kansalaiseksi". Siinä ei määritelty sitä, missä tuota uutta tietoisuutta kukin tulisi käyttämään. Varmaa kuitenkin oli, että se tarjosi hyvän pohjan toimintaan työelämässä ja harrastuksissa poliittisissa järjestöissä, ammattiyhdistysliikkeessä, osuustoimintaliikkeessä, kulttuurin alueella ja jopa yhteiskunnallisissa tehtävissä kunnissa ja valtiollisellakin tasolla. Tästä versoi minunkin mielessäni ajatus siitä, että toinen sivistystie oli olemassa ja että sitä voitaisiin vahvistaa niin, että tuota kunnon kansalaisuutta voitaisiin käyttää ennenpitkää laajalti kaikissa yhteiskunnallisissa tehtävissä.

Samat voimat, jotka olivat kehittämässä kotkaliikettä, olivat nostamassa myös työväen sivistysliikettä uuteen nousuun. Jussi Pikkusaari kuvaa voimakaksikon "Hurri-Kiuru" luovuutta ja energiaa  työväen Sivistysliiton nostamisessa. Tässä kirjoittaja TSL:n pääsihteerinä pääsi seuraamaan läheltä, kasvamaan ja vakuuttautumaan itsekin tämän sivistysjärjestön tärkeästä tehtävästä. 1970-luku oli todella vahvan kasvun aikaa, mutta 1980-luvulle tultaessa alkoi ilmetä vaikeuksia. Opintokerhojen, kurssien, luentojen ja järjestettyjen kulttuuritapahtumien määrä oli lisääntynyt. Samalla ne olivat kuitenkin muokanneet TSL:n tehtävänkuvaa jäsenjärjestöjen spesifisten tehtävien ja toiveiden suuntaan niin, että suuri yhteinen, aatteellinen tehtävä oli jäämässä tämän arkisen aherruksen jalkoihin. Tästä syystä pääsihteeri Pikkusaari alkoin yhä intensiivisemmin puhua TSL:n omien opintojärjestöjen toiminnan kehitämisestä jäsenjärjestöjen toiminnan rinnalla. Hän alkoi puhua "TSL:n suorasta toiminnasta".

Haluaisn hetkeksi pysähtyä käsitteen "suora toiminta" sisällölliseen merkitykseen. 1970-luvulla oli noussut - varsinkin mannermaalla - varsin erikoisia suoran, järjestöjen päätösvallan ulottumattomissa olevan toiminnan muotoja. Menemättä yksityiskohtiin muistan kommunistien vähemmistösiiven meillä ja esimerkiksi Saksan RAF-aktivistiryhmän  pelottavan toiminnan. Pääsihteerinä Pikkusaari tarkoitti tietenkin aivan jotakin muuta, nimittäin TSL:n paikallisten opintojärjestöjen omaa, järjestökohtaisten opintopyrkimysten rinnalle kasvavaa ja kansanvaltaisen työväenliikkeen koko kuvaa korostavaa sivistystyötä. Miten TSL:n jäsenjärjestöjen piirissä "suora toiminta" ymmärrettiin, sitä en tiedä - mutta mahdollisuus väärinymmärtämiseen oli ilmeisesti olemassa. TSL:n opintojärjestöjen suora ja välitön, aatteellisesta yhteisestä kokonaisuudesta huolta kantava jäi järjestöspesifisen, arkisen ja pragmaattisen, järjestön oman menestymisen kannalta tärkeän tehtävän jalkoihin - siis tekemättä.

Kun ajattelen työväen sivistysliikettä toisena, omaehtoisena sivistystienä, pidän selviönä että Jussi Pikkusaaren kaavailemaa itsenäistä jäsenjärjestörajat ylittävää koordinaatiota ja sisältöjä täydentävää ja syventävää toimintaa tarvitaan. Täsä "suorassa toiminnassa" on yksityisen ihmisen omaehtoisuuden, aktiivisuuden ja vastuunoton huomioiminen, kartoittaminen ja yhteenkokoaminen olennaista. Emme ole pelkästään aktivisteja puolueessa, ammattiyhdistysliikkeessä, kulttuuriharratuksessa, lukemisessa tai vapaa-ajan riennoissa. Jokainen meistä on "kalastaja aamulla, metsästäjä päivällä, karjankasvattaja illalla ja kriitikko päivällisen jälkeen",  vähän parodioidenkin nuorta Karl Marxia lainatakseni. Kunkin toiminta, aktiivisuus, osallistuminen ja vastuuntto muodostaa pohjan sen omaehtoisen toisen sivistystien kuvailemiseen.

 Sivistysliikkeen tehtävä olisi luoda jokaisen osallistujan toimintaa ja vastuita kuvaa "curriculum vitae" tai "participation vitae" vähän samaan tapaan kuin Linkedin tekee sosiaalisessa mediassa ja maailmanlaajuisella tasolla. Keskusjärjestön tehtävä olisi arvovallan ja merkityksen hankkiminen lainsäädännössä tälle "koetellulle kansalaiskunnolle. Tämä alun perin olennaiseksi kokemani sivistysliikkeen tehtävä toisen sivistystien kehittäjänä on jäänyt tekemättä. Työväenliikkeestäkin noustaan vastuunalaisiin tehtäviin kuten toimiin ja virkoihin ainoastaan muodollisen porvarillisen koulutuksen kautta. Niillä luodaan statusta, mutta ajankohtaisen osaamisen ja kansalaiskunnon kannalta vuosikymmeniä vanhalla muodollisella koulutuksella on vähän tekemistä. Sivistysliikkeen on puolustettava omaehtoista ihmistä, hänen taitojaan ja hankittava sille omilla systematisoinneillaan arvovaltaa.

