Kyynelten ja nyyhykyn aika ohi kerran on...

Minulla on tapana kirjoittaa vappupuhe.Teen niin nytkin, kokoan ajatuksiani työstä, maasta, Euroopasta ja maailmasta. Ehkä jokaisen pitäisi koettaa ainakin kerran vuodessa kuvata tuntojaan maailman menosta, ihmisenä olemisen ja  varttuneen vaeltajan näkökulmasta. Eli näin:

Toukokuun ensimmäinen on kansainvälinen työn, oikeastaan työn vapautuksen, omaehtoisuuden, itsenäistä ja itseään toteuttavan ihmisen unelmien päivä.

En ole vakuuttunut siitä, että tätä päivää pitäisi jatkuvasti ja poikkeuksetta viettää mielenosoituksen, demonstraation muodossa. Jotkut sanovat että marssi kuuluu vappuun olennaisesti. Järjestäytyneessä marssirivistössä mukanaoleminen on tietenkin juhlavaa. Mielestäni se kuitenkin muistuttaa samalla myös uniformaalista käyttäytymisestä, joka liittyy myös lähes täydelliseen omaehtoisuudesta luopumiseen. En vastusta marssimista enkä joukkokoontumista, jos se selvästi liittyy tietoiseen, yhteiseen ja lujaan valintaan jonka puolesta esiinnytään.

Kun puhutaan työstä ja työväenliikkeen suhteesta työhön, on suhtautumisemme siihen kaikkea muuta kuin yhtenäistä ja uniformaalia. Olemme edelleenkin kovin kaukana omaehtoisuuden ihanteesta, ennekä taida edes osata kuvitella, millainen omaehtoisuuden valtakunta mahtaisi olla. Olemme  vahvasti sidoksissa ajatukseen, jonka mukaan teollisen kasvun kautta tulisi voida luoda uusia tarpeita ja uusia tuotteita ja niiden mukana uusia työpaikkoja - ja kaiken lisäksi jokaiselle, onhan sosiaaliturvamme, eläkkeemme ja jopa terveydenhoitomme todella vahvasti ankkuroitu työn kautta hankittuun toimeentuloon.

Mahtaisiko maapallomme kestää siihen kohdistuvan, potenssissa kasvavan riistonomaisen ja usein kansallisista läöhtökohdista toteutetun opportunistisen kasvun? Ja jaksaisimmeko maailmasta vetäytyneenä peruissuomalaiseen tapaan kyetä kuluttamaan kaiken sen mitä omassa Impivaarassa tuotetaan?

Tieteen, tekniikan ja uusien innovaatioiden myötä olemme lähestymässä aikaa, jolloin työ - ei ainoastaan raskas ja inhimillisesti vastemielinen työ - on katoamassa. Automatiikka ja sen mukana tullut produktiivisuus muuttaa jo nyt vauhdikkaasti aikamme työolosuhteita. Ihminen välttämättömänä osana tuottamisen prosessia on käymässä yhä suuremmassa määrin lähes tarpeettomaksi.

Tätä kehitystä vauhdittavat samaan aikaan globaalit, monella tapaa tasapainottomat työmarkkinat. Tuotantoa viedään alhaisten kustannusten ja kulttuurien piiriin, joissa työyhteiskunta on vasta syntymässä ja joissa työelämän rakenteetkin ottavat ensi askeliaan.

Näihin suuriin muutoksiin meidän olisi sopeuduttava. Moderni kapitalismi ei halua nähdä globaalille työtä, palkkoja ja tuotantoa koskevalle kilpailulle vaihtoehtoja. Jotkut kehittyneet maat haluavat koulutuksen ja osakkeenomistuksen muodossa olla teknologisen viennin kärjesssä ja kuorimassa johtavissa asemissa tuloksista kerman päältä. Eläkerahastojakin rakennetaan osakeomistuksen pohjalle, kuten naapurimaastamme Ruotsista tiedämme. Euroopan Unionissa Saksa käyttää keskeistä asemaansa ja insinööritaitojaan keräämällä euroalueelltakin ylijäämiä, jotka samalla näkyvät alijääminä ja lisääntyvänä velkana muissa jäsenmaissa. Amerikassa pumpataan keskuspankin toimesta rahaa markkinoille valtavia määriä ja luodaan sitä kautta mahdollisuuksia kasvulle. Uskaltaisiko sanoa, että taloudellisessa kilpailussa jokaisella varkaalla on omat työkalunsa?

Euroopan Unioni on sopimuksineen rakentanut järjestelmän, jossa keskuspankin suora tuki rahaliiton jäsenvaltioille on lailla kielletty. Valtioiden budjettien kasvu on rajattu vuositasolla kolmeen prosenttiin ja velan määrä on rajattu kuuteenkymmeneen prosenttiin valtion kokonaismenoista. Painopiste on yritysten kautta tapahtuvassa kasvussa. Sinne EKP on velkakirjojen muodossa lisännyt valtavasti resursseja, joiden käyttö valtion omissa hankkeissa on kiinni omarahoitusosuudesta. Investointeja ei saada käyntiin, kun omarahoitusta puuttuu. Samalla ollaan kiitollsia ja innostuneita pienistäkin toivonpilkahduksista tämän valtavan, toimeentuloa koskevan ongelman edessä.

Valtavirtainen talousteoria ja siihen pohjautuva eurooppalainen taloushegemonia ei näytä olevan tilassa, jossa se kykenisi näitä ongelmia ratkaisemaan muutoin kuin vaatimalla jatkuvasti vyönkiristystä, hyvinvointirakenteiden purkamista, kovempaa talouskuria ja muka liian suureksi paisuneen valtion purkamista.

Vaihtoehtoisiakin ajatuksia on jo näkyvissä, vaikka taloudellinen eliitti ja sen kanssa symbioosissa elävä media haluaa käydä siitä keskustelua hyvin vastentahtoisesti . Juuri tänä keväänä on ilmestynyt Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan kirjoittama kirja "Rahatalous haltuun" alaotsikkonaan "Irti kurjistavasta talouspolitiikasta". Kirjan takakannen esittelyn tekstin mukaan "Teos osoittaa että Suomen talouspolitiikkaa ohjaava valtateoria on perusteiltaan virheellinen ja sen toteuttaminen johtaa kurjistuvaan talouskehitykseen ja hyvinvointivaltion tuhoutumiseen. - Rahatalous haltuun osoittaa lukuisia keinoja toteuttaa hyvinvointivaltiota tukevaa talouspåolitiikkasa. - Kirja tarjoaa myös keinoja euroalueen taantuman hoitoon." Sanottakoon tässä, että en olisi maininnut tästä kirjasta tässä yhteydessä, jos en olisi pitänyt sen antia merkittävimpänä panoksena suomenkielisen talouskeskusteluun moniin vuosiin.

On mielenkiintoista ja rohkaisevaa, että nyt on saatu väitöskirjatasoista tutkimusta näyttämään vihreää valoa sille kadunmiehen ja -naisen sormituntumalle, että Euroopan talousalueen  raha- ja finanssipolitiikkaa on hoidettu sekä demokratian että todellisten tarpeiden kannalta virheellisesti ja suurta vahinkoa aiheuttaen. Virheiden juuret ovat siinä konservatiivisessa, uusliberalistisessa ja monetaristisessa ajattelutavassa, joka alkoi valloittaa maailmaa 1970-luvulta lähtien. Euroopan Unionissa tämä ajattelutapa ja sen pohjalta johdettu strategia on hegemonista valtavirtaa -  ja tulokset  sen mukaisia.

Meille kerrotaan että huonon - jopa pelottavan - talouskehityksen syy on meistä riippumaton kansainvälinen lama. Vihjeen siitä että toisenlaisella talouspolitiikalla olisi voitu päästä parempiin tuloksiin, antavat pohjoismaat joiden hyvinvointirakenteet ovat näihin saakka puskuroineet uskomattoman hyvin unionintasoista, ideologisesti painottunutta ja vääräksi osoittautunutta talouspolitiikkaa. Rautaesiripun ajoilta peräisin oleva totalitaarisen ja autoritaarisen valtion pelko on saanut konservatiivisen maailman hylkäämään kansanvaltaiset, avoimeen hallintoon perustuvat hyvinvointirakenteet, jotka parhaimmillaan luovat koulutuksellaan, infrastruktuurillaan ja rohkaisevalla ilmapiirillään edellytyksiä myös yksityiselle yritteliäisyydelle. Tuon pelon syvyys näkyy tänä päivänä myös Ukrainan kriisissa, joka nopeassa tahdissa eskaloitui suurvaltojen välisiksi eturistiriidoiksi ja koko ajan pelättävissä olevaksi, yhä rajummaksi voimainmittelöksi.

Onko Euroopan Unionin politiikalla väliä? Jos tunnet epävarmuutta tulevaisuudesta ja huomaat toivosi nopeassa tahdissa murentuvan, olet uuden ja toivottavasti paremmin pohditun valinnan edessä,  kun menet nyt alkavassa toukokuussa äänestämään eurovaaleissa. Sinun on nähtävä syy-yhteys vallitsevan laman, poliittisen alakulon ja myös ehkä aikaisemman poliittisen käyttäytymisesi välillä.
...toinen uusi aika vaatii uuden poljennon!

Eurooppalaista kasvojenpesua

"Koskaan aikaisemmin ei Ateena ole ollut niin pulassa kuin tänään".

Näin sanoo Ateenan Yliopiston talousteorian professori Yanis Varoufakis itävaltalaisen Standardin haastattelussa.
"Kuusi vuotta taantumuksessa olleen talouden voimistumisesta voisi puhua, jos investoinnit ja työllisyys olisivat parenemassa. Tästä ei Kreikassa ole näkyvissä merkkejä."

"Se että Kreikka on saanut valtionvelkakirjojaan myydyksi on pelkkä poliittinen trikki. Maalla on edelleen 320 miljardia velkaa, siis yhtä paljon kuin vuonna 2010. Samaan aikaan on Kreikan kansantuote pudonnut 40 miljardia. Ainoa syy miksi Kreikan lainapapereita on ostettu, on se että Saksa ja Euroopan Keskuspankki ovat niiden takaajina. Tällä tempulla yritetään selvitä  vain toukokuussa pidettävien eurovaalien yli."

Kaksi kolmesta taloudesta eivät kykene maksamaan vatimusten mukaisia verojaan. 3,5 miljoonaa työelämässä olevaa kreikkalaista joutuu elättämään 1,3, miljoonaa työtöntä ja 4,5 miljoona työelämän ulkopuolella muutoin olevaa. Kaksi kolmesta yrityksestä ei kykene maksamaan velkojaan. Miljoona taloutta on velassa energiayrityksille.
Totuutta on katsottava suoraan silmiin: Kreikka on bankrotissa.Jo kaksi vuotta sitten, sen sijasta että tätä ongelmaa olisi ryhdytty ratkomaan, ohitti Eurooppa selvitystilan ja antoi maalle sen historian suurimman lainan. Kreikan on luovuttava velkojen takaisinmaksusta ja yritettävä löytää tie jolla talous stabilisoidaan. Tämä on ainoa tie vapautua tästä tilanteesta."