Kovasti minua inspiroi Jussi Pikkusaaren kirja "Työväen omaehtoisen sivistystyön aatteen kantavuus"(Mediapinta,  2014 ISBN 978-952-235-855-4) . Tämän päivän sivistysliikkeen kannattaa hakea toisen sivistystien kehittämiseen yhteistyökumppaneita, luoda yhteistä, mahdollisimman laajaan konsensukseen perustuvaa rakennetta ja laittaa tässä suhteessa ihmisen ja aikamme yhteiskunnan vuorovaikutusta rakentavat voimat tärkeän, humanistisen tehtävän eteen. Osallistumiselle, osallistamiselle ja sen yksilökohtaiselle dokumentoinnille on luotavissa dynaaminen ja aitoon osaamiseen perustuva menestystarina.

Kaupallisuus elämäntapana

Euroopan Unionin ja kansallisen hallituksemme poliittisen toiminnan reunaehdot on nyt asetettu niin, että todellista, lailliseen toimintatapaan perustuvaa sosialidemokraattista vaihtoehtoa ei ole olemassa. Sosialidemokratian yhteiskunnallinen uudistustyö on perustunut sosiaalisesti oikeudenmukaisen, hallinnoltaan avoimen ja kansanvaltaisen, omatoimisen hyvinvointivaltion kehittämiseen. Euroopan Unionin peruskirjat ja hallituksemme tätä myötäilevä poliittinen tahto sulkevat sosialidemokraattisen lähestymistavan lainsuojattomana mahdollisuuksien ulkopuolelle. Vaihtoehtoisia esityksiä toki voidaan tehdä, mutta niiden on tapahduttava markkinaehtoisten raamien puitteissa. Tämä tekee sosialidemokratiasta poliittisen siipirikon tavalla joka estää liikettä käyttämästä koko aatteellista arsenaaliaan yhteiskunnallisessa uudistustyössä.

Jos ja - mielestäni kun - ylläoleva pitää paikkansa, tässä on laajoja seurauksia ja vaikutuksia siihen toimintatapaan, millä uusissa olosuhteissa voi menestyä ja kokea toimintatapansa normaaliuden puitteisiin sopivaksi. Palautan tässä mieleen työväenliikkeen arvoperinnöstä nousevan viisauden jota totuudeksikin voitaisiin luonnehtia: yhteiskunnan taloudellinen perusta vaikuttaa kaikkiin sen muovaamalle pohjalle syntyviin taloudellisiin ja toiminnallisiin erityisrakenteisiin, kulttuuriin, kasvatukseen, kuluttamiseen, tuottamiseen ja koko siihen turvallisuusrakenteeseen jota kutsumme luonteenpiirteistöksi.

Ihminen pyrkii luonnollisestikin aktiivisesti sopeutumaan niihin rakenteellisiin olosuhteisiin jotka ovat jokapäiväisen toiminnan ja tulevaisuuden rakentamisen ehtona. Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologisen  koulukunnan suuren mestarin Erich Frommin mukaan perhe on se agentti joka kaikkein voimakkaimmin ohjaa tämän selviytymisstratregian hakemisessa. Vanhemmilla on se tarvittava auktoriteetti jolla mallit tulevaisuuteen suuntautumiselle uudelle sukupolvelle luodaan.

Kun puhutaan luonteenpiirteistöistä, periaatteessa ne voivat ohjata ihmistä joko kohden eheyttä ja itsensä täyttä toteuttamista, produktiivisuutta kohden, tai sitten olla ihmisen itsensä ja hänen sosiaalisten suhteidensa kannalta täyttä toteutumista estäviä, ihmissuhteita vahingoittavia, epäproduktiivisia. Luonteenpiirteen rakenteet voivat olla joko biofiilisia, elämää ylläpitäviä tai sitä rampauttavia ja pahimmillaan nekrofiilisia, elämää ja kasvua tuhoavia.

Yhden blogikirjoituksen varassa ei yhteiskunnan perusrakenteen ja sen vaikutuksista ihmisluonteeseen kertovan analyysin osalta voida edetä juuri tämän pidemmälle. Valittu kehityssuunta vaikuttaa ratkaisevasti ihmisten motivaatiuopohjaan ja mm. Erich Fromm on analyyseissaan kehittänyt käsitteen yhteiskunnallisesta luonteenpiirteistöstä. Koko yhteiskunnasssa voi kehittyä massakulttuuri, joka rakentuu samansuuntaiselle käsitykselle turvallisuudesta, menestymisestä ja hyvästä elämästä. Esimerkiksi tässä voisi ottaa 1930-luvun Saksan joka lyhyessä ajassa muuttui autoritaarisekisi, narsistiseksi, militantiksi ja tuhosuuntaiseksi koko kansakuntaa koskevaksi joukkoliikkeeksi. Sen syntyä ja toimintatapaa häpeillen ihmetellään  vielä tänäänkin. Kuinka tällaista voi tapahtua?