Lehden kysymykseen siitä kuinka talous voitaisiin stabilisoida, Varoufakis vastaa:
"Tilannetta on katsottava koko Euroopan tasolla. Kreikan ongelma - liian paljon velkaa, selvitystilassa oleva pankkisektori - tämä sama tilanne on monissa maissa muuallakin Euroopassa. Ei ole järkevää käsitellä Kreikan tilannetta erillisenä tästä kokonaisuudesta. Toiseksi Euroopassa on vuorenkorkuinen määrä rahaa, jota siirrellään pankkien välillä ja joka kuumentaa finanssimarkkinoita. Noita rahoja pitäisi käyttää produktiivisiin investointeihin. Siihen ei tarvita yhtään veroeuroa lisää. Euroopan investointipankilla on pöytälaatikossaan lukuisa määrä mielenkiintoisia projekteja, kuten Kreikan ja Itävallan välisen korkeanopeuksisen junayhteyden rakentaminen. EKP rahoittaa projektejaan velkakirjoilla joita investoijat mielellään ostavat. Sen näkee niiden matalista koroista. Projekteja ei kuitenkaan toteuteta, koska puolet jokaisesta investoinnista pitää rahoittaa yksityisiltä markkinoilta ja tämän osuuden joutuvat kansalliset hallitukset takaamaan. Nämä vakuudet muodostuvat kuitenkin osaksi Maastricht-alijäämiä. Tähän ei voi toistaiseksi kukaan puuttua. Tämän käytännön muuttaminen voisi kuitenkin olla välitön tie kriisistä ulos."

Lehden kysymykseen Kreikan valtion suurista menoista ja vakuuksien vaikutuksesta tähän Varoufakis vastaa:
"Epäilemättä Kreikan valtiontalous on hyvin tehoton. Valtion menot eivät ole kuitenkaan juurikaan korkeammat kuin muualla Euroopassa. Kun maa romahtaa tällä tavalla, eikä investointeja ja rahaa ole saatavissa, muutos tilanteeseen täytyy saada aikaan. Ongelma on Euroalueen talousarkkitehtuuri: jos Kreikka ei olisi tullut mukaan Euroon, ei Kreikalla olisi tällaisia ongelmia lainkaan.  On panostettava euroopanlaajuiseen uudistumiseen."
Kuten pankkiunioniin? - kysee lehti. Varoufakisin mielestä pankkiunioni on lähinnä vitsi.
"Se tulee siirtymään historiaan suurena eurooppalaisena sanahelinänä. Ne 55 miljardia, jotka on varattu uudelleen pääomittamiseen, eivät riitä edes yhden pankin ongelmiin. Ei ole myöskään yhteistä säästöjen turvaamisjärjestelmää. Ainoa mitä meillä on, on taas yksi uusi propagandainstrumentti Euroopan Unionissa. Euroopan Keskuspankin tulisi olla turvaamassa samalla tavoin kuin USA:n FED tekee. Kriisin puhjetessa USA:ssa oli rajoittamattomasti varoja käytössä. Katsokaa nyt  asioiden kulkua, kun meillä joudutaan ajamaan esimerkiksi yksikin pankki alas. Loppuvaiheessa siirtyy päätöksenteko takaisin kansallisvaltioihin. Meillä ei ole pankkiunionia, sitä vain nimitetään sellaiseksi. Tämä on sitä, mitä Georg Orwell kirjassaan "1984" kuvaa."

http://derstandard.at/1397521690935/Oekonom-Nie-war-Athen-so-bankrott-wie-heute

Taulan kastelua

Euroopan Unioni lähti siis pakotteiden tielle Venäjän ja sen Krimillä tekemien toimenpiteiden suhteen. Kriisi kulminoituu demokratian ja kansainvälisen oikeuden tulkintaan. Lähestymistavalla olisi vahva tuki Euroopan kansalaisten keskuudessa, jos EU:ta itseään pidettäisiin demokratian autorisoituna linnakkeena. Näin ei kuitenkaan ole: Unionin rakenteiden, peruskirjoin,  sopimuksin, direktiivein ja ajan myötä muovautuneiden käytäntöjen taustalla muhii arvokriisi, jonka keskeinen sisältö koskee Euroopan Unionin suhdetta demokratiaan ja sen keskeisiin instituutioihin, valtioon, kuntiin, julkisiin laitoksiin ja niiden kykyyn kohdata ja ratkaista ongelmia modernissa yhteiskunnassa.

Venäjä näyttää suhtautuvan asetettuihin pakotteisiin näennäisen rauhallisesti eikä ole kiirehtinyt vastatoimiin ensimmäisten, lähinnä yksityishenkilöihin ja heidän toimintaoikeuksiinsa kansalaisina suunnattujen pakotteiden käynnistämisessä. Se ei taida olla tarpeenkaan, sillä Euroopan Unioni on itse pistänyt päänsä ansalankaan, josta selviytyminen – jos sopimus todella kansallisissa parlamenteissa ratifioidaan - on äärimmäisen vaikea ja kriittinen prosessi. Tarkoitan solmittua sopimusta Ukrainan kanssa.

En ole saanut kyseisen sopimuksen suomennosta käsiini, mutta jos se noudattelee aikaisempaa, pääministeri Janukowskin hallituksen hylkäämää sopimuspohjaa, ainekset jännityksen ja ongelmien kasvulle ovat välittömästi käsillä. Kysymys on paitsi Ukrainan hyppäämisestä kaiketi satojen jo aiemmin tehtyjen sopimusten ja sitoumusten vauhdittamaan junaan. On  myös tartuttava myös pariin muuhun aika olennaiseen ongelmaan, nimittäin Ukrainan kautta tapahtuvaan energiahuoltoon ja Ukrainan talouden pikaista tukea vaativaan tilaan.

Ennen varsinaista sopimusta, sen ensimmäisissä liitteissä pyritään luomaan varoitus- ja hälytysjärjestelmää sen varalta, että jonkun sopimuksen ulkopuolella olevan tekijän johdosta Ukrainan kautta kulkeva kaasuvirta lakkaisi toimimasta. Kysymys ei ole kuitenkan pelkästään kaasusta, vaan polttoaineesta ylipäätään, ydin- ja hiilivoimasta, energia- ja logistiikkarakenteista, uudenlaisesta, unionikeskeisestä arkkitehtuurista koko maan ja sen tuotteiden rakenteessa. 

Sopimuksen sisällöstä ja sen seurannaisvaikutuksista saadaan tietoa lähipäivinä. Toivoisi vain että tässä ei ostettaisi sikaa säkissä pelkästään länsimyönteisen asennoitumisen hengessä. Sieltäkin on tulossa aasi ja elefantti Venäjän karhua vastaan...

Ukrainassa, joka on kulttuurisesti ja poliittisesti pirstoutunut maa, pyritään tietenkin käyttämään kaikkia mahdollisuuksia jotta selvittäisiin syvästä kriisistä. EU:n alustava 15 mrd:n euron tuki taitaa kuitenkin olla vasta alkusoittoa ja nähtäväksi jää, uskaltaako EU jatkaa samalla konseptilla jota on toteutettu ns. PIIGS-maiden suhteen.

Onko meillä ja EU:lla varaa uhitella demokratian nimissä? ETYJ-sopimus aikanaan rakennettiin mm. luottamusta lisäävien ja yhteistyön perustaa rakentavien toimien pohjalle. Nyt poliittista valtaa käyttää toimeenpanossa sukupolvi joka oli vielä 1970-luvulla pikkupoikia ja -tyttöjä. Lainatakseni J.P. Koskisen "Ystäväni Rasputin" kirjan Grigori Rasputinia:”Kun rettelöt alkavat, ei tule loppua. On parempi tukahduttaa tuli heti, viisas kastelee jo taulan, siihen riittää lasillinen vettä, kun tuli leviää, ei auta järvikään.”

Sanktiot ovat sotaa taloudellisin välinein, sanoo Sergej Glasjew, Putinin pääneuvonantaja; hän on myös joutunut lännen taloudellisten pakotteiden piiriin. Saksalainen die Welt -lehti haastatteli Glasjewia ihan äskettäin. Hän suositteli Venäjän ja EU:n yhteistyötä Ukrainan nostamisessa jaloilleen.

Kivi kourassa?

Euroopan Unionin syntyi 1950-luvun alussa kahden tärkeän periaatteen elvyttämisen, voimistamisen ja ylläpitämisen merkeissä. Rauha ja demokratia olivat syntyneen Hiili- ja Teräsunionin johtavia periaatteita. Niiden pohjalle rakentuvien sopimusten ja yhteistyön tuli palvella rauhan ja demokratian vahvistamista. Rikkomukset toisen maailmansodan ja sitä edeltävältä ajalta olivat vielä tuoreessa muistissa.

Kuinka on käynyt? Onko Euroopan Unioni onnistunut näiden kahden, sinänsä yksinkertaiselta näyttävän  johtoajatuksen toteuttamisessa?

Puhukaamme aluksi rauhasta, onhan Maidanin aukiolla Ukrainan Kiovassa käynnistynyt demokratiakriisi alkanut eskaloitua maailmanlaajuiseksi, suurvaltojen väliseksi hengenmittelöksi. Voimainkoitoksen mahdollisuus ei ole poissuljettu johtuen siitä yksinkertaisesta syystä, että periaatteellisten erimielisyyksien tueksi on alettu puhua sanktioista. Sanojen ja tekojen logiikka vaatii uusien askeleiden ottamista. Sota on politiikan jatkamista toisin keinoin, kuten Clausewitz on  sotaa koskevissa maksiimeissaan todennut.

Tuhoavuus ihmisessä on todellinen vahva, heikosti peitelty ja nopeasti käyttöön tuleva  luonteenpiirre. Itsepuolustus edustaa kaiketi hyvänlaatuista agression muotoa, mutta sekoittuessaan alistamisen haluun, vahvemman ihailuun, omistamisen kiihkeään toiveeseen agression pahanlaatuiset muodot nousevat todellisina vaihtoehtoina ennenpitkää - usein nopeastikin - toiminnan keinojen arsenaaliin.

Euroopan Unioni on ilmeisesti jo olemassaolollaan, rauhaan ja demokratiaan liittyvillä odotusarvoillaan ollut perusarvojaan vahvistava tekijä maanosassamme. Tämä visio on edelleenkin yksi tärkeimpiä syitä olla kehittämässä  taloudellista, sosiaalista ja sivistyksellistä yhteistyötä ja koordinaatiota "sisämarkkinoilla". Eristäytyminen ja eristäminen tekevät koko ajan tilaa erilaisille epäproduktiivisille ratkaisuille.

Tällä kertaa Euroopan Unioni on lähes pikavauhtia edennyt osapuoleksi tässä kriisissä, vaikka alunperin oli tarkoitus kehittää vain yhteistoimintaa Ukrainan kanssa. Perusteena käytetään demokratian ja itsemääräämisoikeuden puolustamista, jota vastaan Venäjän nyt katsotaan rikkovan Krimin tapauksessa - Krimin joka alunperin taisi kuulua Krimin tataareille. Epäprodukltiivisuus on astunut produktiivisuuden tilalle. Erityisesti vanhempi väestö, jolla on vielä omassa muistissa toisen maailmansodan kauheudet, tuntee levottomuutta tapahtumien kulun johdosta.

Demokratian puolustaminen rauhan rinnalla kuuluu Euroopan Unionin  aatteelliseen ytimeen. Kuinka hyvin tätä tärkeää periaatetta on onnistuttu toteuttamaan? Jo pitkään on puhuttu Euroopan Unionin demokratiavajeesta. Se koskee tietenkin yksittäisen eurokansalaisen vaikuttamismahdollisuuksia tässä suuressa yhteisössä. Unionin elinten kautta voidaan tässä yhteisössä ainakin yrittää vaikuttaa. Vuosikymmenten mittaan se on luonut paitsi muodollisen demokraatisen rakenteensa myös tähän kuuluvat toimintatapansa. Ketkä ovat tämän vallan poliittisessa ja maantieteellisessä ytimessä, niitä kuunnellaan kaikkein herkimmin eikä heidän ylikävelemisensä ole niin vain tehtävissä - demokratiasta huolimatta.