Euroopan Unionin ja sen jäsenmaiden - mukaanluottuna Suomen - markkinaehtoiset, luonteeltaan yhä selvemmin kokonaisvaltaiset, totaalitääriset ratkaisumallit eivät voi olla vaikuttamatta syvästi niihin toimintatapoihin, joille perheet, kasvatus, koulu, opinahjot, työelämä, vapaa-aika ja lukemattomat muut ulottuvuudet rakentuvat. Markkinaehtoinen toimintamalli suosii tietenkin kaupallisuutta elämäntapana. Erich Fromm kuvaa karakterologiassaan kaupallista elämäntapaa pinnalliseksi, kameleontttimaiseksi sopeutumisstrategiaksi, joka on valmis myymään periaatteensa "kunhan hinnasta sovitaan". Hän luonnehtii kaupallista luonteenpiirteistöä yhdeksi epäproduktiivisista suuntautumistavoista.  Hänen analyyseissaan se omaa myös nekrofiilisia, elotonta, esineellistämistä sisältäviä piirteitä.

 Idolien palvonta kuuluu läheisesti kaupalliseen asennoitumiseen. Idolien palvonta, "Idolatry", tarkoittaa brittiläisessä  kielenkäytössä joko epäjumalanpalvontaa sanan uskonnollisessa mielessä tai mielisairautta lääketieteellisenä terminä. Kristillisen, mukaanluettuna juutalaisen ja islamilaisen  lähestymistavan suurimpia syntejä on juuri epäjumalanpalvonta. Kaupallinen kulttuuri on tässä suhteessa mitä suurimmassa ristiriidassa valtavirtaisten uskonnollisten käsitysten kanssa.

Ei liene yllättävää että sosiaalisessa kanssakäymisessä tapaa paljonkin tällaisia piirteitä, jos osaa ottaa sosiaalipsykologisen  näkökulman tarkkailunsa lähtökohdaksi. Vapaa-aikakulttuuri on täynnä massiivista idolien palvontaa; tuntuu suorastaan käsittämättömältä, minkälaisia mittasuhteita idolien palvonta saa  kilpaurheilussa, musiikkikulttuurissa, muotimaailmassa ja muoti-ilmiöissä ylipäätään. Sillä perusteella valitaan kaverit, seurapiirit, sosiaalisen median peukutukset ja peukuttamatta jättämiset. Toveruus ja jopa rakkaus muuttuvat alisteisiksi kaupallisille elämäntavoille.

Vaatimaton mutta periaatteessa toistaiseksi voimassa oleva ennustukseni on, että markkinamekanismeihin sopeutuminen, kaupallisuudelle alistettu  Eurooppa ja  globaali business-megatrendi tulee yhä voimakkaammin vaikuttamaan kaikkiin elämisen muotoihimme. Nuo vaikutukset ovat ihmisen itsensä kannalta epäproduktiivisia, todennäköisesti yhä selvemmin myös nekrofiileja, elottomasta viehtymiseen viittaavia, välinpitämättömyyttä ja kylmäkiskoisuutta korostavia. Toveruudelle ja lujalle solidaarisuudelle ei siinä maailmassa ole sijaa. Demokratia elämäntapana muuttuu meditaation ja joogan tapaan alakulttuuriksi, henkilökohtaiseksi valinnaksi suhteessa itseensä ja kanssaihmisiin. Poliittisen toiminnan mallina se on suljettu jo nyt pois.

Solidaarisuutta yli ikärajojen

“Eduskunnan tietopalvelun tuoreiden laskelmien mukaan hallitus ajaa toimillaan ainakin 27 000 eläkkeensaajaa köyhyysrajan alapuolelle. Luku vielä taatusti kasvaa, sillä laskuissa ei ole otettu huomioon eläkeläisten lääke- ja matkakorvauksiin kaavailtuja säästöjä.”

Näin todetaan Eläkkeensaajien Keskusliiton 30.10. 2015 pitämän hallituksen kokouksen julkilausumassa. Kannanotto on oikeutettu ja ajankohtainen - ongelmana vain on se että valtakunnan keskeisten eläkeläisjärjestöjen yhteenliittymältä EETU:lta puuttuu sitä edunvalvontaan välttämätöntä kivijalkaa jonka avulla eläkkeensaajien aseman parantamisen puolesta voitaisiin taistella.

Toisaalla tietokirjailija Kimmo Kiljunen on julkaissut tämän vuoden 2015  syksyllä kirjan “Eläkeläisen taitettu itsetunto”. Kirja Eläkeläisten taitettu itsetunto päättyy teeseihin, jotka liittyvät vanhusten yleiseen asemaan, terveyteen, hoivaan ja eläke-etuuksiin. Yhtenä niistä on taitetun  indeksin muuttaminen täysin palkkaindeksipohjaiseksi. Köyhyysloukkuun jäämässä olevat eläkeläiset tarvitsisivat myös yleisen eläkekorotuksen, joka voitaisiin hyvin rahoittaa käyttämällä osa työeläkerahastojen sijoitusten tuotoista tähän tarkoitukseen. Hän on myös tehnyt kansalaisaloitteen, johon mitä ilmeisimmin saadaan kerättyä tarvittavat viisikymmentätuhatta allekirjoitusta ja asiaa päästään kansalaisaloitteen pohjalta käsittelemään eduskunnassa.