Poliittisesti Euroopan Unioni on soveltanut markkinaehtoista demokratian tulkintaa ja Unionin kuuluisat vapaudet näyttävät tehokkaasti palvelevan juuri tätä lähtökohtaa. Pohjoiseurooppalainen hyvinvointivaltio rakentui alunperin vahvan julkisen sektorin, sen kansanvaltaisten toimintatapojen ja avoimen hallinnon varaan. Unioni ei ole näihin periaatteisiin yltänyt eikä nostanut niitä toiminnassaan keskiöön. Lähtökohtana on yritysvetoinen toimintatapa, puhe kasvusta tarkoittaa tämän päivän Unionissa yritysten toimintaedellytysten parantamista eikä sitten muuta. Yritysmaailman ylilyönnit, mielikuvituksellisiin arvoihin nousseiden investointien ja odotusarvojen varaan rakentaminen  on onnistuttu - kasvun generoimisen nimessä -  kääntämään valtioiden velkasuhteeksi pankeille.

Puhutaan pankkien pelastamisesta, demokratian ja avoimen hallinnon varaan rakentuva valtio saa selvitä niinkuin parhaaksi näkee. Viimeksi Itävallan eteläisin osavaltio Kärnten on ajautunut vararikon partaalle - jos valtio nyt voi Euroopassa ylipäätään vararikkoon ajatua -  sen joutuessa pelastamaan Hypo-Adria -pankkia.  Se jouduttiin hätätilanteessa kansallistamaan velkoineen, olihan se liian suuri jotta sen sallittaisiin kaatua. Kansa maksaa roskapankiksi muuttuneen Hypo-Adrian mielikuvitukselliset vastuut  ja pankin velkojat - ketä he sitten ovatkaan - juhlivat kurssivoittojaan. Oma paradoksinsa on sekin että Itävallan “vapaat demokraatit” - edesmenneen Haiderin joukot - ovat  yhdessä konservatiivien kanssa suuren sotkun  takana. Viimeisenä oljenkortena kansa on nyt sitten nostanut sosialidemokraatit suurimmaksi poliittiseksi ryhmittymäksi ja he joutuvat nyt sitten selvittämään tilannetta. Ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään kerta että näin käy. Kolumnisti puhuu mustasta perjantaista kansalaisten kannalta samalla kun pankin velkojat nauravat kämmeneensä.

Palatakseni rauhaan ja demokratiaan on todettava, että varsin ohuesti on myös kansanvallan suurta periaatetta Euroopassa onnistuttu toteuttamaan. Demokratian temppelissä yksinvalta, suljettu hallinto, omistamisen himo ja saavutetut etuoikeudet on sementoitu ohjelmilla, lainsäädännöllä ja ohjeistuksella ja saatettu samalla palvelemaan epäproduktiivisia intohimoja ja voimia. Ollaanko jo niin pitkällä että monikymmenvuotinen valta vaihtuisi tulevissa Eurovaaleissa tänä keväänä? Kun kuuntelen Eurooppaa koskevaa poliittista argumentointia niin pessimismi tässä suhteessa tahtoo nousta päällimmäiseksi.

Euroopan Unionilla ei ole oikeutta ensimmäisen kiven heittoon silloin kun on kysymys rauhasta ja demokratiasta.

Lupaus johon olet luottanut

Euroopan Unionin ja kotimaankin politiikan mantra on kasvu, kasvun kautta saatava työllisyys – ja usko siihen että kun riittävän paljon kasvua saadaan aikaan, jakaantuu sitä sitten tätä kautta kaikille. Näin syntyy suomalaisen yhteiskunnan moderni brändi, kapitalistinen hyvinvointiyhteiskunta.

Hyvinvoinnin lupaus näihin kilpailun ja kasvun odotusarvoihin taitaa olla kuitenkin suomalaisittain sanottuna ”pitkässä kuusessa”. Globaali kilpailu on kulttuuri- ja kehityserojen johdosta äärimmäisen epätasaista. Vertailtavissa olevien käytettyjen vaihdon väineiden, valuuttojen eriarvoisuuden johdosta maailmassa eletään täysin erilaisissa oloissa, oikeastaan erilaisissa maailmoissa.

Kiinalainen, intialainen, vietnamilainen tai afrikkalainen palkkataso, työelämän olosuhteet ja infrastruktuurit eivät ole läntisin arvoin juuri vertailtavissa. Globaali kilpailu edellyttää meidän sopeutuvan näiden maiden kilpailuolosuhteisiin. Kiina tekee jo nyt ruotsalaisten merkkiautoa Volvoa ja intialaiset ovat vahvoja sisältötuotannossa – itse asiassa intialainen kulttuuri on vauhdilla tunkeutumassa läntiseenkin maailmaan.

Kilpailussa pärjäämisestä tulee näin ollen pitkä ja raskas taistelu – taloudellisista privileegioista ja uskonasioistahan tässä maailmassa pääosin sotia käydään. Näyttäisi siltä että kehittyneet länsimaat ovat löytäneet keinokseen koulutuksen, jonka avulla vaativaa osaamista työt pidetään kotimaissa ja hanttihommat jätetään kehittyvien maiden kansalaisille. Tätä ajattelutapaa voisi kutsua nykypäivän talousimperialismiksi. Toisena yritysten strategiaan kuuluvana uutena lähestymistapana voisi mainita  koulutetun työvoiman poimiminen mös internetin kautta erityistä osaamista edellyttäviin erikoistehtäviin. Tehtävät saattavat olla ruhtinaallisestikin palkattuja, mutta tehtäviin pääsee vain määräajaksi, projektiluonteisesti, ilman ”palvelusuhteeseen” kuuluvia sosiaalisia etuja. Yritykset eivät puhukaan enää yhteiskunta- vaan yritysvastuusta.

Oman lukunsa muodostaa juuri viimeisen vuoden aikana paljastunut globaali, yksityiskohtiin ja yksittäisiin kansalaisiin ulottuva tietourkinta. Yleisluontoiset lupaukset kansalaisten mielipiteenvapauden ja aineettoman omistuksen suojelulta ovat vailla todellista pohjaa. Sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja. Kilpailuhan on ahneiden sotaa, kuten tunnettu työväenliikkeen arvoperinnön humanistisen pohjan luoja jo taloudellisissa ja filosofisissa käsikirjoituksissaan huudahti.

Kulutuksen markkinat ovat kehityvissä maissa, joissa hyvinvoinnin hedelmiä ei ole vielä päästy maistelemaan. Noiden maiden markkinoille pääseminen edellyttää sopeutumista alkeelliseen infrastruktuuriin, samoin Aasian ja Afrikan kymmenien kielten osaamista ja kulttuurien tuntemusta. Kilpailuetujen tavoittelun kautta yritysmaailma on vienyt kuitenkin jo osaamista sen verran maailmalle, että pikemminkin me olemme heidän markkina-alueensa. Noihin kulttuureihin pyrittäessä ja omia talouden ja kilpailun arvoja sinne viedessämme saatamme olla hävittämässä näiden kulttuurien sisällöllisesti arvokkaimpia ulottuvuuksia.

Jotta tässä kilpailussa pärjättäisiin ja sitä tavoiteltua hyvinvointia saataisiin, on kustannuksia vähennettävä ja jo rakentamamme hyvinvoinnin rakenteita purettava. ”Meillä ei ole enää varaa nykyisenkaltaiseen hyvinvointivaltioon” - näin asia ilmaistaan jo julkisestikin. Tätä kautta on toteutumassa ällistyttävä paradoksi: saavuttaaksemme markkinajärjestelmän odotusarvojen lupailemaa, epämääräisessä tulevaisuudessa ja ehtoja täynnä olevan kaupallisen logiikan takana olevaa hyvinvointia, meidän on luovuttava jo saavutetusta, maailmalla ylistetystä pohjoismaisesta, kansanvaltaan nojaavasta ja taloudellista lamaa loistavasti puskuroineesta hyvinvointimallistamme. Yhteisen edun tavoittelun sijasta on rakennettava yksityisen intressin varaan.

Euroopan Unioni ja kotimaankin politiikka on sekä pitkällä että syvällä tässä lähestymistavassa. Jopa tulevaisuuteen yltävät periaateratkaisut ehdollistavat meitä tälle ajattelulle. Hyvinvointivaltiota on supistettava vuoteen 2017 mennessä ja eläkerahastojen karttumaa ja kasvattamista kevennettävä – tällaisiin ratkaisuihin on kuulemma jo periaatteessa suostuttu. Nyt puheena oleva lisääntyvän velkataakan supistamisaikataulu tulee tähän uutena ulottuvuutena mukaan. Tältä osin tulevaisuuden demokraaattisia oikeuksia on jo supistettu pitkään ja siten kavennettu kansanvallan mukaista vaaleissa vaikuttamista. Logiikkaan kuuluu että lupauksista on pidettävä kiinni kävi vaaleissa kuinka tahansa.

Kun sanon että ylläkuvatun logiikan mukaan tavoiteltua hyvinvointia ei todellisuudessa ole olemassa, niin haastan kansalaista tarkastelemaan kriittisemmin yhteiskunnallista käyttäytymistään. Vallan ja voiman antaminen tälle konservatiivisen ajattelun ydinsanomalle ei mielestäni ole mikään pelkkä onnettomien taloudellisten sattumien ja markkinoiden näkymättömän käden isku vasten kasvojamme. Se jo vuosikymmeniä jatkuneen systemaattisen, ideologisesti motivoituneen strategisen ajattelun ja siihen perustuvan tulosta. Tuo koneisto jyrää maanvyöryn lailla päällemme erilaisista suunnista: milloin on kysymys Euroopan Unionin ja Yhdysvaltojen markkinoita suosivan ja yhteisvastuuta rankaisevan vapaakauppasopimuksen sisällöstä, sisällöltään riistävien ehtojen asettamista  valtioille , jota joutuvat nyt lunastamaan odotusarvoihin sotkeutuneita investointipankkeja ja niiden riskihankkeita, milloin hallinnoltaan suljettujen yritysrakenteiden asettamista kilpailussa samalle viivalle kansanvaltaisen julkisen hallinnon kanssa, milloin tuontantorakenteiden tuottamisen periaatteellisesta kieltämisestä kokonaan julkisen sektorin osalta, kuten meidän keskeisen porvarillisen puolueen Kokoomuksen äänenpainoista on kuultavissa. Tähän voisi lisätä median lähes totaalisen sitoutumisen kaupallisiin markkina-arvoihin ja erilaisten ajatuspajojen siedättämishoidon kaupallisten, riistävien rakenteiden tyrkyttämisessä.

Mitä? Tämä kaikkihan perustuu vaaleissa saatuun valtaan, demokratiaan, saatat huudahtaa. Niin perustuukin. Minäkin puolestaan kysyn, voidaanko nykyisen tietoisuuden oloissa ylipäätään rakentaa hyvinvoinnille yhteiseen tietoisuuteen perustuvaa vaihtoehtoa, jonka perusteita olen näissä kirjoituksisani yrittänyt avata.

Julkisen ja yksityisen tehokkuudesta

Julkista sektoria syytetään tehottomuudesta - mutta onko tosiaan näin? Tarkastellaanpa tehokkuutta tässä suhteessa vähän yksityiskohtaisemmin.

Suomalainen sananlasku sanoo että hädässä ystävä tunnetaan tai että kun hätä on suurin on apu lähinnä. Palvelua tarvitsevan kannalta resurssin ja avunsaamisen välisen ketjun on oltava mahdollisimman lyhyt. Parhaimmillaan resurssilla tuotetaan tarvittavaa palvelua. Kun välitön fyysinen auttaminen ei osaamisesta tai muistakaan syistä ole mahdollista, silloin tarvitaan varautumista resurssien muodossa. Julkinen palvelu ja yhteinen säästäminen näiden palvelujen toteuttamista varten mahdollistaa parhaimmillaan lähes välittömän yhteyden palvelun tarjoajan ja sitä tarvitsevan välillä.