Aloite on sellaisenaan hyvä ja kannatettava, mutta sen ongelmaksi muodostuu aikanaan aloitteen käsittely porvarillisen enemmistön pohjalta toimivassa eduskunnassa. Eduskunta ja sen luottamusta nauttiva hallitus osaa varmuudella kääntää käsittelyn sellaiseksi että se joutuu vastakkain hallituksen eläkeläisiä kuristavan linjan kanssa. Enemmistön saaminen aloitteen taakse eduskunnassa on lähes poissuljettu, johtuen juuri poliittisista voimasuhteista ja lojaalisuudesta omaa eduskuntaryhmää kohtaan.

Nyt kiinnittäisin huomiota erääseen kummallisuuteen eläkkeellä olevan ihmisen edunvalvonnassa. Eläkkeelle jäädessään hänen asioidensa käsittely ammatillisessa edunvalvonnassa päättyy. Ammattiliitot eivät  hoida eläkkeellä olevien jäsentensä edunvalvontakysymyksiä edustuksellisella pohjalla ollenkaan. Ammattiliitot ovat kuitenkin olleet luomassa rahastoivaa työeläkejärjestelmää - yhtä toistaiseksi parhaiten toimivista hyvinvointirakenteista. Voisi sanoa että tämä eläkeläisen edunvalvontaa edustava jääkaappi on pakattu ruoka-annoksia täyteen - ja että sen pitää riittää. Ammattiliittojen johtohenkilöt ovat toki mukana vähemmistöosuudella ja muhkeilla palkkioilla työeläkerahastojen hallinnossa, mutta demokraattinen, osallistava yhteys eläkkeellejääviin pääosin puuttuu. EETUa kuunnellaan kaiketi jollakin tasolla, mutta lujaan solidaarisuuteen kuunteleminen ei yllä - valitettavasti.

Tässä suhteessa pohjoismaiset ammattiliitot poikkeavat mannermaan suurista ammatillisista järjestöistä. Niissä ammattiliiton jäsenyys on elinikäinen ja eläkkeellä olevien edunvalvonta on osa neuvottelutoimintaa. Elinikäinen jäsenyys symbolisoi solidaarisuutta yli ikärajojen ja sillä on ratkaisevassa tilanteessa puolin ja toisin suuri merkitys.

Työtehtäviini kuului viimeisinä vuosina Kunta-alan ammattiliitto KTV:ssa eläkeläisasioiden hoito. Liitolla oli kunniakkaat perinteet kunnallisten eläkeläisten aseman kohottamisessa. Liiton legendaarinen puheenjohtaja ja valistussihteeri  Eugen Kaukolampi oli jo kolmikymppisenä toimitsijana ollut tekemässä Työväen Sivistysliiton ensimmäistä opintosuunnitelmaa työelämän jo jättäneitä varten. “Vanhene viisaasti” opasti eläkeläisiä vireään toimintaan ja myös edunvalvontaan. Kunta-alan ammattiliiton eläkeläisillä oli oma valtakunnallinen neuvottelukuntansa ja paikallisia yhdistyksiäkin viitisenkymmentä. 1990-luvun alussa neuvottelukuntatoiminta liitossa  kuitenkin lopetettiin ja eläkkeelläolevat jäsenet jäivät edunvalvontasuhteissaan tyhjän päälle. 

Olin jo silloin  tekemässä liiton hallinnon päätöksellä perustetun, eläkkeelläolevista  jäsenistä muodostetun pohdintaryhmän kanssa esitystä toiminta- ja edunvalvontasuhteen aktivoimiseksi. Saimme aikaan mielestäni hyvän esityksen. Hämmästyksemme oli suuri, kun esitystämme ei otettu kunnolla edes käsittelyyn. Se heitettiin roskiin viitaten pohjoismaiseen käytäntöön eläkeläisten edunvalvontakysymysten hoitamisesta lainsäädäntöteitse, siis poliittisen voiman avulla.  Eläkeläiskysymystä koskeva selvitys  jäi viimeiseksi suuremmaksi työkseni - ja yhtä suureksi turhautumisen aiheuttajaksi - juuri ennen lähtöä eläkkeelle.

Ensimmäinen isku lainsäädännön varassa olevaan turvaan tuli jo Lipposen hallituksen aikana melkein heti sen jälkeen kun käsittelemättömäksi jäänyt mietintömme oli toimitettu liiton elimille. Kansaneläkkeestä tehtiin “työeläkevähenteinen”, minkä johdosta kuilu palkkatulon ja eläkepalkan välillä alkoi nopeasti kasvaa. Sittemmin eläketulon perusteita on muutettu lukuisia kertoja niin, että tämän päivän työelämässä olevalle maksimaalisen 60%:n eläkkeen saaminen on vain harvoin toteutuva mahdollisuus. Nykyisen hallituksen kuristustoimet murentavat edelleen tehokkaasti uskoa ja varmuutta siihen, että lakiteitse päätetyt eläkkeet olisivat pysyviä.

Olen koettanut katsella uuden perusteilla olevan ammattiliiton arvopohjaa ja alustavaa strategiaa sillä silmällä, että olisiko siinä sijaa nyt jo yli miljoonan työeläkkeellä olevan saattamiseen uudelleen solidaariseen suhteeseen työelämässä tai sen liepeillä vielä olevien kanssa. Näin pitkälle menevä solidaarisuus ei näytä kuitenkaan kuuluvan tämän päivän eikä huomisenkaan ammattiyhdistoiminnan solidaarisuuskäsitteen sisälle. Pohjoismainen ja keskieurooppalainen ammattiyhdistysliike jatkavat tässä suhteessa ilmeisesti edelleenkin eri tahtiin. “Viisas vanheneminen” kuitenkin edellyttäisi vahvemman tuen saamista eläkeläisten edunvalvonnan tueksi.