Kyllähän yksityisestikin tuotettu palvelu on nopeaa - edellyttäen että avun tarvitsijalla on itsellään resursseja maksaa siitä. Ilman ylimääräistä maksuvalmiutta apua ei tipu ja tehokkuus muuttuu saman tien tehottomuudeksi avun tarvitsijan kannalta.

Tuloksen hakeminen työntekijän selkänahasta on niitä yksinkertaisimpia ja samalla epämiellyttävimpiä keinoja hakea tehokkuutta. Tehokkuutta voidaan hakea muualtakin, kuten esimerkiksi rakenteista ja tietoisuuden lisääntymisestä.

Rakenteena julkinen sektori on äärimmäisen hyvä työllistäjä. Yli puolet julkiselle sektorille kootuista rersursseista menee henkilöstön palkkoihin. Palkan sivukulut ovat hyvin usein   varautumista hyvinvoinnin varmistamiseen vakuutusten, työeläkkeiden, sairastumisen, onnettomuuksien tai työttömyyden varalta. Tässä mielessä ne edustavat tehokasta asioihin puuttumista silloin kun kaikki ei menekään oletetulla tavalla. Palkan sivukulut ovat itseasiassa hyvinvoinnin perusmekanismeja ja sellaisenaan toimivan työelämän tehokkuutta lisäävä ulottuvuus.

Tehokkuudesta on kysymys myös silloin kun  palkka ja ansiot kiertyvät nopeasti kulutukseen ja tätä kautta muiden palveluntuottajien tuloiksi. Julkisen sektorin palkat ovat pääosin sopimusten mukaisissa rajoissa, jolloin ne ovat sekä julkisia että melko tasapuolisiakin, minkä lisäksi palkkaerot ovat selkeästi vähäisempiä kuin yksityisellä sektorilla. Tällä on tehokkuuden kannalta valtavan suuri merkitys; kun palkkatulo käytetään lähes välittömästi hankintoihin ja kulutukseen, merkitseee nopeaa kiertoa  ja samalla tehokasta pääomankäyttöä. 

Yksityisellä sektorilla suuret palkat, optiot ja kerätyt voitot ovat harvojen käsissä ja niiden tehokkuus yhteisen pääoman kierron kannalta on tehotonta. Suuret tuloerot muodostavat tosiasiassa yhden jarruttavan tekijän tehokkaalle pääomankäytölle. Laiska pääoma  on aktiivista ja tehokasta hyvinvointia jarruttava tekijä. 

Kulutuksen paikallisuudella on myös merkitystä. Lentäminen  lomanviettoon maapallon toiselle puolelle on yhteisen hyvinvoinnin kannalta tehotonta rahankäyttöä. Lentoyhtiöt eivät tietääkseni maksa polttoaineestaan edes veroja.  Turismi sellaisenaan  tekee niin suuren  mustan aukon pääomavirtoihin, että puhuminen maltillisesta matkailusta ja sen edellytysten parantamisesta  olisi mitä ajankohtaisinta. Kokonaistehokkuuden kannalta kotimaiset tasokkaat lomakohteet, niiden laatuun ja tasoon investointi yhdistettynä sosiaalinen lomatoimintaaan olisi todella tehokasta rahankäyttöä.

Julkisen sektorin voimavarojen kierto paikallistasolla edellyttää lisävoimavaroja vain sen verran mitä niitä viedään pääomien muodossa ulos. Paljon puhutaan viennin merkityksestä kansantaloudelle; tehokkaimmillaan uusi pääoma taitaa olla juuri julkisella sektorilla. Sen kasvukaan ei mielestäni ole ongelma vaan pikemminkin siunaus: suuri pyörä tuottaa enemmän laatua ja hyvinvointia kuin pieni ja kun tarvittavat voimavarat ovat koossa, paikallisen hyvinvoinnin  ja sen pääoman kierron kehää voidaan pitää pystyssä.

Ajatus liian suuresta julkisesta sektorista on itse asiassa absurdi - siinähän kyseenalaistetaan yhteisten suunnitelmien ja päätösten merkitys, kun samalla  siirretään elämänlaatu ja hyvinvointipalvelut pitkän odotteluarvojen ketjun päähän. Julkinen sektori eri voimavarojen lisääntyessäkään kasva tarvetta suuremmaksi. Nykyisen teknologian aikakaudella kuluttaminen on aivan yhtä tärkeää kuin tuottaminenkin. Lähimmäisen auttaminen, inspiroiminen ja työllistäminen yhdessä yhteisen hyvinvoinnin lisäämisen kanssa on globaalissa maailmassa ja euroalueen kriisissä todennäköisesti kaikkein terveintä politiikkaa. 

Tehokkuus ja tietoisuus? Tässä tulee mukaan tietoisuutemme ihmisen todellisista tarpeista, ympäristön kestävyydestä, rationaalisesta, järkevästä toiminnasta, yhteisestä priorisoinnista ja koko elämäntavasta. Tehokkuuden on nimittäin mahdollistettava myös harmonia, tasapaino, raja jonka yli ei mennä.  Juuri tällaisessa analyysissa yhteinen päätöksenteko, tarpeiden ja mahdollisuuksien arviointi edustaa myös järkevää, kokonaisuutta  tarkastelevaa, hyväksyttävien rajojen sisällä toteutettavaa tehokkuutta.

Heräämistä odotellessa

Puheenjohtajataisto on siis alkamassa SDP:ssä nyt kun Antti Rinne, ilmeisen hyvin valmistautuneena on ilmoittautunut haastajaksi Jutta Urpilaiselle. Antti Rinne julkaisi tänään maanantaina 3.2. 2014 laajan liitteen SDP:n pää-äänenkannattajan Demokraatin osana ja siinä hän availi kampanjansa lähtökohtia.