Kun ammattiyhdistysliikettä perustettiin viime vuoisisadan ensimmäisellä kymmenellä, tunnuksena oli “Kootkaamme vähäiset voimamme yhteen”. Minusta näyttää siltä että solidaarisuuden käsitettä olisi juuri näinä aikoina laajennettava ammattiyhdistysliikkeessä koskemaan myös  työaikana säästettyä palkanosaa, työeläkettä ja sen arvon säilyttämistä - tapahtuipa lainsäädännössä mitä tahansa. Vaaran merkit ovat yhä vain lisääntymässä.

Siipirikko

Aloitan tämänkertaisen blogikirjoitukseni työväenliikkeen aatteelliseen arvoperintöön liittyvällä, materialistisen historiankäsityksen syvintä olemusta kuvaavalla toteamuksella: "Yhteiskunnan taloudellinen perusrakenne vaikuttaa kaikkiin muihin yhteiskunnan erityisrakenteisiin ja viime kädessä myös ihmisen tietoisuuteen itsestään, kanssaihmisistään, tuottamisestaan, kuluttamiseen, hänen ihmissuhteisiinsa ja itseymmärrykseensä." Materialistinen historiankäsitys ei ole materiaalin, pääoman rakastamista siihen addiktoitumisen merkityksessä, vaan tietoisuutta materiaalisten olosuhteiden huomattavasta ja olennaisesta vaikutuksesta siihen kaikkeen muuhun jota ajassa tapahtuu. Onko työväenliike siis suuri materialisti pääoman ja maallisen mammonan rakastajana? Eipä todellakaan.  Materiaa ja sitä arvottavaa pääomaa rakastaa pääomakeskeinen, siis kapitaalista kiinnostunut ja siihen tarrautuva luonteenpiirre, jonka varaan koko omistava yhteiskuntaluokka rakentuu. Tämä suuri analyysierehdys sävyttää - tietenkin - vahvasti aikaamme. Sillä on myös vakavia seurauksia elämän eri aloilla ja erityisesti politiikassa.

Sosialidemokratia on vaikuttanut viime vuosina poliittisesti vaisulta ja hampaattomalta eikä tämä vaikutelma ole juurikaan muuttunut nyt kun liike on joutunut vaalitappioiden myötä oppositioon. Uskon aika monien liikkeen uskollisten kannattajien jakavan tämän tunteen ja olevan tilanteesta huolissaan etsien samalla sellaisia juuriin meneviä, radikaaleja ratkaisuja jotka nostaisivat liikkeen sille kuuluvaan arvoon ihmisen oikeuksien, sosiaalisen, taloudellisen, sivistyksellisen  aseman puolustajana ja tätä varten rakennetun, avoimen ja kansanvaltaisen  hyvinvointivaltion initioijana, luojana.

Hyvinvointivaltio on rakennettu kahden suuren peruspilarin varaan, jotka ovat historian saatossa eri muodoissa näkyneet sosialidemokraattien politiikassa. Torpparien vapautus tavoitteli itsellisyyttä ja sellaista toiminnallista vapautta, jonka pohjalta muun muassa yritystoiminta voi lähteä liikkeelle. Sodanjälkeisen ajan suuri tavoite oli teollistaminen, josta valtion velkarahalla ja finanssitoiminnan avulla syntyi sotakorvausteollisuus ja sen myötä maan kehittyminen maatalousvaltaisesta teolliseksi yhteiskunnaksi. Kehitettiin työelämää ja sen rakenteita yhteisen sopimisen, työehtosopimusjärjestelmän kehittämisen ja "yhteisessä venessä" olemisen hengessä.

Toisen pilarin tässä kehityksessä muodosti sellaisten yhteiskunnallisten rakenteiden luominen, jotka lisäsivät yksittäisen kansalaisen mahdollisuuksia tehdä työtä, saada taloudellista ja sosiaalista turvaa sekä kehittää itseään. Lapsilisät, äitiyspakkaukset, kansaneläkelaki, yhteiseen säästämiseen (siis voimavarojen kokoamiseen) perustuvan työeläkejärjestelmän luominen, peruskoulun ja koulutusjärjestelmän kansanvaltainen kehittäminen, siis sen hyvinvointiyhteiskunnan luominen.

Sanotaan että hyvinvointiyhteiskunnan rahoittaminen oli mahdollista nopean teollisen kehittymisen oloissa ja että juuri teollistamisvaihe mahdollisti hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen. Täytyy kuitenkin muistaa, että teollistaminen laitettiin käyntiin itsenäisen valtion fiskaalisin rahoitustoimenpitein; valtio jolla on itsenäinen valuutta, voi aina luoda pääomaa suunnitelmiaan ja sopimuksian varten ja painaa rahaa syntyvän setelitarpeen tyydyttämiseksi. Ei Suomessa muutoin olisi sellaisia resurseja ollut että teollistaminen olisi polkaistu käyntiin ilman valtion taloudellisia toimenpiteitä.

Valtion osuudesta hankkeiden käynnistäjänä ja kysynnän luojana on viime vuosina kirjoitellut ja esiintynyt myös muuten julkisuudessa "Raha ja talous" blogin pitäjät ja asiasta kirjankin julkaisseet Jussi Ahokas ja Lauri Holappa. Vaikka teollistamisvaihe ainoana vaikuttajana savupiipputeollisuuksineen on jo sitä mennyttä aikaa, voidaan edelleenkin luoda pääomia tyhjästä, käynnistää hankkeita, tehdä sopimuksia ja rahoittaa niitä - ei kuitenkaan markoilla, vaan euroilla. Jälkikeynesiläisen talouspolitiikan eroista verrattuna "valtavirtaiseen"saa juuri tämän blogin kirjoittajien kautta selkeän kuvan.

Liittyessään Euroopan Unioniin ja Valuuttaunioniin Suomikin joutui luopumaan omasta valuutasta, markasta ja itsenäisestä rahapolitiikasta. Suomen Pankista tuli EKP:n alaosasto ja Erkki Liikasesta ison valuuttakartanon määräaikainen isäntärenki. Euroopan Valuuttaunionin toimintapolitiikka - muuta politiikkaahan se ei saisi toimintaansa sotkeakaan - on kuitenkin sillä tavalla muotopuolta, että valtioiden ja niiden alarakenteiden rahoittaminen on sen keinovalikoimasta suljettu valuuttaunionin "perustuslaissa", sen artiklassa 123 yksiselitteisesti pois. Myös Maastrichtin sopimus rakennettiin jo 1990-luvun alusta lähtien tiukan talouskurin pohjalle, jonka rajoitukset tunnemme velkaantumista ja budjetin kasvua koskevine rajoituksineen. Tätä emme osanneet riittävästi huomioida Unioniin liittyessämme - se on näin jälkeenpäin myönnettävä.

Pohjoismaiselle sosialidemokratialle, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion ja ylipäätään valtion käyttäminen instrumenttina yhteisen hyvinvoinnin luomiseksi ovat Euroopan Unionin kaikkein keskeisimmät periaatteet ölleet kohtalokkaita. Unionissa valtiota ja julkista sektoria ei voida ilmeisesti edes hätätilanteissa käyttää rakenteellisena välineenä rikkomatta peruskirjoihin hakattuja ohittamatomia sääntöjä. Sellaisen yksituumaisuuden syntyminen EU:ssa jossa peruskirjoja yksimielisin päätöksin muutettaisiin, näyttää mitä epätodennäköisimmältä. EU on valmis tuhansien miljardien tukitoimiin - mutta ne suuntautuvat säännönmukaisesti pankeille, finanssilaitoksille ja sieltä edelleen yritysmaailmaan. Juuri näinä päivinä EKP on lupaillut uutta piristysruisketta markkinasektorille, kun aikaisemmat, jo tuhansiin miljardeihin nousevat tuet eivät ole tuottaneet toivottua tulosta.

Yritysten ja pankkien suuri ongelma kuitenkin on se, että ne eivät voi omilla toimillaan luoda kysyntää - muuten kuin palkkoja korottamalla. Globaali kilpailu kuitenkin sulkee yrityksiltä - niin ne ainakin itse väittävät - mahdollisuuden palkkojen noston avulla lisäkysynnän luomiseen. Valtioiden ylä- ja ulkopuolella toimiva valtava pääomakasauma muistuttaa "Maailmojen sota" (Independency day) elokuvan suurta, tuntemattomin aikein lähestyvää uhkaavaa pilveä. Se raha ei luo kysyntää - sen toiminta edellyttää kysynnän olemista jo etukäteen.

Kun olen tässä puhunut kahdesta pilarista sosialidemokratian toiminnassa hyvinvointivaltion luomiseksi, olen tarkoittanut juuri valtion ja julkisen sektorin suurta merkitystä toisena, hyvinvointia, rationaalisuutta ja suunnitelmallisuutta edustavana  tukijalkana. Euroopan Unioni on kuitenkin kipsannut tämän toisen jalan rajoituksilla sellaiseen pakettiin että sen käyttäminen uuden hyvinvoinnin  ja suurten yhteiskunnallisten hankkeiden käyntiinpanijana on lähes mahdotonta.

Sosialidemokratia on liike, jonka toimintaa ja lentoa on siivittänyt näiden molempien tulkijalkojen kehittäminen kansanvaltaiseen ja ihmisten tarpeita palvelevaan suuntaan. Sosialidemokratian tuki hallitusyhteistyössä ja sopimustoiminnassa yritystoiminnan kehittämiselle, tukemiselle ja valtion elinten kautta tapahtuneelle rahoittamiselle on tapahtunut siinä hyvässä "kättä päälle" uskossa että tällä tavalla syntyisi uusia yrityksiä, investointeja, työpaikkoja ja uutta hyvinvointia. Eipä vaan ole syntynyt, työnantajat ja nyt SSS-hallituskin on yksiselitteisesti lähetynyt ryöstöretkelle tavoitellen valtion ja julkisen sektorin roolin supistamista entisestäänkin, yhteisen hyvinvoinnin ajamista alas. Sosialidemokratiankin vaihtoehtokonseptit ovat suuntautuneet "kasvun aikaansaamiseen ja viennin edistämiseen".