Huomattava on että Jutta Urpilaisen sanojen mukaan molemmat edustavat SDP:n samaa ”talouden suurta linjaa”, jonka keskeinen lähtökohta on uusien työpaikkojen luominen kasvun kautta. Linjaeroksi mielestäni ei riitä menossa olevien suurten uudistusten yhteydessä nähtävissä oleva ”soutaminen ja huopaaminen”, kun välillä ollaan tukemassa kuntien yhdistämishankkeita SOTE-sopiviksi rakenteiksi ja toisasalla vannotaan kuntien itsenäiseen päätöksentekoon ja kuntien itsehallintoon. Kysymys ei ole arvopohjaeroista, vaan strategisista painotuksista joissa eroja tietenkin löytyy. Samaa tavoitellaan, toimintakykyisiä, kansanvaltaisesti hallinnoituja kokonaisuuksia, joissa varsinainen tavoite, henkinen ja fyysinen hyvinvointi voi toteutua.

Talouden suuren linjan suuri ongelma on se, että käytännössä kaikki poliitiset suuntaukset ilmoittavat tavoittelevansa tätä samaa tavoitetta. Tämä on jo nyt osoittautunut kompastuskiveksi juuri sosialidemokratialle. Kun työpaikkoja tavoitellaan teolliselle, uusiin innovaatioiohin perustuvalle ja globaalissa kilpailutaloudessa toimivalle yrityssektorille, päädytään lähes automaattisesti yritystoiminnan edellytysten varmistamiseen ja parantamiseen jo toteutettujen mallien mukaisesti niin valtion kuin kuntienkin päätöksenteossa. Kokoomuksella ja keskustapuolueella on tällä sektorilla, siis pääoman puolella tapahtuvaan toimintaan liittyvää kulttuurista kokemusta ja vuosikymmeniä kehitetty toimintaverkosto. Sosialidemokratian työhön, toimeentuloon, yhdenvertaisuuteen, avoimuuteen, demokratiaan ja oikeudenmukaisuuteen liittyvät arvot koetaan yrityksen ja sen toiminnasta vastaavien menestyksen esteiksi. Tällä suunnalla sosialidemokratia on ja pysyy nykyisillä eväillä sinänsä tarpeellisena mutta mieluimmin vähänkäytettynä jarrukahvana. Tasainen tulonjako olisi kulutuskysynnän elvyttämisen kannalta loistava elvytysruiske, jonka saavuttaminen ei kuitenkaan näytä mahdolliselta. Tuloerot ovat kasvamaan päin.

Rinne on maininnut että Suomen julkinen sektori ei ole köyhä ja että toimivaa visiota voitaisiin rakentaa myös julkisen aloitteellisuuden varaan. Tätä kautta syntyvistä hankkeista voitaisiin sitten myydä osia yrittämisen pohjaksi. En usko Urpilaisenkaan vastustavan tällaista avautumista. Miten porvarienemmistöisessä julkisessa hallinnossa - joka itse pyrkii yksityiseen säästömotiiviin vedoten purkamaan julkista sektoria vedoten suuruuteen, köyhyyteen ja tehottomuuteen - tällaista aloitteellisuutta saataisiin aikaan – siitä ei ole ajatuksia tässä yhteydessä eikä aikaisemminkaan juuri esitetty.

Kasvun kautta tapahtuvan työllistämisen mantra on ollut sosialidemokratian käytössä itse asiassa koko sodanjälkeisen ajan. 1950-luvulta käynnistynyt teollistaminen, valtionyhtiöisen rakentaminen ja sitä seurannut kasvu on kääntynyt valtionyhtiöiden yksityistämiseksi, kaupallistamiseksi ja myymiseksi. Informaatioteollisuuden nousu 1990-luvulta lähtien palautti joksikin aikaa tulevaisuudenuskoa tätä kautta mahdollistuvaan, vahvasti koulutuksella tuettuun nousuun, mutta sekin tie näyttää nousevan uusissa olosuhteissa pystyyn. Maailma on täynnä ostettavaa tavaraa, jonka määrää ei voida asumis- ja säilytystilojenkaan vähäisyyden vuoksi paljoa lisätä. Inhimillisten tarpeiden manipulointikaan yhä lisääntyvään kulutukseen ei ole mahdollista rajallisten resurssien maailmassa.

Jos vaaleissa käy kuten ennustetaan, sosialidemokratian toimintamahdollisuudet rajautuvat toimivien poliittisten yhteyksien luomiseen kunnallispolitiikassa. Pitäisikö tämän näkyä myös SDP:n puheenjohtajavalinnoissa? Ei siitä haittaakaan olisi, minkä lisäksi siltä suunnalta löytyy huomattava määrä osaajioa ja kokemusta. Eurooppa-vaaleissa konservatiivien ja liberaalien – keskusta mukaanluettuna – vahva enemmistö merkitsee Saksan johtaman austerity-politiikan jatkumista pitkälle tulevaisuuteen. Asema Euroopan maantieteellisessä keskiössä mahdollistaa omalta osaltaan tämän erityisaseman ja muita EU-valtioita köyhdyttävän politiikan jatkumisen. Suomi on ajautumassa säästötavoitteineen pahanenteiseen suuntaan. Jokainen julkisen sektorin supistamistoimenpide automaattisesti muuttaa velkasuhdetta epäedullisemmaksi.

Facebook-sivullaan kaverini Juhani Räsänen kirjoitti tarvittavasta muutoksesta enteellisesti seuraavaa:” Uuden politiikan fokuksessa tulee olla yhteiskunnallisen kiusaamisen muuttaminen yhteiskunnalliseksi voimaannuttamiseksi kaikilla julkisen palvelun lohkoilla.”

Vaihtoehtoinen, sävähdyttävä ja näkemystä säteilevä sosialidemokratian linjaaminen näyttää siis antavan vielä odottaa itseään. Minä keskityn puheenjohtajapelin sijasta tuon sisällöllisen vision synnytykseen.