Kuten voi huomata, valtion ja julkisen sektorin rooli yhteiskunnallisten ongelmien hoidossa ja uusien suurten hankeiden aikansaamisessa on rajautunut pois. Sosialidemokraattiset kansanedustajatkaan eivät tee yhteisen sektorin, siis valtion ja julkisen sektorin kasvun suuntaan mitään uusia ehdotuksia. Puoluekokouksessa Seinäjoella vuonna 2014 vielä hyväksyttiin tämän suuntaisia ehdotuksia, mutta aktiiviseen käyttöön niitä ei ole otettu. Tuo sosialidemokratian keskeinen väline, valtio ja julkinen sektori on rajautumassa rakenteellisena välineenä ja todellisena vaihtoehtona pois. TV1:n jälkiviisaissa pidettiin taannoin ihan pähkähulluna ajatuksena sitä että yhteistä, kansanvaltaan perustuvaa sektoria pitäisi muka voimistaa.

Nyt palaan kirjoitukseni alkufilosofointiin taloudellisen perustan suuresta vaikutuksesta kaikkeen siihen mitä teemme. Euroopan Unionin markkinauskon myötä sosialidemokratialle tyypillinen tapa rakentaa yhteistä hyvinvointia valtion, so. julkisen sektorin toimenpitein on Euroopan Unionin hegemonisen markkina-asennoitumisen myötä rajautunut keinovalikoimasta pois. Näytää siltä että ei synny edes keskustelua yhteisen sektorin ja yhteisen motiivin merkityksestä eurooppalaisen tulevaisuuden rakentamisessa. Sosialidemokratian kaltaiselle aatteelliselle liikkeelle tämä merkitsee toisen olennaisen tärkeän toiminnallisen  siiven katkaisua pois. Aluksi toimintamahdollisuutena ja sitten myös tietoisuudesta. Unionin ideologisesti motivoitunut yksijalkaisuus, valtion näivettäminen ja markkinaideologian pitäminen säännönmukaisesti ensisijaisena ja ainoana vaihtoehtona taitaa tehdä tehtävänsä. Sosialidemokratiasta on tullut tai on hyvää vauhtia tulemassa siipirikko.

Tynkkyselle perussuomalaisissa oman puolueen tilan julkinen arviointi johti puolueesta erottamiseen. Sen verran uskon kuitenkin sosialidemokratian periaatteisiin, että itselleni en usko näin käyvän.

Kuohittu kansanvalta

Kansa on herämässä kiljumaan kimeällä äänellä hallituksen politiikkaa vastaan, politiikkaa joka muistuttaa taskuvarkaan käyttäytymistä: päältä päin ollaan täysin normaalin näköisiä mutta silmälläpidon ulkopuolella valmistellaan ja toteutetaan ilmiasun kanssa täysin ristiriidassa olevaa toimintatapaa.  Sen rehelliseen, tosin ilmeisesti vakaumusta vailla olevaan asennoitumiseen kuuluu nöyrtyminen Euroopan Unionin taholta tuleviin rakenteellisiin raameihin. Mistä tässä oikein on kysymys?

Eurooppaa koettelevaan alaspäin suuntautuvaan  kierteeseen  ja pysyvään lamaan - sellaiseksi se jo kaiketi on luokiteltava - on löydettävissä myös syviä, talous- ja finanssipolitiikassa noudatetuista periaatteista johtuvia syitä. Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin  rakenteet muodostavat vakavan, itseasiassa ehdottoman esteen valtion, siis julkisen sektorin kautta toteutettavalle elvytykselle. Kuten tiedetään, Maastrichtin sopimus rajaa budjettikurillaan valtion roolia merkittävästi:  mm. velanottoa (maksimissaan 60% )  budjetin kasvua (kolme prosenttia vuositasolla)  koskevilla rajoituksilla.

Unioni on toisaalta runsaan avokätinen pankkien, finanssilaitosten ja ylipäätään markkinaehtoisten ratkaisujen tukemisessa. Ne saavat jatkuvasti Unionilta lisärahoitusta talouslämän piristämiseen, vaikka mitään konkreettisia suunnitelmiakaan ei ole käytettävissä. Yksi näistä ruiskeista on komissaari Kataisen alaisuudessa toteutettava suunnitelma, jonka suuruus vipuvaikutuksineen on komissaarin itsensä kertoman mukaan jopa 360 mrd euroa. Onnistumisesta ei ole takeita ja nähtäväksi jää, muodostuuko näistä hankkeista ylipäätään sellaisia että ne työllisyyden muodossa  nostaisivat kansantalouksia kasvuun ja dynaamiselle toimintauralle.

Vimeksi 22.10.2015 Euroopan Keskuspankki on antanut lupauksia lisäavustuksista pankeille ja finanssilaitoksille ilman että ne ovat  sellaista tainneet edes pyytää. Pörssikurssit ampaisivat Euroopassa heti nousuun, mikä on merkki siitä että pankeilla ja finanssilaitoksilla  on uutta, tuoretta pääomaa sijoitettavaksi pörssin kautta avautuviin rahoitusinstrumentteiihin.

Kerrattakoon nyt vielä, että suurista ilmaisen rahan satsauksista huolimatta sekä pankeilla että yrityksillä on yksi suuri ongelma: ne eivät voi luoda kysyntää jonka varaan investointeja voitaisiin tehdä. Kysyntää voisivat luoda valtiot ja julkinen sektori ylipäätään, jolla on huutava tarve palveluverkkojen kehittämiseen ja infrastruktuurin uusintamiseen ja laajentamisen. Näihin suuriin
yhteiskunnallisiin hankkeisiin ei Euroopan keskuspankki voi rahoitusta suoraan antaa - valtioiden rahoittaminen on valuuttaunionin peruskirjassa (artikla 123) yksiselitteisesti kielletty.

Ymmärtääkseni sosialidemokratia on aina tukenut ns. sekatalousjärjestelmää, jossa valtio ja yritykset, julkinen ja yksityinen  muodostavat dynaamisesti toimivan kokonaisuuden.

Sosialidemokratia on ja pohjoismainen hyvinvointivaltio on aina rakentanut toimintansa vahvan valtion ja dynaamisen kasvavan julkisen sektorin varaan. Se edustaa toiminnassaan sitä yhteistä motivaatiopohjaa, jonka varaan demokraattiset instituutiot, avoin hallinto ja kansanvaltainen päätöksenteko rakentuu.  Tämän tukeminen on unionissa yksiselitteisesti estetty Maastrichtin sopimuksessa. Jos haluaa rumasti ilmaista asian, voi todeta, että kansanvallalta on viety munat, se on kuohittu ja muutettu poliittiseksi ruunaksi, alistettu markkinoille Maastrichtin sopimuksella ja Valuuttaunionin peruskirjalla.

Olen miettinyt sitä, miksi tätä ei ymmärretty silloin kun näitä sopimuksia tehtiin. Miksi suomalainen - ja tietenkin koko eurooppalainen sosialidemokratia ei nähnyt tätä ilmiselvää uhkaakuvaa Unionin rakenteita luotaessa? Kun muistelen tuota aikaa, niin devalvaatio ja sitä seuraava inflaatio olivat työelämässä olevan väestön palkanmuodostuksen kannalta suurimpia uhkia, olkoonkin että
devalvaatiolla, markan ulkoisen arvon laskemisella saatiin teollisuudelle hengähdystilaa ja uutta vientiä käyntiin. Vienti yleensä ampaisi kasvuun ja töitä tuli, mutta devalvoinnin johdosta uudella, alennetulla palkkatasolla. Juuri tätä pelättiin kaikkein eniten.

Yhteisen euron arveltiin pitävän käytössä olevan rahan arvoiltaan vakaana, mikä on sittemmin osoittautunutkin todeksi. Tällä on ollut erityisen paljon merkitystä esimerkiksi työeläkettä saavien eläkkeensaajien kannalta. Mutta sitä ei ymmärretty että yksityinen sektori tarvitsee aina tuekseen valtiota, joka rakenteineen ja palveluineen vastaa niihin suuriin tarpeisiin, joita kansakunnalla ja sen väestöllä on olemassa. Sitäkään ei riittävästi korostettu että julkinen sektori puskuroi voimakkaasti yksityisen sektorin luomia hinnankorotuspaineita ja aika-ajoin toistuvia lamoja ja matalasuhdanteita vastaan.

Viime vuosien yhteiskunnallinen ilmapiiri on suosinut markkinaratkaisuja kannattavia poliittisia voimia ja samalla painanut vasemmistolaisia, yhteisen hyvinvointirakenteen kehittämistä ja voimistamista tavoittelevia poliittiseen marginaaliin. Tätä suurta tendenssiä on ollut vahvasti tukemassa markkinoiden varassa elävä media ja jopa korruptiivinen markkinoiden tuki poliittiselle oikeistolle Kokoomuksen, Keskustapuolueen ja RKP:n taustavoimien organisoimana. Mitkään näistä puolueista eivät kannata vahvaa hyvinvointivaltiota, mikä näkyy erityisen hyvin nykyhallituksen politiikassa. Taskuvarkaalla on takanaan suuri tukija, Euroopan Unionin markkina-alisteista Eurooppaa rakentava suuri suunnitelma.

Poliittinen vasemmisto on vaalien jälkeenkin näyttäytynyt aika aneemisena ja vaihtoehtoa vailla olevana oppositiona, vaikka galluptulokset osoittavatkin vähäistä nousua. Miksi ei esitetä vahvempia, suuria suunnitelmia jotka loisivat työllisyyttä ja saattaisivat kansakunnan vanhaan malliin uuteen nousuun?

Vastaus taitaa löytyä Euroopan Unionihn perusrakenteiusta ja sen asettamista ehdottomista rajoista kansanvaltaisen, perinteisen sosialidemokraattisen politiikan toteuttamiseen. Valtiota voidaan vahvistaa vain velkarajoja ylittämällä, omaa rahaa painamalla, ylipäätään Unionin periaatteita rikkovalla politiikalla.  Jopa omien voimavarojen - mm. työeläkerahastojen - käyttö kohtaa budjettiraamien ehdottoman 3 %:n Unionin asettaman kasvurajoituksen kautta voimakkaan esteen elvyttävän politiikan toteuttamiselle.

Euroopan Unionin peruslähtökohta toisen maailmansodan jälkeen oli rauhan ja demokratian vahvistaminen maanosassamme. Näistä lähtökohdista tuntuu käsittämättömältä, paradoksaaliselta ja tuhosuuntaiselta, että juuri Euroopan Unionin kallioon hakattujen periaatteiden keskeinen sisältö tällä tavalla kuohitsee kansanvaltaa ja on avaruuden mustan aukon tavoin ajamassa maanosaa pelottavaan, suureen ja varmuudella vaaralliseen syöveriin.